3.6.2010
Lueskelen vanhoja päiväkirjojani vuosilta 1988-1995. Vaivautunein mielin silmäilen pikaisesti kaikkia typeriä juttuja joita kirjoittelin. Uskomatonta miten antaumuksellisesti olen voinut kirjoittaa Commodore 64-peleistä ja kahviloiden peliautomaateista sekä niistä lukemattomista tilastoista ja luetteloista joita kirjoittelin vihkot täyteen. Urheilulajien ennätykset, "typerä"-sanan synonyymit, prepositiot, Rooman 7 kukkulaa, puolueet, sukulaisia tarkoittavat sanat, itämaiset puolustuslajit, heprealaiset, arabialaiset, venäläiset ja kreikkalaiset kirjaimet, tärkeimmät sanat 40 eri kielellä, eri maiden kansallisruoat, -eläimet, -puut ja -kasvit, itsenäiset valtiot, eri kielet ja missä maissa niitä puhutaan, maaherrat, maiden kansallispäivät, tunnettujen henkilöiden kuolinsanat, alkuaineet, atomipaino ja keksijät, tanssit, soittimet, olympialaiset pitopaikkoineen, valuuttayksiköt, kalat... Tuollaista vihkot täyteen! No, tuon ansiosta jaksan edelleen raapustella käsin tekstiä loputtomiin. Onhan koko jättimäinen elokuvaohjaaja- ja -näyttelijäfilmografiakansionikin käsin kirjoitettu.
Ikävämpää on lueskella keskinkertaisesta koulumenestyksestäni sekä isäpuolen haukkumisista. Pelkäsin häntä aina hiukan, en ollut koskaan sataprosenttisen rento hänen seurassaan. On se minua muovannut.
Mielelläni olen lämmitellyt vanhoja lapsuusmuistoja. Olen täysin 80-luvun kasvatti, vaikka muistanhan minä jotain 70-luvultakin. Sieltä ovat varhaisimmat lapsuusmuistoni. TV:stä katsoin ensin Pätkiksiä Smurffeineen, Benny Hilliä, Muppetteja, Kuplaa, Lemmenlaivaa, Kenny Everettin Videoviihdettä, Peukaloisen retkiä, Perhe on pahinta, Kaikenkarvaisia ystäviä ("All Creatures Great and Small"), suomalaista Parempi myöhään-sketsisarjaa, Tankki täyteen- ja Reinikainen-sarjoja... Myös brittisarja Täyttä elämää jäi mieleen. Myöhemmin tuli lisää suosikkeja: Ritari Ässä, Alf, Jaki ja Nuka, Näkemiin vaan muru, Monkees, Batman (60-luvun sarja), Salainen agentti 86, Hymyhuulet, Velipuolikuu, Soitinmenot, Televisio-ohjelma Kettunen, The Twilight Zone (80-luvun painos), Älywapaa palokunta... Taisteluplaneetta Galacticaa en muista katsoneeni, nimi vain jäi mieleen. Kenny Everett oli vähän pelottava, koska se oli niin outoa huumoria. Silti se oli pakko katsoa. Kuplakin pelotti hiukan, mutta katsottava oli. Eniten ihmetytti silti "Safiiri ja Teräs"... Kun satuin joskus näkemään siitä jotain, en ymmärtänyt yhtään mitään. Aivan käsittämätöntä outoilua! Sarja jäi vuosiksi vaivaamaan päätä, halusin kovasti tietää mistä se kertoi. Uteliaisuus sai tyydytyksen joitakin vuosia sitten kun löysin puolet jaksoista DVD-boksina Helsingin Filmifriikistä. Katsoin ne aivan telkkariin nauliintuneena. Loput jaksoista eli jälkimmäinen boksi oli tilattava netin kautta, kun sitä ei löytynyt muuten mistään. Nuo kaksi boksia ovat paras DVD-hankintani. Mistä saisi nähtäväkseen ranskalaisen minisarjan "Vaarallinen mutantti" ("Le Mutant")? Nimen muistan lapsuudestani, ja sarja vaikuttaa kiinnostavalta. Kovasti siitä jotkut puhuvat, eli kulttisuosio tuntuu olevan taattu. En tiedä onko sarja julkaistu DVD:nä, sillä niillä muutamilla nettisivuilla joissa se mainitaan, käytetään kuvituksena väärän DVD:n kantta. En uskalla tilata - semminkin kun DVD tuntuu loppuneen kaikkialta.
