12.9.2020
Hesareiden vuosi 1977 oli yllätyksetön. Hal Fosterin Tarzania julkaistiin joka lauantai 8-12 kuvan verran, ja joka kuvan alla runsaasti tekstiä. Sarja saatiin päätökseen 24. kesäkuuta 1977. Ja Claire Brétecherin Turhaa joukkoahan saatiin tilalle lauantailehteen tammikuussa 1978.
Muista sarjoista: Mikki Hiiri oli ollut pitkään täysin kesy pikkulasten sarja niin arkisin kuin sunnuntaisinkin. 1977 julkaistiin vuoden 1964 arkistrippejä ja tuoreehkoja sunnuntaistrippejä. Näitä ei taideta yleisesti juuri arvostaa. Tiikeri oli rutiiniin jämähtänyt lastensarja. Sirkus Bimbon kyynisyys laimeni vuonna 1977. Niin siinä tapaa käydä, kun sarjan maailma on esitelty ja yllättävimmät vitsit on pukattu ulos. Silti sarja pysyi hauskana.
Masissa tapahtui selkeä muutos 70-luvun puolessavälissä, kun armeijan univormuja lakattiin rasteroimasta. Eli aliupseerit ja upseerit olivat siitä lähtien valkoisissa, eivät harmaissa. Jyrki Vainio sanoi Kvaakissa, että sarjan huumori laimeni samalla ja kultakausi oli ohi. Kaipa niin sitten.
Laitoin viime helmikuussa näytille pitkään etsimäni Masi-stripin Kessusta, lihapullista ja kumipalloista - stripin jonka olin lukenut pikkupoikana ja joka oli jäänyt mieleeni. Hesari-suomennos olikin ihan erilainen kuin muistikuvani. Yhdestä helmikuun 1977 Hesarista löysin toisen Masi-stripin, jonka muistin lapsuudestani. Tässäkin suomennos on erilainen kuin mitä se muistissani oli. Varmasti löysin pikkupoikana jonkin Sanoman julkaiseman Masi-kokooman jostain, ja luin molemmat stripit siitä. Selitys tuntuu mahdolliselta.
Helmikuussa 1976 Fort Dixin tukikohdassa Yhdysvalloissa oli havaittu sikainfluenssaa. Epidemian leviämistä jopa Eurooppaan pelättiin, mutta pelko osoittautui aiheettomaksi. Masan arkissa yksi sarjan hahmoista, Priskilla Possu, joutui keväällä 1977 kestämään sikaflunssavitsejä. Yleinen vitsailun aihe Masan arkissa oli Addisonin signeeraus ja muu muistuttelu siitä, että eletään vain sarjakuvassa. Runsas metahuumori on haitaksi maailmavetoiselle sarjakuvalle (alkukauden Samin ja Siilon tapainen hahmovetoinen sarja asia erikseen), etenkin kun Masan arkin konsepti on täynnä mahdottomuuksia. Se syö sarjakuvasta viimeisetkin uskottavuuden rippeet.
Aku Ankassa oli vielä terää niin kauan kun Al Taliaferro piirsi ja Bob Karp kirjoitti. 1977 päästiin vuoden 1966 strippeihin. Haraldissa on laimennettunakin satunnaista potkua, silloin tällöin piristettiin sarjaa toiminnallisemmilla ja jopa mielikuvituksen lentoa osoittaneilla oivalluksilla. Silti Harald ei ollut enää maailman hurjin viikinki, vaan vaimonsa pilkkaama huonotapainen pikkupoika, lähes surkimus.
Punasulan hahmogalleria saatiin täyteen 5. syyskuuta, kun esiin astui Turjus - vielä aika erinäköisenä kuin sittemmin:
Rip Kirby sitten... Kirjoitin jo aiemmin, miten murehdin sitä, että käsikirjoittaja Fred Dickenson teki Desmondista idiootin. Erityisesti olen Desmondin puolesta suuttunut ja pahoillani lukiessani tarinoita A Prince in Peril (1964-1965), Fatal Fortunes (1966) ja Too Much Amour, Too (1967). Fatal Fortunesissa Rip joutuu todistamaan, kun palkkamurhaaja eliminoi salaisen palvelun agentin, jonka oli määrä tavata hallituksen jahtaaman rikollisjengin johtaja. Rip ei voi estää murhaa, koska hänen huomionsa vie ennustajanainen, joka on lukemassa hänen kädestään. Nainen on tappajan tuttu ja harhautusoperaatio etukäteen suunniteltu. Kyseinen nainen, Lyra Lynn, pakenee koko sotkua La Paziin, Boliviaan, ja Rip yrittää päästä hänen jäljilleen. Desmondkin pääsee tekemään jalkatyötä, selvittäessään Ripin puolesta Lyran pakoreittiä rautatieasemista, lentokentistä, bussiasemista jne. Tässä työssä Desmond sitten mokaa, kun yksi tappajan, Jack Pagen, kätyreistä sattuu olemaan samalla lentokentällä jossa Desmond saa virkailijalta tiedon Lyran helikopterimatkasta toiselle lentokentälle. Kätyri jututtaa Desmondia, joka itsestään ylpeänä ei pysty pitämään suutaan kiinni, vaan lavertelee tietoja ja toimintasuunnitelmia, joiden avulla myös Page pääsee Lyran jäljille.
