Login form

Welcome Guest!

Search

 VUODATUSSIVU



7.10.2009

Olen vilpittömästi pahoillani siitä, etten ole kyennyt päivittämään tätä rakasta sivustoani puoleen vuoteen. Tämä vuosi on ollut minulle niin helvetillinen, että kaiken maailman muut murheet ovat kuluttaneet koko henkisen kapasiteettini. Olin jo ennestään aika down, mutta se tapahtumasarja joka lähti liikkeelle viime tammikuussa on ajanut minut ihan oikeasti hulluuden partaalle.

Ei minulla ole elämässäni paljon muuta kuin vähäpalkkainen työ junasiivoojana. Työssä tutustuin somalitaustaiseen mieheen, joka oli hyvä työntekijä muutaman vuoden, mutta viime vuoden loppupuolen poissaolot ja myöhästymiset aiheuttivat hänelle potkut viime tammikuussa. Hän jutteli minulle tavaroista, joita oli tilannut / halusi tilata itselleen, mutta hän ei voinut tilata niitä suoraan kotiovelleen. Voisinko antaa oman kämppäni oven siihen tarkoitukseen? Hyvä on. Sitten hän kertoi että tilaa Englannista tietokoneita ja yrittää myydä niitä voitolla kavereilleen. Hän tarvitsi alkupääomaa, joten hän otti pikavippejä eri vippifirmoista minun nimelläni - lupasi maksaa takaisin. En kai koskaan ymmärrä miksi suostuin.

Vippejä otettiin yhä enemmän, tietokonelaatikoita tupsahti ovelleni yhä enemmän, otettiin 4000 euron laina, vippilaskuja tuli yhä enemmän... olin aivan paniikissa ja aloin epäillä ettei se kaveri maksakaan mitään takaisin vaikka kivenkovaan niin väittikin. Toukokuussa laitoin rahahanat kiinni, ja siitä lähtien olen käyttänyt palkkani kokonaisuudessaan velkojen lyhentämiseen. Yli 7000 euron velka on pienentynyt 5000:een. Pulloja keräämällä olen saanut aina sen verran ruokarahaa kokoon etten ole nälkää tarvinnut nähdä.

En halua tässä ainakaan vielä kertoa sen yksityiskohtaisemmin kaikkea mitä on tapahtunut. En taida kertoakaan. Koko totuus on liian kauhea kerrottavaksi.

4.11. on vuorossa oikeudenkäynti jossa se somali on syytettynä, minä olen vastaaja. Syyttäjä vaatii minulle vähintään lieviä sakkoja, enimmillään kuukauden ehdollista. Olen täysin kauhuissani. Henkisesti lopussa. En minä ole rikollinen. Olen tietämätön ja rajattoman hyväuskoinen ihminen joka on vedetty mukaan rikokseen. En minä kestä oikeudenkäyntejä. Pimahdan siellä oikeussalissa lopullisesti. Keikun jo nyt rajalla.

En ole pystynyt piirtämään mitään moneen kuukauteen. Luomisvoimani on täysin mennyttä näiden sotkujen ja rahavaikeuksien takia.

Pahinta on, etten pysty enää ikinä luottamaan ihmisiin. En keneenkään. Olen jo muutenkin erakkoluonne, ja nyt erakoidun sitten entisestäni.

Tämän kuun viimeisenä päivänä meidät työntekijät potkitaan pellolle tai siirretään muihin siivoustehtäviin, ja junasiivous annetaan toisen firman tehtäväksi. Kilpailutusta, nääs. Toinen firma esitti halvemman tarjouksen. Minä alan ehkä toimistosiivoojaksi. Oikeudenkäynti osuu samaan aikaan. Miten kestän? Miten käy?


8.10.2009

Jumalauta, koko ikäni olen elänyt pienellä palkalla. Näillä pikkutuloilla olen tyytynyt vaatimattomaan, yksinkertaiseen elämään, ja ollut onnellinen sillä tavoin. En ole koskaan tarvinnut paljoa elämiseen. En perhettä, autoa, kesämökkiä, hienoja tavaroita, isoa asuntoa. Mitä moisilla tekisin? Tekisivät elämäni vain mutkikkaaksi. Olen kuitenkin keräillyt kaikkea mahdollista. Sarjakuvia, elokuvia, levyjä. Kaikki mitä olen työllä tienannut on mennyt näihin keräilyjuttuihin. Tammikuussa olin viimein siinä pisteessä, että kaikki keräilyni oli kerätty. Vanhoja suomirock-levyjä tykkään vielä haalia, mutta siinä se. Olin siis viime tammikuussa vihdoinkin siinä pisteessä, että ylimääräiset rahareiät olin saanut tukittua. Saatoin vihdoinkin ruveta keräämään pankkitililleni pesämunaa, ylimääräistä rahaa tulevaisuutta ja eläkepäiviä varten. Sitten tuli tämä somali ja sotki minut mukaan omiin bisneksiinsä.

Nyt on siis 5000 euron velkataakka, kuukauden päästä oikeudenkäynti jossa joudun osaltani vastaamaan rikoksesta johon olen tietämättäni sotkeutunut, ja henkisesti olen jo aivan romahtamaisillani.

Kukaan ei tiedä. En voi kertoa kellekään. Mitä ihmiset sanoisivat? Lähipiiri hylkäisi minut. Saisinko enää edes töitä?

Helmi-maaliskuussa jouduin ottamaan viiden viikon loman töistä, koska käytökseni oli mennyt huolestuttavaksi. Hah, käyttäytymiseni töissä ja vapaa-ajallakin on ollut huolestuttavaa koko tämän vuoden. Olen varmaan rikkonut ennätykset siinä, miten huonosti voi käyttäytyä töissä saamatta potkuja.

Ensi kuussa alan kai kouluttautua toimistosiivoojaksi - tai ellei se käy, siivoan vetureita tai teen junanvaunuissa suurpesuja. Mitä vain, kunhan palkanjuoksu jatkuu ja saan velkojani lyhennettyä. GE Money Oy:n myöntämä 4000 euron laina josta on tonni maksettu, sitten Visa- ja Ykkösbonus Mastercard-velkoja rahoista jotka olen joutunut ottamaan ko. korteilla luotolla jotta olen saanut velkoja maksettua silloin kun palkka ei ole riittänyt.

Sukulaiset eivät tiedä mitään. En minä pahemmin heitä näekään. En voi tavata, en voi antaa heidän nähdä millaisessa henkisessä kunnossa olen. Silloin kun asiat ovat olleet hyvin elämässäni, olen mielelläni tapaillut heitä. Heidän pitäisi huolestua elleivät kuule minusta pitkään aikaan, sillä se on merkki siitä, että elämäni on poissa raiteiltaan.

Ei tämä nettiin kirjoittelu ole minulle mitään uutta. Olen kirjoittanut Lemon64-sivustolle kommentteja tietokonepeleistä, Aku Ankka-taskarien tietokantaan kommentteja taskukirjojen tarinoista, Amazon.com:iin muutaman levyarvostelun, IMDb:hen muutaman elokuva-arvostelun... Minulla oli puolentoista vuoden ajan oma englanninkielinen blogikin, mutta jouduin poistamaan sen viime toukokuussa. Toisaalta en edes ollut henkisesti enää siinä kunnossa, että olisin kyennyt blogia jatkamaan. Pikavippien takaisinmaksu ja 4000 euron lainan lyhentäminen ovat vieneet minulta käteisvarat ja melkein henkisen hyvinvoinninkin.

Vapaa-ajan istun kotiini linnoittautuneena. Ainoa paikka, jossa koen olevani turvassa maailman pahuudelta. Tosin ei täällä kotonakaan enää aina hauskaa ole. Täällä aloitettiin vähän aikaa sitten parvekeremontti, joka kestää joulukuun alkuun asti. Tekevät työtä arkisin aamukahdeksasta kello 18:aan, ja vielä lauantaitkin aikovat pauhata. Helvetinmoista poran meteliä. Silloin kun minulla on töissä aamuvuoro, säästyn yleensä siitä. Tänään ei ollut.

Soittelen kotona levyjä jatkuvalla syötöllä. Levykokoelmani (524 LP-levyä, 420 CD:tä, 223 vinyylisingleä ja varmaan pitkälti yli tuhat CD-R:ää) on ainoa asia josta olen elämässäni ylpeä. Sidi & Hermottomat, St. Petersaari, Kari Peitsamo, Cumulus sekä Ohio Players-, Pointer Sisters- ja Chuck Berry-kokoelmani tuovat lohtua. Puhumattakaan vinyylihyllyni lukemattomista vanhoista levyistä, joiden esittäjistä harva on koskaan kuullutkaan.

