Various: Dr. Demento's Dementia Royale (1980)

90-luvun lopulla tai 00-luvun alussa huomasin kirjastoissa Dr. Demento -kokoelmat, ja lainasin ne kaikki. Koostin muutaman kasetillisen parhaita biisejä.

Tuon jenkki-DJ Dr. Dementon eli Barry Hansenin vuosikymmeniä jatkuneen, novelty-levytyksiä esittelevän radio-ohjelman parhaasta tarjonnasta on koostettu paljon kokoelmia. Tämä on niitä varhaisimpia. Dementia Royale arvosteltiin Soundissa tammikuussa 1983, ja kiinnostuin siitä. Jostain netistä sitten tilasin sen... Netsoundsmusicista kenties, kun se ei ole MusicStack-tilaushistoriassani?

Yiddish People tekee juutalaisräppiä. "Weird" Al Yankovicin varhaistuotantoa en oikein diggaile, kun siinä ei ole musiikillisesti muuta kuin haitaria. Yankovic petrasi kun alkoi sovittaa enemmän. Damaskas kertoo hillittömän hauskasti miten vaikeaa autossa rakasteleminen voi olla. Scott Beach vetää monologinsa uskonnosta ja politiikasta konekiväärivauhdilla henkeä vetämättä (no joo, onhan siinä editointia käytetty). Fred Blassie oli ammattipainija, ja hän on ihan oikeasti pelottava laulaessaan kaikille ruipeloille osoitetun vihalaulunsa. Mukana on vieläpä harvoin kuultu loppu, joka on kahdellakin tapaa shokeeraava...

Ruth Wallis oli jo 40-luvulla aloittanut pikkutuhmien laulujen kuningatar, hänen Davy's Dinghy -klassikkonsa on kokoelman vanhin äänite ja varmaan ensimmäisiä novelty-levytyksiä koskaan.

Red Bovine kertoo lännentarinan aavepiereskelijästä, Monster Mash -hitistään muistettava Bobby "Boris" Pickett taas esittää Peter Ferraran kanssa loistavan Star Trek -parodian. Wild Man Fischer on ärsyttävä, en oikein jaksa kuunnella hänen huutamistaan. Shaving Cream on hauska laulu esitti sen kuka tahansa. Dr. Demento taitaa laulaa osittain ihan itse keksimiään sanoja.

 

Dreadline: All the Land (1987)

Mistä löytäisi muitakin Dreadlinen levyjä kuin All the Landin? Aivan mainiota, että näin hyvä reggae-pumppu on toiminut meidän perukoillamme, mutta miksei levyjä näy useammin divareissa?

 

Dreams: Dreams (1970)

Helmikuussa 2014 olin lisäämässä Discogsiin CD-versiota brittiläisen Superchargen esikoisalbumista Between Music and Madness, ja ihmettelin New York -kappaleen tekijäkrediittiä "Dreams". Selvitin asiaa, ja sain tietää, että alkuperäisversio löytyy Dreams-nimisen amerikkalaisen jazzrock-yhtyeen ensilevyltä, ja biisin kirjoitti Jeff Kent, eikä suinkaan koko bändi.

Dreamsin oma alkuperäisversio New York -biisistä löytyi YouTubesta, ja se kuulosti niin hienolta, että kiinnostuin tästä levystä. Nappasin sen mukaani kun viime vuoden elokuussa äkkäsin sen Hakaniemen Äxässä. Ei tarvinnut pettyä, tämä on erinomaista hieman progehtavaa ja jazzahtavaa kamaa, sellaista mitä Blood Sweat & Tearsin ja Chicagon varhaisilta levyiltä voi kuulla.

 

Dr. Hook: Sloppy Seconds (1972)

Belly Up (1973)

The Ballad of Lucy Jordon (1980)

Belly Up on Dr. Hookin levyistä se, joka on täyttä kamaa. Hillitön Penicillin Penny, hauska Monterey Jack, mainio humoreski Roland the Roadie and Gertrude the Groupie sekä silkkaa fantasiaa edustava pula-ajan tarina The Wonderful Soup Stone kantavat levyä, eikä nyyhkyilyä ole paljoa.

Sloppy Secondsilla on Freakin' At the Freakers' Ball, rujo Get My Rocks Off, Cover of the Rolling Stone ja hieno Queen of the Silver Dollar, mutta niiden välissä kuullaan pahinta nyyhkyilyä mihin bändi kykeni noihin aikoihin. CD:lle bonukseksi isketty harvinaisuus Looking For Pussy on tarpeeksi rivo ollakseen hyvä ja päättää levyn mukavasti.

