24.3.2012

Eilen kävin Kontulan ostoskeskuksen divarissa ja löysin ensimmäisen suomenkielisen Eisnerin Spirit-kokooman kuudella eurolla, sekä varhaisemman Ankardo-seikkailun Noces de brume (Usvahäät) ranskaksi. Kovakantinen opus kahdella eurolla. Melkoinen tarina tuo Usvahäät, ihme vampyyrikatti tuo Rasputin. Ainakin näyttää kissalta... Spiritin seikkailuista Tapiirissa olen jaksanut silmäillä vain kahta, mutta jospa nyt malttaisin perehtyä paremmin hahmon maailmaan kun on tällainen komeakantinen iso satsi edessäni. Kontulan divarissa oli enemmänkin ranskankielistä sarjakuvaa. Pari Bédun piirtämää Cliftonia jäi mieleeni, mutta varmasti siellä oli parempaakin. Kuka ne lie sinne vienyt?

Jatkoin Kampintorin Antikvariaatissa, josta löysin Spirit kakkosen neljällä eurolla, Pystysen Kadekismuksen 15 eurolla, sekä kuusi Kylmä Metalli-lehden numeroa 4 / 7 euroa kappaleelta. Nyt puuttuu harmittavasti Kylmän Metallin numero 1/87 - olisikohan sekin ollut siellä Kampintorilla jos vain olisin jaksanut penkoa niitä laatikoita kunnolla? Ostin myös albumin Iso Knut 3 - Auringon poika (by Dick Matena), mutta se nyt oli täyteostos.

Minua surettaa pahasti se, ettei ketään tunnu kiinnostavan minun sarjakuvapiirtämisharrastukseni. Perhepiiri ei kommentoi, töissä joku tietää että piirrän muttei tiedä mitä piirrän. Netissä kukaan ei laita kommenttia, edes Kvaakissa. Toisaalta en kehtaa pitää kovaa ääntä tekemisistäni, kun koko ajan tuskailen työni jäljen kanssa. Sininauhaisessa riipuksessa yritän kovasti väkertää jotain kelvollisen näköistä, mutta liikaa joudun pettymään. Sivu 14 on ensimmäistä riviä lukuunottamatta aika avuton ja sivu 15 meni täysin penkin alle. Tekee mieli vain nyyhkyttää kun katselen noita sivuja. Mikä siinä on, kun ei irtoa? Pitäisikö yrittää kehitellä kokonaan uusi piirrostyyli, kun ei vanhan tyylin kanssa tule kuin sutta ja sekundaa?


31.3.2012

Pidän sarjakuvapiirtämisharrastuksessani tauon, jonka aikana yritän kerätä voimia parantaa piirrosjälkeäni. Minulla on tämä viikko talvilomaa. Olen kuluttanut tämän viikon lukemalla uutterasti sarjakuvia - sellaisia, joita minulla ei ole ollut aikaa lukea aikaisemmin. Nyt olen vihdoinkin ahminut kaikki lukematta jääneet Blacksadit, Sillaget, Timo Mäkelän albumit, Ankardot, Anni Isotalot, Isot Knutit, Kaspar Keskiyöt, Yoko Tsunot, Tim ja Tomit, Jan Romaren Pytonit ja Taivaan enkelit, Petri Hiltusen Väinämöisen sekä Barellit. Oma intoni on kasvanut. Vastedes aion hemmetti vieköön hioa jokaista sarjakuvasivuani kunnes olen oikeasti tyytyväinen jälkeen.

Minulla on ollut aikaa katsella elokuviakin. Leffatoivelistani kutistui 37 nimikkeellä, kiitos YouTuben, jonne elokuvat oli uploadattu. Jäljellä on vielä 259 toive-elokuvaa. Hyvä luku, kun ottaa huomioon, että 90-luvun lopulla niitä oli reippaasti päälle kaksituhatta. Kokosin toivelistani Leonard Maltinin vuoden 1991 "TV Movies and Video Guide"-kirjan sekä Michael J. Weldonin "Psychotronic Video Guiden" pohjalta, yhdessä nämä kirjat kattavat tyydyttävän ison siivun USA:n ja Ison-Britannian elokuvahistoriasta. Tekemäni valtava ohjaajafilmografiakansio antaa apua noiden kahden kirjan ulkopuolelle jäävien elokuvien tutkimiseksi.

Tietämällä niin tarkasti etukäteen, mitkä elokuvat kiinnostavat minua ja mitkä taas eivät (sekä lataamalla elokuvat suurimmaksi osaksi ilmaiseksi netistä) olen välttynyt huonoilta / turhilta elokuvahankinnoilta. DVD-hyllyssäni on toki kahden tai useamman elokuvan paketteja, jotka olen ostanut vain yhden / muutaman leffan takia, ja ne muut pakettiin sisältyvät elokuvat ovat olleet sitten tarpeetonta roskaa tai keskinkertaista liukuhihnatavaraa. Ei se mitään. Yksi huono hankinta minulta kuitenkin löytyy, ja se on Tabu. Se suomalainen tv-sarja. Niin paljon jotkut siitä vaahtosivat, että päätin testata. En pitänyt Tabusta ollenkaan. Sen huumori ei purrut minuun, päinvastoin sain siitä vain epämukavan olon.


2.4.2012

Posti toi Comès-kokoelmani yhden puuttuvan linkin, toisen Ergün vaeltaja-albumin "Le maître des ténèbres". Piirretty vuosina 1974-75, julkaistu albumina 1981. Tämäkin on kovakantinen, muttei sentään kirjastopoisto. "Pimeyden valtias" on nimensä mukaisesti mustaa kamaa, Comès sotkee soppaan paholaisen, vampyyrinaisen, voodoota, scifiä, Ergünin kaksoisolennon (tai siltähän se aluksi näyttää...), Punaisen Paronin ja Hitlerin! Ergün itse on tuttu hippimäinen pitkätukka ja albumin graafinen ilme niin tyypillistä 70-luvun alkua. Toisin sanoen pikkuisen ajastaan jäljessä jo piirtämisvaiheessa. Värimaailma jatkaa "Le dieu vivant"-albumista tuttua linjaa, paitsi musta on nyt hallitsevana värinä. Albumi on piirretty kauttaaltaan erittäin kokeilevasti. Comès'n kuvallinen kekseliäisyys on ihailtavaa. Valitettavasti hän sortuu siihen kaikkein kliseisimpään kaikki-oli-vain-unta-vai-oliko-sittenkään-loppuratkaisuun.

