7.12.2017

"Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta. Onnea Suomi ja suomalaiset!"

Kiitos tästä tekstarista. Hieno ele jokaiselle suomalaiselle henkilökohtaisesti. Sain oman viestini eilen 12:06, ja kun tänä aamuna palasin töihin, siivouskomeroon jättämässäni työkännykässä odotti vielä yksi joskus kymmenen jälkeen saapunut viesti. Sain siis noita kaksi.

 

Eric Burdon & The Animals: Eric Is Here (1967)

When I Was Young / A Girl Named Sandoz (1967)

Winds of Change (1967)

The Twain Shall Meet (1968)

Every One of Us (1968)

Love Is (1968)

Eric Burdon & War: Eric Burdon Declares "War" (1970)

Eric Burdon & War: The Black-Man's Burdon (1970)

Eric Burdon & Jimmy Witherspoon: Guilty! (1971)

The Eric Burdon Band: Sun Secrets & Stop (1974 / 1975)

The Eric Burdon Band: Stop (1975)

War Featuring Eric Burdon: Love Is All Around (1976)

Eric Burdon: Survivor (1977)

Eric Burdon: Darkness Darkness (1978)

Eric Burdon's Fire Dept.: The Last Drive (1980)

Eric Burdon's Fire Dept.: Power Company / Dry (1980)

Eric Burdon: Songs From the Motion Picture Comeback (1981)

Järvenpään Puistobluesista yhtäaikaa Jussi & The Boysin Lapsilta kielletty -levyn kanssa ostamani Eric Is Here on mukavan hillitty, maanläheinen Burdon-levy. Singlenä julkaistu Help Me Girl ja lapsikuoron tarttuvaksi tekemä True Love (Comes Only Once in a Lifetime) ovat ne kappaleet, jotka ovat saaneet suurimman sijan sydämessäni. A-puolella olevat Randy Newmanin sävelmät ovat niin tuttuja muiden kuin Burdonin laulamina, etten osaa antaa niille niin paljon painoa tällä levyllä.

PSYKEDELIALEVYT

Winds of Change, The Twain Shall Meet, Every One of Us ja Love is muodostavat Burdonin psykedeelisen kauden. Se on aikamoinen kokemus, kun ne kaikki neljä kuuntelee putkeen - minkä olen vuosikausia tehnyt säännöllisesti. Hieman siinä uupuu, mutta tunteepahan kuunnelleensa musiikkia. Kaikki ovat keskenään tarpeeksi erilaisia, jotta kuuntelu-urakka ei muodostu puuduttavan yksitoikkoiseksi. Kaikilla levyillä on toki omat vikansa, ja yleensä ne viat koskevat joko ärsyttäviä tai ylipitkiksi venytettyjä biisejä. Oikeista kohdista tiivistettyinä kaikki neljä levyä olisivat erittäin hyviä.

Winds of Changen nimikappaleessa tehdään kunniaa musiikin suurnimille. "Charlie Christian spotted a new thing / and oh my, how Billie Holiday could sing..." "Charlie Parker cried / Louis Jordan smiled / Ray Charles moaned / Chuck Berry rock'n'rolled"... "Frank Zappa zapped / The Mamas and the Papas knew where it was at..."

Burdon halusi palavasti tulla elokuvanäyttelijäksi. The Black Plague on kuin minielokuva ilman kuvaa. Lopetus on tyly.

San Franciscan Nights... "Fly Trans-Love Airways...". Kitarointi kuulostaa kovasti kreikkalaiselta minusta - aika outo mielikuva Amerikkaan sijoittuvan kappaleen kohdalla.

Man - Woman on sitten se tämän levyn ärsytyspala. Tämän aikana voi vaikka käydä jääkaapilla tai laittaa teevettä kiehumaan, tai kuluttaa kuusi minuuttia jollain muulla keinolla.

Hotel Hell -biisin tunnelma on käsinkosketeltavan lohduton.