Ensilevyä en ole halunnut hankkia, koska en siedä Sylvia's Motheria.

The Ballad of Lucy Jordon -kokoelman ostin Black and Whitesta 90-luvun loppupuolella siihen aikaan, kun minua kiinnosti kerätä c-kasetille Kontran levyjen (Ei kontrollia, Kontran toinen puoli, Mieto levy) biisien alkuperäisversiot siinä järjestyksessä kuin niiden coverit noilla albumeilla ovat. Tuon kokoelman myötä sain Freakers' Ballin haltuuni. Olisiko ihan ensimmäisiä ostamiani ja yhä tallessa olevia vinyylilevyjäni?

Äidillä ja isäpuolella on Dr. Hookin levyistä vain A Little Bit More ja Rising, eli sitä myöhempää pehmokamaa josta en välitä vähääkään. Siihen raisumpaan ja parempaan varhaistuotantoon olen perehtynyt ensin kirjastojen avulla, ja myöhemmin sitten ostin nuo kolme levyä.

Dr. Hook jatkoi aivan liian pitkään. Jo Rising vuodelta 1980 on täysin masentavaa puppua. Vuosia luulin, että heidän viimeinen albuminsa oli 1982 julkaistu Players in the Dark. Eräänä päivänä sitten yllätyin, kun Divari Kalevassa huomasin levyn nimeltä Let Me Drink From Your Well. Se oli vuodelta 1983. Ei ihme, etten tiennyt koko levystä - sehän suostuttiin julkaisemaan vain Euroopassa, joten kirjastojen amerikkalaiset hakuteokset eivät tunteneet sitä.

 

Dr. John: Gris-Gris (1968)

Taas yksi 1001 albums -kuuntelun myötä löytynyt mainio levy. Kvaakiin kirjoitin: "Dr. Johnin levy ei ole mestariteos, mutta maukas annos Louisianan suistomaiden cajunia & hoodoo-meininkiä ja ajalle tyypillistä trippailua. Kokeilkaa noitatohtorin troppeja".

 

3.12.2017

Ducks: Rockin' Chair / St. Nick's Xmas Song (1978)

A-puolella soitetaan varovasti se Ian Gommin instrumentaali, jolla Brinsley Schwarz päätti Silver Pistol -albuminsa, b-puolella on oma biisi, joka on laulettu englantia huonosti ääntäen koulupoikamaisilla äänillä. Ei pojat, jos hittiä halusitte, niin enemmän olisi pitänyt yrittää.

 

Dudes: Big Chief / Be Honest to Me (1984)

Sykkivää syntetisaattorilla maustettua diskorockia pyrkivät nämä tyypit tekemään. Tahtoo sanoa, että syntsat ulisevat ja suhisevat ja rummut menevät jumps-jumps. Ja oikeastaan tulos toimii, etenkin b-puolella on yritystä. B-puolen nimessä on kielioppivirhe, pitäisi olla "...with me".

 

Duke-C: Swinging Summer / Motorhead Love (1982)

A-puoli on nopea hyväntuulinen rokki, b-puolella vauhtia hidastetaan vain parin pykälän verran. Oikeastaan pidän b-puolesta vähän enemmän, siinä on vivahteikkaampi melodia, hyvät koskettimet ja hyvää kitarointia. Nimi on siis "Motorhearted Love", singlen kannessa on virhe.

 

Earth Quake: Rocking the World (1975)

8.5 (1976)

Leveled (1977)

8.5 ja Leveled ovat pyörineet levysoittimessani säännöllisesti. Livelevy on hyvä olla hyllyssä siinä ohessa, mutta livelevyjen ei niin suurena ystävänä en ole viitsinyt sitä paljoa pyörittää.

Earth Quake oli Beserkley Recordsin aivan liian pienen artistirosterin ns. heviryhmä, vaikka todellisuudessa heidän musiikkinsa oli aika tyypillistä 70-luvun jenkkirockia, pikkuisen keskivertoa rajummalla otteella vain. New wave- / punk -innostukseni myötä lainasin kirjastosta kaikki mahdolliset kokoelma-CD:t, ja yhdellä CD:llä ollut erinomainen "Hit the Floor" sai minut kiinnostumaan tästä bändistä.

8.5 on tilkkasen parempi albumi kuin sitä seurannut Leveled. Jälkimmäisellä haittaa tuoreen oman materiaalin vähyys. Emma oli Hot Chocolaten hitti vuodelta 1974, Kicks oli Paul Revere & The Raidersin hitti, Trainride oli mukana jo Earth Quaken kakkoslevyllä Why Don't You Try Me. Uusista omista biiseistä Lovin' Cup on vahva avaus. B-puoli ei tarjoa yllätyksiä eikä bändin parhaimmistoa, vaan on tasaista, hyvää rutiinimateriaalia.

