22.2.2010

Välillä tulee mieleen, että pitäisi muuttaa asumaan johonkin toiseen maahan. Ehkä jossain toisessa maassa asuessani olisin nyt hyväpalkkaisessa duunissa ja ehkä kuuluisa sarjakuvapiirtäjäkin. Ei täällä Suomessa ihmistä arvosteta, mikään ei toimi, junat hajoavat talvipakkasilla, ja suunnilleen kaikki ihmiset ovat ongelmatapauksia. Vielä pahempia sellaisia kuin minä.

Wreckless Ericin musiikki kuulostaa hyvältä silloin kun olo on vähän tällainen. Hän on itsekin sopivasti sekaisin ja tietää tällaiset fiilikset. Jos myös tuntuu siltä, että yhteiskunta pakottaa asettumaan tiettyyn muottiin, vaikkei itse sitä haluaisi, niin kuunnelkaa Ericin kolme ensimmäistä albumia - Wreckless Eric, The Wonderful World of... ja Big Smash kronologisessa järjestyksessä. Kun tulette Big Smash-levyn kohdalle, tiedätte mitä tarkoitan.


28.2.2010

Tänään oli taas iltavuoro töissä silkkaa helvettiä. Kun eivät muut tee omia hommiaan moitteettomasti, koko ajan minun pitää korjata muiden jälkiä jos olen moppaajana ja menen muiden perässä. Ensin työnjako ilmoitti että raiteella se-ja-se on jossain vaunussa oksennusta vessan lavuaarissa. Joku meni sinne tyhjentämään lavuaaria imutraktorilla, minun piti mennä perässä pyyhkimään räteillä loput ja suihkuttamaan hajunpoistoainetta. Oli kuitenkin kiirejuna tulossa, sellainen joka viipyisi varikolla vain kolme varttia. Menin viiden muun kanssa siivoamaan sitä. Homma hoidettiin vartissa, sitten kävelin kohti sitä-ja-sitä raidetta... ei junaa. Se oli lähtenyt! Jos oikein ymmärsin, juna oli lähtenyt jo ennen kuin imutraktorikuskikaan oli sinne ehtinyt. No, äskeisessä junassa oli vessan lattialle jäänyt kusta. Minun piti mennä sinne siivoamaan se pois. Hoidettuani homman palasin kahvihuoneeseen, mutta työkavereita ei näkynyt. Ajattelin, että he ovat kai ulkona tupakalla tai jotain. Hetken päästä he tulivat ja ihmettelivät miksen ollut sillä-ja-sillä raiteella siivoamassa junaa heidän kanssaan. Täh, eihän minun lapussani ollut sellaista junaa mainittuna. Ei niin, se oli jäänyt aamuvuorolaisilta tekemättä, tuli yllätyksenä, eikä kukaan ollut siitä minulle ehtinyt mainita. No, se siitä kuitenkin, seuraava juna oli IC. Eläinvaunussa pitää roskienkerääjän olla tarkkana, koska siinä on pleksilasilla eristetyt kopit joissa on matto. Penkkien takaa voi löytyä mitä tahansa roskia, ja löytyykin. Tällä kertaa oli yhdessä kopissa penkkien takana erityisen paljon roskia, ja konttasin siinä niitä keräämässä itsekseni manaillen. Taas oli roskienkerääjä ollut huolimaton. Laitoin roskat laukkuuni, jossa pidän moppeja, roskakasetteja, niskaliinoja ja pieniä roskapusseja. Aikaa kului. Jonkin verran aikaa kului myös ennen kuin tajusin, että pahviastia, jossa oli ollut mikälie takeaway-ruoka-annos, ei ollutkaan tyhjä. Siitä oli valunut ulos rasvaista ruokaa, joka oli sotkenut kaikki laukussani olleet roskapussikasetit. Lisää kiroilua. Siivouskeskukseen palattuamme huuhtelin kasetit hanan alla.

Seuraava juna: Pendolino. Roskienkerääjä unohti kerätä roskat ykkösluokan vaunun ohjaamosta sekä välihuoneesta, jossa on pitkiä penkkejä ja pöytiä. Kokoushuone tai mikälie. Minä rupesin olemaan todella vihainen. Vieläkään en silti päästänyt äännähdystäkään, enkä ruvennut huutamaan kellekään. Kukaan ei ollut koskaan ollut läsnä, kun kaikki nämä edellämainitut harmit olivat tapahtuneet minulle. Kun kulloinenkin syypää huitelee jossain kahden-kolmen vaunun päässä, ja kestää puoli tuntia ennen kuin ko. henkilö sattuu vierelleni, en viitsi enää siinä vaiheessa ruveta aukomaan suutani. Viskelen moppiani, paukutan ovia jnpp., yleensä kukaan ei silloinkaan satu olemaan näkemässä riehumistani.

Ruokatunnin vietin syrjässä kaikkien katseilta. Seisoskelin paikallani, itkin ja mökötin. Yritin rauhoittua.

Harmit jäivät onneksi siihen, mutta ei se ollut suurikaan lohtu, kun päivä oli jo peruuttamattomasti pilalla.

En silti ole itsekään viaton. Tiedän, että minun kuuluisi huomauttaa muille jos he tekevät laiminlyöntejä, jotta he oppisivat virheistään, mutta kun ei mieleni tee nähdä ketään muuta ollessani kiukkuinen. En kaipaa työkavereiden seuraa, varsinkin kun kaikki ovat vain keskenään ja puhuvat eestiä tai venäjää. En pysty saamaan heikoilla sosiaalisilla taidoillani kontaktia heihin, kun siinä on se tietty henkinen muuri välissä.

Työt haluaisin hoitaa vain omilla systeemeilläni. Minua esim. ärsyttää, kun junan siivous aloitetaan siitä päästä joka on kauempana kun junaa kohti kävellään. Selitetään, että niin on kätevämpää, koska seuraava juna on vastapäätä samalla raiteella, joten yhden junan siivoamisen jälkeen tarvitsee kävellä vain muutamia askelia seuraavaan junaan. So what? Pitäähän sitä kuitenkin kävellä sen ensimmäisen junan päästä päähän ennen kuin siivoaminen voidaan aloittaa. Saman verran tulee käveltyä kuitenkin, ei se vähennä kävelemistä ollenkaan. Naisen logiikkaa...

Sitten ärsyttää, että yhä useamman mielestä vessan lattioiden putsaus kuuluu moppaajalle, ei vessojen pesijälle. Moppaaja ottaa mopilla vessan lattian. Mopilla?! Vessan lattia?! Niin tulee minun mielestäni tehdä vain invavessojen kohdalla, joissa on iso lattiapinta-ala, pienempien vessojen lattiat putsaa vessojenpesijä, ja RÄTILLÄ!!! Ei mopilla saa lattiasta tarpeeksi puhdasta. Vessojen lattioiden puhdistus tulee hoitaa huolellisemmin hygieniasyistä, ja se onnistuu vain rätillä. Siis vessanpesijän hommia. Näin minulle opetettiin vuonna 2001, ja samalla systeemillä menen nyt ja tulevaisuudessakin. Samoin yhä useammat käyttävät nyt joitain ihme mopinvarsia, joissa on ohuenohuet lavat. Näihin sitten pujotetaan kapeaakin kapeammat lankaosat, ja sitten mopataan isojen junanvaunujen lattiat. Voi jestas! Kuka älypää tuollaista on taas keksinyt? Onhan se vika, ettei halua muuttaa omia työskentelymenetelmiään, vaikka pomot muuta määräisivätkin. Minusta kuitenkin pomojen määräykset ovat sitä varten, että työntekijät kyseenalaistaisivat niitä, ja valitsisivat noudatettaviksi vain ne järkevimmät. Minä olen hyvin muutosvastainen. Jos jokin muutos ei oikeasti korjaa jotain EPÄKOHTAA, niin sitten vastustan sitä.

Hyvin harvoin kuitenkin valitan ääneen mistään kellekään. Vedän hiljaisia protesteja ja kiukuttelen itsekseni. En auo suutani vaikka siltä tuntuisi, sillä pelkään joutuvani leimatuksi hankalaksi ihmiseksi, ja että työpaikkani vaarantuisi. Sitäpaitsi olen koko ikäni joutunut tottumaan siihen että minä olen aina väärässä ja muut aina oikeassa. Niin se on aina ollut. Jos valitan jostain, muut vetävät esiin niin vahvan vasta-argumentin, että minun on paha enää sanoa siihen mitään.

