15.7.2017

Lauantai, olen kotiutunut Porista, ja levännyt reissun jälkeen. Eli päätin sittenkin käydä Pori Jazzissa. Tosin vain yhtenä päivänä, käytännön syistä. Majoituksen järjestäminen tuntui toivottomalta ajatukselta, etenkin kun Hesarissakin on ollut artikkeli Porin heikosta hotellitilanteesta, joka tuntuu myös ja varsinkin tuon vuotuisen jazzfestivaalin kynnyksellä. Toinen syy oli se hemmetin päihdeklinikkahomma, joka on hoidettava aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Olen nyt vähän liikaa naimisissa tuon sivutyön kanssa.

Hankin siis vain perjantain päivälipun. Yksi päivä piti valita, ja minulle Herbie Hancock on tärkeämpi kuin lauantain päävieras Grace Jones.

Bussi sai viedä minut Poriin kello kymmenestä kello neljääntoista. Se jätti minulle aikaa kuljeskella ympäriinsä kaupungissa ja käydä ostoksilla, mutta ei tarvinnut yrittää tappaa liikaa aikaa.

Pori näytti minulle kauniita kasvoja. Puistoja siellä on runsaasti - kävelin mm. pitkin Etelä- ja Pohjoispuistoa, joka on kadun keskellä kulkeva kapea kaistale. Risto Rytin patsas tervehti minua. Valtakadulla pidettiin jokin monen tunnin seminaari Suomen talouskehityksestä ja tulevaisuudesta, tosin saavuin paikalle vasta aivan viimeisillä minuuteilla.

 

 

Minulla oli netistä tulostamassani kartassa kaksi sarjakuvadivaria merkittyinä. Perunamaa-sisältöpalvelun Sarjakuvalistauksia-osaston tiedot Porin divareista ovat kuitenkin vanhentuneet. Lehti- ja kirjapörssi olikin Antikvariaattiliike Markku Ranta, ja A-Antikvariaattia ei ole enää olemassa missään muodossa. Löytötavaratoimisto/-myymälä löytyy, ja jokin muu sekalaista roipetta kauppaava liike, muttei toista divaria. Onneksi ilmoitetut osoitteet olivat aivan lähellä toisiaan, niin ei tarvinnut turhan pitkiä matkoja palloilla ympäriinsä jotain olematonta etsimässä.

Kävin Markku Rannan divarissa, jonka sarjakuvatarjonta koostui tyypillisestä jokakodin sälästä. El Coyoteja ja muuta sekalaista vanhaa pulp-kamaa ja sarjakuvaa oli muutama laatikollinen. Ei mitään minua kiinnostavaa. Kirjapuolella katselin scifi-romaaneja ja poimin mukaani kaksi C.S. Lewisin teosta. Äänetön planeetta ja Piinattu planeetta vaikuttivat kiinnostavilta. Ne ovat ns. Dr. Ransom -trilogian ensimmäinen ja viimeinen osa, väliin jää Matka Venukseen, jota en löytänyt. Onneksi nuo taitavat olla kaikki itsenäisiä kokonaisuuksia, joten välistä puuttuva osa ei jääne harmittamaan. Frank Herbertin Dyyni-trilogian kolmas osa löytyi vihdoin, se vielä kouraan ja kassalle. Ranta vilkaisi esilehdistä hintoja ja tuumi: "olenpas ollut optimistinen". Sitten hän ilmoitti hinnaksi viisikymppiä. Sain pidetyksi pokkani, ja ojensin hänelle muitta mutkitta viidenkympin setelin. Kolmesta kirjasta! Tosiaan, Lewisit maksoivat 25 ja 35 euroa, ja Dyyni kolmonen kolme euroa. Sain siis itse asiassa alennusta. Olen niin tottunut siihen, että kirjat ovat divareissa halpoja, etten tullut katsoneeksi hintoja. Ranta onneksi oli sentään symppis, joten en kehdannut valittaa.

Kaduilla vaellellessani äkkäsin levydivarinkin: Green River. Hei, siitähän olen lukenut Pop-lehden foorumissa jotain. Ei kun sisään. Tarjonta oli ällistyttävä. Niin paljon hyviä artisteja ja bändejä joiden levyjä omistan. Niin paljon hyviä nimiä joilta en omista yhtään levyä, mutta joiden tuotantoa olen kuunnellut kattavasti. Niin paljon hyviä levyjä joita ei Helsingistäkään löydy helpolla ellei kierrä kaikkia mahdollisia divareita, ja täällä kaikki samassa paikassa. Green Riverin omistaja ansaitsi heti kunnioitukseni.

Jos jostain pitää nillittää, niin uusien ja käytettyjen vinyylien sotkeminen samaan lokeroon on outo tapa, johon en ole Helsingin divareissa törmännyt.

Kuljeskelin jazzkujalla Kokemäenjoen rannalla, katselin ruoka- ja krääsämyyntikojuja ja imin tunnelmia. Pori on kuulemma oikea duunarien junttimesta, mutta en paljoa huomannut mitään sellaista meininkiä normaalin humalamöykkäämisen ohella, ja sitäkin kuuli vasta öiseen aikaan. Tietysti, kun jossain Valtakadulla tai missälie kaksi nuorta kundia köröttelee avoautolla ohi ja stereoista raikuu Frederikin "Tule tyttö kyytiin", niin sehän tietysti on kunnon junttimeininkiä jos mikä.

 

 

Valuin massan mukana Kirjurinluodolle viiden aikoihin. Rhye soitteli parhaillaan päälavalla. Bändiä en tietenkään tuntenut ennestään, kun en seuraa tämän päivän musiikkia, mutta kuulosti hyvältä. Vokalistista ja vähän musiikistakin tuli vahvasti mieleeni Sade, vaikka laulajan sukupuoli onkin eri.

Ostin yhdestä Jokilavan lähellä sijainneesta myyntikojusta tonnikala- & pastasalaattia, broileripatongin ja Bonaqua-pullon eväiksi. Tosin vain patonki tuli lopulta syötyä. Ei ollut kumma kyllä juuri nälkä, vaikka olin syönyt vain pari omenaa kotona ja sämpylän Porin Matkahuollossa.

