27.10.2012

Autottoman ihmisen on vaikea päästä eroon vanhoista, hajonneista sähkölaitteista, varsinkin jos asuu vielä kaukana moisten laitteiden keräyspisteistä. Ullakkovarastossani oli mukava valikoima vuosien varrella hajonneita tai tarpeettomiksi käyneitä sähköllä käyviä tavaroita. Pari viikkoa sitten otin viimein tehtäväkseni viedä niitä vähän kerrallaan Hermannissa sijaitsevaan kierrätyskeskukseen. Ensimmäinen satsi sisälsi tietokoneen näppäimistön, vanhemmilta 1996 omaan kämppään muuton yhteydessä saamani CD-soitin/radiolaitteen, huonon ja halvan tupladekkikasettisoittimen sekä pienen aggregaatin jota käytin ripatessani vinyylilevyjä vuosina 2007-2008 kun minulla oli vielä USB:tä alkeellisempi vinyylilevysoitin.

Kolme päivää sitten toinen satsi. Litteän tietokonenäytön ja sen vanhan USB-vinyylisoittimen onnistuin tunkemaan urheilukassiin, vaikkei vetoketju mennytkään enää kiinni. Reppuun sujautin loppuunkäytetyn kahvinkeittimen. Sitten suoriuduin pakaaseineni junaan, Rautatientorilla hyppäsin bussiin, Arabianrannassa Kumpulan kampuksen kohdalla bussista pois ja sitten parin kilometrin kävely kierrätyskeskukseen. Siivoan nykyisin mm. Arabianrannassa sijaitsevaa päihdeklinikkaa kolmesti viikossa, joten kierrätyskeskus on melkein matkan varrella.

Vielä pitäisi saada viedyiksi yksi printteri ja yksi tietokoneen keskusyksikkö. Printteri on ainakin ongelma. Se ei taatusti mahdu kuin pahvilaatikkoon, ja pahvilootaa jossa on tulostin sisällä on vielä ikävämpi kantaa kuin pelkkää tulostinta. Mahtuukohan edes keskusyksikkö urheilukassiin?


3.11.2012

Kun vähän väliä joutuu muistutetuksi siitä, miten vähän suomalaiset ymmärtävät ruotsinkielen päälle, alkaa miettiä onko pakkoruotsin vankkumattomassa kannattamisessa mitään mieltä. Oikeasti, ei suomea äidinkielenään puhuville taida kannattaa takoa päähän kieltä, joka ei sinne tartu. Kun kerron etunimeni, kaikki kuulevat "Janne". Sukunimeni taas vääntyy melkein poikkeuksetta Winbergiksi. Tänäänkin sain selville, että Saunalahti oli turhaan yrittänyt lähettää kännykkälaskua sähköpostiosoitteeseeni, jonka alkuosan he olivat jollain ilveellä onnistuneet vääntämään muotoon janwinberge. Ei siinä ole kuin YKSI n-kirjain, painakaa se kalloonne. Puhuessani puhelimessa jonkun laitoksen virkailijan tai muun työntekijän kanssa, minua säälittää kun hän osoitetietojeni oikeellisuutta tarkistaessaan melkein vääntää kielensä solmuun yrittäessään tavata kotikatuni ruotsinkielistä nimeä. Aina tekee mieli huokaista, että kadulla on myös suomenkielinen nimi, olisiko sen lausuminen helpompaa. Kerran olen kyllä niin sanonutkin, mutta tietysti tietoni on rekistereissä kirjoitettu ruotsiksi ja näillä yksipuolisilla tiedoilla viralliset instanssit joutuvat asiat kanssani hoitamaan.

Onko mikään ihme, etten koskaan vaadi ruotsinkielistä palvelua missään, vaan hoidan kaikki asiat suosiolla suomea puhuen.

Näitä elämän pieniä (suomenruotsalaisen) murheita...


15.11.2012

 

 

maki-blf


Järjestyksessä toinen Fabrice Tarrinin Maki-albumi Bravo la famille (2011) kuvailee nyt 14-vuotiaan päähahmon elämää tarkemmin ja syventää hahmon persoonaa. Samalla se tarjoaa lukijalleen laveamman, monipolvisemman tarinan useine juonikuvioineen, jotka kaikki liittyvät jollain tavoin toisiinsa.

Kakkosalbumissa kerrotaan tällä kertaa suoraan, että Makin vanhemmat ovat eronneet. Kesäleiritarinassa tämä jätettiin yhden vihjaavan repliikin varaan. Isä nähdään ensimmäistä kertaa Bravo la famillen alkuun sijoitetussa takautumassa, minkä jälkeen hypätään "nykyhetkeen" kuusi vuotta eteenpäin. Maki on jäänyt väliaikaisesti isovanhempiensa luokse hemmoteltavaksi. Isoäiti kertoilee
auliisti ventovieraille ihmisille tyttärenpoikansa kyseenalaisista elämäntavoista jopa tämän itsensä kuullen. Isoisä on pahasti sairas ja vuoteenoma, rykien kurkustaan vihreää limaa. Makin äitikään ei ole välttynyt pahoilta ongelmilta, mikä jo ykkösalbumin lopussa paljastettiin...

 

 

 

makiblf-1

 


makiblf-2Suhteellisen suuren osan Bravo la famille- albumin sivumäärästä syö tapahtumaketju, jossa Maki taskurahattomana ensin näpistää tavaratalosta isoäidilleen lahjaksi Nana Mouskourin CD:n, joutuu tavaratalon vartijan kuulusteltavaksi, ja myöhemmin metrossa kahden ongelmanuoren silmätikuksi ja uhkailujen kohteeksi. Osoittautuu, että Makin vanha tuttava Daniel on nimitetty varsin huomattavaan virkaan mainitussa tavaratalossa hänen muhinoituaan turvallisuuspäällikön kanssa, niinpä hän onnistuu turvautumaan melko kyseenalaisiin keinoihin auttaakseen kamuaan pääsemään eroon vainoajistaan.

