Graffitimaalaaminen oli, harmittavaa kyllä, kielletty muualla paitsi uudella aidalla ja skeittirampilla. Skeittiramppi oli tällä kertaa yleisilmeeltään sotkuinen, täyteenahdettu. Yksikään isompi graffitityö ei erottunut yleisen kaaoksen keskeltä. Niinpä kuvasin nyt lähinnä vain sitä uudempaa aitaa. Nuo työt pistivät silmään erityisen kauniina.
8.9.2019
Jätän festarit tänään väliin. Mitäpä minä siellä, kun ei ole mitään kuunneltavia haastattelujakaan.
Reima kertoi eilen, että hän oli käynyt katsomassa kotisivujani. Hän mainitsi vain ohimennen, että piti piirrostyylistäni. En joutanut kysellä tarkempia kritiikkejä siitä, mikä sarjakuvissani mättää, mitä voisi parantaa. Toivoisin kyllä, että jos joku lukee sarjakuviani, hän myös vaivautuisi antamaan rakentavaa palautetta, mutta onko liikaa vaadittu?
12.9.2019
Olen jo jokusen kuukauden miettinyt sitä.
Olen kirjoittamalla päässyt eroon lapsuuden ja teini-iän traumoistani.
Olen heittänyt hyvästit Kvaakille. Seuraan foorumia enää ulkopuolisena.
Olen lopettanut sarjakuvien keräilyn.
Levyjen keräilykin on loppusuoralla. Ei ole enää paljon levyjä, joita kaipaan.
Olen viime vuosien aikana hoitanut alta pois aivan helvetin paljon mieltä vaivanneita projekteja - hommia jotka ovat jääneet kesken tai olleet kokonaan aloittamatta.
Olen siis putsannut pääni kaikesta turhasta paskasta, joka sitä rasitti. Olo on nyt tasapainoinen. Olen saavuttanut mielenrauhan. Jotain huolia on vielä, pahojakin, mutta kumma kyllä en jaksa vaivata päätäni niillä. Käsittämätöntä! Ennen pikkumurheetkin saivat minut aivan masentumaan, mutta enää mikään ei paina fiiliksiäni alas. Milloinkaan en ole ollut niin onnellinen ja järkähtämättömän seesteinen kuin nyt.
Miksi en silti pompi kattoon riemusta??? En minä alakuloinen ole, mutta... vaikea selittää... mieleni on semmoinen sininen... tasaisen totinen... olo voisi olla hilpeämpikin...
Aivan kuin jotain puuttuisi vielä... mutta mitä?
Olen päätellyt, että ehkä vain olen päätynyt jonkinlaiseen päätepisteeseen, jonne jää paljon asioita taakse, ja elämäni jatkuu vähän erilaisissa merkeissä kuin ennen.
Mutta ei se sitä ole. Asioita kyllä päättyi, mutta ei elämäni mitenkään mainittavasti muutu. Vaikka esimieheni on viime päivinä kovasti jatkokouluttanut minua, tutkinut ja kysellyt miten työni hoidan ja opettanut asioita sekä muuttanut systeemejä, pyrkinyt tekemään minusta entistä paremman työntekijän. Työni lisääntyy sen verran, etten ehdi enää käydä kaikilla tauoilla. Työpäiväni muuttuvat rankemmiksi ja aika on enemmän kortilla.
Mutta tästä ei ole kyse, vaan sininen fiilikseni johtuu jostain muusta.
Tänään oivalsin sen.
Koska päästäni on lähtenyt pois kaikki ylimääräinen kuona, se kaipaa sinne jotain tilalle. Jotain sellaista, mikä on aiemmin jäänyt paitsioon. Minun pitäisi täyttää pääni jollain uudella jutulla, sarjakuvien piirtämisen ohella. Internet, rajaton tietopankki. Minun pitäisi opiskella vapaa-ajallani. Lukea kaikkea, seurata uutisia, seurata aikaani, opetella ulkoa tietoa: biologiaa, maantietoa, historiaa, yleistietoa. Koulu tappoi hauskuuden oppimisesta, niinpä minun pitäisi korvata vahinko opiskelemalla minulle sopivalla ja tehokkaalla tavalla. Minun on pakko viisastua, sivistää itseäni.
Ensin on kuitenkin hoidettava loppuun vanhojen Hesareiden selaaminen. Se tapahtuu vasta maaliskuussa. Hesarihomma vie liikaa aikaa, kun lehdessä julkaistaan 19 sarjakuvaa, ja sivuja on vielä tiirailtava entistä tarkemmin, kun alkaa tulla kaikkea kiinnostavaa vastaan. Ei vielä vuonna 1962, mutta kohta.
14.9.2019
Felixin tekijät ovat saaneet pitkästä aikaa idean: tutkija-keksijä, jonka katti tuosta vain yhtäkkiä tapasi, ja hänen keksintönsä piristävät vähän sarjaa. Poistovoima, joka luo ympärille läpäisemättömän suojakentän, aiheuttaa sekä hyötyä että haittaa. Välttyy iskuilta ja kiinniotoilta, mutta toisaalta ei pysty syömään, kun ruoka pysyy metrin-parin päässä. Pienennys- ja suurennusaineilla sekä sädepistoolilla, joka muuttaa kaiken eläväksi, on myös omat haittansa, etunsa ja hauskuutensa.
