Various Artists: The Art of Breeding (1983)

FinnArctic-esittely:

"The Art of Breeding", a various artists compilation assembled by Kari Kalén and released by Johanna Records. The intent was to create a cornerstone assemblage of music by bands that were "in" at the time. New wave, art rock and futurism. Only four acts were chosen to provide songs for this LP, because the "in" scene in Helsinki wasn't that big in a city of half a million inhabitants.

We kick in with General Njassa, real name Jyrki Jantunen. He started his career as vocalist for neo-punk group Musta Paraati after original singer Jore Vastelin quit (Jore died in 1993 - R.I.P.). Njassa only sang on one single before being replaced by Epe Kronholm for the band's second and last album "Käärmeet". Njassa's contribution, "I'm Young, Beautiful and Natural" was the first Finnish rap song - we had to wait until the end of the decade before rap music became really popular in Finland, so Njassa was a real pioneer in that field!

Njassa continued as radio producer and personality, working for Finland's first local radio station Radio City (1985-2006, became an internet radio channel last year).

Hefty Load will be properly introduced later. For "The Art of Breeding", the single-only recordings "Du bist wunderbar" (from their debut 7") and "Centre of the Universe" (b-side of "Nightshift") were chosen, as well as a new song, "Rabbit". As bonus, I added "Du bist wunderbar"s b-side "Schrecklich".

Jimi Sumen covered the Holland-Dozier-Holland soul classic "Nowhere to Run". Twiggy Oliver is the alter ego of Mauno Paajanen, whose albums "Poste Restante" (1978) and "Psyko" (1979) have recently been assembled on a 2-CD compilation "Psyko - kaikki levytykset 1977-1980". "Cook the Messiah" and "Become a Millionaire" give a taste of his interestingly unusual way of doing rock'n'roll."

 

Artpop Kombo: Car Park Drama / Old Timer (1981)

Artpop Kombo wasn't really a band. It was Poko Rekords' quiz game, a mysterious single where you were free to try to guess who the musicians are. The songs were credited to Roland Butter, the production to Sven Triloqvist, and the music is dead serious, pained and depressing rock'n'roll. The vocalist tells his weepy tales about an encounter between a drunk boy and a helpless girl, and an old man who mourns his dog that's been shot.

Well, the band who plays here is none other than Eppu Normaali, one of the foremost Finnish punk bands, and the vocalist is Richard Stanley, British-born producer responsible for Hurriganes' smash album "Roadrunner" (1974). Both bands could play really cheerful music, but there's not a trace of that in this single. Listen and wallow in its melancholia.

Siis Pantse Syrjä kitarassa, Aku Syrjä rummuissa, Hurriganes-tuottaja Richard Stanley teki biisit ja lauloi. Hyvä single muuten, mutta nämä kappaleet vetävät mielen niin synkäksi ettei tätä tee mieli kuunnella kovin usein.

 

Asia: Asia (1982)

Alpha (1983)

Astra (1985)

Rock-uskottavuutta levykokoelmalle. Asian ensimmäinen levy on raikas paketti AOR:ää, toisesta albumista ei jää paljoa käteen. Kyllä se kuulostaa hyvältä sen ajan kun sitä kuuntelee, mutta jälkeenpäin... Don't Cry oli Alphan iso sinkkulohkaisu, mutta minulla on vaikeuksia muistaa siitä(kään) mitään.

Vaan Astra se vasta surullinen tapaus onkin. Go on ihan hyvä biisi, mutta tuotannolla on pilattu ihan kaikki. Kylmä kasarin puolenvälin soundi ja pari kornia biisiä (Voice of America ja Countdown to Zero), siinä resepti epäonnistumiselle.

Ja ensimmäinen levy piti sitten merkata uusiksi Discogsissa. Heh, tuo identtinen painos oli vasta 83 minuutin ikäinen kun sen merkkasin. Olinpa nopea.

 

Atlanta Rhythm Section: Atlanta Rhythm Section / Back Up Against the Wall (1972 / 1973)

Back Up Against the Wall (1973)

Third Annual Pipe Dream / Rock and Roll Alternative (1974 / 1976)

Dog Days (1975)

Dog Days / Red Tape (1975 / 1976)

Rock-uskottavuutta toivat kokoelmaani. Näihin levyihin oli helppo tykästyä, mutta vähän vaikeampi oli kerätä niitä. Piti ottaa Amazon avuksi parin CD:n kohdalla, ja niin siinä kävi, että tuli päällekkäisyyttä. Pari albumia on kumpanakin formaattina. No, ei haittaa.

Kaksi ensimmäistä levyä ovat kunnon rokkia, mutta sitten linja pehmeni. Melodisempi tyyli tuotti vielä neljä hyvää levyä, mutta Champagne Jam on jo valju, veretön levy ja sen jälkeen... goodbye.