Ei minun kannata enää yrittää vaihtaa alaa tai ruveta mitään muutakaan tekemään. Olen kyllästynyt siihen, että rahaa palaa sellaiseen, josta ei sitten myöhemmin tulekaan mitään, tai mistä ei muuten vain ole enää myöhemmin mitään hyötyä. Maanmittarin koulutus, ajokortti, graafisen suunnittelijan koulutus... Lähipiirinikin on varmasti lopen kyllästynyt moisiin turhiin rahareikiin. Luuseri olen ja luuserina pysyn.


4.3.2010

Talon sauna saatiin korjatuksi pari viikkoa sitten. Tänään työvuoroni sallivat minun ensi kertaa käydä saunomassa. Paikka oli uudistettu täysin, uudet suihkut, kaakelit, lauteet... Lämmössä vain oli valittamista, en saanut kunnon tuhteja löylyjä aikaiseksi vaikka heitin ahkerasti vettä kiukaalle. Mutta hyvä näinkin.


10.3.2010

Tänään tuli palkka, ja saman tien meni tililtä sekä vuokra että loput 400 euroa Mastercard-velastani. Nyt on siis kahdesta velastani toinen kokonaan maksettu. Jäljellä on enää yksi velka, GE Money Oy:lle on vielä 2200 euroa maksettavaa. Se on se velka, jota lyhennän säännönmukaisesti 200 eurolla/kuukausi. Tililleni ei jäänyt paljoa, reilut viisikymppiä vain. Pärjään kuitenkin hyvin kaksi viikkoa kunnes seuraava tili tulee. Oloni on helpottunut.

Eilen ostin kehyksen, ja tänään hain ullakolta todistuksen äo-testin suorittamisesta. Laitoin sen raameihin ja ripustin seinälleni. Vuosi ja kolme kuukautta testin suorittamisen jälkeen muutin mieleni tämän asian suhteen. Elämässäni on sittenkin edes yksi asia josta voin olla edes hieman ylpeä.



13.3.2010

Viimeisin uneni:

Minut oli pyydetty töihin isossa, monikerroksisessa rakennuksessa toimivaan ruokakauppaan, jossa kävi koko ajan eräs tietty humalainen tyyppi. Olikohan se niin, että äitini oli töissä kassalla, ja hän pyysi minut sinne? En muista varmasti. Tehtäväni oli hengailla kassojen luona, tarkkaillen asiakkaita, ja kun se humalainen mies tulisi, hoitelisin hänet ulos käymättä kassan kautta, ettei kassaneidin tarvitsisi kestää häntä. Aikani siinä seisoskelin, kunnes jossain vaiheessa ajauduin ulos rakennuksesta, en muista mitä siinä tapahtui. Minulla oli sitten lieviä vaikeuksia päästä takaisin siihen kerrokseen, jossa kauppa oli. Samassa rakennuksessa taisi olla jotkut julkkisbileet, joita sitten seurasin tuoreeltaan 7 päivää-lehdestä. Sitten päädyin yhteen asuntoon, jonka omistajat lähtivät jonnekin ja jättivät minut pitämään seuraa koiralleen. Ihana valkoinen puudelinarttu, joka ihastui minuun oikein toden teolla. Rapsuttelin sitä ja se nuoli minua antaumuksellisesti. Sitten heräsin.


1.4.2010

Joinakin päivinä osaan arvostaa työtäni. Koska se on aika raskasta fyysistä työtä, se pitää minut hyvässä kunnossa. Minua ei ole luotu harrastamaan mitään urheilua eikä edes juoksemaan, ja kuntosaleissa minua ei saa käymään millään. Minun on täytynyt etsiä muita keinoja pitämään itseni kunnossa. Fyysinen työ sopii minulle. Joudun tosin jatkuvasti kamppailemaan ulkopuolisuuden tunteen kanssa kaikkien maahanmuuttajien seassa, mutta joka asialla on kaksi puolta. Ehkä he puolestaan joutuvat tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi vapaa-ajalla? Työpaikalla he saavat olla ns. omiensa joukossa. Jutella ja vaihtaa ajatuksia. Tärkeä henkireikä? Ken tietää. Minä taas en edes pahemmin kaipaa muiden ihmisten seuraa, joten ehkä minun ulkopuolisuuden tunteeni onkin lievempi kuin noilla työpaikan virolaisilla ja venäläisillä. Siitä syystä en juuri koskaan valita mistään. Aina löytyy vastakkaisia näkemyksiä tai muita vastaväitteitä hiljentämään minut. Ja koskas minä muka olisin ollut oikeassa missään asiassa?

Harmittaa, että olen saanut ikään kuin väärät lahjat. Sanoin jo aiemmin, että voisin olla tutkija, mutta ettei se välttämättä olisi kovin palkitsevaa pitemmän päälle. Voisin olla tietyssä mielessä myös miesmalli, koska kävelytyylini on kaunis. Liikun sulavasti ja tyylikkäästi. Toisaalta ulkonäköni ei taida täyttää kriteerejä. Ryhtini ailahtelee. Iso, naisellinen takapuoli, joka kuitenkin on karvainen kuin apinalla. Kaareva selkä, laiha ylävartalo, helkkarin paksut ja lihaksikkaat reidet. Minulle pitäisi tehdä vaatteet mittatilaustyönä - tai sitten minun pitäisi siirtyä käyttämään naisten housuja. Hemmetin iso pääkin on, minulle on vaikea löytää riittävän isoja hattuja. Naamanikin on hölmö. Ei tällä pärställä ja persoonallisuudella naisia isketä. Siksi olenkin lakannut yrittämästä. Niin, ja tietysti siksi, että olen vääränlaisten naisten takia saanut traumoja...

Olen myös pistämätön diskotanssija, mutta mitä siitä? Ei sillä elätä itseään, että osaa vetää travoltaa tanssilattialla. Olin viime lauantaina isäpuolen tyttären serkkutytön häissä. Juhlat pidettiin yhdessä tilausravintolassa Vantaalla, siellä oli bändikin vetämässä kaikkea ravintolamusasta diskoon, rokkiin ja rhythm'n'bluesiin. Äitini pyysi minut tanssimaan kanssaan valssia. En ole sitä tanssinut kuin kerran yläasteella, kun koulussa opettelimme sitä. Siihen nähden improvisoin aika hyvin, vähän epävarmasti mutta ihan hyvin sinnepäin. Minä jopa vein, kuten miehen kuuluukin. Morsiamen isä ja joku mummo kutsuivat minut vielä diskoamaan, ja silloin sain päästää pedon itsessäni irti. Faija valitteli että koidun vielä hänen kuolemakseen tuolla menolla, ja jäin sitten sen vanhan naisen kanssa tanssimaan James Brownin "I Got You (I Feel Good)"in tahtiin. Mummo katseli minua kauhuissaan, kun vedin vauhdikasta koreografiaa. Olisittepa myös nähneet minut Tallinnanristeilyllä keväällä 2003, kun melkein sytytin tanssilattian tuleen kovalla menolla.

Töissäkin liikun siivoamisen aikana hyvinkin nopeasti, notkeasti ja taiteellisesti, kaikki omat liikkeeni täydellisesti halliten.

Mitä kuitenkaan hyödyn siitäkään taidosta? Tai siitä, että minulla on erittäin notkeat ja vikkelät sormet. Monen vuoden harjoittelu on tuottanut tulosta. Hyvä pitää sormet notkeina. Vaikka sitten vain omaksi iloksi, niin kuin on asian laita suurinpiirtein kaikkien talenttieni kanssa. Osaisipa vielä spagaatin. Tai edes saada sormet koskettamaan maata taivuttamatta polvia. Tai viheltää kunnolla. Tai laulaa. Tai napsauttaa sormia.

GE Money Oy on ollut tänä vuonna ilkeä. Joka kuukausi on pitänyt maksaa 40 euron korko, joten 200 euron lainanlyhennyksestä onkin nyt vain 160 euroa sitä varsinaista lyhennystä. Minulla on nyt vähän yli 2100 euroa velkaa jäljellä. Toukokuun lopulla nostan Mastercard-kortillani rahaa luottorajaan - 1800 euroa - asti, laitan tililleni, ja maksan GE Money-velan. Sitten jään Sampo-Pankille velkaa 1800 euroa, jota voin lyhentää aivan mieleni mukaan, kunhan vähintään kymmenesosan velkasummasta. Niillä on inhimillisemmät korot. Muutenkin olen velkaa mieluummin Sampo-Pankille kuin jollekin lainafirmalle. Lyhennän velkaa joko 400 tai 600 eurolla / kuukausi, ihan sen mukaan miten tuntuu että rahaa on. Yritän saada velan hoidetuksi elokuussa. Jos menee tiukille, niin syyskuussa.

Vuokra nousee taas heinäkuussa kympillä. 460 euroa + se 7 euron saunamaksu. Tuntuu siltä että kipurajalle mennään. Isännöitsijä ei todellakaan tee tätä helpoksi, päinvastoin.