Melkein kaikkea tuota mainittua olen saanut näin jälkeenpäin ostettua tai netistä ladattua. Ritari Ässä saa jäädä menneisyyteen, samoin Smurffit, Benny Hill, Kaikenkarvaiset ystäväni, Täyttä elämää ja Soitinmenot. Kettusta ei ole kuin yksi TV:stä nauhoitettu jakso. Sitä lisää, Markus Kajo on aina kuulunut suosikkeihini!
Jaki ja Nuka-jaksot löysin netistä äskettäin. Tosin espanjaksi puhuttuina, mutta kiva verestää tuotakin muistoa. Sarja vaikuttaa pikavilkaisulla tosi pettymykseltä, muistikuvani mukaan siinä karhunpennut joutuivat erilleen toisistaan emonsa menetettyään ja kokivat pelottavia seikkailuja suuressa maailmassa. Mutta eihän siinä ole kuin kivaa, harmittoman näköistä yhdessäoloa jonkun intiaanipojan kanssa, joka jaksossa. Mitä nyt joku ilkeä metsästäjä vähän juonittelee karhujen saalistusaikeissa. Lepsua.
Olihan minulla radio-ohjelmasuosikkejakin. Ehdoton ykkönen oli Tapani Ripatin juontama discomusiikin erikoisohjelma Ocsid. Sieltä nauhoittelin kappaleita minkä jaksoin, ja ohjelma muokkasikin musiikkimakuani aika hyvin diskon suuntaan. Enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi Ripattia aina on haukuttu. Muuten kuuntelin Ykköskabareeta, Knallia ja sateenvarjoa sekä Yhtä köyttä-yhdistyksen kokouksia. Kuka muistaa ensin- ja viimemainittuja ohjelmia? Ykköskabaree oli kuin radioon siirretty UIT:n revyy. Sama kaava, eli ajankohtaisia ilmiöitä parodioivia sketsejä ja niiden välissä lauluesityksiä, joissa tuttuihin melodioihin oli kirjoitettu uudet hauskat sanat. Mukana toilailemassa oli sellaisia tuttuja kuin Ismo Kallio, Titta Jokinen, Leo Lastumäki ja Raimo Lintuniemi. Olikohan Marita Nordbergkin, vai erehdynkö?
Yhtä köyttä-yhdistys oli nokkelampi idea. Oli luotu fiktiivinen härmäläiskylä Köyrinki, jossa kahdeksan hyvin erilaista asukasta kokoontui joka viikko keskustelemaan jostain aiheesta. Näitä aiheita olivat hyvinvointi, Lappi, alkoholi, naispomot, ihmisten katoaminen, elokuvat, ikääntyminen, seksi ja rakkaus, uskonto, (näköis)patsaat, täydelliset elämänmuutokset... Matti "kauppaneuvos Paukku" Tuominen oli lämpövoiman hoitajana työskennellyt, kommunistista ideologiaa kannattanut yhdistyksen puheenjohtaja Toivo Antinoja, Maj-Britt Heljo oli keski-ikäinen kampaamoyrittäjä Anita Sjöberg, Ritva Koskensuu hänen sisarentyttärensä, nuori punkkari Tiina Kalliovuori, Kalle Juurela (R.I.P.) Karjalaevakko, maanviljelijä ja taidemaalari Peksujeff, Aarre Karén vapaaherra von Bryloff-Virtanen, Ilkka Kylävaara suupaltti alkoholistirenttu Pentti Toivola, Hellevi Seiro nelikymppinen, 60-lukua ja nuoruuttaan takaisin haikaillut emansipoitunut Raija-Maija Ristola-Ruukku, ja Seppo Hovi (SE Seppo Hovi?) taksikuski, tavallinen perusmies Tossavainen - joissain jaksoissa oli mukana myös apteekkarska, jota esitti Maija-Liisa Peuhu. Varttitunnin pituisia jaksoja käsikirjoittivat Kylävaara, Maarit Niiniluoto ja Ilse Rautio. Jaksot yhdistivät onnistuneesti huumoria ja painavaa asiaa, ja hahmojen erilaisuus takasi sen, että he aika paljon myös mollasivat toisiaan ja joskus vähän kinastelivatkin. Etenkin patsaskeskustelu sai von Bryloff-Virtasen yhdessä vaiheessa aiheellisesti kysymään "onko tässä nyt uusi kansalaissota alkamassa?" Nauhoittelin Yhtä köyttä-yhdistyksiäkin kaseteille, ja vaikkei minulla ole ollut niitä tallella enää pariinkymmeneen vuoteen, muistan vieläkin pitkiä pätkiä niistä ulkoa.