Esisivulla lukee jotain siihen tyyliin, että kuukausittaisessa À Suivre-lehdessä julkaistiin vain reilut parikymmentä alkuperäisasussaan ollutta sivua, sillä 1979 lehden toimituksen aloitteesta Comès piirsi harmaavalokopioiden pohjalta loput sivut uudestaan. En ihan ymmärrä, että ovatko tässä albumissa sitten kaikki sivut alkuperäisessä asussaan, vai ovatko 1979 uusintapiirrokset myös tässä mukana? Minulle on myös vielä epäselvää, milloin tarinaa julkaistiin À Suivressa. 1980? Eikö yhtään sivua julkaistu 70-luvulla?

Mielenkiintoinen tieto, että piirtäjä Patrick Deubelbeiss ja käsikirjoittaja Benoît Peeters jatkoivat Ergün l'errant-sarjaa vuonna 1987. Siilitukkaisena mies ei näytä itseltään.

Olisiko "L'ombre du corbeau" eli Korpin varjo vielä harkinnan arvoinen hankinta?

 

5.4.2012

Olisin ollut jo eilen valmis jatkamaan Sininauhaista riipusta, mutta Harri oli laittanut RateYourMusicissa toivelevylistalleen kolme Pedro's Heavy Gentlemenin LP:tä. Eilen rippasin ne, tein mp3:t ja skannasin kannet, tänään koostin kansikuvat ja uploadasin paketit nettiin. Posti toi vielä toiseksi viimeisimmän sarjistilaukseni. Mukana mm. puuttumaan jäänyt Kylmä Metalli sekä Ankardo-albumi Koiran paluu. Erittäin raadollinen mutta tehokas tuo Ankardo-seikkailu. Ainoastaan Gilberten kohtalo oli typerä ratkaisu (siis se, miten se tapahtui). Ankardo itse jäi myös hiukan statistiksi, vaikka selvittelikin lopussa asioita päähahmona toimineelle koiralle. Muutama yksityiskohta toi mieleeni Sininauhaisen riipuksen: takin alla tunnistamattomana pysyttelevä eläin, kivimuuri, vaaranpaikassa hiiviskely, päähahmo etsii jotakuta... Hämmentävää.

Latasin netistä Didier Comès'n L'ombre du corbeau-albumin jpg-skannauksina. Rintamalla olevan sotilaan tarina. Visuaalisesti albumi toimii selvänä siirtymänä Ergün-tarinoista kohti Silencen synkkää mustavalkoista taidetta. Väritys on kuin Ergün-albumeissa, paitsi että jokaisella sivulla yksi tietty väri on hallitsevana. Unijaksossa on sama siirtymäidea kuin Le maître des ténèbres-albumin vastaavassa kohtauksessa:

 

 

Albumista "Le maître des ténèbres"

 

Albumista "L'ombre du corbeau"

 


Muuten ulkoasu tuo jo Comès'n myöhemmät klassikot mieleen. Mies hakee tässä hillitympää tarinankerrontatyyliä ja tuntuu yltävän jo hyvään suoritukseen.


15.4.2012

On tuntunut vähän yksinäiseltä kun en ole löytänyt ympärilleni ihmisiä joita kiinnostavat samat asiat kuin minua. Lähipiirissäni kukaan ei piirrä, ei ole yhtä elokuvahullu eikä ole yhtä kova musafriikki. En ole tavannut ketään muutakaan jota edes yksi noista asioista kiinnostaisi. Olen saanut olla yksin harrastusteni kanssa. Harri on, mutta kun hän asuu nyt Järvenpäässä asti. Satu piti eri elokuvista kuin minä (uusista - minä katson vain vanhoja), musiikkia hän melkein inhosi, ja piirtämiseeni hän suhtautui täysin neutraalisti. Järvenpään/Keravan Maria ei ollut kiinnostunut varsinaisesti mistään.

Ainakin sarjakuvapiirtäjänä olen ehkä aina kaivannut neuvoja, jopa apuria joka olisi hionut juttujani paremmiksi. Raskasta yrittää yksin pärjätä sarjakuvien tekemisen joka osa-alueella.

Omasta arkistostani löytyy kaikenlaista kivaa. Yksi kadonnut tuote jonka voisin huolia takaisin on Muffeli-patukat. Kerrankohan niitä Kasavuorentiellä 80-luvulla söin? Yhdessä vanhassa Mikrobitissä on upea Muffeli-sarjakuva, piirtäjänä T. Huhtala. Kaveri olisi pärjännyt oikeana sarjakuvien tekijänä!

 


Typeryyksissäni tulin töhrineeksi sarjan muka hauskasti lisäämällä siihen tussilla yksityiskohtia ja irvailevia huomautuksia, mutta tässä se on Photoshopilla huolellisesti entisöitynä.

 

30.4.2012

Hyvä juttu tässä elämäntilanteessa on, ettei ole enää lunta. Ei tarvitse enää katsoa nenänvartta pitkin niitä hulluja, jotka pyöräilevät talvella. Mitä järkeä on taittaa matkaa pyörällä kun maassa on lunta? Sehän on vain hidasta ja vaivalloista. Kokemuksesta tiedän. Pyöräileminen on myöhäiskevään, kesän ja syksyn puuhaa. Talvella on fiksumpaa käyttää jalkoja tai sitten isompia kulkupelejä.

Juttelin yhtenä päivänä töissä erään muslimin kanssa. Hän oli kiihkeä uskovainen, jonka puheista sain sen kuvan että hänen ainoa tavoitteensa elämässä on olla mahdollisimman hyvä muslimi, jotta pääsisi taivasten valtakuntaan (tai johonkin, minne nyt muslimit uskovatkaan pääsevänsä kuoleman jälkeen). Minun kävi tyyppiä sääliksi. Hän ei osaa kaivautua syvälle sydämeensä ja kysyä itseltään, mitä unelmia hän haluaa toteuttaa elämänsä aikana. Noudattaa vain robotin tavoin valmista ohjelmaa, joka käskee häntä pusertumaan samaan muottiin kuin muut uskonveljet. Todella säälittävää.

Mihinkähän muottiin minä tässä vielä päädyn...? Vai jaksanko enää mitään?