Parasta juuri nyt on, että kevät alkaa, lumi sulaa ja aurinko paistaa. Luonto herää ja niin minäkin. Valo lisääntyy ja piristää minua.


17.4.2010

Hammaslääkäri ei saanut koko alempaa viisaudenhammasta poistetuksi. Ikeneen jäi palasia. Kaksi sirua olen saanut kaivettua ulos, ainakin kolmas on vielä piilossa. No, tulee lisää töitä kynsileikkurille ja partakoneenterälle. Minulla on hyvä kivunsietokyky, ei siinä muuta tule kuin hieman ylimääräistä puuhaa jonain vähän tylsempänä hetkenä.


21.4.2010

Olisi hauskaa tekstittää elokuvia ja tv-sarjoja - pikku vinkkinä. Harjoittelen usein itsekseni kun katson jotain kivaa englanninkielistä filmiä. Mutta hei, mieluiten vanhoja tuotantoja...


23.4.2010

Kasvissyönti? Hyvä kannanotto, mutta ei se ratkaise mitään. Se, että lihatuotanto tuottaa leijonanosan haitallisista päästöistä, ei tarkoita että lihansyönti olisi väärin, vaan että ihmisen pitäisi itse metsästää oma ruokansa. Se vain ei onnistu enää, koska ihminen on luonut itselleen niin omituisen tavan elää. Ei meidän kuulu hallita maailmaa ja muokata ympäristöä, vaan elää sen ehdoilla. Meidän olisi pitänyt pysäyttää kehitys jo varhaisessa vaiheessa ja välttää luomasta itsellemme sellainen hyvinvointi, että ylikansoitamme maailman miljardeilla ihmisyksilöillä. Ihmisen kuuluu myös toimia riistana joillekin toisille eläimille. Ei meidän kuulu alistaa kaikkia muita eläinlajeja ja kesyttää tai tappaa sukupuuttoon ne eläimet, jotka ovat meille vaarallisimpia. Syö tai tule syödyksi. Myös ihmisen kuuluu tulla syödyksi, sillä tavalla estetään ylikansoitus.

Ihmisen pahin virhe on kuitenkin rahan keksiminen. Muinaisten foinikialaisten törttöilyn takia maailmaa piinaavat niin monet ongelmat, ettei niitä enää ikinä voi ratkoa. Jos rahaa tai ylipäätään omaisuuden suuruuden vertaamista ei olisi keksitty, olisimme välttyneet melkein kaikilta ongelmilta joiden kanssa ihmiskunta nyt painiskelee.


24.4.2010

Vihdoinkin velkani on painunut alle 2000 euron. 1935 euroa tarkkaan sanoakseni. Silti en voi välttyä kysymästä: miksi? Minunhan pitäisi olla jossain kaupungilla shoppailemassa, kahvilassa rentoutumassa, ja ostelemassa lisää levyjä divareista. Nauttimassa palkastani. Kiitos sen helvetin somalin joudun vielä odottamaan kuukausia ennen kuin talouteni on kunnossa. Olen jo unohtanut miltä tuntuu kun tilillä on säästöjä. Mahtaa olla upea tunne, pääsisipä joskus kokemaan sen. Minähän elän vaatimattomasti, kulutan vähän. En juo, en polta, en käy juuri missään, ei ole sosiaalista elämää, minulla on halvat harrastukset. Miksi silti joudun aina kiristämään vyötä? Vuodesta toiseen? En tajua. Onko joku tuolla ylhäällä päättänyt etten koskaan saa nauttia siitä kun tilillä on rahaa? Aina sattuu jotain ikävää, joka syö minulta kaikki rahavarani ja palkkani kuukausiksi / vuosiksi eteenpäin. Tyttöystävä helvetistä tai joku ketku afrikkalainen joka vetää minut mukaan johonkin kepulihommaan. En minä halua edes kuluttaa paljoa, haluaisin vain että tililleni kertyisi iso rahasumma jota minun ei tarvitse tuhlata. Kunhan rahaa olisi, ettei tarvitsisi murehtia siitäkään. Halveksin ihmisiä jotka kuluttavat kaiken rahan minkä saavat vain koska tuhlaaminen on heidän mielestään kivaa. Ei ole minun mielestäni. Rahaa kulutetaan vain sellaiseen mitä oikeasti tarvitsee hengissäpysymiseen. Välillä voi kartuttaa levykokoelmaa kuten minä teen, tai käydä kahviloissa nauttimassa jotain pientä. Halvat ilot voittavat kalliit ilot, koska ne tulevat halvemmiksi, ja niistä jää säästöönkin jotain.

Tulivuorenpurkaus? Tuhkapilvi? Kuljetusalan lakko? Mitä ne ovat? Eivät ne minun elämääni vaikuta, kun en matkustele, en omista autoa, en liiku enää ulkona vapaa-aikanani, ja ostan vain pienen valikoiman elintarvikkeita. Aina samat muutamat perustuotteet. Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, etteivät maailman mullistukset hankaloittaisi elämääni. Aika hyvin olen siinä onnistunut. Suosittelen muillekin. Ei elämiseen ja elämästä nauttimiseen tarvita paljoa. Yritän vain ottaa elämästä yksinkertaista nautintoa irti, ottaa rennosti väistämätöntä maailmanloppua odotellessa. Ei kukaan mahda enää mitään sille, että tuhoon syöksytään, en minä ainakaan aio sitä yrittää pitkittää tai estää. Onko itsekästä? Itse puhuisin mieluummin itseni suojelemisesta. Nyt kun olen havainnut että muiden ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta - niin naisten kuin miestenkin - aiheutuu vain ongelmia itselle, en ole kontaktissa vapaa-aikanani kenenkään kanssa. Paitsi sukulaisteni, kukaan heistä ei sentään ole minua huijannut tai käyttänyt hyväkseen. Ainoat ihmiset, joihin vielä uskallan luottaa.

Se oikeudenkäynti palaa vieläkin välillä muistoihini. Pikavippisekoilut myös. Ei sentään tule ahdistuskohtauksia kuten viime vuonna. Olin oikeasti menettää järkeni. Tunsin suorastaan miten älli pakenee päästäni. Onhan se aika hälyttävää, jos yhtenä huhtikuisena päivänä olin iltavuoron jälkeen niin kireä, että kävelin koko ison ratapiha-alueen ympäri ennen kuin lähdin kohti pukuhuonetta vaihtamaan vaatteet. Tai että jossain alikulkutunnelissa sain niin pahan kohtauksen, että potkin seiniä, pylväitä ja kaikkea mikä silmiini osui. Kukaan ei onneksi nähnyt. Tavallaan olisin halunnut että joku näkisi, tulisi selväksi että tämä mies voi huonosti. Tavallaan taas en halunnut kenenkään näkevän, olisi tullut ikävää sanomista. Yksi työkaverini huomautti toukokuussa jatkuvasti, että vessojen pesun jälkeen jätän aina vessojen ovet sulkematta. Okei, suljetaan sitten. No, miksei tuo ovi mene kiinni? No helvetti, paiskotaan se saatanan ovi sitten kiinni!!! Ja se työkaveri näki ja kanteli sitten pomolle. Jouduin puhutteluun, ja lopputulos oli, että minulle suositeltiin stressilomaa. Pomo huomautti, että kiukuttele vain, jos mieli tekee, mutta älä silloin kun joku näkee. Höh, sehän oli ainoa kerta kun joku näki! Silloin kun opiskelin graafista suunnittelua arkipäivät ja siivosin viikonloput sekä kesälomat, minulle kertyi melkoinen määrä käyttämättömiä lomapäiviä. En tiennyt että sellainenkin käytäntö tuottaa lomapäiviä, ennen kuin minulle kuukausia opiskelujen päättymisen jälkeen ilmoitettiin, että minulla on 66 käyttämätöntä lomapäivää. Käytin niistä osan silloin, toukokuussa sitten lähes kaikki loput. Sain siis neljän viikon stressiloman. Saatoin siis ruveta makselemaan pikavippejä takaisin kokopäivätoimisesti eikä vain työpäivien jälkeen iltapuuhana. Ja sen loman aikana tullipoliisi sitten soitti ovikelloani, ja koko karmiva totuus sen somalin vehkeilyistä lävähti silmieni eteen. Itkettää vieläkin.

Ihmettelen suuresti ettei edes oikeudenkäynti aiheuttanut minulle painajaisia. En ole nähnyt yhtään painajaista moneen vuoteen, eikä viime vuosi asiaa muuttanut.