4.6.2010
Lueskellessani vanhoja päiväkirjoja koen kaikenlaisia fiiliksiä. Merkintöjä ja juttuja kaikista kirjoitteluhommistani - luetteloista, sun muista turhanpäiväisistä asioista joita tein vapaa-aikanani - luen tuskastuneena ja kyllästyneenä. Haluaisin ne kokonaan pois päiväkirjoistani, sillä eivät ne kiinnostaisi ketään, eivät ne enää kiinnosta edes itseäni. Välillä ahdistun ikävistä asioista joista kerron, välillä hekotan nasevalle huumorilleni, välillä herkistyn kuvauksista jotka liittyvät omiin koulukavereihini, välillä syvennyn muistelemaan kaikkia juttuja kotona. Välillä saan lieviä ahaa-elämyksiä kun löydän kiinnostavia asioita jotka olen unohtanut täysin. Tuumin, että olipa hienoa, kun sain ne taltioitua. Minusta piirtyy kuva kunnollisena, pohjimmiltaan hyvin fiksuna poikana, joka on vain laiska koulussa ja aika lapsellinen. Joitakin mielipiteitäni allekirjoittaisin edelleenkin, useimpia kuitenkaan en. Esim. vuoden 1994 huhtikuun vuodatukset eutanasian puolesta ovat parhaita päiväkirjamerkintöjäni. Täyttä asiaa! Päällimmäisenä on kuitenkin tunne, että kaipaan luokkakavereitani. Minun on todella ikävä heitä. Haluaisin kuitenkin tavata heidät sellaisina kuin he olivat silloin. Ajatella - ei sellaisina kuin he ovat nyt, vaan sellaisina kuin he olivat silloin koulussa. Itse olisin kuitenkin 35-vuotias. Vaan mitähän he miettisivät minut tavatessaan? Olen päiväkirjoihin merkinnyt muutamankin kerran, miten joku luokkakaveri on lukiossa minulle sanonut, että minusta tulee vielä jotain suurta, kun osaan piirtää niin hyvin ja tehdä hienoja sarjakuvia. No, eihän minusta ole tullutkaan mitään. Olen hyvännäköinen (naamastani huolimatta), nuorekas, ja sofistikoitunut, mutta en mitään. Jossain määrin olisin heille pettymys. Vielä ei tosin ole liian myöhäistä. Se on tärkeintä, etten koskaan ole luopunut toivosta. Yritän yhä pyrkiä tunnettuuteen, vaikken olekaan saanut tehdyksi mitään unelmieni eteen.
Merkinnöistäni aistii luokkakavereiden riemun avautumisestani sekä tyttöjen salatun halun tutustua minuun lähemmin. Melkein lukiessani toivon että löytäisin merkintöjä, joissa kertoisin saaneeni tyttöystävän ja/tai ilmoittaisin avautuneeni kaikille siellä koulussa omista mietteistäni ja persoonasta, ja että kaikki tuntevat minut nyt läpikotaisin. Mutta tiedän ettei sellaisia merkintöjä ole. Missä te olette? Emmekö voisi tavata jossain? Me kaikki?