Poninhäntää jätettiin jonkin aikaa julkaisematta vain maanantaisin. Nyttemmin tyttöä ei ole nähty aina kaikkina muinakaan viikonpäivinä, mutta ainakin yhdessä maanantain lehdessä hän oli.
Välskärin kertomuksia loppui 27. toukokuuta 1962 strippiin numero 1998. Sarja ei lopulta ollutkaan enää hirveillä tekstimäärillä raskautettu, vaan dialogia oli sopivasti ja tekstilaatikoita vähän. En silti päässyt enää sisälle juoniin.
Herra Hermanni lopetti väliaikaisesti maaliskuun alussa, mutta palasikin kesäkuun kymmenentenä, häipyäkseen lopullisesti 12. heinäkuuta. Mikähän juttu tässä oli?
1962 oli vähän pitkästyttävä sarjakuvavuosi HS:ssä. Useissa sarjoissa juonet junnasivat liiaksi paikoillaan, eivätkä ne olleet ihan tarpeeksi jännittäviä. Kai Masters oli pahin tapaus. Oikeastaan vain Mikin seikkailut jaksoivat purra täysillä. Jopa sunnuntaistripeissä on mainion mielikuvituksellisia ja yllätyksellisiä ideoita.
15.9.2019
Ullaa alettiin 12.9.1962 julkaista myös keskiviikkoisin. Kolme strippiä viikossa siis.
Egon Meuronen sulki ympyrän Esa Ahto -nimisestä lentäjästä kertovalla sarjakuvalla, joka starttasi 21. lokakuuta 1962. En tiedä, nähtiinköhän tässäkin syöksypommitusta, vai lenneltiinkö rauhanomaisemmin.
Lokakuun alkupuoliskolla tavattiin taas Winston Churchill sarjakuvahahmona. Sisäsivuilla julkaistiin päivittäin 12-osainen tietosarjis Winston Churchillin tarina. Kaksirivisissä stripeissä ei ollut minkäänlaista signeerausta. Yritykseni jäljittää sarjan alkuperä oli turha, koska vastaan tuli vain jonkun Frank Bellamyn Churchill-aiheinen sarjakuva. Ei ole sama, koska Bellamyn tuotoksessa on enemmän puhekuplia.
Aku Ankka
Esa Ahto
Felix kissa
Honor Eden
Jeff Cobb
Jenni
Jori Sawyer
Kai Masters
Kippari Kalle
Kissalan pojat
Masi
Mikki Hiiri
Rip Kirby
Roi Rohkea
Ulla
Veke
Viljami
sekä hieman ulkopuolisena
Poninhäntä
13. joulukuuta 1962 alkoi ensimmäinen Mikki Hiiri -jatkotarina, jonka tiesin ja tunsin vanhastaan: The Ghost of Black Brian. Tammikuun 4:stä 1988 alkaen Hesari julkaisi uudelleen tuon tarinan, mutta jostain syystä 102 stripin mittaisesta tarinasta vain viimeiset 36 strippiä - siitä kohdasta, jossa Kotivalo-kummitus astuu sisään tarinan konnan, Ali Plopin, asumukseen. Tarina löytyy kokonaisena "Kurja kummitus" -nimellä Aku Ankan taskukirjasta 55, Mikki kummitusjahdissa. Perunamaan taskaritietokannassa on tuon tarinan kohdalla minun kommenttini, jossa myös huomautan yhdestä paikkaa vaihtaneesta ruudusta.
16.9.2019
Siirsin nyt heti aamusta musiikkiblogiini Marcus Hook Roll Band -kirjoitukseni sekä toisen paketin, joka kattaa nimet Mariasta Markku Intoon. Sen myötä Levyhyllyjeni tarinoiden siirtourakka on nyt puolessavälissä. Puolet Levyhyllyni tarinoista siirretty Legatio Musicaan, voi jee. Samanlainen rupeama vielä jäljellä, mutta kivaahan tämä on. Pääsee ehostamaan noita juttuja levykansikuvilla, ja päivittämään tekstejä ajankohtaisiksi. Pitää lisätä tuoreemmat levyhankinnat vielä sekaan - kuten nyt tuossa Marjo-Riitta & Savannahin levyt - ja kommentoida niitä mikäli kommentoitavaa löytyy.
Ensi viikonloppuna tuleekin sitten melkoinen ryöppy, sillä lauantaihin ja sunnuntaihin osuu kolme kilometrin pituista postaustekstiä: Michael Nesmith, Mike Oldfield ja Mikko Alatalo. Juttujen ehostaminen syö aina oman aikansa, joten meneeköhän koko viikonloppu niiden ja vanhojen Hesareiden parissa?