25.4.2010

Uskonto ei ole muuta kuin kansan kurissapitoväline. Mistä se on saanutkaan alkunsa? Siitä, ettei ihminen ole ymmärtänyt mitä ympärillään tapahtuu, miten maailma pyörii ja toimii, joten hän on keksinyt jotain tosi mielikuvituksellista juttua joistain jumalista ja ottanut sen sitten täytenä totena. Sen sijaan että olisi päättänyt suhtautua maailmaan per se, ottaa vastaan mitä ympärillä näkyy yrittämättä selittää mitään sen laajemmin. Uskonnolla pyritään vain kahlehtimaan ihmisen persoonaa, pakotetaan ajattelemaan ja olemaan tietyllä tavalla. Varoitetaan siitä, että se ja se asia on syntiä, eikä sitä pidä harrastaa. Uskovaisilla on vieläpä kamalan yksitoikkoiset jutut: Jeesus sitä ja pelastus tätä ja kadotus tuota ja sitten vielä vähän helvetin tulia siihen päälle. Joskus saa lukea lehdistä juttua siitä miten joku hulivili on löytänyt uskon ja rauhoittunut sitä kautta. Hienoa sinänsä, mutta menetelmä on väärä. Ihmisen pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja vetää itsensä kuiville ilman mitään uskoon hurahtamista. Ei Jeesuskaan ollut muuta kuin yksi uskovainen, joka saarnasi muille uskoaan. Ei sen enempää.

Satua ymmärrän aika hyvin. Suhteemme alkuaikoina jo ymmärsin, että hänellä oli ollut paljon yhden tai muutaman yön suhteita, ja oli varsin kokenut. Jopa enemmän kuin olisi pohjimmiltaan halunnut. Se, että hän yhtäkkiä kyllästyi seksiin eikä enää antanut, kertoi selvästi, ettei hän ollut saanut rauhassa rakentaa omaa seksuaalista identiteettiään. Kaikki lukuisat aiemmat poikaystävät olivat opettaneet hänelle seksistä enemmän kuin mihin hän olisi ollut halukas.

Satu katsoi telkkarista aina kaikki mahdolliset saippuasarjat ja tosi-tv-ohjelmat. En voi sietää kumpaakaan genreä. Lisäksi hän katsoi kaikenlaisia vaikeuksien-kautta-voittoon-dokumentteja, joissa joku ihminen esimerkiksi kärsi vakavasta sairaudesta, jonka hän onnistui lopulta joko nujertamaan tai sitten hän oppi elämään sen kanssa. Tai oli joitain muita ongelmia, joista ko. henkilö sai viimein yliotteen. Sopii hyvin kuvaan, jonka Sadusta sain. Koko elämä taisi olla hänelle yksi suuri ongelma, jonka kanssa hän yritti kamppailla.

Kasvatuksen puutteesta kertoo sekin, että Satu oli tyhmä kuin saapas. Vähän väliä jouduin selittämään hänelle ihan yleisestikin käytettyjä suomen kielen sanoja. Hänellä taisi olla noin sadan sanan sanavarasto. Tosiaan ihmettelen miten hän pääsi lukiosta läpi.

Päästyäni eroon Sadusta lakkasin katsomasta naisia sillä silmällä. En tunne enää paljoa, jos katselen kuvia alastomista naisista. Ei sytytä.


27.4.2010

Junista löytyy paljon lehtiä, mikä on hyvä asia. Luen paljon, tosin kirjoja en ehdi lukea. Liikaa kaikkea muuta. Kirjahyllyni maailmankirjallisuuden klassikkoteokset odottavat eläkepäiviäni, silloin minulla on aikaa lukea niitä. Kotiin tulee Hesari, junista kerään iltapäivälehdet, Seiskan (hyh) selaan aika nopeasti läpi, Hymyn myös, Suomen Kuvalehden luen tarkkaan. Voisin tilata SK:ta jos olisi varaa, olen aina pitänyt lehdestä. Jos löytyy Newsweek, Time tai ulkomaisia musiikkilehtiä, voi sitä iloa. Tiedelehdet täytyy myös lukea. Joskus voin vilkaista muita suomalaisia sanomalehtiä paremman puutteessa. City-lehti ja Sue on pakko lukea, Voima-lehden olen hylännyt täysin. Ei edusta minun maailmankuvaani. Tai edustaahan se tavallaan, mutta liian äärimmäisesti. Se lehtihän on eettisyydestä numeroa tekeville kasvissyöjille. Mitä Toinen luokka-sarjakuvallekin on tapahtunut? En ymmärrä.

Kiva myös, että junista löytyy välillä ruokaa ja juomaa, jota vien kotiini. Kaikki puolikkaat mehutölkit ja limsapullot kelpaavat. Minulle parempi vaihtoehto kuin kauppojen roskisten tonkiminen, semminkin kun lähikauppani eivät ole mitään apajia sen suhteen. Yritetty on. Ei ehkä silti hirveän terveellistä, mutta minun rautainen kehoni on kestänyt hienosti. Silti mietin, mitä kaikkia outoja aineita kehooni lipsahtaa siellä työpaikalla. No, kuoleehan sitä kuitenkin, ei mitään pointtia yrittää kaikin tavoin pitkittää omaa elämää, ei se taida olla tarkoitus. Senkun elää vain, eikä mieti kauanko sitä vielä täällä porskuttelee.

20 päivän kuluttua alkaa Operaatio Mastercard.


28.4.2010

Tähän aikaan vuodesta mieluusti näkisi jo lehtiä tai edes isoja silmuja puissa. Huomaa että talvi on ollut rankka. Pelkäsin jo ettei luonto heräisi enää ollenkaan. Ei vaiskaan, ainahan se. Mutta kovin on rähjäisen näköistä kaikkialla. Ruoho on ruskeaa, maa on täynnä kuolleita lehtiä, kuivia oksia, koivunheteitä ja hiekoitussepeliä. Miksei luontoäidillä ole imuria?


10.5.2010

Minulla on viime aikoina ollut aika levollinen olo. Merkki siitä, että alan vihdoin päästä henkisesti yli kaikista menneistä painajaisista.

Otin varaslähdön Operaatio Mastercardin suhteen. Nostin viime viikon aikana 1800 euroa automaatista, ja tänään laitoin ne tililleni. Velan voin kuitenkin maksaa vasta 25. päivä, palkkapäivänä, koska tarvitsen vielä lisää rahaa.

Se saatanan somali soitti taas minulle, pitkästä aikaa yritti puhua minulle jotain. Löin luurin korvaan mitään sanomatta kuten joka kerta aiemminkin. Eikö hän millään tajua etten halua olla häneen ikinä missään yhteydessä, enkä tietää hänestä mitään?! Pyysin poliisiakin kertomaan hänelle sen. Eikö viesti mennyt kunnolla perille? Kirjoitin raivonpuuskassa tekstarin, jonka lähetän hänelle jos hän vielä kerran yrittää ottaa yhteyttä.


11.5.2010

Olen hyvin vanhanaikainen mies. En lähde esimerkiksi hevillä mukaan mihinkään uusiin juttuihin. Facebook ja Twitter ovat aivan turhia villityksiä, en ikinä olisi missään tekemisissä moisten kanssa. Aikoinaan lämpenin jopa internetille hyvin hitaasti. Mitä sitä kaikkea uutta kokeilemaan ellei oikeasti koe tarvitsevansa sitä. Sama juttu muotitrendien kanssa. Miksi niitä pitäisi noudattaa? Joku sanoo, että kokeile tätä, tämä on nyt päivän juttu. Miksi sitä pitäisi kokeilla, jos se kerran on huomenna passé?

Kaikki lävistykset ja tatuoinnit pitäisi kieltää. Inhoan niitä. Ihmiset muka koristelevat itseään niillä, mutta minusta he vain rumentavat itseään. Tekevät itsestään hirviöitä.

Periaatteenani on aina ollut, etten kulje massojen mukana, vaan etsin omat juttuni. Samaa kehottaisin muitakin tekemään. Älkää tehkö mitä muut tekevät, olkaa omaperäisiä ja persoonallisia. ÄLKÄÄ KULKEKO MASSOJEN MUKANA! Teistä jokaisesta löytyy tarpeeksi persoonallisuutta, jos vain tutkitte itseänne kunnolla!


14.5.2010

Olen aina ajatellut, että EU on vain ohimenevä juttu, joka ennen pitkää kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Niin näyttää nyt vihdoin käyvänkin, kiitos Kreikan. Tai ehkä EU vain horjuu ja saa halkeaman, muttei kaadu. Aika näyttää. Jos saamme vielä joskus markan takaisin, olisi mielenkiintoista tietää, miten hintojen käy. Joudummeko maksamaan 20 euron ostoksesta 120 markkaa, vai 20 markkaa kuten ennen EU:ta?

