2.12.2017

The Distractions: You're Not Going Out Dressed Like That (1978)

Nobody's Perfect (1980)

Something For the Weekend / What's the Use? (1980)

And Then There's... (1981)

The Distractions, aikoinaan ehkä aliarvostetuimpia ja väärinymmärretyimpiä brittibändejä. Heillä oli tasan yksi aihe josta lauluja syntyi, nimittäin pettymykset rakkaudessa. Kun katsoo laulaja Mike Finneyn pönäkkää, silmälasipäistä olemusta, ei voi välttyä ajatukselta, että ihan omista kokemuksista tässä laulettiin. Ja epäilemättä vokalistin ulkonäkö tarkoittikin käytännössä, ettei Distractionsista ollut lupa tykätä.

Ainoa albumi Nobody's Perfect on kuitenkin nuorekkaan 70-80-luvun brittipopin mestariteoksia, jonka unohtuminen vinyyliaikaan on suuri häpeä. Ei kukaan jolla on tunteet, voi olla symppaamatta ja herkistymättä, kun kuulee sellaisia lauluja kuin Boys Cry, Waiting For Lorraine, Something For the Weekend ja Stuck in a Fantasy. Kyllä tuollaisia fiiliksiä on taatusti kokenut ihan jokainen.

Esikois-EP You're Not Going Out Dressed Like That on vielä hiomaton timantti, mutta ainekset olivat kasassa jo tuolloin. Pettymyksen Distractionsin tuotannossa aiheuttaa ainoastaan 1981 julkaistu kolmen biisin single And Then There's.... Bändi oli sinkun kannessa yhtä masentuneen näköinen kuin ennenkin, mutta vaatetus oli vaihtunut siisteihin valkoisiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin solmukkeisiin. Liian sliipattua, musiikkia myöten. Distractions alkoi muistuttaa uhkaavasti hajutonta ja mautonta pubibändiä. Tauko oli paikallaan, ja se venyikin pitkäksi. Vasta 2010 aktivoiduttiin taas.

 

Doc Kirby & Co: Doc Kirby & Co (1973)

 

 

1.12.2016 kerroin tämän levyn tarinan. Eli yhdestä Juho Juntusen Poikamme musisoivat -sarjakuvan ruudusta se alkoi, ja aikansa se kesti ennen kuin opin, ettei Doc Kirby ollutkaan Juntusen keksimä bändi, vaan ihan oikea, levyttänyt memphisiläisyhtye. Musiikki on kunnon suistomaarockia ja Doc Kirbyllä itsellään on mainion raaka, sammaltava ääni ja laulutyyli. Vähän vain tuntuu pettämiseltä pistää levylle vain 27 minuuttia musiikkia. Eikö bändillä ollut enempää levytyskelpoista materiaalia? Edes kaksi biisiä lisää?

Tuossa levyn sisällä nököttävä promopaperi. Se on aika kärsinyt, mutta edelleen luettavissa.

 

 

The Doctors: Full ranson / Leo Fender (1982)

Kappas vaan, tämä onkin ruotsiksi laulettua kamaa. A-puolella ihan hyvää rokkia ja b-puolella ripaus ska-vaikutteita. Asialla ainakin Kurt Lindbom ja Peter Hellsten, joista ensinmainittu vaikutti aiemmin Reflexband-nimisessä yhtyeessä. Reflexband pääsi 1981 levyttämään ainoan albuminsa sekä suomeksi että ruotsiksi.

The Doctors oli näköjään Ahvenanmaalta. Huomasin parista vuoden 1982 Hesarista.

 

Doll By Doll: Gypsy Blood (1979)

Doll By Doll (1981)

Grand Passion (1982)

Tässä taas yksi pahasti aliarvostettu yhtye. Jackie Leven (1954-2011) oli Doll By Doll -yhtyeen laulaja ja keulahahmo, skotti joka omien sanojensa mukaan oli onneton ihminen, ja teki lauluja näiden onnettomien fiilisten inspiroimana. Leven oli ihmisenä kuulemma aikamoinen kusipää ainakin niihin aikoihin kun bändi vielä toimi, ja käytökseltään arvaamaton. Epäilemättä yksi syy, miksi levyt eivät myyneet ja Levenin nimi oli monille myrkkyä. Mutta hänet oli siunattu uskomattomalla nelioktaavisella lauluäänellä, ja tätä ääntään Leven hyödynsi Doll By Dollin levyillä tyylillä, sortumatta liiaksi rasittavaan briljeeraamiseen ja venkoiluun.