La Pazissa Desmond mokailee vielä lisää, sen jälkeen kun Desmond on saanut Ripiltä pyynnön etsiä Lyraa suuriin karnevaaleihin liittyvän juhlivan ihmisjoukon seasta. Kun Fred Dickenson käsikirjoitti Rip Kirbyä, Desmondia ei kannattanut pistää tekemään kenttätyötä, koska siitä seurasi aina ikävyyksiä.
Dickenson ei myöskään ollut mikään humoristi. Hän yritti keventää Rip Kirbyä tuomalla sarjaan mukaan huumoria, muttei onnistunut koskaan keksimään yhtään hauskaa vitsiä edes yksittäisiin puhekupliin.
4. joulukuuta Antero Halla eli Ansu rupesi piirtämään Helsingin Sanomiin.
Näin olen sitten käynyt läpi kaikki vuosien 1927-1988 Hesarit. Tuntuu kuin tärkeä virstanpylväs olisi saavutettu. Jäljellä ovat vielä vuosien 1989-1997 numerot. Yhdeksän vuotta. Tunnen helpotusta.
15.9.2020
Malmin Fidassa ei mitään, Myyrmäen Fidassa ja kierrätyskeskuksessa en myöskään löytänyt mitään kiinnostavaa. Myyrmäen kirjastossa ei ole enää kierrätyskirjahyllyä, enkä suoraan sanottuna pidä paikan nykyisestä kalsean mustasta ja pelkistetystä interiööristäkään. Entinen sisustus oli kodikkaampi.
Lopetan kirpparikiertelyni uskonpuutteen takia.
Kävin eilen planeettakierroksella. Tarkoittaa, että poikkesin Vihreässä Planeetassa lähellä Hakaniemen metroasemaa Black and Whiten vieressä, Punaisessa Planeetassa Helsinginkadulla lähellä Kurvia, Oranssissa Planeetassa Hermannissa Hämeentien ja Sturenkadun risteyksessä sekä Keltaisessa Planeetassa kauppakeskus Itiksessä. Jokaisesta löytyi Kirjayhtymän mustakantisia scifi-klassikoita, ja kannoin kotiin aikamoisen pinon niitä. Nyt pelkään, että tärvelin tuon keräilykohteeni liian aikaisin. On kivaa vain kerätä jotain, mutta se ei ole niin kivaa, kun huomaa liian pian olevansa tilanteessa, jossa kerättäviä on enää vähän ja ne kaikki ovat niitä vaikeimpia ja kalleimpia.
Minulta puuttuu vielä 16 kirjaa tuosta sarjasta: Asimovin Robotit ja Teräsluolat, Aldissin Helliconian kevät, Heinleinin Kissa muurin läpi, sekä viisi Clarkea ja seitsemän Lemiä. Punaisessa Planeetassa minulle kerrottiin, että Stanislaw Lemin Futurologinen kongressi ja Tähtipäiväkirjat ovat ne vaikeimmat ja kalleimmat. Katsoin netistä Antikvaari.fi -sivustolta kaikkien 16 osan saatavuutta ja hintoja, ja onhan siellä muitakin vaikeita ja kalliita, kuten Asimovit. Mutta jatketaan hillitymmin.
Vihreästä Planeetasta ostin myös kolme Agatha Christie -dekkaria sekä Jukka Lindforsin ja Markku Salon kirjan Ensimmäinen aalto - Helsingin underground 1967-1970. Ensimmäisestä aallosta olen lukenut kommentteja Punk In Finlandista, ja kun nyt törmäsin tuohon kirjaan, mietin, että okei, ostetaan sitten. Sisältö on melkoista tilkkutäkkiä, kuvia ja tekstiä sikinsokin. Samaan tyyliin Lindfors ja Salo toimittivat myös Sliippari-kirjan Jytinää Eestissä. Varmasti hauska kirja tuo Ensimmäinen aalto, kun vain heittäytyy mukaan sekametelisoppaan. Jotkut kuulemma pyytävät kirjasta melkoisia summia nettikaupoissa, mutta löytämäni yksilö on kahdeksan euroa maksanut siisti lukukappale, hyvin luettu mutta asiallisesti pidetty.
Keltaisessa Planeetassa, jossa kävin viimeiseksi, löytyi pelkästään jo kerättyjä Kirjayhtymän scifejä, joten ostin sen sijaan kolme muuta scifi-kirjaa: Hal Clementin Painovoima 700, Harry Harrisonin Aikakoneen saaga ja Gérard Kleinin Sodan valtiaat. Kleinin kirjan näin myös Sofiassa Vuorikadulla (siellä oli kirjastopoisto) sekä Vihreässä ja Oranssissa Planeetassa. Kun se siis tuli KP:ssä vielä neljännen kerran vastaan eikä siellä muuta kiinnostavaa juuri ollut, päätin ostaa. Ei se selvästikään mikään harvinainen ja arvokas kirja ole, mutta ei haittaa.