13.7.2012

Mieli on ollut vähän alakuloinen viime aikoina. Olen aika kyllästynyt Kvaakissa viestittelyyn (en minä ole sinne montaa viestiä laittanutkaan), ei sieltäkään irtoa minulle mitään hyödyllistä tietoa kummempaa. Kvaakkailukaan ei ole tuonut osakseni huomiota sarjakuvapiirtäjänä. Kukaan ei kommentoi ja anna palautetta muualtakaan käsin. Kukaan ei käy sivuillani, ketään ei kiinnosta minun piirtämiseni. "Hypokriton" on edistynyt vähän laiskaan tahtiin kolmesta syystä: palautteen ja huomion puutteesta johtuva laskenut motivaatio, haastava tarina joka vaatii paljon miettimistä ja ideointia, sekä jättimäinen levyjenkuunteluprojektini. RateYourMusicissa oli 4852 "heard this"-tagin omannutta levyä, eli albumeja jotka olen kuullut mutta joita en muistanut tarpeeksi hyvin kyetäkseni antamaan niille arvosanaa. 38 päivässä kuuntelin niistä 2479. No, kuuntelin lyhyet pätkät biiseistä, en minä kokonaan sentään niitä levyjä kuunnellut. Tämä projekti söi siis sen verran aikaa ja "Hypokriton" oli sillä välin enimmäkseen telakalla.

Nyt aion piirtää taas ahkerammin. Ymmärsin vihdoinkin myös tehdä jotain kotisivujeni hitaudelle ja takkuilemiselle. Kuvatiedostot latautuivat aivan liian hitaasti. Seikka, jota olen kovasti tuskastellut, mutten tiennyt mitä asialle saattoi tehdä. Nyt vasta lamppu syttyi: kuvatiedostoilla oli liikaa kokoa. Serveri joutui pyörittämään pahimmillaan jopa yli megan kuvia. Tein sarjakuvistani puolta huonompilaatuiset ja usein myös mitoiltaan pienemmät jpg:t. Nyt mylly jaksaa pyörittää niitä paremmin. Tästedes sarjakuvasivujeni maksimikoko jääköön alle 300 kilotavun. Huokaus, tämänkin olisin ymmärtänyt tehdä paljon aikaisemmin, jos joku olisi viitsinyt antaa tämän hyvän neuvon. Mutta kun ei tipu palautetta, niin ei.


16.7.2012

Jätän Kvaakin. Olen kyllästynyt tappeluun, mitä siellä on aivan liikaa. Olen kyllästynyt Kvaakilaisten välinpitämättömyyteen kotisivujani ja piirtämistäni kohtaan. Ei minulla ole myöskään enää mitään mielenkiintoista sanottavaa siellä, joten poistun ajoissa, ennen kuin minua haukutaan tylsimykseksi. Rekisteröidyin sen sijaan Netsarliin, vaikka paikka vaikuttaa foorumipuolen perusteella vähän kuolleelta. Siellä on menossa Vuoden nettisarjakuva 2012-kilpailu, johon Hypokritonin ilmoitin. Suhtaudun kuitenkin skeptisesti breikkaamiseeni sielläkään, koska en piirrä mangaa kuten kaikki muut. Kaikki tekevät lisäksi hirveän väkivaltaisia sarjakuvia, joissa kiroillaan. Ikävuosiakin minulla on tuplasti enemmän kuin muilla Netsarlin käyttäjillä.

Jooh, minä olen aika outo lintu.


20.7.2012

Hypokritonin sivu 18 = mahtava! Minähän petraan koko ajan. Tuo sivu rupeaa olemaan jo aika lailla suorituskykyjeni ylärajoilla. Kolmannen kuvan piirtäminen meinasi jo tuottaa tuskaa, mutta hoidin sen kuin ammattilainen. Tällaisten näyttävien omien sarjakuvasivujen ihai
lu on harrastuksen suola.

Olen pikkuisen vilkaissut muiden Netsarlilaisten sarjakuvia - niiden, jotka eivät piirrä mangaa. Muutamat piirtävät ihan kelpo eläinseikkailusarjakuvaa, mutta tekijöiden nuori ikä näkyy piirrosjäljessä, dialogissa ja ideoissa. Yleinen trendi on monisataasivuiset tarinat, pienet sivut, muutama ruutu per sivu ja juonenkuljetus hidasta. Minä saisin tiivistettyä nuo 400-sivuiset eepokset 46 sivuun. Hyvä vai huono asia, en tiedä. Ehkä minun pitäisi kuljettaa tarinoita hitaammin isommalla sivumäärällä ja laventaa, maalailla enemmän.

Laitoin ensin Miljonäärikulkurille ikärajaksi K-15, mutta kun huomasin, että Netsarlissa yli 12-vuotiaille tarjotaan rankempaakin kamaa, laskin rajaa. En minä tehnyt Miljonäärikulkuria 12-15-vuotiaita mielessäpitäen...

Minusta olisi suotavaa, että kun lähdetään piirtämään eläimiä myös piirretään eläimiä eikä eläinkasvoisia ihmisiä ihmisten maailman kaltaisessa ympäristössä tekemässä samaa mitä ihmisetkin tekevät. Kyllähän minä luen ja jopa nautin sellaisista sarjakuvista kuin Blacksad, Ankardo, Arne Anka ja Mestarietsivä Naukio (... & Aku Ankka...???), mutta mielestä ei lähde ajatus että jotain hölmöä ja tarpeetonta tässä on. Minulla oli Peukaloisen retket-animaatiosarja mielessäni kun lähdin toteuttamaan Naavametsäläisiä. Sama tapa käsitellä eläinhahmoja.


24.7.2012

Tein nyt sitten Aaltotie-stripeistä alle 100 kilotavun versiot. Osa stripeistä piti myös muuttaa mustavalkoisiksi ja tummuutta / kontrastia täytyi säätää. Sitten uploadasin ne uudestaan entistä isommassa koossa. Näkee lukea netistä paremmin ja saa kaikesta kunnolla selvän. Hienoa katsella, miten stripit muuttuvat upeammiksi. Ja kun nyt siinä touhusin, niin viilasinpa vielä muutamaa englanninkielistä käännöstäkin. Samalla kuuntelin The Undertonesia. Mahtava meno, tiukka etukeno.

Mitähän seuraavaksi petraisi? Kunnon koodaaja löytäisi sivuistani tietysti aivan helkutisti parannettavaa.


26.7.2012

Huuhhuuuhhuuhh! Olipa painajainen! Erehdyin mikstraamaan kotisivujeni parissa, kun halusin parantaa etusivun layoutia. Parantamisen sijaan onnistuin vain saattamaan sivustoni kaaostilaan. Koko yläreuna sivulinkkeineen hävisi, taustan graafiset elementit menivät vinksin vonksin jne. En keksinyt muuta keinoa kuin vaihtaa hetkellisesti sivustoni graphic templatea eli valmista sivudesignia, ja palata sitten taas vanhaan. Sitten jatkui armoton säätäminen, kun halusin saada yläreunan linkkilistoineen taas kunnollisen näköiseksi. Se vaati myös runsaasti html-koodin räpläämistä, mikä ei todellakaan ole minun heiniäni. Onnistuin silti. Eivätpä ole kotisivuni enää aivan entisen näköiset, mutta toivottavasti muutos on parempaan päin. Jatkossa en taatusti erehdy säätämään yhtään mitään, tätä en halua kokea toista kertaa.


