Commodores: Machine Gun (1974)

Caught in the Act (1975)

Movin' On (1975)

Hot on the Tracks (1976)

Commodores (1977)

Live! (1977)

Commodores oli minulle hyvin tuttu yhtye jo lapsena, meidän levyhyllystämme kun löytyi Midnight Magic -LP ja yksi Best of, ja äidin kaseteilla oli muutama kappale. Myöhemmin kotiin ilmestyi vielä Nightshift -LP. Halusin kuitenkin tutustua yhtyeen varhaisempaan tuotantoon. Caught in the Act sattui silmiin ensimmäisenä Black and Whitessa, ja se tärähti kunnolla. Se oli ensimmäisiä hankkimiani soul/funk-levyjä, ellei jopa ensimmäinen.

Machine Gunilla kuuluvat tyypilliset ensimmäisen levyn viat. Kaikki on vielä hiukan alkuvaiheessaan, mutta nuori ja innokas bändi osaa potkia kunnolla persauksille kun sitä yrittää (nimikappale ja "Gonna Blow Your Mind", levyn kohokohdat). Rapid Fire on turhaa nimibiisin ideoiden kierrätystä, Lionel Richien kaksi kappaletta lopussa ovat vielä vähän harrastelijamaisia ja hölmöjä. The Bump on tiukkaa kamaa. The Assembly Linen intro on hieno hetki.

Caught in the Act on bändin paras työ. Jostain syystä The Bump on taas mukana, mutta olkoon, kun se kerran on hieno kappale. Slippery When Wetin intro on vaikuttavaa kuultavaa, hienoa että sillä koristellaan biisiä vielä myöhemminkin. Milan Williams on tehnyt taas funkyn instrumentaalin ("I'm Ready"), mutta tällä kertaa se erottuu vähän selkeämmin Machine Gunista. Lionel Richie on löytänyt itsensä laulunkirjoittajana ja erottuu heti joukosta bändin balladinikkarina ("This Is Your Life").

Commodores ajatteli avata Movin' On -levynsä kolmella yhteenmiksatulla kappaleella ja saada näin levylle rajun alun. Valitettavasti yksikään niistä ei kuulu bändin tarttuvimpiin, mutta kyllä ne hyvää menoa tarjoavat. A-puolen päättävä Richien balladi Sweet Love on se levyn iso hitti, ja ansaitusti. B-puoli on tasavahva. (Can I) Get a Witness ja Gimme My Mule ovat hyvää keskitason funkia, Time siistiä ja kivankuuloista 70-lukulaista soulpoppia, ja Cebu päättää levyn tunnelmallisella instrumentaalituokiolla.

Hot on the Tracks on niin hyvä kokonaisuus, että se kohoaa toiseksi parhaaksi levyksi. Commodores kuulostaa erittäin itsevarmalta, ja kun on esittää vahvaa biisimateriaalia, niin kyllä kelpaakin. Levyn iso hitti on taas Richien kynäilemä balladi, Just to Be Close to You. Puheosuus kahden minuutin kohdalla meinaa lipsua yli, mutta se suvaittakoon. Captain Quickdraw on hassu radio-DJ-sketsi josta en tajua puoliakaan.

Kahta poikkeusta (Squeeze the Fruit ja Patch It Up) lukuunottamatta Commodoresin vuoden 1977 nimikkolevyn kappaleita jouduttiin alunperin lyhentämään, jotta ne mahtuivat vinyylille. Satuin löytämään levystä CD-version, jolla on ne alkuperäiset, lyhentämättömät versiot ensimmäistä kertaa julkaistuina. Ihan kiva bonus. Soundeja on nyt viilattu siistimmiksi kuin aiemmilla levyillä, mutta hyvänä, rentona kuuntelulevynä tämä on mallikas paketti. Funky "Brick House" ja balladi "Easy" ovat ne hitit.

 

Jeff St. John's Copperwine: Joint Effort (1970)

Jeff St. John, australialaisen rockin suuri selviytyjä ja sinnikäs sankari. St. John, oikealta nimeltään Jeffrey Leo Newton, syntyi Sydneyssä huhtikuussa 1946, kirottuna synnynnäisellä selkärangan epämuodostumalla joka tunnetaan nimellä spina bifida. Nuoruutta sävyttivät lukemattomat epäonnistuneet leikkaukset, jotka eivät tuottaneet toivottua tulosta. Kun St. John 22-vuotiaana alistui sarjalle riskialttiita leikkauksia, jotka eivät onnistuneet korjaamaan selkärangan vaurioita, hän joutui loppuiäkseen vaihtamaan kainalosauvat pyörätuoliin.

Jo nuorena St. John kanavoi itsensä musiikkiin. Ensimmäinen levyttänyt yhtye oli autotallirockbändi The Id, joka levytti 1966-67 ison nipun singlejä ja LP:n Big Time Operators. Albumin teon jälkeen St. John jätti yllättäen yhtyeen, joka jatkoi keikkailua omin päin ja saavutti kyseenalaista mainetta olemalla Australian ensimmäinen kannabiksen hallussapidosta pidätetty rockbändi.