Vaikka väliäkö millään? Ensi kuun alussa minua ei enää ole. Tapan itseni. Mietin jo mikä olisi paras keino - hukuttautua jokeen vai hypätä sillalta junan tai auton eteen...


9.10.2009

Yritin saada itselleni oikeusavustajan, ja onnistuin. Tapaan hänet 20. päivä.

Elämäni on mennyt muutenkin pieleen. Vuosina 1996-1999 kouluttauduin äitini ehdotuksesta maanmittariksi. Valmistuin kartoittajaksi ja sain töitä kartanpiirtäjänä. Valitettavasti sekosin internetiin niin pahasti, etten selvinnyt neljän kuukauden koeajasta.

Sain uuden työn mittamiehenä, mutta se työ soveltuikin minulle huonommin kuin karttatietojen digitointi. En koskaan oikein oppinut käyttämään takymetriä, eivätkä huonot matikan taitoni riittäneet omaksumaan vaikeaa maanmittaajan matematiikkaa.

2001 kokeilin vihannesten pakkausta, mutta se meni täysin poskelleen. Ensinnäkin työolot olivat helvetilliset. Koko ajan piti paahtaa hommia kuin hullu, enemmän kuin yhden ihmisen voimavarat sallivat. Ei alennusta työpaikkaruokalassa (hinnat kalliit), ei kunnon sosiaalitiloja henkilökunnalle, ja vaikka yritin olla ahkera, en ollut lopulta osoittautunut riittävän tuottavaksi firmalle, ja sain kenkää. Pahinta kuitenkin oli eräs todella paha moka, jonka tein viimeisenä päivänä...

Itsetunto pohjalukemissa hain sitten saman vuoden lopulla junasiivoojan työtä. Sain homman, ja olin pitkästä aikaa onnellinen. Kolme ja puoli vuotta onnea kesti, kunnes aloin olla kurkkua myöten täynnä. 2006 hain graafisen suunnittelijan koulutukseen. Kahden vuoden tehokoulutus oli taas onnellista aikaa elämässäni. Toivoa oli. Junia siivosin kuitenkin vielä viikonloppuisin. Opiskelukaverit olivat todella mukavia, ja nautin opiskelusta enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sitten jotain tapahtui. Tammikuussa 2008 iski masennus. Itseluottamukseni katosi. Olisi pitänyt hakea työharjoittelupaikkaa, mutten saanut itseäni ravistettua liikkeelle ja tekemään jotain asialle. Samaan aikaan piti puurtaa lopputyön parissa. Kuvitin uudelleen Jyrki Kiiskisen lastenkirjan "Jänis ja Vanki", koska en pitänyt kuvituksesta ollenkaan. Anna anteeksi, Kustaa Saksi, voit olla kansainvälisesti menestynyt graafinen suunnittelija, mutta lastenkirjakuvituksesi on aika kaamea.

Valitettavasti epähuomiossa en tullut säästäneeksi omaa täydellistä kopiota valmiista työstä. Vain raakaluonnokset kirjan sivuista antavat kuvan siitä, miltä lopputyöni näytti. En minä sillä voi mainostaa itseäni lastenkirjakuvittajana, mikä olisi aika kivaa puuhaa.

Oli minulla lopulta parin viikon työharjoittelupesti yhdessä helsinkiläisessä mainostoimistossa. Yksi viikko pomon määräämää ideapiirtämistä käsin paperille, toinen viikko sitä varsinaista toisen työntekijän tuuraamista. Ihan kivaa, mutta niin kovin lyhyttä. Kevään 2007 työharjoittelupesti toisessa mainostoimistossa kesti pitempään ja oli siksi antoisampi. 2008 kevään vietin enimmäkseen kotona lopputyötä suunnitellen ja piirtäen, välillä olin koulussa kun sinne jaksoin alakuloltani raahautua - lopputyöni valmistui hiukan myöhässä mutta sain siitä hyvän arvosanan. Jotenkin sain tällä tavoin nitkuteltua opintoni loppuun kunnialla, hyvin arvosanoin ja opettajan kiitoksin. Siivoustyöni jatkui taas jokapäiväisenä. En kyennyt patistamaan itseäni työnhakuun, ja sitten tuli vielä tuo taantuma ja vei graafisilta suunnittelijoilta työpaikkoja.


11.10.2009

Haluaisin vain jättää jonkin merkin itsestäni tähän maailmaan. Tehdä jotain josta minut muistetaan. Saada edes jotain mainetta sarjakuvantekijänä. Olen ties kuinka monta vuotta suunnitellut 7-osaista albumisarjaa nimeltä "Naavametsäläiset". Se kertoo metsäneläimistä, jotka elävät omaan metsätilkkuunsa eristäytyneinä maailmassa, jossa ihmiset vihaavat eläimiä. Ihmiset ovat karkottaneet kaikki eläimet keskuudestaan, ja syövät lähinnä kasvisruokaa. Lihaakin syödään, mutta se on harvinaisempaa. Muutamat ammattimaiset metsästäjät, joilla ainoina on lupa metsissä oleiluun, tappavat eläimiä harvojen lihakauppojen tarpeisiin. Jokaisessa albumissa on eri eläin pääosassa. Ensimmäisessä tarinassa "Sininauhainen riipus" nuori, epävarma mutta tiukan paikan tullen neuvokas kettu etsii kadonnutta tyttöystäväänsä ihmisten parista yrittäen parhaansa mukaan pysyä naamioituneena ja piilossa. Kun ihmiset kuitenkin saavat tietää että kettu liikuskelee heidän keskuudessaan, tehtävä muuttuu todella vaaralliseksi. Tyttöketun katoamisen takaa paljastuu outo juoni, jonka takana on mitä ilmeisimmin...

Toinen tarina, "Hypokriton", kertoo metsän ja ihmisten maailman erottavassa lahdessa elävästä oudosta merieläimestä, joka löytää merenalaisen kaupungin ja saa tietää olevansa kaukaista sukua sen asukkaiden kanssa. Asukkaat tässä nimettömässä kaupungissa ottavat etäisen lajiserkkunsa innolla vastaan ja tutustuttavat hänet kulttuuriin ja historiaan. Ennen pitkää uudet velvollisuudet kuitenkin muuttavat merieläimen elämän huonompaan suuntaan, ja vielä pahemmiksi asiat muuttuvat, kun tulokas saa selville kaupungin hirveän salaisuuden. Kaupungin valtaapitävät paljastuvatkin kaksinaamaisiksi tyranneiksi. Tämä tarina sisältää raivokasta yhteiskuntakritiikkiä.

Kolmas tarina, työnimeltään "Mutatoitunut metsä", huolta aiheuttaa Naavametsän outo sairaus. Puut ja kasvit menettävät lehtensä, vääntyvät luonnottomiksi ja kivettyvät. Paljastuu, että asialla on kolme avaruusoliota jotka ovat laskeutuneet metsän liepeille ja halunneet muuttaa metsän samanlaiseksi kuin kotiplaneetallaan viihtyäkseen siellä. Ennen pitkää saadaan tietää olioista ja heidän planeetastaan muitakin asioita, jotka eivät ole itse olioillekaan aina kovin miellyttäviä.

Neljäs tarina kaipaa vielä työstämistä. Öiset kovat äänet Naavametsässä häiritsevät eläinten yöunta, ja pöllöä pyydetään selvittämään asia. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että pöllöllä on itselläänkin salaisuuksia, joista osa liittyy öisiin ääniin.

Viides tarina, työnimeltään "Linnun elämää", kertoo linnusta joka ei halua elää kuten lajitoverinsa. Hän kammoaa etelään muuttoa ja etsii itselleen oravankolon talvehtiakseen siellä. Hän järjestää itselleen mukavan, helpon elämän, joka ei saa ymmärrystä muilta linnuilta - varsinkaan naarailta. Poikamiehen elämä menee sekaisin, kun lintu sekaantuu karhujen ja ilvesten välisiin riitoihin ja järjestää itselleen vain lisää ongelmia yrittäessään sovitella näiden eläinten kiistoja.

Kuudes tarina kertoo henkilökohtaisten ongelmien piinaamasta kontiaisesta, mutta syventää myös albumisarjan muita teemoja. Esimerkiksi ihmisten hylkäämät lemmikit - kissat ja koirat - elävät metsässä yrittäen tulla jotenkin toimeen. Koirat kärsivät rodunjalostuksen sekä ihmisten sääntöjen ja käskytyksen takia psykooseista ja neurooseista eivätkä selviä metsänelämästä ilman muiden eläinten apua. Kissat ovat vähän omavaraisempia, mutta eivät paljoa tasapainoisempia. Muut eläimet auttavat auliisti, mutta kokevat tulokkaat pakostakin riippakivinä.