Juuri enempää ei Bravo la famillen juonesta voi paljastaa spoilaamatta samalla Un lémurien en colo- albumia, niin tiiviisti kakkososa jatkaa ensimmäisen osan tarinaa. Ilmaan jätetyt juonilangat solmitaan huolellisesti yhteen, ja matkalla tavataan useita ykkösalbumista tuttuja hahmoja.
Missään nimessä en suosittele Bravo la famillen lukemista ensin, muuten ei tajua monestakaan asiasta yhtään mitään. Tämän albumin lukeminen jätti minut onneksi paljon paremmalle mielelle. Vaikka traagisuuksilta ei nytkään vältytä, ei mikään nyt satu minuun kipeästi ja tunnu turhan henkilökohtaiselta.

Tarrin kuljettaa rinnakkain useita sivujuonia, joista muikeimmat hetket tarjoavat Makia ahdistelleiden huligaanien myöhemmät vaiheet. Yksittäiset humoristiset yksityiskohdat niin kuvissa kuin dialogissakin palkitsevat ranskaa kehnomminkin osaavien lukijoiden vaivan, kunhan ne onnistuu ymmärtämään. Takakansi jatkaa Un lémurien en colo- albumin takakannen jujua ilmoittamalla, että inspiraationlähteenä on toiminut oikea perhe... "ja oikea tapetti!"

Fabrice Tarrin on tehnyt nyt roimasti viitseliäämpää jälkeä kuin ykkösalbumissa. Jotkut yksittäiset kuvat kaupungin kaduista, metroasemasta, Makin isovanhempien kodista sekä erinäisistä rakennuksista ja kaupunkirakennelmista tuovat silmille nautintoa. Kuvat - edelleenkään en voi kutsua näitä kehyksettömyyksiä ruuduiksi - on suunniteltu häkellyttävän taitavasti. Kompositiot, kuvakulmat, perspektiivit... silti jälki on elävää, lennokasta ja tarpeen tullen täynnä säpinää. Mietityttämään jää vain se seikka, että kaikki eläinhahmot - myös naaraspuoliset eläimet rintoineen - liikuskelevat häpeämättömästi alastomina, joidenkin työasuja sekä Makin pariin otteeseen käyttämää takkia lukuunottamatta. Kaupungeissa ei siten liene paljon tarvetta vaateliikkeille? Eläimethän ovat silti oikeassakin maailmassa vaatettamattomia, niinpä on vain luonnollista kuvata ne sarjakuvissakin pelkkä syntymälahjana saatu turkki yllään.

 

 

 

 

makiblf-3

 


Parhaan fiiliksen minulle jättää ulkotarinallinen seikka. Kieli on nyt asteen pari mutkikkaampaa ja dialogi runsaampaa kuin Un lémurien en colo- albumissa, mutta kykenin lukemaan repliikit varsin sujuvasti tällä kertaa. Joskus meni jokin repliikki täysin ohi, mutta pystyin ymmärtämään karkeasti arvioiden noin 80 % puhekuplista aivan kokonaan jopa ilman sanakirjan apua. Tällä kertaa sain vieläpä lukea etukäteen ainoastaan 15 sivua englanniksi. Lopuista minun oli selvittävä kylmiltäni, mutta selvisin hyvin. Tämä rohkaisee minua hankkimaan jatkossa entistä enemmän ranskankielistä sarjakuvaa.

 

 

 

makiblf-4

 


Bravo la famillen ensijulkaisun jälkeen, vuoden 2011 helmikuun alussa, Spirou-lehden numerossa 3799, julkaistiin nelisivuinen ystävänpäiväspesiaali, jossa Alice vie Makin tapaamaan (eronnutta) isäänsä. Näillä kahdella on siis yllättävän paljon yhteistä... Valitettavasti tämän tarinantyngän loppukäänne jättää taas kerran sieluuni surujäljen. Tarrin on vieläpä ilmoittanut, ettei aio enää piirtää Makia, joten pohdittavaksi jää, jääkö Alice pysyvästi itkemään menetetyn poikaystävänsä perään...

Fabrice Tarrinilta on saatavilla myös albumi Le parcours d'un puceau, joka sisältää ainakin ensimmäisen Maki-tarinan Un
cœur de lémurien, sekä albumit Sexe, amour et déconfiture ja Charlotte Gainsbourg mon amour. Myös kahdessa viimeksimainitussa on Makin näköinen otus pääosassa, mutta tämä kantaa piirtäjänsä nimeä ja on selkeästi Tarrinin omakuva. Tarinatkin ovat vahvasti omaelämänkerrallisia ja ronskiudessaan enemmän aikuiselle yleisölle suunnattuja.

 

2.12.2012

Elämäkerrassani koetin mahdollisimman hienovaraisesti vihjaista, että syytän isäpuoltani siitä, että minusta tuli joskus 1987 paikkeilla niin sulkeutunut ja hiljainen (en halunnut ilmaista asiaa suoraan, jos vaikka vanhempani joskus lukisivat teostani ja suuttuisivat syytöksistäni). Tai pikemminkin syytän sitä rajua shokkia jonka koin, kun muutin isäpuolen ja hänen tyttäriensä luokse - aivan erilaiseen maailmaan kuin mihin olin Kavallintiellä, synnyinkodissani, tottunut. Reagoin tähän sulkeutumalla vähitellen turvaan omaan maailmaani. Ympäröivä maailma oli käynyt liian vaikeaksi kestää.

Vieläkin tästä ajasta on jälkiä jäljellä. Sosiaaliset taitoni kohtaavat joskus rajansa. Huomaan joissakin tietyissä tilanteissa, että minun pitäisi nyt kertoa jotain toiselle ihmiselle tai kysyä jotain, mutten saa mitään ulos. Tuskalliseltahan se tuntuu.

Minua inhottaa, jos toinen huomauttaa siitä miten hiljainen olen. Omasta mielestäni saatan puhua juuri silloin paljon, tai ainakin enemmän kuin normaalisti, mutta silti olen toisen mielestä hirveän vähäpuheinen. Siitä asiasta en halua kuulla huomautuksia. Tekee mieli sanoa toiselle, että turpa kiinni tuosta asiasta. Vaikka olen vähäpuheinen, en ole sulkeutunut (enää). Puhun kun on asiaa, enkä höpöttele. En edes pidä ihmisistä jotka puhuvat paljon. Minulle ovat teot tärkeämpiä kuin sanat. Joskus mielessäni jopa käy ajatus, että ihminen joka jotain asiaa tehdessään puhuu taukoamatta kyseisestä asiasta ei itseasiassa ole niin kauhean fiksu, kun taas viisas ihminen ei tarvitse sanoja jotain tehdessään, koska hänelle se asia on niin päivänselvä että sanat ovat vain turhia.

