Hullujussi: Bulvania (1974)

Olympia (1976)

Hullujussin ensimmäisen LP:n kuuntelin joskus muinoin Kauniaisten kirjastossa kuulokkeet korvilla. Sen koommin en ole tuon livelevyn ääreen palannut. Syy on, että minusta se levy ei toimi. Hullujussi oli livebändinä liian visuaalinen, hauskuus ei välity vinyylin kautta. Liian monta kertaa huomasin ihmetteleväni mille yleisö oikein nauraa. Tämän takia en ole halunnut levyä hankkia.

Bulvania-LP on sen sijaan nököttänyt hyllyssäni iät ja ajat. Se on bändin mestariteos. On aika kulunut jo kansistaan, pitäisikö vaihtaa vähemmän kauhtuneeseen?

Olympia-levystä kertokoon mielipiteeni englanninkielinen RateYourMusic-arvosteluni:

"Hullujussi's flame burned bright but very fast - they debuted on vinyl in 1974 with massive success, one and a half year later they were exhausted and burned out. Frantic touring with no vacation took its toll on this foursome. Their glory days were over when they recorded this final LP, which nevertheless was a rather ambitious effort. Here they tried to show the music critics who put them down that they sure knew how to play their instruments. They weren't just a clown band.

"Olympia" must truly be the best-produced Finnish album of the 1970's - rarely have I heard such great-sounding piano as in "Niin se käy" (Chuck Berry's "You Never Can Tell"), such a nice ragtime section as in the end of "Koko kansan Jussi", and such a successful bluesy Uriah Heep pastiche as "Deep Heep" (written by Hullujussi's bluesman, keyboardist Tapio Niemelä).

"Helsinki City" is a too-short but fun novelty rocker, an ode to our capital written in Helsinki slang. It's followed by three more wild rock songs which give the listener the false impression that this record is going to beat Hurriganes 10-0. Not so, as pretty much every imaginable genre is touched upon during the following 30 minutes. Besides the styles already mentioned, we get country music in "Fat Man Goes to Memphis" and "Polta tupakkaa" (Tex Williams' "Smoke, Smoke, Smoke That Cigarette"), schlager in "Aika kyynelten", horror pop in "Pajamäen Columbo", and novelty music in "Teinikäinen aivokirurgi" (Teenage Brain Surgeon) and "Kotona taas".

"Teinikäinen aivokirurgi" is credited to guitarist Eeki Mantere and bassist Heimo Holopainen, but since Spike Jones had a song titled "Teenage Brain Surgeon" (which I haven't heard), I wonder... "Kotona taas" is inspired by Buchanan and Goodman's classic pieces of cut-and-paste lunacy. Here, reporter Amos E. Ollonqvist (played by the band's close associate K.W. Blomqvist) interviews Hullujussi, who reply with funny snippets from their previous recordings.

All this doesn't mean that "Olympia" is a flawless album, as there is quite a bit of filler material and ideas that seem so odd they were probably conceived at the last minute. "Aika kyynelten" is dull, the Chuck Berry cover doesn't add anything except that piano, the lyrics of "Koko kansan Jussi" and "Nuo mainiot miehet" seem somewhat pointless, lacking a rewarding finale or explanation. "Fat Man..." is just a slightly weaker sequel to "Heaven Help the Fat Man" on the "Bulvania" LP.

"Olympia" was the least-selling, rarest and perhaps most underrated record Hullujussi produced, but thanks to Warner Music Finland, who put it out on CD in 2002, we all have a chance to realize it was an undeserved fate. While not a superb album, it certainly deserves more appreciation than it has received. And the same can be said about the whole band."

Olympian kuulin ensimmäistä kertaa Karjaan-opiskeluni aikana 1995, kun lainasin LP:n Leppävaaran kirjastosta käydessäni viikonloppua viettämässä Mäkkylässä äidin ja isäpuolen jaloissa. Nauhoitin koko albumin kasetille, ja että sitä tulikin kuunneltua... vaikkakin varautunein mielipitein. Ei se todellakaan ole läheskään täysosuma.