St. Johnin toinen bändi Yama (nimi on hindua ja tarkoittaa "vain kuolevaisia") teki vielä vuonna 1967 singlen "Everybody's Gone / Nothing Comes Easy".

St. John perusti Copperwine-yhyeen vuoden 1969 alussa, ja bändi herätti huomiota lavashowllaan, jossa keulahahmonsa pyörähteli villisti pyörätuolillaan ympäri lavaa samalla kun lauloi. Kaksimielisen nimen saanut LP "Joint Effort" ilmestyi seuraavan vuoden alussa, mutta se ja siitä lohkaistu single "Cloud Nine / Days to Come" eivät myyneet odotetulla tavalla loistavista arvosteluista huolimatta. Vasta marraskuussa 1970 julkaistu cover-versio Rotary Connectionin kappaleesta "Teach Me How to Fly" toi ansaitun hitin bändille ja yhdelle parhaista australialaisista soul/rock-vokalisteista kautta aikain.

"Joint Effort" on erinomaista soulahtavaa progea ja yksi legendaarisimmista ja arvostetuimmista aussilevyistä. Hurjat coverit useista soul-klassikoista (Cloud Nine, Reach Out I'll Be There, Sing a Simple Song) ja bändin omat kappaleet antavat hyvin pelivaraa St. Johnin vahvalle äänelle. Harmittelen vain omaa CD:täni. Aussimerkki Vicious Sloth Collectables julkaisi bonusraidoilla varustetun virallisen CD-version jo vuonna 1999, joten miksi minun piti saada brittiläisen bootleg-merkin Radioactive Recordsin viittä vuotta myöhempi julkaisu, joka kuulostaa hyvälaatuiselta vinyylisiirrolta ja jossa ei ole niitä bonuskappaleitakaan?

Soul-blues-laulaja Wendy Saddington teki vielä 1971 LP:n Copperwinen kanssa, mutta St. John ei sen jälkeen viihtynyt pitkään bändin riveissä. Hän haki musiikilleen uutta suuntaa, niinpä hän erosi yhtyeestä ja perusti The Jeff St. John Bandin. Levyjä syntyi 70-luvun lopulle asti niin soolona kuin bändijohtajana, mutta 1983 St. John vetäytyi kokonaan musiikkitouhuista. Terveysongelmat eivät ole vielä ottaneet selkävoittoa.

 

 

Tässä taas yksi sarjakuviin liittyvä juttu väliin. Viimeksi postasin paljon kuolleiden sarjakuvapiirtäjien muistokirjoituksia, joten nyt jotain kevyempää. Jos joku on Asterix Belgiassa -albumia lukiessaan ihmetellyt, mikä ihmeen waterzooie, niin muuan Sakari Nupponen tarjosi selityksen vuosia sitten Ilta-Sanomissa.

 

 


 

The Cortinas: Defiant Pose / Independence (1977)

True Romances (1978)

The Cortinas -parat. He aloittivat rhythm & blues -bändinä, mutta punk-aallon pyyhkiessä yli Englannin he hyppäsivät kelkkaan ja tekivät kaksi kiitettyä punk-singleä, "Fascist Dictator / Television Families" (1977) ja tämä "Defiant Pose". Kului vielä vuosi, ja "True Romances" -LP saapui kauppoihin. Vaan punkkarit joutuivat pettymään kuullessaan epämukavan sekoituksen punkkia ja valkoista R&B:tä.

Albumi joutui levy-yhtiö CBS:n pilaamaksi. Pohjana oli käytetty varhaisia demoja, jotka bändi oli lähettänyt levytyssopimuksen toivossa. Samat biisit muodostivat True Romances -LP:n rungon, mutta CBS pesi niistä steriilillä tuotannolla kaikki särmät pois. Bristol Archives Recordsin 2010 julkaisema CD "MK. 1" sisältää alkuperäiset demot sellaisinaan ja on kuulemma aivan toista maailmaa kuin valju True Romances.

 

Costello: Mun sormuksein / Tuhat yötä (1985)

A Little Bit Crazy (1988)

Costellon soolosinkku herätti minun huomioni jo ennen kuin edes tiesin, että kyseessä oli Popedan kitaristi. Nuorten Sävellahjassa soivat sinkun molemmat puolet, ja varsinkin b-puolen vuoksi oli pakko saada tämä sinkku haltuun. Se onnistui viimein elokuussa 2010. Kiitos turkulaiselle Iki-Popille siitä. Ei tuo ensimmäinen albumikaan yhtään hassumpi ole. Olisi siinä voinut olla vähemmän teinejä kosiskelevaa poppia ja enemmän musiikillista ideaa, mutta kokonaisuutena OK suoritus.