Doll By Dollin ensimmäinen levy Remember on valitettavasti jäänyt minulle ulkokohtaiseksi ja kylmäksi. Kahdella kuuntelukerralla en onnistunut pääsemään musiikkia liki, joten olen keskittynyt näihin kolmeen seuraavaan. Tosin Grand Passionilla bändiä ei ollut enää olemassa, vaan se on käytännössä Levenin ja hänen löytämänsä nuoren lahjakkuuden Helen Turnerin (laulu & koskettimet) duettolevy.

Ensikosketukseni Doll By Dolliin tapahtui, kun lueskelin ties monettako kertaa vanhojen Soundien singlearvostelupalstoja ja päätin vähän kuunnella kaikkia niitä outoja brittisinglejä, joita 80-luvun alun numeroissa arvosteltiin. Tuli siis kuunneltua YouTubesta kaikkia Young Marble Giantsia, A Certain Ratiota ja muita taide- / new wave -bändejä... ja Doll By Dollin Caritas-sinkun.

Caritas löytyi YouTubesta myös, ja se kolahti kuin metrin halko. Loistava yhdistelmä diskoa, new wavea, tribaalia meininkiä ja rockia. Päätin heti etsiä lisää juuri tuollaista musiikkia. King Trigger oli aika hyvä bändi. Rip Rig + Panic liian vaikeaa. Pigbag melkein liian outoa, mutta useimmiten kiehtovaa taiteellista tanssimusaa. Haysi Fantayzee aika hömppää, mutta menetteli. Ihan Caritasin kaltaista tavaraa en kuitenkaan enempää löytänyt, ja kun sitten onnistuin löytämään mp3:t Doll By Dollin levyistä, petyin, kun muut biisit olivatkin ihan erilaista musiikkia.

En heti ihastunut, mutta jo ensikuulemalla nämä kolme levyä kuulostivat sellaisilta, että voisin ruveta tykkäämään, kunhan vain kuuntelen niitä tarpeeksi. Useiden kuuntelukertojen myötä Gypsy Blood, Doll By Doll ja Grand Passion nousivat OK taustamusiikista ihan suosikkikamaksi. Minut hurmaa eritoten Levenin äänen emotionaalisuus ja hänen laulujensa sävykkyys ja omaehtoisuus satunnaisine tuskan ryöpsähdyksineen. Varsinkin tuo nimikkoalbumi valloitti sydämeni vaihtelevuutensa (ja sen Caritas-biisin) ansiosta.

Mukavaa, että onnistuin löytämään levyt yksitellen - joskin aika pitkällä aikavälillä - Fennicasta ja Jäänsärkijästä. Olisin muuten tilannut ne lopulta Amazonin kautta.

Leven vajosi Doll By Doll -hommien jälkeen heroiiniaddiktion syövereihin. 1990-luvulla mies virkistyi, raitistui, ja aloitti uskomattoman tuotteliaan soolouran. Albumeja syntyi peräti 30 - levy vuodessa, kolme parhaassa, muutama niistä salanimillä - ennen syöpäkuolemaa.

 

Donald Fagen: The Nightfly (1982)

Levyn hitti "I.G.Y." tuli nauhoitettua radiosta joskus 1980-luvulla, kun olin isän kanssa kesämökillä. Ihastuin kappaleeseen täysillä.

Siitä vuosia eteenpäin, ja luin Hesarista tai jostain 1993 julkaistun Kamakiriad-levyn arvostelun (singlepoiminta "Tomorrow's Girls" tuli huomattua hyvin niin telkkarista kuin radiostakin, ja nauhoitettua kasetille). Arvostelussa mainittiin tämä The Nightfly -albumi, ja siitä käytettiin varsin vakuuttavaa ylisanaa. Otin sitten Nightflyn kuunteluun, ja tykkäsin. Joitakin vuosia sitten ostin sen CD:nä.