6.6.2010
Minulla on itseasiassa vähän heikko muistikuva siitä mitä oikein tein kotona Kauniaisissa, Kavallintiellä silloin kun olin lapsi. Miten aikaani kulutin iltaisin. En ollut paljoa ainakaan ulkona leikkimässä pihan muiden lasten kanssa, epäilen. Äitini mainitsi tässä joku päivä että luin hirveästi, minulla oli koko ajan nenä kiinni kirjassa. Niinhän se taisi olla. Opin tavaamaan kolmivuotiaana ja lukemaan täydellisesti nelivuotiaana, joten olin vähän ihmelapsi siinä mielessä. Kaupoissa kaikki ihmettelivät kun vaahtosammuttimen kokoinen natiainen luki mainokset ääneen. Minulla oli useita suomenkielisiä satukirjoja joita lueskelin, ja niissä oli paljon tekstiä. Eivät ne välttämättä mitään pikkulasten kuvakirjoja olleet, sellaisia joissa on aukeaman kokoinen kuva ja siinä seassa pieni tekstinpätkä. Ihan kunnon tekstipainotteisia kirjoja oli ainakin yksi.
Palapelit olivat myös yksi suuri innostukseni. En ole koskaan antanut isäpuolelleni täysin anteeksi sitä, että hän eräänä päivänä heitti menemään kaikki alle 1000 palan palapelit. Muutama päivä tosin vein palapelini ullakolle saadakseni lisää tilaa CD-R- ja DVD-R-levyilleni. En minä ole niitä ehtinyt enkä viitsinyt täällä asuessani koota.
Kesällä 2001 aloin todenteolla harrastaa valokuvaamista. Aloitin hieman kömpelöllä mutta lupaavalla valokuvasarjalla Kauniaisista, lapsuuden maisemistani. Kävin kaikissa minulle tärkeissä paikoissa. Vähitellen kehityin, ja katsoessani kahta kokoamaani valokuva-albumia huomaan seassa oikein onnistuneita otoksia. Ei juurikaan ihmisiä, enemmän suosin pitkiä pyöräretkiä, joilla kuvasin maisemia ja luontoaiheita. Kuvani ovat usein yksinkertaisia, pelkistettyjä ja seesteisiä. Kolmeen vuoteen en ole kuvannut mitään, ikävä kyllä. Haluaisin lämmitellä harrastustani uudelleen, nyt kun olen selvinnyt kaikista henkisistä ongelmistani.
Käytyäni graafisen suunnittelijan opinnot loppuun vuonna 2007 en jaksanut krooniselta alakuloltani juuri hakea alalta töitä. Jotain pientä hakua sain tehtyä, mutta se ei johtanut mihinkään. En uskaltanut ottaa isäpuoleen ja äitiin yhteyttä, koska tiesin että tulisi tenttiä töiden etsimisestä ja löytämisestä. Siivosin vain junia, sitä jaksoin sentään tehdä, vaikka olinkin töissä totinen, hiljainen ja sulkeutunut. Eräänä päivänä DNA soitti minulle ja tarjosi kännykkäliittymän vaihtoa. Vähän heikossa mielentilassa tulin suostuneeksi, varsinkin kun puhelinmyyjä oli niin innokas etten mahtanut hänelle oikein mitään. Samalla puhelinnumeroni vaihtui ja totesin että mitenkäs nyt näin kävi. Tuli syksy, tuli talvi, kävin töissä, en jaksanut hakea graafisen alan töitä ja sitten tuli vielä lama viemään sen alan työpaikat. Vasta joulun lähestyessä uskalsin soittaa isäpuolelle.
He olivat monta kertaa yrittäneet saada minut puhelimella kiinni, tuloksetta. Tietysti, kun numeroni oli vaihtunut enkä ollut ilmoittanut uutta numeroa kellekään. Koko suku oli kuulemma ihmetellyt minua. Tiedän että se oli ruma temppu, mutta kun olin masentunut ja pelkäsin kysymyksiä töiden hausta. Ne olivat lopulta kuitattavissa laman mainitsemisella. On minulla vieläkin huono omatunto.