José Gonzálezin rauhallinen akustinen kitaratunnelmointi ei ollut mielestäni ideaalia festivaalimusiikkia. Mies taitaa olla enemmän kotonaan pienissä klubeissa kuin suuremmissa tilaisuuksissa, mutta hyvin häntä kuunneltiin ja digattiin. Toinen Jokilavalla esiintyneistä nimistä, The Cinematic Orchestra, kuulosti aika mainiolta, ja jäin seuraamaan konserttia kiinnostuneena. Ihmiset ympärilläni tosin keskittyivät lähinnä höpisemään keskenään, jolloin bändin suhteellisen rauhallinen jazz jäi vähän altavastaajaksi. Mutta suosiota ja aplodeja riitti kuitenkin kohtalaisesti.

The Cinematic Orchestran lavalle kuuluttanut nainen kävi jo ylipirteyden puolella. Kun varsinainen spiikki oli hoidettu, nainen yllättyi: "Mitä?! Mä saan vielä puhua? Aivan mahtavaa!". Sitten alkoi "on ilmoja pidellyt" -jaarittelu, joka sai minut tuumimaan huvittuneena, että lopeta nyt jo ajoissa.

 

The Cinematic Orchestra

 

Herbie Hancock oli kuitenkin se, jota olin tullut katsomaan. Olin jo kovasti toivonut, että mies keskittyisi 70-luvun fuusiojazztuotantoon, joka on minun suosikkikauteni hänen urallaan. Toiveeni toteutui. Keikan seuraamista häiritsi tällä kertaa aurinko, joka paistoi justiinsa päälavan takana ja häikäisi silmiä. Jouduin pitämään paljon kättä silmien suojana, jolloin näin lavan hyvin. Minulla oli digikamera mukanani, mutta valitettavasti en voinut ottaa kuvia Hancockin bändin lavatouhuista auringon takia.

Avausnumerona kuultiin improvisoidun kuuloista fuusiometeliä, jossa silloin tällöin pilkahteli jokin tuttu melodianpätkä. Hyväntuulinen Hancock piti pitkähkön spiikin, minkä jälkeen soitto jatkui. Vanhat klassikot, kuten "Actual Proof", kuulostivat nyt hyvin erilaisilta kuin 70-luvun levyillä, mutta kyllä minä ne tunnistin. Hancock aloitti "Cantaloupe Islandin" musiikillisella silmäniskulla ennen kuin päästi kappaleen vauhtiin. Tuon sävellyksensä hän on levyttänyt monta kertaa urallaan eri kuoseihin puettuna, nyt se oli saanut pitkän väliosan, jossa bändi sai taas kerran jammailla sydämensä kyllyydestä. Tosin soitto tuntui koko keikan ajan paikoin liian sotkuiselta ja suitsimattomalta, ja vaikka nautin kuulemastani jokseenkin täysillä, en välttynyt ajatukselta, että yleisön joukossa oli varmasti aika paljon ihmisiä, joille musiikki oli liiankin aggressiivista ja outoa. Kyllä monet silti hurrasivat, ja yhdessä vaiheessa kiinnitin huomioni kahteen neitokaiseen - toinen tumma- ja toinen vaaleaihoinen - jotka tanssivat musiikin tahdissa.

 

         

 

Hancockilla oli mukanaan vocoder, ja ehkä hieman yllättävänä numerona kuultiin "Come Running to Me" vuonna 1978 julkaistulta albumilta Sunlight. Mielestäni Hancockin musiikki huononi melkoisesti siinä vaiheessa kun hän rupesi pelleilemään vocoderin kanssa, tosin siihen vaikutti ennenkaikkea yleinen ja ajan hengen mukainen tyylinvaihdos diskomaisempaan materiaaliin. Konsertissa tuo biisi puolusti kuitenkin paikkaansa vähän rauhallisempana palana.

Päivän päätti päälavalla Jamiroquai, ja sen kyllä huomasi mitä valtaosa ihmisistä oli tullut sinä päivänä kokemaan. Pääjehu saapui lavalle hillitön futuristinen kypärä päässään, ja niin alkoi soitto, johon koko väki yhtyi villisti. Minulla ei ole yhtään Jamiroquain levyä enkä tuntenut kappaleita, joten pysyin tyynenä ja taputin biiseille. Tykkäsin kuitenkin, Jamiroquai oli kulkenut hyvän tien alkuaikojen Stevie Wonder -simulaattorista tämän päivän happoiseksi elektrofunkdiskopumpuksi, ja nyökkäsin tyytyväisenä valitulle linjalle. Aurinko oli päästämässä illan hämärtymään ja lavalla näkyneet huimat tietokoneanimaatiotkin näki erinomaisen selvästi.

 

 

Jay Kay itse viittasi pariinkin kertaan selkäongelmiinsa ja muihin vaikeuksiin, jotka oli nyt selättänyt (heh). Tosiaan, katsoin Wikipediaa ja noteerasin maininnat kosketinsoittaja-biisinkirjoittaja Toby Smithin kuolemasta ja Jayn selkärankavammasta. Kesken keikan Jay ilmoitti yleisölle jostain pienestä teknisestä ongelmasta, joka vaikutti siltä kuin se olisi liittynyt kitaristin tai basistin soittimeen. Edellisen kappaleen aikana oli kuulunut jokin outo särinä, josta mietin, että kuuluiko se kappaleeseen vai tapahtuiko nyt jotain asiaankuulumatonta. Ei ongelma kuitenkaan päässyt keikan jatkumista viivästyttämään.

Bändiltä vaadittiin vielä encorea, ja se totisesti saatiin. "Supersonic" oli koko konsertin rajuin esitys. Näihin tunnelmiin oli hyvä päättää ja alkaa valua pois Kirjurinluodosta yhdeksän minuuttia yli keskiyön.