 

Country Express: Country Express (1976)

Relax With Country Express (1977)

Jännä juttu, että Amerikan kantria harvemmin jaksan edes kuunnella, ja levyjen ostaminen ei kiinnosta sitten lainkaan. Vaan jos suomalainen bändi on 70- tai 80-luvulla tehnyt kantrilevyn, niin kyllä kelpaa levykokoelmaan ja kuunneltavaksi, varsinkin jos on englanninkielinen. Olisiko syynä vain, että suomalaisessa kantrissa on aina se kuriositeettiarvo? Tai että amerikkalaiset tekevät kantria rutiinilla ja perinteellä, mutta suomalaiset joutuvat pistämään vähän enemmän peliin kuulostaakseen uskottavilta, ja jälki on näin ollen virkeämpää ja yritteliäämpää? Vaikea sanoa.

 

Country Joe & The Fish: Electric Music For the Mind and Body (1967)

"Country Joen ja kumppaneiden levyltä löytyy kaikkea mahdollista. Psykedeelistä bluesrokkia, sähköistä valssia, instrumentaalitrippailua ja muuta hapokasta. Tässä oli kaikkien luomiskyky huipussaan."

Näin kirjoitin Kvaakiin tästä levystä.

 

The Cramps: Songs the Lord Taught Us (1980)

Ja näin kirjoitin Kvaakiin tästä:

"Seuraavaksi iso setti erinomaista psykobillyä, asialla todellinen hautuumaabändi. Kuin elävien kuolleiden bileet, mutta Crampsien seurassa en pelännyt vaan minulla oli mahtavan hauskaa. Kuinkas en ole näidenkään levyjä tullut kuunnelleeksi?"

 

Crazy Elephant: Gimme Gimme Good Lovin' / Dark Part of My Mind (1969)

Onkohan kukaan onnistunut kunnolla kartoittamaan purkkalegenda Joey Levinen kaikkia tekemisiä? Mies on häärinyt mukana niin monessa ja saanut aikaan niin uskomattoman paljon, ja biisejään ovat levyttäneet niin monet tuntemattomat ja vähän tunnetut nimet, että päähän siinä menee pyörälle. Crazy Elephant on ilmeisesti Levinen ja Ritchie Cordellin kynäilemän Gimme Gimme Good Lovin' -biisin ensimmäinen levyttäjä, väittää Wikipedia, mutta Levinen tuntien, eiköhän jostain putkahda esiin jokin lähes tuntematon, yhden välittömästi hautautuneen singlen tehnyt bändi joka on jo ennen Crazy Elephantia joko nauhoittanut demon tuosta kappaleesta tai sitten pistänyt sen sille singlelleen.

Ja sitten ko. bändi paljastuu pelkäksi Jerry Kasenetzin ja Jeff Katzin valitsemaksi ryhmäksi anonyymeja studiomuusikoita, joille keksittiin nimi tuota sinkkua varten. Aivan kuten Crazy Elephantkin.

Crazy Elephantin levyillä lauloi yleensä Robert Spencer, joka toimi 1953-1962 vaikuttaneessa doowop-yhtyeessä Cadillacs, joka muistetaan hitistään "Speedoo". Gimme Gimme Good Lovin' oli mukana Crazy Elephantin ainoalla, 1969 julkaistulla LP:llä, joka kantoi yksinkertaisesti bändin omaa nimeä. 1970 tehtiin single "There Ain't No Umbopo / Landrover", jonka a-puoli oli tulevien 10CC-miesten Kevin Godleyn ja Lol Cremen kynälemä, ja Godley poikkeuksellisesti myös lauloi. Vielä samana vuonna Godley, Creme ja kolmas tuleva 10CC-mies Eric Stewart tekivät Doctor Father -nimellä uuden version tuosta kappaleesta, jonka nimi oli lyhennetty pelkäksi Umbopoksi. Ja vähän ennen Doctor Father -sinkkua heistä oli tullut Hotlegs, ja sillä nimellä he saivat yllättävän listahitin Neanderthal Man -rumpukokeilullaan.

Tuntuu että kaikesta mihin Joey Levine on näppinsä työntänyt, pystyy luontevasti erkanemaan kauas alkuperäisestä aiheesta.

 

Creedence Clearwater Revival: 40th Anniversary Editions Box Set (2009)

CCR:nkin diggailu alkoi minulla varsinaisesti vasta The Revolutionary Decades -projektini myötä. Vähän hävettää, että hoidin koko tuotannon haltuuni näin helpolla tavalla. Ja olisihan vielä Golliwogsinkin tuotanto...