Olen tuon arvostelun kirjoittamisen jälkeen onnistunut kuulemaan Spike Jonesin Teenage Brain Surgeonin, ja ihan sama biisihän se on kuin Teinikäinen aivokirurgi. Hyi hyi, Mantere ja Holopainen.

 

The Human Beinz & The Mammals: Nobody But Me (1967)

Mokasin. Himoitsin tätä Nobody But Me -levyä itselleni, mutta tulinkin ostaneeksi Keltaisesta Jäänsärkijästä samannimisen Human Beinz / Mammals -yhteislevyn. Miksi bändi julkaisee kaksi samannimistä levyä sekoittamaan ihmisten päät, ja vielä samana vuonna? No, on tämäkin OK cover-kavalkadi.

 

Human Instinct: Peg Leg - The Lost Tapes (1975 / 2002)

Uusiseelantilaisbändi Human Instinct käytti alunperin (1958-1966) nimeä The Four Fours, mutta nimi päätettiin muuttaa sinä aikana kun he purjehtivat Englantiin elokuussa 1966. He olivat muutama kuukausi aiemmin toimineet lämmittelybändinä Rolling Stonesin Uuden-Seelannin-kiertueella. Englannissa solmittiin levytyssopimus Mercury Recordsin kanssa 1967, ja sillä merkillä julkaistiin singlet The Rich Man ja Go-Go saman vuoden aikana. Uusi kontrahti Deramin kanssa tuotti singlet A Day in My Mind's Mind ja Renaissance Fair, ennen kuin bändi syyskuussa 1968 hajosi. Maurice Greer, joka oli liittynyt The Four Foursiin vuonna 1966, perusti uuden, rajumpaa psykedelia- & blues-vaikutteista rokkia soittaneen Human Instinctin 1968. Syntyi viisi albumia: Burning Up Years (1969), Stoned Guitar (1970), Pins in It (1971), Snatmin Cuthin (1972) ja The Hustler (1974). Enempää julkaisuja ei tullut, vaikka bändi jatkoi keikkailua vuoteen 1982 asti, jolloin Greer hajotti Human Instinctin.

Bändi oli kuitenkin äänittänyt studiossa materiaalia loppuvuodesta 1975. Aiottu albumi hyllytettiin bändin kokoonpanomuutosten ja sitä seuranneen tyylinvaihdoksen jälkeen. 27 vuotta myöhemmin kadonneiksi luulleet nauhat löydettiin pölyisestä varastohuoneesta, ja ne julkaistiin nimellä Peg Leg - The Lost Tapes. Imuroin albumin jostain netin blogiviidakosta ja pidin kuulemastani. Jonkin aikaa kuuntelin CD-R-kopiota kunnes viimein tilasin CD:n MusicStackin kautta Australiasta. Hienoa, levyn avaavaa Lynyrd Skynyrd -coveria lukuunottamatta biisit ovat omia, ja komeaa rokkia ovatkin.

Kolmea ensimmäistä albumia pidetään Human Instinctin suursaavutuksina ja klassikoina, mutta Snatmin Cuthinilla bändi oli täysin hukassa, eikä The Hustler ollut paljoa parempi. Nuo kaksi levyä ovat uskomattoman harvinaisia. Snatmin Cuthinia on tällä hetkellä myynnissä Discogsissa yksi kappale 1200 eurolla, ja The Hustlerinkin mediaanihinta on 350 euroa. Kehottaisin kuitenkin ihmisiä säästämään rahansa, vaikka levyt onnistuisi löytämään jostain halvemmallakin. Hienoa, ettei Human Instinct ollut menetetty tapaus, vaan kykyä oli vielä Peg Legin kaltaisen vahvan levyn tekemiseen - vaikka musiikin tyyli vaihtuikin uusien muusikoiden myötä projektin loppuvaiheessa.