 

The Doobie Brothers: The Captain and Me (1973)

What Were Once Vices Are Now Habits (1974)

Stampede (1975)

Muutama vuosi sitten, kun äiti kuskasi minut autolla Laurinlahteen tapaamaan häntä ja isäpuolta, kuuntelimme radiota. Laulaja Markku Aro kertoi omasta levykokoelmastaan ja musiikkimaustaan. Hän kertoi mm. olevansa kova soul-mies. Levyjensä musiikillinen anti ei kuitenkaan saanut minua pomppimaan innosta. Aro soitti Grover Washington Jr.:n lässykamaa jostain 70-80-luvun vaihteesta ym. Minusta oli erityisen huvittavaa ja samalla ärsyttävää, että Aro ylpeili sillä että kuuntelee Doobie Brothersia, jota hänen mukaansa ei monikaan Suomessa kuuntele ja diggaa. Mitenkähän on... Sitten mies pisti soimaan munatonta Michael McDonald -aikakauden Doobie Brothersia. Plääh, minä kuuntelen sitä rokkaavampaa Tom Johnston -aikakauden tavaraa, minä.

Ainoa hyvä levy, jonka Aro laittoi soimaan, oli tuo äskenmainittu Donald Fagenin Nightfly.

 

 

Various: Dr. Demento's Dementia Royale (1980)

90-luvun lopulla tai 00-luvun alussa huomasin kirjastoissa Dr. Demento -kokoelmat, ja lainasin ne kaikki. Koostin muutaman kasetillisen parhaita biisejä.

Tuon jenkki-DJ Dr. Dementon eli Barry Hansenin vuosikymmeniä jatkuneen, novelty-levytyksiä esittelevän radio-ohjelman parhaasta tarjonnasta on koostettu paljon kokoelmia. Tämä on niitä varhaisimpia. Dementia Royale arvosteltiin Soundissa tammikuussa 1983, ja kiinnostuin siitä. Jostain netistä sitten tilasin sen... Netsoundsmusicista kenties, kun se ei ole MusicStack-tilaushistoriassani?

Yiddish People tekee juutalaisräppiä. "Weird" Al Yankovicin varhaistuotantoa en oikein diggaile, kun siinä ei ole musiikillisesti muuta kuin haitaria. Yankovic petrasi kun alkoi sovittaa enemmän. Damaskas kertoo hillittömän hauskasti miten vaikeaa autossa rakasteleminen voi olla. Scott Beach vetää monologinsa uskonnosta ja politiikasta konekiväärivauhdilla henkeä vetämättä (no joo, onhan siinä editointia käytetty). Fred Blassie oli ammattipainija, ja hän on ihan oikeasti pelottava laulaessaan kaikille ruipeloille osoitetun vihalaulunsa. Mukana on vieläpä harvoin kuultu loppu, joka on kahdellakin tapaa shokeeraava...

Ruth Wallis oli jo 40-luvulla aloittanut pikkutuhmien laulujen kuningatar, hänen Davy's Dinghy -klassikkonsa on kokoelman vanhin äänite ja varmaan ensimmäisiä novelty-levytyksiä koskaan.

Red Bovine kertoo lännentarinan aavepiereskelijästä, Monster Mash -hitistään muistettava Bobby "Boris" Pickett taas esittää Peter Ferraran kanssa loistavan Star Trek -parodian. Wild Man Fischer on ärsyttävä, en oikein jaksa kuunnella hänen huutamistaan. Shaving Cream on hauska laulu esitti sen kuka tahansa. Dr. Demento taitaa laulaa osittain ihan itse keksimiään sanoja.

 

Dreadline: All the Land (1987)

Mistä löytäisi muitakin Dreadlinen levyjä kuin All the Landin? Aivan mainiota, että näin hyvä reggae-pumppu on toiminut meidän perukoillamme, mutta miksei levyjä näy useammin divareissa?

 

Dreams: Dreams (1970)

Helmikuussa 2014 olin lisäämässä Discogsiin CD-versiota brittiläisen Superchargen esikoisalbumista Between Music and Madness, ja ihmettelin New York -kappaleen tekijäkrediittiä "Dreams". Selvitin asiaa, ja sain tietää, että alkuperäisversio löytyy Dreams-nimisen amerikkalaisen jazzrock-yhtyeen ensilevyltä, ja biisin kirjoitti Jeff Kent, eikä suinkaan koko bändi.

