7.11.2017

Bad Sign: Born Under... / Runaround (1983 / 1984)

Travlin' Bone - The Bad Sign Anthology 1983-1988 (2007)

Vihdoinkin Aikka Hakala loi bändin, jolla homma kulki ja joka teki hyvää musaa! Kuuntelen melkein aina nämä molemmat CD:t putkeen, eikä haittaa että kuulen samoja biisejä kahteen kertaan. Tyylirikkona pitäisin korkeintaan kiväärinlaukauksilta kuulostavia rumpuja kappaleessa Somebody Call Me.

 

8.11.2017

Ball: Ballgame / Leaving (For a New Land) (1977)

Sanoitukset ovat tönkköä kouluenglantia, mutta biisit hyviä - varsinkin b-puoli soundaa komeasti. Eero Raittisen, Nono Söderbergin, Hillel Tokazierin, Måns Groundstroemin ja Tomi Parkkosen muodostamasta Ballista tuli myöhemmin Boxcar, joka teki sitten seuraavana vuonna LP:n Necktie Party Kompass-merkille. Ei vaan menestynyt sen paremmin kuin Ballin ja aiemmin toimineen Rotoxin levytkään. Eero luovutti ja teki vuonna 1980 levyn Jussi-veljensä kanssa... joka sekään ei myynyt...

 

The Banned: Little Girl / C.P.G.J.'S (1978)

Punkahtavan, näennäisesti nuorista tyypeistä koostuvan bändin singleltä on yllättävää löytää yksi folkprogebändi Gryphonin levyllä soittanut juippi, eli basisti Jonathan Davie. Mies ei kai ollut kuitenkaan The Bannedin jäsen, Discogs antaa ymmärtää yhtyeen olleen kuusihenkinen vaikka viisihän heitä oli, ja bassonsoittajissa löytyy muutenkin: Cowboys Internationalissa vaikuttanut Jimmy Hughes. Osa muista jäsenistä musisoi sellaisissa bändeissä kuin Precious Little, The Retros ja The Spacewalkers.

Kahdesta singlestä ensimmäisellä versioidaan Syndicate of Soundin klassikkoa vuodelta 1966, kovasti samalla tyylillä jumputtava b-puoli on tuottaja T. Keatingin kynäilemä. The Banned teki vielä kakkossinglen Him Or Me / You Dirty Rat, jonka a-puoli on Paul Revere and The Raidersia vuodelta 1967. B-puolelta sentään löytyy koko bändin yhdessä tekemä biisi.

 

Bardit: Hovirunoilija ja Jotakin jatkuvuudesta (1975 / 1978)

Eikö kukaan muu ole hankkinut tätä CD:tä? Ainakaan Discogsissa ei ole muita omistajaksi ilmoittautuneita. Bardien Hovirunoilija vuodelta 1975 on mitä näppärintä perinnehenkistä folk-laulelmaa. Lähtevien laivojen satama, hauska ja värikäs Kyläkauppias sekä psykedeelinen Piste ovat huippukohtia tällä Bardien ainoalla albumilla. Ensinmainittuhan taitaa olla ainoa kappale, joka on jäänyt vuosien saatossa elämään, mutta muitakin kelpaa kuunnella. Hovirunoilija-vinyyliä kaipailin jonkin aikaa, ja kun sain googlaamisen myötä tietää, että CD on tullut, niin heti tilaamaan Levykauppa Äxän sivuilta.

Bonuksena on toisella CD:llä taltiointi Bardien jäähyväiskonsertista Hyvinkään yhteiskoulusta 1978 huhtikuun alusta, mutta ei sitä kuuntelemalla helposti uskoisi liveäänitteeksi, niin puhtaasti se soi ilman yleisön hälinää ja taustakohinaa. Kakkos-CD:n bonusraidat Lähtevien laivojen satama ja Ruoho lienevät samoja äänityksiä kuin Hovirunoilija-albumilla on, en tosin ole tarkkaa vertailua suorittanut.

Kansivihko kertoo, että olisi olemassa myös single "Paimenet / Lapsen lailla" vuodelta 1972. Sitä eivät tunne Discogs, suomalaisten vinyyli- ja CD-levyjen hintaopas eikä edes Suomen äänitearkiston tietokanta. Miksei sitä ole pantu mukaan CD:lle, jos se tosiaan on olemassa?

 

The Bar-Kays: Too Hot to Stop (1976)

The Bar-Kays kopioi Ohio Playersia tällä levyllä, mutta mitä väliä kopioimisesta, kun se tehdään hyvin, ja hyvillä biiseillä?

 

B.B. King: Live At the Regal (1965)

Lucille (1968)

Completely Well (1969)

Indianola Mississippi Seeds (1970)

"B.B. King sen sijaan vaati huomioni joka sekunnilla. Ai että blues osaa maistua hyvältä, etenkin kun sitä vetää tosi ammattilainen. Kiitos, Riley Ben ja Lucille". Näin kirjoitin Live At the Regal -levystä Kvaakiin 1001 albums you must hear before you die -listan perkaamisen yhteydessä. Kuuntelin myöhemmin loputkin B.B:n levyt ja havaitsin vuodet 1968-1970 sellaiseksi huippukaudeksi, että nekin levyt piti hankkia.