 

The Hunters: Hunters of the Night / August (1983)

The Hunters tuntuu luonnolliselta jatkeelta Hefty Loadille, jonka raunioille tämä yhden singlen tehnyt ryhmä selvästi kasattiin. Vokalistina oli nyt nainen, Stina Berge, ja musiikki astetta helpommin sulateltavaa tanssittavaa postpunk-paukuttelua. Ming Suménin saksofoni ja Andy McCoyn kitara soivat hyvin. August on singlen tunnelmallisempi, maalailevampi biisi, vaikka onkin samantempoinen kuin a-puoli.

 

27.12.2017

Hurriganes: Rock and Roll Night Long (1973)

Roadrunner (1974)

Crazy Days (1975)

Hot Wheels (1976)

Tsugu Way (1977)

Hanger (1978)

Jailbird / 10/80 (1979 / 1980)

Fortissimo (1981)

Rockin' (1982)

Seven Days, Seven Nights (1983)

Hurrygames (1984)

DVD: Kuumat kundit (1976)

 

 

Olihan äidin nauhoittamilla kaseteilla muutama Hurriganes-biisi, mutta varsinainen innostus bändiin syttyi joskus 1990-luvun alussa. En muista kumpi tapahtui ensin, mutta kaksi asiaa tutustutti minut kunnolla Hurriganesiin.

Oltiin Suvisaaristossa tapaamassa isäpuoleni siskon perhettä, Wikströmejä. Olisimmeko peräti yöpyneet siellä juuri silloin? Kuuntelin jommankumman Wikströmin kaksostyttären, Annikan tai Bettinan seurassa Hurriganesin kokoelma-CD:tä. Se oli epäilemättä tämä 20 Golden Greats, koska mukana olivat Indian ja Say Mama, ja takakansi oli valkoinen. Naureskeltiin Indianille.

Toinen asia oli, että radiossa esiteltiin suomirockin klassikkolevynä Roadrunner. Taidettiin soittaa viisi kappaletta viikon ajan peräkkäisinä päivinä, yksi päivässä. Nauhoitin ne kaseteille. It Ain't What You Do, Tallahassee Lassie, I Will Stay, Get On, Slippin' and Slidin' ja nimikappale... hmm... soitettiinkohan enemmänkin biisejä kuin viisi? Kuitenkin, minulle valkeni erinomaisen hyvin että Roadrunner on rautainen rokkilevy.

Niinpä, elokuussa 1994, kun olin Vaasassa sivarikoulutuksessa, kävin paikallisessa marketissa ja ostin Roadrunner-CD:n ja Hectorin kokoelmakasetin. Majoitus oli järjestetty opiskelukämppäalueelle Brennerinpolulla, 2,7 km Vaasan keskustasta, lähellä Mustasaaren rautatieasemaa. Minulla oli kolme kämppistä, yhdellä heistä oli mukanaan radio-CD-soitin-kasettisoitin-yhdistelmä, jolla kuuntelin ostoksiani ollessani yksin kämpässä. Hectorin kasetista olen sittemmin luopunut, mutta Roadrunner-CD on tallella.

Joskus myöhemmin päätin ostaa Rock and Roll All Night Longin, ja 1995-1996 kun opiskelin Karjaalla Västra Nylands folkhögskolassa, hankin Jailbird / 10/80 -CD:n. Fazer Finnlevyllä oli muutama julkaisu, joissa olivat paketoineet kaksi Hurriganes-albumia yhdelle CD:lle, mutta yksi biisi tuppasi niistä melkein aina puuttumaan. Jailbird on kuitenkin niin rikollisen lyhyt levy, että se ja 10/80 mahtuivat hyvin samalle CD:lle. Niinpä ostin sen Helsingin City-Käytävällä sijainneesta levykaupasta kun yhtenä perjantaina matkasin junalla Helsinkiin ja palasin Karjaalle vielä samana iltana. Kiinnosti muutenkin kuulla 10/80 ja miksei Jailbirdkin, minulla oli sellainen kutina että ainakin ensinmainittu olisi hieno levy, kun siinä olivat Bourbon Street ja Just For You.