Heh, Punk in Finlandissa on ketju nimeltä Biisit missä on alussa sireenin ääntä, mutta tämä puuttuu sieltä:

Police! Police!

 

Atrain: Loose Wheel / Armchair (1975)

Juu, on tämä vähän vaisu single Frank Robsonin lyhytaikaiselta bändiltä, mutta silti pidän tunnelmasta, yleisfiiliksestä. Eivät biisitkään ole huonoja. B-puolihan oli alunperin paljon neljää minuuttia pitempi, mutta siitä oli pätkäistävä iso siivu pois, jotta se mahtui singlelle. Robsonin Stay Awhile -albumilla on uudelleen äänitetty täyspitkä versio.

 

Avaruuslintu: Avaruuslintu (1977)

Mitä Kesä-reggae tekee tällaisella kommarilevyllä? Tuollaisia kappaleita ei luulisi löytävänsä kuin tyypillisten suomalaisten b-luokan poplaulajien / -bändien 70-luvun levyiltä. Muuten kyllä lajissaan kelpo levy tämä.

Kakkoslevyä "Siitä jossain päätettiin" minulla ei ole, paitsi CD-R-kopiona. Sen esittelin FinnArcticissa seuraavasti:

The second LP "Siitä jossain päätettiin" relies a lot on outside material. A single preceded the album, which consisted of covers of Bob Marley's "No Woman, No Cry" ("Ei itketä ei") and Neil Young's "Southern Man" ("Etelään"). Other familiar tunes performed are Young's "After the Goldrush", Graham Nash's "Teach Your Children" (from CSN&Y's "Dèjà Vu") and Arlo Guthrie's "Coming In to Los Angeles". Avaruuslintu clearly are most at home when staying on the folk path, experiments with reggae and rock'n'roll come off as slightly clumsy.

Of the group members, at least Jari Laukkanen has continued his career in fun skiffle group Werner Bros.

 

The Bablers: What's All About (1980)

Suddenly / Day By Day (1982)

Arto Tammisen bändin ensimmäinen levy oli nuoren ja kokemattoman porukan kunnianhimoinen yritelmä, joka jossain määrin onnistuikin, vaikka sillä on vikansa.

Materiaali on vahvaa, vaikka lainailee liiaksikin kikkoja Beatleseilta. On the Morning of a Seventh Day on selvä She's Leaving Homen ja A Day in the Lifen risteytys.

Englanninkieli on paikoin kömpelöä, sanatonta daa-daa -laulua on liikaa, ja diskobiisi Walkin' on Sidewalks taatusti jakaa mielipiteitä.

Mutta on tässä paljon, mikä toimii hirveän hyvin. Tammisen melodiantaju on pistämätön. Mainittu avauskappale, kaksiosainen Dream, ja lähes eeppinen päätösraita Everybody Gotta Have a One todistavat juuri siitä kunnianhimosta. Laulupuoli stemmoineen ei ansaitse moitteita.

Kaksi vuotta myöhemmin tullut singlekään ei tasossa horjahtele. Suddenly on ihan nätti ja singlenä vahvaa Lennon-tyylistä kamaa. B-puoli rokkaa kunnolla.

Harmi, että Tamminen on sittemmin osoittautunut laiskaksi musiikintekijäksi. Mitä häneltä on tullut, kaksi soololevyä ja vielä yksi Bablers-levy... mitä mies on tehnyt elääkseen kaikkina muina vuosina? Biisejä on näköjään syntynyt jonkin verran, ja taustamuusikkona on toiminut...

 

 

Bachman-Turner Overdrive: Bachman-Turner Overdrive (1972)

Bachman-Turner Overdrive II (1973)

Not Fragile (1974)

Four Wheel Drive (1975)

Head On (1975)

Freeways (1977)

Street Action (1978)

Rock'n'Roll Nights (1979)

Minusta on väärin, että ainoa BTO:n levy, jonka löytää helposti CD:nä on Not Fragile. Se on ainoa bändin levy, johon en pääse yrittämälläkään sisälle. Siinä on You Ain't Seen Nothing Yet eikä muuta. Yksikään muu biisi ei jää päähän soimaan, ja levy tuntuu pelkästään valjulta.

Sen sijaan kaikista muista 70-luvun levyistä pidän ihan varauksetta, kaikista biiseistä. Yhdestäkään noista seitsemästä muusta levystä ei löydy heikkoa lenkkiä.

 

Backsliders: FTW Blues (1986)

Nobody Rides For Free (1987)

Same Shit Different Day (1989)

Flashbacksliders: Let's Go Rockin' Tonight (1990)

Backsliders: Cat Scratch Fever / Twilight Land (1991)

Double Or Nothing (1991)

No Pain No Gain (1994)

 

 

6.11.2017

Backwoods: Walkin' On / Heart Full of Pain (1980)

Raine Salo aloitti uransa tässä kaksi singleä Johannalle tehneessä bändissä. Salo-fanillakin on tekemistä, jos yrittää nauttia miehen mörinästä ja mokelluksesta tässä. B-puolella kiusataan vielä maailman ärsyttävimmällä syntetisaattorisoundilla, joka tuntuu isolta, vihaiselta ampiaiselta.