Pienen levytystauon jälkeen tuli 1979 vielä viimeinen levy Two Years in a Padded Cell, mutta musiikki oli kesyyntynyt ihan powerpopiksi. Rear View on kyllä hyvää menoa, mutta bändiltä oli paras puhti ja rokkausinto poissa.

 

The Easybeats: Easy (1965)

It's 2 Easy (1966)

Volume 3 (1966)

Friday on My Mind (1967)

Vigil (1968)

Friends (1969)

Ja tältä bändiltä ei sitten muuta muisteta kuin Friday on My Mind. Pah. Tosin kaksi ensimmäistä levyä ovat aika tyypillistä 60-luvun beat-musiikkia, genre, joka kuulostaa minusta esittäjästä riippumatta aina samalta. Easy ja It's 2 Easy eivät siis jaksa minua kauheasti innostaa, paitsi kakkoslevyllä Come and See Her herättää huomiota särmikkyydellään. Möreällä äänellä jatkuvasti hoettu "come and see her" on hyvä koukku.

It's 2 Easy -CD:n bonusraitojen joukosta löytyy jo merkkejä beat-tyylin vaihtumisesta kunnon rokkiin. Volume 3 alkaakin tuhdin taka-taka-kitaroinnin sävyttämällä tarttuvalla hitillä Sorry, ja meno säilyy aiempia levyjä tuhdimpana koko matkan.

Ensimmäinen albumi Englantiin muuton jälkeen, Friday on My Mind, sisälsi sitten sen nimikappaleen. Tässä vaiheessa levyjä kuunnellessa se alkaa jo vähän tympäistä, kun näiden CD:iden kokoajat ovat tunkeneet tuon biisin muodossa tai toisessa joka levylle. Easy-CD:llä on "different mix", It's Too Easy -CD:llä on taas yksi versio, Volume 3:n bonusten joukossa on Easybeats-medley jossa siitä kuullaan pätkiä, ja tällä nimikko-CD:llä on sekä albumiversio että monosinglemiksaus.

Harry Vandan ja George Youngin ura The Easybeatsin jälkeen on ollut melkoisen sekava. Herrat ovat häärineet mukana niin monessa ja työntäneet näppinsä kaikenlaisiin ihmeellisiin keitoksiin, että kuka niistä pysyy kärryillä? 70-luvun alkupuoliskolla Vanda ja Young majailivat Englannissa ja siellä heillä oli lukuisia yhden ja kahden singlen artistiprojekteja, joista ei ollut tarkoituskaan tulla mitään sen isompaa. 1973 he palasivat Sydneyyn. Jonkinlainen lista vuosien 1970-1974 tekemisistä on tässä:

May 1966 Johnny Young: Step Back / Cara-Lyn
1970 Paintbox: Get Ready For Love / Can I Get to Know You
                          Come On 'Round / Take It From Here

1970 Eddie Avana: Children / Sarah
1970 Tramp: Vietnam Rose / Each Day
1970 Moondance: Lazy River / Anna St. Claire
Sep 1971 Grapefruit: Sha-Sha / Universal Party
5 Nov 1971 Haffy's Whiskey Sour: Shot in the Head / Bye Bye Bluebird
Nov 1971 Vanda & Young: Lazy River / Free and Easy
1972 Band of Hope: Working Class People / Stay on My Side
8 Aug 1972 Marcus Hook Roll Band: Natural Man / Boogalooing Is For Wooing
March 1973 Marcus Hook Roll Band: Louisiana Lady / Hoochie Coochie Har Kau (Lee Ho's Blues)
1973 Marcus Hook Roll Band: Tales of Old Grand-Daddy (LP)
4 March 1974 Marcus Hook Roll Band: Can't Stand the Heat / Moonshine Blues
1974 Jackie Christian & Flight: Love / The Last Time I Go to Baltimore

Vanda & Young tuottivat 1974-1979 vielä levyjä AC/DC:lle, John Paul Youngille, Stevie Wrightille, William Shakespearelle, The Angelsille ja Rose Tattoolle - nimille, jotka ehkä glam-rokkari Shakespearea lukuunottamatta edustivat tuon ajan aussirockin kermaa. Biisejään levyttivät niin monet artistit, ettei niitä jaksa luetellakaan.

Vanda & Young perustivat 1978 vihdoinkin pitkäaikaisemmaksi osoittautuneen yhtyeen Flash & the Pan, jonka isoimmat hitit olivat Hey St. Peter (1976), Waiting For a Train (1982) ja Midnight Man (1984). Kuusi albumia syntyi vuoteen 1992 mennessä.