Viimeisessä albumissa eläimet ja ihmiset joutuvat yhdistämään voimansa pysäyttääkseen metsää uhkaavan saastepilven.

"Naavametsäläisten" lisäksi mielessäni on pari muuta albumisarjaa. Aion herättää uudelleen henkiin "Olavi, etsivä"-sarjani, jota piirsin 13 albumin verran vuosina 1987-1988, ja vielä luonnostelin 14. albumin vuosia myöhemmin.

Viimeinen projektini olisi sitten 7 albumin mittainen "Tsirps", josta tulisi jotain todella uutta, ainutlaatuista ja hämmästyttävää. Tarinoita olen tähänkin suunnitellut aika pitkälle. Yksi perustuu näkemääni uneen, viimeiseksi ajattelemaani tarinaa "Electroglide" aloittelin monta vuotta sitten irrallisena sarjakuvana, mutta jaksoin piirtää vain kaksi sivua. "Tsirps" on samoin vanha hahmo, tein 90-luvun alussa muutaman sivun sarjan, joka kuitenkin toimii ainoastaan pintaraapaisuna hahmoon. Oikea tarina se ei ole.

Yksi projekti on sitten romaani, Tolkien-tyylinen fantasiajuttu, jossa on kuitenkin uusiakin ideoita.

Kun oma elämäni on rempallaan, en saa mitään väkerrettyä paperille. Muutenkin vapaa-aikani on ollut täynnä kaikenlaista puuhaa. Jotain olen saanut tänäkin vuonna tehdyksi. Vanhat, itse äänittämäni c-kasetit olen saanut siirrettyä cd-muotoon. Kaikki kaseteilla olleet kappaleet, jotka olen pystynyt haalimaan jostain, olen polttanut levyille cd-tasoisina. Muut olen kopioinut suoraan kaseteilta. Samoin vanhat VHS-kasettini on nyt siirretty DVD-R-levyille - lukuunottamatta yhtä ostettua kasettia, jossa on kopiosuojaus. En saa hankittua siinä olevaa elokuvaa millään muilla keinoilla. No, saahan sen tilattua DVD:nä vaikka netin kautta, mutta kun ei ole käyttörahaa. Leffa on uploadattu nettiinkin ilmaiseksi ladattavaksi, mutta RAR-tiedostopaketti on viallinen eikä elokuvatiedostoa saa sieltä irrotettua. Olkoon sitten, yksi VHS-elokuva jää hyllylleni. Eihän se paha juttu ole. Videonauhuri toimii hyvin.

Tässä sitten istun kotonani ja kuuntelen Cumulus-vinyylejäni. Tykkään rockista, mutta kun olen masentunut ja on ongelmia, en jaksa sitä paljoa kuunnella, vaan suosin kauniimpaa musiikkia. Se rauhoittaa ja muistuttaa minua siitä, että tässä kovassa maailmassa on jotain kaunistakin. Vaikka sitten musiikki, jos ei muuta. Sitten juon teetä ja syön voileipiä. Jokailtainen teehetki on minulle päivän kohokohta. Kahvia en ole koskaan juonut enkä juo. Sen tuoksu ei houkuttele. Vaikka Suomi onkin kahvihullujen maa.

En tykkää käydä missään. Inhoan tupakansavua, kapakoita, tanssipaikkoja, meluisia paikkoja. Haluan olla vain kotona. Tästä 26 neliön yksiöstä olen luonut itselleni niin virikerikkaan paikan, etten viihdy täysillä missään muualla. Täällä on maailmankirjallisuuden klassikoita hyllyllä, älytön määrä musiikkia, kaksi tietokonetta (vanha 40 Gt:n ja uusi 500 Gt:n kone), sarjakuvia, Kari Suomalaisen pilapiirroskirjojen kokelma, omat rahakokoelmani, valokuva-albumini, käsin kirjoittamani suomalaisten ja ulkomaisten elokuvaohjaajien ja näyttelijöiden filmografiat, sarjakuva- ja tietokonelehtikokoelmat (Ruutu, Nonstop, Pahkasika, MAD, Suomen MAD, Suomalainen MAD, Tapiiri, Mikrobitti, Sarjis (se Veikko "Joonas" Savolaisen 70-luvun alussa toimittama), Kutka, Jymy, Huuli, Kannus, Pumpsis, Sladdi, Gary Larson, Karvinen - vanhaa Suosikkia ja Soundiakin vinot pinot), tietokirjoja, eri kielten sanakirjoja... Kotiin tuleva Hesari ja töissä lukemani iltapäivälehdet pitävät minut ajan tasalla. Tilanpuute vaivaa, mutta ei haittaa liiaksi.

Telkkaria en katso, radiota en kuuntele paitsi YLE Areenasta musiikkiohjelmia mikäli niissä on soitettu jotain mielenkiintoisia biisejä. Minne ja miksi minä kotoani lähtisin?

Kun rahaa oli, olin innokas harrastelijavalokuvaaja. Kiersin pääkaupunkiseutua ja otin maisema- ja luontokuvia. Rakastan luontoa, ja asun onneksi kaupunginosassa jossa vihreää riittää ja kulkuyhteydet ovat täydelliset. Junalla pääsen minne vain. Kiersin kuitenkin lähinnä pyörällä silloin kun kuvausreissuja oli. Voisin melkein sanoa, että viihdyn paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, mutta liioitteluahan se olisi.

Viime kesä meni minulta täysin ohi, kun olin henkisesti huonossa kunnossa ja makselin sen somalin minulle jättämiä velkoja, ja nyhjötin kotona. Hyvä kun jaksoin töissä käydä.


12.10.2009

Levysoittimessa soi ensi kertaa suomalaisen Cameo-duon LP "Keskellä selkää" (Hi-Hat, 1976). Tiesin pitkään tästä bändistä, mutta luulin musiikkia vetiseksi hymistelyksi enkä ollut kiinnostunut. Pari kuulemaani biisiä saivat vähän mielenkiintoa heräämään, ja nyt olen isosta kiekosta positiivisesti yllättynyt. Hyvin tuotettua ja esitettyä, hiukan progehtavaa poppia jännillä kosketinsoittimilla, ei ollenkaan niin iskelmällistä kuin luulin.

Vähän haittaa että vinyylit on kuunneltava vanhalla, junnaavalla tietokoneella jota en käytä muuten kuin LP-levyjen siirtämiseen CD-muotoon. Sen takia CD:itä tulee kuunnelluksi enemmän. Uudessa tietokoneessa on huono kytkentä levarin ja tietokoneen välillä, jokin tekninen ongelma jota en saa korjatuksi. Musiikki kuuluu tasapuolisesti kummastakin kaiuttimesta, mutta vain se mikä levyllä on miksattu oikeaan kaappiin. Vasemmalle miksatut laulu- ja soitinosuudet jäävät kuulumattomiin. Myös vaimeaa taustahuminaa kuuluu. Vanhan tietokoneen kohdalla ei näitä ongelmia esiinny.

Musiikkimausta saan kiittää äitiäni, joka aloitti 1979 kotiäänittämisharrastuksen. Äänitteli radiosta kaseteille poppia, rokkia ja vähän muutakin. Kiva kuunnella kaikenlaista musiikkia autoradiosta ja kotona. Popballadeista punkhitteihin (Maukka P., Hassisen Kone, The Clash). Hectorin "Herra Mirandos" kolahti minuun kun olin pikkupoika, enkä niin hirveästi lastenmusiikkia kuunnellutkaan. "Pelastuspartio Bernard ja Bianca" sekä "Karhuherra Paddington" olivat äänikasetteina, myöhemmin kuuntelin innolla Mikko Alatalon "Eläimiä suomalaismetsissä" ja "Saukki & Oravia". Vanhempien avioeron jälkeen 1981 musiikinnauhoittamisinnostus tarttui isääni, ja 1983 kun täytin yhdeksän vuotta, viimein minuun. Tosin aika helpolla aloitin: Dingo, Bogart Co., Modern Talking, Fancy (se saksalainen "Slice Me Nice"-hitillään pinnalle noussut diskohile), Spandau Ballet... The Cars-yhtyeen "Drive" kolahti kuin metrin halko ja rukoilin levyä itselleni. Rauhoituin viimein kun sekä isä että äiti hankkivat koko The Carsin LP:n. Vieläkin tykkään koko "Heartbeat City"-kiekosta. Muitakaan mainittuja artisteja en ole hylännyt, paitsi sen Modern Talkingin. Yh!