20.9.2019
Tiistaina Tähti-Siivouksen työnjohtaja soitti ja kertoi, että päihdeklinikalla vaivaa edelleen rakennuspöly, että voisinko tehdä siellä perusteellisen siivouksen? Lattialistat puhtaiksi, pöydät kunnolla puhtaiksi pölystä ja niin poispäin, ylimääräistä korvausta vastaan. Minä hölmö menin suostumaan. Niinpä, kun tuo siivous normaalisti on kahden tunnin keikka, niin keskiviikkona olin siellä 17.00 - 21.00, torstaina 17.00 - 20.30 ja tänään perjantaina 17.00 - 20.15. Pyyhin lattialistat, ovet, pysty- ja tasopinnat, kalusteet ja lattiat niin perusteellisesti kuin kykenin. Mehut menee. En ole ehtinyt kovin paljon syödäkään.
Tänä viikonloppuna aion vihdoinkin piirtää seuraavan Positiivisen navan. Deadline on 15.10., joten ei tässä mikään hätä ole. Sain kuitenkin idean nopeasti ja helposti, joten en halua jättää toteuttamista viime tinkaan.
Sitten vielä kolme piiiiitkää Legatio Musica -postausta tänä viikonloppuna. Näiden seikkojen takia olen selannut vuoden 1963 Hesareita normaalia kiivaammassa tahdissa.
Kun Bill Walshin kirjoittamia ja Floyd Gottfredsonin piirtämiä mielikuvituksellisia Mikki-seikkailuja ruvettiin vuoden 1988 alussa julkaisemaan uudelleen Hesarissa, aloitettiin siis The Ghost of Black Brianin loppuhuipennuksella, mutta hypättiin seuraavan tarinan, Uncle Wombat's Tock Tock Time Machine, yli. Toisena vuorossa olikin The Midas Ring. Ikävä ratkaisu sikäli, että tarinassa Uncle Wombat's Tock Tock Time Machine esitelty Hessun eno, Uncle Wombat (Vuppu-eno), nähtiin vielä lyhyesti The Midas Ringin kahdessa ensimmäisessä stripissä. Nämä kaksi strippiä julkaistiin HS:ssä vuonna 1988. Hieman hämmentävä alku tarinalle, kun hahmo oli varmaan tuolloin miltei kaikille Hesarin lukijoille outo:
Tuossa siis The Midas Ring -tarinan alku, vuoden 1963 Hesari-käännöksenä. Ensimmäisen stripin ensimmäisessä ruudussa näkyy vielä kaksi kukkahahmoa, jotka olivat tärkeässä roolissa tuossa UWTTTM-tarinassa. Uncle Wombat itse taas on Hessun suvun joko tyhmin (englanninkielisessä alkutekstissä) tai omituisin (suomennoksessa) jäsen, ja hänet on monesti palkittukin siitä. Itse asiassa hän on aika nerokas keksijä, kun häneltä syntyy ranteeseen kiinnitettävä toimiva aikakone. Eikä hän nyt niin omituinenkaan ole.
Felix-sarjakuva sai piristysruiskeen edellisenä vuonna. Professori hermostui kattiin ja lähetti hänet Marsiin, jossa hän kohtasi vaarallisia jättiläismarsilaisia. Marsilaiset pitivät Felixiä vakoilijana, ja siihen oli aihettakin, kun Felix tunkeutui salaiseen päämajaan, löysi huippusalaisen raketin piirustukset, painoi ne mieleensä ja poltti paperit. Raketin avulla marsilaiset suunnittelivat Maan valtaamista. Yksi marsilainen pääsikin Maahan, mutta hänet tehtiin vaarattomaksi pienentämällä.
Tätä pirteyttä kesti 1963 toukokuuhun asti, ja nyt on Felix taas lässähtänyt. Taas tulee samoja vitsejä miljoonannen kerran uudelleen piirrettyinä. Ihmettelen, miksi Hesari halusi välttämättä julkaista kaikki Felix-stripit. Koska Felixiäkin julkaistiin vähemmän kuin kuusi strippiä viikossa, sarjan julkaisu laahasi monta vuotta jäljessä. Hyvin olisi ollut varaa jättää välistä pois ännännet variaatiot jo kertaalleen nähdyistä ja nauretuista vitseistä.
Elo-syyskuussa 1963 julkaistiin ne Masi-stripit, joissa Masi ja Kessu viettävät yhdessä lomaa ensinmainitun viihtyisässä kodissa vanhempien kestittävinä. Näissä stripeissä viimeistään selviää, miten pahasti laitostunut Kessu on. Hän ei viihdy Masin vanhempien luona. Hän ei sopeudu ollenkaan siviilielämään.
50-60-luvun Maseissa on nähty joitakin sittemmin kadonneita hahmoja. Yksi ärsyttävyydessään erityisen mieleenpainuva lyhytaikainen hahmo on Moocher, suomennoksissa ensin Muksu ja sitten Vetelä. Hän lainailee ehtimiseen muiden tavaroita lupaa kysymättä. Vaikuttaa ylimieliseltä tyypiltä, joka on tottunut saamaan muilta kaiken mitä haluaa, muttei itse omista mitään.
Sitten on Ozone eli Muhkura, Hönön vielä tyhmempi ja naivimpi ystävä:
Uusi sarjakuva starttasi Nuorten HESA -osastossa 28. syyskuuta, mutta siitä ei ole paljon sanomista. Turso oli K. Nyströmin, amatööritekijän, sarjakuva muinaisista suomalaissotureista. Tulos aika onneton.