Dreamsin oma alkuperäisversio New York -biisistä löytyi YouTubesta, ja se kuulosti niin hienolta, että kiinnostuin tästä levystä. Nappasin sen mukaani kun viime vuoden elokuussa äkkäsin sen Hakaniemen Äxässä. Ei tarvinnut pettyä, tämä on erinomaista hieman progehtavaa ja jazzahtavaa kamaa, sellaista mitä Blood Sweat & Tearsin ja Chicagon varhaisilta levyiltä voi kuulla.

 

Dr. Feelgood: Down By the Jetty (1975)

Malpractice (1975)

Stupidity (1977)

Sneakin' Suspicion (1977)

Be Seeing You (1977)

Private Practice (1978)

 

.

 

 

Dr. Hook: Sloppy Seconds (1972)

Belly Up (1973)

The Ballad of Lucy Jordon (1980)

Belly Up on Dr. Hookin levyistä se, joka on täyttä kamaa. Hillitön Penicillin Penny, hauska Monterey Jack, mainio humoreski Roland the Roadie and Gertrude the Groupie sekä silkkaa fantasiaa edustava pula-ajan tarina The Wonderful Soup Stone kantavat levyä, eikä nyyhkyilyä ole paljoa.

Sloppy Secondsilla on Freakin' At the Freakers' Ball, rujo Get My Rocks Off, Cover of the Rolling Stone ja hieno Queen of the Silver Dollar, mutta niiden välissä kuullaan pahinta nyyhkyilyä mihin bändi kykeni noihin aikoihin. CD:lle bonukseksi isketty harvinaisuus Looking For Pussy on tarpeeksi rivo ollakseen hyvä ja päättää levyn mukavasti.

Ensilevyä en ole halunnut hankkia, koska en siedä Sylvia's Motheria.

The Ballad of Lucy Jordon -kokoelman ostin Black and Whitesta 90-luvun loppupuolella siihen aikaan, kun minua kiinnosti kerätä c-kasetille Kontran levyjen (Ei kontrollia, Kontran toinen puoli, Mieto levy) biisien alkuperäisversiot siinä järjestyksessä kuin niiden coverit noilla albumeilla ovat. Tuon kokoelman myötä sain Freakin' At the Freakers' Ballin haltuuni. Kontrahan levytti sen suomeksi nimellä Sekobileet. Olisiko ihan ensimmäisiä ostamiani ja yhä tallessa olevia vinyylilevyjäni?

Äidillä ja isäpuolella on Dr. Hookin levyistä vain A Little Bit More ja Rising, eli sitä myöhempää pehmokamaa josta en välitä vähääkään. Siihen raisumpaan ja parempaan varhaistuotantoon olen perehtynyt ensin kirjastojen avulla, ja myöhemmin sitten ostin nuo kolme levyä.

Dr. Hook jatkoi aivan liian pitkään. Jo Rising vuodelta 1980 on täysin masentavaa puppua. Vuosia luulin, että heidän viimeinen albuminsa oli 1982 julkaistu Players in the Dark. Eräänä päivänä sitten yllätyin, kun Divari Kalevassa huomasin levyn nimeltä Let Me Drink From Your Well. Se oli vuodelta 1983. Ei ihme, etten tiennyt koko levystä - sehän suostuttiin julkaisemaan vain Euroopassa, joten kirjastojen amerikkalaiset hakuteokset eivät tunteneet sitä.

 

 

Viimeinen leike on Juho Juntusen arvostelu Suosikin numerossa 7/1984. Juntunen oli käsittänyt asiat väärin. On virhe sanoa, että Dr. Hookin musiikki siistiytyi sen jälkeen kun he alkoivat työskennellä Ron Haffkinen kanssa, sillä Haffkine tuotti myös ne ensimmäiset, raisut LP:t. Tyylin siistiytyminen johtui siitä, että Dr. Hook oli 70-luvun puolessavälissä taloudellisesti vararikossa. Siitähän heidän viimeinen vallaton ja hauska levynsä, Bankrupt (1975), kertoo. Entinen riehakas, kuriton tyyli ei lyönyt enää leiville. Dr. Hookin oli ruvettava todella MYYMÄÄN levyjään, ja se onnistui vain tekemällä äärikaupallista listapoppia.