Äidillä ja isäpuolella on CCR-levyjä aika kiva kokoelma. Ensimmäinen levy ja Pendulum puuttuvat, mutta muut LP:t löytyvät. Lisäksi on neljä kokoelma-LP:tä ja jokin norjalainen levy, jolla Joy-hitistään muistettu Apollo 100 soittaa CCR:n biisejä. Pikkupoikana katselin synnyinkodissani Cosmo's Factory -älpeetä ja toivoin salaa mielessäni, ettei äiti koskaan panisi sitä soimaan. Pelkäsin nimittäin, että jos tuon levyn laittaa soimaan, musiikki pauhaa kaiuttimista korviahuumaavalla volyymilla äänensäätönappulan asennosta riippumatta. Lapsen outoa ajatusmaailmaa... No, ei CCR:ää koskaan kotona kuunneltukaan.

Minulle kelpaisi oikein hyvin ex-holhoojieni CCR-kokoelma tämän CD-boksin oheen. Minulla on jo valmiina hyllyssä Pendulumin alkuperäinen sisäpussi, jos joskus sattuisin löytämään divarista originaalipainoksen, josta sisäpussi on hävinnyt. Sain tuon sisäpussin yhden MusicStack-levytilauksen mukana.

 

Crowcuss: Starting to Show (1979-1980)

Robots For Ronnie on mainio jenkkiläinen musiikkiblogi, yksi niistä harvoista laittomasti musiikkia jakelevista blogeista jotka ovat yhä olemassa. Eipä vaan ole ollut ylläpitäjällä enää vuosiin pahemmin aktiviteettia bloginsa parissa muiden projektien viedessä liikaa aikaa, enkä ole sitä enää muutamaan vuoteen viitsinyt seuratakaan. Mutta 2007-2011 olin Robots For Ronnie -blogin aktiivinen seuraaja, ja olenpa itsekin avustanut miestä pari kertaa niin blogin puolella kuin RateYourMusicissakin (jossa tämä J. Richter toimii nimimerkillä universaltongue).

Kanadalaisen Crowcussin toinen ja viimeinen albumi "Starting to Show" (1980) on yksi niistä kivoista levyistä joihin minulla oli ilo tutustua Ronnien johdattelemana. Voimapopiksi musiikkia sopii kutsua. Minulle mikä tahansa bändi, joka liittyy jotenkin Kanadan yhteen ylpeyteen, The Guess Who -yhtyeeseen, on tsekkaamisen arvoinen, ja Crowcussin GW-yhteys on siinä, että bändin perustivat Bill Wallace ja Greg Leskiw.

Levy pomppasi sitten esille Hippie Shake Recordsissa. Pettymyksekseni se onkin jokin ihmepainos, jossa Lucifer's Angel, Ruth ja Long Time Coming on korvattu kolmella debyyttialbumin kappaleella. Haku on siis edelleen päällä tämän levyn suhteen, ja nimenomaan kanadalaispainos pitäisi löytää.

 

27.11.2017

Cumulus: Luumu / Tämä istuin (1970)

Cumulus (1971)

Cumulus (1971)

Sirkustirehtöörin pieni sydän (1973)

Maihin (1973)

Eloheinä / Unta voin jatkaa (1973)

Cumulus (1974)

Dick Dynamite and His Hot Lips (1974)

Rosa Grandiosa ynnä muita tarinoita (1974)

Folksongs From Finland (1975)

Vuosi (1976)

Cumulus (1977)

C'est la vie (sanoi vaari) / Kaupungin yö (1977)

Vilka sånger ska jag sjunga? (1977)

Marseillen poika / Napolin elämää (1977)

Naistentanssit / Diggy liggy lo (1977)

Uskokaa tai älkää... (1978)

Tillsammans / Damernas dans (1978)

Tillsammans (1979)

Aamu rannalla / Mandoliini mies (1980)

Idyll (1981)

Swing (1991)

 

 

Cumulus todella oli parhaimmillaan silloin kun Hector oli vielä mukana. Kun Hector vuonna 1974 lähti, hän puhalsi mennessään kaiken musiikillisen kunnianhimon yhtyeestä.

Tämä Cumulus-kokoelmani on yksi suurimmista ylpeydenaiheistani. Rahaa noihin levyihin on kyllä palanut. Kaksi ensimmäistä LP:tä maksoivat kumpikin 60 euroa, Sirkustirehtööri kahdeksankymppiä, Maihin satasen, ja seuraavat isot levyt Vuosi-älppäriin asti olivat 40-50 euron hintaluokassa.

Jakelin FinnArcticissa kaikkia Cumuluksen levyjä. Olin alkuvaiheessa onnistunut ostamaan vain vuoden 1971 kakkoslevyn, "Eloheinä"-singlen, vuosien 1977-1981 ruotsinkieliset LP:t sekä Swingin. Vuoden 1974 ruotsinkielisen levyn onnistuin hommaamaan myöhemmin Levykauppa Äxän nettisivujen kautta. Sirkustirehtöörin pieni sydän oli RateYourMusicissakin toimivan nimimerkki Kizsmethin rippaama, ja loput kuusi LP:tä olivat kirjastoista lainattuja. Esittelytekstit ovat tainneet melkein kaikki kadota jonnekin bittiavaruuteen, paitsi vuoden 1974 ruotsinkielisen älpeen esittely:

"Here's a rare one. Cumulus' first LP done in Swedish for the local Viking label, and released exclusively there. Still I managed to find a copy!