7.6.2010
Elämäni tärkein lemmikki hankittiin 16.8.1992. Kotiimme saapui harmaaraidallinen maatiaiskissa, joka sai nimekseen Nikke. Hän elää yhä, mutta lähemmäs 18-vuotiaana ikä alkaa jo painaa pahasti. Nikke on välillä ollut vähän ylipainoinen, mutta nyt hän on laihtunut ja kuihtunut. Munuaisissa on ongelmia. Vaikka Nikke on kuulunut kiinteänä osana elämääni vain muutaman vuoden ajan, hän on silti minulle hyvin rakas. Jonna ensin vähän vastusteli lievän allergiansa takia. Äiti on usein sanonut että Nikke viihtyi melkein parhaiten minun huoneessani, koska siellä oli takuulla rauhallista. Tyttärillä oli siskonkinaa, mutta minä korkeintaan soittelin musiikkia kaseteilta. Niinpä Nikke nukkui usein sänkyni päällä. Se kai on vaikuttanut Niken suhtautumiseen meihin kolmeen jälkikasvuun. Jonna kyllä kohteli Nikkeä hyvin ja rakkaudella ainakin alussa, pärjäten allergiansa kanssa, mutta silti Nikke on ollut lämpimämpi minua kuin tyttöjä kohtaan.
Rakastan kaikkia eläimiä, mutta ehkä kissoja kuitenkin eniten. Kuinkahan paljon tulen suremaan Niken kuolemaa?
1.7.2010
Hellettä ja nautintoa. Kuinka ihanaa onkaan kävellä läheiseen metsään, asettua makuulle ruohikkoon sekä sammalen peittämälle kalliolle, ottaa parit torkut, nauttia parit jäätelöt ennen ja jälkeen, ja kotona vielä pullollinen Pepsiä. Kuuntelen vielä The Monkeesia (Instant Replay ja The Monkees Present tässä nyt viimeksi) ja tuumin, että tällaista elämän pitää olla. Vapaata, rauhallista sinkkuelämää. Tästä elämäntyylistä en luovu.
6.7.2010
Nautiskelen paahtavasta helteestä, ja olen iloinen siitä että minulle on annettu viime aikoina pelkkiä yövuoroja. Minun ei tarvitse rehkiä kuumuudessa, vaan silloin kun ilma on sopivan vilpoisaa työntekoon. Päivisin vaeltelen ja loikoilen Ilmalan metsissä (taisin löytää Kati Sinenmaan asumuksenkin). Ahmin jäätelöä ja juopottelen limsaa. Nautin lintujen viserryskonserteista ja heinikoiden hyväilyistä. Kotona kuuntelen levyjä ja katson japanilaisia chambara-elokuvia. Voiko elämältä muuta toivoa?
4.8.2010
Kerrassaan ihana kesä! Täydellinen. Tällaista joka vuosi, niin ei kaipaisi Suomen kesästä minnekään etelärannoille. Minä olen vain nauttinut näistä helteistä. Kävellyt aina välillä Ilmalan metsässä ja mennyt omalle suosikkipaikalleni ylös kalliolle missä eivät hyttyset juuri kiusaa, mennyt kanervan ja sammalen muodostamalle mättäälle ja ottanut muutaman tunnin torkut. Sainpahan samalla väriäkin pintaan. Jäätelöä olen ahminut niin paljon kuin napa vetää.
Alan jo huolestua että olenko muuttunut liian laiskaksi. Njaa, turha pelko. Kotona olen puuhaillut kaikenlaista, en ihan entiseen tahtiin mutta päivittäin kuitenkin jotain. Ensi viikolla alkaa puolentoista viikon loma, sen kulutan elämäkertani parissa.