Musiikki-innostus on jäänyt kuunteluasteelle. Lauluääneni vei äänenmurros, mitään en soita vaikka pianoa olisi kiva osata.

Vaihdan levyä: Andy Pawlak ja "Shoebox Full of Secrets" (1989). Kaunista melodista poppia mieheltä joka ei paljon muuta ole levyttänytkään. Tehnyt musiikkia elokuviin ja TV:lle? Toinen aika tuore albumi löytyy.

Yksin on mukava elää. Ei tarvitse olla ja toimia kenenkään muun ehdoilla. Voin tehdä mitä ja milloin huvittaa, eikä kukaan ole työntämässä minulle velvollisuuksia ja vastuuta. Ei häiritse minua omilla jutuillaan. "Ei kahleita" - se on mottoni. Ihmisillä on ties mitä paheita, minä olen melkein luopunut ainoastani eli karkinsyönnistä. Suklaasta ja salmiakista en luovu, muuten elän terveellisesti enkä pilaa hampaitani enempää kuin mitä jo olen pilannut. Hammasremontti olisi paikallaan, reikien paikkaus ja sitten valkaisu. Vaan millä rahalla?

Terveyteni on loistava. Tunnen itseni etuoikeutetuksi kun ei ole sairauksia, allergioita, astmaa... Flunssa pari vuodessa, ja nekin ovat ohi muutamassa päivässä. Luja luusto, korkea kipukynnys, hyvä kivunsietokyky auttavat myös. Maitoa kannattaa juoda koko ikänsä, se on hyvää ja lujittaa luita. Hyvät geenit auttavat myös. Aineenvaihdunta jonka perin isältä pitää minut 65 kilossa vaikka söisin kuin hevonen. Kymmenen lisäkiloa tosin ei olisi pahitteeksi, mutta miten ne muka onnistuisin saamaan? En mitenkään.

Jalat - parhaat ruumiinosani. Olen pyöräillyt ja kävellyt 35 vuoden aikana enemmän kuin monet koko elämänsä aikana ja saanut paksut, lihaksikkaat reidet. Kävellä jaksan lähes loputtomiin väsymättä, mutta juoksijaksi minusta ei ole. Jos lähden juoksuun, hengästyn heti. Mutta eihän sitä juosta tarvitsekaan. Esimerkiksi metsässä samoilu on hauskempaa.

Toivottavasti tämä koneella istuskelu ei verota näkökykyäni - näyttäisin kauhealta silmälaseissa.

Herkistyn kun silmäilen vanhoja valokuva-albumeja. Lapsuusmuistot ovat vissiin ravuille tärkeitä, ja minulla niitä riittää.

Koulussa jo taisin olla jossain määrin oma persoonani. puheliaampi kuin sittemmin, sosiaalisempikin, mutta merkit viittasivat jo siihen että viihdyin paremmin omissa oloissani. Minulla oli mielikuvitusmaailma ja -ystäviä. Kiusaamista en juuri kokenut, jotain nälvimistä ja sen sellaista joskus. Osasin antaa vähän fyysisesti takaisinkin kun oikein suutuin.

Tytöt pitivät minua joskus söpönä, mutta lähinnä tuntui siltä että vain ne väärät tytöt, ne joista en itse ollut kiinnostunut. Traumaattinen kokemus oli, kun viidennellä ihastuin luokkaa ylempänä olevaan tyttöön, jota kuulemani keskustelun perusteella luulin Kiaksi. Kiaksi kutsuttiinkin erästä rinnakkaisluokkaa, siis minun ikäistäni tyttöä joka oli henkisesti jonkin verran jälkeenjäänyt. Siitä kiusattiin. En saanut selitettyä että kyseessä oli väärinkäsitys, ja että se tyttö josta tykkäsin olikin Kata.

Yläasteella olin pahasti ujo ja sulkeutunut. Koin ilmapiirin jotenkin ahdistavaksi tähän liittyen. Lukiossa päätin tehdä asialle jotain, ja rupesin tekemään hartiavoimin töitä avautuakseni. Vähitellen luokkakaverit alkoivat huomata minussa muutoksen ja tulivat iloisina onnittelemaan ja kiittelemään. Koulun jälkeen jatkoin henkistä avautumista.

Lukiossa rakastuin ruotsalaissyntyiseen Mariaan, ihana ruskea kihara tukka ja söpöt kasvot. Olin kuitenkin liian ujo edes tervehtiäkseni. Pienempikin ihastus oli, sain lopulta sanotuksikin asiasta (iso edistysaskel), mutta vasta sen jälkeen kun sain kuulla että hän jo seurusteli. Mariastakin taisin kuulla jotain seurustelujuttua...

Vasta luokkajuhlissa muutama vuosi sitten sain kerrottua Marialle ihastumisestani. "Kiva kun kerroit"... siinä kaikki. Höh. Tosin hän oli muuttunut ulkoisesti aika paljon, värjännyt tukkansa tummaksi ja suoristanut sen. Ei ollut enää niin vetävän näköinen.

Lisää teetä. Levylautaselle Chilli Willi and The Red Hot Peppersin "Bongos Over Balham" (1974). Tämä brittilevy saa hyvälle tuulelle. Musiikissa sekoitus goodtime-boogieta, kantria ja mukavaa poppia. Esikoislevy "Kings of the Robot Rhythm" (1972) on CD-R:nä, mutta se on puhdasta kantria eikä niin mielenkiintoista.

Graafisen suunnittelun opinnot olivat mukavia. Tapasin Tarmo "Mämmilä" Koiviston pojan Topin, joka myös satunnaisesti kävi siellä oppimassa. Sain hänen kauttaan Tarmo K:n omistuskirjoitukset neljään ensimmäiseen Mämmilä-albumiin. Neljäs albumi on vieläpä vuoden 1984 ensipainos, se omistuskirjoituksella saattaa hyvinkin olla jonkin arvoinen.

Muista kotimaisista luen B. Virtasta (ei parhaimmillaan enää muutamaan vuoteen, sarja on väljähtynyt), Jasso-kissaa (nyt liiaksi lastensarja, ei jaksa enää kerätä) sekä Janssonien piirtämiä Muumeja. Ulkomaisia suosikkeja ovat tavanomaisista Lucky Luke, Niilo Pielinen, Asterix ja Tintti. Omaperäisemmistä Joakim Pirinen, Arne Anka, Marine, Nyrok City, Clifton (brittiläinen salainen agentti) ja Berkeley Breathedin Bloom County. Arne Anka viehättää graafisella toteutuksellaan. Noin minäkin haluaisin piirtää! Mutta jututkin ovat hauskoja. Frank Cho'n "Turvatarha" - köyhää huumoria, mutta piirrostyö vaikuttavaa. Kaksi albumia ilmestynyt suomeksi, hankin molemmat nimenomaan piirrosjäljen vuoksi, en muuten. Bloom County sortui usein huumorin väkinäisyyteen sekä amerikkalaisten strippisarjojen helmasynteihin, kuten yksitoikkoiseen visuaaliseen suunnitteluun. Parhaimmillaan kuitenkin vaikuttavaa työtä niin jutuiltaan kuin piirrostyöltäänkin.

Marine kolahti 80-luvulla, Corteggianin ja Tranchandin luomus ilmestyi suomeksi neljän albumin verran. Kyseessä oli kuitenkin jatkuvajuoninen kokonaisuus, ja kun loput viisi tarinaa jäivät suomeksi julkaisematta, oli se minulle harmistuksen aihe. En saanut tietää miten tämän vuosisatoja sitten eläneen ranskalaisen orpotytön seikkailut jatkuivat. No, Apu-lehti julkaisi kuudennen tarinan ("Les lutins de Morleroc") sivuillaan 80- ja 90-lukujen taitteessa, mutta se ei paljoa lohduttanut. Lopulta päätin tilata viimeiset viisi albumia tuoreina, kovakantisina uusintapainoksina netin kautta. Ranskaksi, kun niitä ei muilla kielillä ole saatavilla. Täytin netissä ranskankielisen tilauslomakkeen, mihin heikko kielitaitoni onneksi riitti. Nyt nuo viisi kovakantista albumia ovat sarjishyllyni rakkaimpia aarteita, ja ymmärrän sen verran että pysyn juonista kärryillä. Tasoltaan Marinen seikkailut vaihtelevat kovasti, järjestysnumeroltaan parilliset albumit ovat hyviä, parittomat eivät niinkään. Kahdeksas tarina ("La princesse engloutie") on huikea merenalainen seikkailu, jossa Marine tippuu laivalta myrskyn aikana ja vajoaa merenpohjaan, jossa hän kokee huiman seikkailun puhuvien merenelävien parissa. Viholliset ovat mieleenpainuvia, hukkuneiden merirosvojen eläviä luurankoja. Yhdeksännessä tarinassa ("Les demoiselles du Québec") harmittaa, ettei Marinen saagaa saateta minkäänlaiseen päätökseen. Arkkiviholliset jätetään Amerikan maaperälle, mutta Marine, Tafia ja Tabasco jatkavat purjehtimista maailman merillä, mikä antaa ymmärtää, että Marine kokee tämän jälkeen vielä lisää seikkailuja. Niitä ei ole kuitenkaan kerrottu. Tarina jää toistamaan vanhoja vitsejä ja teemoja, eikä pääty grande finaleen vaan mahalaskuun.