Eletyt vuodet ikävine kokemuksineen ovat saaneet minut luomaan ympärilleni kovan, paksun, suojaavan kuoren joka peittää herkän, tunteellisen, lämpöisen sisimpäni. Oikeasti olen mitä isoimman ja kultaisimman sydämen omaava ihminen, mutta ympäröivä maailma on kohdellut minua tavalla joka on pakottanut minut kätkemään todellisen persoonani kylmän ulkokuoren alle. En tiedä onko kukaan tapaamani ihminen osannut nähdä tämän kuoren lävitse. Ainakaan kukaan ei ole ääneen arvioinut minua. Sisimmässäni toivon, että tapaisin joskus jonkun joka vaistoaisi pehmeän sisustan kovan kuoren sisällä.

Jokin aika sitten tapasin taas Harrin. Hän kertoi lukeneensa elämäkertani, kuten myös joku muu... hänen poikansako...? Vai kenestä muusta hän puhui? Vuodatin kyyneliä liikutuksesta. Joku on lukenut "Sukuni viimeisen" ja vieläpä kertoo siitä minulle! Joku tuntee minut nyt läpikotaisin. Se tuntuu niin hyvältä.

Vuodet ovat syöneet pois huumorini. Ennen lauoin koko ajan mielessäni purevia, osuvan hauskoja kommentteja asioista jotka näin tai kuulin ympärilläni. Enää ei irtoa. Olen kadottanut huumorini. Minusta on tullut totinen. Jos ennen ajattelinkin, että voisin olla hyvä elokuvakoomikko, niin enää en ajattele niin.


3.12.2012

Työelämä on nöyristänyt minua liikaa. Viime perjantaina tuntui että puolet kaikesta mitä tein meni pieleen, mutta silti en kokenut sitä epäonnenpäivänä. Sain kuitenkin kaiken tehdyksi, ja koska teen työtä täysin itsenäisesti, ei kukaan huomannut mitään eikä kenenkään tarvitse tietää. Eivät mokailuni edes tuntuneet missään. Muutaman tunnin kuluttua olen kotona missä on lämmintä ja mukavaa, voin syödä vatsani täyteen ja viihdyttää itseäni tietokoneen parissa. Jollakulla muulla olisivat menneet voimat ja hermot, mutta minä olin täysin tyyni. Vaikka ulkona oli paha talvimyrsky ja liikenne sekaisin.

Toisaalta taas olen kokenut paljon tilanteita, jolloin minun olisi pitänyt valittaa huonoista oloista, mutten viitsinyt. Olen liian tottunut jatkuvaan pieneen kärsimiseen. En kehtaa korottaa ääntäni ja vaatia parempaa. Tämä on seurausta liian monista nöyryytyksistä ja epäonnistumisista työelämässä. Myös liian monista tapauksista, joissa olen epävarmuuteni takia tehnyt asioita vaikeimman kautta, joutunut rehkimään vähän turhaankin, mutta lopulta saanut kuitenkin kaiken asianmukaisesti tehdyksi ja oppinut että asiat kyllä hoituvat aina lopulta vaikkei niitä tekisi kätevimmällä mahdollisella tavalla.

Olen liian kiltti ja nöyrä. Olen aina ollut - jo lapsena - mutta elämänkokemukset ovat korottaneet nämä ominaisuuteni kymmenenteen potenssiin. Kiltteyttä ja nöyryyttä on kertynyt minuun liikaa. Kärsin hiljaa, koska olen niin tottunut siihen ettei se enää edes tunnu missään.


7.12.2012

Eilen olimme perinteisellä itsenäisyyspäivän illallisilla turkulaisessa ravintolassa. Mukana olivat minä, äiti, isäpuoli, isäpuolen tyttäret, Jonnan lapset sekä Mian poikaystävä Risto. Mia on ollut Riston kanssa jo kaksi vuotta mutta vasta nyt näin hänet ensi kertaa.

Pöytäkeskustelu kierteli paljon ruoan ympärillä. Minulla ei ollut siinä mitään sanottavaa. Enhän minä harrasta ruoanlaittoa, vaan syön mahdollisimman yksinkertaisesti ja halvasti. Ei ole varaa herkutella ja seikkailla makumaailmoissa, eikä kiinnostustakaan. Ruoka tuo vain hetken nautinnon, mutta hyvästä levystä tai sarjakuvasta on iloa loppuelämäksi. Enemmän vastinetta rahoille. Heh.

Pääni oli kyllä koko ajan täynnä ajatuksia, muttei mitään sellaista mitä olisi ollut sopivaa tai normaalia laukoa ääneen siinä tilanteessa, tai edes sellaista mikä olisi liittynyt kulloiseenkin keskusteluaiheeseen. Siinä yksi syy miksi olen niin hiljainen. Pääni on täynnä kaikkea, mutta se kaikki seilaa omissa sfääreissään. Taidan olla täysin vieraantunut muiden ihmisten arkielämästä ja ajatusmaailmoista. Siinä se. Silti en ole hullu enkä välttämättä edes outo. Se mikä niin monia muita kiinnostaa ei anna minulle mitään. Kiinnostuksenkohteeni ovat marginaalisempia ja olen täysin uppoutunut niihin. Tai pikemminkin, ne eivät ole marginaalisia - kukaan lähipiirissäni ei vain satu olemaan kiinnostunut samoista asioista kuin minä. Muualta kyllä löytyisi vaikka kuinka paljon ihmisiä jotka ovat omistautuneet samoille asioille kuin minä, ja jos löytäisin ympärilleni vain heitä, ei kenenkään enää tarvitsisi sanoa minua hiljaiseksi.