16.9.2020
Nykyisessä taloyhtiössäni on sisäänrakennettu DNA-nettiliittymä, ja DNA:sta on otettu yhteyttä niin puhelimitse kuin tekstiviestitsekin, että voisin vaihtaa halvempaan liittymään. En tee sitä. Olen vuosien varrella vaihdellut sähköntarjoajia ja nettiliittymän tarjoajia sellaista tahtia, etten ole perässä pysynyt. Aina on ollut jopa vaarana, että nopeammin kuin sopimukset ovat sallineet, kun minun on ollut ennen vaikea sanoa "ei". Jospa nyt pitäisin sähkön- ja nettiliittymäntoimittajat samoina ainakin joitakin vuosia. Minua aina harmittaa kun jostain firmasta soitetaan minulle ja kysellään tämänhetkisestä netti- tai sähkösopimuksesta. Nuo kysymykset ovat minulle liian vaikeita, kun ne vieläpä tulevat työaikaan, jolloin en pääse tarkistamaan sopimuspapereitani. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta minun on ollut aina vaikea muistaa, mitä merkkiä mikäkin käyttämäni kodinkone, aparaatti tai muu hilavitkutin on. Minulle tärkeää on että kaikki toimii, muu on yhdentekevää. Siksi aina laskettelen noille sähkön- ja liittymäntarjoajille osittain hatusta vedettyä hölynpölyä, kun en muista sopimuksiani kunnolla. Minulla on ollut omat vaikeuteni oppia elämään itsenäisen, itsestään huolehtimaan kykenevän aikuisen elämää, johtuen tavallista traumaattisemmasta ja raskaammasta lapsuus- ja teini-iästäni. Minussa on vielä tuon verran uusavuttomuutta jäljellä. Älkää soimatko minua.
18.9.2020
Vuosien 1927-1978 Hesarit on osaltani käyty läpi, mutta tiirailen vielä myöhempien vuosien tv-ohjelmatietoja ja teen muistiinpanoja. Olen jo aiemmin huomannut mielenkiintoisia piirteitä 1980-luvun alkupuoliskon tv-ohjelmatarjonnassa, ja onhan aiheesta aika karua kerrottavaa. Yleisradio kyllä yritti kovasti. Kansainvälisyys juhli. Milloin mistäkin maailmankolkasta haalittiin esitettävää, joistakin maista enemmän kuin toisista, mutta väliin mahtui hyvinkin eksoottisia kokeiluja.
Otan käsittelyyn ensin vuodet 1979-1980. Ykkösenä niistä maista, joista ohjelmamateriaalia tuotiin noina kahtena vuotena, komeilee ilman muuta Tanska. Tuntui jossain vaiheessa, että joka toinen päivä esitettiin jotain Tanskan television tuottamaa ohjelmaa. Enimmäkseen dokumentteja, mutta myös viihdettä ja piirrettyjä. Toki muutkin pohjoismaat olivat hyvin edustettuina. En tosin laskenut ruotsalaisia ohjelmia erikseen, niitä saattoi olla saman verran kuin tanskalaisia. Norjasta tuli myös kiitettävän monipuolisesti dokumentteja ja viihdeohjelmia sekä elokuvia. Silloin tällöin oli jotain myös Islannista, josta meille kerran opetettiin, että torstaisin ei ikinä esitetä tv:ssä ohjelmaa, koska torstait pyrittiin pyhittämään muille virikkeille, samoin heinäkuussa tv-väki piti aina lomaa. No, vuonna 1979 meidän oma kakkosverkkomme piti maanantaisin lomaa aikavälillä 11.6. - 6.8., joten osasi tv-väki meilläkin joskus varata yhden päivän viikossa pelkästään omille vapaa-ajan puuhille.
Tanskan jälkeen Neuvostoliitto oli sitten hyvänä kakkosena. Pitkiä elokuvia ja piirrettyjä. YLE pyöritti kumpanakin vuotena jopa ohjelmasarjaa Satuja ja tarinoita, jossa esitettiin neuvostoliittolaisia piirros- ja nukkefilmejä. Erikoisina ratkaisuina YLE päätti esittää jopa neuvostoliittolaisten tekemiä filmatisointeja Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta (14.3.1979) ja Jules Vernen Kapteeni Grantin lapsista (9.5.1979), vaikka ne on filmattu USA:ssakin - jälkimmäinen esim. Disneyn toimesta menestyksekkäästi vuonna 1962 (In Search of the Castaways). Silloin tällöin itäisestä naapuristamme tuotiin myös dokumentteja, tv-sarjoja ja konserttiohjelmia. Gruusialaisia komediaelokuvia esitettiin useita, ja niitä kaikkia kehuttiin Hesarissa kovasti. Ilmeisesti gruusialaiskomedioilla on jonkinlainen maine. Neukkuleffoihin on laskettava myös yksi moldavialainen (9.6.1979) ja yksi kazakstanilainen (31.8.1980) tuotanto. Itä-Euroopasta tuotiin myös todella runsaasti elokuvia ja muita ohjelmia. Tsekkoslovakiasta, Unkarista, Puolasta, Jugoslaviasta, Romaniasta ja Bulgariasta riitti tavaraa.