Helleaalto on ihana. Juuri tätä olen odotellut. Saa olla kevyissä vaatteissa, ja nauttia luonnosta joka vihdoinkin vihertää kunnolla. Aah, tekisi mieli vain heittäytyä alasti johonkin koskemattomaan luontotilkkuun ja antaa ruohon peittämän maan hyväillä vartaloa. Ja mennä johonkin metsälampeen uimaan pelkät kalsarit jalassa, kuten teinkin muutama kesä sitten.

Viime ajat ovat olleet herkkua myös levyjen keräilijälle. Päät: Onnenhetkiä, Top Ranking Eric & The Astronauts in Babylon, Tavaramarkkinat: Tilikirja, The Art of Breeding, Jaakko Kangosjärvi: Ihmeellinen luonto, Raine Salo: Hyvä pahaa rock'n'roll, Threshold: Paradise Now... Kaikki vihdoin CD:nä. Sitten vielä Woude, Kaamos: Deeds and Talks, Ratsia, Scapa Flow: Uuteen aikaan, Paroni Paakkunainen: Plastic maailma. No, olihan minulla kaikista mainituista levyistä jo CD-R-kopiot, joista osan olin itse siirtänyt kirjastovinyyleiltä tietokoneelle ja polttanut CD:lle. Mutta kyllä oikea levy voittaa rupuisen CD-R-kopion. Kumma heppu & Lopunajan voidellut, ensilevy, se on minulla jo vinyylinä ja se riittää. Liikkuvat lapset-bändin tuotanto ilmestyy tupla-CD:nä 19.5. Tai näin netti väittää, minä löysin levystä yhden kappaleen kaksi päivää sitten. En tiennyt moisesta levyjulkaisusta ennestään. Vasta kotiin päästyäni luin netistä siitä, ja ällistyin kun näin julkaisupäivän. Ai vasta viikon kuluttua? Onko minulla nyt jokin julkisuuteen ennen aikojaan vuotanut kappale? En kerro mistä kaupasta ostin levyn. Minulla on kaikki Liikkuvien lasten isot levyt ennestään, mutta ei singlebiisejä. Kiva saada kokoelma täyteen. Jeanne d'Arc Johanna palaa-kokoelma, sitä minulla ei ollutkaan kokonaan. Kolme seisoo vinossa-bändin kappaleet puuttuivat. Ai niin, onhan toinen niistä Eilisen jälkeen Suomalaista postpunkia-kokoelmalla. Hitto, mikä levytulva. Ja lisää pukkaa kun Rocket Records julkaisee ainakin Uni Sonon, Kristianin / Bengt Huhdan sekä Fantasian levyt. Kaikki nuokin on minulla jo CD-R-muodossa. Rocketille kiitos jo etukäteen myös Kantri- ja Länttä kohti-levyistä, joissa on Jussi Raittisen esityksiä ja varmaan muutakin kuulemisen arvoista, sekä Harvestin Flyin' High, Runnin' Fast-levystä, josta Kadonneen levyn metsästäjistä poimimani nimikappale antoi maukasta ensimakua. Niin, ei minulta hirveästi puutu levyjä. Pääkaupunkiseudun kirjastoilla on uskomattomat levykokoelmat. Kaikki olen kolunnut läpi tarkkaan. Pitäisi lainata vielä Ilonan ensilevy Toiset saa (on se niin oikein), muuta kiinnostavaa en tiedä kirjastoissa sen jälkeen olevankaan.


19.5.2010

Kaiken viime vuosina kokemani jälkeen osaan arvostaa vapaata, yksinäistä vanhanpojan elämää entistäkin enemmän. Ainahan olen halunnut elää juuri näin, mutkattomasti, vain itsestäni huolta kantaen. Nyt kuitenkin ymmärrän ettei minun kannata yrittää olla mitään enemmän. Ei työelämässä, ei perhe-elämässä. Ei minun pidä yrittää kiivetä ylöspäin. Tulee vain pettymyksiä ja pahoja vaikeuksia. Luuseri olen ja luuserina pysyn, mutta olen mieluummin onnellinen luuseri kuin onneton.

Ainoa pikku murhe on, että saan vieläkin kännykkääni lainatarjouksia pikavippifirmoilta. Viime vuonna sain niitä pahimmillaan lähes päivittäin, mutta sain ehdytettyä tulvaa aika hyvin. STOP-komento tepsi kuitenkin vain muutamiin firmoihin, ja vain yhteen palvelunumeroon sain soitettua ja järjestettyä viestieston. Saan siis viestejä vippikepulifirmoilta vieläkin, mutta sentään harvakseltaan. En taida koskaan päästä noista tekstareista kokonaan eroon.

Tietokone soittaa Oiling Boiling-CD-R:ääni. Siinä ovat itse kirjastoista lainatuilta vinyyleiltä siirtämäni levyt Oiling Boiling (1971) ja Two Faces (1977). Täydelliset, CD-koteloa varten muokkaamani kannet mukana. Kivannäköisiä levyjä ovatkin, ja musiikkikin on laadukasta jazzia. Lepää rauhassa, Matti.


20.5.2010

Minulla on viime aikoina ollut melkein pelkkiä ilta- ja yövuoroja. Ei haittaa, tulee enemmän rahaa, ja olenkin enemmän ilta- ja yöihminen.

Olen viime aikoina ollut täysin elokuvien lumoissa. Innostuin vanhoista Hollywood-spektaakkeleista. 1940-, 50- ja 60-lukujen eksoottiset jättibudjetin elokuvat, merirosvoseikkailut, jopa Raamattuspektaakkelit. Niiden uskonnollisuus ei haittaa, filtteröin moiset ainekset pois mielestäni ja katson niitä toisella silmällä. Lataan niitä netistä ilmaiseksi tietenkin, eihän minulla ole varaa ostaa niitä. Poltan sitten samantien DVD-R-levyille. Minulla on myös kirja, jossa on lueteltu vuosilta 1939-1988 kunkin vuoden viisi USA:ssa kaupallisesti menestyneintä elokuvaa, ja kirjoitettu niistä 1-2 sivun kuvitettu artikkeli. Lopussa on vielä lista muista tärkeistä elokuvista ko. vuosilta. Kun sain kirjan 1990-luvun alussa vanhemmiltani lahjaksi, otin heti tavoitteekseni nähdä kaikki kirjassa mainitut elokuvat. 613 elokuvasta seitsemän on enää näkemättä. Nämä elokuvat ovat antaneet minulle yleisesti ottaen uskomattomia katselunautintoja. Melkein kaikki leffat ovat sykähdyttäneet minua tai vähintään olleet mukavia puolitoistatuntisia. Olen kerännyt niitä elokuvia jotka ovat antaneet minulle parhaat katseluelämykset, pitkälti yli 100 nimikettä. Painotus on 50- ja 60-luvuilla.

Vuosia sitten olisin tehnyt mitä vain päästäkseni takaisin 70-luvulle, nyt haikailen ehkä vielä enemmän 60-luvulle. Parasta musiikkia tehtiin 70-luvulla, mutta 60-luvulla tehtiin kivoimmat elokuvat. Varsinkin sellaisia 60-luvun elokuvia, joissa on oikein kunnolla sitä ajankuvaa ja ajan henkeä, ovat parhaita. Puhun lähinnä Amerikasta ja Brittein saarista.

Auringonottamisesta olen saanut tarpeekseni. En ole koskaan ollut mikään ahkera auringonpalvoja, mutta menneinä kesinä olen aina yrittänyt saada edes vähän väriä pintaan. Olen lukenut liikaa artikkeleita siitä, miten aurinko vanhentaa ihoa, ja haluan jatkossakin pysyä ikäistäni nuoremman näköisenä.

Tänään sain irrotettua ikenestä jo neljännen sirun entisestä viisaudenhampaastani. Tai oikeastaan viidennen, sillä yksi oli vain pienenpieni murunen. Vieläkin tuntuu kuin yksi pala olisi piilossa.


31.5.2010

Joitakin päiviä sitten irtosi vielä yksi hampaansiru, mutta nyt tuntuu siltä ettei enempää ole.

Vieläkään en ole saanut aloitettua uudestaan sarjakuvapiirustusharrastustani. Alan olla huolissani josko olen lopullisesti menettänyt piirtämispalon kaikkien muiden puuhien ja varsinkin yksityiselämän ongelmien takia. Pää on halkeamaisillaan nerokkaista ideoista, eli siitä homma ei ole kiinni. Nautin vain vapaasta, rennon kiireettömästä poikamieselämästä sekä kesästä. Mmm, haluaisin vain olla luonnon helmassa eläimiä halailemassa kaiket päivät.