 

 

 

Bad Company: Bad Company (1974)

Straight Shooter (1975)

Run With the Pack (1976)

Burnin' Sky (1977)

Nämä neljä levyä ovat ihan OK jatkoa Freelle. Ehkä yllättävästi Burnin' Sky on noussut suosikikseni näistä. Se kun on muita monipuolisempi albumi - pyrkivät kokeilemaan ja tekemään jotain vähän erilaista sillä levyllä. No, minun on vaikea ymmärtää Master of Ceremonya varsinkaan seitsenminuuttiseksi venytettynä, ja Passing Timen intro antaa ymmärtää tulossa olevan jotain ihan muuta kuin mitä biisi lopulta on, jotain funkympaa ja parempaa. Mutta hyvä levy silti.

Minulla on ollut mp3-muodossa myös vuoden 1979 albumi Desolation Angels, mutta joka kerta sen kuunneltuani minulle kävi samalla tavalla: viisi minuuttia myöhemmin en enää edes muistanut, olinko kuullut levyn vai en.

 

 

7.11.2017

Bad Sign: Born Under... / Runaround (1983 / 1984)

Travlin' Bone - The Bad Sign Anthology 1983-1988 (2007)

Vihdoinkin Aikka Hakala loi bändin, jolla homma kulki ja joka teki hyvää musaa! Kuuntelen melkein aina nämä molemmat CD:t putkeen, eikä haittaa että kuulen samoja biisejä kahteen kertaan. Tyylirikkona pitäisin korkeintaan kiväärinlaukauksilta kuulostavia rumpuja kappaleessa Somebody Call Me.

 

 

8.11.2017

Ball: Ballgame / Leaving (For a New Land) (1977)

Sanoitukset ovat tönkköä kouluenglantia, mutta biisit hyviä - varsinkin b-puoli soundaa komeasti. Eero Raittisen, Nono Söderbergin, Hillel Tokazierin, Måns Groundstroemin ja Tomi Parkkosen muodostamasta Ballista tuli myöhemmin Boxcar, joka teki sitten seuraavana vuonna LP:n Necktie Party Kompass-merkille. Ei vaan menestynyt sen paremmin kuin Ballin ja aiemmin toimineen Rotoxin levytkään. Eero luovutti ja teki vuonna 1980 levyn Jussi-veljensä kanssa... joka sekään ei myynyt...

 

The Banned: Little Girl / C.P.G.J.'S (1978)

Punkahtavan, näennäisesti nuorista tyypeistä koostuvan bändin singleltä on yllättävää löytää yksi folkprogebändi Gryphonin levyllä soittanut juippi, eli basisti Jonathan Davie. Mies ei kai ollut kuitenkaan The Bannedin jäsen, Discogs antaa ymmärtää yhtyeen olleen kuusihenkinen vaikka viisihän heitä oli, ja bassonsoittajissa löytyy muutenkin: Cowboys Internationalissa vaikuttanut Jimmy Hughes. Osa muista jäsenistä musisoi sellaisissa bändeissä kuin Precious Little, The Retros ja The Spacewalkers.

Kahdesta singlestä ensimmäisellä versioidaan Syndicate of Soundin klassikkoa vuodelta 1966, kovasti samalla tyylillä jumputtava b-puoli on tuottaja T. Keatingin kynäilemä. The Banned teki vielä kakkossinglen Him Or Me / You Dirty Rat, jonka a-puoli on Paul Revere and The Raidersia vuodelta 1967. B-puolelta sentään löytyy koko bändin yhdessä tekemä biisi.

 

Bardit: Hovirunoilija ja Jotakin jatkuvuudesta (1975 / 1978)

Eikö kukaan muu ole hankkinut tätä CD:tä? Ainakaan Discogsissa ei ole muita omistajaksi ilmoittautuneita. Bardien Hovirunoilija vuodelta 1975 on mitä näppärintä perinnehenkistä folk-laulelmaa. Onneksi CD julkaistiin, sillä en ole nähnyt LP:tä koskaan missään. Lähtevien laivojen satama, hauska ja värikäs Kyläkauppias sekä psykedeelinen Piste ovat huippukohtia tällä Bardien ainoalla albumilla. Ensinmainittuhan taitaa olla ainoa kappale, joka on jäänyt vuosien saatossa elämään, mutta muitakin kelpaa kuunnella. Hovirunoilija-vinyyliä kaipailin jonkin aikaa, ja kun sain googlaamisen myötä tietää, että CD on tullut, niin heti tilaamaan Levykauppa Äxän sivuilta.