Jailbird on Hurriganesin levyistä huolimattomimmin tehty. Kolme hyvää kappaletta siinä on. Desiree ja Pretty Mona, jotka muodostivat singlen, pomppaavat jo tuotannollaan framille muusta materiaalista. Oh Yeah on hyvä näyttö Järvisen slide-kitaran soittotaidosta. Muuten albumi kuulostaa siltä kuin sen tekemiseen ei olisi kulutettu enempää aikaa kuin ne 26 minuuttia mitä sen kuuntelemiseen menee.

Let's Drink Today, jonka Jim Pembroke pikaisesti sanoitti äänitysten loppuvaiheessa täytebiisiksi lyhyttä levyä pidentämään, kuulostaa vain ja ainoastaan nopeasti tehdyltä täytebiisiltä. Get Alongissa ei ole sanoitusta, vain fraaseja jonoon pistettyinä. Rock and Roll All Night Longilla oleva My Sweet Lily oli törkeästi omiin nimiin pistetty fuusio Bob Crewen ja Frank Slay Jr:n oldies-hitistä Silhouettes ja The Four Seasonsin Sherry-hitistä, ja samaa pöllimistä on Jailbirdissäkin, jossa Brand New Sucker on hiilipaperikopio Steve Gibbons Bandin Eddy Vortexista. Päätöskappaleessa Lipstick-Man Remun rummutus ei meinaa jaksaa pysyä tahdissa.

Ainoat hyvät Hurriganes-levyt ovat Rock and Roll All Night Long, Roadrunner ja 10/80. Muissa ei ole paljon kehumista. Hangeria sentään jaksan jossain määrin arvostaa semmoisena erilaisena Hurriganes-levynä, ja on siinä jokunen ihan hyvä biisikin.

 

 

28.12.2017

Höyry-kone: Hyönteisiä voi rakastaa (1995)

Huono parturi (1997)

No niin, Harri antoi minulle nämä levyt mp3:sina silloin kun pyörittiin molemmat RateYourMusicissa, enkä tullut poistaneeksi niitä koneeltani, vaan poltin CD-R:t. Maaliskuussa 2014 hankin CD:t Amazonin kautta kun levyt julkaistiin uudelleen. En minä Höyry-koneen päälle paljoa ymmärrä, enkä ole juuri kuunnellut tätä musiikkia.

 

Ian Dury and the Blockheads: Sex & Drugs & Rock & Roll / Razzle in My Pocket (1977)

New Boots and Panties!! (1977)

What a Waste / Wake Up and Make Love With Me (1978)

Hit Me With Your Rhythm Stick / There Ain't Half Been Some Clever Bastards (1978)

Do It Yourself (1979)

Reasons to Be Cheerful, Part 3 / Common As Muck (1979)

I Want to Be Straight / That's Not All (1980)

Laughter (1980)

Sueperman's Big Sister / You'll See Glimpses (1980)

Lord Upminster (1981)

Sex & Drugs & Rock & Roll: The Best of (1992)

Se oli Porvoossa opiskeluni aikaan eli 1993-1994, kun Radiomafiassa soitettiin Hit Me With Your Rhythm Stick. Nauhoitin sen kasetille, mutten saanut selvää esittäjästä. Ajattelin, että laulaja on varmaan joku masokisti-pervertikko, heh. Esittäjän nimi valkeni minulle kuitenkin pikku kirjastokäynnin ja musiikkihakuteosten tutkimisen jälkeen.

1990-luvun loppupuoliskolla ostelin vuosien 1975-1982 Soundi-lehtiä Espoontorin Poppa Joe -divarista. Soundilaiset olivat kovasti innoissaan Ian Durysta, ja ajattelin lopulta, että pitäisi ihmeessä tutustua mieheen tarkemmin kuin vain sen masokistikappaleen verran. Kerroin jo Buzzcocksin kohdalla punk- ja new wave -sinkkujen haalimismaniastani 90-luvun loppupuolella. Black and Whitesta löytyi neljä Dury-singleäkin jotka nauhoitin b-puolineen kaseteille: Hit Me With Your Rhythm Stick, Reasons to Be Cheerful, What a Waste ja Sueperman's Big Sister.