Kaikki vain lukevat sitä Aku Ankkaa. Olen mielessäni usein verrannut Akuja voikukkaan. Kaunis katsella ja tuo väriä ympäristöön, mutta leviää joka paikkaan, valtaa tilaa muilta eikä sitä saa millään kitketyksi pois - eikä omaa paljoa arvoa. On minulla 79 ensimmäistä taskaria ullakkovarastossa ja kämpässä muutama albumi (Barksin juttuja sekä loistava "Grand Canyonin kuohuissa"), se riittää. Sellainen ylituotanto mitä Aku Ankan kanssa harrastetaan on täysin järjetöntä. Keräileekö joku todella kaikki sarjat jotka maailmalle putkahtavat? Sitten vielä niin pahuksen kliinistä ja särmätöntä.

Eipä ole tullut ketään uutta suomalaista tekijää joka räjäyttäisi tajuntani. Jarkko Vehniäinen tuntui aluksi lupaavalta nimeltä, mutta nyt hän on jämähtänyt Suosikkiin tehtyihin tosi-tv-parodioihin ja julkkiskarikatyyreihin. Vehniäisen uskonnolliset jutut myös vähän etovat minunlaistani ateistia. Erosin kirkosta kaksi vuotta sitten, mitä en ole koskaan kellekään kertonut.

Jarlan "Fingerpori" on raikkaan rasvaista huumoria, kielivitsailua vain on liikaa. Jostain syystä vain Hymyn "Puuta heinää" saa täyden hyväksyntäni pelkkään verbaalihuumoriin keskittyvänä sarjana.

Hitto, Tilsa meinasi unohtua. Mies on jaksanut ylläpitää jonkinlaista tasoa absurdin huumorin saralla vielä viimekin aikoina, mutta valopilkut ovat jääneet yhä harvemmiksi. Ihmettelen kuinka kauan ne vielä jaksavat sen "Sekametsä"-sarjan kanssa? Sarjalla olisi kaikki mahdollisuudet olla Suomen vastine Walt Kellyn "Pogolle", mutta kaikki mahikset on hukattu. Jonkin aikaa jaksoin kerätä strippejä, toivoen että jutut vielä lähtisivät lentoon, mutta ei. Sarja on juuttunut omaan tylsään, pysähtyneeseen maailmaansa, sen sijaan että harrastettaisiin nokkelaa piilokriittistä kommentointia ajankohtaisista ilmiöistä tai temmattaisiin hahmot edes huimiin seikkailuihin jotka jatkuisivat viikosta toiseen. Esimerkiksi Uunilintu ja Camilla matkalla etelään talvehtimaan - miten olisi?

Toivon, että Tilsa jaksaisi vielä räväyttää. Vaikka jollain isolla Eikka Etevä-projektilla.


13.10.2009

Puhuin viime kuussa pomon kanssa kiinnostuksestani toimistosiivoojan koulutuksesta eli laitoshuoltajan ammattitutkinnosta. Hän sanoi laittavansa viestiä eteenpäin. Tänään halusin kysyä miten asia on edistynyt, mutta pomon toimistossa olikin toinen, joka ei tietenkään tiennyt asiasta mitään. Pomo olisi paikalla huomenna ja ylihuomenna. Minulla on silloin vapaapäivät. Pomo kysyi olenko ollut AmiEduun yhteydessä asian tiimoilta. Vastasin että en ole, mutta ajattelin mielessäni, että kiitos vinkistä, ja soitin itse numerotiedustelun kautta AmiEduun. Sieltä luvattiin lähettää esitteitä. Itse pitää kaikki asiat hoitaa, kun ei tässä maailmassa voi luottaa keneenkään. Sen olen viimeaikaisten kauheiden kokemusten myötä oppinut.

En ole koskaan ollut aloitekykyinen enkä omatoiminen varsinkaan tuollaisissa asioissa. Se on kai yksi tärkeimmistä syistä miksen ole edennyt elämässäni. Aina olisi pitänyt olla joku kädestä pitäen neuvomassa ja hoitamassa velvollisuuksia puolestani.

Koko ikäni olen ollut hirveän epävarma. Olen aina ollut se jolle on viimeksi kerrottu kaikki asiat, jos on ollenkaan kerrottu. Joka tilanteessa olen ollut ihan ulalla siitä mitä nyt tapahtuu, minne ollaan menossa, mitä mennään tekemään ja mitä minun odotetaan nyt tekevän. Olen oppinut hyvin peittämään epävarmuuteni, ja tiedän säästyneeni monelta itseni nolaamiselta pitämällä suuni kiinni. Monta kertaa olen halunnut kysyä tai sanoa jotain, mutta vaiennut, ja sitten hetkeä myöhemmin ymmärtänyt, että hyvä kun en kysynyt enkä sanonut mitään. Minulle olisi naurettu tai minua olisi katsottu ihmettelevästi. Jatkuva epävarmuus kuitenkin nakertaa psyykeä.

Mitenkähän tätini mahtaa voida? Isän veljen leski on ainoa elossa oleva sukulaiseni isän puolelta. Isä kuoli 1992 tupakasta johtuneeseen imusolmukesyöpään, hänen veljensä 1991 ja tämän ainoa poika 2000. Serkkuparka kärsi teinivuosina lukuisista allergioista. En tiedä miten kaikki tapahtui, mutta jotenkin serkkuni vammautui henkisesti ja muuttui pysyvästi sairaalan vuodepotilaaksi. Oli 42 kun kuoli.

Tätini on joskus auttanut minua rahallisesti, silloin harvoin kun olen kehdannut pyytää apua. Olen aina pyrkinyt hoitamaan itse omat ongelmani, ja aina saanutkin ne hoidettua. Avun pyytämiseen on kynnys, jota en aina saa ylitettyä. En ole kuukausiin ollut tätiini yhteydessä. Hän asuu palvelutalossa, ja vaikka hän on korkeasta iästään huolimatta ollut aina hämmästyttävän terävä, aistit hyvät, ja hyvä liikkumaan, alkavat vuodet jo verottaa häntäkin. En ole voinut ottaa yhteyttä, minulla on liikaa murhetta, liian hauras psyyke, ja liian kauheita ongelmia jotta voisin edes vihjaista niistä.

Töissä oli vuosina 2002-2003 eräs Raimo. Värikäs tyyppi, lupsakka, huonohampainen, vähän pyylevä suomalainen perusrenttu. Työporukallamme oli keväällä 2003 yhteinen Tallinnan pikaristeily, jonka Raimo oli järjestänyt, hän kun kävi siellä usein. Minä taas en ollut koskaan käynyt, joten se oli mukava kokemus.

Myöhemmin töihin tuli nuori tyttö nimeltä Heidi, johon sekä minä että Raimo taisimme iskeä silmämme. Outoa sinänsä, sillä ei Heidi viehättävä ollut ja hän tupakoikin. Silti hieman kaveerasimme ja yritin kuherrellakin. Vaimostaan eroon hankkiutunut Raimo järjesti Heidistä itselleen vakiotyökumppanin, ja puhuttiin että heillä olisi suhde. Raimo vakuutteli että kyseessä on pelkkä työsuhde. Samaan aikaan oli luvassa kilpailutusneuvottelut, ja uhkana oli, että siivoustyöt siirrettäisiin johonkin toiseen firmaan (aivan kuten nytkin). Minut päätettiin siirtää ns. turvaan Helsingin rautatieasemalle siivoamaan lähijunia. Yritin sopia Heidin kanssa treffit, mutta se oli vaikeaa, kun hän oli aina Raimon kanssa. Lopulta kuitenkin onnistuin, ja sanoin että tulen kotiinsa häntä hakemaan. Olin nähnyt Heidin osoitteen kun hän täytti ammattiliittoonliittymishakemusta. Aloitin sitten työt Helsingin asemalla, lähdin Heidin oletettuun osoitteeseen Helsingin slummialueella eli Kannelmäellä. Ankeassa kerrostalossa oven avasi sotkuisessa kämpässä asuva rähjäinen renttumies, joka sanoi että tämä on kyllä Heidin koti, mutta häntä ei ole näkynyt aikoihin. Muuta tietoa ei osannut kertoa.