Frej kertoi aika ihmeellisen asian omasta lapsuudestaan. Hän kärsi riisitaudista, joten isä antoi hänelle kahdesti päivässä sekoituksen: kananmunaa, (jokin toinen ainesosa jota en muista) - ja jaloviinaa! Tätä kahdesti päivässä. Pikkulapselle. Jaloviinaa oli 1-2 desiä. Tämä auttoi, ja isäpuoleni luut kasvoivat. "Ja sivuvaikutuksena tuli insinööri", Risto letkautti, ja koko pöytäseurue nauroi.

Riisitauti johtuu D-vitamiinin puutteesta. No, sitä on kyllä kananmunassa (pahus kun en muista mikä se yksi ainesosa oli), mutta jaloviinaa???


14.12.2012

Tämä joulukuu on ollut aivan tolkuton sarjakuvien keräilykuukausi. Toisaalta olen syksyn ja talven aikana tehnyt töitä niin kovalla urakalla että nyt se palkitaan: rahaa on tullut muutaman viime viikon aikana ovista ja ikkunoista. Palkitsen itseäni sarjishankinnoilla. Alkavat kerättävät sarjakuvat olla kohta vähissä. Ensi vuosi tulee olemaan pakostakin rauhallisempi sillä rintamalla.

Huipennuksena Blueberry-albumi Kultainen luoti, jonka tilasin tamperelaisesta Makedoniasta 70 eurolla. Eilen saapui postissa. Kultainen luoti on ollut minulle vähän sellainen Graalin malja. Olin epäileväinen tulenko koskaan olemaan sen albumin omistaja - ainakaan suomenkielisen painoksen. Nyt voin ihailla albumia ulkoa ja sisältä ja olla mitä suurimmassa määrin sen ylpeä omistaja. Että tuntuu hyvältä!

Ranskan Amazonista tilaamiani Ankardo- ja Filemon-integraaleja odottelen vielä. Maki-albumit luettuani innostuin ranskankielisten sarjakuvien lukemisesta ja keksin, että voisin tilata ranskankieliset painokset sellaisista toivelistallani olevista sarjakuva-albumeista, joiden suomipainoksista joutuu maksamaan isoja keräilyhintoja. Tilaan Ranskasta puuttuvat Tim ja Tom- & Yakari-albumit sitten tammikuussa.

Blueberryjä puuttuu vielä kaksi: Rautahepo ja Kadonnut kaivos. En tiedä miten ne hankin - ranskaksi voivat olla kovin vaikeita luettavia minulle. Sama juttu Yoko Tsunojen suhteen, niissäkin on kieli hankalaa. Natashoja puuttuu vain yksi, eli Musta leski. SS Libricon kauppaa sitä 45 eurolla, ostanko sen ensi kuussa vai tilaanko ranskankielellä? Marsupilami-albumeja uupuu kolme, mutta niitäkään en jotenkaan ole hirveän kiinnostunut hankkimaan ranskaksi. Täytyy katsoa miten niiden kanssa käy. What comes naturally, eli annan ostopäätösten muotoutua itsestään.


16.12.2012

Netsarlin nettisarjakuvakilpailun äänestysaika päättyy tänään. Pikkuisen jännitän ymmärtääkö kukaan omaa sarjaani vai eikö kolahda kellekään. Se Pokémon-sarja ja se toinen, tunkkainen ja kömpelösti tietokoneen avittamana tehty sarjis jäivät kesken, joten eivät päässeet loppukilpailuun mukaan. Ensinmainitussa (Papermonkey's 'Nuts Lock') on kivasti piirrettyjä eläinhahmoja ja tunnustan vilkaisevani sarjaa välillä juuri sen takia. [ JECOL ], eli se toinen, tuntuu edelleen aivan luotaantyöntävältä. Juuri sellainen sarjakuva, jota EI pitäisi tehdä.

Loppukilpailussa sain yhden kovan haastajan. LaNiemen Valkoinen pariisitar on hyvä novelli. Tekijä ei osaa juuri piirtää, mutta tarinankerronnan hän hallitsee. Sen huomasin jo aiemmin Piksun seikkailuista. Annoin äänestyksessä täydet kolme pistettä sille.

Harmittaa että annoin yhden pisteen vahingossa yhdelle Mia Käkström-Nummersin rivolle, sotkuisesti piirretylle tekeleelle, kun sen olisi ansainnut nimimerkki Wispien Elämänmuotomme ongelmat. Oh well, kolme ja kaksi pistettä menivät sentään oikeisiin osoitteisiin. Kaksi pistettä sai nokkasiilin Probably a Tree.


18.12.2012

Talossamme alkaa ensi helmikuussa putkiremontti. Olin tänään kahdessa peräkkäisessä tiedotustilaisuudessa, joista jälkimmäisen pitivät remontin tekevän firman edustajat. Kokouksissa, kun osanottajilta kysyttiin kannanottoja remontin puolesta tai sitä vastaan, en nostanut kättäni kummallakaan kerralla. Olen sitä mieltä, että antaa remontin tulla jos sitä kerran halutaan, mutta olin hyvin huolissani itseeni kohdistuvista käytännön ongelmista ja vaivoista.

Ensinnäkin, minunhan on hankittava väliaikainen asunto remontin ajaksi. Tänään sain tietää, että minun asunnossani myllertäminen alkaa heti maaliskuun alussa ja jatkuu toukokuun puolelle asti. Tämä oli yksi asia jonka halusin tietää. Samalla meille näytettiin väliaikaisia asuntoja vuokraavan firman yhteystiedot. Hienoa, otan sitten sinne yhteyttä ja kysyn väliaikaismajoitusta viikkojen 10-19 ajaksi. Tämäkin tieto rauhoitti minua jonkin verran.

Kolmas minua huolettava asia on, tuleeko jossain vaiheessa korvaavia kuluja minun maksettavikseni. Taloyhtiö joutuu ottamaan ison lainan remontin maksamiseksi ja mietin, joutuvatko kaikki asukkaat maksamaan jotain kompensaatiota tästä. Nousevatko vuokrat vai tuleeko kertamaksu? Tähän en saanut vastausta, enkä kehdannut kysyä.