Keräily laajeni älppäreihin, mikä oli helppo tehtävä. Duryn älpeitä kun on aina ollut hyvin tarjolla Helsingin divareissa. Best of -CD:n poimin Mannerheimintien Free Record Shopista. Music Hunterista löytyi Kilburn and the High Roadsin LP Handsome. Jonkin ajan päästä löysin toisenkin Kilburns-LP:n, Wotabunchin, samasta paikasta. Sex & Drugs...- ja I Want to Be Straight -sinkutkin löytyivät vielä Black and Whitesta. Puuttumaan ovat jääneet vain singlet "Sweet Gene Vincent / You're More Than Fair" ja "Spasticus Autisticus".

"In my yellow jersey, I went out on the nick
South Street, Romford shopping arcade
got a Razzle magazine I never paid
inside my jacket, and away double quick.
Good sense told me once was enough
but I had a cocky eye on more of this stuff
with the Razzle in my pocket, back to have another pick".

Ihastelen tuota nokkelasti jaoteltua riimittelyä biisissä Razzle in My Pocket, etenkin kun Dury on saanut vielä tarinan kulkemaan luontevasti eteenpäin.

Dury vain ei valitettavasti osannut käsitellä saamaansa suosiota 70- ja 80-luvun vaihteessa. Jamaikassa Sly & Robbien kanssa tehty Lord Upminster on harmillisen vaisu levy. Siitä kuulee miten hukassa Dury oli musiikkinsa ja sanallisen näppäryytensä kanssa. Muutaman vuoden levytystauko seurasi ennen uusia albumeja.

 

 

Onhan tuossa muistokirjoituksessa virheitä. Sex & Drugs & Rock & Roll ei löydy New Boots and Pantiesilta, Hit Me With Your Rhythm Stick ei löydy Do It Yourselfilta, ja Duryn kutsuminen punkkariksi saa minun kulmakarvani kohoamaan.

 

Ian Gomm: Summer Holiday (1978)

Brinsley Schwarz -ryhmän imagoltaan tavallisin jäppinen lomaili perheineen Butlinsin lomaleirillä 1978 ja teki tästä lomanvietosta ensimmäisen sooloalbuminsa kansiteeman. Gatefold-kansien sisäpuolella oleva pieni valokuva-albumi on näkemisen arvoisen jo ihan vitsikkäiden kuvatekstien ansiosta. Suurin osa Butlin'sin leireistä on tänä päivänä joko purettu, tai ne - kuten Gommin levyn kansissa näkyvä Pwllheli - operoivat jonkun muun omistajan alaisuudessa.

Gomm teki uusiksi Brinsleys-ajoista tutun sävellyksensä Hooked on Love, coveroi Chuck Berryn Come Onia ja Beatlesien You Can't Do Thatia, ja esitteli liudan muita omia biisejä, jotka kaikki ovat mutkattomasti omaksuttavaa, tarttuvaa poprokkia. Symppis levy, josta sain tietää vanhoja Soundeja lukemalla.

 

IC-Rock: Anyway Ya Want It (1982)

Young Girl's Eyes / You Can Help (1983)

IC: Hard Beat (1984)

Tapani "Tanna" Tikkasen varhainen bändi teeskenteli kovasti jenkkirockryhmää, mutta tuskin huijasi ketään. Tikkasella oli kuitenkin niin sujuva melodiakynä, että hän onnistui tekemään tarttuvia biisejä kaikesta feikkailusta huolimatta. Siksi pidän näistä levyistä, vaikka biisit muistuttavatkin vähän liikaa toisiaan.

Onneksi tuli sittemmin Tanna. Siis se bändi. He olivat hyvä vara-Dingo.

 

Idän pikajuna: Ei jäädä pimeyteen / Kaada lasi täyteen (1985)

Idän pikajuna (1986)

Kiitos, Harri. Himoitsin Idän pikajunan LP:tä itselleni, ja sinä vinkkasit RateYourMusicissa marraskuussa 2013, että Anselmin Aarteet -levykaupassa se on myynnissä. Tein tilauksen puljun nettisivulla, ja sain levyn. Sinkku hoitui kotiin viime helmikuussa Divari Kankaasta tilaamalla.