Keksin vieläkin uusia teemoja Aaltotie-sarjakuvaani. Hahmojen väliset suhteet syvenevät, polveilevat, muodostavat aikamoisen verkoston. Minusta on uskomatonta, miten sarjakuva on vuosien varrella kehittynyt niin paljon aivan itsestään ja luontevasti. Alkujaan sarjassa oli vain kuusi tylsää, persoonatonta tyyppiä sekä yksinkertaisia hah-hah-vitsejä. Nyt sarjan hahmoista voisi tehdä vaikka elokuvia. Minun ei ole edes tarvinnut antaa hahmoille väkisin joitain ominaisuuksia, jotka eivät olisi heille edes sopineet. He ovat ikään kuin alusta asti olleet sellaisia kuin nyt, en vain ole tiennyt sitä koska en ole tuntenut heitä kuin pintapuolisesti. Vuosien myötä he ovat paljastaneet itsestään kaiken, ja osoittaneet että heillä ja minulla onkin paljon yhteistä. Jokainen heistä edustaa jotain tiettyä puolta monitahoisesta persoonallisuudestani. Rauno edustaa maailma-on-kurja-paikka-persoonaani, Tuomas on sinkkuelämä-on-ihanaa-minäni, Tauno on olen-avaruusolio-minäni ja Zimmla on perinyt sekä hulluttelu- ja pelleilypuoleni että kaikki vakan alla olevat kynttiläni. Myöhemmin esittäytyvä Kaino edustaa luuseriminääni. Minun persoonastani riittää tarpeita monelle hyvin erilaiselle hahmolle.


2.6.2010

Kaiholla muistelen vieläkin omaa musablogiani. Oli kivaa jaella netissä tietoa vanhasta suomalaisesta musiikista. Itselläni ei vielä vuonna 2007 blogia aloittaessani ollut kummoista suomimusiikkikokoelmaa, mutta lainailin ahkerasti levyjä pääkaupunkiseudun kirjastoista ja huomasin miten runsaasti mahtavaa musiikkia maassamme onkaan takavuosina tehty. Tällainen saattaa kiinnostaa muitakin, ajattelin, joten blogi pystyyn vain. Innostus tarttui muutamaan muuhunkin, ja pian meillä oli netissä ikäänkuin ryhmittymä. Jokaisella oma bloginsa suomimusiikille. Rupesin sen myötä ostelemaan uutterasti suomalaisia levyjä. Keräsin levykaupoista CD-levyjä kuin karkkia ikään, ja vinyylejä samaten. Kirjastoista lainasin kaiken mitä keksin. Sittemmin on ollut ilo huomata, että jotain konkreettista on jäänyt urakastani jäljelle nettiinkin. Esim. minun tekemäni skannaukset Heikki Silvennoisen vanhojen Frendz- ja Catwalk-bändien levynkansista ovat päätyneet jonkun toimesta Silvennoisen kotisivuille, ja Last.fm-sivustossa on minun tekstejäni artistibiografioina. Mikäs siinä, kiva kun työni jälki kelpaa. Itse huomaan vain virheet siinä. Catwalkin ensimmäisen LP:n kansi oli aika kova pala skannattavaksi. Hopeanharmaasta logosta ja tummansinisestä pohjasta tuli skannausvaiheessa silkkaa söhryä, ja jouduin värittämään kannen kokonaan uusiksi kuvankäsittelyohjelmalla. Loin kutakuinkin alkuperäistä vastaavan värityksen Paint.net-ohjelmalla. Sitten tasoitin vielä logon kirjainten reunoja neliötyökalua ja eri layereita apuna käyttäen, mikä sivumennen sanoen oli melko tuskastuttavaa näpertelyä. Ei tuntunut kivalta myöskään repiä tarroja irti ja muovitaskua auki kirjastosta lainatun "Love Is on the Line"-LP:n kannesta skannausta varten ja sitten liimata kaikki taas entiselleen. Mutta kun piti saada mahdollisimman hyvät kuvat levyjen kansista nettiin. Nyt minulla on sentään ihan oma kappale LIOTL-LP:stä.

Paras bändi johon sain blogini myötä kunnian tutustua on Sidi & Hermottomat - antaisin mitä vain jotta saisin bändin molemmat albumit. CD-R johon "Vieraana älyn valtakunnassa" ja "Runoja raunioille" on poltettu ei riitä minulle, mieluummin ihailisin älppäreitä. S&H ei ollut kuitenkaan oma löytöni, sain mp3:t muuta kautta. Omista bändilöydöistäni parhaaksi rankkaan St. Petersaaren, lainasin "Miehen tie"-levyn Leppävaaran kirjastosta tietämättä ollenkaan millaista musiikkia se sisältää, ja olin heti myyty. Nyt minulla on molemmat albumit ihan oikeina vinyylikappaleina. Ihanaa folkpoppia.

Sen blogin pitäminen oli melkoisen vaiherikas kokemus. Paljon "kulissien takaisia" tapahtumia ja fiiliksiä. Eikä aina kovin mukavia sellaisia.


3.6.2010

Vihaan auktoriteetteja, ja ylipäätään kaikkia pomoja. Mitä järkeä on siinä, että joku keinotekoisesti nostetaan korkeammalle jalustalle ja häntä sitten pidetään muita tärkeämpänä? Ei kukaan ole muita tärkeämpi, ei kenenkään tehtävän pitäisi olla johtaa ja pomotella toisia. Minun ihanneyhteiskunnassani kaikki olisivat samanarvoisia, sekä auttaisivat ja neuvoisivat toisiaan.

Lueskelen vanhoja päiväkirjojani vuosilta 1988-1995. Vaivautunein mielin silmäilen pikaisesti kaikkia typeriä juttuja joita kirjoittelin. Uskomatonta miten antaumuksellisesti olen voinut kirjoittaa Commodore 64-peleistä ja kahviloiden peliautomaateista sekä niistä lukemattomista tilastoista ja luetteloista joita kirjoittelin vihkot täyteen. Urheilulajien ennätykset, "typerä"-sanan synonyymit, prepositiot, Rooman 7 kukkulaa, puolueet, sukulaisia tarkoittavat sanat, itämaiset puolustuslajit, heprealaiset, arabialaiset, venäläiset ja kreikkalaiset kirjaimet, tärkeimmät sanat 40 eri kielellä, eri maiden kansallisruoat, -eläimet, -puut ja -kasvit, itsenäiset valtiot, eri kielet ja missä maissa niitä puhutaan, maaherrat, maiden kansallispäivät, tunnettujen henkilöiden kuolinsanat, alkuaineet, atomipaino ja keksijät, tanssit, soittimet, olympialaiset pitopaikkoineen, valuuttayksiköt, kalat... Tuollaista vihkot täyteen! No, tuon ansiosta jaksan edelleen raapustella käsin tekstiä loputtomiin. Onhan koko jättimäinen elokuvaohjaaja- ja -näyttelijäfilmografiakansionikin käsin kirjoitettu.

Ikävämpää on lueskella keskinkertaisesta koulumenestyksestäni sekä isäpuolen haukkumisista. Pelkäsin häntä aina hiukan, en ollut koskaan sataprosenttisen rento hänen seurassaan. On se minua muovannut.

Mielelläni olen lämmitellyt vanhoja lapsuusmuistoja. Olen täysin 80-luvun kasvatti, vaikka muistanhan minä jotain 70-luvultakin. Sieltä ovat varhaisimmat lapsuusmuistoni. TV:stä katsoin ensin Pätkiksiä Smurffeineen, Benny Hilliä, Muppetteja, Kuplaa, Lemmenlaivaa, Kenny Everettin Videoviihdettä, Peukaloisen retkiä, Perhe on pahinta, Kaikenkarvaisia ystäviä ("All Creatures Great and Small"), suomalaista Parempi myöhään-sketsisarjaa, Tankki täyteen- ja Reinikainen-sarjoja... Myös brittisarja Täyttä elämää jäi mieleen. Myöhemmin tuli lisää suosikkeja: Ritari Ässä, Alf, Jaki ja Nuka, Näkemiin vaan muru, Monkees, Batman (60-luvun sarja), Salainen agentti 86, Hymyhuulet, Velipuolikuu, Soitinmenot, Televisio-ohjelma Kettunen, The Twilight Zone (80-luvun painos), Älywapaa palokunta... Taisteluplaneetta Galacticaa en muista katsoneeni, nimi vain jäi mieleen. Kenny Everett oli vähän pelottava, koska se oli niin outoa huumoria. Silti se oli pakko katsoa. Kuplakin pelotti hiukan, mutta katsottava oli. Eniten ihmetytti silti "Safiiri ja Teräs"... Kun satuin joskus näkemään siitä jotain, en ymmärtänyt yhtään mitään. Aivan käsittämätöntä outoilua! Sarja jäi vuosiksi vaivaamaan päätä, halusin kovasti tietää mistä se kertoi. Uteliaisuus sai tyydytyksen joitakin vuosia sitten kun löysin puolet jaksoista DVD-boksina Helsingin Filmifriikistä. Katsoin ne aivan telkkariin nauliintuneena. Loput jaksoista eli jälkimmäinen boksi oli tilattava netin kautta, kun sitä ei löytynyt muuten mistään. Nuo kaksi boksia ovat paras DVD-hankintani. Mistä saisi nähtäväkseen ranskalaisen minisarjan "Vaarallinen mutantti" ("Le Mutant")? Nimen muistan lapsuudestani, ja sarja vaikuttaa kiinnostavalta. Kovasti siitä jotkut puhuvat, eli kulttisuosio tuntuu olevan taattu. En tiedä onko sarja julkaistu DVD:nä, sillä niillä muutamilla nettisivuilla joissa se mainitaan, käytetään kuvituksena väärän DVD:n kantta. En uskalla tilata - semminkin kun DVD tuntuu loppuneen kaikkialta.