The songs are all familiar for those who have heard the debut album and "Sirkustirehtöörin pieni sydän" (1973). 12 selections translated to Swedish by Anki and her mother Marita Lindqvist, author of children's books. Matti and Pirjo Bergström are present as well as Hector, who didn't do much here, though. He's credited with vocals, guitar and bongos, but his only solo singing part occurs on the song "Neonguden".

The cover presents the group dressed in medieval attire, stills were taken from the sixth and last episode "Aikakone" (Time Machine) of their TV series.

Since the songs are from their more experimental period and the arrangements are kept almost intact (re-recorded in the same way as the original versions), this one comes off as one of their better albums. I wouldn't say it's worth the huge asking prices, since there's nothing unique and new here, but we collectors are known to be a bit crazy... ;)"

Mielipiteeni Vuosi-levystä saa kertoa tämä RateYourMusic-arvosteluni:

"As the title implies, "Vuosi" (Year) contains 12 songs, each one dedicated to a specific month of the year. In 1976 Cumulus had already abandoned nearly all music experimentations and played fairly average and dull folk pop. "Vuosi", however, has some charm and warmth.

"Helmikuun helmi" (February Pearl) tells the story of a happy girl and a lonesome boy who literally bump into each other at an ice skating rink and find warmth from each other. With the August song "Mittani on täys'" (I've Had Enough) Anki Lindqvist scores another bulls-eye, it's the album's most complex composition and thus most interesting. A very pretty melody, and I just love the flute! The July song "Kaupungista pois" (Away From the City) is a fast song about a family's summer holiday at their country cottage. Lasse von Hertzen's "Paha viidakko kaupunki on" (The City is an Evil Jungle) plays like a slow rocker, with an almost free jazz-sounding flute solo and some eerie organ in the background. A welcome edge added to the LP. The song is placed on the November slot, but it doesn't refer to any month in particular, so it's a little out of touch with the concept of this LP. "Pehmeä paketti" (A Soft Package) is Hector's (yes, he still wrote a few lyrics for his former band) heartbreaking story about a lonely man who wishes for Santa Claus to bring him a girlfriend for Christmas, but loses his faith in Santa when his wish doesn't come true.

It took me some listens to discover the charm of this album. Still most of Cumulus' records after Hector left pale severely when compared to the early albums."

Dick Dynamite and His Hot Lips -levyyn olen vähän pettynyt. Koska kaikki Cumuluksen jäsenet olivat kyvykkäitä sanoittajia, joku heistä olisi voinut mainiosti rustata paremmat sanat esim. "Charlie Browniin". En muutenkaan jaksa innostua näistä oldies-covereista. "Panaani-laulu" on klassikko, ja kyllä minä ihan hyvin jaksan kahlata läpi puoli tuntia noita pikkuhupsuja covereita tuota yhtä jalokiveä odotellen. Ei tämä todellakaan huono levy ole.

Dick Dynamite -albumin kuulin jo joskus 1990-luvulla, kun kävin divarissa (Matinkylässä?) ja löysin c-kasettiversion. Kasetti oli aika huonokuntoinen, musiikki kuului heikonlaisesti, mutta kopioin koko albumin joksikin aikaa toiselle kasetille ja kuuntelin sitä sieltä aikani kunnes kyllästyin. Panaani-laulu oli ainoa hyvä kappale, ja senkin olin nauhoittanut radiosta kasetille jo vuosia aiemmin, eli oli vanhastaan tuttu.

Rosa Grandiosa on vähän liian naivi ja höpsö levy, jotta voin varauksettomasti pitää siitä. "Neiti Ö" vetää sanoituksen puolesta pohjat, hävettää kuunnella Hectorilta tuollaista idiootteilua. Pippijuu ja kökköröö vaan sinullekin, Heikki.

Vuosi on siis kohtalaisen hyvä LP, ja vuoden 1977 ruotsinkielinen nimikkolevy on oikeastaan ihan symppis sekin. Tykkään Eagles-coverista "En främling i stan", se on niin herttainen ja nätti etten voi olla herkistymättä sen parissa. Ylipäätään Cumuluksen 1977-1981 tuotanto on sellaista, että se on kiva laittaa soimaan jonain kuumana kesäpäivänä, nojautua tuolissa taaksepäin ja vain rentoutua ja nauttia hyvästä olosta. Eli ei mitään oikeasti hyvää musiikkia, mutta sille on paikkansa ja olosuhteensa.

Uskokaa tai älkää on jossain määrin samaa maata kuin Vuosi, eli siinä on muutama oikein kiva laulu. "Ristiin rastiin" omaa oikein mukavan tunnelman, vaikka laulu kertookin vähän onnettomasta ja rauhattomasta, kovasti rakkaudenkaipuisesta naisesta. Minä todella arvostan Ankia säveltäjänä.