Bonuksena on toisella CD:llä taltiointi Bardien jäähyväiskonsertista Hyvinkään yhteiskoulusta 1978 huhtikuun alusta, mutta ei sitä kuuntelemalla helposti uskoisi liveäänitteeksi, niin puhtaasti se soi ilman yleisön hälinää ja taustakohinaa. Kakkos-CD:n bonusraidat Lähtevien laivojen satama ja Ruoho lienevät samoja äänityksiä kuin Hovirunoilija-albumilla on, en tosin ole tarkkaa vertailua suorittanut.

Kansivihko kertoo, että olisi olemassa myös single "Paimenet / Lapsen lailla" vuodelta 1972. Sitä eivät tunne Discogs, suomalaisten vinyyli- ja CD-levyjen hintaopas eikä edes Suomen äänitearkiston tietokanta. Miksei sitä ole pantu mukaan CD:lle, jos se tosiaan on olemassa?

 

The Bar-Kays: Too Hot to Stop (1976)

The Bar-Kays kopioi Ohio Playersia tällä levyllä, mutta mitä väliä kopioimisesta, kun se tehdään hyvin, ja hyvillä biiseillä?

 

B.B. King: Live At the Regal (1965)

Lucille (1968)

Completely Well (1969)

Indianola Mississippi Seeds (1970)

"B.B. King sen sijaan vaati huomioni joka sekunnilla. Ai että blues osaa maistua hyvältä, etenkin kun sitä vetää tosi ammattilainen. Kiitos, Riley Ben ja Lucille". Näin kirjoitin Live At the Regal -levystä Kvaakiin 1001 albums you must hear before you die -listan perkaamisen yhteydessä. Kuuntelin myöhemmin loputkin B.B:n levyt ja havaitsin vuodet 1968-1970 sellaiseksi huippukaudeksi, että nekin levyt piti hankkia.

 

The Beatles: Love Me Do / P.S. I Love You (1962)

Please Please Me / Ask Me Why (1963)

Hello, Goodbye / I Am the Walrus (1967)

Ei siis alkuperäisiä singlejä, vaan uudelleenjulkaisuja vuodelta 1976. Minulla ei todellakaan ole tämän enempää Beatles-levyjä, enkä hanki. Nämäkään eivät ole minun ostamiani, vaan edesmenneen Christer-serkkuni jäämistöä. Britta-tätini antoi nämä minulle.

Beatlesit ovat mielestäni melkoinen klise. Kaikkihan heistä pitävät, ja minusta se on tylsää. Olen aina halunnut uida vähän vastavirtaan, joten kuuntelen mieluummin Monkeeseja ja Rollareita. Beatlesin levyt kuuntelin joskus 10-15 vuotta sitten, kun lainasin ne kirjastoista, siinä se. Sen koommin en ole niitä edes ottanut kuunteluun.

 

Beat the Meat: Sings Country & Western (1979)

The story behind Beat the Meat is a little diffuse to me, but apparently this was a loose collective formed by cartoonist, editor and all-around crazy guy Juho Juntunen, and rocker Veltto Virtanen. Beat the Meat played "anarchic country & western punk", and produced one collectable EP titled "Sings Country & Western" (1979). Lots of odd and famous names like members from punk band Hellhound, singer-songwriter Mikko Alatalo, Martti Syrjä from Eppu Normaali and assorted staff from music magazine Soundi have played in this "anti-superband", and if this EP is anything to judge by, the group usually played while in a drunken stupor. As a matter of fact, this EP is so out-of-control that I challenge you to find anything more alcohol-loaded than this.

Keitäs kaikkia tässä rämäremuryhmässä olikaan mukana? Veltto, Väiski Sappinen, Waldemar Wallenius? Juho Juntunen sanoitti yhden kappaleen, mutta onko muuten mukana? Mikko Alatalo ja Martti Syrjä mainitaan kansipaperissa, ja Martin äänen kyllä tunnistaakin. Totean vain lyhyesti, että tämän kännisempää ja pahemmin lapasesta karkaavaa hoilotuslevyä ei voi tehdäkään. Siksi se onkin niin hauska, raittiusmiehenkin mielestä. Kun se on vedetty niin överiksi kuin on voitu.

 

Beggars Opera: Pathfinder (1972)

Get Your Dog Off Me (1973)

Vertigo Swirl -levyt ovat järjettömissä hinnoissa. On se kiva että minulta löytyy edes yksi swirl, vaikka siinä ei olekaan gatefold-kantta kuten brittipainoksessa ja julistekin mokoma puuttuu.