 

The Beatles: Love Me Do / P.S. I Love You (1962)

Please Please Me / Ask Me Why (1963)

Hello, Goodbye / I Am the Walrus (1967)

Ei siis alkuperäisiä singlejä, vaan uudelleenjulkaisuja vuodelta 1976. Minulla ei todellakaan ole tämän enempää Beatles-levyjä, enkä hanki. Nämäkään eivät ole minun ostamiani, vaan edesmenneen Christer-serkkuni jäämistöä. Britta-tätini antoi nämä minulle.

Beatlesit ovat mielestäni melkoinen klise. Kaikkihan heistä pitävät, ja minusta se on tylsää. Olen aina halunnut uida vähän vastavirtaan, joten kuuntelen mieluummin Monkeeseja ja Rollareita. Beatlesin levyt kuuntelin joskus 10-15 vuotta sitten, kun lainasin ne kirjastoista, siinä se. Sen koommin en ole niitä edes ottanut kuunteluun.

 

Beat the Meat: Plays Country & Western (1979)

Keitäs kaikkia tässä rämäremuryhmässä olikaan mukana? Veltto, Väiski Sappinen, Waldemar Wallenius? Juho Juntunen sanoitti yhden kappaleen, mutta onko muuten mukana? Mikko Alatalo ja Martti Syrjä mainitaan kansipaperissa, ja Martin äänen kyllä tunnistaakin. Totean vain lyhyesti, että tämän kännisempää ja pahemmin lapasesta karkaavaa hoilotuslevyä ei voi tehdäkään. Siksi se onkin niin hauska, raittiusmiehenkin mielestä. Kun se on vedetty niin överiksi kuin on voitu.

 

Beggars Opera: Pathfinder (1972)

Get Your Dog Off Me (1973)

Vertigo Swirl -levyt ovat järjettömissä hinnoissa. On se kiva että minulta löytyy edes yksi swirl, vaikka siinä ei olekaan gatefold-kantta kuten brittipainoksessa ja julistekin mokoma puuttuu.

 

Various Artists: Beginner's Guide to African Funk (2009)

Myyrmannista joskus vuoden 2013 alkupuolella ostamani kolmen CD:n satsi afrofunkia. Sykettä riittää. Valitettavasti kakkoslevyn toisen biisin kohdalla oli jo valmiiksi syvä naarmu, johon CD-soitin aina jää kiinni vähäksi aikaa ennen kuin pääsee nykien eteenpäin. Piti sitten Soulseekistä imuroida mp3:nen kyseisestä kappaleesta, että pystyy kuuntelemaan senkin kunnolla.

 

9.11.2017

Belaboris: ...Olipa kerran (1984)

Hilse-Miettisen surullisenkuuluisa tyttöyhtye, jonka kaikki jäsenet eivät edes laulaneet levyillä eikä kukaan heistä soittanut mitään, ja levytysura jäi tarkoitettua tyngemmäksi. Taustoista huolehti vammalalainen Tyhjät patterit -yhtye. Viime vuosina levynsä ovat kuitenkin keränneet muhkeasti arvostusta ja arvoa, epäilemättä viimeisimmän kokoelma-CD:n ansiosta. Tämän kahdeksan kappaleen minikokoelman a-puoli on silkkaa timanttia. Yö vanhassa talossa -biisin aavemainen tunnelma saa väreet selkäpiihin. B-puoli on vielä puoliksi loistava, mutta Babypopista ja Venuksesta en jaksa välittää.

Kokoelma-CD:tä en halunnut hankkia, koska siinä on Pate Mustajärven ja Saara Soisalon duettoja sekä Saaran soolojuttuja, joista en välitä. En varsinkaan voi sietää Hei Paula -versiointia.

Monsteribaarissa mainituista uutisankkuri Heimo Tauriaisesta (1927 - 1989) ja Niksulan TV -lastenohjelmasta piti googlata tietoa. Tauriaisesta en äkkiseltään juuri infoa löytänyt, en edes kuvaa. Niksulan TV:stä sentään jotain löytyi. Tiesin jo Raninin, Kasper-nuken ja trai trai trallallaa -hokeman, mutta viisastuin vielä lisää.

 

The Belle Stars: Belle-Issima! Sweet Memories... (2004)

World Domination / Just a Minute (1986)

Olen Stiff Records -fani. Olen pyrkinyt saamaan kuultavakseni kaiken mitä sillä levymerkillä julkaistiin. Belle Starsista kiinnostuin kuitenkin lähinnä siksi, että he julkaisivat älyttömän määrän singlejä, mutta vain yhden albumin. Singlejä on vaikeampi kerätä kuin isoja levyjä, joten iso sinkkumäärä tarkoittaa paljon harvinaisia, vaikeasti saatavia biisejä. Hyvä keräilykohde siis. Kiinnostusta lisäsi sekin, etten sattunut löytämään monestakaan kappaleesta mp3:sia kuultaviksi, mutta ne jotka löysin, eivät olleet oikeastaan hassumpia. Otin pienen riskin ja tilasin Amazonin kautta tämän CD:n. Riski kannatti, sillä olen näihin tyttöihin aivan kuralla.