Olin valinnut paluubussikseni kello 2:15 lähteneen vuoron, koska epäilin ehtisinkö ja löytäisinkö kello yhdeksi takaisin bussiasemalle. Turha huoli, hyvin olisin ehtinyt. Jäin tappamaan aikaa tunniksi vaeltelemalla pimenneillä ja rauhoittuneilla Porin sivukaduilla - en siellä missä bilettäjät möykkäsivät. Jäin myös seuraamaan etäältä, pääseekö huonoon kuntoon itsensä päästänyt ja bussilaiturilla yrjönnyt mies sisälle kello yhden bussiin. Pääsi, lopulta.

Nukuin suunnilleen koko paluumatkan ajan. Perillä Helsingissä oltiin 5:50. Metrolla Sörnäisiin, siellä odotin hetken aikaa lauantaiaamun ensimmäistä kasin ratikkaa Arabiaan. Olin päihdeklinikalla puoli seitsemän ja siivoustyö oli valmis puoli kahdeksalta. Suhteellisen nopsaan siis, kun työ tapaa kestää mitä tahansa tunnista 105 minuuttiin. En tiennyt, mihin aikaan viikonlopputyöläiset saapuvat klinikalle, mutta kukaan ei ehtinyt saapua sinne minun ollessani siellä, joten hyvin kävi. Tuo klinikka on sellainen paikka, että se ei ole yhtenäkään päivänä vailla aktiviteettia. Oli sitten viikonloppu tai pyhä, aina siellä on joku töissä jakelemassa päihdeongelmaisille lääkkeitä vieroitusoireisiin.

Hyvin meni koko reissu minulta. Mitään ongelmia ei tullut eteen missään vaiheessa, kaikki meni nappiin. En harmitellut kello 2:15 bussiakaan Helsinkiin, koska kello yhden bussilla olisin saapunut niin aikaisin, ettei välttämättä tietoakaan metro- tai ratikkaliikenteestä. Olisin ehkä joutunut kävelemään Kampista Arabianrantaan.

Sääkin suosi mitä parhaiten. Pelkäsin kovasti sadetta, mitä jokin Hesarin sääennuste lupaili. Mukanani oli sateenvarjo ja jonkinlainen ohut sateenpitävä takki. Aamulla oli jo puolipilvistä, ja Porin-matkan aikana taivas senkun keräsi lisää pilviä. Vaan sitten pilvet mystisesti haihtuivatkin, ja jazzfestivaalissa saatiin nauttia sinisestä taivaasta ja sopivasta lämmöstä. Vasta Jamiroquain alkaessa soiton puoli yhdeltätoista alkoi olla viileää. Minulla oli vain ohut kevättakki ja t-paita, mutta tarkenin silti. Vain repun paino rasitti selkää.

 

 

17.7.2017

Grace Jonesin Pori Jazz -vierailusta juttua Hesarissa. Mahtoi olla huima show. En silti harmittele, että kävin Porissa katsomassa Hancockia enkä Jonesia. Jos olisin mennyt lauantaina, Green River ja Antikvariaatti Markku Ranta olisivat menneet kiinni ennen kuin olisin ehtinyt paikalle. Olisin jäänyt vaille kirja- ja levyhankintoja. Päivän anti olisi jäänyt pelkästään Jonesin ja Chaka Khanin varaan. Eli parempi näin.

Katsoin Antikka.net- , Antikvariaatti.net- ja Antikvaari.fi -sivustoista ostamieni Lewisin kirjojen kaupusteluhintoja. Pyyntihinnat ovat 14-27 euron välillä. Eli vaikka Ranta kiskoi kirjoista vähän liikaa, niin kyllä nuo halutuilta ja kohtuuarvokkailta vaikuttavat. Hyvä tietää. En taida kuitenkaan liikoja vaivautua etsiskelemään sitä Matka Venukseen -kirjaa.

 

23.7.2017

Hiljakseen puuhaan YKS:n sivun 135 parissa. Sen luonnostelin jo joitakin päiviä sitten, nyt on tussausvaihe päällä. Tässä äsken väsäsin vielä sivuille 136-138 ruutujaot ja kirjoitin repliikit tyhjiin ruutuihin. Sivuille 136 ja 137 tulee se Kriituksen ja Visenna-Amerosian keskustelu, joka on vaativa ja kysyy minulta tarkkuutta ja paljon miettimistä. Täytyy pohtia tuota dialogia huolella, että tuoko se esille aivan kaikki tarpeelliset asiat. Lisäsin jo tekstiä Kriituksen repliikkiin sivun 136 kuudennessa ruudussa.

 

26.7.2017

Siinä sivu 135 on sitten. Dialogiin tein koneella väritysvaiheessa parikin muutosta copypastaamalla. Seitsemännessä ruudussa Luupurin repliikissä "Parempi näin" -> "Ihan hyvä näin". Viimeisessä ruudussa mietin oikein kunnolla, kumpi sana on parempi, "kuljet" vai "pysyt". Päätin lopulta noin. Kriitus on siis joutunut toteamaan itselleen, ettei Visennasta ole Naavametsässä mitään apua eikä hyötyä, eikä häntä kannata päästää liiemmin kommunikoimaan muiden kanssa, koska siitä seuraa kuitenkin ongelmia. Mutta rakkaus kestää kaiken.

 

27.7.2017

Taiteilija tarvitsi tarviketäydennystä. Kävin varmaan ensimmäistä kertaa Temperassa ostoksilla - ellen ole unohtanut jotain monen vuoden takaista käyntiä. Piti saada uusia sivellintusseja, ja niitä löytyikin kun myyjältä kysyi. Ostin kuitenkin vain kaksi näin alkuun, katsotaan millaisia ovat käytössä. Ovat ihan erilaisia kuin harmaat ohutvartiset ThinLINE-tussit joita olen tähän mennessä käyttänyt. Nämä ovat mustia ja paksumpivartisia Piloteja, mutta kuitenkin edelleen japanilaista tekoa.