Jouluekstrana tarjottiin sisäsivuilla Ralph Lanen Itämaan tietäjien lahjat, kuiva puhekuplaton infosarjakuva kirjailija O. Henrystä eli William Sydney Porterista, ja hänen yhdestä tunnetuimmasta novellistaan The Gift of the Magi (1905).
24.9.2019
Matti-eno on soitellut ja tekstannut ehdottaen Itäkeskuksen IMAX-teatterin kokeilua vasta ensi-iltansa saaneella scifileffalla Ad Astra (Brad Pitt pääosassa). 30. päivänä olisi näytös, johon pyrittäisiin. Se on maanantai, mikä tarkoittaa, että minun pitäisi yrittää jotenkuten sumplia sen päivän päihdeklinikan siivous. Se pitänee tehdä keskellä yötä sitten.
Elisalta on pitemmän aikaa soiteltu. Onnistuivat tyrkkäämään minulle ensin älypuhelimeen menevän nettiyhteyskortin, vaikken omista älypuhelinta. Lähettivät kortin postissa, ja kävin hakemassa sen K-Market -postista. Elisan mies sitten soitti minulle ja kyseli kortin käyttöönotosta, ja hetken aikaa asioita tuumittuaan totesi, että minulle kannattanee ennemmin lähettää uusi nettireititin pöytäkoneelle. Postittivat minulle sitten valkoisen Huawein reitittimen, jonka kävin hakemassa 11. päivä tätä kuuta postista. Parisen viikkoa sitten sain myös ehdottomasti viimeiset Ranskan Amazonista tilaamani sarjakuvaintegraalit sekä USA:n Amazonista tilaamani toisen kirjan Felix-kissasta. Kaikki nekin lähetykset piti tietysti hakea markettipostista. Jouduin siis toissaviikolla ramppaamaan ehtimiseen postissa hakemassa lähetyksiä. Vaan ei enää. Postissa ravaaminen saa loppua nyt. En tilaa enää mitään, en sarjakuvia, en levyjä, en kirjoja. Kaikkea on jo liikaakin.
Elisan mies on ottanut uudelleen yhteyttä tarkoituksenaan kysellä Huawein reitittimen käyttöönotosta ja avustaa puhelimitse sen asennuksessa. En ole pitänyt koko hommaa korkealla prioriteettilistallani, koska en todellakaan tarvinnut uutta reititintä. Vanha DNA:n lähettämä laite ja DNA Welho -nettiyhteys ovat kelvanneet oikein hyvin. Olen vedonnut kiireisiini, mikä osuu kyllä lähelle totuutta. Aika kiireiseksihän minä olen viime aikoina itseni tuntenut. Tänään se tyyppi nyt sitten soitti, auttoi minua reitittimen käyttöönotossa ja homma onnistui pähkäilyjen jälkeen. Yksi minulle päänvaivaa aiheuttanut juttu oli reitittimen virtanapin todella juonikas sijoittelu. Piti käännellä ja tutkia laitetta tarkkaan ennen kuin se löytyi. Se aiemmin saamani sirukortti tökättiin reitittimeen, mikä oli hankalaa sekin. Piti auttaa pinseteillä se chippi sisään koloon, ja sittenkin vaati yritys-ja-erehdys -menetelmää, ennen kuin kaikki toimi. Siru kun oli ensin ylösalaisin. No, mutta nyt minulla on uusi valkoinen Huawein laite käytössä, ja vanha, musta Ciscon laite saa lähteä. Pitää myös irtisanoa vanha DNA-nettiliittymä.
25.9.2019
Tuntuu kuin Pete Hoffman olisi potenut vähän väliä kiirettä Jeff Cobb -tarinoidensa lopettamisessa. Tarinoissa päähenkilö joutuu usein pahaan pulaan, muut saavat vihiä siitä että joku on kadonnut ja joutunut vaikeuksiin ja häntä lähdetään etsimään. Etsintäretken vaikeuksia kuvataan pitkään ja tuskaisesti... sitten yhtäkkiä seuraavassa stripissä nähdään, kun tarinan sankari palaa kotiinsa ja kaikki riemuitsevat, eikä lukija saa juuri mitään tietää siitä, kuinka hän pelastui. Lyhyt, onnellinen loppu, ja sitten onkin kova kiire aloittaa seuraava stoori vielä samassa stripissä.
Felix-kissan tekijät taisivat keskittyä enemmän 8-16-sivuisten sarjakuvalehtitarinoiden tekemiseen. Niihin tuhlattiin kaikki paukut. Strippisarjaa tehtiin hätäisesti siinä sivussa, siinä vähässä ajassa joka jäi yli Felix-sarjakuvalehtien tekemisestä. Siksi strippisarjassa kierrätettiin samoja kehnoja vitsejä suurimman osan aikaa, ja satunnaisesti löydettiin jokin parempi idea jota lypsettiin jokunen kuukausi tai pitempään.