It's All Meat tuntuu nimibiisin jatkolta. Ympyrä suljetaan.

"The Who exploded into fire and light / Hugh Masekela's music was black as night..." The Twain Shall Meet -albumin avaava Monterey kertoo 1967 pidetystä rockfestivaalista ja on kuin parempi jatko-osa Winds of Changelle. Tässä on hyvä vauhti päällä.

No Self Pity kertoo ihmisen saavutusten mitättömyydestä luonnon ihmeiden edessä. Sähkövalon loisto himmenee auringon rinnalla, parhaatkaan elokuvat eivät vedä vertoja ihmisten unille, makeinkaan viini ei pärjää vuoripuron maulle.

Sky Pilot on levyn komein ja mahtipontisin esitys, upea laulu sotalentäjistä. Yli seitsemän minuutin kesto ei tunnu liian pitkältä. Ainoastaan "mmh"-äännähdykset joka sky pilotin jälkeen tuntuvat turhilta, mutta ne on onneksi miksattu niin vaimeiksi, että ne on helppo jättää huomiotta.

Liian pitkältä sen sijaan tuntuu instrumentaali We Love You Lil, joka alkaa ensin viheltelevänä ja sitten leppoisasti keinuvana Lili Marlenena, mutta kasvaa ja muuttuu yhtäkkiä ihan toiseksi. Tällä kertaa vain aineksia ei ole tarpeeksi oikeuttamaan lähes seitsemän minuutin kestoa, kappale jauhaa paikoillaan.

Bonukset voi huoletta skipata, singleversiot eivät ratkaisevasti poikkea albumiversioista.

Every One of Us on nelikon maltillisin levy. Tämän aikana pääsee hengähtämään ennen loppukliimaksia. White Houses on mukavan rento laulu.

Serenade to a Sweet Lady kestää jostain käsittämättömästä syystä kuusi minuuttia, vaikka näin tyhjää ja tylsää instrumentaalia ei jaksaisi kuunnella kuin pari-kolme minuuttia.

The Immigrant Lad koostuu melankolisesta laulusta, sekä lontoolaisen nuoren kaverin ja Lontooseen työn perässä muuttaneen irlantilaisen pubijutustelusta, ja sanoo jotain oleellista tärkeistä asioista. Kannattaa kuunnella.

Year of the Guru on metka menopala siitä, miten helppoa on kerätä ympärilleen laumasieluja ja johtaa heitä.

Viimeisenä monivaiheinen New York 1963 - America 1968, jossa kuulemme mustan hävittäjälentäjän tilitystä siitä, miten häntä ei kelpuutettu sotimaan maansa puolesta vaikka koulutukseensa uhrattiin miljoonia dollareita, ja miten hän joutui kasvamaan äärimmäisen köyhissä oloissa. Ex-lentäjäparan jutustelu häilyy aina välillä juuri sopivan lähellä henkistä pimahduspistettä, jotta hänen katkeruutensa ja vihansa kuulostavat uskottavilta, mutta hän ei ole hukannut pisteliästä huumoriaan. Yli 18-minuuttisen mammutin puolenvälin paikkeilla alkaa pitkä, vähitellen räjähtäväksi kasvava päätösosa, joka kyllä liioittelee pahasti pituudessaan.

Sitten se loppuhuipennus. Love Is -levyllä Animalsit hylkäsivät sekä oman materiaalin että suitsensa, ja tekivät täysin överiksi heittäytyvän cover-levyn. Burdonin omaa I'm Dying, Or Am I? -biisiä lukuunottamatta tässä käydään vain vieraissa.

River Deep Mountain High'n keskivaiheilla tehdään kunniaa sekä Aretha Franklinille että varsinkin Tina Turnerille - kohta, jossa koko bändi hoilaa Tinan nimeä on saatu kuulostamaan komealta. Jatkossa versioidaan Sly & the Family Stonea, Bee Geesia, Johnny Cashia, Trafficia ja Dantalion's Chariotia (The Madman (Running Through the Fields) -psykedeliaklassikosta muistettu yhden singlen bändi).