Australiaa pyrittiin myös tekemään suomalaisille tutuksi, ja sieltä löytyi välillä dokumentteja ja elokuvia esitettäviksi. Erikoisimpina maina erottuvat Iran (elokuva 5.7.1979), Pohjois-Korea (lyhyt piirrosleffa 3.8.1979 ja elokuva 31.7.1980), Libya (lyhytelokuvia 30.1.1980 ja 22.5.1980) ja Egypti (dokumentti 2.10.1979). Jokunen eteläkorealainen, kiinalainen ja japanilainen dokumentti, lyhyt tai pitkä elokuva sekä animaatio sattumina sopassa. Intiasta tuli kaksi elokuvaa, toinen niistä Jean Renoirin Joki.
Erikoisena piirteenä suomalaisessa televisiossa oli, että meillä oli erikseen suomen- ja ruotsinkieliset toimitukset. Ruotsinkielinen puoli hankki itsenäisesti omat ohjelmansa, ja ne esitettiin joko ruotsiksi tekstitettyinä tai ilman tekstitystä. Aika usein kävi niin, että jokin ruotsinkielisellä puolella nähty ohjelma uusittiin jonkin ajan kuluttua suomenkielisellä puolella, suomeksi tekstitettynä. Usein juuri suomea äidinkielenään puhuneiden katsojien toiveesta. Eli jos tuntuu siltä, että ennenkin telkkarista tuli pelkkiä uusintoja, tässä yksi syy siihen.
Joka päivä ohjelmatarjonnasta oli silti vähintään puolet suomalaista tekoa. Mikä ei ole paljon sanottu, sillä ohjelmaa ei tuolloin lähetty hirveän monena tuntina päivässä. Meillä oli kaksi tv-kanavaa, ja kumpikin aloitti lähetykset siihen aikaan kun tavalliset työssäkäyvät olivat palanneet kotiin. Poikkeuksina ykköskanavan lähettämät koulu-tv:t sekä jotkut kielikurssit ja lastenohjelmat, jotka tulivat keskellä päivää. Lähetykset jatkuivat sitten myöhäisiltaan, harvemmin keskiyöhön asti. Telkkariohjelmat pyrittiin siis keskittämään parhaisiin katseluaikoihin.
Vaan se taso? Jos vakiokriitikko Jukka Kajavaan on uskominen, suomalaisilla oli vielä 70-80-lukujen taitteessakin runsaasti opittavaa televisiotyöstä. Märisemistä riitti eniten suomalaisten asia- ja viihdeohjelmien teknisestä tasosta. Oli juontajia, joilta puuttui esiintymis- ja ulkolukutaito. Tv-toimittajia, jotka puhuivat Pelkiasta, Sauti-Arapiasta ja olumpialaisista. Tv-toimittajia, jotka sortuivat puhuessaan kielioppivirheisiin. Pinnallisia haastatteluja. Pinnallisia keskusteluohjelmia. Pinnallisia dokumentteja. Sitä, että yritettiin ahtaa liian paljon aiheita yhteen ohjelmaan, ja sitten riennettiin kiireellä asiasta seuraavaan niin, ettei mistään ehditty sanoa mitään. Huonot käännökset jotka hukkasivat oleellisia sävyjä alkutekstistä, alalajina vielä se, että musiikkipitoisissa ohjelmissa kokonaisia lauluja saatettiin jättää kääntämättä, jolloin niiden viesti ei auennut englantia huonosti taitaneille katsojille. Oma lukunsa olivat tekniset ongelmat, kuten tekstityksen puuttuminen ja väärä tekstitysnauha. Ja sitten kuvaruudussa näkyi pitkän tovin sana "Hetkinen" ja jokin aiheeseen sopinut kuva, sillä aikaa kun ongelmaa korjattiin. Muistan nämä tuskastuttavat tv-tuokiot omastakin lapsuudestani.
Ari Pirttisalo, Pahkasika nro 13, 1983
Viihdeohjelmat olivat jatkuvasti Kajavan hampaissa. 1979-1980 ainoat suomalaiset viihdeohjelmat, joita mies välillä kehuikin, olivat Hepskukkuu ja Parempi myöhään. Niissäkin välillä lipsahdeltiin.