5.8.2010
Niiden kahdeksan ja puolen vuoden aikana, jolloin olen siivoustyötä tehnyt, en ole pitänyt ainuttakaan sairaslomapäivää. Joskus harvakseltaan on ollut flunssaa, mutta olen silloinkin ollut töissä. Tiedän ettei pitäisi, mutta kun a) tarvitsen rahaa, b) flunssat eivät vie minulta paljon voimia ja c) flunssani kestävät vain muutaman päivän. Terveyskeskukset ovat minulle jopa vähän outoja paikkoja. Väitän, että ainakin vuodesta 1984 lähtien terkkarikäyntini voi laskea hieman reilun yhden käden sormilla.
Painoindeksini on jotain 20 ja 21 välillä. Juuri normaalin alarajoissa. Siitä on kyllä vähän haittaakin. Viimeisen parin verikokeen aikana olen pyörtynyt. Aiheuttaahan se lievää neulakammoa. Tunnustan, etten ole uskaltanut hoitaa rokotuksianikaan kuntoon tämän takia. Yhden aineen voin kerralla ottaa kehooni eikä tunnu missään, mutta useampi?
En tosin ole punninnut itseäni moneen vuoteen. Painankohan vieläkin 65 kiloa? On minulle tullut vähän lihaksia ja ehkä painoakin.
6.8.2010
Minulle tulee nyt kahden vuoden ajan Suomen Kuvalehti kotiin. Joku lehtitalomies soitti minulle ja tarjosi kahden vuoden etutilausta jostain vapaavalintaisesta lehdestä. SK oli ainoa mielekäs vaihtoehto, muut olivat jotain Seuraa, Apua, Tekniikan/Vauhdin Maailmaa ja Akua. Hinta on puolet normaalista eli 234 euroa kahdesta vuodesta yhden sijaan. En aio jatkaa tilausta tämän ajan jälkeen, käy liian kalliiksi kukkarolleni. Kahden vuoden ajan kuitenkin hyvää luettavaa joka viikko.
Suomen Kuvalehdessä oli vähän aikaa sitten juttu lapsettomuudesta, pariskunnista jotka eivät ole saaneet lapsia hedelmättömyyden takia. Niinpä niin, ihmisen syytä. Kemikaalit ja saasteet. Toisaalta noin luonto hoitaa kuntoon maapallon ylikansoitusongelman. Jos ihmisiä syntyy sperman laadun heikkenemisen takia yhä vähemmän, se auttaa tuota ongelmaa. Olisivat ihmiset onnellisia, kun heidän ei tarvitse tunkea lisää kaltaisiaan maailmaan, jossa heidänlaisiaan on jo liikaa.
SK:ssä pidän mm. Jukka Ukkolan pakinoista. Olen ollut hänen faninsa monta vuotta. Ei hän enää ole ihan yhtä terävä kuin takavuosina, mutta kuka sitä nyt vuosikymmeniä jaksaisi pitää samaa tasoa yllä. Hän osaa loistavasti yhdistää älykkyyden, nokkeluuden ja huumorin. Minulla on hänen "SuoMesta"-pakinakokoelmansa. Samperi vain kun pakinoitsijat ovat aina niin laiskoja kokoamaan kirjoituksiaan kirjamuotoon. Löysin äskettäin junasta Alpo Ruuthin "Maailmanloppu ja muita ongelmia"-kolumnikokoelman. Vain 29 kolumnia vuosien 1979-84 ajalta. En tosin tiedä montako hän niitä kirjoitti, ja mies kuitenkin kirjoitti kaikkea muutakin.