 

Various Artists: Beginner's Guide to African Funk (2009)

Myyrmannista joskus vuoden 2013 alkupuolella ostamani kolmen CD:n satsi afrofunkia. Sykettä riittää. Valitettavasti kakkoslevyn toisen biisin kohdalla oli jo valmiiksi syvä naarmu, johon CD-soitin aina jää kiinni vähäksi aikaa ennen kuin pääsee nykien eteenpäin. Piti sitten Soulseekistä imuroida mp3:nen kyseisestä kappaleesta, että pystyy kuuntelemaan senkin kunnolla.

 

The Beginning of the End: Funky Nassau (1971)

Muistan oikein hyvin sen kun kuulin Funky Nassau -biisin ensimmäisen kerran. Se oli 1993 tai 1994, kun opiskelin Porvoossa. Biisi tuli radiosta, ja otin sen nauhalle. Vähän myöhemmin tutkin Porvoon kirjastossa musiikin hakuteoksia, erityisesti kirjaa joka luetteli listahittejä. Artistit aakkosjärjestyksessä ja sitten listahitit jotka näillä nimillä oli - mukana myös kuukaudet ja vuodet. Ajattelin, että The Beginning of the End kuulostaa joltain synkältä amerikkalaiselta tai englantilaiselta hippi- tai progebändiltä. Tuumin, että hienoa, että semmoinen synkkä ja haudanvakava bändi on tehnyt tuollaisen pirteän, väliamerikkalaisittain svengaavan kappaleen. Ajan myötä tietysti selvisi The Beginning of the Endin todellinen kotipaikka ja tyyli. Albumi oli minulla jonkin aikaa CD-R-kopiona. Jäänsärkijässä huomasin tämän CD:n olevan tyrkyllä vuosia sitten.

 

9.11.2017

Belaboris: ...Olipa kerran (1984)

Hilse-Miettisen surullisenkuuluisa tyttöyhtye, jonka kaikki jäsenet eivät edes laulaneet levyillä eikä kukaan heistä soittanut mitään, ja levytysura jäi tarkoitettua tyngemmäksi. Taustoista huolehti vammalalainen Tyhjät patterit -yhtye. Viime vuosina levynsä ovat kuitenkin keränneet muhkeasti arvostusta ja arvoa, epäilemättä viimeisimmän kokoelma-CD:n ansiosta. Tämän kahdeksan kappaleen minikokoelman a-puoli on silkkaa timanttia. Yö vanhassa talossa -biisin aavemainen tunnelma saa väreet selkäpiihin. B-puoli on vielä puoliksi loistava, mutta Babypopista ja Venuksesta en jaksa välittää.

Kokoelma-CD:tä en halunnut hankkia, koska siinä on Pate Mustajärven ja Saara Soisalon duettoja sekä Saaran soolojuttuja, joista en välitä. En varsinkaan voi sietää Hei Paula -versiointia.

Monsteribaarissa mainituista uutisankkuri Heimo Tauriaisesta (1927 - 1989) ja Niksulan TV -lastenohjelmasta piti googlata tietoa. Tauriaisesta en äkkiseltään juuri infoa löytänyt, en edes kuvaa. Niksulan TV:stä sentään jotain löytyi. Tiesin jo Raninin, Kasper-nuken ja trai trai trallallaa -hokeman, mutta viisastuin vielä lisää.

 

 

The Belle Stars: Belle-Issima! Sweet Memories... (2004)

World Domination / Just a Minute (1986)

Olen Stiff Records -fani. Olen pyrkinyt saamaan kuultavakseni kaiken mitä sillä levymerkillä julkaistiin. Belle Starsista kiinnostuin kuitenkin lähinnä siksi, että he julkaisivat älyttömän määrän singlejä, mutta vain yhden albumin. Singlejä on vaikeampi kerätä kuin isoja levyjä, joten iso sinkkumäärä tarkoittaa paljon harvinaisia, vaikeasti saatavia biisejä. Hyvä keräilykohde siis. Kiinnostusta lisäsi sekin, etten sattunut löytämään monestakaan kappaleesta mp3:sia kuultaviksi, mutta ne jotka löysin, eivät olleet oikeastaan hassumpia. Otin pienen riskin ja tilasin Amazonin kautta tämän CD:n. Riski kannatti, sillä olen näihin tyttöihin aivan kuralla.

Varhaisempi tuotanto on vähän parempaa, sillä ajan myötä eksoottiset mausteet hävisivät musiikista ja tilalle tuli tavanomaisempi, tanssittava kasaripop, mutta raikkaus säilyi minun mielestäni. Ei ole minun kirjoissani Sign of the Times ainoa täysosuma. Ainoat levytykset, joita en pidä niin onnistuneina, ovat vaisu ensisingle "Hiawatha / Big Blonde" ja Indian Summer. Indian Summerilla yritettiin luoda viileä kesäbiisi, mutta lopputulos on teennäinen. 12-tuumaisia versioitakaan en jaksa aina kuunnella, mutta minä suhtaudun yleensäkin aika penseästi 80-luvun 12-tuumaisiin singleihin. Liian usein noilla pitemmillä versioilla vain pilattiin kappaleet kaikenlaisella kikkailulla.