Kaikki biisit venytetään ylipitkiksi ja paisutetaan äärimmäisiin mittoihin, mutta jotenkin kaikki vain ällistyttää ja viihdyttää minua ärsyttämisen ja rasittamisen sijasta. Vain hidas ja bluesahtava kymmenminuuttinen As the Years Go Passing By on jo alkuvaiheessaan pitkäveteinen.

WAR & JIMMY WITHERSPOON

Warin kanssa tehtyjä levyjä kuuntelen aika harvoin, nämä kun vasta tahtovatkin olla puuduttavan pitkäpiimäisiä levyjä. Mutta kyllä nämä soivat hyvin siellä sekalaisten askareiden taustalla.

War-seikkailun jälkeen Burdon teki onnistuneen levyn blues-mies Jimmy Witherspoonin kanssa. Tämän hoidin mukaani Lontoon-reissullani yhdestä sikäläisestä divarista. Tämä on julkaistu CD:nä nimellä Black and White Blues, mutta siitä puuttuu jostain syystä yksi albumin rujoimmista raidoista, Wicked Wicked Man. A-puolen päättävä Goin' Down Slow on äänitetty livenä San Quentinin vankilassa. Se joka on kuullut Johnny Cashin vankilalivejä, tietää että rikolliset ovat hyvä yleisö - he osaavat elää mukana. Niin tässäkin. Tunnelma on katossa.

THE ERIC BURDON BAND

Burdon äänitteli vuosina 1972-75 omaa nimeään kantavan bändin kanssa albumia Mirage, jonka piti olla kantaaottava kahden levyn rock-ooppera, mutta se jäi kesken. Valmiit äänitteet näkivät päivänvalon vasta 2009. Olen kuullut tuon albumin hiljattain, enkä pitänyt ollenkaan. Burdon rypee siinä kaikkein rasittavimmissa maneereissaan. Jos minulta kysytään, emme jääneet mistään paitsi.

1974 julkaistulla Sun Secretsillä Burdon piti itsensä enemmän kurissa laulajana, mutta tämäkin albumi on valitettavasti aika raskaasti sulava. Vaikka kahdeksan- ja puoliminuuttinen When I Was Young -versiointi vielä jotenkin menisikin alas, niin 13-minuuttinen Letter From a Country Farm on niin pitkää piimää, ettei sitä jaksa kuunnella. Ja ennen sitä pitää jaksaa vielä yli kahdeksan minuuttia Don't Let Me Be Misunderstoodia.

Onneksi 1975 tuli Stop. Se on yksi suosikki-Burdoneistani. Eric tapasi 1971 nuoren kitaristin John Sterlingin, jolla oli tukku omia lauluja. Niitä treenattiin yhdessä Sterlingin bändin kanssa, soiteltiin keikoilla ja äänitettiin pikkuhiljaa. Esim. avausraita City Boy purkitettiin jo 1971. Sterlingillä oli selvästi omaperäinen musiikillinen visio, sillä Stop kuulostaa kiehtovalta. Oltiin sitten rajun rokkaavia (The Man), melodisia (Gotta Get It On) tai psykedeelisiä (Rainbow), albumille on saatu yhtenäinen, mielenkiintoinen soundi, ja Sterlingin biisit ovat mieleenpainuvia. Villisti pyörivä Rainbow tuo mieleeni sen samannimisen Linnanmäki-laitteen.

Rhino Records änki sekä Sun Secretsin että Stopin samalle CD:lle vuonna 1993. Lainasin sen joskun muinoin Espoon keskuksen kirjastosta ja nauhoitin sen ensin kasetille, ja vuosia myöhemmin lainasin uudestaan ja poltin CD-R:lle.