Varhaisempi tuotanto on vähän parempaa, sillä ajan myötä eksoottiset mausteet hävisivät musiikista ja tilalle tuli tavanomaisempi, tanssittava kasaripop, mutta raikkaus säilyi minun mielestäni. Ei ole minun kirjoissani Sign of the Times ainoa täysosuma. Ainoat levytykset, joita en pidä niin onnistuneina, ovat vaisu ensisingle "Hiawatha / Big Blonde" ja Indian Summer. Indian Summerilla yritettiin luoda viileä kesäbiisi, mutta lopputulos on teennäinen. 12-tuumaisia versioitakaan en jaksa aina kuunnella, mutta minä suhtaudun yleensäkin aika penseästi 80-luvun 12-tuumaisiin singleihin. Liian usein noilla pitemmillä versioilla vain pilattiin kappaleet kaikenlaisella kikkailulla.

 

Terveisiä Ateneumin von Wright -näyttelystä. Koska fanitan näitä taiteilijoita, en keksinyt mitään syytä miksen kerrankin lähtisi taidenäyttelyyn ihan omasta ajatuksesta, enkä esim. jonkin oppilaitoksen pyynnöstä.

Hiukan vaivasi mieltä se, että vaikka olin nähnyt näyttelyn mainokset lehdissä ja käynyt vilkaisemassa Ateneumin nettisivujakin, en ollut huomannut mainintaa pääsymaksun suuruudesta. 15 euroa on se vakiohinta. Sain rahoille vastinetta. Melkein joka taulun kohdalla ällistelin sitä pitkälle vietyä tarkkuutta, millä kaikki oli kuvattu: luontomaisemat, eläimet, asetelmat. Kaikissa töissä viimeisen päälle vietyä yksityiskohtaisuutta.

Taistelevat metsot teki tottakai erityisen vaikutuksen. Vaikka työ sinänsä on mitä tutuin, ällistyin siitä miten hervottoman kokoinen maalaus on. Painoin mieleeni Ferdinandin signeerauksen paikan, joten jos joku kysyy minulta, missä signeeraus on, osaan vastata. Yksityiskohtaisuudessaan eniten minun ihailuani keräsi Ferdinandin 1882 maalaama Savolainen taloryhmä Haminalahden lähellä. Tätä taulua katselin suhteellisen pitkään, ja koko ajan siitä tuntui löytyvän uusia yksityiskohtia tarkasteltaviksi, kaukana erottuvia eläimiä eritoten, ja kaikki maalattu viimeisen päälle pedanttisesti.

Katsellessani kahta vierekkäin pystytettyä Huuhkaja hyökkää jäniksen kimppuun -taulua paikalle sattui opas, joka kertoi teoriaa siitä, miksi Ferdinand maalasi kaksi samanlaista taulua samana vuonna, 1860. Syytä kahden tauluversion olemassalololle ei tiedetä varmasti, mutta F. teki paljon tilaustöitä, joten on mahdollista, että joku näki valmisteilla olevan keskeneräisen työn ja halusi samanlaisen. Kuvaamalla ja tutkimalla tauluja tarkkaan on saatu selville, että toinen huuhkajista matkasi Saksaan ja kiersi siellä monissa näyttelyissä. On mahdollista, että Ferdinand ajatteli, että se taulu varmaankin jää Saksaan, joten hän maalasi toisen samanlaisen kotimaan markkinoille. Saksassa ollut taulu palautui kuitenkin Suomeen, ja siksi täällä on kaksi samanlaista jäniksen kimppuun hyökkäävää huuhkajaa. Paitsi että toisen maalauksen värit ovat selvästi tummemmat. Kyseinen versio näytti niin minun kuin muidenkin mielestä dramaattisemmalta. Samaisessa versiossa tausta on myös hieman alempana kuin siinä väreiltään kirkkaammassa versiossa.

Muiden näyttelykävijöiden kommentteja oli hauska kuunnella. Kaksi nuorta naista katseli Magnuksen Katajanokalta-taulun (1868) ränsistyneitä ja osin kaatuneita puuröttelöitä ja totesi, että siitä tulee hänelle mieleen sadut isorikkaista, jotka jalkautuvat rääsyläisen näköisinä tavallisen kansan pariin ja pelastavat lopulta jonkun onnettoman sielun perikadolta.

Magnuksen Trompe l'oeil (1864) oli näyttelyn omituisimpia töitä. Öljymaalaus taulun taustapuolesta. Oli pakko kurkistaa maalauksen takapuolelle ja tsekata onko siinä jokin maisemamaalaus tai muu yksityiskohtainen kuva-aihe. Ei ollut.