30.9.1980 Kajava oli saanut tietoonsa katsojaluvut edellisen heinäkuun ohjelmista: Levyraati oli ykköskanavan katsotuin ohjelma, kakkoskanavan puolella listaa johti Uuno Turhapuro -elokuva. Muutkin kotimaiset elokuvat niiden iästä riippumatta dominoivat katsojatilastoja. Listojen kärkipäässä oli myös amerikkalaisia jännäreitä ja länkkäreitä. Ensimmäinen dokumentti löytyi sijalta 11 ykkösverkon listalla. Kajava toki ymmärsi, että työn raskauttama suomalainen haluaa mieluummin rentoutua viihteen parissa kuin ahtaa itseensä asiaa. Silti suomalaisten tv-katsojien typertymisestä huolestunut Kajava peräänkuulutti Suomen televisiolta heittäytymistä seikkailumieliseksi, etsimään kaikkea yllättävää, lähtöä kohti suurta tuntematonta. Vaan olisiko mikään yllättävä purrut aivot nollaavaa viihdettä kaipaaviin katsojiin? Epäilen.
Radion puolella eivät asiat oikeastaan olleet paremmin. Sleepy Sleepersillä oli syynsä Metsäratio-albumin tekemiseen, mutta yhteen asiaan tuli kohennusta kesäkuussa 1980. Musiikkilehti Soundi keräsi yli 16000 nuoren nimet adressiin, joka luovutettiin Radio 2:n johtajalle Keijo Savolaiselle ja suunnittelupäällikkö Heikki Peltoselle. Vaatimuksena oli: lisää rockia radioon! Ja huutoon vastattiin: 2. kesäkuuta 1980 aloitti Rockradio. Näin Soundin numero 3/1980 ja HS 2.6.1980 kertoilivat:
Nykyään taitaa sitten tuntua, että ohjelmaa varttuneille on vaikea löytää kaiken nuorekkuuden ja meiningin seasta, eli ollaan menty toiseen äärimmäisyyteen. Ja on oikeastaan hassua, että yksi tällainen ohjelma on Entisten nuorten sävellahja, joka on suunnattu niille jotka olivat nuoria Rockradion aloittaessa.
24.9.2020
Lämpimät onnittelut Kvaakille uudesta foorumialustasta ja uudesta ulkoasusta. Te tosiaan teitte sen! Vieläpä nopeasti. Pitkään siitä vain puhuitte, kuin kaukaisena utopiana, mutta kun toimeen ryhdyitte, se hoitui kädenkäänteessä.
Koska en omista älypuhelinta vaan selaan nettiä pelkästään isolla pöytäkoneella, ei Kvaakin alustan vanhentuneisuus (Absolut Engine, ainakin artikkeli- ja arvostelupuolella) minua haitannut. Hakutoimintoonkin olin tyytyväinen, tosin nyttemmin minua on pänninyt se, että Kvaak ei anna hakea foorumista yhtään mitään ellei ole kirjautunut sisään. Ei tullut edes captchaa kuten ennen. Niinpä jouduin kirjautumaan sisään Kvaakiin aina kun halusin etsiä sieltä viestien seasta jotain. Kaiken huippu oli se, että jos joku oli foorumiviestissään lainannut toisen käyttäjän viestiä, ja klikkasin "Lainaus"-linkkiä päästäkseni sen lainatun viestin kohdalle, näytölle lävähti pelkkä herjausilmoitus. Tämä jälkimmäinen epäkohta on sentään korjattu tuon uuden alustan myötä. Hakutoiminnon näyttävät sen sijaan poistaneen kokonaan ainakin kirjautumattomilta.
26.9.2020
Juu, onhan se ikävä piirre uudistuneessa Kvaakissa, että galleria on jouduttu piilottamaan foorumin uumeniin. Ei enää uusimpia galleriatöitä näytillä pikkukuvina etusivulla, ei satunnaisesti valikoituja vanhoja töitä, ei viimeisimpiä kommenttejakaan. Ei rohkaise ketään lisäämään omia töitä galleriaan, ellei ole takeita että kukaan niitä koskaan huomaa. Toisaalta, aktiivisuus on Kvaakin galleriassa ollut aika vaisua viime vuodet.
Omakin aktiivisuuteni tuntuu vähän vaisulta nyt, tai se keskittyy vääriin asioihin. Levykauppoja lähinnä käynyt kiertelemässä, ja antanut kortin laulaa ympäri pääkaupunkiseutua. Yritän nyt ravistaa itsestäni levyjenostohuumaa pois. Kirjoitin Legatio Musicaan kaksi postausta, toisessa käyn läpi suuren osan viime aikojen levyhankinnoistani, toisessa käsittelen paria bootlegiä.
Kävin tänään mm. Tapiolan Blue Vinyl Recordsissa levyostoksilla. Redin (jossa en ole käynyt kertaakaan) sokkeloisuutta aina parjataan, mutta kyllä Tapiolan ostoskeskushelvetti on varmasti pahempi sumppu ja labyrintti - ainakin isompi. Yritin päästä ensin ulos Ainoasta, ja pääsin sieltä niin monimutkaista reittiä, että älkää pyytäkö minua toistamaan sitä. Kävelin hetken Pohjantien länsipuolella, ylitin sen uudestaan, pääsin Heikintorille, löysin Blue Vinylin lopulta suht' vaivatta, mutta lisää ongelmia tuli kun piti päästä takaisin metroasemalle. Länsikulma osoittautui umpikujaksi, josta ei päässytkään minnekään. Ainoaan viimein saavuttuani seurasin mielestäni M-opasteita rullaportaita alas, mutta päädyinkin parkkihalliin. Onneksi pinnani on pitkä.