Kai Mastersin tekijät ovat selvästi väsymässä. Nyt on vatvottu pitkään tarinaa vakoilijoista, salaisista satelliittikuvista ja pyörremyrskyistä, mikä ei ole ihan niin kiinnostavaa, ja jännittävääkin vain hetkittäin. Avaruus on jäänyt sivuhahmoksi tässä sarjassa, lähinnä seikkaillaan vain maan päällä. Kai Masters oli jonkin aikaa jännä sarja, graafisesti näyttävä ja kokeilevakin. Vaan alamäkeä on menty. Piirrosjälki on pelkistetympää, vähemmän viitseliästä varsinkin taustojen osalta.
Esa Ahto jaksaa sarjakuvana jotenkuten pyristellä keskinkertaisen paremmalla puolella. Meuronen olisi tarvinnut käsikirjoittajan, joka osaa kertoa jännittävää tarinaa mukaansatempaavasti. Pinnalla pysytään, mutta ei lennetä. Eikä Meuronen näköjään koskaan oppinut piirtämään ihmisiä suvereenisti. Tai ehkä hän halusi tyylitellä varsinkin naishahmojen kanssa, mutta tyylittelykin vaatii taitoa jotta se näyttäisi hyvältä. Esa Ahdossa naiset ovat kuin kokemattoman amatööripiirtäjän käden luomia, ja mieshahmot saisivat olla edes ilmeikkäämpiä. Meurosen sarjoja lukiessani minua ovat silloin tällöin häirinneet myös kirjoitusvirheet sekä puuttuvat pisteet ja muut välimerkit.
Maanantaina päihdeklinikkaa siivotessani huomasin henkilökunnan taukotilan pöydällä mielenkiintoisen kokouksen pöytäkirjan, jota jäin hetkeksi lukemaan. Rakennus, jossa klinikka sijaitsee, on jossain vaiheessa vaihtanut omistajaa. Entinen omistaja oli jokin firma, nyt omistajana on Helsingin kaupunki - joka ei vaikuta ollenkaan tietävän, mitä rakennuksella tekisi! Kukaan ei myöskään tunnu ilmoittaneen tästä omistajanvaihdoksesta.
Klinikalla kärsitään huonosta sisäilmasta. Joku (muu kuin vakituinen työntekijä) on saanut siellä jopa astmakohtauksen. Klinikan ja muiden samassa rapussa olevien tilojen ympäriltä on purettu tohinalla seinää ja kattoa. Kellään ei ilmeisesti ole tietoa remontin aikataulusta! Purkutöiden takia rakennuspöly on jatkuva riesa, eikä paikkaa voida tuulettaa tarpeeksi (se taitaa olla syynä siihen, että useimmat matot ovat saaneet pysyä poissa lattioilta ludemyrkytysoperaatiosta lähtien). Henkilökunta on kysellyt uusien toimitilojen perään, mutta toistaiseksi ei mitään ole löytynyt. Tästä kaikesta klinikan henkilökunta on siis kokouksessa puhunut keskenään.
Tänään huomasin, että Työpajankatu on täysin katkaistu liikenteeltä työmaan kohdalla. Jälleen kerran. Siellä pyöri kello viiden aikaan pakettiauto ja henkilöauto, joiden kuskit eivät tuntuneet tietävän, minne kääntyä ja mitä kautta ajaa. Voi vain kuvitella, miten tuo työmaa- ja tiesulkukaaos vetää siellä säännöllisesti autoilevien pinnan kireälle.
Minä olen ollut pitkään leipääntynyt koko klinikansiivoushommaan. Se, että talo tuntuu olevan jo viittä vaille purku-uhan alla, ei paranna motivaatiotani, päinvastoin. Pikkuharmilta kaiken muun rinnalla tuntuu se, että klinikan takaovi (se, jonka vieressä hälytin on ja josta mennään ulos roskalaatikoiden luo vieville rappusille) on pistetty ulkoapäin varmuuslukkoon. En siis pysty avaamaan sitä ovea. Joudun kantamaan jätesäkin etuovesta ulos, ja ujuttamaan sen takaovea ympäröivän aidan raosta, kun en pääse roskalaatikoiden luo.
28.9.2019
Kai Masters loppui Hesarissa 30.5.1964. Aika surulliset olivat loppuvaiheet: ihmisiä keskustelemassa usein tyhjien tai niukkojen taustojen päällä, eikä strippejä oltu vaivauduttu edes signeeraamaan. Taisi tekijöillä olla jo muita kiireitä mielessään.
Mikki Hiiri -sunnuntaisarjojenkin taso on taas laskenut.
Felix on pikkuisen parantanut huonoimmista ajoistaan. Vähän jo yritetään jotain hahmogalleriaa viritellä ja tehdä ajoittain jopa huolellisempaa piirrosjälkeä. Vitsipuoli edelleen vähän niin ja näin.
Masissa Moocher-hahmon suomalaisnimi on tuottanut kääntäjälle päänvaivaa. Ensin hän oli Muksu, sitten Vetelä, kerran Maksu, ja nyt hän on Vippari.