Harmittelin vain sitä, että Stop on niin kamalan lyhyt levy. Sitten sain tietää netistä, että alkuperäisellä albumilla oli vielä yksi raita, kahdeksanminuuttinen Be Mine. Se oli jätetty pois CD:ltä tilanpuutteen vuoksi. En ollut huomannutkaan kansivihon mainintaa siitä. No, Be Mine löytyi iTunesista, ja se osoittautui rauhalliseksi, ehkä hieman pitkäveteiseksi mutta loppujen lopuksi ihan kelvoksi tunnelmapalaksi.

Sitten mielessä pyöri ajatus, että pitäisihän nuo molemmat albumit hommata ihan oikeinakin levyinä. Tein MusicStackissa tilauksen Stop-LP:stä, ja se saapui. Sitten piti tehdä tilaus vielä Sun Secretsistä, mutta vinyyli oli MusicStackissa vielä hieman Stopiakin kalliimpi. Tuumin, että pääsen halvemmalla jos ostan sen Rhinon CD:n - Sun Secretshän on siinä ihan kokonaisena. Niin sitten tilasin MusicStackista sen CD:n alle kymmenellä dollarilla.

SAKSALAINEN ELOKUVA "COMEBACK" (1982)

Songs from the Motion Picture "Comeback" -CD:stä kirjoitin hyvän arvostelun RateYourMusicissa, joten tyydyn kopioimaan sen tähän:

"This 2-CD set attempted to collect every song heard in Eric's 1982 movie project "Comeback", but thanks to some inexcusable goofs this wasn't the complete collection they attempted. Tracks 2-10 on CD 1 are either missing or in wrong order. The live version of "Sweet Blood Call" is heard twice (as tracks 1.5 and 1.15), "Bird on the Beach" and the studio version of "No More Elmore" are not to be found here at all despite what it says on the back, and as track 1.9 we hear the song "I'm Ready", which isn't mentioned anywhere!

I've corrected these errors by downloading those two missing songs from iTunes and burning a CD-R with the track order as credited on the back cover, with the extra song "I'm Ready" as track #18.

The character set used in the liner notes in the rather thick booklet is nowhere near the most readable one I can imagine, especially when it's placed on a long string of blurry and messy movie stills probably photographed from a TV set while the movie plays. I've managed to struggle through the long notes (by Sean Egan) once and found them to be rather informative and interesting reading, so I guess it's a good payoff anyway. There are lots of comments about Eric's desire to be an actor and his behavior while filming "Comeback". Too bad the text doesn't look inviting.

 

 

The recordings show Burdon in a very good form, songs like "The Road", "No More Elmore" (Eric mourns the passing of blues legend Elmore James), "Devil's Daughter", the funky "Streetwalker", and "Kill My Body" are the highlights. On the downside, "House of the Rising Sun" is rather tired, and "Who Gives a F***" is dumb. Some of the live recordings on CD 2 are both dull and overlong, so I sometimes skip that disc altogether. The 1980 album Last Drive has the better versions of "Bird on the Beach" and "Power Company", but a good song is a good song even if the performance is a bit sloppier.

"Songs from the Motion Picture "Comeback"" is not a record you should spend a lot of cash on, because the presentation and packaging are so severely lacking. I bought this from Amazon for maybe one or two dollars or some measly sum like that, so it was a bargain. Try to catch a similar offer and you certainly won't be disappointed."

Comeback-elokuva IMDB:ssä.

 

9.12.2017

Ernie Graham: Ernie Graham (1971)

Romeo and the Lonely Girl / Only Time Will Tell (1978)

Luin yhdestä vanhasta Soundi-lehdestä Waldemar Walleniuksen kirjoittaman pitkän jutun Brinsley Schwarzista, ja siitä sain tietää että Brinsley Schwarz soitti myös Grahamin ainoalla soololevyllä. Tuoreena BS-fanina piti löytää kyseinen levy, ja se olikin tarjolla CD:nä Fennica Recordsissa. Vain tuokiota aiemmin olin napannut Black and Whitesta tuon Romeo-singlen, ja hiukan harmitti kun selvisi, että sama sinkku oli pistetty bonukseksi myös CD:lle. Tuli siis tavallaan ostettua single tuplana. No, ei se mitään, sillä kyllä tuokin Grahamin levy kannattaa omistaa ihan sellaisenaankin, aitona vinyylikappaleena. Sen verran hyvä se on, kuten Grahamkin.