Älykkäästä huumorista puheenollen, Hesarin sarjakuvapalsta on parantunut huimasti viime vuosina. Fingerporin seuraksi tuotiin tanskalaiset Wulffmorgenthaler ja Biller. Varsinkin ensinmainittu on poskettoman hauska ja kekseliäs. Sääli tosin, että Väärä johtopäätös sai väistyä. Miksi se? Ennemminkin pitäisi heivata se Harald Hirmuinen pois. Se sarja ei ole enää yhtään mitään. Se on niin väsähtänyt kuin mikään sarja voi olla. Suomalaiset vain ovat niin kiintyneet Haraldiin, kun se kertoo viikingeistä. Mutta kun sarjassa ei ole enää kunnon vitsejä eikä ideoita. Muutamaa perusvitsiä vain varioidaan. On renttuvitsi, Orm Onnekas-vitsi, autiosaarivitsi, venevitsi, verokarhuvitsi, linnanryöstövitsi, hunnihyökkäysvitsi, Tohtori Shokin kertoma laihdutusvitsi sekä Hamlet-ja-Horna-vitsi. Montako muunnelmaa samoista aiheista Chris Browne vielä keksii? Karmaisee ajatella, että kun hän kuolee, poikansa jatkaa sarjaa ja Hesari jatkaa sen julkaisua. Sunnuntaisarjoista joutaisivat pois Velho, Santeri, Sekametsä ja Karvinen, vaikka viimeksimainitusta luopuisin vähän hammasta kiristäen. Karvinen on minulle rakas sarja, mutta kun sekään ei ole enää yhtään mitään. Unipilleri. Siitä on kadonnut kaikki. Korvikkeeksi ei riitä Eskon tyttöystävä, jonka ammattikin (eläinlääkäri) tuntuu unohtuneen.
7.8.2010
Tämä vuodatussivu on minulle tärkeä henkireikä. Haluan kovasti kertoa muille ihmisille näitä samoja asioita joita tänne vuodatan, mutta kun kukaan ei koskaan keskustele kanssani. Muiden kanssa vain. Jos joku kysyy minulta jotain, se on jotain pinnallista, josta ei ole kunnon jutunjuureksi tai joka ei voisi johdattaa keskustelua johonkin tässä käsittelemääni asiaan. Joskus ehdin vähän vihjaista jollekulle jostain syvemmästä asiasta, joka painaa mieltäni, mutta ennen kuin ehdin jatkaa, toinen on jo ehtinyt kysyä jotain jostain muusta aiheesta tai joku muu on ehtinyt väliin ja ruvennut puhumaan sen toisen kanssa jostain aivan muusta - ja minä jään unhoon.
8.8.2010
Kohtapuoliin ne Rainbow-hipit häipyvät Leppävirrasta. Toivottavasti ovat viihtyneet. Mitenkähän heidän porukkaansa pääsisi liittymään?
En ole saanut vielä velkaani hoidetuksi pois. Parin päivän päästä pulitan 500, sitten on 675 euroa jäljellä. Tarvitsen kuitenkin jatkuvasti täydennystä levykokoelmaani. Ei se mitään, velkaa olen kuitenkin lyhentänyt joka kuukausi useilla sadoilla euroilla. Satoja euroja levyihin, satoja euroja velkaan, sitten vuokra. Juuri muuhun ei rahaa sitten menekään. Ruoan saan aika hyvin hankituksi pullorahoilla. Harvoin tarvitsee automaatilla käydä.
En osaa tuntea häpeää mistään. Nuorena mokailin ja tein itsestäni naurettavan jatkuvasti. Lopulta turruin häpeäntunteeseen. Enää minua ei nolostuta mikään. Sama juttu itkemisen kanssa. Olen niin kovettunut, etten osaa itkeä vaikka itkettäisikin.
21.8.2010
Olen aina ymmärtänyt persoonallisuuksia. Sellaisia, jotka ärsyttävät monia ihmisiä, koska ovat erilaisia ja tekevät asioita eri tavalla kuin mitä pidetään normaalina. Veltto Virtanen, Mikael Jungner, Hjallis Harkimo... Ihmiset eivät ole välttämättä aina ymmärtäneet heitä, koska he ovat Persoonia. Paavo Väyrynen, Matti Nykänen (hänellähän on ADHD, se täytyy ymmärtää), Veikko Vennamo... Olen aina pitänyt väriläiskistä. Ennen julkkikset olivat sellaisia, he olivat päässeet julkisuuteen huomattavilla ansioillaan. Nykyään melkein kaikki medioissa näkyvät ihmiset ovat pintajulkkiksia, väriläiskät ovat liian harvassa. Minä ymmärrän Persoonia, koska olen itsekin sellainen. Jos olisin julkisuudessa, minäkin ärsyttäisin monia ihmisiä puheillani ja mielipiteilläni.