"Aamu rannalla" -singlen b-puoli "Mandoliini mies" (tuollainen yhdys sana virhe sattuu silmiini!) ei ole sama laulu kuin Hectorin Nostalgia-albumilla, vaan jonkun Colin Scotin sävellys ja Pertsa Reposen sanoitus. Rempseä kappale.

 

The Cure: Interviews

En paljoa välitä Curesta, mutta löysin tämän kirkasvinyylin Music Hunterista siihen aikaan kun olin innostunut värivinyyleistä ja kuvalevyistä, ja se piti ostaa. Tehty ilmeisesti vuonna 1987, koska toisessa haastattelussa puhutaan tuoreesta Kiss Me Kiss Me Kiss Me -älpeestä. A-puolella joku vähän aran kuuloinen nuori, englantia murtaen puhuva nainen on aika kova moralisti. Hän kyselee Robert Smithiltä miksi tämä juo ja miksi meikkaa niin oudolla tavalla. Smith kyllä jaksaa vastata asiallisesti ja hermostumatta. B-puolella radiotoimittaja kyselee Smithiltä juuri päättyneestä Etelä-Amerikan kiertueesta, Why Can't I Be You -singlestä ynnä muusta, ja heittää n. kolmen minuutin kohdalla niin surkean puujalkavitsin, että se saa Smithin vaikeroimaan.

 

Curtis Mayfield: Curtis (1970)

Superfly - The Original Motion Picture Soundtrack (1972)

Minulla on usein vaikeuksia tiukasti falsetissa laulavien vokalistien kanssa. Falsettilaulu tuppaa enemmänkin ärsyttämään minua. Esim. Smokey Robinson on sellainen laulaja, etten oikein jaksa kuunnella häntä. Curtis Mayfield kuuluu melkein samaan sarjaan - There's No Place Like America Today -levyn jälkeen hänen ylärekisterinsä alkoi käydä rasittavaksi. Tosin levytkin heikkenivät siinä samalla, ja sekin vaikuttaa.

Mutta nämä kaksi levyä ovat kovaa kamaa.

 

Cymande: Second Time Round (1973)

Promised Heights (1974)

The Message (1999)

Cymande on ihan netin musiikkiblogiviidakosta löytynyt hieno brittibändi. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan heistä, mutta tykkäsin heti heidän musiikistaan, joka tuntui olevan peräisin jostain saaresta Väli-Amerikassa. Osa soittajista olikin tosiaan kotoisin Guyanasta, Jamaikalta ja St. Vincentistä. Cymanden levyt ovat genreen nähden suhteellisen vähäeleisiä ja rauhallisia, musiikki ei varsinaisesti kiehu, mutta kuplii mukavasti. Saattaa siis vaatia joillakin muutaman kuuntelukerran ennen kuin kolahtaa, mutta kannattaa jaksaa.

The Message on tupla-CD, joka sisältää koko vuosien 1972-74 tuotannon: kolme albumia ja muutaman aiemmin julkaisemattoman raidan. Tuo kokoelma oli joitakin vuosia sitten yli sadan euron arvoinen Amazonissa ja MusicStackissa, mutta onnistuin hankkimaan MusicStackin kautta, kanadalaisesta AMZ Music -levykaupasta kappaleen, josta kansivihko oli lähtenyt lätkimään. Hinta oli 57,99 dollaria. Puuttuvasta kansivihosta viis, tuon summan olin valmis kokoelmasta maksamaan, en yhtään enempää.

Tilasin CD:n 8. heinäkuuta 2010, myyjä ilmoitti vasta 19. elokuuta että maksu oli saapunut perille, ja postitti sen kaksi päivää myöhemmin. Että osasi olla jahkailevaa palvelua! Muutenkin jouduin pettymään AMZ Musiciin. Pulju liittyi MusicStackiin tammikuussa 2010, jolloin minä olin käyttänyt sivustoa jo melkein neljä vuotta, eli se oli vielä uusi tulokas kun tuon Cymanden kokoelman tilasin. En tiedä oliko vain myyjän alkukankeutta, mutta kahden huonon kokemuksen jälkeen en enää viitsinyt tilata häneltä mitään.

 

28.11.2017

The Damned: Damned Damned Damned (1977)

Music For Pleasure (1977)

Problem Child / You Take My Money (1977)

Don't Cry Wolf / One Way Love (1977)

Love Song / Noise Noise Noise - Suicide (1979)

Machine Gun Etiquette (1979)

The Black Album (1980)

Strawberries (LP) (1982)

Strawberries (CD) (1982)

Best of Vol 1½ - The Long Lost Weekend (1988)

Music For Pleasuresta minulla on ollut myös saksalaispainos sameansinisellä vinyylillä vuodelta 1986, mutta myin sen Harrille. Sen olin ostanut Etelä-Helsingissä jossain Fredrikin- tai Albertinkadun tienoilla toimineesta divarista, jonka nimeä en muista. Tuon oranssivinyylipainoksen ostopaikka on myös painunut unhoon.