Säästänkö itseltäni vaivaa, kun jätän oman tekstin tuottamisen ja pistän tähän Kouvolan Sanomien artikkelista otetun valokopion, jonka löysin kotelon sisuksista? Kirjoittajana Loose Prick -yhtyeessä musisoinut Timo Ranta.

 

 

 

Ile Kallio: Irock (1977)

Get Out (1980)

FinnArctic-esittely:

Ilkka "Ile" Kallio was born in Oulu in 1955. Five years later his family moved to Helsinki and then to Espoo, where Ile met Sami Hurmerinta. While in his teens, he developed an interest in pop music together with his brother Pera and Hurmerinta. Rolling Stones, Fleetwood Mac and Jimi Hendrix were their first fave bands. Pera later got an acoustic Landola guitar for Christmas, but it was Ile who mainly got to play it. When they were 13, Ile and Sami formed their first band Witchcraft with drummer Jukka Bonsdorff. Their debut performance was on June 19, 1969 at Ile's home, with friends and relatives as audience.

Remu Aaltonen asked Ile to join Hurriganes at the end of 1971. However, being only 16, Ile didn't feel his skills were on the same level with the others, and Remu's strong leadership was too much for him, so he quit and recommended Sami Hurmerinta as his replacement. Eventually Albert Järvinen became the new Hurriganes guitarist.

In 1975 Remu hinted at Ile that Hurriganes needed a new guitarist - he intended to sack Järvinen because of his drinking problem and lack of discipline. Ile rejoined the band and became extremely popular with the female fans.

In 1977 Ile made his first solo album "Irock", a decent effort despite the fact that the vocal performances still make the man embarrassed. Well-chosen covers (James Taylor's "Night Owl", The Beatles' "Drive My Car" and Spirit's "I Got a Line on You") blend in well with Ile's and co-producer Richard Stanley's originals. Extra thumbs up for the stylish front cover!

In 1979 Ile planned to quit Hurriganes after a tour in Sweden. Remu heard of his plans and asked him to leave. Together with his brother Pera, Ile formed Pera & The Dogs who did two albums, "Dogfood" (1979) and "Radiator" (1980) plus a bunch of non-LP singles. Success eluded the band, probably because they were ahead of their time, so The Dogs dissolved and Ile released two more solos: "Get Out" (1980) and "Rocks and Stones" (1982).

After a short-lived project called Diesel (one single in 1982: "Love Machine / I Want You") Ile joined Hurriganes again and played on their two final LPs.

After Hurriganes, Ile started making music for TV programs and commercials. A Finnish-language solo album, "Tänä yönä", followed in 1986.

Ile met singer and actress Kaija Kärkinen in 1990 and became a collaborator and husband to her. The duo Kaija Kärkinen & Ile Kallio have released ten albums of light pop, with continuing success.

Get Out on varsinainen seisova pöytä. Kaikkea on tarjolla: perusjyrää (Truck Stop Rat, Get Out of Denver, Like a Lady), hassua novelty-kamaa (kireästi laulettu tippurilaulu Ain't Gonna Sing), pseudo-reggaeta (nyyhkyisällä äänellä laulettu Spectacles), 50-luvulle kurkottelevaa sipakkaa rokettia foneineen ja ulisevine taustalauluineen (Churchbell Boogie), herkkää balladia (Without You), The Who -cover (Call Me Lightning), diskoa (Disco Heroes) ja näyttävä skittainsrumentaali (Stingray). Mr. X eli toinen tuottaja Richard Stanley laulaa biisit Ain't Gonna Sing ja Disco Heroes. Koko 40-minuuttinen tämmöistä vaihtelua tuottaa kuitenkin lievän ähkyn, jossain vaiheessa rupean aina vilkuilemaan kelloa. Silti minusta paras Ilen sooloista.