Magnuksen tekemä oli myös lääketieteellinen piirros Exostosis Orbitae, mutta se oli aika hurjan näköinen. Kuin kananmuna olisi upotettu jonkun naisen vasempaan silmäkuoppaan. Sairaus, joka tunnetaan englanninkielellä nimellä "ivory exostosis of orbit", silmään tuleva kasvain.

Joku veljeksistä oli piirtänyt lyijykynällä karikatyyrejä. Olivat jossain vitriinissä lojuneessa vihossa. Eläinpäisiä ihmisiä ja ihmispäisiä eläimiä. Pokkani petti niitä katsellessani.

Täytettyjen linnun iän huomasi. Olivat pölyisen ja värittömän näköisiä. Näyttivät siltä, että ne haisevat pahalle ja murenevat, jos niitä koskettaa. Ei niiden hajua päässyt toteamaan, kun olivat lasin takana suojassa.

Ostin Ateneumin kaupasta 45 euroa maksaneen kirjan Veljekset von Wright - Taide, tiede ja elämä. Siinä riittää opiskelemista ja katselemista, vaikka tietenkään kirjan sivuille präntätyt valokuvat maalauksista eivät tee oikeutta niille alkuperäisille maalauksille.

Piti käydä tässä näyttelyssä jo viime viikolla, mutta yllättävät kiireet painoivat päälle ja saivat minut siirtämään sekä Ateneum-käynnin että Svart Recordsin uudelleenjulkaiseman Topmost-LP:n hankkimisen tähän päivään.

 

10.11.2017

Kerrotaan nyt sitten. Eli "yllättävät kiireet" tarkoittaa sitä, että työpaikkani lehden päätoimittaja oli meilannut jo lokakuussa minun luukku.com -päätteiseen sähköpostiosoitteeni ilmoituksen seuraavaan lehteen lähetettävän materiaalin deadlinesta ja kysynyt olisinko taas halukas piirtämään sarjakuvaa. En ole kuitenkaan katsonut luukku.com -postiani pitkiin aikoihin. 8 päivää sitten, kuusi päivää ennen deadlinea sain uuden ilmoituksen aim.com -päätteiseen osoitteeseeni. Perhana. No, onneksi oli ideantynkä valmiina ja sain työstettyä siitä kolmessa päivässä, viikonlopun aikana stripin. Se oli se strippi, joka on nyt jo nähtävillä tuolla Positiivinen napa -sivulla, mutta terästettynä vielä yhdellä yksityiskohdalla joka ei siis ollut mukana siinä versiossa, jonka lehden päätoimittajalle meilasin: musta hammas viimeisessä ruudussa. Jätin sen hampaan alunperin mustaamatta, koska tajusin sen liian särmikkääksi ideaksi vetää noin selkeästi vielä pakolais- ja terrorismikeskustelut mukaan stripin aihekirjoon.

Se strippi ei kuitenkaan kelvannut, koska oli liian poliittisesti kantaaottava. Päätoimittaja kysyi, olisiko minulla tähän hammasteemaan liittyen joitain vaihtoehtoisia ideoita, jotka eivät ole niin poliittisesti kantaaottavia. No, oli minulla hylättyjä ideantynkiä, joista rupesin vääntämään jotain kasaan. Tai siis yritin vääntää. Yritys kilpistyi kuitenkin loogisiin aukkoihin.

Keksin, että koska lapset ovat niin persoja makealle eikä perheillä ilmeisesti tahdo olla aikaa käyttää lapsiaan hammaslääkärillä, mitä jos ihmisen elimistö rupeaisi korjaamaan oma-aloitteisesti huonoiksi menneitä hampaita? Hylkäsin ajatuksen, koska en keksinyt millä aineella tai kikalla hampaat pystyisivät itse korjaamaan itsensä. Entä pystyisikö elimistö hillitsemän sokerinhimoa vaikuttamalla aivojen mielihyväkeskukseen? Eli uuttaisi jostain ruoasta ainetta, jonka elimistö lähettäisi mielihyväkeskukseen manipuloiden sitä siten, ettei tee mieli mitään makeaa? Googlasin sitten tietoa serotoniinista, dopamiinista ja insuliinista, niiden kaikkien yliannostuksen haitoista, nucleus accumbensista, teollisesti käsitellystä / valkaistusta sokerista, sokeririippuvuudesta ja vaikka mistä, mutta mistään en löytänyt tietoa tukemaan ideaani. Tuli vastaan vain isoja uskottavuusongelmia.

Turhautuneena unohdin yhdessä vaiheessa hammasteeman kokonaan ja aloin miettiä strippiä ihan toisesta aiheesta. Ei siitäkään kuitenkaan tullut mitään. Lopulta keksin jonkinlaisen vitsiaiheen, jonka sain ujutetuksi tuohon alkuperäiseen hammasstrippiin niin, ettei minun tarvinnut piirtää koko strippiä uusiksi, vaan säilyttää muutama ruutu kokonaan tai osittain samanlaisena, vain puhekuplat vaihtaen. Se kelpasi päätoimittajalle. Myöhästyin deadlinesta vain vuorokauden murto-osalla. Deadline oli 8.11., meilasin stripin 9.11. aamulla ennen töihin lähtöä.