Ihastuin Grahamin sooloalbumiin ensikuulemalla, ja piti sitten saada haltuun kaikki muutkin levyt, joilla mies soitti. Eipä siis muuta kuin Clancyn, Help Yourselfin ja Eire Apparentin levyjä metsästämään.

Sittemmin on ollut kiva huomata, että Grahamin sooloälpeestä on otettu uusi vinyylipainos, ja että levyn arvostus on noussut. Originaalivinyyliä myydään Discogsissa 200-400 euron hintaan!

 

Ernos: Rutto ja romu / Lekaa otsaan (1969 / 1970)

Silloin kun puuhailin vielä täysillä FinnArcticin parissa, sain tietää netistä että Warner Music Finland on julkaisemassa Ernosin kaksi ensimmäistä albumia CD:nä. Innoissani viestitin asiasta Harrillekin, ja tilasin levyn sitten Epe's Music Storesta ennen kuin olin nähnyt netistä edes yhtään kuvaa sen kannesta.

Eipä Ernosin tuotanto kyllä hirveän maittavaa ole. Heidän kuuluisa stemmalaulunsa kuulostaa liian usein vain korviariipivän kauhealta. Liikaa venkoilua, pelleilyä, kiekumista ja falskaamista. Tämä suureksi osaksi pilaa Rutto ja romu -albumin. Levyä pilaa vielä lisää nolo yritys tehdä suomeksi Beach Boysin Good Vibrations 60-luvun Suomen alkeellisella studiotekniikalla. Ei lopputulosta pysty kuuntelemaan.

Livelevy Lekaa otsaan on minusta parempi. Hyvä äänenlaatu, hauskat spiikit ("Ja seuraava kappale: Ford! ...Eiku Skoda... ...Mitä turpiin saatana! ...Aivan oikein: Cadillac!"), riehakas meininki ja aivan mahtava Shaking All Over -cover upeine urkuineen takaavat kuuntelunautinnon. Noh, You Can't Hurry Love menee aika penkin alle, mutta annetaan se anteeksi.

Itse CD:stä... jos nyt unohdetaan nillitykset kirjoitusvirheistä kuten "Houng Dog", niin Warner Music Finlandilla ei kyllä ymmärretty vähääkään bonusraitojen päälle. Kun kerran tilaa olisi ollut, niin olisivat samantien laittaneet kunnon valikoiman sinkkubiisejä bonukseksi. Maria Louiza ja Ei paljon puutu onnestain ovat mukana kuin pakollisina lisinä ja ostotärppeinä, koska ne kuuluvat Ernos-levytyksistä tunnetuimpiin.

 

Esa Helasvuo: Think-Tank-Funk (1973)

Omat hommat (1974)

Think-Tank-Funkilla on tunnelmaa. Pidän. Jopa ainoa laulettu kappale, Pirjo Helasvuon tulkitsema Song For a Tube pitää yllä jännittävää fiilistä kömpelöstä englannin ääntämisestä huolimatta.

Omat hommat on umpitylsää pianosooloilua. En jaksa kuunnella levyllistä pelkkää pianoa, mutta onhan tuo keräilyharvinaisuus kiva olla olemassa hyllyssä. FinnArcticissa esittelin tämän joskus 2008-2009:

"Esa Helasvuo (1945-) is a composer, arranger, pianist and lecturer. He studied at the Sibelius Academy, served as music dramaturgist in Finnish Broadcasting Company, theatrical department in 1969-1975, and was vice lecturer at the Sibelius Academy for ten years (1975-1985) before moving to other assignments at the same institution.