 

Eddie and the Hot Rods: Teenage Depression (1976)

I Might Be Lying / Ignore Them (Always Crashing in the Same Bar) (1977)

Life on the Line (1977)

Quit This Town / Distortion May Be Expected (Laughbagindub) (1977)

Media Messiahs / Horror Through Straightness (1978)

Thriller (1979)

Power and the Glory / Highlands One Hopefuls Two (1979)

Teenage Depressionilla on loistava nimikappale, mutta koko 73-minuuttinen CD maistuu saman purkan jauhamiselta. Kaikki biisit ihan samasta muotista. Rumpali hakkaa tasaista rytmiä koko ajan, eikä hänellä ole kuin yksi simppeli kikka rummunsoiton elävöittämiseksi (kuullaan esim. sillä nimikappaleella).

Writing on the Wallilla ja Horseplayn singleversiolla huuliharpunsoittaja puhaltelee instrumenttiaan taukoamatta - oliko pakko? Barrie Masters mokaa sanat pahasti Get Out of Denverissä.

Life on the Linella musiikkiin löytyi sävyjä ja kunnianhimoa. Bonusraidoista MC5-vokalisti Robin Tynerin johtama Flipside Rock on ilmiselvä vinyylisiirto.

Thrillerin tuottaja Peter Ker pääsi ominaiseen tyyliinsä lastaaman laivan täyteen instrumentti- ja soundimattoa, ja tulos kuulostaa komealta. Levyn yleissävy on tarpeeksi tumma jotta kannen ja nimen antamat lupaukset toteutuvat.

Minulla on ollut Teenage Depression ja Life on the Line myös vinyylinä, mutta myin ne Harrille ja pidin itselläni vain CD-versiot runsaine bonuksineen.

 

4.12.2017

Edward Vesala Trio: Nana (1970)

Peter Brötzmann, Juhani Aaltonen, Peter Kowald & Edward Vesala: Hot Lotta (1973)

Edward Vesala: Satu (1977)

Edward Vesala, Irina Milan & Pepe Willberg: Neitsytmatka (1982)

En jaksa free jazzia. Silti en ole osannut rajata Vesalan touhuja pois levyjenkeräilyharrastuksestani. Neitsytmatka on näistä ainoa siedettävä levy, kun on kevyempi ja lauletumpi. Toistaiseksi olen onnistunut hankkimaan vain nämä neljä, mutta minulla on vielä muutama levy CD-R-kopiona. Niistä Nan Madol ja Heavy Life ovat aivan siedettäviä.

 

5.12.2017

Eero Koivistoinen: Valtakunta (1968)

Odysseus (1969)

For Children (1970)

The Original Sin (1971)

Muusa ja ruusa (1971)

Wahoo! (1973)

3rd Version (1973)

The Front Is Breaking (1976)

Labyrinth (1977)

Odysseus on ihan kelpo perusjazzia, juuri ja juuri tarpeeksi sävykästä, jotta voin sanoa pitäväni siitä. For Children on värikkäämpi ja siksi minulle parempi levy. Pidän kovasti avauskappaleen Five Blue Tones tunnelmasta. Wahoo ja 3rd Version ovat mukavan energistä menoa.

Valtakunta ja Muusa & Ruusa ovat kuitenkin suosikkini näistä, vaikka Muusa ja Ruusa on kyllä aika pahuksen jahkaileva ja venyttelevä levy paikoitellen. Olisiko pitänyt keksiä vielä laulu tai kaksi levylle, niin olisi voinut surutta karsia tyhjäkäynnit pois?

 

Eero Lupari: Uniystävä (1975)

FinnArctic-esittely:

"In 1975 guitarist Eero Lupari decided to do a solo album. "Uniystävä" was recorded in Pekka Nurmikallio's fondly-remembered Microvox studio and released on the new Hi-Hat label. Top musicians included Esa Kotilainen on organ, moog, string synth, Upi Sorvali on drums, Jakke Leivo on bass, Edward Vesala on percussion, plus Vesala, Eero Raittinen and Hillel Tokazier on backing vocals.

Still you can say that something went wrong. Listening to the album makes me feel uneasy. Lupari is a terrible singer, his voice cracks and whines, and he doesn't quite manage to pull his apparent sincerity across. The songs drift between pensive, deep pop and silly lightweight stuff without being neither experimental enough for prog fans, nor easy and commercial enough for pop fans.

Lupari recycled his shocking suicide song "Valolta suojattu sydän" from Apollo's album, but re-christened it "Musta jälki". The single "Eikka vaan - tosi on" is a fun stab at glam rockers like Gary Glitter and Alvin Stardust.