Nyt lehdissä kohistaan aivohalvaus- ja narkolepsiatapauksista, joiden aiheuttajaksi epäillään sikainfluenssarokotetta. Onneksi en ottanut rokotusta. Oli minulla jokin tavanomainen flunssa jossain vaiheessa, mutta se meni tuttuun tapaan ohi muutamassa päivässä.
Eivät tällaiset SARSit, sikaflunssat ja AIDSit ole silti mitään. Vielä saattaa tulevaisuudessa iskeä kunnon pandemia joka niittää miljoonittain ihmisiä. Mistä sen tietää? En silti ota stressiä. Jos iskee, niin se iskee. Jos kuolen, niin sitten sanon vain moi kaikille.
22.8.2010
Hannele Laurilla oli kuulemma romanssi Vesku Loirin kanssa. Nyt se sitten selvisi, miksi Lauri jaksoi spedeillä niin kauan.
U2:n konsertit kantautuivat mukavasti Hartwall Areenalta rautatien viereiselle kävelytielle, kun kävelin töihin yövuoroihin tänä viikonloppuna. "Everybody raise your hands up in the air and yell "aaaaaaaaaaaaaaaaa..." It's u for the money and 2 for the show. I'm The Edge, and this is Bozo... sorry, Bono".
Muutama yö sitten näin unta isästä ja Nikke-kissasta. Ihana uni, jossa halailin ja hellittelin Nikkeä oikein antaumuksella.
Kuinkahan moni näkee unensa väreissä? Minä näen.
27.8.2010
Harrastan paljon kielivitsailua. Pidän sanaleikittelystä, ja keksin aina silloin tällöin juttuja tyyliin:
"Keitä heitä, mutta älä heitä noita" "Keitä heitä?"
Ei maha mittää, mutta selkä ei kestä.
Selvä pyy - ja känninen käki.
Niitä löytyy siellä sun tiellä sun täällä joka säällä.
Asia HK, sanoi lihamestari.
Elva tolva luppakolva.
Olen mestari keksimään myös sadatteluja:
Voi Hitlerin umpisuoli
Voi Juntusen pahvilaatikko
Voi jum laude approbatur
Voi Dinkelin praktiikka
Voi kalifrankki
Voi Reikanin rupiset rystyset
Voi pirunluikaus
Voi piru ja paavin henkselit
Voi jurmankaariruttana, herkumaripuli, jumpernikkeli, jumpretinhuidula, jurmenkariekuma, jonkumavikureikele, perskanavoukinanruimare, jurkemanruikeli, riekumantinkura, rempulanlutina, jurttanan rötkäle ja jehnakkeen rytkimän jumfretti.
Kaikkea tuollaista hilkumapuupelia (=soopaa) siis.
Pari päivää sitten töissä keksin aikamoisen määrän Aaltotie-strippejä. Kuusi uutta vitsiä tuli. Voisin siis mainiosti alkaa vihdoinkin taas piirtää, kun kerran vitsejä taas syntyy. Nuo nyt tällä sivustolla olevat piirsin siihen aikaan, kun olin vielä Sadun kanssa. Siivoustyö on minulle ollut suorastaan tärkeä ideointia silmälläpitäen, moppia heilutellessani keksin paljon ideoita sarjakuviin. Nimeän strippi-ideat ja pyörittelen nimiä päässäni, siten muistan ne vielä kotonakin.
Haluaisin ujuttaa sarjakuviini enemmän mustaa huumoria. Myös verbaalihuumoria. Se on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi, sellaiset huumorilajit eivät oikein luontevasti istu keksimiini tarinoihin. Töissä voin esimerkiksi vessan roskiksesta löytää aivan verisen tamponin ja heittää itsekseni kommentin, että "Draculan tikkari".
Olen nyt entistä enemmän upoksissa omassa maailmassani. En niin paljoa kuuntele mitä ympärilläni puhutaan. Ei kiinnosta. Seurausta ikävistä kokemuksistani ihmisten kanssa.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25
26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48
49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71
72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 86 87 88 89 90 91 92 93 94 95