He has worked with several of Finland's most prominent jazz musicians like Eero Koivistoinen, Otto Donner, Hasse Walli, Matti Oiling, Edward Vesala and Seppo Paakkunainen, but has also backed a large number of pop and schlager singers.

Between his numerous made to order compositions for various medias, he's released six solo albums, of which "Omat hommat" (1974) is the second.

As this is purely an instrumental piano album, I can't come up with anything to say about the music, but jazz fans should find this very enjoyable. Naturally very rare, as it hasn't been put to CD unlike his "Q" album he made in 1976. Personally, I'd like to hear the other LP he released in 1976, the children's album "Onnimanni"."

Olen sittemmin saanut Onnimannin lainatuksi Tikkurilan kirjastosta ja siirretyksi CD-R:lle. Rohkean ennakkoluuloton sekoitus lastenmusiikkia ja jazzia. Moniko uskaltaisi panna lastenlevylle sellaisen kappaleen kuin Tinneri-blues?

 

Esa Toivonen & Rantapallo: Sinikantinen vihko (1979)

 

 

 

Esther Phillips: What a Diff'rence a Day Makes (1975)

Capricorn Princess (1976)

For All We Know (1976)

All About (1978)

Legendaarisen Johnny Otisin löytämä, jo 1950 uransa aloittanut soul- ja blues-laulajatar Esther Phillips on traaginen tapaus. Aivan kuten Billie Holiday, myös Phillips pilasi uransa ja varsinkin äänensä heroiinilla. Phillips yritti pyristellä irti alkoholi- ja huumekoukusta, muttei onnistunut, ja kuoli 1984 48-vuotiaana, kun maksa ja munuaiset pettivät. Vuonna 1975 ääni oli jo aika runneltu, ja 70-luvun diskosoul-levyjen kuuntelu tekee jossain määrin pahaa. Silti pidän Phillipsistä. Vaikka hän ei edes yrittänyt saada levyilleen sitä syvältä kouraisevaa tuskaa, mitä sain kuulla 1001 albums -projektin aikana perehtyessäni Holidayn viimeiseen levyyn Lady in Satin, nämä neljä levyä onnistuvat viihdyttämään minua.

Sen sijaan Phillipsin viimeinen levy Good Black Is Hard to Crack (1981) oli jo todella tuskallinen kokemus, eikä sitä edeltäneestä Here's Esther Are You Ready -albumista herunut materiaali (päätösraita I'll Close My Eyes on vielä kuulematta) paljoa paremmalta kuulostanut.

 

Etta James: Etta James (1962)

Heti perään toinen Johnny Otisin löytämä naispuolinen teini-ihme, joka sortui heroiinikoukkuun. James oli 17, kun Otis otti hänet suojiinsa. Huumeet astuivat Jamesin elämään 1965, ja kymmenisen vuotta kesti pyristellä irti. Kuunnelkaa ihmeessä vuonna 1976 kesken parantolaterapian äänitetty ja julkaistu albumi Come a Little Closer, jos haluatte itkeä. 40 minuuttia Jamesin tuskanvuodatusta herkistää paatuneimmankin. Levy ei missään nimessä ole helppo pala, mutta se jää taatusti mieleen.

James oli siunattu melkoisilla ruutikeuhkoilla. Osoitukseksi naisen äänivaroista sopii vaikka tämä vuoden 1962 nimikkolevy, josta ajattelin jopa hommata USA:sta mahdollisimman hyväkuntoisen originaalipainoksen pelkästään tuon upean kannen vuoksi. Black and Whitesta löytyi kuitenkin vinyyliuusintapainos - kelpasihan sekin.