Lupari continued his solo output with the silly single "Hinaaja / Aijaijai" (Hi-Hat, 1976), and a 1979 single "Hiiltynyt rakkaus / Hei nainen" (CBS)."

 

EERO RAITTINEN

Eero & Jussi & The Boys: Numero 1 (1965)

Päätin helppouden ja selkeyden vuoksi tunkea Raittisten touhut samaan pötköön. Kursivoidut englanninkieliset tekstit ovat FinnArctic-esittelyitä.

 

 

One of the most celebratable figures in Finnish rock'n'roll history is Jussi Raittinen (1943-). Together with his brother Eero (1944-) he debuted in 1960 with a rather embarrassing single "Banjo Boy / Mustapha". The a-side was originally a Danish song, and the b-side is a love song to a man named Mustapha (Finland's first homoerotic recording!). In 1963-1964 they played in legendary guitar bands The Esquires and The Sounds, and made their first creditable recordings. Never keeping the same assignment for long, they formed their own band The Boys in 1964 and released the single "Kaikki rakkauteni / Salaisuuteni". Both sides were covers of Lennon-McCartney songs.

In 1965 the band got the honor of making the first Finnish pop LP, "Numero 1", whose vinyl version is very rare and expensive nowadays due to the rather small pressing of 2000 copies. The album is a mixed bag of singles and album filler, Finnish and English songs, covers ranging from Ray Charles to a surf instrumental. Nevertheless, an essential piece of rock'n'roll history.

Lineup:
Jussi Raittinen (rhythm guitar, vocals)
Eero Raittinen (drums, vocals)
Harry Sjöberg (bass)
Kaj Westerlund (solo guitar)

In 1966 the follow-up "Numero 2" was recorded and released, but the trends had changed in music business, rendering plain R&B-based rock'n'roll bands outmoded, so the second album didn't sell nearly as well. It was sold in bargain bins in the early 70's, and because of a bigger pressing (3000 copies) it's not as rare and expensive in vinyl format as the debut LP.

The material was all previously unreleased, and very much similar to the first album. Songs in Finnish and English, and mainly cover material. Jussi Raittinen has a stronger hand as lyricist here.

After their two albums "Numero 1" (1965) and "Numero 2" (1966) Eero, Jussi & The Boys concentrated on the simple 7-inch format. Eero Raittinen showed increasing interest on a solo career, and eventually the band turned into Jussi & The Boys.

Eipä vaan Numero kakkostakaan näy enää missään divarissa, sen paremmin vinyylinä kuin CD:näkään. Nykypäivänä siitäkin varmaan nyhdettäisiin satasta, ja siinäpähän sitten kaivaisin kuvettani jotta saisin sen.

Eero & Jussi & The Boys: Singlet 1964-68 (1987)

Oma kappaleeni tästä on kansiltaan jonkin verran kärsinyt kirjastopoisto, mutta ei se mitään, kun on soittokuntoinen ja liitekin on ihme kyllä tallella.

Eero Raittinen: Epäilet vain / Mä luulen niin, on aika mennä kotiin (1970)

Eero Raittinen started a solo career in 1966 with the single "Lontoo / Tyhjää". The a-side was a tribute to the swingin' city of London, originally made by Peter Rolfe. "Tyhjää" was Little Peggy March's anti-war song "I Will Follow Him".

For the next single, the sight was turned to Sweden. The Swedish 1968 Eurovision Song Contest entry, Claes-Göran Hedenström's "Det börjar likna kärlek, banne mig" was chosen as the A-side, and Lenne Broberg's "Mälarökyrkan" was put to the flipside. The A-side was moderately popular, but it was the B-side, translated as "Vanha holvikirkko", that proved the real smash hit. The song about a cantor's boy who longs to follow his father's footsteps and enamour everyone with his music, and secretly practices in the church when no one hears, became an evergreen that's still played regularly on radio.

Some people seem to miss the version of Pekka Streng's drug trip song "Sisältäni portin löysin", released as a single by Tasavallan Presidentti in 1972 when Eero was in the band. Here it is!

Some songs are missing from this post, namely the single "Siitä vaan / Unohduksen kujalla" (1968), the song "Sen tietää kyllä saat" from the Eero / Kristian split-LP "Toinen puoli" (1968), "Mä luulen niin, on aika mennä kotiin" from the b-side of "Epäilet vain" single (I have it, but it's in such a bad shape that I decided to leave it out), and the songs "Toccata" and "Pois" from the aforementioned "Trio" LP.