Mitä tuohon mainittuun Fried Face -levyyn tulee, sitähän ei ole fyysisesti olemassa. Se tehtiin kyllä vuonna 1974, mutta jätettiin julkaisematta. Olen kyllä useastakin lähteestä lukenut, että levy olisi olemassa, ja sekös minua hämäsi taannoin 90-luvun loppupuolella.

 

Dr. John: Gris-Gris (1968)

Taas yksi 1001 albums -kuuntelun myötä löytynyt mainio levy. Kvaakiin kirjoitin: "Dr. Johnin levy ei ole mestariteos, mutta maukas annos Louisianan suistomaiden cajunia & hoodoo-meininkiä ja ajalle tyypillistä trippailua. Kokeilkaa noitatohtorin troppeja".

 

3.12.2017

Ducks: Rockin' Chair / St. Nick's Xmas Song (1978)

A-puolella soitetaan varovasti se Ian Gommin instrumentaali, jolla Brinsley Schwarz päätti Silver Pistol -albuminsa, b-puolella on oma biisi, joka on laulettu englantia huonosti ääntäen koulupoikamaisilla äänillä. Ei pojat, jos hittiä halusitte, niin enemmän olisi pitänyt yrittää.

 

 

Ducks Deluxe: Ducks Deluxe / Taxi to the Terminal Zone (1974 / 1975)

Kirjastosta 90-luvulla lainaamani pubrock-kokoelma Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock esitteli muutaman hienon biisin myös Ducks Deluxelta. Leppävaaran kirjastosta löytyi myöhemmin 1991 julkaistu kokoelma joka sisälsi molemmat albumit melkein kokonaan. Paitsi että kummaltakin albumilta oli harmittavasti jätetty pois yksi kappale, jotta ei tarvinnut tehdä tupla-CD:tä vaan pärjättiin halvemmalla yhden levyn julkaisulla. Onneksi löysin sitten Popparienkelistä tämän kahden CD:n version, jolta ei puutu mitään.

Mikko Montonen Lontoon-reissulla Soundin numerossa 7/1975:

 

 

Dudes: Big Chief / Be Honest to Me (1984)

Sykkivää syntetisaattorilla maustettua diskorockia pyrkivät nämä tyypit tekemään. Tahtoo sanoa, että syntsat ulisevat ja suhisevat ja rummut menevät jumps-jumps. Ja oikeastaan tulos toimii, etenkin b-puolella on yritystä. B-puolen nimessä on kielioppivirhe, pitäisi olla "...with me".

 

 

Duke-C: Swinging Summer / Motorhead Love (1982)

A-puoli on nopea hyväntuulinen rokki, b-puolella vauhtia hidastetaan vain parin pykälän verran. Oikeastaan pidän b-puolesta vähän enemmän, siinä on vivahteikkaampi melodia, hyvät koskettimet ja hyvää kitarointia. Nimi on siis "Motorhearted Love", singlen kannessa on virhe.

 

Earth Quake: Rocking the World (1975)

8.5 (1976)

Leveled (1977)

8.5 ja Leveled ovat pyörineet levysoittimessani säännöllisesti. Livelevy on hyvä olla hyllyssä siinä ohessa, mutta livelevyjen ei niin suurena ystävänä en ole viitsinyt sitä paljoa pyörittää.

Earth Quake oli Beserkley Recordsin aivan liian pienen artistirosterin ns. heviryhmä, vaikka todellisuudessa heidän musiikkinsa oli aika tyypillistä 70-luvun jenkkirockia, pikkuisen keskivertoa rajummalla otteella vain. New wave- / punk -innostukseni myötä lainasin kirjastosta kaikki mahdolliset kokoelma-CD:t, ja yhdellä CD:llä ollut erinomainen "Hit the Floor" sai minut kiinnostumaan tästä bändistä.

8.5 on tilkkasen parempi albumi kuin sitä seurannut Leveled. Jälkimmäisellä haittaa tuoreen oman materiaalin vähyys. Emma oli Hot Chocolaten hitti vuodelta 1974, Kicks oli Paul Revere & The Raidersin hitti, Trainride oli mukana jo Earth Quaken kakkoslevyllä Why Don't You Try Me. Uusista omista biiseistä Lovin' Cup on vahva avaus. B-puoli ei tarjoa yllätyksiä eikä bändin parhaimmistoa, vaan on tasaista, hyvää rutiinimateriaalia.