 

28.7.2017

Miten saisi ullakolta raivatuksi vähän turhia tavaroita pois? Viittaan erityisesti valkoiseen keinutuoliin, jonka äiti ja isäpuoli ovat sinne raijanneet. Se vie helkutisti tilaa, ja vaikka ullakkovarastoni on iso, siellä on nyt niin paljon pahvilaatikoita ja muuta tavaraa, että liikkuminen on vaikeaa muutenkin. Tuo keinutuoli on sinänsä tärkeä lapsuusmuisto, se kun oli synnyinkotini olohuoneessa. Se oli myös meidän Miska-karhumme vakiopaikka - minnekähän se pehmolelu on hävinnyt?

 

19.8.2017

Mietin vähän väliä niitä kaikkia leluja ja muita tavaroita joita minulla oli lapsena.

- Märklin-junarata, jolla isäni sai leikkiä yksinään, kun minua ei kiinnostanut.

- Kalkitos-siirtokuvat. Nämä olivat siitä välillä ärsyttäviä, että niitä ei kovasti raaputtamallakaan saanut aina sataprosenttisesti siirrettyä muoviarkista paperiin. Jokin pala jäi uhkaavasti roikkumaan ilmassa muovin ja paperin välissä ja sitten sai jännätä, tippuuko se paperin päälle vai kiinnittyykö takaisin muoviarkkiin. Silti en muista varsinaisesti raivonneeni sitä.

- Formula 1 -pienoisrata.

- Pöydällä pidettävä kovamuovinen/metallinen jääkiekkopeli.

- Meccano-rakennussarja, jonka isäni toi Saksasta. Sillä taisi olla jo valmiiksi ikää, kun sen joskus 70-luvun lopulla tai 80-luvun alussa sain. Olisiko ollut peräti 50-luvulta? Muistan osien olleen punaisia ja vihreitä, jotka olivat ne alkuperäiset värit ennen kuin väritystä muutettiin. Saksankielinen ohjekirjakin oli vanhanaikaisen näköinen. Meccanoilla rakennettiin metalliosia ruuveilla ja muttereilla yhdistelemällä kaikenlaisia nostokurkia ja muita härveleitä. Meccanot olivat suosikkilelujani, isän kanssa rakentelin innokkaasti kaikkea ohjeiden mukaisesti. Ohjekirjan alkupuolella oli kaikkien helppojen härveleiden teko-ohjeet, ja kun sivuja käänsi eteenpäin, laitteet muuttuivat koko ajan haastavammiksi.

- Legot. Taisivat olla Tanskasta tuotuja, ainakin mukana seurasi jokin vihko, joka oli joko tanskankielinen tai tanskasta ruotsiksi käännetty. Kuvituksena valokuvia kahdesta tanskalaisesta teinipojasta legojuttuja rakentelemassa ja näillä sitten leikkimässä. Muistan, että toisen pojan nimi oli Ole.

- View Master -kiekot. Minulla oli ainakin kaksi, toinen niistä oli poimittu Disneyn Fantasia-piirretyn Noidan oppipoika -jaksosta.

Mitähän kaikkea vielä oli, mitä en enää muistakaan. Minne ne ovat joutuneet? No, Märklin-junarata on ullakon häkkivarastossa, eli sen kohtalo on selvillä ja kaikki hyvin. Mutta entä muut? Niin, ja sitten tietysti se isänisän rakentama Durran-vene, joka minua erityisesti kismittää.

Mielessäni elättelen ajatusta jostain varastosta jossain pääkaupunkiseudulla, jossa lojuu hirveä määrä tavaroita jotka ovat joskus kuuluneet meidän kodin roinavalikoimaan - varasto, jonka olinpaikkaa äiti ja isäpuoli eivät ole minulle kertoneet... tai sitten ovat kertoneet viimeksi joskus pari vuosikymmentä sitten enkä sitä enää muista. Jossain tuollaisessa isossa varastossa muistan käyneeni joskus 1990-luvulla, siinä säilytettiin meidän perheen omaisuutta. Mutta onko se meidän varastotilamme vielä meillä käytössä, vai onko kaikki tavarat viety sieltä jonnekin? En ole kehdannut koskaan kysyä, kun ei suhteeni äitiin ja isäpuoleen ole niin läheinen kuin pitäisi, johtuen juuri lapsuus- ja teini-iän kokemuksistani. Sen takia en näe heitä kuin pari - muutaman kerran vuodessa.

 

26.8.2017

Toteutinpa yhden pitkään päässä pyörineen idean vuosina 1970-1972 ilmestyneen Suomalainen MAD -lehden sisällön kartoittamisesta. Juttujen nimet, piirtäjät, kirjoittajat, alkuperäinen nimi sekä alkuperäisjulkaisu. Linkki on nyt siellä sivun ylälaidassa, että näkyy.

Minähän olen juuri oikea mies siihen hommaan, kun olen saanut kerätyksi kaikki numerot. Joulukuu 1971 oli hankalin, mutta sekin löytyi sitten Antikvaari.fi -sivuston kautta jostain antikasta joskus viime vuonna, ja tein tilauksen. Lisäksi löytyy vino pino Amerikan MADeja vuoden 1986 ensimmäiseen numeroon asti, ja skannaukset kaikista puuttuvista vuonna 1978 tulleeseen numeroon 201 asti, joka on se tuorein puuttuvista.

Vuoteen 1985 oli hyvä lopettaa jenkki-MADien keräily, koska lehti alkoi muuttua koko ajan kuivemmaksi. Suomen MAD koki saman kohtalon. Ostin 90-luvun alussa pari numeroa MADia, toinen oli englanninkielinen ja leffaparodiana oli Addams Family. "Satiiri" oli totaalisen likilaskuista eikä naurattanut yhtään. Edes Drucker ei piirtäjänä osannut pelastaa tilannetta esim. pistämällä sen irtokäden kaikenlaisiin hassuihin paikkoihin. Toinen 90-luvun alussa ostamistani numeroista oli suomenkielinen, ja siinä parodioitiin Terminator 2:sta. Sieltä löytyi tällaista dialogia:

John Connor: "On oikein mukavaa, että suojelet minua, mutta et voi tappaa ihmisiä noin vain!"
Terminaattori: "Emmekö olekaan Los Angelesissa?"