While Jussi Raittinen had a field day with his Jussi & The Boys band and their successful records, brother Eero walked a path filled with rocks with his own solo career. A few fine pop hits in the late 60's - early 70's like "Vanha holvikirkko", "Rakkaudelta näyttää, hitto vie" and "Toivotaan, toivotaan", and the excellent blues album "Eeron elpee" aka "Blues From the North" (1968) remained his only commercially successful virtues.

Voi hitto, kirjoitinko tosiaan FinnArcticiin että Eeron elpee olisi ollut muka myyntimenestys? Taiteellinen menestys kyllä, muttei kaupallinen. Onneksi korjasin sen seuraavassa:

Eero Raittinen: Eeron elpee (1970)

Eero Raittinen's second solo single "Rakkaudelta näyttää, hitto vie / Vanha holvikirkko" (1968) was such a big hit (especially the b-side) that as a reward he was greeted with the opportunity to record an LP of whatever music he wanted. His choice was a collection of blues tunes. Eero selected his old backing band Help to play on the album. They consisted of Jukka Tolonen, Heikki Virtanen, Vesa Aaltonen and Hillel Tokazier, and they play on about half of the songs. Jazz man Eero Koivistoinen's group and DDT Jazzband also do their best on several tracks.

In other words, the musicians were top class, and the record, which originally was christened "Eeron elpee" (Eero's LP) and released in 1970, has remained Eero's best artistic achievement. The sad thing is, that the record was ruined with a plain black sleeve with only Eero's autograph decorating it. The LP was hardly even marketed, so sales figures were poor. I haven't even seen the original pressing anywhere, but luckily in 1977 the album was released again with a different title and sleeve: "Blues From the North", which was also the title of the original 1970 cassette version.

I don't have this re-release either in my possession, but I do have the seven songs that have been released on compilation CD's.

Rotox: Etsikko (1976)

Eero chose a very ambitious path when he formed his own band Rotox in 1975. He chose top musicians for himself: rock'n'roll pianist Hillel Tokazier, drummer Upi Sorvali, bassist Uppe Siitonen and guitarist Eero Lupari. Rotox played ambitious, almost overblown boogie, debuting with the single "Rotox robotti / Alan keisari". On the b-side, Eero spewed forth his bitterness, announcing that he's not a nobody, and that he'll show everyone by becoming an international star and then returning to Finland to take revenge on everyone in the music business who put him down. Hey, being a little humble wouldn't have hurt!

Rotox's sole LP "Etsikko" (1976) is a concept album about meritocracy, telling the viewpoints of various people who either keep trying but always fail, or lose once and give up trying. The lyrics range from depressed to angry to cynical, but the message stays clear: this competitive world we live in is too much to handle for those who basically just want to enjoy life and take everything easy.

The music is top class, with complex and often long songs filled with instrumental jamming that don't necessarily have any other function than to show off the skills of the musicians and the level of Eero's ambition. In fact, as great as "Etsikko" is production-wise, you get the feeling that just like some of the characters he sings about, Eero Raittinen tries too hard and ultimately fails. "Etsikko" didn't sell a great deal, and the band dissolved from lack of gigs.

But don't dismiss this record too hard. I love it, and though it's probably too much to chew on repeated listenings, "Etsikko" tells about subject matters I can easily relate to. I feel like I'm one of these characters on this album.

The front cover is more Raz lunacy. The post includes an extra large cover scan for you to enjoy, because of all the little details that get lost in smaller size.

Rotox evolved into Ball, who managed to put out two singles: "Ballgame / Leaving (For a New Land)" (1977) and "Busker / Frida's Bank" (1978). Lineup was:

Eero Raittinen: vocals
Nono Söderberg: guitar
Henrik Hilden: drums
Kaj Södersröm: bass, organ, vocals
Hillel Tokazier: piano

"Ballgame" is the better of these two 45's, and the b-side is particularly great. "Busker" is a little weaker, it feels like Eero had given up trying too hard and was now more down-to-earth.

Ammoin kirjastosta lainaamassani kappaleessa oli sanoitusliite sisällä, mutta nyt omistamastani yksilöstä se puuttuu. Onneksi on sentään vanha skannaus ja tulostus liitteestä tallella.

Eero & Hille: Good Rockin' Tonight (1976)

Another record I wish to find someday is the rhythm'n'blues / boogie album "Good Rockin' Tonight" (1976) that Eero quickly tossed off, working with his trusty companion, boogie pianist Hillel Tokazier. I've only heard the cassette version, and that was many, many years ago. However, I do have 10 of the 13 songs here, so the loss isn't that great. This album compiles songs that both used to perform on their club gigs, all old rock and R&B standards. No need for further introductions, just look at the tracklisting.