 

 

Terveisiä Ateneumin von Wright -näyttelystä. Koska fanitan näitä taiteilijoita, en keksinyt mitään syytä miksen kerrankin lähtisi taidenäyttelyyn ihan omasta ajatuksesta, enkä esim. jonkin oppilaitoksen pyynnöstä.

Hiukan vaivasi mieltä se, että vaikka olin nähnyt näyttelyn mainokset lehdissä ja käynyt vilkaisemassa Ateneumin nettisivujakin, en ollut huomannut mainintaa pääsymaksun suuruudesta. 15 euroa on se vakiohinta. Sain rahoille vastinetta. Melkein joka taulun kohdalla ällistelin sitä pitkälle vietyä tarkkuutta, millä kaikki oli kuvattu: luontomaisemat, eläimet, asetelmat. Kaikissa töissä viimeisen päälle vietyä yksityiskohtaisuutta.

Taistelevat metsot teki tottakai erityisen vaikutuksen. Vaikka työ sinänsä on mitä tutuin, ällistyin siitä miten hervottoman kokoinen maalaus on. Painoin mieleeni Ferdinandin signeerauksen paikan, joten jos joku kysyy minulta, missä signeeraus on, osaan vastata. Yksityiskohtaisuudessaan eniten minun ihailuani keräsi Ferdinandin 1882 maalaama Savolainen taloryhmä Haminalahden lähellä. Tätä taulua katselin suhteellisen pitkään, ja koko ajan siitä tuntui löytyvän uusia yksityiskohtia tarkasteltaviksi, kaukana erottuvia eläimiä eritoten, ja kaikki maalattu viimeisen päälle pedanttisesti.

Katsellessani kahta vierekkäin pystytettyä Huuhkaja hyökkää jäniksen kimppuun -taulua paikalle sattui opas, joka kertoi teoriaa siitä, miksi Ferdinand maalasi kaksi samanlaista taulua samana vuonna, 1860. Syytä kahden tauluversion olemassalololle ei tiedetä varmasti, mutta F. teki paljon tilaustöitä, joten on mahdollista, että joku näki valmisteilla olevan keskeneräisen työn ja halusi samanlaisen. Kuvaamalla ja tutkimalla tauluja tarkkaan on saatu selville, että toinen huuhkajista matkasi Saksaan ja kiersi siellä monissa näyttelyissä. On mahdollista, että Ferdinand ajatteli, että se taulu varmaankin jää Saksaan, joten hän maalasi toisen samanlaisen kotimaan markkinoille. Saksassa ollut taulu palautui kuitenkin Suomeen, ja siksi täällä on kaksi samanlaista jäniksen kimppuun hyökkäävää huuhkajaa. Paitsi että toisen maalauksen värit ovat selvästi tummemmat. Kyseinen versio näytti niin minun kuin muidenkin mielestä dramaattisemmalta. Samaisessa versiossa tausta on myös hieman alempana kuin siinä väreiltään kirkkaammassa versiossa.

Muiden näyttelykävijöiden kommentteja oli hauska kuunnella. Kaksi nuorta naista katseli Magnuksen Katajanokalta-taulun (1868) ränsistyneitä ja osin kaatuneita puuröttelöitä ja totesi, että siitä tulee hänelle mieleen sadut isorikkaista, jotka jalkautuvat rääsyläisen näköisinä tavallisen kansan pariin ja pelastavat lopulta jonkun onnettoman sielun perikadolta.

Magnuksen Trompe l'oeil (1864) oli näyttelyn omituisimpia töitä. Öljymaalaus taulun taustapuolesta. Oli pakko kurkistaa maalauksen takapuolelle ja tsekata onko siinä jokin maisemamaalaus tai muu yksityiskohtainen kuva-aihe. Ei ollut.

Magnuksen tekemä oli myös lääketieteellinen piirros Exostosis Orbitae, mutta se oli aika hurjan näköinen. Kuin kananmuna olisi upotettu jonkun naisen vasempaan silmäkuoppaan. Sairaus, joka tunnetaan englanninkielellä nimellä "ivory exostosis of orbit", silmään tuleva kasvain.

Joku veljeksistä oli piirtänyt lyijykynällä karikatyyrejä. Olivat jossain vitriinissä lojuneessa vihossa. Eläinpäisiä ihmisiä ja ihmispäisiä eläimiä. Pokkani petti niitä katsellessani.

Täytettyjen linnun iän huomasi. Olivat pölyisen ja värittömän näköisiä. Näyttivät siltä, että ne haisevat pahalle ja murenevat, jos niitä koskettaa. Ei niiden hajua päässyt toteamaan, kun olivat lasin takana suojassa.