Terminaattori: "Yo, homeboy. Hasta la vista, beibi."
John Connor: "Kun et kerran opi mitään kivoja fraaseja, annahan kun kerron sinulle, miten käy auton varastaminen käytännössä..."

 

Hohhoijaa.

Suomalainen MAD alkoi ensin Kuvajulkaisut Oy:n julkaisuna, mutta sitten Kustannus Oy Williams otti sen harteilleen. Suomalainen MAD onkin yksi harvoista Williamsin sarjakuvajulkaisuista, joka ei ole pahnanpohjimmaista roskaa, sellaista, jota ostettiin vain jostain kun halvalla sai. Joonaksen päätoimittama Sarjis-lehti oli toinen Williamsin helmi. Jotkut ehkä arvostavat puljun julkaisemia Tarzaneita ja jenkkikauhusarjiksia. Mutta siihen se näkyy jäävän. Olen kyllä divareissa ja Huuto.netissä vilkaissut kaikkia Mokuja, Leilaa, Muinaiset maailmat -pokkaria, Um valkea delfiini -lastensarjista, Jannua, Calimeroa ja muita ja todennut, että kaikenlaista... Lätkä-lehteä en ole päässyt tarkemmin tutkimaan, kun kaikki lehdet ovat SS Libriconissa aina muoveissa joita ei kehtaa avata. Minkä verran niissä on sarjakuvaa vai onko ollenkaan? Aihepiiri ei kylläkään kiinnosta yhtään.

Yksillä kirjamessuilla joskus vuosia sitten oli Makedonian ständillä tarjolla varmaan kaikki Suomalaiset MADit. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rahaa kaikkien kokoelmastani vielä puuttuneiden numeroiden ostamiseen, ja niitä puuttui silloin vielä paljon. Poimin kouraani sen verran numeroita mihin käteisvarat riittivät, aloittaen vanhimmasta päästä. Raha loppui siinä vaiheessa kun muutama numero vielä uupui, eli puuttumaan jäi muutama numero sarjan keskivaiheilta. Niitä sitten ostin silloin harvoin kun niitä vastaan tuli. Numero 1/1972 löytyi sarjisfestareilla 2011, 3/1971 vuoden 2013 festareilla, ja viimeisen puuttuneen eli 1971 joulukuun numeron hankin Antikvaari.fi -sivuston kautta vuosi sitten.

Sisältöluettelo ei ole vielä valmis, siitä puuttuvat kansiskannaukset sekä tiedot juttujen alkuperäisjulkaisuista. Täydentelen tässä koko ajan tietoja.

 

1.9.2017

Suomalainen MAD -sisältöluettelo alkaa olla hyvässä kunnossa. Prohiaksen Diplomaatteja ja muutamaa muuta jenkkijuttua en löytänyt lehdistä, joten niiden alkuperä jää toistaiseksi mysteeriksi. Onkohan ne julkaistu alunperin joissakin pokkareissa? Ruotsalaista tekoa olevien kansien alkuperän jäljitin Googlen kuvahaulla, hakusanoina "Svenska MAD" ja jokin vuosiluku väliltä 1967-1971. Nimimerkkien Bowen ja Fimbul oikeat henkilöllisyydet selvisivät nekin helposti, kummallakin on oma Seriewikin-sivu ja Bowen on myös Wikipediassa.

Säätelin ja siirtelin vielä tekstejä jonkin verran, ja väritin alkuperältään tuntemattomiksi jääneet jutut myös sinisellä. Olisiko vähän luettavampaa nyt?

Lisäilen vielä tietoja ja tilastoja jos/kun tulee mieleen jotain. Pieni yllätyksenpoikanen on vielä luvassa... mutta siihen palaan vasta muutaman kuukauden päästä. Ei mitään isoa, mutta pienoisen lisän ajattelin laittaa katsauksen loppuun.

 

2.9.2017

Sarjakuvafestivaalit aukesivat Suvilahden Kattilahallissa, mutta ne ovatkin tänä vuonna vain kaksipäiväiset. Päättivät jostain syystä jättää perjantain pois ohjelmistosta. Mikä lienee syynä... oliko eilen Kattilahallissa jotain muuta ohjelmaa, vai eikö paikalle saatu houkuteltua riittävän isoa vieraskaartia täyttämään vielä kolmattakin päivää ohjelmalla? No, mutta mentävä oli, onhan kyseessä perinne minunkin kohdallani, ja paikka on lyhyen kävelymatkan päässä kotoani.

Festarivieraista yksi oli tällä kertaa yli muiden, eli Aarne Ankan piirtäjä Charlie Christensen. Nimmarin toivossa minulla oli repussani sekä ensimmäinen ruotsinkielinen Arne Anka -albumi että varmuuden vuoksi vielä viimeisin ruotsinkielinen, "Mentala selfies".

Saavuin paikalle vähän kahdentoista jälkeen, ja katsastin pikaisesti osan myyntipöydistä kuitenkaan ostamatta mitään. Sen jälkeen jäin seuraamaan "Suomi 100 vuotta sarjakuvassa" -keskustelua, jonka mielenkiintoisin osuus liittyi Mauno Ihannin ja hänen Nelilehti-kustantamonsa 1991 julkaisemaan Toni Poni -sarjakuvalehteen. Käteeni tyrkättiin ilmaiseksi Kuti #45 liitteineen, jossa kerrottiin totuus tämän surkuhupaisan lehtiviritelmän takana, kaikkien netissäkin velloneiden väärien huhujen ja myyttien sijasta. Totuus ei ollutkaan niin värikäs kuin legenda, mutta kiinnostavaa luettavaa silti.