Opiskelen Dreamweaverin käyttöä. Ostin juuri kirjan Dreamweaver CS5 For Dummies ja nyt treenaan kotona nettisivujen tekemistä ko. ohjelmalla. Lukuvuoroaan odottaa myös Adobe Flash-opaskirja nettianimaatioiden tekoa varten, saa nähdä milloin pääsen sen kimppuun. Pakko täydentää osaamista, kun en saanut opittua kaikkea suorittaessani graafisen suunnittelun opinnot. Koneellani on nyt Dreamweaverin ja Adobe Flashin lisäksi Illustratorkin. Täysi setti, jipii. On se hienoa, kun näitä ohjelmia jaellaan torrentteina. Valmiit lisenssiavaimet ja kaikki.


31.7.2012

Ainut ilonaihe monien murheiden keskellä on, että 26. päivä tapahtuneen myllerryksen seurauksena RSS-syötteen lisääminen kotisivujeni blogipuolelle onnistui viimein. www.blogilista.fi tunnistaa viimein strippisarjaosastoni päivitykset, huraa! Vielä kun jaksaisi tehdä niitä päivityksiä sinnekin. Tällä hetkellä piirrän kovalla kiireellä Hypokritonia, koska en tiedä kauanko jaksan porskuttaa... En jaksa tehdä ihan parasta piirrosjälkeäni...

Sininauhainen riipus sisälsi viittauksia Benoit Brisefer (Benjamin)-tarinaan Rouva Adolfina (Benjaminin baskeri junamatkustajan päässä, Benjamin yhden pojan nimenä, hyppäys liikkuvasta junasta). Hypokriton viittailee Pikoon ja Fantasioon ja varsinkin Murenan pesä / Hämäräperäinen hylky-tarinaan. Verratkaa Hypokritonin 6. sivun ensimmäistä ruutua P&F-tarinan loppuvaiheiden yhteen ruutuun, jossa Marsupilami kamppailee murenan kanssa. Kummassakin tarinassa sukelletaan hyvin syvälle. Onnistuin piilottamaan Fantasion nimen yhteen Akvantiksen repliikkiin, sekä Marsupilamin hännän 30. sivulle.

Sitten ikävä uutinen: viime lauantaina yritin soittaa tädilleni. Kuului vain ilmoitus, että numero ei ole enää käytössä. Soitin Folkhälsanin keskukseen, ja sain kiinni jonkun pomon, joka ilmoitti, että Britta kuoli 19. päivänä. Nainen väitti, että lehdessä on kyllä ollut ilmoitus. Kävin Hesarit läpi, mutten löytänyt mitään. Sain potilasasioista paremmin tietävän henkilön puhelinnumeron, johon saatoin soittaa maanantaina.

Ilmoitin heti vanhemmilleni. He kutsuivat minut sunnuntaina luokseen syömään, ja siellä sitten juteltiin asiasta. He pyysivät minua kysymään Folkhälsanilta, kuka järjestää hautajaiset. He kertoivat vielä, että he lukevat aina kuolinilmoitukset sekä Hesarista että Hufvudstadsbladetista, mutta Britan kuolinilmoitusta ei ole näkynyt.

Maanantaina eli eilen soitin, ja minulle kerrottiin, että Britalla oli kummitytär, joka kävi usein häntä tapaamassa. Hän hoitaa hautajaisjärjestelyt. Lehti-ilmoitusta ei ainakaan vielä tosiaan ole julkaistu. Folkhälsanissa on ollut muistopöytä, jolla on tiedotettu Britan poismenosta muille palvelutalon potilaille. Siinä kaikki.

Britta vietti viimeiset päivät Laakson sairaalassa, joka on monelle se päätepysäkki. Kurkkusyöpä sitten vei hänet - eikä hän edes polttanut. Minä olin hänen lähin sukulaisensa. Miehen veljenpoika. On joitain serkkuja, mutta he lienevät vielä kaukaisempia sukulaisia kuin minä. Minä taas menetin ainoan jäljelläolleen sukulaiseni isän puolelta. Nyt olen todellakin sukuni viimeinen.


1.8.2012

Suunnittelin loput Hypokritonin sivut. Kirjoitin repliikit ja moniin ruutuihin tein hätäiset luonnoksetkin. Tarinan viimeiset sivut, 40-46, ovat parasta tarinankerrontaa minulta tähän mennessä. Koskettavaa fiilistelyä. Pitäisi kouraista lukijaa syvältä.

Mitä tarinan nimeen tulee... käsittääkseni hypokriton on muinaiskreikkaa ja tarkoittaa tekopyhät. Antamani pilkkanimi merenalaiselle kaupungille.


8.8.2012

"Hypokriton" on valmis!


Piirtämisvaiheessa oivalsin, että tarina on mahdollista nähdä maahanmuuttaja-allegoriana. Akvantis on mustakruunupeskyydi ja onkalon asukkaat ovat valkopeskyydejä. Tämä ei kuitenkaan ollut tarkoitukseni, joten häivytin moiset viittaukset mahdollisimman kauas taustalle. Sana valkopeskyydi mainitaan vain kerran koko tarinassa, eikä Akvantis joudu kohtaamaan sentään syrjintää. Tällaisia enemmän tai vähemmän onnekkaita yhteensattumia tulee usein sarjakuvia piirtäessäni. Teemoja ja ideoita, jotka antavat tarinoille lisää tasoja, tai ovat muuten vain kivoja, mutta jotka ovat ihan vahinko-osumia.

Valkopeskyydit ovat kaikki identtisiä, koska halusin etäännyttää heidät. En halunnut lukijan samastuvan heistä yhteenkään. Niinpä yhdelläkään ei ole tunnistettavia ulkoisia tai henkisiä piirteitä.