Netsarlin vuoden nettisarjakuva -äänestys on päättynyt ja tulokset julkistettu. Hypokriton sai 9 pistettä ja sijoittui kolmanneksi. Hienoa että muutama ymmärsi sarjakuvani päälle jotain.

Probably a Tree sai 12 pistettä ja toisen sijan, Elämänmuotomme ongelmat voitti 14 pisteellä. Suosikkini Valkoinen pariisitar jäi niukasti taakseni, 8 pistettä sai.

Postista sain tänään haetuksi ranskankieliset Ankardo- ja Filemon-integraalit. Jip, nyt on runsaasti purtavaa. Ankardo-integraali sisältää Usvahäät joka minulla on ranskaksi jo ennestään, sekä toivelistallani olleet Amerzonian ja Valkoisen Cadillacin. Muistitikullani olevat englanninkieliset skannaukset Amerzoniasta auttavat minut alkuun kun yritän uppoutua Ankardon ranskankieleen.

Filemon-opuksessa on viisi albumia: suomeksikin julkaistut A:n haaksirikkoinen ja Kolmen pöllön aukean arvoitus (jotka minulla on ja jotka auttavat minut alkuun Filemon-ranskan opiskelussa), toivelistallani olleet Villi piano ja Riippuva linna, sekä suomeksi julkaisematon Le voyage de l'incrédule.

Posti toi myös Huuto.netistä voittamani Peyon piirtämän albumin Minä olen Mustonen (1989). Olin taas ainoa huutaja, sain albumin kolmella eurolla. Mustonen on mustavalkea kissa, alkuperäiseltä nimeltään Poussy. Ranskaksi ilmestynyt näköjään vain kolme albumia. Ruotsissa julkaistiin kaikki vuosina 1980-1981: Här kommer Katten Karlsson, Hallå där Katten Karlsson ja Se upp Katten Karlsson. Suomessa homma tyssäsi tähän yhteen Mustoseen, vaikka takakannessa mainostetaankin kahta seuraavaa albumia joita ei sitten koskaan tullut. Tämä suomijulkaisu on elänyt minulta ihan pimennossa. Vasta vähän aikaa sitten sain tietää että tämmöinen on olemassa, ja ajattelin että voisin vaikka metsästää sen käsiini. Voisi olla hyväkin tai sitten ihan lasten höpösarjakuvaa.
      No niin, puolen sivun vitsijuttuja tavallisesta kotikissasta joka seikkailee kotona ja kaupungilla ja tekee kissamaisia juttuja. Lapsille suunnattua pikkukivaa sarjakuvaa. Mutta onhan tämä sentään Peyon tekemää!

Kiva päivä.


20.12.2012

Ostinkin sitten Espoontorin Pikku Jonesta kahdeksan Zoom-lehteä, juuri niitä joissa on Kadonnut kaivos-Blueberry ja Timjami-tarina Suuri vaellus. Kaupan päälle kahdeksan sivua Cubitusta sekä pienet annokset Bob Moranea, Mic Vaillantia ja Punapartaa. Kolme numeroa vielä, niin minulla olisi Blueberry- ja Timjami-tarinat kokonaisuudessaan ja voin unohtaa loput Zoomit.


23.12.2012

Vasta äsken huomasin Netsarlin sarjakuvakilpailussa sijoittuneiden sarjakuvien saamat palautteet. Pakko kopioida tänne Hypokritonista kirjoitetut kommentit:

"Ihana tarina ja piirrosjälki, tykkään."

"Juoni ja piirustustyyli ovat tavallisesta poikkeavia ja omalaatuisia. Tarinaa oli helppo lukea eikä mikään jäänyt epäselväksi. Mielikuvitusta on käytetty tehdessä runsaasti."

"Mielikuvituksellinen ja hyvin piirretty sarjakuva."


Kiitos kommentoijille! Kyllä minua lämmittää saada vihdoinkin vähän palautetta sarjakuvistani - vieläpä positiivista sellaista! Jatkossa aion yrittää rutistaa itsestäni vielä parempaa jälkeä. Minusta tuntuu että nyt olisi vihdoin pakko tarttua taas kynään ja jatkaa Mutatoitunutta metsää.

Viime päivinä olen keskittynyt vähällä vapaa-ajallani (teen PITKIÄ työpäiviä) pienentämään lukemattomien sarjakuvien pinoa.

Otan aakkosjärjestyksessä:

Bernard Prince - kaksi suomenkielistä albumia selasin aika nonchalantisti läpi. Joitakin kohtia luin vähän enemmän kiinnostuneena. Ihan kelvollista huumorilla kevennettyä (Barney Jordan) toimintasarjakuvaa. Hermann ei totisesti ole suosikkipiirtäjiäni, mutta meneväthän nämä albumit minulla alas. ***

Enki Bilal: Jakten. Metsästysretki ruotsiksi. No mutta tämähän on ihan toista maata kuin 32. joulukuuta ja Tapaamme Pariisissa. En koskaan opi pitämään Bilalin ihmishahmoista. Ilmeettömiä ryppynaamoja ulkonevine kulmineen, korkeine poskipäineen ja tuimine katseineen. Mutta voi taivas, mitä piirrosta. Maalausta. Mikä tarina. Mitä kerrontaa. Tunnustan, etten ymmärrä politiikasta mitään, historiasta en paljoakaan ja poliittinen historia on minulle kuin kiinankieleen perehtyisin, mutta kyllä Metsästysretki kuuluu niihin albumeihin, jotka saavat minut ylpeäksi eurooppalaisesta sarjakuvataiteesta. *****

Blueberry - muutama albumi oli vielä lukematta, mutta kävin kaikki keräämäni albumit tekojärjestyksessä läpi. Suosikikseni nousi Kultainen luoti tarinansa ja tunnelmansa ansiosta. Jos piirrostyöstä taas kilpaillaan, niin Tsi-Na-Pah vie voiton. "Murtuneen nenän" ruutujako, upeasti kuvitetut yksittäiset kohtaukset ja visuaalinen kikkailu nousevat tarinan yläpuolelle. Muita erityisen hyviä mustikoita ovat Yksinäinen kotka, Kenraali Kultatukka, Lainsuojaton ja Angel Face. Rakastan vankilapako- ja junanryöstötarinoita, ja Lainsuojaton on molempia. Eikö ole monenkaan Blueberry-fanin parhaat-listalla tuo albumi?