Pienen levytystauon jälkeen tuli 1979 vielä viimeinen levy Two Years in a Padded Cell, mutta musiikki oli kesyyntynyt ihan powerpopiksi. Rear View on kyllä hyvää menoa, mutta bändiltä oli paras puhti ja rokkausinto poissa.

 

Earth, Wind & Fire: Open Our Eyes / That's the Way of the World (1974 / 1975)

Gratitude (1975)

Spirit (1976)

Ollessani vielä lapsi, meidän perheen levyhyllyyn kuului I Am vuodelta 1979. Siinähän ovat Boogie Wonderland ja After the Love Has Gone. Äimistelin levyn avattavaa kantta, jonka oli uskomattomalla pieteetillä taiteillut Shusei Nagaoka. Silloin sain jo esimakua japanilaisesta äärimmäisen pikkutarkasta piirrännästä parhaimmillaan.

Vanhempana perehdyin EW&F:n varhaisempiin levyihin, lopullisena kimmokkeena ne useat hienot hitit jotka kuulin ja nauhoitin kasetille Gary Spearsin Retro Show -ohjelmasta opiskellessani Porvoossa 1993-1994. Ennen pitkää totesin bändin tehneen parhaat levyt vuosina 1974-1976. Ne ovat nyt sitten minulla. Keltainen Jäänsärkijä tarjosi auliisti tuota Open Our Eyes / That's the Way... -tuplaa, Gratituden saamisessa auttoi Eronen, mutta Spiritin kohdalla oli turvauduttava Amazoniin.

 

 

The Easybeats: Easy (1965)

It's 2 Easy (1966)

Volume 3 (1966)

Friday on My Mind (1967)

Vigil (1968)

Friends (1969)

Ja tältä bändiltä ei sitten muuta muisteta kuin Friday on My Mind. Pah. Tosin kaksi ensimmäistä levyä ovat aika tyypillistä 60-luvun beat-musiikkia, genre, joka kuulostaa minusta esittäjästä riippumatta aina samalta. Easy ja It's 2 Easy eivät siis jaksa minua kauheasti innostaa, paitsi kakkoslevyllä Come and See Her herättää huomiota särmikkyydellään. Möreällä äänellä jatkuvasti hoettu "come and see her" on hyvä koukku.

It's 2 Easy -CD:n bonusraitojen joukosta löytyy jo merkkejä beat-tyylin vaihtumisesta kunnon rokkiin. Volume 3 alkaakin tuhdin taka-taka-kitaroinnin sävyttämällä tarttuvalla hitillä Sorry, ja meno säilyy aiempia levyjä tuhdimpana koko matkan.

Ensimmäinen albumi Englantiin muuton jälkeen, Friday on My Mind, sisälsi sitten sen nimikappaleen. Tässä vaiheessa levyjä kuunnellessa se alkaa jo vähän tympäistä, kun näiden CD:iden kokoajat ovat tunkeneet tuon biisin muodossa tai toisessa joka levylle. Easy-CD:llä on "different mix", It's Too Easy -CD:llä on taas yksi versio, Volume 3:n bonusten joukossa on Easybeats-medley jossa siitä kuullaan pätkiä, ja tällä nimikko-CD:llä on sekä albumiversio että monosinglemiksaus.

Harry Vandan ja George Youngin ura The Easybeatsin jälkeen on ollut melkoisen sekava. Herrat ovat häärineet mukana niin monessa ja työntäneet näppinsä kaikenlaisiin ihmeellisiin keitoksiin, että kuka niistä pysyy kärryillä? 70-luvun alkupuoliskolla Vanda ja Young majailivat Englannissa ja siellä heillä oli lukuisia yhden ja kahden singlen artistiprojekteja, joista ei ollut tarkoituskaan tulla mitään sen isompaa. 1973 he palasivat Sydneyyn. Jonkinlainen lista vuosien 1970-1974 tekemisistä on tässä:

May 1966 Johnny Young: Step Back / Cara-Lyn
1970 Paintbox: Get Ready For Love / Can I Get to Know You
                          Come On 'Round / Take It From Here