Hämmästyttävää, että vaikka minulla ei ollut monestakaan kohtauksesta edes viitteellistä ennakkosuunnitelmaa, tarina ja sen kertominen onnistuivat erinomaisesti. Tiesin aika tarkkaan, mitä Hypokritonissa tulee tapahtumaan, mutta kohtaukset saivat muotonsa vasta piirtämisvaiheessa. Loppuratkaisu (siis kaksi viimeistä sivua) ja loppukuva olivat alusta asti selviä. Lukiessa huomaa, että esimerkiksi idea kaikkialle laitetuista ääniviesteistä (tietokeskuksen ja muiden paikkojen ovet, kassakoneet) muotoutui vasta suunnilleen sivuja 25-35 piirrettäessä. Nämä viestit ovat peskyydien "kirjoitusta" - mitään kirjoitusmerkkejähän he eivät ole keksineet. Ehkä se ei kuitenkaan haittaa, että idea muotoutui myöhään. Ei päässyt tulemaan toiston makua, kun en laittanut joka ruutuun niitä ääniviestejä.

Entä Seronoksen kohtalo? Varmaan hän alkaa kärsiä huimauskohtauksista alhaisessa vedenpaineessa, ja pyörtyilee. Sitten hän muuttaa syvemmille vesille ja etsii oman reviirinsä. Ehkä näin.


9.8.2012

Netsarlin ylläpitäjä opiskelee parhaillaan Japanissa eikä hänellä ole juuri aikaa minkäänlaiseen toimintaan opiskelujen ulkopuolella. Ei ole edes huomioinut minun osallistumistani Netsarlin sarjiskilpailuun. Virallisesti kilpailussa on mukana kaksi sarjakuvaa. Toinen on Pokémon-fanisarjakuva ja toinen on jokin tunkkainen, runsaasti tietokoneella ladottua tekstiä sisältävä hämärä sarjis, johon en pääse ollenkaan sisälle. Varmaan Netsarlin käyttäjät haluavat lukea juuri tuollaista moskaa ja minun työni eivät kiinnosta ketään. Näinhän siinä käy. Netsarli on tosi kuollut saitti, en käsitä miten jaksan vilkaista sitä useita kertoja päivässä.

Viime lauantaina olin vanhempieni kanssa Mäntyharjulla Partion suvun kokouksessa (Partio on äitini tyttönimi). Kokous pidettiin paikallisessa nuorisoseuraintalossa. Tylsä kokous muuten, mutta ruokatarjoilua kakkukahveineen sentään oli. Osallistujien joukosta kyseltiin kiinnostusta sukunettisivuston tekemiseen. Minä ilmoittauduin / minut ilmoitettiin halukkaaksi. Sivustoon tulisi jonkinlainen sukupuu, johon voi lisätä omia muisteluitaan siitä, miten ennen vanhaan Partion suvussa elettiin, sekä tietoja suvun jäsenistä. Tulisipahan kokemusta meikäläiselle. Vielä en ole saanut yhteyshenkilön sähköpostiosoitetta, vaikka sellainen luvattiin.


Saavuimme Mäntyharjulle sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme poiketa munkille ja juotavalle yhteen telttaan sekä tapaamaan vanhaa tuttua Simo Strömiä joka sopivasti liikuskeli kaupungilla. Kas kummaa, Simo oli yhä elossa! Onkohan siitä jo 25 vuotta kun hänet viimeksi näin? Vireä eläkeläinen. Muisti minut ja Asterix-innostukseni hyvin. Kerroin hänelle, että minulla on nyt omat Asterix-albumit. Simo on luopunut mökistään Koirakivellä ja asuu nyt Mäntyharjulla kerrotalossa.

Frejn auto kieltäytyi starttaamasta, joten jouduimme ottamaan taksin nuorisotalolle. Tuli akateemisen vartin mittainen myöhästys kokouksesta. Auto kuskattiin Mikkeliin korjattavaksi, Helsinkiin pääsimme onneksi Timo-enoni autolla.


11.8.2012

Sininauhaisen riipuksen ja Hypokritonin valmiiksisaattamisen jälkeen mieli on helpottunut. Nuo olivat ne kaksi tarinaa, jotka oikeasti polttivat sisintäni. Ne halusin kiihkeimmin saada kerrotuiksi. Nyt on Mutatoituneen metsän ensimmäinen sivu netissä ja toista luonnostelen juuri. Sen stoorin kanssa pidän verkkaisempaa tahtia, piirrän huolellisemmin ja työstetymmin, ja tarinankertojanakin otan tästedes kevyemmän otteen. Yritän maalailla ja laventaa. Juttua ja ideoita ei ole enää yhtä ylettömästi kuin kahden ensimmäisen albumin kohdalla. Hypokritonia piirtäessä tuntui, että materiaalia oli hieman liikaakin. Nyt voin ottaa vastedes rauhallisemmin. Sarjakuvapiirtäjänä siis. Muuten mieltäni piinaavat monet ongelmat ja syvä huoli pärjäämisestä. Toivottavasti tämä stressi ei tapa. Vaistoaakohan Hypokritonista, että sitä piirsi oikeasti kärsivä ihminen?

Jotkut käyvät kotisivuillani. Aaltotie-strippejä katsellaan - Views-laskurit näyttävät kaksinumeroisia lukuja. Muutamat jopa latailevat omaelämäkertaani. Siitäkin olisi hauska kuulla kommentteja...


13.8.2012

Tätini siunattiin tänään Meilahden kirkossa. Meitä oli hautajaisissa 17 henkeä sekä oolantilainen naispappi. Britta Ulla Linnea Wiberg - nyt vasta kuulin tädin koko nimen. Vielä kun tietäisin syntymäajankin, mutta sehän selviää sitten kuolinilmoituksesta. Tätä Frej ja Riittakin ovat monesti yrittäneet arvuutella. Britta oli aina vastahakoinen kun häneltä ikää kysyttiin. Jostain syystä isänikin oli haluton kertomaan mitään veljensä vaimosta. Britta kyllä joskus mainitsi minulle ikänsä, mutta en minä sitä muista.

Hypokritonista vielä... Päähahmon veljeily vankien kanssa ja sitä seurannut karkoittaminen oli alunperin tarkoituksenani laittaa mukaan siihen fantasiaromaaniin, jota olen monta vuotta suunnitellut. Idea ei sitten sopinutkaan tarinaan, jonka haluan siinä kertoa. Minä en kuitenkaan heittele hyviä ideoita roskiin, joten sisällytin sen Hypokritoniin.



17.8.2012

Tapailin kaunista naista, jolla oli erittäin pitkät, kullankeltaiset hiukset, jotka hän vieläpä solmi leteiksi. Kerran kun hän hiuksiaan letitti, tokaisin hänelle: "Syö pääsi, Elovena!", tarkoittaen että Elovena-tyttökin kalpenee hänen rinnallaan. Sitten hän antoi ymmärtää, ettei enää halua olla kanssani missään tekemisissä, koska olen luuseri (samalla kävi ilmi, että hän oli vieläpä viisikymppinen - tosi nuoren näköinen ikäisekseen). Hän aloitti vissiin PR-emännän työn.