Bob Morane: Hirmuliskojen temppeli. Lisää pähkähulluutta. Moranet kannattaisi kyllä lukea pokkareina eikä sarjakuvina, jos perusteellista tarinankerrontaa haluaa. Albumithan ovat tiivistelmiä alkuperäisistä romaaneista, parhaat palat poimittu sarjakuvaversioihin ja jätetty juonten pohjustukset ja henkilöhahmojen kehittely tilanpuutteen takia pois. ***½

Didier Comès: Uneksivien puiden talo. Parempi kuin odotin. En uskonut, että Comès jaksaisi huikeiden Silencen ja Lumikon sekä vaisumpien Evan ja Sydänpuun jälkeen enää tehdä ihmeitä. Uneksivien puiden talossa tarina ei tosiaan ollutkaan niin ihmeellinen, vaan meni loppupuolella aika korniksi. Sitävastoin tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Monen ruudun kohdalla pysähdyin äimistelemään taidolla luotuja visuaalisia efektejä ja täräyttäviä graafisia shokkeja. ***½

Vittorio Giardino: Kohtalokkaita lomia. Täytyyhän hyvässä sarjakuvakokoelmassa olla tällaistakin kahvipöytäsarjakuvaa. Puolitiehen jätettyjä tarinoita, nättejä maisemia, kauniita ihmisiä, tyylikkyyttä, tyhjää kevyttä kesälukemista joka ei kuitenkaan ole täysin vailla särmää. Tapahtuihan tässä albumissa tylyjäkin asioita: murhia, seksiä taka-ajatusten kanssa, petollisuutta. ***

Gotlib: Namusetä. Tähän albumiin törmäsin sattumalta 90-luvulla vähän groteskeissa ja oudoissa olosuhteissa, jotka jääkööt kertomatta. Sen verran vain, että tiedän mitä Kauniaisten kirjastosta kadonneelle albumille tapahtui. Itse albumista... no sehän oli juuri sitä mitä nimikin lupasi. Olisin toivonut monipuolisempaa sisältöä. Tämä nyt oli vain tällaista Myrkky-lehteen hyvin sopinutta huumoria. Gotlib on kuitenkin mainio tekijä, tutustuin miehen tyyliin 80- ja 90-lukujen taitteessa Ilta-Sanomien sarjakuvasivuilla julkaistujen juttujen ja Voittamaton Lucky Luke -albumissa olevan spagettilänkkäri-LL-pastissin myötä ja tiedän että kaverin tuotantoa kannattaa tutkia. **½

Daan Jippes: Havank - Aivopähkinä. Tässä oli mieletöntä vauhtia. Rauhallisissakin kohtauksissa riitti liikettä. Tarinassa nyt oli sama vika kuin dekkareissa aina, en pysynyt kärryillä. Minä ihastelinkin tässä Jippesin kynänjälkeä sekä joka ruudusta huokuvaa Eurooppalaisuutta isolla kirjaimella. Tämän mannereurooppalaisemmaksi ei sarjakuva pääse. ****

Milo Manara. Lumimies on visuaalisesti vaikuttavin hankkimistani Manaroista. Se riittää minulle. On tarinakin silti tarpeeksi jännittävä pitämään mielenkiintoani yllä, vaikka umpikliseinen onkin. Se suuri seikkailu ja Vihan päivä 1 & 2 ovat ihan samasta puusta veistettyjä. Tajunnanvirtaa jossa ei noudateta minkäänlaista logiikkaa. Tästä tarinat itsekin ovat hyvin tietoisia, ja silmää isketään lukijoille tämän tästä.
Lumimies - ***½
Se suuri seikkailu, Vihan päivä 1 & 2 - ****

Natasha: Cherchemidin vyö - tämä oli jäänyt lukematta, vaikkei ole edes viimeisin hankkimani Natasha. Vauhtia riitti, mutta loppu olisi voinut olla parempi. ***½

Piko ja Fantasio. Franquinin jälkeinen tuotanto Sieninevan sukuhautaa lukuunottamatta kokonaan lukematta. Vähän aikaa sitten sain kokoelmani täyteen kun uhrasin Kulkukatin pojassa 40 euroa Triangeli iskee -albumiin. Nyt on aika nauttia keräilyn tuloksista. Luen kronologisessa järjestyksessä, eli aloitin Triangelilla ja Omenaviiniä tähtiin -albumilla, Fournierin töillä. Enpä löydä Fournierin tyylissä paljon kehujen aiheita. Tylsää ruutujakoa, yksitoikkoisia kuvakulmia. Tapahtumat kuvattu yleensä sivusuunnasta hahmojen pään tai keskivartalon korkeudelta. Toimintajaksot jäävät likilaskuisiksi, kun Fournierilta puuttuu taito kuvata hävityksen kauhistusta. Triangelissa irtipäässeen junan mellastus ympäri kaupunkia näytti melkein tylsältä. Harvinainen saavutus. Välillä onnistunutta huumoria sentään, ja Fournier tavoitti päähahmojen persoonallisuudet hyvin. Omenaviiniä tähtiin on piirun verran onnistuneempi albumi kuin Triangeli iskee, kiitos aiheensa ja muutamien outojen pikkuideoiden. **½ (TI) / *** (OT)

Nic Brocan trilogia - Uusi jääkausi, Musta laatikko ja Hiljaisuuden salaisuus - on aika surullinen jakso P&F:n historiassa. Lukukelpoisia, mutta niin kovin heppoisia albumeja. Mieleen tulevat jotkut 80-luvun Lucky Luke -albumit, ja se on ikävää se. **

Tome & Janry tarjosivat aikamoisen piristysruiskeen. Virus on jo hyvä albumi, mutta P&F Australiassa, Komeetan kelloseppä, Zorbulin aika ja P&F New Yorkissa saivat minut ihan äimäksi. Ruutuja kun tutkii tarkkaan, löytää vaikka kuinka paljon visuaalisia gageja. Huumori on runsasta etualallakin eikä vain taustalla. Ja niin paljon erikoisia ideoita on onnistuttu keksimään. **** (Virus) / ****½ (muut)