Uusi hahmo Masissa: Vaisu (Pop), naimisissa oleva sotamies, jota vaimo pompottaa miten tahtoo. Miesparka ei pääse edes yöllisille marsseille, koska vaimo kieltää. Kaiken kukkuraksi Kessukin vielä huutaa hänelle.
Veikko Silénin Veke on todella masentavaa nähtävää. Silén ei vaivaudu näkemään mykkäsarjansa kanssa enää tippaakaan vaivaa, mahdollisimman vähillä viivoilla vain väsää jotain. Sen sijaan Meuronen on petrannut Esa Ahtonsa kanssa. Avaruusraketista, sen epäonnistuneesta maahanpaluusta sekä Esan ja Askon joutumisesta vieraaseen, vihamieliseen maahan irtosi jännitystä. Tsemppasin heitä, kun he yrittivät päästä takaisin kotiin. Jatkona vielä lisää kiinnostavaa juttua jossakin eteläisessä maassa.
Felix koki 21. marraskuuta niin rajun muodonmuutoksen, että hätkähdin. Hän ei asu enää yksinään ja pidä eläimiä kavereinaan, vaan elää ja kommunikoi ihmisten kanssa. Piirrostyylikin on muuttunut. Epäilemättä Joe Oriolo oli ottanut ohjat, vaikka hänen signeeraustaan ei vielä näykään:
Aku Ankka
Esa Ahto
Felix kissa
Honor Eden
Jeff Cobb
Jenni
Jori Sawyer
Kippari Kalle (myös sunnuntaisarja)
Kissalan pojat (vain sunnuntaisarja)
Masi
Mikki Hiiri (myös sunnuntaisarja)
Rip Kirby
Roi Rohkea
Turso (lauantaisin nuortenosastolla)
Ulla
Veke (lauantaisin nuortenosastolla)
Viljami
Poninhäntä
Hesarissa alettiin vuoden 1964 aikana pikkuhiljaa siirtyä kaikkien arkisarjojen päivittäiseen tai lähes päivittäiseen julkaisuun. Itse asiassa jotain pientä muutosta oli tapahtunut varmaan jo vuonna 1963, mutta lehden lopussa julkaistujen strippisarjakuvien hitaan vähenemisen myötä kehitys alkoi tuntua vuoden 1964 loppupuoliskolla. Päivittäissarjoja oli 14. Niistä kolme jätettiin aina yhdeksi päiväksi välistä pois, seuraavana päivänä ne sarjat nähtiin HS:n sivuilla, mutta kolme muuta sarjaa sai olla vuorostaan poissa. Ullaakin näkee nyt useammin kuin vain kolmesti viikossa.
30.9.2019
Elokuvailta Itäkeskuksen IMAX-teatterissa siis. Matti saapui Vaasankadulle 16:15. Katsoimme hetken aikaa kylpyhuoneremonttia hoitavan remppafirman jättämiä ilmoituslappuja, ja Matti otti puhelimella kuvia niistä. Lähdimme metrolla Itäkeskukseen, näytös alkoi 17:10, leffa oli ohi 19:22. Metrolla takaisin Sörnäisiin, Matti lähti ostamaan ruokaa Piritorin S-Markettiin, ja minä kotiin kääntymään. Otin repun mukaani ja painuin hoitamaan klinikan siivouksen. Se oli valmista puoli kymmeneltä. Maanantai on onneksi helppo päivä klinikalla, joten siivous oli mahdollista hoitaa puolessatoista tunnissa.
Ad Astra herätti paljon ajatuksia. Sellaisiakin, jotka voivat antaa sen kuvan etten pitänyt siitä. Pidin kyllä, se oli hienosti näytelty ja syvällinen. Mutta ehkä tietyllä tapaa olen pettynyt.
En tullut ottaneeksi etukäteen selvää elokuvan kestosta. Mutta eihän se kestänyt ihan kahtakaan tuntia, jos lopputekstit leikkaisi pois. Hyvä niin, sillä sen kertoma tarina oli pohjimmiltaan pieni. Vaikka olin lukenut leffan arvostelun HS Metrosta, yllätyin tarinan introspektiivisyydestä sekä dramaattisten ja jännittävien ainesten säästeliäisyydestä ja hillittyneisyydestä. Oli useitakin kohtia, jotka olisi jossain toisessa tuotannossa maustettu oikein kunnolla jännitys- ja kauhuelementeillä. Se mitä Roy McBride lopulta avaruudessa kohtasi, ei ollut niin järisyttävää kuin olisi voinut kuvitella.
Ad Astrahan sijoittuu lähitulevaisuuteen, aikaan jolloin avaruusmatkailu on arkipäivää. Marsiin rakennetulla asemalla tavattiin jopa nainen, joka oli syntynyt siellä ja käynyt Maassa vain kerran lapsena. Kuuhun, Marsiin ja Neptunukseen matkattiin ihan tuosta vain, eikä kahdessa ensinmainitussa paikassa näyttänyt olevan kellään edes vaikeaa olla. Se sai minut pohtimaan tämän päivän tieteiselokuvia yleisesti. Vuosikymmeniä sitten scifi-leffoissa tavattiin outoja ja vaarallisia, toinen toistaan mielikuvituksellisimpia olioita, jotka piti tappaa etteivät ne tappaisi meitä. Nyt avaruus on ihmisille niin arkipäiväinen juttu. Me tiedämme avaruudesta ja muista planeetoista paljon, myös sen, ettei niissä ole elämää. Me olemme yksin. Niinpä tieteisleffatkaan eivät enää kuvaa kummallisia elämänmuotoja, vaan ihmisten yksinäisyyttä ja itsensä etsimistä. Onko tieteiselokuvista siis riisuttu mielikuvitus ja hohto?