Siinäpä viime yönä näkemäni uni, jota ei tarvitse vaivautua tulkitsemaan.

Huhti-toukokuussa lähikauppani K-Market vaihtoi kauppiasta, kun entinen siirtyi paimentamaan isompaa kauppaa ja uskollinen henkilökunta päätti seurata perässä. Hetken aikaa kaupassa oli aivan uusi kassahenkilökunta, mutta sitten kauppa suljettiin kesäksi remontin takia. Luvattiin että remontin jälkeen paikka avataan uudelleen entistä parempana. Samalla vietiin kaupan kyljessä sijainnut lähiseudun ainut pankkiautomaatti. Kesän ajan maksoin ruokaostokseni ihan vain kortilla. Onneksi täällä on sadan-parinsadan metrin säteellä kaksi Siwaa, joten ilman ruokakauppaa minun ei sentään ole tarvinnut kituutella.

Nyt K-Market on avattu taas, ja on tosiaan erinäköinen sisältä. Otto-automaattikin on tuotu takaisin.


22.8.2012

Koska ketään ei kiinnosta minun piirtämiseni, ei kellään tietenkään ole mitään sitä vastaan, että pidän välillä taukoa sarjakuvien tekemisessä. Keksinhän minä muitakin projekteja aina silloin tällöin. Kuten kaikkien puuttuneiden, elokuvateattereissa esitettyjen täyspitkien suomileffojen lisääminen RateYourMusiciin. 138 niitä oli. Sitten vielä uploadasin kuvat 80 suomalaiselle elokuvalle. Huh, mikä urakka.


24.8.2012

Britta laskettiin tänään maan poveen Hietaniemen hautausmaalla. Minä hain uurnan toimistosta, kannoin sitä ja laskin hautaan. Christer ja Börje jo tätiäni odottelivatkin siellä mullan alla. Kuin myös joukko Hast-nimisiä vainajia. Britan äiti ja isäpuoli sekä kaksi nuorena (4 kk ja 8 v) kuollutta tytärtä. Britan tyttönimi oli Kallström, Hast-nimen hänen äitinsä sai toisesta avioliitostaan.

Lapioin vielä ensimmäiset hiekat uurnan päälle. Britan kummitytär, Frej ja Riitta, Christerin pikkuserkku sekä hautuumaan vahtimestari jatkoivat työtä.

Tuntui oudolta kanniskella sylissä oman tätini maallisia jäännöksiä...


(EDIT: Britta oli 87-vuotias. Syntynyt joulupäivänä. Syöpä oli ruokatorvessa, ei kurkussa.)


29.8.2012

Aina vain tätä depressiota. Minulle riittäisi jo tämä amatöörimäinen elämäni. Tulisipa kuolo ja korjaisi. En minä tästä pääse minnekään enkä saavuta mitään. Ei luuserin kannata jatkaa epätoivoista elämäänsä, kun täytyy jatkuvasti kamppailla pysyäkseen edes leivänsyrjässä kiinni.

Noh, ehkä tänään jaksan taas piirtää jotain. Onhan tässä jo pitkä tauko pidetty.


7.9.2012

Tänään sarjisfestareilla. Tämänhetkisestä elämäntilanteestani välittämättä menin ja tuhlasin 167,70 euroa sarjakuviin. Ostin Akateemisesta Lauri & Jaakko Ahosen Pikku Närhen, Piko & Fantasio-seikkailun Sieninevan sukuhauta ja kuudennen Sillagen. Kuudelta AK:ssa Juhani Tolvanen haastatteli Benoît Sokalia. Juttua tuli Sokalin tietokonepelien tekemisestä, Kraa-albumien teosta ja mahdollisesta paluusta Ankardon pariin, Ankardon tupakanpoltosta ja sen sellaisesta. Minulla oli mukanani Noces de brume-albumi, johon sain signeerauksen ja piirroksen. Ai että olin täpinöissäni, ja Sokalkin näytti yllättyneeltä albumin nähdessään ("French?", hän tokaisi ilahtuneena). "Merci beaucoup", sain riemultani kiitetyksi.

 

 

 

ankardo

 

 


Sokal rupesi tekemään tietokonepelejä vaihtelun vuoksi. Samalla hän voi toteuttaa jatkuvan mielihalunsa saada musiikkiraita mukaan omiin töihinsä. Sarjakuvia piirtäessään Sokal tuskailee aina tunnelmaa luovan soundtrackin puuttumista. Tietokonepeleihin saa musiikin mukaan - toivottavasti joskus tulevaisuudessa sarjiksiinkin. Ankardoa mies piirtää rinnakkain Kraa-albumien kanssa. Kraa on yksi tarina, joka jakaantuu kolmeen osaan. Osat yksi ja kaksi ovat Wikipedian mukaan jo ilmestyneet. Tästä piti tulla alunperin tietokonepeli, jossa pelaaja olisi päässyt lentämään linnun tavoin. Moninaisista syistä johtuen peli jäi tekemättä, mutta Sokal toteuttaa idean joka tapauksessa - sarjakuvamuodossa. Tupakasta sitten... Lucky Luke menetti myrkkykeppinsä, mutta Ankardo jatkaa polttamista. Sokalin mukaan Ankardoa ei voisi kuvitella ilman tupakkaa. Tässä painavat nimenomaan visuaaliset seikat. Sokal itse ei nykyään polta kuin sikarin päivässä, mutta Ankardo on nuhjuisena, kaljaa litkivänä dekkarina juuri sellainen hahmo, jonka on esiinnyttävä rööki huulessa vaikka moralistit sanoisivat mitä.

Pääteltassa saaliiksi tuli kolme Blueberryä (Tsi-na-pah, Pitkä marssi ja Aaveheimo 20 euroa kappale), Natashan Valkea enkeli (15 €), neljä ensimmäistä Petri Hiltusen Väinämöistä (2 euroa kappale) sekä Ankardot Hukkunut saari ja Unelma horisontista (à 15 €).

Voi voi keräilysarjakuvien hintoja. Ankardoista Amerzonia 75 euroa, Valkoinen Cadillac satasen arvoinen. Blueberryn Kultainen luoti vain 65 euroa (olikohan kulunut kappale?), mutta Rautahepo, Teräskäsi ja Siouxien jäljillä 100-150 egen haarukassa. Pääteltassa oli enemmänkin mielenkiintoista mutta pikkuisen tyyristä sarjakuvaa. En ainakaan tässä tilanteessa kuluta Piko & Fantasioon New Yorkissa 35 ja puuttuviin Natashoihin 20-35 euroa. Anu & Antti-albumit saavat halpuudestaan huolimatta jäädä vielä myöhempään kertaan. Kaikkea tarjontaa en vaivautunut selaamaan, saaliini oli kuitenkin riittävän suuri.