1970 Eddie Avana: Children / Sarah
1970 Tramp: Vietnam Rose / Each Day
1970 Moondance: Lazy River / Anna St. Claire
Sep 1971 Grapefruit: Sha-Sha / Universal Party
5 Nov 1971 Haffy's Whiskey Sour: Shot in the Head / Bye Bye Bluebird
Nov 1971 Vanda & Young: Lazy River / Free and Easy
1972 Band of Hope: Working Class People / Stay on My Side
8 Aug 1972 Marcus Hook Roll Band: Natural Man / Boogalooing Is For Wooing
March 1973 Marcus Hook Roll Band: Louisiana Lady / Hoochie Coochie Har Kau (Lee Ho's Blues)
1973 Marcus Hook Roll Band: Tales of Old Grand-Daddy (LP)
4 March 1974 Marcus Hook Roll Band: Can't Stand the Heat / Moonshine Blues
1974 Jackie Christian & Flight: Love / The Last Time I Go to Baltimore

Vanda & Young tuottivat 1974-1979 vielä levyjä AC/DC:lle, John Paul Youngille, Stevie Wrightille, William Shakespearelle, The Angelsille ja Rose Tattoolle - nimille, jotka ehkä glam-rokkari Shakespearea lukuunottamatta edustivat tuon ajan aussirockin kermaa. Biisejään levyttivät niin monet artistit, ettei niitä jaksa luetellakaan.

Vanda & Young perustivat 1978 vihdoinkin pitkäaikaisemmaksi osoittautuneen yhtyeen Flash & the Pan, jonka isoimmat hitit olivat Hey St. Peter (1976), Waiting For a Train (1982) ja Midnight Man (1984). Kuusi albumia syntyi vuoteen 1992 mennessä.

 

Eddie and the Hot Rods: Teenage Depression (1976)

I Might Be Lying / Ignore Them (Always Crashing in the Same Bar) (1977)

Life on the Line (1977)

Quit This Town / Distortion May Be Expected (Laughbagindub) (1977)

Media Messiahs / Horror Through Straightness (1978)

Thriller (1979)

Power and the Glory / Highlands One Hopefuls Two (1979)

Teenage Depressionilla on loistava nimikappale, mutta koko 73-minuuttinen CD maistuu saman purkan jauhamiselta. Kaikki biisit ihan samasta muotista. Rumpali hakkaa tasaista rytmiä koko ajan, eikä hänellä ole kuin yksi simppeli kikka rummunsoiton elävöittämiseksi (kuullaan esim. sillä nimikappaleella).

Writing on the Wallilla ja Horseplayn singleversiolla huuliharpunsoittaja puhaltelee instrumenttiaan taukoamatta - oliko pakko? Barrie Masters mokaa sanat pahasti Get Out of Denverissä.

Life on the Linella musiikkiin löytyi sävyjä ja kunnianhimoa. Bonusraidoista MC5-vokalisti Robin Tynerin johtama Flipside Rock on ilmiselvä vinyylisiirto.

Thrillerin tuottaja Peter Ker pääsi ominaiseen tyyliinsä lastaaman laivan täyteen instrumentti- ja soundimattoa, ja tulos kuulostaa komealta. Levyn yleissävy on tarpeeksi tumma jotta kannen ja nimen antamat lupaukset toteutuvat.

Minulla on ollut Teenage Depression ja Life on the Line myös vinyylinä, mutta myin ne Harrille ja pidin itselläni vain CD-versiot runsaine bonuksineen.

 

 

Eddie Boyd: Praise to Helsinki (1970)

Eddie Boyd Featuring Albert Järvinen & Jukka Tolonen: "Mello' Hello!" - Eddie Boyd in Finland (2005)

 

 

Tällaisesta lukeminen saa sydämeni särkymään. Minusta kun oli niin hienoa, että Suomessa on asunut tällainen taitava musta blues-muusikko, vaikka onkin päässyt tekemään rikollisen vähän levyjä meidän maassamme. Sitten joudun lukemaan tällaista. Mikä helvetti meitä suomalaisia vaivaa???

Ei ihme, että Boyd teki 70- ja 80-luvulla levyjä muualla Euroopassa.