Rocks and Stonesin olen kerran antanut lipsua sormien ohi Black and Whitessa, enkä ole sitä toista kertaa nähnyt. On minulla CD-R-kopio kuitenkin, siirsin sen itse kirjastovinyyliltä ja jakelin FinnArcticissa. Perusrokkia, parempi kuin kehnosti laulettu Irock ja pysyy yhdellä raiteella. Ei kuitenkaan jaksa kohota maanmainioksi teokseksi.

Kallion Tänä yönä -soolo vuodelta 1986 osoittautui yllättävän kovaksi, kun sen Spotifysta kuuntelin. Odotin Riki Sorsan suomenkielisen tuotannon kaltaista lässyilyä, mutta olikin tanakkaa rokkia.

 

Illi Broman: I'm Right (1981)

Silver Dream (1983)

Illi halusi niin kovasti päästä kansainväliseksi tähdeksi. Valittaen täytyy todeta, etten ole päässyt Illin levyistä fiiliksiin. Syntetisaattorit ja rumpukone pauhaavat yksitoikkoista rytmiä, kimeähköksi prosessoitu Illin laulu kuuluu heikkona jostain sieltä syntsamaton alta niin ettei sanoista saa selvää, ja sävellyksiä voi juuri ja juuri kutsua sävellyksiksi. Sameaa soppaa molemmat, niin LP kuin EP:kin. Levyt kuulostavat kieltämättä kyllä omanlaisiltaan, mutta niistä puuttuu liikaa sellaisia aineksia joilla menestys taataan.

Mutta annan nyt jätkän itsensä puhua, varsinkin kun FinnArctic-esittelyni vuodelta 2008 tai 2009 ei ole enää olemassa missään päin nettiä. Tämä on Soundi-lehden haastattelu, numerosta 2/1982.

 

 

 

 

Various Artists: Ilmansuunnat (1970)

Itä-, Etelä-, Länsi- ja Pohjois-Suomen voittajayhtyeet esitellään törkeän lyhyesti. Olisivat antaneet kaikkien äänittää vielä kolmannenkin kappaleen, niin olisi tullut kunnon 40-minuuttinen levy 26-minuuttisen sijasta, varsinkin kun kaikkia bändejä jaksaa kuunnella.

 

Image: Image (1975)

Vantaalainen ö-luokan Hurriganes, joka teki yhden LP:n Polarvoxin omistamalle Kiss-merkille. Näin olen kuvaillut levyä aiemminkin, enkä keksi paljoa enempää sanottavaa. Kuulee, että bändi on ollut koossa vähän aikaa, sen verran että soitto kulkee, mutta biisien ja musiikillisen linjan suhteen mennään aidan alta. Lisäksi levyn kannet ovat pöyristyttävän kehnot.

 

Various Artists: Achtung! German Grooves (2007)

The In-Kraut 66/74 - Hip Shaking Grooves Made in Germany 1966-1974 (2005)

The In-Kraut Vol. 2 (2006)

The In-Kraut Vol. 3 (2008)

Juu, Achtung! German Grooves on A-alkuinen levy, ja A-levyjen joukossa sitä säilytänkin, mutta kun nämä kaikki neljä kokoelmaa sisältävät samanlaista musiikkia ja ne kuuluvat kiinteästi yhteen.

Kiitos Rocket Recordsin Juha Rantalalle, joka Pop-lehden foorumissa, Minkä levyn hankit viimeksi?- ja Mitä musiikkia kuuntelet nyt? -ketjuissa mainitsi nämä kokoelmat. Achtung-CD mainitaan täällä, In-Krautit täällä. Noista viestiketjuista poimin kaikki mahdolliset kuunteluvinkit ja löysinkin jonkin verran hankkimisen arvoisia levyjä. Nämä neljä CD:tä sisältävät siis saksalaista vuosien 1966-1974 groove-musiikkia. Yleensä viihdemusiikin ja psykedelian, cooliuden ja hillittömän hörhöilyn, avaran tunnelmallisuuden ja silkan koomisuuden välillä liikkuvaa tavaraa. Achtung! on näistä eniten instrumentaalivoittoinen, ja pakko sanoa ettei se ole yhtä hillitön ja maukas kokoelma kuin In-Krautit, mutta oikein hyvä silti. Kokeilin näiden levyjen materiaalia ensin YouTuben, Spotifyn ja Soulseekin avulla, ja olin niin ihastuksissani, että tilasin lopulta CD:t Amazonista.