Zorbulin ajan ja New Yorkin väliin sijoittuu kuitenkin suomeksi julkaisematon La jeunesse de Spirou, jonka löysin Sarjakuvakeskuksesta ruotsiksi kahdella eurolla: Heja Spirou! Voisinkin esittää kainon toiveen ettei ainakaan tätä albumia koskaan suomennettaisi. Tome & Janrylta kummallinen hairahdus. Spip esittelee viisi tapausta Pikon ja Fantasion elämän varrelta. Niistä vain ensimmäisessä Piko ja Fantasio ovat oikeasti, albumin alkukielisen nimen mukaisesti nuoria, eli koulunpenkillä. Muut neljä tarinaa ovat sitä tutumpaa erilaisten tapausten selvittelyä. Toisiinsa liittymättömistä tarinanpätkistä, runsaasta sisäpiirivitsailusta ja yleisestä pähkähulluudesta syntyy melkoinen soppa. *½

New Yorkin jälkeen lukuvuoroaan odottaa Kauhun kyydissä.

Pogo. Hävettää että vasta nyt, tasan vuosi hankkimisen jälkeen, luin tämän ensimmäisen complete-kokooman. Pogon tajuamiseksi vaaditaan aivan täydellistä englanninkielen taitoa. Minulla taitoa onneksi riittää. Kirja palkitsi minut monilla nauruilla, jotka olisivat menneet englantia heikommin taitavilta kokematta. Tässä sarjakuva, jota ei voi kääntää. Kun joka puhekupla sisältää sanaleikin ja strippien vitsit perustuvat pitkälti verbaaliseen huumoriin ja väärinkuulemisesta johtuviin väärinkäsityksiin, on kääntäjän pakko vain luovuttaa mahdottoman tehtävän edessä. Kumarran syvään Walt Kellyn nerouden edessä. *****

Pratt & Manara: El Gaucho. Etäisten maiden tuuli englanniksi. Tässä kahden mestarin yhteistyö, totta totisesti. Olen onnellinen myös siitä, että minulla on englanninkielinen v. 1995 laitos, jossa on värit ja esipuhe lisäkuvituksineen. Suomiversio kalpenee tämän rinnalla. Kiva ylläri vielä tulee, kun poistaa suojapaperin kirjan ympäriltä. Onneksi tuotakaan tuhmaa vaihtoehtoista kansikuvaa eivät jenkit sensuroineet. ****½

Sillage 5 & 6. Sillage saa minut häpeämään omia vaatimattomia piirustustaitojani. ****½

Yoko Tsuno: Henkien portti. Tämä kannattaisi lukea vasta kun hyllystä löytyy myös Kifan pakolaiset, muuten ei ymmärrä paljoakaan. Jouduin pomppaamaan mukaan keskelle tarinaa ja olin ihan ulalla. Mutta kun muuan vähemmän asiantunteva haminalaisdivari myi hyväkuntoista kappaletta netissä 8 eurolla, kun muuten saa pulittaa monta kymppiä - pakko hyödyntää tilaisuutta ettei kukaan muu vie alpparia nenän edestä. ***½

 

25.12.2012

Taas vietin aattopäivän vanhempieni luona. Isäpuoleni kertoi, seistessämme pihalla odottamassa taksia joka veisi minut kotiini, että suunnittelevat taas muuttoa. Espoon Laurinlahdella omakotitalossa asuminen kaikkine lumi- ja haravointiurakoineen alkaa olla liian raskasta heille. Paras paikka olisi Matinkylä tulevan länsimetron lähellä, jotta he voisivat käyttää enemmän julkisia kulkuneuvoja auton sijasta. Aikovat jopa myydä toisen autoistaan ja pärjätä vastedes yhdellä. Sinänsä ymmärrän heidän päätöstään, mutta minua kummastuttaa, miksi jotkut ihmiset haluavat muuttaa elämänsä aikana koko ajan. Vaihtaa asuinpaikkaa tuhkatiheään. Isäpuolen tyttäretkin ovat muuttaneet niin monta kertaa etten meinaa pysyä kärryillä heidän kotiosoitteistaan. Minä rapuihmisenä pusken juuria siinä paikassa josta olen oman kodin löytänyt ja jään sinne. Muutin Etelä-Haagaan syksyllä 1996 enkä halua enää pois. Minun on vaikea ymmärtää toisten ihmisten levotonta muuttamista paikasta toiseen. Eivätkö he viihdy kunnolla missään? Eivätkö löydä paikkaa jonne kuuluvat? Jos näin on, se on surullista.

Isäpuolelleni en kehdannut tätä vuodattaa, joten pysyin hiljaa kun en keksinyt muutakaan kommentoitavaa. Taksikuskille kyllä purin näitä ajatuksiani kun ajettiin Haagaan päin. Kerrankin sain vieläpä puhua rauhassa loppuun saakka. Ihmiset aina valittavat kun olen niin hiljainen, mutta silloin kun haluan sanoa jotain ei viitsitä kuunnella, vaan keskeytetään ja hetken päästä sitten vaihdetaan puheenaihetta. Viitsi siinä nyt puhua mitään sitten.

Isäpuoleltani sain nipun vanhoja valokuvia, lehtileikkeitä jotka koskivat vuoden 1993 ylioppilaskirjoituksia sekä pallin, jonka Christer-serkkuni oli minulle veistänyt. Olivat kaivelleet omia arkistojaan ja löytäneet näitä minulle kuuluvia tavaroita.

Valokuvat olivat osittain tuplakappaleita niistä kuvista, jotka minulla on jo ennestään albumeihin laitettuina, mutta mukana oli myös uusvanhoja kuvia. Ammattivalokuvaajan ottamia kuvia minusta ylioppilasasussa, sellaisia rennompia poseerauskuvia eli koevedoksia. Ala-asteen 6. luokan ryhmäkuva (pahus, eikö minulla ollutkaan sellaista ennestään missään albumissani?). Kuvia isäni hautajaisista... hei, parissa kuvassa mukana myös isäni kihlattu Leena ja tämän tytär Suvi! Heistä minulla ei ollut yhtään kuvaa ennestään. Hitto, mielelläni olisin laittanut kuvan heistäkin omaelämäkertaani.