Vielä 1980-luvulla avaruuselokuvissa tavattiin karmeita hirviöitä. Mutta entä 90-luvulla? Paljonko hirviöleffoja silloin oli? Olisiko Robert Zemeckisin ohjaama Ensimmäinen yhteys (Contact) ollut yksi pioneerifilmeistä tässä kehityksessä, jonka seurauksena scifi-leffat ovat maallistuneet ja muuttuneet enemmän ihmisistä kertoviksi? En ole nähnyt tuota elokuvaa, mutta siitähän puhuttiin paljon aikoinaan.
Ihmettelin sitäkin, kuinka vanhoja näyttelijöitä leffaan oli astronauteiksi pestattu. Tommy Lee Jones, Donald Sutherland... Oikeita ikävaareja kumpikin. Miten astronautit voivat jatkaa ammattiaan selkeästi vielä normaalin eläkkeellelähtöiän ohitettuaan, ottaen huomioon työn suunnattomat rasitukset ja sen, miten se vaatii ihmiseltä täydellistä fysiikkaa?
Itäkeskuksen IMAX-teatteri ei tehnyt minuun vaikutusta, tai en antanut sen tehdä vaikutusta. Siitä on toisaalta pitkä aika, kun kävin elokuvissa säännöllisesti, joten paha verrata... mutta ei tuo IMAX-sali millään tavoin huikealta tuntunut. No, sehän on Suomen pieniin oloihin räätälöity köyhän miehen IMAX-sali. Jenkeissä moinen sali olisi ihan toista. Hyvät paikat kuitenkin saatiin, kahdeksannelta riviltä jotakuinkin keskivaiheilta. Matti olisi tosin halunnut istua vielä kauempana ja ylempänä, mutta minulle paikka kelpasi hyvin.
1.10.2019
12. helmikuuta 1965 Felix-stripit saivat koristeekseen Joe Oriolon signeerauksen. Eipä oltu sitten Pat Sullivanin päivien nähty signeerauksia Felix-stripeissä.
19. helmikuuta päättyi K. Nyströmin Turso. Tilalle nuortenosastoon tuli kiertelevästä amerikkalaispojasta kertova Omena-Joe, tekijänä Juha Suikki. Amatööritekoa sekin sarja, tyyli vain on nyt lapsekkaan palleromainen. Vekeä taas nähdään enää kerran kuussa.
18. helmikuuta HS änki stripit koko sivun mittaiselle pystysuoralle palstalle. Tervetullut uudistus, kun aiemmin oli tuntunut siltä, että sarjakuvat oli ripoteltu muutaman ryppäissä sinne sun tänne, minne nyt milloinkin sattui mahtumaan. Ikävää uudistuksessa oli vain se, että kun strippejä aiemmin oli 11 yhdessä lehdessä, niin nyt määrä väheni yhdeksään, koska sen verran strippejä mahtui sivulle pystysuunnassa. Esa Ahto ja Masi saivat etusijan, muut seitsemän julkaistavaa sarjakuvaa valittiin niistä 12 muusta päivittäissarjasta. Joka päivä jäi siis viisi sarjakuvaa julkaisematta.
3.10.2019
Esa Ahto päättyi 25. toukokuuta, ja jätti myönteisemmän loppuvaikutelman kuin Meurosen aiemmat sarjikset. Aikaa se vei, mutta lopulta Esa Ahto terästäytyi ja muuttui suomalaisittain hyväksi seikkailusarjaksi. Ahto pääsi jopa käymään Kuussa... valitettavasti hänen kuumatkansa uskottavuus pääsi kärsimään pahasti siitä, että olin äsken käynyt katsomassa varsin realistisen Ad Astran.
Kesäkuun ensimmäisenä keksittiin, että yhdeksän sarjakuvan palstan viereen voidaan raivata tilaa vielä kahdelle stripille. Näin saatiin lehteen taas 11 päivittäissarjakuvaa, ja koska Esa Ahto oli lopettanut, vain kaksi sarjakuvaa tarvitsi jättää julkaisematta lehden kussakin numerossa.
11.6. Mikki Hiirellä oli vuorossa uusi seikkailu, The Magic Shoe. Tämä on julkaistu myöhemminkin, Aku Ankan taskukirjassa numero 5: Mikki ja Hessu timanttien jäljillä. Mikki yrittää parantua hikastaan matkustamalla Irlantiin, ja tapaa menninkäiskuningas Vihreä Vihreän. Tätäkin tarinaa kommentoin Perunamaan taskaritietokannassa. Tuo erityishuomio lentokoneesta on myös minun tuonne lähettämäni. Jäi vielä huomaamatta se, että taskarissa on jätetty kuusi ensimmäistä ja yhdeksän viimeistä strippiä pois. Eli jos tuntee tarinan vain taskukirjasta, ei tiedä miten se alkaa ja päättyy.