Lähdin kotiin täysin murtuneena ja itkin vuolaasti.

Lähijunien siivoaminen ei ollut kovin hauskaa, joten muutaman viikon jälkeen minut siirrettiin ensin Ilmalan lähijunapuolelle ja sitten veturipuolelle veturien siivoojaksi. Se oli hirvittävän tylsää hommaa. Päivässä tulee enintään kymmenen veturia, ja ne siivoaa vartissa. Loppuaika täytellään ristikoita. Iltavuorossa oli sentään henkilökunnan sosiaalitilojen ja vessan siivousta sekä pyykinpesua, mutta tylsää oli silti. Silti jaksoin olla siellä aikani, kunnes saatoin palata kaukojunien siivoojaksi. Kilpailutusneuvotteluista oli selvitty. Sain kuulla että Heidi oli saanut potkut. Hänellä oli ties mitä vaivoja, ja oli tulossa pakollinen lääkärintarkastus. Heidi pelkäsi saavansa potkut siivoustyöstä heikon terveydentilansa takia, joten hän väärensi lääkärin nimen paperiin. Asia tuli ilmi ja Heidi sai lähteä. Mitä hänelle sittemmin tapahtui en osaa sanoa varmasti, muistaakseni hän muutti Mäntsälään ja sai paikan jonkun vanhuksen kotiapulaisena.

Raimo hoidatti hampaansa kuntoon ja yritti edelleen vikitellä naistyöntekijöitä huonolla menestyksellä. Lopulta hän aloitti suhteen Ilmalassa aika vähän aikaa olleen Annen kanssa. Potkut tuli, kun sekä Raimo että Anne aloittivat usean päivän ryyppyputken ja jättivät tulematta töihin. Raimo korjasi kuulemma sittemmin elämäntapansa ja sai pestin Helsinki-Vantaan lentokonesiivoojana.


15.10.2009

Kotkan Mussalossa asuva enoni soitti taas hiljattain ja kyseli kuulumisia, ja sitä onko mielessä jotain bändien konsertteja joita kiinnostaisi mennä katsomaan. Jokin aika sitten hän vei minut syömään hienoon ravintolaan täällä Helsingissä, ja otti puheeksi että voisi viedä jollekin rock-keikalle jos kiinnostaa. Enpä tiedä, Kari Peitsamon näkisin mielelläni livenä, mutta en oikein innostu noista. Kivaa on ollut nähdä Hartwall Areenalla Mark Knopfler, Roger Waters ja Hector (jäähyväiskonsertti), mutta kun kuuntelen vain vanhaa musiikkia. Jos voisin mennä aikakoneella 70-luvulle ja sitten ruveta ravaamaan bändejä katsomassa... Oikeastaan raha-avustustahan minä tarvitsen.

Onneksi minulla on hyvät sukulaiset. Vaikka harvoin pidän yhteyttä, rakastan heitä. Olen syntynyt onnelliseen sukuun, jolla on asiat hyvin. Minä vain olen epäonnistunut. Haluaisin tehdä käyttäytymiselläni selväksi, miten kärsin henkisesti, mutta se on vaikeaa, koska viihdyn sukulaisteni seurassa. Kuitenkaan en halua heidän tietävän, miten pahassa jamassa olen. Hankala tilanne.

Tein pari vuotta sitten Mensan äo-testin. Olen aina ollut hyvä noissa kuviopäättelytehtävissä, ja tiesin että minulla on erityisen paljon korvien välissä. Mensan jäsenyys ei ollut minulle niin tärkeä juttu, en ajatellut saavuttavani sillä mitään, mutta ajattelin sen olevan yksi sulka hattuuni. Tulos oli kuitenkin pettymys. Sain postitse kunniakirjan jossa luki tulos 111. Parempi kuin 77 %:lla väestöstä, mutta pettymys silti. Olin tehnyt pari vuotta aiemmin netissä vastaavanlaisen testin, niin että aivot sauhusivat, ja sain paljon paremman tuloksen. Valitettavasti en muista mikä tulos oli, mutta kyllä se 111:n voitti. Testin saisi uusia, mutta en tee sitä. Testisuoritus meni niin hyvin kuin saattoi, mitään ei jäänyt hampaankoloon. Piilotin kunniakirjan ullakkovarastooni ison A4-pinon alimmaiseksi.

Minulla oli jo koulussa erittäin hyvä ja laaja yleissivistys (vaikka olinkin keskinkertainen oppilas). Tiedän hyvin monesta asiasta vähän ja joistakin asioista paljon. Kaikenlainen nippelitieto tarttuu päähäni kuin liima. Aivoni käyvät kuumina koko ajan, taukoamaton, levoton virta musiikkia, muistikuvia, pätkiä lukemistani teksteistä, näkemiäni asioita, ajatusleikkejä, omia mietteitä, murheita, odotuksia, yksityiskohtia asioista joita teen, suunnitelmia asioista joita haluan tehdä jnpp. Hillitön kuhina. Ei ihme, että olen joskus hajamielisen oloinen, kun unohdun oman pääni hallitun kaaoksen sisälle. Minulla on hyvä numeromuisti ja päässälaskutaito, ja ratkon aika hyvin ristikoita ja piilosanoja. Silti nämä ominaisuudet eivät ole auttaneet minua eteenpäin elämässäni. Olen suorastaan lahjakkaasti pitänyt kaikkia kynttilöitäni vakan alla.

Ei taida olla yhtään ammattia, jossa tarvitsisin vain niitä asioita joita osaan. On monta ammattia, joiden kohdalla täyttäisin osan vaatimuksista, muttei yhtään jonka toimenkuvaan sopisin täysin.

Minulle on sanottu, että kun hymyilen, on aivan kuin valot syttyisivät huoneeseen. Valitettavasti olen kadottanut tuon sädehtivän hymyni. Varsinkaan tämän vuoden aikana en ole hymyillyt saati nauranut juuri ollenkaan. Niin matalalla olen ollut. Olen nähnyt elämäni aikana liian paljon asioita, lukenut ja saanut tietää liikaa. Enää ei ole mitään mikä pystyisi järkyttämään minua. Huonotkin uutiset Suomesta ja maailmalta jättävät minut täysin kylmäksi. Olen läpikotaisin kyynistynyt. Mikään ei enää tunnu miltään.


17.10.2009

Sen Heidi-episodin jälkeen aloin yrittää aktiivisemmin tapailla naisia. Olin kyllä aina ollut siinä fiiliksessä, ettei minusta ole perheenisäksi, kantamaan moisia murheita ja vastuuta. En edes halunnut sitä, vaan pidin sinkkuelämää nautinnollisempana. Ajattelin kuitenkin kokeilla.

Hurahdin vähäksi aikaa Maikkarin yöllisiin chat-ohjelmiin ja sain sitä kautta kontaktia. Jotain deitti-ilmoituksiakin laitoin nettiin. Muistaakseni yhden chat-ohjelman kautta sain yhteyden Vuosaarelaiseen yksinhuoltajaan, jolla oli alkoholisoitunut ja väkivaltainen ex-mies. Mies piti exäänsä edelleen vaimonaan. Kerran yhden hakkaustapauksen jälkeen nainen soitti hädissään minulle ja kertoi, että poliisi aikoo laittaa heidät molemmat putkaan, mutta maksamalla 200 euron takuusumman pelastaisin edes naisen. Pystyin maksamaan vain 120 euroa, enempää ei tilillä ollut. Siinä annoin rahat sitten naapuritalon pihalla seisseessä poliisiautossa istuneelle Elsille. Ilmeisesti hän sai loput rahat haalittua jostain.

Niinä harvoina kertoina jolloin tapasimme, se mies oli lähes aina mukana. Istuimme kapakoissa ja minä katsoin kun muut joivat ja keskustelivat. Nainen haki minusta turvaa, mutta mies oli liian mustasukkainen. Kerran sain siltä mieheltä nyrkistä, ja kerran hän hakkasi minua kun odotin yhden baarin edessä sitä naista, ja mies syöksyi yllättäen ulos. Onneksi ei jäänyt jälkiä. Sen tapauksen jälkeen pidin taukoa yhteydenotossa. Lopulta sain tietää, että nainen oli mennyt uudestaan naimisiin saman äijän kanssa. Sanoin kiitti ja moi. Ei häntä enää nyrkin ja hellan välistä tavoittaisi.