Entä elämäntilanteeni? Muutoksia tapahtuu, olen tällä hetkellä kovan mylläkän keskellä. Hermostuttaa, pelottaa, huolettaa, mutta toivoa on. Paha vain, että piirtämiseen ei jää paljoa aikaa, mutta priorisointi on aina tärkeää. Toivon että pää kestää, ja etten joudu mihinkään mihin kyvyt eivät riitä...

Tätini henkivakuutusrahat tililläni auttavat omalta osaltaan, vaikka verottaja veikin osansa.


8.9.2012

Sieninevan sukuhauta on yllättäen 61-sivuinen opus. Minulla oli vielä eilen muistitikulla jpg-skannaukset ranskankielisestä alkuteoksesta, ja mielestäni siinä oli vähemmän sivuja. Pahus kun ehdin heittää kuvatiedostot jo menemään ennen suomennokseen tutustumista. Suomenkielisessä albumissa on sivuja, joita en muista aiemmin nähneeni, hyppäyksiä Sieninevan tienoon tapahtumiin sillä välin kun sankarit seikkailevat Nepalissa. Hmm. Fabrice Tarrin on piirtäjänä oikein pystyvä, vaikka viiva on vähän turhankin luonnosmaista ja rennosti huitaistua. Minulla on jpg:t miltei kaikista hollantilaisista Robbedoes-lehden numeroista (Alankomaiden painos Spirou-lehdestä) vuodelta 2001, ja numeroissa 10-19 julkaistiin ensimmäinen Tarrinin piirtämä Violine-albumi. Siinä on vähän huolellisempaa viivaa. Mutta hyvää jälkeä P&F-tarinassakin on.

No nyt latasin uudestaan ne ranskankieliset jpg:t. Sama on sivumäärä. En siis vain muistanut kaikkia juttuja. Muttamuttamutta... mitä helkkaria väreille on tapahtunut? Suomipainoksessa on taivas joutunut uhraamaan sinisen värinsä ja tilalla on harmaata. Sivun 6 ensimmäinen ruutu on menettänyt osan dramaattisuudestaan värien katoamisen myötä. Kreivin öljylampun valogradientit ovat poissa. Monessa ruudussa on jokin väri erilainen kuin ranskankielisessä painoksessa, varsinkin niissä kohtauksissa jotka tapahtuvat yöllä tai muuten hämärässä.



                                                                                                                                             



pf001-bpf001



















 

 

 




pf003-bpf003
















 

 

 

 

 

 

 


26.10.2010

Violinen ja Sieninevan sukuhaudan innoittamana iskin silmäni Tarrinin piirtämiin Maki-albumeihin. Katsoin netistä näytekuvat, YouTubesta ensimmäisen Maki-albumin trailerin ja menin Ranskan Amazonille tekemään tilauksen kummastakin albumista.

 

 

maki-1-cover                              makiblf

 

 

Maki - Un lémurien en colo (2010)                                                                                                 Maki - Bravo la famille (2011)

 


Molemmat tarinat julkaistu alunperin - kuten belgialaisilla on tapana - viikottaisessa Spirou-lehdessä. Albumijulkaisut tapahtuivat vasta myöhemmin.

Maki - Un lémurien en colo-albumin takakannessa olevat puhekuplat kertovat seuraavaa: "Ennen tämän kirjan lukemista teidän on hyvä tietää yksi asia: tarinan inspiraationa ovat toimineet erään kesäleirin ohjaajan omat kokemukset... ja myös erään teinin omat kokemukset... valitettavasti..."

Maki on valkoturkkinen, raitahäntäinen ja oranssisilmäinen kissamaki. Ikää 13 vuotta ihmisen vuosissa. Luonteeltaan hermostunut, rauhaton ja hieman arka. Hän on hyvin vastahakoinen lähtemään vuotuiselle kesäleirille johon äiti on hänet ilmoittanut, koska hänellä on ikäviä kokemuksia aiemmista leireistä. Hän tekee katoamistempun, joka kuitenkin epäonnistuu. Maki pääsee äitinsä raahaamana viime hetkellä mukaan bussiin muiden teinien kanssa.

Leirin vastuuhenkilöt eli aikuiset ovat kaikki enemmän tai vähemmän joko paskasakkia tai henkisesti hauraita. Leirin johtaja jää mieluummin Pariisiin tekosyyn varjolla hemmottelemaan vaativaa vaimohaaskaansa.
Johtaja pitää suurimman osan leiriin varatuista rahoista itseään ja vaimoaan varten, joten ohjaajat joutuvat karsimaan kaikki suunnitellut aktiviteetit - riippuliidon, kalliokiipeilyn, lautalla kulkemisen, ratsastuksen - pois ohjelmasta. Budjetti riittää ainoastaan patikkamatkoihin sekä lyhyeen oleskeluun kolmen tähden leirintäalueella. Makilla ei toisaalta ole vaadittua lääkärintodistusta eikä juuri rahaakaan mukanaan, joten hänellä ei olisi ollut muutenkaan mahdollisuutta osallistua aktiviteetteihin. Lasten kurittomuus ja ilkivallanteot järkyttävät herkkää naispuolista ohjaajaa siinä määrin, että hän ahmii purkillisen masennuslääkkeitä ja joutuu sairaalaan vatsahuuhteluun. Leirin korvaavaksi ohjaajaksi palkattu bussikuski on tyranni joka komentaa lapsia kuin armeijan tiukka vääpeli. Yhdellä ohjaajalla tuntuu olevan omat lapsuudentraumansa, jotka pääsevät yhdessä dramaattisessa kohtauksessa pintaan ja hän päättää muiden turvallisuuden vuoksi lähteä. Lopulta Daniel, Makin tuttu, jää ainoaksi vastuuhenkilöksi hoitamaan leiriohjaajan tehtäviä, mutta hänkin sortuu omimaan itselleen vähät jäljelle jääneet ylimääräiset mukavuudet ja laiminlyö kurinpitovelvollisuutensa ratkaisevilla hetkillä.