Joe Oriolon näkemys Felix-kissasta on vähän ongelmallinen tapaus. Oriolo selvästi pyrki tuomaan hahmoa lähemmäs alkuaikojen Pat Sullivan -tyyliä (antoi kissalle taas pitkästä aikaa tyttöystävänkin). Valitettavasti hän vain oli piirtäjänä jäykähkö, ja huumorinsa jäi kauas siitä nerokkaasta absurdiudesta, joka wanhoissa stripeissä viehätti. Jotain muistumaa alkuperäisestä surrealismista nähdään, kun kysymysmerkkiä käytetään ongenkoukkuna ja viheltämällä aikaansaatua nuottia avaimena, mutta siitä ei riitä paljon iloa, kun Pat Sullivanin aikakaudella nähtiin vielä hurjempaa ideoitten ilotulitusta. Felix ei myöskään näytä ihan luontevasti piirretyltä. Hahmon ulkonäkö ei loksahda kohdilleen, vaan näyttää väkinäiseltä. Ihmishahmot näyttävät vielä pahemmilta. Oriolon Felix yltää vain kohtalaiseksi lastensarjaksi, mikä toki on paljon parempaa kuin mitä moneen vuoteen oli nähty. Eli Felix oli nyt paremmissa käsissä. 20-30-lukujen hurjasta menosta jäätiin kauas, mutta eipähän Oriolon strippejä lukiessa tarvitse säälitellä hahmon alennustilaa.
5.10.2019
Veikko Silénin Veke häipyi Hesarista veke heinäkuun viimeisenä. Tervemenoa vaan. Se sarja roikkui mukana aivan liian kauan. Mikki Hiiri -sunnuntaistrippien vitsit ovat pehmenneet täysin hampaattomiksi. Juha Suikki lopetti Omena-Joen ja vaihtoi tilalle Meidän tenavat. Enpä kyllä tippaakaan pidä Suikin omituisesta piirrostyylistä, kaikki näyttää irvokkaan rumalta.
Tiikeri!
19. syyskuuta 1965 alkoi Tiikerin pitkä taival Hesarissa. Yli 41 vuoden jälkeen, helmikuussa 2007, sarja vihdoin päästettiin eläkkeelle. Alkuajoista ei vain taida olla paljon puhumista, piirrosjälki on kurjaa ja hahmot - no, en nyt ilmeettömyydestä tiedä, mutta aika tympääntyneen näköisiä.
Aku Ankka
Felix kissa
Honor Eden
Jeff Cobb
Jenni
Jori Sawyer
Kippari Kalle (myös sunnuntaisarja)
Kissalan pojat (vain sunnuntaisarja)
Masi
Mikki Hiiri (myös sunnuntaisarja)
Rip Kirby
Roi Rohkea
Tiikeri (myös sunnuntaisarja)
Ulla
Viljami
Poninhäntä
16 sarjakuvaa, joista jatkuvia juonia tarjoavia oli enää tasan puolet: Honor Eden, Jeff Cobb, Jenni, Jori Sawyer, Kippari Kalle, Mikki Hiiri, Rip Kirby ja Roi Rohkea! Jokin tietty aikakausi sarjakuvamaailmassa oli alkanut vaihtua. Ja jos uskoo Jyrki Vainion loistavaa viestiä Kvaakissa, juuri Masi oli ehkä tärkein suunnannäyttäjä tässä kehityksessä, jossa sanomalehtisarjakuvissa seikkailupainotteisuus joutui väistymään yksittäisiä gageja tarjoavien sarjakuvien tieltä.
Laitetaan vielä paremmuusjärjestys:
Hyviä: Aku Ankka, Jeff Cobb, Jori Sawyer, Masi, Mikki Hiiri (arkisarja), Rip Kirby, Ulla
Jossain määrin hyviä: Felix kissa, Roi Rohkea, Tiikeri, Poninhäntä
Keskinkertaisia: Jenni, Kippari Kalle, Viljami
Huonoja: Honor Eden, Kissalan pojat, Mikki Hiiri (sunnuntaisarja)
8.10.2019
Käydessämme elokuvissa Matti otti puheeksi kirjamessut, jotka ovat nyt reilun kahden viikon päässä. Sinne mentäisiin taas yhdessä, ja heti ensimmäisenä päivänä, torstaina 24. päivä. Minä olen kuitenkin miettinyt, että kyllä minä mielelläni menisin Messuhalliin yksinkin. Matin kanssa en voi kuljeksia niin vapaasti missä haluan ja selata / ostaa mitä haluan. Jos siellä on vieläpä levykauppiaita myymässä käytettyjä vinyylejä taas kerran... Harkitsen vähän asiaa. Jos torstaina näyttää siltä, että kirjamessujen tarjontaa olisi mukava selata yksinkin, niin menen sinne vielä lauantaina uudestaan.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25
26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48
49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71
72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 86 87 88 89 90 91 92 93 94 95