1992-1993 kirosin päiväkirjoissani ja sarjakuvissani sitä, että Tapiola on aivan mahdoton paikka pyöräilijälle. Nyt se on mahdoton paikka jalankulkijalle.
27.9.2020
Suomen televisio tarjosi vuoden 1981 alkupuolella kokonaisuudessaan oikeasti hyvää ohjelmaa. 25. tammikuuta alkoi australialainen draamasarja Vastatuuleen (Against the Wind), jota riitti huhtikuun 26. päivään asti. Jukka Kajava selitti sarjan alkuasetelman:
En katsonut sarjaa aikoinaan, mutta näin siitä jotain kuusivuotiaana kloppina. Vastatuuleen-sarjasta muistettaneen sekin, että aussirokkari Jon English kokeili siinä kykyjään näyttelijänä, Mary Mulvanen kanssa avioituvana Jonathan Garrettina, ja lauloi soundtrackilla hittiballadin Six Ribbons. English pistäytyi pari kertaa Suomessakin, ja ruotsalainen levymerkki Frituna Records julkaisi Skandinaviassa jonkin verran hänen levyjään. Englishin joitakin 70-luvun ja 80-luvun taitteen LP:itä voi yhä löytää vaikka kirpputoreilta. Vastatuuleen-sarjan imuroin joitakin vuosia sitten Pirate Baysta ja katsoin läpi. Vaikkei sarja edusta mieligenreäni, niin hyvin jaksoin sen läpi ainakin sen yhden kerran.
Helmi-maaliskuussa totisesti kannatti väijyä telkkarin ääressä. Helmikuun ensimmäisenä esitettiin Akira Kurosawan mestarillinen elokuva Ikiru, seuraavana päivänä BBC:n ammattitaidolla tuottama dokumentti prostituutiosta, sitä seuraavana päivänä vavahduttava kuvaus Libanonin levottomuuksista - dokumentissa näytettiin jopa ihmisten ampumista.
Tv 2 loisti näyttämällä 20. helmikuuta alkaen kymmenosaisen dokumenttisarjan Yksi maailma - yksi tulevaisuus, joka tarkasteli kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteita eri kulmista. Kansainvälisin voimin tehdyn sarjan suomalaisessa johdantojaksossa kuvattiin, kuinka maailma on nykytilaansa tullut, missä ovat rikkaiden ja köyhien maiden välisen kuilun syyt. Viikkoa myöhemmin sarjassa oli vuorossa ruotsalaisten dokumentti asevarustelusta. Ikään kuin esimakuna sarjasta nähtiin 10.2. Mauri Päivisen 20-minuuttinen dokumentti, joka konkeettisin esimerkein valotti, mihin Suomen avustusmarkat päätyivät.
19. helmikuuta nähtiin Hannu Karpon reportaasi Tosi asiaa: Nuorison alkoholin käytöstä. Ohjelmassa nuorison juominen kuulemma totisesti näyttäytyi kaikessa karmeudessaan, mutta Jukka Kajava peräänkuulutti jälkeenpäin kolumnissaan vielä pureutumista juomisen syihin - tosin arvellen, että syyt saattavat olla liian vaikeasti ymmärrettäviä ja hahmotettavia.
24. helmikuuta alkoi uusintana David Attenboroughin loistokas 13-osainen dokumenttisarja Elävä maa, joka kunnianhimoisesti käsitteli koko elollisen maailman historiaa syntyhetkistä nykypäivään asti.
Amerikkalainen ABC oli tuottanut lähes kolmituntisen dokumentin Salaiset neuvottelut - panttivankina Amerikka. "Yhteenveto niistä neuvottelu- ja kaupankäyntiyrityksistä, joita panttivankikriisin kestäessä tehtiin amerikkalaisten vapauttamiseksi Iranista", kertoi Hesarin esittelyteksti. Dokumentin oli ohjannut Pierre Salinger, ABC:n Pariisin toimiston päällikkö ja presidentti John F. Kennedyn entinen lehdistösihteeri. Hänen henkilökohtaisten kytkentöjensä avulla pystyttiin jututtamaan sellaisiakin henkilöitä, joiden merkitystä kriisin ratkaisemisessa ei oltu aiemmin tiedetty. Kokonaan videotekniikalla tehty dokumentti oli mahdollisuus työstää esityskuntoon useita kertoja, ennen kuin panttivangit viimein vapautettiin ja Salinger vapautui vaitiololupauksestaan. Dokumentin ensi-ilta USA:ssa oli vain kaksi päivää kriisin laukeamisen jälkeen. Suomen MTV ehti ensimmäisenä muunmaalaisena tv-yhtiönä ostamaan dokumentin ja raivasi sille esityspaikan hyllyttämällä vähäksi aikaa jonkin kokoillan elokuvan 2. maaliskuuta.