Tällä kertaa en törsännyt sarjiksiin yhtä mittavaa määrää rahaa kuin viime vuonna, mutta enemmän kuin olin ajatellut kuitenkin. Tarkoitus oli pitää hyvin maltillista linjaa, mutta kun SS Libriconin ständistä löytyi 75 euroa maksanut Pahkasika kuutonen eli se Hilse-lehden välissä ollut pienikokoinen Musiikki-Pahkasika, niin jo yksin Libricon-hankinnat ylittivät lompakossani olleen käteiskassan. Onneksi kortti kelpaa aina heillekin. Libriconilla oli tarjolla myös pari etsimääni Myrkkyä, jotka halusin Tiinee Toons -sarjakuvan vuoksi. Muuten en Myrkkyä lue. Enemmän tai vähemmän impulssiostoksina hankin vielä kaksi ensimmäistä Jussi Jänis -albumia (Jälkiä rinteessä, Blacktown) ja kaikki kolme lentosarjisvihkoa, jotka Joonas teki Suomen Ilmailuliitolle 1988-1990.

Antikvariaatti Coppola & Varpaisella oli nyt tarjolla ensimmäinen Superpokkari vuodelta 1975, tosin aika löysänä kamana. Täytyy säilyttää muovipussi pokkarin ympärillä, ettei sivupakka karkaa omille teilleen. Nyt on kaikki viisi Superpokkaria koossa, mieli on hyvä jälleen yhden täyden sarjan ansiosta.

Kaksi 80-luvun Sarjainfoa, Jussi Jänis kolmonen Epäonnen kivi sekä yksi ranskankielinen albumi löytyivät Fennica Comicsin pöydästä. Ranskankielistä oli tarjolla ehkä pari-kolmekymmentä albumia, mutta aika tylsännäköistä kamaa. Ostin alpparin "Forell & fils: Marcel l'embrouille", tekijöinä Bazile, Plessix ja Kervarec. Vaikuttaa aika arkipäiväiseltä, pikkuhauskalta elämän viipaleelta.

Toisen kvaakilaisen, Tertsin, tapasin ja vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan. Kertoi tulleensa etsimään Bob Morane -integraalia jonka pitäisi ilmestyä ihan näillä hetkillä, mutta enpä minä kyllä nähnyt sitä missään. Bob Morane on minulle mieluisampaa sarjakuvaa kuin Bruno Brazil, vioistaan huolimatta, joten minä kyllä ostan sen integraalin kun se tulee. Ei vaan nyt osunut silmiin. Tertsi kysyi myös, onko Apollo Kustannuksen Sami Kestiä näkynyt, mutta minun oli sanottava ettei Samikaan tunnu paikalla näkyvän. Bob Morane -integraalin lisäksi Tertsillä ei ole mielessä oikein muita festarihankintoja, koska hänellä työttömänä on raha tiukilla, mutta Ranskasta tulee vuolaana virtana kaikkea Franquin-kirjaa, Blueberry-integraalia, Piko ja Fantasio -integraalia ja muuta paksua opusta, että rahat on satsattava niihin. Jaa, minä kyllä ostan Ranskasta mieluummin sellaista mitä minulla ei ole jo ennestään. Blueberryt ja P&F:t olen ostanut jo niin moneen kertaan.

Kattilahallin lisäksi festaritiloja oli järkätty myös Tiivistämöön ja Puhdistamoon. Kävin kummassakin paikassa, mutta niissä myytiin lähinnä pienlehtiä ja omakustanteita, mistä en ole kiinnostunut. Ei sattunut olemaan ketään kiinnostavaa vierastakaan minun osuessani paikalle, joten tein vain ranskalaiset visiitit molempiin paikkoihin. Vähän epämääräinen oli festarialue noin kokonaisuudessaan. Paikalla oli paljon rakennuksia, mutta piti hetken aikaa hahmottaa, missä on festariaktiviteettia ja missä taas ei. Itse Kattilahalli löytyi toki heti, mutta kun tämä oli ensimmäinen käyntini koko alueella, en osannut suunnistaa vanhasta tottumuksesta. Lähinnä seurasin naamatuttua sarjakuvaväkeä paikasta toiseen ja löysin siten perille myös Puhdistamoon ja Tiivistämöön. Ja koska nämä rakennukset eivät heti tarjonneet mitään kiinnostavaa koettavaa, itse Kattilahallin ulkopuolinen hengailu meni lähinnä graffititaiteen ihailemiseksi, mitä sieltä löytyikin kiitettävästi. Sarjakuvapiirtäjä Kari Sihvonenkin oli seinää spreijaamassa.

Päivän kohokohta oli siis Charlie Christensenin haastattelu kello neljältä. Viime hetkellä tajusin, ettei se olekaan Kattilahallissa, vaan jossain muualla. Askeltelin ripeästi uudemman kerran kohti Tiivistämöä, ja siellähän oli seinälle heijastettu Aarne Ankkaa merkiksi siitä, että täällä se minun odottamani vieras istuu kohta puhumassa. Ehdin siis ajoissa. Tiivistämö osoittautui sittenkin edes vähäksi aikaa antoisaksi paikaksi.

Christensenin haastattelun jälkeen asetuin nimmarijonoon, kaivoin repustani ensimmäisen Arne Ankan ja sainkin siihen signeerauksen. Tietysti puhuin Christensenille ruotsia, kuinkas muuten. Enhän minä nyt englantia haasta, kun löytyy yhteinen äidinkieli. Mies pisti puumerkkinsä alle päivämäärän 2.9.2017 ja totesi, että siinä on aikahyppyä kerrakseen. Toivottavasti miehen paljaita jalkoja ei muuten kauheasti palellut niissä sandaaleissa...

Palasin vielä hetkeksi Kattilahalliin, mutta tuumin, että menee turhan joutilaaksi paikalla roikkumiseksi. Hipsin kotiini, semminkin kun pilviseltä taivaalta jo tihutti vähän.

Christensen-nimmarihuumassa pääsi unohtumaan, että hänen jälkeensä Tiivistämöön saapui puhumaan vielä Gilbert Shelton. Olisin hyvin voinut hänenkin haastamistaan kuunnella, vaikken ole lukenut Friikkilän veljeksiä sen enempää kuin mitä Tapiireista löytyy.