 

Eddie Cochran: Singin' to My Baby (1957)

The Eddie Cochran Memorial Album (1960)

Cherished Memories (1962)

Inédits (1964)

Don't Forget Me (2008)

Rockin' It With Eddie Cochran (2010)

Myös Cochran oli yksi artisti, jonka tuotantoon päätin tutustua perusteellisesti The Revolutionary Decades -projektini myötä. Senhän sain sitten huomata, että Cochranilla oli pari kovaa hittiä, Summertime Blues ja C'mon Everybody, ja seassa paljon turhia levytyksiä, keskinkertaisuutta ja täytekamaa. Hän ei ollut niin hyvä lauluntekijä, että olisi pysynyt pinnalla levyttävänä artistina. Loppuaikoinaan hän olikin kiinnostunut tuottamisesta, ja olen varma, että jos Cochran olisi saanut elää pidempään, hän olisi keskittynyt tuottamiseen ja jättänyt soitto- ja lauluhommat lähes kokonaan.

Noita levyjä olen noukkinut Rollin' Recordsista, tutkien tarkkaan CD:itten biisilistoja ja koettanut valikoida ne parhaat ja mielekkäimmät kokoelmat.

 

 

4.12.2017

Edward Vesala Trio: Nana (1970)

Peter Brötzmann, Juhani Aaltonen, Peter Kowald & Edward Vesala: Hot Lotta (1973)

Edward Vesala: Satu (1977)

Edward Vesala, Irina Milan & Pepe Willberg: Neitsytmatka (1982)

En jaksa free jazzia. Silti en ole osannut rajata Vesalan touhuja pois levyjenkeräilyharrastuksestani. Neitsytmatka on näistä ainoa siedettävä levy, kun on kevyempi ja lauletumpi. Toistaiseksi olen onnistunut hankkimaan vain nämä neljä, mutta minulla on vielä muutama levy CD-R-kopiona. Niistä Nan Madol ja Heavy Life ovat aivan siedettäviä.

 

 

 

5.12.2017

Eero Koivistoinen: Valtakunta (1968)

Odysseus (1969)

For Children (1970)

The Original Sin (1971)

Muusa ja Ruusa (1971)

Wahoo! (1973)

3rd Version (1973)

The Front Is Breaking (1976)

Labyrinth (1977)

Odysseus on ihan kelpo perusjazzia, juuri ja juuri tarpeeksi sävykästä, jotta voin sanoa pitäväni siitä. For Children on värikkäämpi ja siksi minulle parempi levy. Pidän kovasti avauskappaleen Five Blue Tones tunnelmasta. Wahoo ja 3rd Version ovat mukavan energistä menoa.

Valtakunta ja Muusa & Ruusa ovat kuitenkin suosikkini näistä, vaikka Muusa ja Ruusa on kyllä aika pahuksen jahkaileva ja venyttelevä levy paikoitellen. Olisiko pitänyt keksiä vielä laulu tai kaksi levylle, niin olisi voinut surutta karsia tyhjäkäynnit pois?

 

Eero Lupari: Uniystävä (1975)

FinnArctic-esittely:

"In 1975 guitarist Eero Lupari decided to do a solo album. "Uniystävä" was recorded in Pekka Nurmikallio's fondly-remembered Microvox studio and released on the new Hi-Hat label. Top musicians included Esa Kotilainen on organ, moog, string synth, Upi Sorvali on drums, Jakke Leivo on bass, Edward Vesala on percussion, plus Vesala, Eero Raittinen and Hillel Tokazier on backing vocals.

Still you can say that something went wrong. Listening to the album makes me feel uneasy. Lupari is a terrible singer, his voice cracks and whines, and he doesn't quite manage to pull his apparent sincerity across. The songs drift between pensive, deep pop and silly lightweight stuff without being neither experimental enough for prog fans, nor easy and commercial enough for pop fans.

Lupari recycled his shocking suicide song "Valolta suojattu sydän" from Apollo's album, but re-christened it "Musta jälki". The single "Eikka vaan - tosi on" is a fun stab at glam rockers like Gary Glitter and Alvin Stardust.

Lupari continued his solo output with the silly single "Hinaaja / Aijaijai" (Hi-Hat, 1976), and a 1979 single "Hiiltynyt rakkaus / Hei nainen" (CBS)."


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41