Boxcar: Necktie Party (1978)

With new men Måns Groundstroem on bass and Tomi Parkkonen on drums, Ball became Boxcar, and under the production of Richard Stanley, they cut the album "Necktie Party" (1978). This, too, was a thematic album, about a Finnish immigrant in 19th century wild west calling himself Kid Hoover. He desperately tries to find a place in society, but ends up being a criminal, outlaw, and fugitive.

The music is now American-style down-to-earth rock. The second Ball single "Busker" received new lyrics and was rechristened "Kid Hoover".

I remember that when I read about this album many years ago, I had a particular idea about what the record might sound like, and ended up a little disappointed when I found and bought a vinyl copy. "Take Me Back", "Hobo" and "The Fugitive" come closest to what I originally thought I would hear here. Of course the LP quickly grew on me, and it's stayed with me all these years. Well, sort of... I don't have the LP here where I live, it's in my parents' place and as I rarely visit them, it's remained in their record shelf for years now. So I don't have proper artwork to give you, only an image I scanned from a CD.

Yep, "Necktie Party", the "Ballgame / Leaving (For a New Land)" single and most of Eero's and Hillel Tokazier's rock'n'roll duet album "Good Rockin' Tonight" (1974) (excluding three tracks) was crammed on a single CD last year. What a silly re-release policy! Why not give "Good Rockin' Tonight" its own CD, and put BOTH Ball singles as bonus on the Boxcar CD?

Oh well, forgive me my ranting and dig into the music.

Jep, ostin Boxcarin LP:n jostain divarista joskus 1994-1996 siihen aikaan kun minulla oli niitä opiskelu- ja sivarikuvioita muilla paikkakunnilla, ja asuin niiden välissä kesäisin äidin ja isäpuolen riesana Espoon Mäkkylässä. Necktie Party -LP jämähti sitten heidän levyhyllyynsä, ja vasta syksyllä 2010 sain haetuksi sen sieltä pois. Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjasta olin saanut tietää levystä, ja kiinnostuin siitä heti. Minulla oli tosiaan vähän väärä ennakkokäsitys levyn sisällöstä. Luulin, että musiikki olisi ollut tunnelmallisempaa, ehkä progehtavampaa ja sovituksiltaan kunnianhimoisempaa. Take Me Back, Hobo ja The Fugitive osuvat aika lähelle sitä mitä kuvittelin koko levyn olevan.

Ja sitä Boxcar / Ball / Eero & Hille -yhdistelmä-CD:tä en tosiaankaan halunnut hankkia, koska se on mielestäni täysin älytön ja kelvoton paketti sellaisenaan. Kun vanhaa musiikkia julkaistaan uudelleen, se pitää tehdä kunnolla eikä puolinaisesti alkuperäisiä albumeja raiskaten. Heidän olisi mieluummin pitänyt julkaista tupla-CD, jossa olisi ollut Eeron ja Hillen yhteinen levy kokonaisuudessaan yhdellä CD:llä, ja toisella CD:llä Boxcarin albumi jonka perässä molemmat Ball-singlet bonuksena. Sitten julkaisu olisi ollut järkevä.

Eero & Jussi: Hämeentie 38 (1980)

The brothers re-teamed in 1980 for their 20 year career celebration and cut this ode to their old home address in Helsinki. "Hämeentie 38" includes covers of pop, rock, soul and country songs with Finnish lyrics by Juice Leskinen. Surprisingly, no less than five songs were penned by Mickey Jupp! There were lots of musicians working on this LP: Nono Söderberg's band, Vanha Isäntä and The Boys. The back cover credits nine (9) guitarists!

With the new wave movement raging, the LP sold poorly.

Lainasin vuonna 2008 tämän levyn Leppävaaran kirjastosta ja rippasin sen koneelle tarkoituksenani laittaa sen jakoon FinnArcticissa. Minulla oli silloin vielä surkea levysoitin, jonka äänivarressa oli toinen johdoista mennyt rikki. Niinpä se mitä oli tungettu vasempaan kaiuttimeen ei kuulunut ollenkaan. Sillä levarilla tein kaikki varhaiset vinyylirippaukseni FinnArcticissa, ja aina häpesin kovasti lopputulosta. Vaan Hämeentie 38:sta ja Vanhan Isännän levyistä tekemiäni rippauksia kuunnellessani vasta häpesinkin. Soittajan vaimosta jäi kitarasoolo kokonaan kuulematta ja Vanhan Isännän levyilläkin oli aika paljon soolo-osuuksia keskitetty vasempaan kaappiin. Kuulosti niin pahalta, etten voinut muuta kuin todeta itselleni, että on pakko nyt vihdoin ostaa se USB-levysoitin, että saa kunnon vinyylirippauksia aikaiseksi.