Melkein kaikkea tuota mainittua olen saanut näin jälkeenpäin ostettua tai netistä ladattua. Ritari Ässä saa jäädä menneisyyteen, samoin Smurffit, Benny Hill, Kaikenkarvaiset ystäväni, Täyttä elämää ja Soitinmenot. Kettusta ei ole kuin yksi TV:stä nauhoitettu jakso. Sitä lisää, Markus Kajo on aina kuulunut suosikkeihini!

Jaki ja Nuka-jaksot löysin netistä äskettäin. Tosin espanjaksi puhuttuina, mutta kiva verestää tuotakin muistoa. Sarja vaikuttaa pikavilkaisulla tosi pettymykseltä, muistikuvani mukaan siinä karhunpennut joutuivat erilleen toisistaan emonsa menetettyään ja kokivat pelottavia seikkailuja suuressa maailmassa. Mutta eihän siinä ole kuin kivaa, harmittoman näköistä yhdessäoloa jonkun intiaanipojan kanssa, joka jaksossa. Mitä nyt joku ilkeä metsästäjä vähän juonittelee karhujen saalistusaikeissa. Lepsua.

Olihan minulla radio-ohjelmasuosikkejakin. Ehdoton ykkönen oli Tapani Ripatin juontama discomusiikin erikoisohjelma Ocsid. Sieltä nauhoittelin kappaleita minkä jaksoin, ja ohjelma muokkasikin musiikkimakuani aika hyvin diskon suuntaan. Enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi Ripattia aina on haukuttu. Muuten kuuntelin Ykköskabareeta, Knallia ja sateenvarjoa sekä Yhtä köyttä-yhdistyksen kokouksia. Kuka muistaa ensin- ja viimemainittuja ohjelmia? Ykköskabaree oli kuin radioon siirretty UIT:n revyy. Sama kaava, eli ajankohtaisia ilmiöitä parodioivia sketsejä ja niiden välissä lauluesityksiä, joissa tuttuihin melodioihin oli kirjoitettu uudet hauskat sanat. Mukana toilailemassa oli sellaisia tuttuja kuin Ismo Kallio, Titta Jokinen, Leo Lastumäki ja Raimo Lintuniemi. Olikohan Marita Nordbergkin, vai erehdynkö?

Yhtä köyttä-yhdistys oli nokkelampi idea. Oli luotu fiktiivinen härmäläiskylä Köyrinki, jossa kahdeksan hyvin erilaista asukasta kokoontui joka viikko keskustelemaan jostain aiheesta. Näitä aiheita olivat hyvinvointi, Lappi, alkoholi, naispomot, ihmisten katoaminen, elokuvat, ikääntyminen, seksi ja rakkaus, uskonto, (näköis)patsaat, täydelliset elämänmuutokset... Matti "kauppaneuvos Paukku" Tuominen oli lämpövoiman hoitajana työskennellyt, kommunistista ideologiaa kannattanut yhdistyksen puheenjohtaja Toivo Antinoja, Maj-Britt Heljo oli keski-ikäinen kampaamoyrittäjä Anita Sjöberg, Ritva Koskensuu hänen sisarentyttärensä, nuori punkkari Tiina Kalliovuori, Kalle Juurela (R.I.P.) Karjalaevakko, maanviljelijä ja taidemaalari Peksujeff, Aarre Karén vapaaherra von Bryloff-Virtanen, Ilkka Kylävaara suupaltti alkoholistirenttu Pentti Toivola, Hellevi Seiro nelikymppinen, 60-lukua ja nuoruuttaan takaisin haikaillut emansipoitunut Raija-Maija Ristola-Ruukku, ja Seppo Hovi (SE Seppo Hovi?) taksikuski, tavallinen perusmies Tossavainen - joissain jaksoissa oli mukana myös apteekkarska, jota esitti Maija-Liisa Peuhu. Varttitunnin pituisia jaksoja käsikirjoittivat Kylävaara, Maarit Niiniluoto ja Ilse Rautio. Jaksot yhdistivät onnistuneesti huumoria ja painavaa asiaa, ja hahmojen erilaisuus takasi sen, että he aika paljon myös mollasivat toisiaan ja joskus vähän kinastelivatkin. Etenkin patsaskeskustelu sai von Bryloff-Virtasen yhdessä vaiheessa aiheellisesti kysymään "onko tässä nyt uusi kansalaissota alkamassa?" Nauhoittelin Yhtä köyttä-yhdistyksiäkin kaseteille, ja vaikkei minulla ole ollut niitä tallella enää pariinkymmeneen vuoteen, muistan vieläkin pitkiä pätkiä niistä ulkoa.


4.6.2010

Lueskellessani vanhoja päiväkirjoja koen kaikenlaisia fiiliksiä. Merkintöjä ja juttuja kaikista kirjoitteluhommistani - luetteloista, sun muista turhanpäiväisistä asioista joita tein vapaa-aikanani - luen tuskastuneena ja kyllästyneenä. Haluaisin ne kokonaan pois päiväkirjoistani, sillä eivät ne kiinnostaisi ketään, eivät ne enää kiinnosta edes itseäni. Välillä ahdistun ikävistä asioista joista kerron, välillä hekotan nasevalle huumorilleni, välillä herkistyn kuvauksista jotka liittyvät omiin koulukavereihini, välillä syvennyn muistelemaan kaikkia juttuja kotona. Välillä saan lieviä ahaa-elämyksiä kun löydän kiinnostavia asioita jotka olen unohtanut täysin. Tuumin, että olipa hienoa, kun sain ne taltioitua. Minusta piirtyy kuva kunnollisena, pohjimmiltaan hyvin fiksuna poikana, joka on vain laiska koulussa ja aika lapsellinen. Joitakin mielipiteitäni allekirjoittaisin edelleenkin, useimpia kuitenkaan en. Esim. vuoden 1994 huhtikuun vuodatukset eutanasian puolesta ovat parhaita päiväkirjamerkintöjäni. Täyttä asiaa! Päällimmäisenä on kuitenkin tunne, että kaipaan luokkakavereitani. Minun on todella ikävä heitä. Haluaisin kuitenkin tavata heidät sellaisina kuin he olivat silloin. Ajatella - ei sellaisina kuin he ovat nyt, vaan sellaisina kuin he olivat silloin koulussa. Itse olisin kuitenkin 35-vuotias. Vaan mitähän he miettisivät minut tavatessaan? Olen päiväkirjoihin merkinnyt muutamankin kerran, miten joku luokkakaveri on lukiossa minulle sanonut, että minusta tulee vielä jotain suurta, kun osaan piirtää niin hyvin ja tehdä hienoja sarjakuvia. No, eihän minusta ole tullutkaan mitään. Olen hyvännäköinen (naamastani huolimatta), nuorekas, ja sofistikoitunut, mutta en mitään. Jossain määrin olisin heille pettymys. Vielä ei tosin ole liian myöhäistä. Se on tärkeintä, etten koskaan ole luopunut toivosta. Yritän yhä pyrkiä tunnettuuteen, vaikken olekaan saanut tehdyksi mitään unelmieni eteen.

Merkinnöistäni aistii luokkakavereiden riemun avautumisestani sekä tyttöjen salatun halun tutustua minuun lähemmin. Melkein lukiessani toivon että löytäisin merkintöjä, joissa kertoisin saaneeni tyttöystävän ja/tai ilmoittaisin avautuneeni kaikille siellä koulussa omista mietteistäni ja persoonasta, ja että kaikki tuntevat minut nyt läpikotaisin. Mutta tiedän ettei sellaisia merkintöjä ole. Missä te olette? Emmekö voisi tavata jossain? Me kaikki?