Don't Cry Wolf -singleni ei ole tuo painos, vaan se on geneerisissä Stiff Records -kansissa ja matriisissa lukee "A PORKY PRIME CUT". Kyseinen sinkku on irrotettu jostain singleboksista. Se on ollut Discogsissa, mutta se on poistettu tietokannasta, koska sitä versiota ei ole myyty koskaan erillisenä. Jouduin sitten merkkaamaan jonkin ihan toisen painoksen omakseni Discogsissa, kun se identtinen ja oikea painos kerran poistettiin. Black and Whitesta minä tämän singlen ostin ihan erillisenä, mutta vasta Discogs-jäsenyyteni aikana olen tajunnut, että se on ollut alunperin osana singleboksia ja joutunut erilleen siitä.

Strawberriesistä on tullut suosikkilevyni näistä. Minua viehättää sen monipuolisuus ja yllätyksellisyys, eikä siinä ole yhtään turhaa kappaletta. Kaikissa biiseissä on jotain. Lukuisat bonusraidatkin ovat viihdyttäviä, Lovely Moneya lukuunottamatta. Vivian Stanshall saa höpistä tuossa seitsenminuuttisessa versiossa aivan liian kauan, ja kun hän vielä toistaa täsmälleen samoja juttuja useaan kertaan, meinaa siinä pinna olla tiukalla. Torture Me -kappaletta luulin parodiseksi lauluksi masokistisesta poikaystävästä, kunnes sain selville, että se onkin eläinten oikeuksien puolesta puhuva vilpitön kannanotto.

 

Daryl Hall & John Oates: War Babies (1974)

Mikseivät Hall ja Oates voineet tehdä enemmän tämänkaltaisia rohkeita, vähemmän kaupallisia levyjä? Todd Rundgrenin tunnistettavalla tyylillään tuottamalla levyllä ei ole kuin yksi tyylirikko, Better Watch Your Back. Muuten totaalista kamaa. Kun ostin tämän joskus 90-luvun lopulla Mannerheimintien Free Record Shopista, minulla oli aluksi hieman vaikeuksia niellä koko levykokonaisuutta, vaikka useat kappaleet kolahtivatkin ensikuulemalla. Pian War Babiesista tuli kuitenkin levy, jonka mielelläni laitoin soimaan, kun olotilani oli masentunut, sekava ja levoton. Nyt kun olen löytänyt henkisen tasapainon en enää koe sellaisia fiiliksiä, ja War Babies maistuu ihan muuten vain koska tahansa.

 

Dave Goodman & Friends: Justifiable Homicide? / Take Down Your Fences (1978)

Sex Pistols -tuottaja ja omaa The Label -levymerkkiään ylläpitänyt Dave Goodman teki singlen Liddle Towersin traagisen tapauksen muistolle. Justifiable Homicide? -biisissä kerrotaan yksityiskohtaisesti 39-vuotiaan Towersin 1976 kokemasta pahoinpitelystä Birtleyssä paikallisen poliisin toimesta. Towers kuoli poliisin käsittelyssä saamiinsa vammoihin. Tuomioistuin päätti pari vuotta myöhemmin, että kyseessä oli oikeutettu tappo, mikä aiheutti aikamoista julkista polemiikkia.

Sex Pistolsin kitaristi Steve Jones ja rumpali Paul Cook, perkussionisti Mark Farley, Goodman itse syntsassa, bassossa ja laulussa, ja kolme taustalaulajaa - heidän joukossaan Ben Brierley The Vibratorsista. Siinä porukka.

B-puolella on mielenkiintoinen täyteinstrumentaali. Akustinen kitara pohjalla, taustalla Jones kikkailee sähkökitaralla minkä kykenee ja Farley helisyttää vielä lehmänkelloa (!). Harvoin viimeksimainittua saa kuulla. Ostin singlen, koska sitä kehuttiin Soundissa ja vinyyli on punainen. Laitoin sen heti listalleni niistä punk-singleistä jotka on löydettävä Helsingin divareista, ja sehän oli tarjolla Black and Whitessa. Molemmat biisit pääsivät mukaan ensimmäiselle Punkerous-kasetilleni.

 

Isokynä Lindholm: Isokynä Lindholm (1972)

Sirkus (1973)

Musiikkia (1974)

Lillan (1974)

Fandjango (1975)

Kenen laulu (1977)

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979)

Aino (1982)

 

 

FinnArctic-esittelyt:

"Ever since his recording debut in the short-lived group Ferris, Ralf Henrik Lindholm (1952-) has been an exceptionally prolific and productive singer-songwriter - 27 solo albums and frequent band projects along the way make for an impressive body of work.