Ostin Ateneumin kaupasta 45 euroa maksaneen kirjan Veljekset von Wright - Taide, tiede ja elämä. Siinä riittää opiskelemista ja katselemista, vaikka tietenkään kirjan sivuille präntätyt valokuvat maalauksista eivät tee oikeutta niille alkuperäisille maalauksille.

Piti käydä tässä näyttelyssä jo viime viikolla, mutta yllättävät kiireet painoivat päälle ja saivat minut siirtämään sekä Ateneum-käynnin että Svart Recordsin uudelleenjulkaiseman Topmost-LP:n hankkimisen tähän päivään.

 

10.11.2017

Kerrotaan nyt sitten. Eli "yllättävät kiireet" tarkoittaa sitä, että työpaikkani lehden päätoimittaja oli meilannut jo lokakuussa minun luukku.com -päätteiseen sähköpostiosoitteeni ilmoituksen seuraavaan lehteen lähetettävän materiaalin deadlinesta ja kysynyt olisinko taas halukas piirtämään sarjakuvaa. En ole kuitenkaan katsonut luukku.com -postiani pitkiin aikoihin. 8 päivää sitten, kuusi päivää ennen deadlinea sain uuden ilmoituksen aim.com -päätteiseen osoitteeseeni. Perhana. No, onneksi oli ideantynkä valmiina ja sain työstettyä siitä kolmessa päivässä, viikonlopun aikana stripin. Se oli se strippi, joka on nyt jo nähtävillä tuolla Positiivinen napa -sivulla, mutta terästettynä vielä yhdellä yksityiskohdalla joka ei siis ollut mukana siinä versiossa, jonka lehden päätoimittajalle meilasin: musta hammas viimeisessä ruudussa. Jätin sen hampaan alunperin mustaamatta, koska tajusin sen liian särmikkääksi ideaksi vetää noin selkeästi vielä pakolais- ja terrorismikeskustelut mukaan stripin aihekirjoon.

Se strippi ei kuitenkaan kelvannut, koska oli liian poliittisesti kantaaottava. Päätoimittaja kysyi, olisiko minulla tähän hammasteemaan liittyen joitain vaihtoehtoisia ideoita, jotka eivät ole niin poliittisesti kantaaottavia. No, oli minulla hylättyjä ideantynkiä, joista rupesin vääntämään jotain kasaan. Tai siis yritin vääntää. Yritys kilpistyi kuitenkin loogisiin aukkoihin.

Keksin, että koska lapset ovat niin persoja makealle eikä perheillä ilmeisesti tahdo olla aikaa käyttää lapsiaan hammaslääkärillä, mitä jos ihmisen elimistö rupeaisi korjaamaan oma-aloitteisesti huonoiksi menneitä hampaita? Hylkäsin ajatuksen, koska en keksinyt millä aineella tai kikalla hampaat pystyisivät itse korjaamaan itsensä. Entä pystyisikö elimistö hillitsemän sokerinhimoa vaikuttamalla aivojen mielihyväkeskukseen? Eli uuttaisi jostain ruoasta ainetta, jonka elimistö lähettäisi mielihyväkeskukseen manipuloiden sitä siten, ettei tee mieli mitään makeaa? Googlasin sitten tietoa serotoniinista, dopamiinista ja insuliinista, niiden kaikkien yliannostuksen haitoista, nucleus accumbensista, teollisesti käsitellystä / valkaistusta sokerista, sokeririippuvuudesta ja vaikka mistä, mutta mistään en löytänyt tietoa tukemaan ideaani. Tuli vastaan vain isoja uskottavuusongelmia.

Turhautuneena unohdin yhdessä vaiheessa hammasteeman kokonaan ja aloin miettiä strippiä ihan toisesta aiheesta. Ei siitäkään kuitenkaan tullut mitään. Lopulta keksin jonkinlaisen vitsiaiheen, jonka sain ujutetuksi tuohon alkuperäiseen hammasstrippiin niin, ettei minun tarvinnut piirtää koko strippiä uusiksi, vaan säilyttää muutama ruutu kokonaan tai osittain samanlaisena, vain puhekuplat vaihtaen. Se kelpasi päätoimittajalle. Myöhästyin deadlinesta vain vuorokauden murto-osalla. Deadline oli 8.11., meilasin stripin 9.11. aamulla ennen töihin lähtöä.

Ei, en aio ikinä postata tänne sitä strippiä joka aiotaan julkaista työpaikan lehdessä. Pistin vain alkuperäisen strippini, mutta lisättynä sillä mustatulla hampaalla. Koska omille sivuilleni voin laittaa ihan mitä sattuu huvittamaan.

En minä ole mikään satiirikko enkä yhteiskuntakriitikko. En ole pilapiirtäjä. En minä hallitse noita juttuja. En minä kuitenkaan halua piirtää myöskään mitään tyhjää diibadaaba-juttua, vaan kyllä minä haluan sanoa sarjakuvillani jotain. Ei minun päästäni tule mitään täysin kilttiä ja harmitonta, minulla on vähän toisenlainen huumorin laatu, mikä johtuu eletystä elämästä.