Myrskyluodon Maija uusittiin 10. maaliskuuta alkaen, Ikirusta alkanut pieni japanilaisklassikoiden sarja jatkui Kenji Mizoguchin Kalpean kuun tarinoilla 9. maaliskuuta ja Yasujiro Ozun Tokyo Storylla 3. toukokuuta. 22. maaliskuuta Grigori Alexandrovin kooste Sergei Eisensteinin keskeneräiseksi jääneestä suurelokuvasta Que viva México. Alexandrov oli Eisensteinin työtoveri, ja hän oli koostanut siihen mennessä täydellisimmän katsauksen tästä Meksikon historiaan pureutuvasta elokuvasta, josta olisi epäilemättä tullut neuvostoliittolaisen elokuvan ikiklassikko, mikäli Eisenstein olisi saanut jatkaa sen tekoa vuotta kauemmin. Ruotsalaisen Roy Anderssonin väärinymmärretty Giliap ja Luis Buñuelin Viridiana ehtivät vielä ennen maaliskuun loppua ohjelmistoon.
Vappuna televisio alkoi lipsua ottamalla ohjelmistoon kaksi sarjaa, jotka Kajava haukkui onnettomiksi. Anschi ja Mikael oli neliosainen saksalaissarja kahdesta nuoresta. Anschi oli tehtaassa kesälomallaan ahkeroinut koulutyttö, Mikael proletaaritaustainen poika joka sattui samaan tehtaaseen töihin. Nuorten välille leimahti lempi, joka kohtasi ongelmia kun Anschi lähti vanhempensa kanssa Italiaan. Mikael päätti liftata perässä. "Sarja on täynnä huonoja näyttelijöitä, ja heillä puolestaan on ollut huono ohjaaja. Ilmaisullisesti ollaan kuin harrastajateatterin lukuharjoituksissa. Suomalaisnuoret hihittänevät Anschin ja Mikaelin ongelmat hengiltä. Niin sadunomaisia ne ovat", tyrmäsi Kajava sarjan.
Toinen sarja oli yhtä uskomaton. Amerikkalainen Kulkuri Boomer kertoi koirasta, joka ilmaantui kuin taikaiskusta amerikkalaisperheen luokse ja auttoi löytämään pikkutytön kuulovian. Lisäksi Boomer osasi katsella televisiota ja ymmärsi puhetta. Jonkin aikaa perheen luona viihdyttyään koira katosi ilmestyäkseen taas seuraavan perheen luo. Kajavan mukaan Amerikassa on tehty mahdottomasti juuri tällaisia naiveja tv-sarjoja, jotka eivät pääse koskaan esitettäviksi Euroopassa, missä taso ja tavoitteet ovat aivan toisenlaiset: "Kaupallisille televisioille valmistetut eläintarinat eivät nimittäin perustu muuhun kuin eläinsankarin kosteiden silmien tuomaan nirvanaan", hän kirjoitti.
Heti perään eli 3. toukokuuta tuli toinen jenkkituotanto Luvattu maa, josta Kajava kirjoitti: "Ketä kiinnostaa tietää, mitä kertyy summaksi, kun Tuulen viemää ja Peyton Place lasketaan yhteen, avatkoon television tänään Luvattu maa -nimisen sarjan alkaessa ykkösverkossa. Tulos on uskomaton, tyrmistyttävä, kaikenlaisessa kamaluudessaan miltei ennennäkemätön. Toki näitä Yhdysvaltojen menneisyydessä luistelevia sarjoja, syvän etelän puuvillakartanoiden lemmenongelmia pohtivia kvasisarjoja saa tehdä, mutta mikä ihme on pannut Yleisradion ostamaan sellaisen suomalaiseen ohjelmistoon". Pääosaa, puuvillakartanon voimakastahtoista matriarkkaa, näytteli Lesley Ann Warren ja keitos perustui Lonnie Colemanin romaaniin.
Roskakirjailija Catherine Cooksonin teokseen taas perustui MTV:n hankkima Mallenin suku, 1800-luvulle englantilaiseen kartanoon sijoittunut sarja, jonka päähahmona oli rikkaan suvun tyrannimainen patriarkka. 6. toukokuuta alkaneen sarjan sisältöä Kajava kuvaili näin: "Mallenin suvun ensimmäinen jakso alkaa mehevällä raiskauksella ja päättyy reipashenkiseen miestappoon. Väliin mahtuu halvan kaupallisuuden kaatopaikkaa, kylmäkiskoisesta rahankeruusta kielivää laskelmointia, henkistä, moraalista, taiteellista alamittaisuutta, niin ettei tiedä, mitä ajattelisi ... Tietenkin läheisen kukkulan takaa löytyy pieni, köyhä ja onnellinen perhe. Tietenkin yksi perheen pojista on tyrannin syrjähypyn elikä alussa näytetyn raiskauksen satoa".
Jatkossa telkkarin tarjonta sentään koheni kohtalaiseksi koko loppuvuoden ajaksi. Flopit jäivät lähinnä joihinkin tv-näytelmiin.