Ei, en aio ikinä postata tänne sitä strippiä joka aiotaan julkaista työpaikan lehdessä. Pistin vain alkuperäisen strippini, mutta lisättynä sillä mustatulla hampaalla. Koska omille sivuilleni voin laittaa ihan mitä sattuu huvittamaan.

En minä ole mikään satiirikko enkä yhteiskuntakriitikko. En ole pilapiirtäjä. En minä hallitse noita juttuja. En minä kuitenkaan halua piirtää myöskään mitään tyhjää diibadaaba-juttua, vaan kyllä minä haluan sanoa sarjakuvillani jotain. Ei minun päästäni tule mitään täysin kilttiä ja harmitonta, minulla on vähän toisenlainen huumorin laatu, mikä johtuu eletystä elämästä.

 

Barza: Helena / Kultainen medaljonki (1986)

Big Saarinen: Lapsisoturit / Langennut enkeli (1986)

Big Saarinen: Kamelinpaskaa / Mua panettaa (1987)

Bigboy: Live 89 (1989)

Bigboy: Arson / Evil Is Calling (1990)

Bigboy: Poor Peter / Loner's Blues (1993)

Esittäjänimellä ei väliä, laulaja-basisti Juha "Big" Saarinen osasi tehdä hyvää rokkia. Nyt kun nämä kuuntelee putkeen, niin Kamelinpaskaa-sinkku erottuu tymäkimpänä, Arsonin jäädessä vaisuksi.

Vielä kun Harri selittäisi, mistä hän on kaivanut esille tiedon, että myös joku Markku Mäkiranta osallistui Arson-singlen kannen tekemiseen. Ei häntä ainakaan singlessä mainita. Ja koska ei mainita, ei hänen nimeään pitäisi Discogsiin lisätä ainakaan ilman (uncredited)-merkintää. Samaten kreditoiduista kansisuunnittelijoista Harri Morganista ja Marcus Forsista pitäisi käyttää ANV:itä Morgan ja Forss, koska siinä muodossa heidät on singlen kannessa kreditoitu. En korjaa itse, etten saisi Harrilta kiukkuista palautetta. Tiedän oikein hyvin hänen tulisieluisuutensa, mistä olen näillä vuodatussivuilla raportoinut.

Harrillehan hommasin muutama vuosi sitten takaisin Arson-singlen, hän kun oli vuosien saatossa hukannut oman tekijänkappaleensa.

 

Bikini: Bikini (1987)

Rakkaus myrskyyn / Ei ole aikaa (1986)

Saigonissa vaikuttaneiden hemmojen yritys, joka tyssähti yhteen levyyn. Jalle Niemelä oli jatkuvasti kaupallistanut musiikkiaan ja pyrkinyt hiomaan jälkeä, mutta siinä prosessissa hävisivät luovuus ja ideat. Saigonin ensimmäinen LP on rujosta jäljestään huolimatta tavallaan onnistunut, sillä teksteissä on sentään pyritty sanomaan jotain ja soitossa kuuluu nuori innokkuus ja kokeilunhalu. Saigonin kakkoslevy on kömpelö ja korni parista hyvästä hetkestä huolimatta.

Bikinin levy onkin sitten lähes täysin yhdentekevä. "Ei ole aikaa" on käännös Grand Funk Railroadin kappaleesta "Bad Time", ja se sai kyllä aikoinaan radiosoittoa osakseen vaikka epäilen, ettei siitä varsinaista hittiä tullutkaan. Minä olen jo 31 vuoden ajan pitänyt Ei ole aikaa -biisistä, ja sen takia kaipasin jo kertaalleen omistamaani mutta pois järjestämääni LP:tä takaisin, vaikka se niin keskinkertainen onkin. Single löytyi ensin, iso levy sitten myöhemmin. Ei tästä levystä paljoa voi sanoa, paitsi että kansi on hirveä. Uskomatonta että tuo kansi meni läpi bändillä. Ehkä rahaa ei ollut uuden kannen tekemiseen tai paremman taiteilijan palkkaamiseen.

 

Billy and the Boingers: I'm a Boinger / U-Stink-But-I-Luv-You (1987)

Kalifornialais-teksasilaisen Berke Breathedin strippisarjakuva Bloom County oli olemassa vuosina 1980-1989. Yhdessä paljon materiaalia tuottaneessa tarinajatkumossa yksi sarjan keskushahmoista, lakimies Steve Dallas, perusti heviyhtyeen nimeltä Deathtöngue, joka raskaan oikeudenkäynnin seurauksena joutui muuttamaan nimensä Billy and the Boingersiksi.

Bloom County -kokoelmasta Billy and the Boingers Bootleg löytyi tämä flexi-single, jolla oletettavasti soittaa juuri tämä mielikuvitusyhtye. Todellisuudessa a-puolen hoitaa tuntematon The Harry Pitts Band, b-puolella taas soittaa omallakin nimellään levyjä tehnyt Mucky Pup. Valitettavasti tunnettuus ja musiikin taso eivät korreloi, sillä pidän a-puolta onnistuneempana. Mucky Pup kuulostaa tässä vain keskinkertaiselta ja kasvottomalta hevirunttaajalta.