 

Barza: Helena / Kultainen medaljonki (1986)

Big Saarinen: Lapsisoturit / Langennut enkeli (1986)

Big Saarinen: Kamelinpaskaa / Mua panettaa (1987)

Bigboy: Live 89 (1989)

Bigboy: Arson / Evil Is Calling (1990)

Bigboy: Poor Peter / Loner's Blues (1993)

Esittäjänimellä ei väliä, laulaja-basisti Juha "Big" Saarinen osasi tehdä hyvää rokkia. Nyt kun nämä kuuntelee putkeen, niin Kamelinpaskaa-sinkku erottuu tymäkimpänä, Arsonin jäädessä vaisuksi.

Vielä kun Harri selittäisi, mistä hän on kaivanut esille tiedon, että myös joku Markku Mäkiranta osallistui Arson-singlen kannen tekemiseen. Ei häntä ainakaan singlessä mainita. Ja koska ei mainita, ei hänen nimeään pitäisi Discogsiin lisätä ainakaan ilman (uncredited)-merkintää. Samaten kreditoiduista kansisuunnittelijoista Harri Morganista ja Marcus Forsista pitäisi käyttää ANV:itä Morgan ja Forss, koska siinä muodossa heidät on singlen kannessa kreditoitu. En korjaa itse, etten saisi Harrilta kiukkuista palautetta. Tiedän oikein hyvin hänen tulisieluisuutensa, mistä olen näillä vuodatussivuilla raportoinut.

Harrillehan hommasin muutama vuosi sitten takaisin Arson-singlen, hän kun oli vuosien saatossa hukannut oman tekijänkappaleensa. Divari Kangas kauppasi sinkkua, tilasin sen, ja annoin sitten sinkun Harrille kun seuraavan kerran näin hänet. Viime helmikuussa päätin hankkia singlestä ihka omankin kappaleen, kun huomasin että Divari Kangas myy sitä taas.

 

Bikini: Bikini (1987)

Rakkaus myrskyyn / Ei ole aikaa (1986)

Saigonissa vaikuttaneiden hemmojen yritys, joka tyssähti yhteen levyyn. Jalle Niemelä oli jatkuvasti kaupallistanut musiikkiaan ja pyrkinyt hiomaan jälkeä, mutta siinä prosessissa hävisivät luovuus ja ideat. Saigonin ensimmäinen LP on rujosta jäljestään huolimatta tavallaan onnistunut, sillä teksteissä on sentään pyritty sanomaan jotain ja soitossa kuuluu nuori innokkuus ja kokeilunhalu. Saigonin kakkoslevy on kömpelö ja korni parista hyvästä hetkestä huolimatta.

Bikinin levy onkin sitten lähes täysin yhdentekevä. "Ei ole aikaa" on käännös Grand Funk Railroadin kappaleesta "Bad Time", ja se sai kyllä aikoinaan radiosoittoa osakseen vaikka epäilen, ettei siitä varsinaista hittiä tullutkaan. Minä olen jo 31 vuoden ajan pitänyt Ei ole aikaa -biisistä, ja sen takia kaipasin jo kertaalleen omistamaani mutta pois järjestämääni LP:tä takaisin, vaikka se niin keskinkertainen onkin. Single löytyi ensin, iso levy sitten myöhemmin. Ei tästä levystä paljoa voi sanoa, paitsi että kansi on hirveä. Uskomatonta että tuo kansi meni läpi bändillä. Ehkä rahaa ei ollut uuden kannen tekemiseen tai paremman taiteilijan palkkaamiseen.

 

Billy and the Boingers: I'm a Boinger / U-Stink-But-I-Luv-You (1987)

Kalifornialais-teksasilaisen Berke Breathedin strippisarjakuva Bloom County oli olemassa vuosina 1980-1989. Yhdessä paljon materiaalia tuottaneessa tarinajatkumossa yksi sarjan keskushahmoista, lakimies Steve Dallas, perusti heviyhtyeen nimeltä Deathtöngue, joka raskaan oikeudenkäynnin seurauksena joutui muuttamaan nimensä Billy and the Boingersiksi.

Bloom County -kokoelmasta Billy and the Boingers Bootleg löytyi tämä flexi-single, jolla oletettavasti soittaa juuri tämä mielikuvitusyhtye. Todellisuudessa a-puolen hoitaa tuntematon The Harry Pitts Band, b-puolella taas soittaa omallakin nimellään levyjä tehnyt Mucky Pup. Valitettavasti tunnettuus ja musiikin taso eivät korreloi, sillä pidän a-puolta onnistuneempana. Mucky Pup kuulostaa tässä vain keskinkertaiselta ja kasvottomalta hevirunttaajalta.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33