Tutustuin sitten Järvenpäässä asuvaan 25-vuotiaaseen Mariaan, joka sattumoisin oli vähän samannäköinenkin kuin se kouluaikainen suuri rakkauteni. Tämä Maria kärsi kuitenkin psyykkisistä ongelmista. Hän oli kasvanut seitsenlapsisessa perheessä, jolla oli huono isä. Hän kohteli jokaista lastaan niin huonosti, että heillä kaikilla oli seurauksena enemmän tai vähemmän ongelmia. En uskaltanut koskaan kysyä mitä isä sitten teki. Kun tapasin Marian, hän oli eronnut sinkku, takanaan kaksivuotinen avioliitto. Hän asui Keravalla yksiössä ja kävi aikuislukiota, haaveenaan valmistua psykologiksi ja työskennellä lasten kanssa - hän oli nimittäin hyvin lapsirakas. Henkiset ongelmat kuitenkin aiheuttivat hänessä mielialan vaihteluja ja hän joutui turvautumaan lääkkeisiin, ja tämän takia hänen kanssaan oli välillä aika vaikeaa tulla toimeen. Parhaimmillaan meillä oli kuitenkin todella ihanaa yhdessä: hän vei poikuutenikin. Virallisesti emme kuitenkaan seurustelleet. Lakkasin kuitenkin pitämästä häneen yhteyttä kun hän ilmoitti, että hänet oli viety hoitolaitokseen "psykoottisen käytöksen takia".

Kahdeksan kuukautta myöhemmin hän otti jälleen yhteyttä. Olin juuri junaa siivoamassa kun sain tekstarin. En pysty kuvailemaan mitä tunsin - kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Tiesin kuitenkin, että seuraavana päivänä vastaisin, ja niin teinkin. Tapasimme, ja hän kertoi päässeensä hoitolaitoksesta, menneensä uudestaan naimisiin saman miehen kanssa, muuttaneensa tämän kanssa takaisin Järvenpäähän ja lopettaneensa oma-aloitteisesti lääkkeiden syönnin. Hän tuntuikin voivan henkisesti paljon paremmin. Avioliitto tosin rakoili. Mies opiskeli animaattoriksi ja istui päivät pitkät tietokoneensa ääressä eikä välittänyt vaimostaan. Illat hän kulutti kaljalla kavereidensa kanssa ja Maria riutui kotona. Lopulta hän ilmoitti minulle, ettei kestänyt sitä ristiriitaa että on naimisissa yhden miehen kanssa ja tapaili toista - varsinkin kun hänellä oli vielä tunteita minua kohtaan. Hän ehdotti taukoa tapailussa, viimeisen kerran näin hänet kun menin aikuislukioon katsomaan hänen lakkiaisiaan. Olin siellä tosin hyvin epävarman oloisena, kun en voinut mennä juttelemaankaan Marian kanssa sinne aviomiehen ja perheen sekaan. Silti pidin velvollisuutenani olla paikalla.

Maria oli muuten keliaakikko ja kasvissyöjä. Rasittavaa minusta kun itse syön aivan mitä tahansa.

Sitten oli lahtelainen Marja - melkoinen yhteensattuma, eikö?

Hän oli ollut naimisissa kuusi vuotta alkoholistimiehen kanssa, mutta repinyt itsensä siitä irti ja muuttanut kahden lapsensa kanssa omilleen yksinhuoltajaksi. Hän haaveili käsityöläisyrittäjyydestä ja oli melkoinen kissahullu. Kokemuksia jopa ocicat-kissojen kasvattamisesta muille ihmisille. Hänellä on omat kotisivutkin, joita ei tosin ole muutamaan vuoteen päivitetty. Ei tupakoinut ja joikin hyvin vähän. Työtön aluksi, mutta sai sittemmin töitä ja nostetta elämälleen. Syntyjään maalaistyttö.

Muutakin oli vireillä. Oli eräs tuusulalainen Päivi, joka kuunteli hardrockia ja jonka tapasin muutaman kerran. En päässyt hänen kanssaan etenemään juuri mihinkään suuntaan, parasta mitä tapahui oli että sain vaihdettua hänen levysoittimeensa uuden neulan, kun tiesin yhden liikkeen Kalliossa mistä niitä saa. Hän sitten tapasi uudenvuodenjuhlissa yhden miehen, jonka kanssa rupesi seurustelemaan.

Sitten oli Marika, joka työskenteli satunnaisesti helsinkiläisessä leffa- ja sarjakuvakrääsäkaupassa. Arvasin heti alusta asti, ettei tämä suhde veisi minnekään, kun hän piti tekstailussa kummallisia katkoja eikä kertonut itsestään juuri mitään. Tapasimme Strindbergin kahvilassa, emmekä sitten paljon enää nähneetkään toisiamme. Yhden vähän tylyn tekstarin jälkeen vastasin hänelle: "Kiinnostaako sinua enää edes kuulla mitään minusta???" Ei tullut vastausta.

Pitkän ja aktiivisen sähköpostiviestittelyn jälkeen tapasin sen lahtelaisen Marjan, siinä vaiheessa kun hän oli juuri muuttanut Riihimäkeen mistä hän oli löytänyt työtä. Tapaili myös toista kaveria, jonka kanssa sitten aloitti suhteen. Minä hävisin. Ihan kiva oli silti Riksussa käydä ja ihan kivaa jutteluakin meillä oli. Harmi että näin taas kävi. Pidimme silti yhteyttä kirjeitse jonkin aikaa, yhä enemmän harvakseltaan kunnes loppui kokonaan.

Toivottavasti hänellä on edelleen tallella se kissa-aiheinen taulu jonka piirsin, maalasin ja kehystin tee-se-itse-menetelmällä. Ei valmiita kehyksiä siis. Värikopio taulusta roikkuu seinälläni, Marjalle postittamani taulu oli sellainen kirjahyllyyn laitettava. Taulujen kuva-aihe tosin on kopiokamaa, siitä on tehty paitoja. Töissä eräs nainen tiesi piirtäjänlahjani, ja halusi että teen hänelle suurennoksen yhdestä kuva-aiheesta jonka oli bongannut yhdestä esitteestä. Hän kuitenkin otti lopputilin työstä ennen kuin ehdin käydä työn kimppuun.

Sain postissa hakulomakkeen toimistosiivouskoulutukseen. Selvisi tosin että se on normaalia opiskelua, ei sittenkään työpaikkaopiskelua josta saisi palkkaa. Päinvastoin minun pitäisi maksaa opiskelumaksu. Ei onnistu, kun on tämä velkataakka. Siihen kariutuivat koulutussuunnitelmani! Ainoa toivoni on, että saisin Ilmalasta jonkin muun työtehtävän. Ensin tapan sen idiootin, kun näen hänet - ja sitten itseni!


18.10.2009

Muita naisia vielä: helsinkiläinen Sanna lähetti joulukuussa 2004 kaksi kirjettä aivan ihanalla kirjepaperilla, joka oli täynnä Amoreita, vihertävänruskeaa väriä ja iso sydän keskellä. En tavannut häntä koskaan, mikä oli sääli. Hän kuitenkin sanoi, ettei halua suhdetta kanssani, koska olin liian erilainen kuin hän. Eri kiinnostuksenkohteet. Lisäksi en ollut absolutisti kuten hän, sekin oli yksi kriteeri. Se loukkasi, todella loukkasi minua syvästi. Voisin aivan hyvin olla absolutisti, koska en pidä alkoholista enkä tarvitse sitä ollenkaan. Juhlissa ja muissa paikoissa missä alkoholia tarjotaan on kuitenkin aina oma vaivansa kysellä olisiko jotain alkoholitonta. Pääsee helpommalla kun ottaa lasin pari. Harmi kuitenkin, ettei tullut mitään Sannan suhteen, olisin mielelläni nähnyt minkänäköinen nainen käyttää sellaista kirjepaperia.

Turkulaisen Katjan tapasin. Hän oli lääkäri ja sinkku. Välimatka epäilytti minua kuten myös Marian kohdalla. Ihan kivat treffit meillä kuitenkin oli, ja taisin vähän ihastuakin häneen. Hän ei kuitenkaan tuntenut vetoa minuun, ja ehdotti ystävyyttä ja sähköpostien lähettelyä. Sekin kuitenkin loppui hyvin pian. Taas yksi haava sydämeeni.


20.10.2009

Tapasin tänään sen oikeusavustajan. Rankka aamu ja aamupäivä, kun oli edellisenä yönä työvuoro, ja vielä piti valvoa niin kauan että saatoin klo 9-10 välillä soittaa meidän firman rekrytointiin ja puhua työnhausta, ja sitten yhdeltätoista alkoi yli tunnin sessio oikeusavustajan kanssa.