 

 

maki-1-1

 


Maki saa "ystäväkseen" ja telttaseurakseen ryhmän ujoimman ja sulkeutuneimman lapsen, pöllön, joka nukkuu yönsä levottomasti kuorsaten ja vääntelehtien ja näkee painajaisia. Kolme Pariisin köyhimmistä, maahanmuuttajavaltaisimmista osista kotoisin olevaa lasta ovat varsinaisia huligaaneja, jotka järjestävät välikohtauksia toistensa perään ja uhkaavat ehtimiseen Makia kaulan auki viiltelyllä. Maki ei ole ainoa lapsi, jonka mielestä leiri on silkkaa painajaista.

 

 

maki-1-2

Lohtua Maki saa, kun hän tutustuu viehättävään gasellityttö Aliceen. Alice on sisäistänyt äitinsä tavoin buddhalaisuuden opit ja pitää kahdesti päivässä rukoushetken hokien Lotus Sutra-mantraa. Makin äiti on sattumoisin myös hurahtanut samaan uskontoon 20 vuotta aiemmin, ja vaikkei Maki itse rukoile, hän saa tätä kautta kontaktin Aliceen. Tästä kehkeytyy pian romanssi, jonka pienenä uhkana ovat kuitenkin Alicen ja Makin luonteiden erilaisuudet. Alice on saavuttanut rukousrituaaleillaan jonkinasteisen sisäisen rauhan ja toimii vilkkaan, omatoimisen, hieman oikuttelevan naisen tavoin.

Tarrinin piirrostyö on nopeaa ja rutinoitunutta. Sieninevan sukuhauta oli monin paikoin mahdottoman komeaa ja huoliteltua työtä, vielä parempi visuaalisesti on ensimmäinen Violine-albumi josta minulla on hollanninkieliset skannaukset. Un lémurien en colo on pelkistetymmin piirretty. Taustoja ei aina ole lisätty, edes taustaväriä ei ole moniin ruutuihin maalattu. Väritys on muuten Tarrinin oma, eli työtä on mies kuitenkin tehnyt albumin eteen kiitettävästi. Myös ruutujen kehysten puuttuminen lisää ilmavuutta layoutiin. Kuvat - ruuduiksi näitä ei voi varsinaisesti kutsua - ovat enemmänkin väriläiskiä. Jäljestä nauttii, koska nopeillakin vedoilla Tarrin saa esiin uskomattoman määrän sävyjä ja hahmoihin laajan, aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ilmerekisterin.

 

 

 

maki-1-4

 


maki-1-5Tarrinin mukaan albumin tarina pohjautuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Dalmatialaiskoira Danielin esikuva on Tarrinin ystävä Fred Neidhardt ja Danielin osuus tarinasta lienee puolestaan hänen kokemustensa inspiroima.

Omaan blogiinsa Tarrin laittoi Un lémurien en colo-albumin ensimmäiset 35 sivua kehottaen fanejaan ostamaan albumin mikäli he haluavat tietää miten tarina päättyy. Löysin netistä blogin, jossa joku uuttera Tarrin-fani on kääntänyt englanniksi kaiken Tarrinin blogiinsa postaaman materiaalin. Vaikkei blogin pitäjän äidinkieli ole englanti eikä hän osaa ranskaakaan sujuvasti, vaikuttaa käännös oikein kelvolliselta. Luin siis nuo englanniksi käännetyt Maki-sivut ja tarina vetosi minuun niin paljon, että tilasin molemmat Makit innolla. Odotellessani postiluukun kolahtamista nuo 35 sivua ja varsinkin Makin ja Alicen rakkaustarina pyörivät mielessäni vinhasti ja kouraisivat sydämeni kammioita perusteellisesti.

Luettuani Un lémurien en colo-albumin loppuun kuitenkin järkytyin. Tarina sai käänteen, jota en olisi toivonut. Tarinan 10 viimeistä sivua eivät ole huonoja, sitä en tarkoita. Albumi on todella hyvä, mutta loppuvaiheet saavat minut niin surulliseksi. Makin tarina nostaa omat traumani ja murrosiän aikaiset hiekkaan valuneet unelmani pintaan, ja se sattuu.


En tiedä, miten albumi vaikuttaa johonkuhun sellaiseen ihmiseen, joka ei ole kokenut elämässään niin ikäviä asioita ja tunteita kuin minä, mutta minuun Un lémurien en colo koski pahasti. Ensimmäisten 35 sivun aikana Makin ja Alicen romanssi on kaunis teinirakkauden kuvaus, mutta myöhemmistä sivuista nauttiminen on minulle vaikeampaa.

Kaikesta huolimatta albumi saa minut toivomaan että olisin Makin paikalla. Kumma juttu, ihmishahmoilla kerrottuna albumi ei olisi ollut minulle kovin kiinnostavaa luettavaa, mutta eläinhahmoilla toteutettuna se herättää minussa toiveen saada olla itse taas 13-vuotias ja Alicen kaltaisen tytön poikaystävä. Kieroutunutta...



maki-1-3
Un lémurien en colo on minulle silti erinomainen väline sarjakuvaranskani treenaamiseen. Kieli on helppoa, vaikeita sanoja ei ole. Tallensin ne englanninkieliset Maki-sivut muistitikulle, lopuista sivuista otan selkoa sanakirjan ja netin Babelfish-sivun avulla niiden repliikkien osalta, joiden ymmärtämiseen ei oma ranskantaitoni riitä. Ranskasta englanniksi, niin Babelfish tuottaa tolkullisempaa käännöstä.

(Sivuhuomautus: yrittäkääpä löytää ihmislapsi yhdestä kuvasta!)

Un lémurien en colo on muuten toinen Maki-tarina ja Bravo la famille kolmas. Ensimmäinen tarina
Un cœur de lémurien ei Spiroun toimituksen mielestä omannut tarpeeksi menestyspotentiaalia, joten kun se oli julkaistu Spirou-lehdessä 2008-2009 se pistettiin väliaikaisesti jäähylle ja julkaistiin uudestaan vasta tänä vuonna Le parcours d'un puceau-albumissa.


Perehdyttyäni albumiin kunnolla, täytyy myöntää ettei Alicekaan ole tahraton hahmo. Hän on täysin äitinsä syöttämien oppien ja ideologioiden syövyttämä. Uskoo Daisaku Ikedan sanomaan, että yhden ihmisen persoonan korjaamisella vaikuttaa osaltaan koko yhteiskunnan ja ihmiskunnan kohtalon muuttamiseen. Eikä kaikki se rukoilu kuitenkaan ole auttanut häntä pääsemään eroon matkapahoinvoinnistaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Silti...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maki-1-6

 

 

 

 

 

Huokaus...       cry

 

 

 

 

 

 

 

 


1   2   3   4   5   6   7   8   9   10   11   12    13    14    15    16    17