Jonkin ajan päästä USB-soitin saapui, ja ensimmäiseksi siirsin sillä digitaalimuotoon Lemon-yhtyeen esikois-LP:n Words and Music By Leif Kiviharju. Sain myös Vanhan Isännän LP:t lainatuiksi uudelleen kirjastoista, mutta Hämeentie 38:a ei löytynyt enää. Se oli joko lainattu tai korjattavana, en muista kumpaa. Kesti kauan, ennen kuin sain sen taas lainatuksi ja ripatuksi uudelleen, ja jaetuksi FinnArcticissa.

Hämeentie 38 oli pitkään sellainen levy, jonka perään tuskailin, kun sitä ei näkynyt missään divarissa tai levymessuilla. Yritin tilata sen netitse Anselmin Aarteet -divaristakin, mutta Anselmilta tuli viestiä, että levy oli juuri mennyt eikä hän ollut ehtinyt poistaa sitä nettisivultaan. Viime kesäkuussa levy vihdoin viimein löytyi Black and Whitesta.

Eero Raittinen: Eeron single (2017)
 

 

JUSSI RAITTINEN

Tommie Mansfield Group with Jussi Raittinen: Tommie Mansfield Group with Jussi Raittinen (1972)

Jussi & The Boys: Mä tahdon rokata (1973)

 

 

1973 was a breakthrough year for Finnish rock'n'roll. Apart from progressive bands, this type of music wasn't too common here - especially not rock'n'roll in Finnish. Dave Lindholm proved that you could make Finnish rock lyrics that work, with his solo debut "Isokynä Lindholm" in 1972. That encouraged other singers to come forth with their own songs.

1973 produced many truly classic albums: Hector's second album "Herra Mirandos", Juice Leskinen's debut "Juice Leskinen & Coitus Int.", Hurriganes' "Rock and Roll All Night Long", Rauli "Badding" Somerjoki's second album "Näin käy rock'n'roll", Lindholm's second, "Sirkus"... and "Mä tahdon rokata" by Jussi & The Boys.


In 1973 they cut an ad single to promote a club in Helsinki, and Jussi wrote Finnish lyrics to Elton John's "Crocodile Rock" for female singer Muska. "Krokotiili rock" became a big hit for her, and Jussi thought he could do his own version of it too. Producer Matti Laipio struck upon the idea of letting the group cut a whole album. The result was "Mä tahdon rokata" (I Wanna Rock), a collection of material they were playing at their gigs at the time. All cover material except for "K.W. Blomqvistin ilmailuaiheinen blues", written by Jussi's old friend, radio DJ, music expert, Memphis fan, friend of many American rock'n'roll and country legends, and assistant director for Civil Aviation Administration Finavia, K.W. "The Hound Dog Man" Blomqvist.

The versions of "Rip It Up" and "Summertime Blues" are practically cornerstones in this genre, the latter is done even better than Eddie Cochran ever did (IMHO). The lyrics just keep making me chuckle.

 

 

 

Jussi & The Boys: Pojat asialla (1974)

"Pojat asialla" (The Boys Doing Their Business) is a live album, taped in Tavastia Club in Helsinki in May 1974 (the sleeve erroneously states April as the recording date).

Jake Nyman suunnitteli kannet tälle levylle.

Jussi & Kantri Boys: Kantri & Rock (1975)

In 1975 Jussi & The Boys took part in the yearly national Syksyn Sävel pop song contest with "Metsämökin tonttu", a nonsensical, funny rocker that was practically a children's song. The song wasn't anticipated to be a great success in the contest, so the band decided that they had to come up with something special so that the song would stick in the heads of the TV audience and get more votes. They decided to scrounge the wardrobe of the TV broadcasting company MTV and choose something funny to wear on TV while they performed the song. Jussi Raittinen was dressed as a barefoot monk, keyboardist Kaj Westerlund became a hussar, drummer Aikka Hakala, who had recently gotten married, wore a tuxedo, guitarist Antero Jakoila resembled the Finnish cartoon character Pekka Puupää with his daisy-decorated hat, and second guitarist Nono Söderberg wore a bear suit.

 


The masquerading trick pulled off - "Metsämökin tonttu" won the contest, and Jussi & The Boys gigged heavily the next few months. Unfortunately, this also meant that they had problems in answering to record company Scandia's request of an album to cash in on the success of their hit single. The boys managed to cut four new songs in a studio, and the rest of the album "Kantri & rock" was filled with the six songs Jussi had performed on the 1971 country album "Kantri". The LP was then released on Scandia's budget series.

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41