 

3.9.2017

Vääntäydyinpä vielä tänäänkin kello yhdeksi festareille, vaikka päässä vähän nakutti ajatus, että miksi. Ulkona ei paljon väkeä pyörinyt, mutta sisällä porukkaa oli sentään ihan eiliseen tapaan. Muutaman myyntipöydän kävin taas nopeasti läpi, ostin Tilsan Kuusipäisen kuristajan, Fennicalta yhden kokoelman Berke Breathedin Bloom Countya sekä vielä yhden ranskisalbumin, ja SS Libriconilta neljännen Jussi Jäniksen "Professori Walterin hirviöt", jota en eilen muistanut minulta puuttuvan.

Seurasin jonkin aikaa Rikkinäisen mielen kuvat -haastattelua. Minähän olen kerran seurustellut vuoden ajan mielenterveysongelmaisen kanssa, joten aihe on joskus liipannut läheltä omaa elämääni. Enemmän odotin kuitenkin Petri Hiltusta, enkä pettynyt. Juuri Vala auringolle / Aavetanssi -yhteisniteen julkaissut Hiltunen puheli Vesa Kataiston kanssa intiaaneista, lännenelokuvien tosiasioita vääristävistä ja valheellisista intiaanikuvauksista, omasta työskentelystään, mainittuja albumeja varten tekemästään taustatyöstä ja muusta hengästyttävällä vauhdilla. Aivan uskomatonta, miten Hiltuselta lähtee tuota juttua suusta. Siinä oppii asioita ja saa nauraakin välillä. Häntä on nautinto kuunnella!

Asko Alanen haastatteli vielä Christer Nuutista, Kyky Ahosta ja Pauli Kalliota, mutta kolmenkaan miehen troikka ei pärjännyt Hiltuselle juttujen määrässä ja kiinnostavuudessa. Silti seurasin loppuun asti haastattelua eturivistä. Kiinnostavin esille tullut asia oli sellainen, jota olen itsekin miettinyt Kramppeja & nyrjähdyksiä ja muita Kallion käsikirjoittamia sarjakuvia lukiessani, että saisi olla vähän enemmän räväkkyyttä, raflaavia juttuja. Kaikki niin tasaista näkkileipää. Sitä Kallio ja Nuutinen tosiaan tuumivat, että pitäisikö Kramppeihin laittaa tankkihyökkäyksiä tai räjähdyksiä kotikadulla, mutta sellainen voi aloittaa kierteen, jonka seurauksena tekijät joutuvat pohtimaan yhä villimpiä juttuja kun yleisö alkaa sellaisia odottaa. Kyllä Kallio silti välillä yrittää ideoida sarjaan jotain vähän toiminnallisempaa juttua, muttei liiaksi. Hän haluaa pitää Krampeissa yllä sen tietyn tutun perusvireen, ja kunnioitan hänen päätöstään.

Neljältä kun haastattelu oli ohi, lähdin ihan suoraan kotiin. Ei ollut tiedossa enempää kiintoisaa ohjelmaa, ja koti tuntui kutsuvan.

Minulla oli nyt digikamera mukanani, mutta otin kuvia vain graffiteista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaikkiaan vähän vaisut festarit. Ei niin vaisut kuin mitä pelkäsin, mutta silti. Charlie Christensenin nimmari oli tärkeä ja Hiltunen pelasti sunnuntain, ja pari tosi sarjisaarretta sain haltuuni, mutta aiempina vuosina on festarikokemus ollut antoisampikin. Toivottavasti ensi vuonna jossain edustavammassa paikassa kuin ankeassa Kattilahallissa.

 

4.9.2017

Laskin, että 181 euroa maksoivat sarjakuvahankintani yhteensä, kokoelmani karttui 18:lla julkaisulla joista yksi ilmainen, eli se Kuti erillisine liitteineen (laskin molemmat yhdeksi). Tosiaan enemmän kuin oli tarkoitus kuluttaa, mutta aika lailla vähemmän kuin viime vuonna.

Jep, yhden henkilön kanssahan minä vain juttelin. Ei minua vielä moni tunne. Muutama muistaa naamani, muttei tiedä nimeäni tai Kvaak-nimimerkkiäni. Osa minusta toivoo, että useampi tunnistaisi ja pääsisin siihen sisäpiiriin, joka viettää suuren osan festariajasta sosiaalisesti kaikkien kanssa turinoiden. Osa minusta taas pitää hyvänä asiana sitä, että voi liikuskella incognito ja tarkkailla kaikkea rauhassa sivusta. Koska en ole kuitenkaan mikään seuramies vaikka kuinka parhaani yritän, jälkimmäinen tilanne on sittenkin loppupeleissä parempi.

Tai itse asiassa puhuin toisenkin kvaakilaisen kanssa, nimittäin Darth Mikan. Hän ei sitä tosin tiennyt, koska en esitellyt itseäni. Minusta oli hykerryttävä tilanne, kun puhuin hänelle Coppola & Varpaisen pöydässä Zoom-lehden harvinaisimmasta numerosta 47/1974 ja tiesin kuka hän on, mutta hän ei tiennyt kuka minä olen. Eli en minä ujo ole, siitä pääsin yli vuosia sitten. Ei, sosiaalisten taitojeni rajoittuneisuus johtuu jostain muusta.