Sen pallin oli Christer veistänyt minulle joskus 1980, tai vuotta aiemmin tai myöhemmin, sairaalan veistosalissa. Hän veisti niitä kaksi, toisen niistä äidilleen eli minun tädilleni Britalle. Minä en saanut kuitenkaan omaani ennen kuin vasta nyt. Se meinasi isäni kuoleman jälkeen päätyä Leenan haltuun, hän olisi halunnut pitää sen itsellään muistona isästäni. Häh? Eihän palli liittynyt isääni millään tavoin?!? Taas niitä Leenan omituisia ajatuksia. Jäihän Leenalle sitäpaitsi isäni omaisuutta muutenkin.

Palli olikin sitten viimeinen esine jonka Christer sai veistää. Hänellä oli niin vaikea epilepsia, etteivät lääkärit uskaltaneet antaa hänen enää käyttää työkaluja. Mitä jos hän olisi saanut kohtauksen jotain raskasta työkalua pidellessään?

Palli on nyt sänkyni alla. Ullakolle en viitsi niin henkilökohtaista esinettä piilottaa, mutta sänkyni alla se ei ole tiellä.

Isäpuoleni vei pois vanhan tietokoneeni keskusyksikön ja printterin. Hän vie ne itse Sortti-asemalle, joten minun ei tarvitse raahata niitä Hermannin kierrätyskeskukseen.

Omat fiilikseni ovat nykyään hyvät. Sain 500 euroa palkkaa ja äidiltäni toiset 500 joulurahaa. Sitten vielä korvauksen 127 euron joulukinkusta jonka ostin itselleni. Hoh, kylläpä minua hemmotellaan. Mutta tuntuu hyvältä. Meikäläinenhän pärjäilee, pitkästä aikaa. Vatsa on täynnä ja elämä on tasoittunut - mikäs tässä ollessa.

Sain pomoltani joululahjaksi pullon punaviiniä. Mies ei selvästikään tunne minua kunnolla... Olisi ollut edes valkoviiniä, sen olisin saanut jotenkin alas. Annoin punkkupullon vanhemmilleni, heille se kelpasi.


Loput Piko ja Fantasiot luettu. Kauhun kyydissä ja jatko-osa Karkotettujen laakso vakavampia Tome & Janry-albumeja, etenkin jälkimmäinen. Siksi erilaisia, mutta pahuksen hyviä. Ne ovat oikeita tarinoita, eivät pelkkää komediasekoilua. Moskova-seikkailu on taas sitä ratkihauskaa menoa, mutta sen jälkeen T&J:llä meni tasaantumisvaihde päälle. Haisaaren vanki viihdyttää vielä hyvin. Musta säde meinasi jättää kylmäksi, mutta sain ennalta-arvattavasta juonesta huolimatta vielä jotain irti albumista. Kohtalokas kuu on melko tyypillinen toimintakomedia, hyvin kerrottu ja piirretty, mutta kieli siitä, että Tome & Janry kaipasivat seuraavaksi vaihtelua. Sen jälkeen he sitten tekivät Kone joka näki unia-albumin, jota tyydyin vain jossain kirjakaupassa tai divarissa selaamaan ja jätin sitten tylysti hyllyyn.

Hyllystäni löytyy myös Morvan & Munuera-tuotos Pariisi aaltojen alla, jota minun ei pitänyt hankkia. Tilasin netin kautta yhdestä divarista kaksi Piko & Fantasio-albumia, Uuden jääkauden ja jonkin toisen. Postissa saapuivat se toinen albumi JA Pariisi aaltojen alla. Ajattelin että okei, en viitsi valittaa, palauttaa ja vaatia rahoja takaisin. Kai tuo Pariisikin on ihan luettava. Uuden jääkauden kävin sitten paikanpäällä jostain divarista hakemassa.

En lue Pariisia toiste.

Kauhun kyydissä ****
Karkotettujen laakso ****½
P&F Moskovassa ****½
Haisaaren vanki ****
Musta säde ***
Kohtalokas kuu ***½
Pariisi aaltojen alla **


26.12.2012

 

 

Luin eilen illalla sängyssä Ankardo-integraalin. Perhana, kun on vaikeaa tekstiä Ankardossa. Usvahäät ymmärsin paljon paremmin nyt kuin aiemmin, kun maltoin kunnolla keskittyä. Amerzonian engl. skannaukset selvittivät kaiken mikä jäi ranskaksi lukiessa epäselväksi. Valkoisen Cadillacin juoneen en meinannut päästä sisälle, oli vaikea ymmärtää mitä Ankardon oli tuossa tarinassa varsinaisesti tarkoitus tehdä. Mutta osan tajusin.

Valkoisessa Cadillacissa ärsytti se, miten Sokal marssitti yhdessä kohtauksessa epäuskottavasti vuoronperään esiin Bronxin (Lempeä kuolema), Rasputinin (Rasputinin merkki, Usvahäät, Unelma horisontista), Klaran (Ensimmäiset tutkimukset) ja Fernandin (Koiran paluu), ja seuraavassa vielä Carmenin (Amerzonia, Musta meri). Mutta näistä Carmen oli ainoa joka ei kadonnut samantien kuvioista, vaan nähtiin tarinassa ihan kunnon roolissa. Oli onneksi söpöimmillään.

Integraalin sivukoko on valitettavasti vain 17,5 x 23,6 cm eli alkuperäistä merkittävästi pienempi, mutta kyllä tekstit näkee lukea silti.

EDIT: Lukaisin Valkoisen Cadillacin toisen kerran, ja nyt juoni selvisi. Sikaperheen tytär oli kidnapattu sotaa käyvään maahan ja Ankardon piti pelastaa hänet. No niin, tässähän tuottaa opiskelu tulosta. Ei muuta kuin Filemonin kimppuun tänä iltana.






1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98    99    100    101    102    103    104    105