Lindholm shipped some demos to Love Records in the winter of 1971-72, calling himself Great Pen Lee. He was urged to change his artist name to Isokynä (Big Pen), which apparently referred to Lindholm's habit of changing the names of his backing groups faster than anyone could keep up with.

"Isokynä Lindholm" introduces an electric and very eager young musician already sporting his own style of writing words: rough spoken language mixed in with rather free-form, stream-of-consciousness expressions.


"Sirkus" is considered one of the all-time classic albums in Finnish rock'n'roll. It's loaded with masterpieces like "Puhtaat laivat", "Jazzikansa tulee", the title track and "Kaikki menee seinään", and the lyrics depicted the life of young city people in a way nobody had done before. "Sirkus" made Lindholm a star with plenty of offers for interviews and magazine coverage, but he didn't desire to have his face fronting every paper, so he put an end to all excess publicity.

After "Sirkus", Lindholm only made some stray acoustic gigs and planned an entirely instrumental album of modern music, inspired by John Cage and Karlheinz Stockhausen. Love Records weren't interested in this project and scrapped it.


Lindholm joined progressive band Orfeus (original lineup Hannu Salakka, Hessu Hiekkala, Klaus Stolt and Wando Suvanto), and gigged performing whatever songs they desired to play at the moment. Orfeus, who had originally played Pink Floyd and suchlike material, were very skillful improvisers.

Record critics treated the album "Musiikkia" somewhat sourly, but with the passing of time this rather melancholy album has gained a good status in Lindholm's oeuvre.


Dave's and Orfeus' originally spontaneous style of working had evolved into something much more ambitious and thought-out. This caused friction within the band, and Orfeus split soon after their penultimate gig in Lilla Teatern, 29th July 1974, was taped and made into this live album.

"Lillan" is a varied collection of songs, ranging from long live jams to blues and a fun Russian-language country novelty song. The original album had eight songs, five more were dug out for the CD reissue.


At the end of 1974 Dave Lindholm planned to leave for USA for some time, but before that he quickly cut a bunch of his old songs in a studio, doing them all in one take. "Fandjango" was taped in two days.

In America Lindholm joined Dance Theatre of Harlem and wrote material that later ended up on Rock'n'Roll Band's "Everybody Needs Dance Music Sometimes" (1975) and Pen Lee's first LP "Closer to the Drum" (1976).

Kenen laulu (1977) (compilation of singles and other odds & ends)

"Vanha & uusi romanssi" is another very simple guitar troubadour album, but "Aino" is deservedly a classic, almost a legendary record. Four long songs with only producer-arranger Otto Donner's strings backing Dave's voice. Immensely beautiful, Devout with a capital D! The song "Pieni & hento ote" was a major hit. Extremely recommendable!"

 

Dave Mason: Alone Together (1970)

Levyn sisältö on valjua, mitäänsanomatonta poppia, ja sen tiesin jo kun tilasin MusicStackin kautta tämän LP:n. Minä himoitsinkin tätä vain taide-esineenä. Räiskyvän monivärinen vinyyli, joka on saatu aikaan tiputtamalla väripellettejä kuumaan vinyylimassaan. Kahteen kertaan aukeavat kannet, jotka on leikattu muotoon Masonin pään kohdalla. Pahvitasku vinyylille. Pieni reikä kansien seinään ripustamista varten. Blue Thumb vasta osasikin paketoida levynsä näyttävästi.

 

29.11.2017

David Bowie: Hunky Dory (1971)

The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders From Mars (1972)

Young Americans (1975)

Station to Station (1976)

David Bowie oli yksi niistä artisteista, joiden ajattelin tuovan rock-uskottavuutta levykokoelmalleni. Ajattelin hankkia kaikki vuosien 1969-1980 levyt, mutta onneksi kuuntelin ne ensin allTunesista. Eivät Bowien levyt niin hirveän mieluisia olleetkaan. Useista levyistä löytyi jotain hyvää, mutta kokonaisuus tuntui liian raskaalta eivätkä biisit tuntuneet tarpeeksi lähestyttäviltä. Nämä neljä levyä olivat ainoat, joista pidin kokonaisuuksina.

Young Americans -levyn mukanaoloa 1001 albums you must hear before you die -listalla ihmettelen. Esim. Across the Universeen ei ole saatu mitään uutta näkemystä ja mies oli sillä kertaa turhan kaupallinen ja helppo. Mutta minulle kelpaa.

 

Davina: Rock, Shake and Roll (1986)

Joitakin Tapani Ripatin 80-luvulla Ocsidissa soittamia ja kaseteille nauhoittamiani kappaleita olen pyrkinyt haalimaan itselleni joko oikeina levyinä tai mp3:sina. Tämän Davinan kappaleen muistan kuitenkin General Njassan soittaneen Radio Cityssä. "Kivi, pirtelö ja sämpylä", vitsaili Njassa kuuluttaessaan tämän energiapaukun.


 



 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39