 

Billy Cobham: Spectrum (1973)

Crosswinds (1974)

Inner Conflicts (1978)

FinnArcticia vetäessäni minulta pyydettiin usein rippauksia joistain suomalaisista jazz-levyistä tai siihen suuntaan kallellaan olevista levyistä. Heikki Sarmanto, Fyyralyyra, Lentävä siemen, Uzva, Ode to Marilyn, Farout, Middle Earth Band, Jupu Group... Minulla ei ollut juuri kokemusta jazzista vielä siinä vaiheessa, mutta 2008-2009 tuli sitten kuunneltua aika reippaasti vanhaa suomalaista jazzia ja jazz-vaikutteista musiikkia. Joistakin levyistä pidin jossain määrin, joistakin en ollenkaan.

Siedätyshoito alkoi viiveellä tehota. Kun Kvaakissa kuuntelin 1001 albums you must hear before you die -listan levyjä ja arvioin niitä, tuli kuunneltua ensimmäistä kertaa sitten ulkomaisia jazz-levyjä. Joistakin pidin ihan aidosti, joistakin en juurikaan. Fuusiojazz (Machito, Miles Davisin Bitches Brew, Frank Zappan Hot Rats, Herbie Hancock) kolahti, perinteinen jazz ja free jazz ei.

1001 albums -listan läpikäytyäni lopputulemani jazz-musiikin suhteen oli, että minun kannattaa ruveta aktiivisesti haalimaan fuusiojazzia kuunneltavaksi, koska se tuntuu olevan sellainen genre, joka on minua varten. Niin sitten aloin Spotifyssa ja YouTubessa kuunnella aivan järjettömiä määriä levyjä lähinnä sellaisilta jazz-artisteilta, joiden tuotannosta löytyy vähintään muutama fuusiolevy. Billy Cobhamin levyistä nämä kolahtivat siinä määrin, että ostin ne.

Inner Conflicts oli kuitenkin hankala tapaus. Siitä on julkaistu CD-versio Wounded Bird Recordsin toimesta vuonna 2000, mutta se pyörii Amazonissa ja MusicStackissa nykyään yli sadan euron pyyntihinnoissa. Ottiko Wounded Bird liian pienen painoksen? No, huippukuntoisen originaalivinyylin saa kohtuuhinnalla, joten sellaisen minä sitten MusicStackin kautta hommasin muutama vuosi sitten. Huippukuntoinen alkuperäispainos USA:sta 15 dollarilla.

Billy Cobham on ollut minulle tuttu nimi jo lapsesta asti, kun Tapsa Ripatti soitti Ocsidissa Stratuksen vuonna 1985. Ei kuitenkaan alkuperäistä Spectrum-levyllä olevaa Stratusta, vaan 80-luvun puolenvälin version albumilta Warning. Kolahti lujaa.

 

11.11.2017

Pfff. Vietin eilen koko perjantai-illan Malmilla. Me duunipaikan siivoojat pidimme yhteisen ravintola- ja bileillan Ruoka-aika -nimisessä syöttölässä ja samassa tilakompleksissa toimivassa Eke's-pubissa. Eräs meistä asuu Malmilla, joten hän tavallaan kutsui meidät sinne. Meitä oli sitten yhdeksän henkeä siellä syömässä hyvin, juomassa ja tanssimassa. Ilta venyi puoli viidestä puoleenyöhön asti. Selvisin muun seurueen painostuksesta kolmella siiderillä ja kahdella mustikkashotilla, eli selvä linjani piti.

Ikävintä koko paikassa oli, että Eke'sissä jouduin kuuntelemaan karaokea suuren osan ajasta. Oli siellä pari hyvää laulajaa, mutta enimmäkseen esitykset olivat säälittäviä. Oli biisivalinta sitten minun mieleeni tai ei, liian usein kappale raiskattiin pahasti. Karaoke-esitysten välissä ulkomaalaistaustainen DJ (joka itsekin lauloi välillä, ja ihan hyvin) soitti sitä tyypillistä tanssittavaa tai vähemmän tanssittavaa tämän päivän musiikkia iskelmästä lattariin ja EDM:ään. Tanssin minäkin mukana sen verran kuin sain jalat vipattamaan moisen moskan tahdissa, mutta parhaimpaani en jaksanut venyä.

Yksi meistä, Joonas, valitettavasti unohti takkinsa baariin poistuessaan laitamyötäisessä kohti kotia. Esimiehemme Outi oli meistä kaikkein huonoimmassa kunnossa, joten hänestä ei ollut soittelemaan perään, eikä kellään meistä muista ole Joonaksen yhteystietoja. Takin taskuihin oli jäänyt ilmeisesti vieläpä Joonaksen kotiavaimet! Vähän aikaa pähkäilimme mitä tehdä. Minä sitten otin Joonaksen takin vastuulleni, vaikka minulla oli vielä Arabianrannan päihdeklinikka siivottavana.