Työpaikalla kun minulla on vähän enemmän kerrottavaa, käy vähän väliä niin etten heti muista kaikkia tärkeitä yksityiskohtia jostain menneisyydessä tapahtuneesta jutusta, ja siinä äkkiä tulee lipsautettua ihan valheita ja asiavirheitä jotta pääsen jatkamaan juttua. Jälkeenpäin en sitten enää vaivaudu korjaamaan virheitä kun muistan miten asiat oikeasti menivät. Esim. kun kerroin taannoisesta viisaudenhampaideni poistamisesta, tulin möläyttäneeksi ettei suutani puudutettu ollenkaan. Tottakai sain puudutuksen, mutten korjannut möläytystä kun tajusin mitä olin mennyt sanomaan. Tämä on yksi tapa, jolla sosiaalisten taitojeni rajoittuneisuus tulee esille. Vaikka puhe sujuu minulta yleensä takeltelematta enkä joudu kauheasti miettimään sanoja puhuessani, en ole mikään jutunkertoja enkä keskustelija. En pysty itse viemään keskustelua eteenpäin, vaan olen siinä asiassa muiden varassa. Ja vaikka muistaisinkin jonkin jutun joka liittyy kulloiseenkin puheenaiheeseen, liian usein käy niin, etten muista tärkeitä yksityiskohtia vaan muistikuvani ovat pinnalliset. Niinpä pidän suuni supussa. Vielä useammin käy niin, ettei minulla ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa siihen mistä milloinkin puhutaan. Sitten muut miettivät, että kunpa tuo olisi vähän puheliaampi. Olen pahoillani.

En voi oikein muuta kuin yrittää harkita etukäteen mitä sanon, ettei suustani tulisi ulos mitään niin idioottimaista kuin tuo puudutusjuttu.

 

5.9.2017

Kyky Ahosen osuus lauantaisessa festarihaastattelussa oli oikeastaan pettymys. Ahonen ei puhunut hirveän paljoa, mainitsi muutaman päivän takaisen epilepsiakohtauksen ja esitteli sairaalan laittamaa ranneketta, sekä kertoi vähän kuvausta siitä millaista oli olla punkkari maaseudulla 80-luvun alussa, kun monikaan bändi ei vaivautunut pikkupaikoille keikalle. Poistui vielä kesken kaiken jonnekin jättäen Nuutisen ja Kallion keskenään rupattelemaan Alasen kanssa. Joku yleisöstä ehti sentään kysyä Kykyltä, että hän siis tosiaan piirtää sarjakuvansa valokuvista? "Kyllä", tyytyi Ahonen vastaamaan. Varmaan se mieskin olisi odottanut erittelevämpää vastausta, jossa Kyky olisi avannut työskentelytekniikkaansa. Olen 80-luvulta asti hiljaa mielessäni tsempannut Ahosta hänen urallaan (muistan vielä hänen Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisensa, Raha ratkaisee -sarjiksen kesältä 1987) ja ihan yleisesti ihaillut sarjakuvapiirtäjiä, jotka piirtävät valokuvista ja saavat sillä tekniikalla aikaan vielä toimivaa, sujuvaa sarjakuvaa. Ruotsalainen Rolf Gohs on toinen esimerkki tällaisesta sarjakuvantekijästä - hänestähän kerroin viime vuoden sarjisfestivaalin yhteydessä. Olisipa Ahonen kertonut enemmän miten valokuvista tehty sarjakuva syntyy... no, kyllä minä pystyn sen hyvin kuvittelemaan, mutta silti.

Töissä tänään taas ärsytti muiden siivoojien jatkuva äänetön älypuhelimen näprääminen tauon aikana. En sanonut mitään, koska tiesin, että sieltä tulee taas kysymys, että mistä haluaisin keskustella, sano jotain, niin jutellaan siitä. Enkä olisi keksinyt mitään. Parempi kun pidän suuni vain supussa.

Tämä sosiaalisten taitojeni rajoittuneisuus on oikeastaan ainoa varsinainen ongelmani nykyään, mutta kyllä sekin osaa rassata.

 

6.9.2017

Prinsessa Dianasta on ollut hirveän paljon juttua viime aikoina. Omat päällimmäiset muistoni Dianasta ovat heilastelu sen miljonäärin pojan Dodi Al-Fayedin kanssa sekä joskus 90-luvun puolessavälissä sattunut kuntosaliskandaali. Sen kuntosalin, jossa Diana kävi säännöllisesti, omistaja oli virittänyt kattoon kameroita, jotka kuvasivat Dianaa salaa. Seiskassakin uutisoitiin tästä jupakasta ja artikkelin kuvituksena oli aitoon Seiska-tyyliin niitä salaa näpättyjä otoksia, joissa jumppa-asuinen Diana makasi selällään jonkin kuntolaitteen päällä ja verrytteli käsivarsilihaksiaan. Diana ei ymmärrettävästi halunnut enää astua jalallaankaan siihen paikkaan.

Dianan hautajaisten aikaan olin Seinäjoella Korpeloiden serkkuperhettä tapaamassa. Heidän talonsa oli kolmikerroksinen, keskimmäinen oli maantasolla ja suurin osa huoneista oli siellä. Yläkerrassa oli makuuhuoneet ja Anja-mummon oma huone. Alakerrassa oli sauna ja tv-huone. Perheen äiti istui telkkarin ääressä, katseli hautajaisia ja itki.

Muistuipa mieleen tämmöinen pikku kollaasi, vai miksi tätä pitäisi kutsua. Kun huomasin yhdessä englanninkielisessä naistenlehdessä tuon tekstin ja kuvan prinsessa Dianasta - eri sivuilla tosin - kiusaus yhdistää ne kasvoi liian suureksi:

 

 

Diana-kuvan jälkeen lisää samaa juttua omasta arkistostani, Madonnasta ja hänen Lourdes-tyttärestään sekä USA:n presidentti Bill Clintonista:

                    

 

Kehutaan nyt vielä niitä sarjakuvafestivaaleja vaihteeksi kaikkien haukkujen jälkeen. Ne turvapaikanhakijoiden tekemät omakohtaiset sarjakuvat olivat loistava idea! Näin hekin saivat äänensä kuuluviin. Kukaan ei ole niistä vielä Kvaakissa puhunut mitään. Postaisin tämän ja tuon KykyAhos-juttuni Kvaakiin, mutta asianmukainen ketju on jo toista päivää pidentynyt pelkillä asian vieressä liikkuvilla viesteillä. En viitsi.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98    99    100    101    102    103    104    105