In-Kraut -kokoelmista löytää enemmän laulubiisejä, ja materiaali on niin tasavahvaa etten osaa poimia vain yhtä enkä edes muutamaa suosikkia. Laulaja-näyttelijä Hildegard Knefin kovasti omakohtainen "From Here On It Got Rough", Kuno & The Marihuana Brassin "Marihuana Mantra", Vivi Bachin ja Dietmar Schönherrin "Molotov Cocktail Party" ja Orchester Werner Müllerin "Bodybuilding" ovat vain ykkös-CD:n suosikit, kaksi seuraavaa osaa tarjoavat lisää hillittömyyksiä.

Paul Neron "This Is Soul" kopioi King Curtisin "Memphis Soul Stew'n" ideaa. Mary Roosin "Blauer Montag" on brasilialaisklassikko "Mas que nada".

 

Input 64 - A Collection of Commodore 64 Game Music 1984-1989 (2001)

Sitä mitä otsikko lupaa. Eli kokoelma tarjoaa mukavia lapsuusmuistoja niille, jotka 80-luvulla pelasivat Commodore 64 -tietokoneella. Omista peleistäni Turbo Outrun, Boulder Dash I ja II sekä Arkanoid ovat edustettuina. Eihän tätä pysty kai kuuntelemaan kukaan muu kuin sellainen, joka altistui kuusnelosen SID chip -uikutukselle noihin aikoihin ja on tottunut siihen. Mannerheimintien Free Record Shopista - silloin kun ko. levykauppaketju oli olemassa - tämän ostin.

Vaan onhan tämä aivan liian suppea otanta, ja liian moni oma suosikki jäi ulkopuolelle. Googlailin lisää aiheen tiimoilta, ja osuin johonkin aarreaittaan, johon oli koottu gigatolkulla kuusnelosmusiikkia. Imuroin koneelleni koko valtavan tiedostomassan. Mukana oli varmaan kaikkien kuusnelosen pelien musiikit ja ääniefektit, mutta myös musiikkia, mitä kaiken maailman SID-muusikot olivat muuten vain tehneet kuusnelosen äänipiireillä omaksi ja muiden iloksi. Siinä kului kaikki vapaa-aikani, kun karsin valtavasta tiedostomäärästä pois kaiken mikä ei ollut kuusnelosen peleistä peräisin, samoin kuin pelien ääniefektit ja ne pelimusiikkikappaleet jotka eivät olleet tarpeeksi hyviä säästettäviksi. Jäljelle jäi vielä niin paljon materiaalia, että saatoin polttaa 26 CD-R:ää. Ne ovat yhä tallella, ja niitä on ollut hauska kuunnella.

 

Insideout: Observer (1986)

Grizzly-yhtyeen Heikki Pehkonen ja Kai Koski sekä Pera & The Dogsissa ja Ile Kallion Dieselissä mukana ollut Jone Rautakoura muodostivat tämän progetrion, jonka ainoa LP on vissiin vasta syyskuusta 2011 alkaen ruvennut ilmaantumaan jostain kivenkolosta jossa se oli ollut haudattuna. Tuolloin Tavastian levymessuilla vähän joka myyjällä oli yksi kappale Observeria myynnissä, ja yhtä lukuunottamatta kaikissa kappaleissa oli musta muoviliuska kannen yläkulmassa. Yksi ja sama tyyppi oli siis muiluttanut yhden kappaleen sitä levyä joka myyntipöytään. Joulukuussa 2013 olin taas Tavastian levymessuilla, ja silloinkin Observeria oli myynnissä useita kappaleita, 20 euron hinnalla. Nyttemmin levystä pyydetäänkin jo enemmän.

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52