Pääsin Malmilta mukavasti junalla vain muutaman minuutin odottelun jälkeen Helsingin asemalle ja sieltä seiskan ratikalla Kurviin. Lähetin viestin Outin kännykkään, että minulta voi sitten kysellä takin perään. Huomasin takin taskuissa vielä matkakortin, mutta puhelinta ei sentään löytynyt. Ilmeisesti Joonas pystyy sentään soittamaan ja tekstaamaan, jos kerran puhelin on hänellä mukana. Jätin hylätyn takin kämppääni ja lähdin kohti Arabianrantaa. Siivosin klinikan tunnissa ja pääsin poistumaan sieltä kolmelta aivan väsähtäneenä.

Nyt vähän nukuttuani vietän rauhallista päivää kotona, olen huolissani Joonaksesta ja odottelen viestiä kännykkääni joltakulta.

 

Billy Thorpe & The Aztecs: More Arse Than Class (1974)

Australialaiset ovat aina olleet huonoja julkaisemaan vanhoja klassikkolevyjään uudelleen CD:nä. Hirveän monta 60-, 70- ja 80-luvun rokkilevyä on unohdettu vinyyliaikaan, ja jos CD-versio onkin olemassa, se on julkaistu joskus vuonna miekka ja kivi, eikä sitä ole saanut enää moneen vuoteen mistään. Aztec Music / Aztec Records (The Aztecsin rumpali Gil Matthews on toinen levymerkin perustajista) on paikannut puutteita sen verran kuin on pystynyt - olen muutaman heidän julkaisunsa jo hankkinutkin nettisivujensa kautta ja parhaillaan odottelen vielä kahta heidän CD:tään postissa. Valitettavasti puljulla on ollut talousvaikeuksia, mutta ovat selvinneet jotenkuten.

Tässä siis yksi Aztecin CD. Billy Thorpe (1946 - 2007) oli Australian ehkä suurin rocktähti eläessään. Todellinen legenda, joka pääsi tekemään muutaman levyn USA:ssakin 70-80-luvuilla. Hänen bändinsä The Aztecs oli Australian kovaäänisin livebändi 70-luvun alkupuolella. Thorpenkin levyjä on vielä jonkin verran CD:istämättä, mikä tuntuu vääryydeltä.

More Arse Than Class herätti aikoinaan kohua levynsä sisäkansilla, missä nelihenkinen bändi näyttää persettään. Radion tiskijukat kohtasivat vaikeuksia, kun tiukkapipoiset radiopomot kielsivät heitä lausumasta albumin kyseenalaista nimeä lähetyksissä. Tämä kaikki sopi kuvaan, minkä The Aztecs itsestään antoi: ei kainostelua, antaa mennä vaan. Ronskit puheet ja kiroileminen keikoilla olivat Thorpelle arkipäivää siihen aikaan, ja vaikeuksia siitäkin tuli.

More Arse Than Class on suosikkilevyni Thorpen tuotannossa. No holds barred -henkinen rokkilevy, joka soundaa tänä päivänäkin komealta eikä tarjoa hillittyjä hetkiä. Levyn alkua ei muuten pidä säikähtää - avausbiisi "Boogie Woogie" lähtee kyllä käyntiin kunhan tuosta omituisesta avausmurinasta selvitään.

 

Black Uhuru: Sinsemilla (1980)

Reggae on minulle sen verran tasainen genre, että reggae-levyjen hyvyys ja huonous onkin sitten kiinni vähän pienemmistä jutuista: onko sanoituksissa sanomaa vai lässytystä, onko musiikissa roots-fiilistä vai onko se enemmän reggae-ummikkoja kosiskelevaa, ja onko sovituksissa pieniä detaljeja, jotka huomaa tarkemmalla kuuntelulla. Jos on kyseessä dub-levy, arvotan levyn sen mukaan, kuinka luovasti siinä on käytetty studion miksauspöytää. Eikä dubissa saa olla laulua sämplejä lukuunottamatta, koska puhdas laulu pilaa tunnelman.

Hävettävän vähän on tullut reggae-levyjä ostettua, mutta kun niiden saatavuus on Suomessa vähän niin ja näin ja koko genre on jäänyt vähän muuntyyppisen musiikin jalkoihin. Eli pakostakin on tullut pistettyä rock-, jazz- ja suomilevyt prioriteettilistalla reggaen edelle.

 

Blood, Sweat & Tears: Blood, Sweat & Tears (1968)

"Blood, Sweat & Tears kuuluu niihin bändeihin, joiden levyjen kuunteleminen on joskus käynyt mielessä, mutta vasta nyt se sitten toteutui. Erik Satien Gymnopedieta versioitiin alussa ja lopussa, tutut hitit Spinning Wheel ja You've Made Me So Very Happy oli säästetty b-puolelle. Tanakkaa tavaraa, jota tekee mieli lisää. Ilmeisesti bändin ote löystyi tämän kakkoslevyn jälkeen".