6.6.2010

Minulla on itseasiassa vähän heikko muistikuva siitä mitä oikein tein kotona Kauniaisissa, Kavallintiellä silloin kun olin lapsi. Miten aikaani kulutin iltaisin. En ollut paljoa ainakaan ulkona leikkimässä pihan muiden lasten kanssa, epäilen. Äitini mainitsi tässä joku päivä että luin hirveästi, minulla oli koko ajan nenä kiinni kirjassa. Niinhän se taisi olla. Opin tavaamaan kolmivuotiaana ja lukemaan täydellisesti nelivuotiaana, joten olin vähän ihmelapsi siinä mielessä. Kaupoissa kaikki ihmettelivät kun vaahtosammuttimen kokoinen natiainen luki mainokset ääneen. Minulla oli useita suomenkielisiä satukirjoja joita lueskelin, ja niissä oli paljon tekstiä. Eivät ne välttämättä mitään pikkulasten kuvakirjoja olleet, sellaisia joissa on aukeaman kokoinen kuva ja siinä seassa pieni tekstinpätkä. Ihan kunnon tekstipainotteisia kirjoja oli ainakin yksi.

Palapelit olivat myös yksi suuri innostukseni. En ole koskaan antanut isäpuolelleni täysin anteeksi sitä, että hän eräänä päivänä heitti menemään kaikki alle 1000 palan palapelit. Muutama päivä tosin vein palapelini ullakolle saadakseni lisää tilaa CD-R- ja DVD-R-levyilleni. En minä ole niitä ehtinyt enkä viitsinyt täällä asuessani koota.

Sitten oli kissa nimeltä Taskinen. Äitini on aina ollut melkoinen kissahullu. Jo ennen minun aikaani hänellä oli Nti Andersson, josta hän kuitenkin joutui luopumaan kun odotti minua. Kun olin pieni, äiti löysi jostain mustan pentukissan jonka risti Taskiseksi. Hänen lempipuuhaansa oli lampunjohtojen järsiminen, ja hän myös yritti raapia jalkaani aina kun kiipesin sänkyyn nukkumaan. Taskinen jouduttiin lopettamaan kun hän oli tehnyt jotain tosi ikävää. Isä hermostui täysin ja vei hänet eläinlääkäriin lopetettavaksi. Siitä on minulla vieläkin heikko muistikuva.

Kotkassa asuneen isoisäni luona lempipuuhaa oli tietosanakirjojen lueskelu, ja muutenkin luin innolla kaikenlaisista tietokirjoista mm. planeetoista ja kasveista. Pikkupoikana osasin ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä. Ne unohtuivat sittemmin. Ja pitihän venäläiset ja kreikkalaiset aakkoset opetella. Ne osaan vieläkin.

Minulla on vähän paremmat muistikuvat siitä mitä kaikkea tapahtui yksityisen päivähoitajani kanssa aikaa viettäessäni. Kun molemmat vanhempani kävivät töissä eikä minulle järjestynyt hoitopaikkaa muuten, niin lehti-ilmoituksen kautta minulle saatiin yksi pariskunta, jonka luona kävin päivisin. Sielläkin oli paljon pihan lapsia, ja heidän kanssaan sentään leikin päivittäin. Hiekkalaatikolla varsinkin. Olen osoittanut kiitollisuuteni tätä pariskuntaa kohtaan käymällä tapaamassa heitä sittemmin, ensin viikoittain, sitten yhä harvemmin. Nykyään juttelemme harvoin.

Pariskunnan koira, Englannin springerspanieli Munter oli oma tapauksensa. Hän oli hyvin äidillinen koira. Kohteli minua kuin pentuaan, halusi suojella, kulki vierelläni ja halusi aina päästä kauppaan meidän kanssamme. Kuoli vuonna 1978.

Pariskunnan pojilla on ollut aina koira lemmikkinä, ja näiden koirienkin kanssa sain olla aina kun pojat kävivät kylässä samaan aikaan kuin minäkin. Ihania labradorinnoutajia, tosi ihmisrakkaita, ahkeria nuolemaan.

Rakkaimmat lapsuusmuistoni ovat kuitenkin ajalta, jolloin asuin äidin, isäpuolen ja tämän kahden tyttären luona Kauniaisten Kasavuorentiellä. Vuosina 1983-1984 kävimme ahkerasti ulkomailla. Norjassa mökkeilimme, Ruotsissa kävimme Kolmårdenin eläintarhassa ja Grännan polkkapossutehtaassa (polkkapossuja minä ja nuorempi tytär söimme vielä pitkään kotonakin), Ruotsista ajoimme autolla Tanskaan jossa pistäydyimme Legolandissa, sieltä jatkoimme Saksan poikki Itävaltaan, Wieniin, tapaamaan muuatta isäpuolen perheen tuttavaperhettä. Suomenruotsalaisia, mutta muuttaneet Itävaltaan.

Kotimaassa meille muodostui tavaksi käydä kerran vuodessa joko Messilässä tai Ellivuorella hiihtämässä. Silti elo ei ollut aina herkkua. Alkoholi toi silloin tällöin ikävän särön yhteiseloomme. On kaksi syytä miksen itse juo. Ensinnäkin isä ja äiti eivät juuri juoneet, ja toiseksi isäpuolen kanssa sain aina välillä nähdä mitä viina tekee ihmiselle. Ei isäpuoli missään tapauksessa alkoholisti ollut, mutta silloin kun hän otti, sen muistin pitkään jälkeenpäin. Mieleeni on syöpynyt erityisesti yksi ikävä tapaus Messilässä... Ei olisi pitänyt jäädä siihen hotellihuoneeseen isäpuolen ja äidin kanssa. Olisi pitänyt häipyä ulos kuten tyttäret, niin olisi jäänyt kokematta eräs kohtaus.

Ymmärrän hyvin isäpuolta. Oli sentään kolme lasta paimennettavana, rankka ja vastuuntäyteinen työ laivanrakennusinsinöörinä, rahat piti saada aina riittämään kaikkeen, emmekä me jälkikasvut aina hoitaneet varsinkaan hieman kasvettuamme asioita kovin hyvin. Minä olin koulussa laiska hyvästä tahdostani huolimatta, vanhempi tytär tuotti takuulla omat murheensa. Hänhän sai isäpuolen kerran raivostumaan niin, että lasipöytä särkyi nyrkin voimasta. Alkoholi oli tapa purkaa paineita. Ymmärrän sen hyvin. Hän oli myös tunteellinen. Muistan kun oli ensimmäinen joulu uudessa rivitaloasunnossa (olimme muuttaneet vain viereiseen rivitaloon, muutamien metrien päähän), ja isäpuoli sen kunniaksi pöytäpuhetta pitäessään pillahti itkuun liikutuksesta.

Äitini oli valitettavasti joskus humalassa isäpuolen kanssa. Hänestä tuli nuokkuja. Hän ei kännissä juuri puhunut, korkeintaan reagoi joillain turhautuneen kuuloisilla sanoilla isäpuolen kännihölötykseen, istui muuten hiljaa silmät ummessa ja vaikutti uneliaalta.

Erityisen traumaattisina muistan ne pitkät yöt, jolloin isäpuoleni piti minulle monen tunnin moraalisaarnan olohuoneessa. Muut nukkuivat, isä saarnasi minulle lähes aamunkoittoon asti. Minä halusin vain jonnekin kauas pois tai ainakin nukkumaan, mutten uskaltanut sanoa mitään. Äitikin joskus kapusi makuuhuoneestaan ylös portaita olohuoneeseen ja kehotti isäpuolta lopettamaan. Näitä öitä kertyi aika paljon vuosien mittaan.

Ei ihme että aina niin kovasti halusin mieluummin asua biologisen isäni kanssa. Vaan millaista elämää se olisi ollut? Isä oli yksin, hänellä oli insinöörintyönsä, hän veti Citroën-klubia, toimitti kerholehteä... Kämppä oli välillä täynnä lehtipaperia, suunnitteluvaiheessa olleita lehden sivuja vinot pinot. Pitkästyttävää se olisi ollut elää siellä. Vasta kun isäni alkoi hankkia tyttöystäviä, hänen elämäänsä tuli enemmän väriä. Varsinkin Lepistöt - Leena Lepistö jäikin hänen viimeiseksi tyttöystäväkseen. Ehtivät mennä kihloihinkin vähän ennen isän kuolemaa vuonna 1992. Jouluna 1991 se taisi tapahtua. Ei siis pitkä kihlausaika.






1   2   3   4    5   6   7   8   9   10   11   12    13    14    15    16    17