Tuli tosiaan selväksi se, miten hyväuskoinen idiootti olen ollut. Mutta kun minua ei kiinnosta mitä toiset ihmiset tekevät. Omissa asioissa on aina ollut liikaa murehdittavaa, ja toisaalta olen niin vahvasti oma persoonani, ettei sielunkumppaneita ole löytynyt. Minua aina harmittaa, kun kaikki puhuvat siitä mitä itse ovat vapaa-aikanaan tehneet. Käydään baareissa, juodaan, sekoillaan kännissä. Katsotaan telkkarista jääkiekkoa ja puhutaan siitä mikä joukkue menestyy ja mikä ei. Roskaa! Kukaan ei tunnu viitsivän etsiä ihan omat polkunsa ja täyttävän vapaa-aikansa ihan uniikeilla jutuilla.

Minä olen keräillyt sarjakuvia, elokuvia ja levyjä. Olen tehnyt valtavat määrät luetteloita - filmografioita, diskografioita, kaikesta mikä kiinnostaa - ja haalinut faktatietoa elokuvista ja musiikista tietokirjoista ja internetistä. Olen seikkaillut populaarikulttuurin maailmoissa ja saanut valtavasti irti näistä. Näihin juttuihin ei tarvita ketään toista, olen seikkaillut yksin ja vapaasti, eikä mukaan ole edes löytynyt ketään jakamaan noita kokemuksia. En tarvitse ystäväpiiriä, tämä on ollut ihan tietoinen valinta. Tietomääräni kasvaminen on hillinnyt janoani, olen rauhoittunut villeimmistä "seikkailuvuosistani". Voin keskittyä paremmin tietomäärästäni nauttimiseen. Minusta voisi tulla hyvä tutkija, sekin ajatus on pistäytynyt mielessä. Samalla olen kuitenkin äärimmäisen luova tyyppi. Tutkija ei luo paljon mitään, joten se työ ei pitemmän päälle tyydyttäisi.



24.10.2009

Tuli tässä mieleeni taas yksi asia - harrastan paljon itsetutkiskelua ja pääsin taas syvemmälle omaan psyykeeni.

Vanhempani erosivat 80-luvun alussa, samoihin aikoihin jolloin kävin peruskoulun ensimmäistä. Äitini oli löytänyt uuden miehen, jolla oli itsellä kaksi tytärtä edellisestä avioliitosta. Äitini oli kysynyt minulta, haluanko jäädä isän luo vai muuttaa hänen kanssaan. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, mitä sitten kaduin katkerasti. Vanhempani olivat kasvattaneet minua hyvin lempeästi, melkein ylihuolehtivaisesti. Yhtäkkiä ympärilläni oli kaksi tyttöä - toinen neljä vuotta minua vanhempi, toinen vajaan vuoden nuorempi - joilla oli aika paljon sitä tavallista sisaruskinaa, lisäksi koira (englannin springerspanieli) sekä isäpuoli joka oli paljon ankarampi ja hyvin oikeudenmukainen kasvattaja. Enhän minä sitä meinannut kestää, ja toivoin hartaasti että saisin muuttaa pois. Olihan minulla hyviäkin hetkiä, ja kokemukset kasvattivat minua lopulta henkisesti. Vasta vuosien myötä totuin tähän uuteen elämäntilanteeseen. Isäpuolen perheenjäsenenä oleminen jätti kosolti ihania muistoja, matkustelimme ulkomailla paljon, kavereita kävi kylässä, järjestettiin synttäreitä joihin kutsuin kaikki luokkani pojat... En jaksa edes luetella kaikkea mitä koin. Vuosien jälkeen arvostan sitä kasvatusta jonka sain. En olisi sama ihminen kuin nyt, vaan paljon huonompi.

Se asia jonka tänään oivalsin, on että uuden kasvatusympäristön aiheuttama järkytys ehkä sittenkin vaikutti ratkaisevasti omaan persoonaani. Se sai minut etsimään itsestäni oman minuuteni, miettimään mitä itse haluan tehdä, miten käyttäytyä, miten tehdä asioita. Alitajuisesti pyrin ehkä käpertymään turvaan omaan persoonaani ja siksi minusta tuli tällainen aika sulkeutunut oman tieni kulkija. Haistatan pitkät sille mitä muut ihmiset tekevät. Etsin omat juttuni, omat tapani tehdä asioita. En huoli muita ihmisiä elämääni, koska silloin joutuisin elämään muiden ehdoilla, miettimään mitä nuo muut ajattelisivat jos minä nyt tekisin tätä ja sitten jättäisin häveliäästi tekemättä sitä mitä sydämeni minulle sanoo koska pelkäisin muiden reaktioita ja kommentteja. Seuraan jääräpäisesti omia polkujani enkä tee vapaa-aikanani samoja juttuja kuin muut ihmiset jos minusta ei tunnu siltä että ne jutut olisivat kivoja.

Ehkä juuri muutto isäpuolen luo joskus seitsemän vanhana sai minut luomaan sisälleni oman ajatusmaailman johon uppoutua silloin kun ympäristön luomat paineet käyvät liian raskaiksi kestää. Siksi minun sisälläni on tällainen uskomaton universumi, johon muut eivät pääse tutustumaan koska kerron muille ihmisille itsestäni vain pintapuolisesti.



5.11.2009

Kello on 5:18 aamuyöllä kun kirjoitan tätä. Viimeiset työvuoroni ennen potkuja olivat yövuoroja enkä ole vieläkään saanut unirytmiä korjatuksi.

40 päiväsakkoa tuli. 400 euroa. Lisäksi oikeusavustajan palkkio, korkeintaan 300 euroa ehkä. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mieli on helpottunut mutta hyvin väsynyt. Kaipaan lepoa ja paljon.

Samalla on syvä huoli siitä miten saan kaiken maksetuksi. Monta sataa euroa lisää maksettavaa. Olen työtön ja saan tässä kuussa viimeiset palkat. Pyrin SOL:ille töihin, lähetin työhakemuksen netissä. 10.11. on työhaastattelu ISS:lle jostain toimistosiivoushommasta. Oikeusavustajani ehdotti että hakisin graafisen suunnittelun töitä, vaikka työvoimatoimiston väen avustuksella hankittua ilmaistyötä ellei muuta - tulisi kunnon perehdytystä alalle. Voisi kuulemma tärpätä nyt kun lama alkaa hellittää (alkaako?).

En tiedä tulevasta siis mitään. En jaksa paljoa. Yritän silti.



6.11.2009

Mieli paranee pikkuhiljaa. Saan muhkeat erorahat, saan ehkä vuokran, oikeuskulut, velkalyhennykset ja laskut maksettua.

Soitin tädilleni eilen. Huonohko kunto on muuttunut paremmaksi ja mieli tuntui olevan hyvä. Hän oli sodan aikaan lottana ja hän saa hyvän sotaveteraanieläkkeen, mutta en minä kehtaa häneltä raha-apua enää pyytää. Antakoon jos itse saa päähänsä antaa. Mielelläni kävisin kuitenkin häntä tapaamassa.

Se alkaa taas. Nimittäin "guestbookin" pommittaminen venäjänkielisillä viesteillä, joiden ainoa tarkoitus on puffata jotain .ru-sivustoa. Olen jo aiemmin poistanut niitä aika läjän, katsotaan miten paljon niitä nyt tulee. Viestittäisivät edes jollain ymmärrettävällä kielellä. Kirjoittaisivat vaikka ranskaksi, saksaksi, italiaksi tai espanjaksi, siitäkin ymmärtäisin jotain.



8.11.2009

Miksi ihmiset kammoksuvat ja vihaavat sotia, mutta ihailevat veteraaneja, jotka ovat saaneet kosolti mitaleja sankariteoistaan?


9.11.2009

Sain töitä! Junasiivouksesta soitettiin. Se uusi firma ottaa minut töihin. Aloitan huomenaamulla. Tästä noustaan.


13.11.2009

Nyt on jonkin uutuuselokuvan takia taas ollut puhetta mayojen ennustuksesta, että maailmanloppu koittaisi 20.12.2012.

En usko maailmanloppuun. Kyllä maapallo hoitaa ensin kaikki ihmiset pois päiviltä, ja katsoo sitten tarvitseeko mitään muuta tuhota. Ellei muuta hävitettävää löydy, maapallo aloittaa ihmisen aiheuttamien tuhojen korjaamisen.










1   2   3   4   5   6   7   8   9   10   11   12    13    14    15    16    17    18