Näin kirjoitin Kvaakiin BS&T:n kakkosalbumista 1001 albums -kuuntelun aikana. Ja juu, tämä levyhän on se jalokivi bändin tuotannossa. Mutta ote kirposi pahemmin vasta New Bloodin ja No Sweatin välissä.

 

Blue Cheer: New! Improved! Blue Cheer (1969)

Blue Cheer (1970)

Oh! Pleasant Hope (1971)

Varhainen hevituotanto on minulle liian heviä, mutta minulla on ollut vaikeuksia päästä todella sisälle myös myöhempään tuotantoon. Ei näiltä albumeilta montaa selkeää huippukohtaa erotu (paitsi Oh Pleasant Hopella Hiway Man ja hurja psykedeliapala I'm the Light), mutteivät kuulosta pahaltakaan. Kyllä nämä menevät.

 

12.11.2017

Bluesounds: Black (1980)

On (1980)

Native Sons of a Far-Away Country (1981)

Here Come the Golden Hearts (1982)

Greta's Hits (1982)

Löysin yhdeltä torrenttisivulta tekstin, jolla esittelin Bluesoundsin levyjä FinnArcticissa joskus vuonna 2008:

"One of the best Finnish rock albums was released in 1980, and it sported a black cover with the name of the band and the album in embossed black letters. The album in question was "Black" by Bluesounds, new trio by Finland's own Dylan, rock troubadour Ralf Henrik "Dave" Lindholm.

Lindholm was 19 years old when his first band Ferris cut their only album in 1971. This album already showed a promising young talent, and when Dave (pronounced 'duh-veh') released a series of solo albums in 1972-1975, introducing a lyricist who mixed streetwise spoken language with free-form word-playing and philosophy about life, a new star was born and Finnish rock'n'roll was revolutionized. Dave Lindholm was indeed one of the first who showed how to write rock'n'roll lyrics in Finnish and make the whole thing work.

Still, Lindholm didn't want to stick with Finnish, nor did he want to be merely a solo artist. Over the years he has fronted several side projects, short-lived bands who sang in English. Ferris was the first, Rock'n'Roll Band cut the classic "Everybody Needs Dance Music Sometimes" in 1975. Another project, Pen Lee, produced three albums in 1976-1978, and it was closely followed by Bluesounds. Four albums and seven singles during 1980-1982, and "Black" was the first and best of the bunch.

It's hard to describe the unique style and sounds found inside this album. At times it's minimalist, at times experimental (the peculiar "ABCPW"), at times monotonous (the nagging half-minute guitar intro in "C.C. Less"), and suddenly Dave lets loose an explosive guitar solo that sometimes continues for several minutes (as in "T.H.E. World"). Lindholm indeed shows off his unique guitar prowess on this album, which is forty minutes of thoroughly original rock'n'roll, with moods constantly shifting, but still forming a cohesive whole.

Have a try - hope you too consider "Black" to be classic stuff!

The second album "On" was recorded live, "Native Sons of a Far-Away Country" is relaxed, simple pop, and "Here Come the Golden Hearts" has some added flavor from Tapio Niemelä's keyboards.

For Bluesounds, singles were separate entities, so the collection "Greta's Hits", released in 1982, assembled all seven singles / 14 single cuts they recorded."

 

Blue Öyster Cult: Blue Öyster Cult (1972)

Tyranny and Mutation (1973)

Secret Treaties (1974)

Agents of Fortune (1976)

BÖC:n manageri Sandy Pearlman (1943 - 2016) oli aikamoinen persoona: tuottaja, manageri, toimittaja, kriitikko, runoilija, laulunkirjoittaja, professori ja levy-yhtiöpamppu. BÖC:n levyillä hän toimi sekä tekstinkirjoittajana että tuottajana, ja ensinmainitussa avainsanana tuntuu olleen kryptisyys. Monista lauluista en ymmärrä paljoakaan, vaikka luen sanoitukset CD:itten kansivihoista.

Tyranny and Mutation on mielestäni aidointa ja parasta BÖC:tä. Ensimmäisellä levyllä on vähän karut ja voimattomat soundit, mutta TAM kuulostaa juuri niin tuhdilta kuin pitääkin. Secret Treaties on pehmeämpi levy, vaikka löytyyhän sieltä neljä biisiä, joita pidän bändin huippuihin kuuluvina: kaksi ensimmäistä, nelonen ja viitonen. Agents of Fortune on käänne kaupallisempaan, melodisempaan suuntaan, mutta on edelleen uskalias ja rankka levy. AOF:llä huippuhetket ovat (Don't Fear) the Reaper ja sen perään tuleva E.T.I. (Extra Terrestrial Intelligence), mutta muukin materiaali on tasavahvaa.

BÖC pitää osaltaan myös huolen kokoelmani rock-uskottavuudesta. Näitä bändejä on niin paljon, etten jaksa kaikkia luetella vuodatussivuilla, mutta tässä on siis jälleen yksi.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33