Aina kriittinen Jukka Kajava oli sentään kahdesta tv-sarjasta innostunut. Amerikkalainen saippuaoopperaparodia Kupla (Soap) ja brittiläisen Kenny Everettin Videoviihdettä jaksoivat pitää hänet telkkarin ääreen naulittuna. Niiden tekijät kun uskalsivat ravistella. Kajava murehti Kuplan kieltämistä eli sarjan lopettamista USA:ssa, ja keksikin syyn. Amerikassa erilaiset tahot kirkosta tätiyhdistyksiin olivat pyrkineet painostamaan tv-yhtiötä lopettamaan Kuplan, koska se käsitteli arkoja aiheita, kuten homoseksualismia, aivan liian viihteellisesti. Yhdessä jaksossa nähty valkoisen miehen ja mustan naisen välinen suudelma taisi olla kuitenkin viimeinen pisara. Tätä Kajava jo hiukan pöyristyneenäkin arveli 10. marraskuuta 1981 julkaistussa kolumnissaan. 2.9.1981 meillä alkanut menestyssarja Dallas sen sijaan oli tietysti hänelle kauhistuksen aihe: pinnallista, todellisuudesta vieraantunutta seksillä rahastamista, näyttelijät eivät osaa näytellä eikä heidän tarvitsekaan, sillä "ihmiskuvat ovat yksipuolisia kuin liikennemerkit".
Perheellisenä Kajava oli myös kovasti huolissaan lastenohjelmien soveltuvuudesta. Hän vieroksui jenkkiläisiä kohellusanimaatioita - eikä vain Tomia ja Jerryä, vaan myös jokaviikkoisessa Pätkiksessä näytettyjä sekalaisia vauhtipiirrettyjä. Hän oli huolissaan jopa siitä, jos jokin lastenohjelma tuntui tuputtavan lapsille aikuisten maailman arkisia huolia liian varhain. Välillä kolumnit maistuivat liian setämäisiltä.
Jos oli ohjelmisto ollut 1979-1980 aikamoisen täynnä neuvostoliittolaista materiaalia, niin 1981 itänaapurissa tehtyjen ohjelmien määrä väheni jonkin verran, ja pohjoismaiden osuus korostui entisestään. Neukkuelokuvia toki esitettiin edelleen säännöllisesti, kuten lyhyempiäkin ohjelmia. Suomessa kai ajateltiin, että tanskalaiset muusikot ja muut sikäläiset taiteilijat ovat kovasti kiinnostavia, heistä nähtiin dokumentteja vähän väliä. Toki myös tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten tekemiä dokkareita pohjoismaisista suurmiehistä samoin kuin tavallisten pulliaisten omista ongelmista, jotka voitiin soveltaa Suomenkin oloihin.
1.10.2020
Kuten olin suunnitellut, kävin toistamiseen Kampintorin antikvariaatissa ja Kummisedässä. Hoidin sen asian alta pois eilen, koska kohta ei varmaan enää uskalla. Koronatapaukset kun ovat rajussa nousussa. Eli Kirjayhtymän scifi-sarjaa haeskelin, ja ostin kaikki puuttuneet osat jotka löysin. Kummisedästä löytyi viisi, Kampintorilta yksi. Viimeksimainittu paikka tarjosi Aldissin Helliconian kevään. Se oli sillä ylimmällä hyllyllä, johon en viime käynnillä yltänyt. Nyt ylsin, kun otin ne metallitikkaat avuksi.
Kirjayhtymän scifejä puuttuu siis enää kymmenen: Asimovin Robotit ja Teräsluolat, Heinleinin Kissa muurin läpi, Clarken Kadonnut menneisyys, Lapsuuden loppu ja Uhka avaruudesta, sekä Lemiltä Futurologinen kongressi, Paluu tähdistä, Solaris ja Tähtipäiväkirjat.
Kummisedässä nököttivät Asimovin englanninkieliset Robot City -kirjat: Robots and Aliens -sarjan kuusi osaa sekä perussarjan osat 2-6. En ostanut, kun en tiennyt vielä siinä vaiheessa ovatko ne samoja stooreja kuin Kirjayhtymän Robotit-opus (nyt tiedän, kun googlasin: eivät ole - Robot City -kirjat eivät edes ole Asimovin kirjoittamia vaikka hänen nimensä näkyi kirjojen selkämyksissä). Sitäpaitsi 11 niteessä on liikaa kerralla kahmittavaksi. Sen sijaan ostin Kummisedästä englanninkielisenä Ray Bradburyn novellikokoelman I Sing the Body Electric. Jos jazzyhtye Weather Report on nimennyt yhden albuminsa tuon mukaan, sen on pakko olla hyvä.
Kampintorilta löysin vielä kaksi sarjakuva-albumiakin:
Lacroix - Genin: Yanns äventyr (Yann le migrateur): Illusionernas planet (ruots.)
Wininger: Evergreen 2: Skarnbassen (tansk.)
Ensimmäisen Yann le migrateur -albumin arvostelin Kvaakissa.
Aion olla ihan hissukseni kotona tästä eteenpäin.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62