 

Eurogliders: Pink Suit Blue Day (1982)

Australialaista new wavea. Tämä levy oli pakko saada ihan oikeasti, koska minua kiehtoo se yleistunnelma joka siihen on saatu loihdittua. Vähän sellainen yksinäisen ja lohduttoman kuuloinen, kylmä mutta samalla sympaattinen. Levy ei silti ole synkkä, vaan ote pidetään suhteellisen kevyenä, lähestyttävänä. Kuunnelkaa vaikka Without You tai Darkest Hours. Tykkään naisvokalisti Grace Knightin äänestä.

Eurogliders ei jatkanut samalla linjalla, vaan jo kakkosalbumi This Island (1984) on selkeästi tavanomaisempaa poppia. Tältä levyltä Someone ja No Action kelpasivat säästettäviksi, mutta jatkossa ei tältä porukalta herunut mitään ihmeellistä.

 

Fabrics: Factory / I've Not Been Eating (1980)

Look At This (1980)

Tonight (1981)

FinnArctic-esittely:

"Turku-born vocalist Tommi Läntinen has had a long and event-filled career in music. He had formed a basement group with drummer Tomi Ahti, called Bundesbank, in 1976. When Bundesbank disbanded in 1979, the boys hit upon the idea of a Turku "supergroup". The original lineup had Läntinen on bass and vocals, Ahti on drums, Vekke Mäki on guitar, and Kim Trapp on keyboards. Mäki and Läntinen couldn't cope with each other, however, so Ari "Hombre" Lampinen from the about-to-disband experimental instrumental group Niittikone was assigned as the new guitarist. Lampinen brought his bandmates Tero Ovaska (bass) and Tapio "Ränni" Mäkinen (sax) with him, and Fabrics were ready to let the ball rolling.

The first album "Look At This" was released by new label Edge Records in 1980 (first of the label's three LP releases). The music here is slightly new-wavey modern rock, quite shaky as can be expected from a debut release, but there are lots of good ideas here.

The second album "Tonight" was released by Finnlevy's subsidiary label Dig It. The music is more mature and basic rock'n'roll. The highlight is definitely the closing ballad "Summer Is Fading", a childhood favourite that still moves me. Lovely piano and string backing and a good saxophone solo. No wonder the song was a minor hit (although it should have been BIG!). Another song that I like is "Trappezina", which sports a fast drumbeat, a catchy saxophone riff that follows Trapp's piano plinking, and a powerful keyboard climax. Original and memorable! "Empty Café" also seems to have received some radio airplay, and why not, it's a nice song too.

One single, "Eskimos and Chinese / Fall in Love Again" followed in 1982, after this it was time for Läntinen to move on to other pastures. His trademark red lion mane - sorry, hair - has been seen in countless bands since, short-lived projects that never quite received the attention they deserved. Tommi Läntinen now keeps a solo career, has reformed his most prominent band Boycott, and has re-recorded "Summer Is Fading" in Finnish. Circles have closed?"

Turkulainen Edge Records oli surullinen pikku levymerkki. Eivät saaneet julkaistuksi kuin kolme LP:tä ja yhden singlen ennen konkurssia, ja levyjen kansista näkee ettei heillä ollut markkaakaan ylimääräistä törsättäväksi kansitaiteeseen ja pahviin. Pasi & Mysiinin ja Fred's Round Barin levyjen ympärille kietaistiin jotain outoa halvanoloista säikeistä pahvia, ja mustavalkokuvat painettiin pahimmillaan huonolaatuisina. Suunnitelmissa oli julkaista useita lisääkin levyjä sellaisilta nimiltä kuin Makeat Varpaankynnet ja Härski Voi. Pop-joulu -nimisen kokoelman piti tulla, ja Fabricsin kakkoslevyn samaten. Fabricsin Tonightin julkaisikin sitten Musiikki-Fazerin/Finnlevyn omistama Dig It.

Singleversio Factory-kappaleesta on kiinnostavinta Fabricsia, mutta Look At This ei juuri häviä tasokkuudessa. Kavereilla oli paljon hienoja ideoita, joiden toteuttamisessa onnistuttiin vähintään tyydyttävästi.

 

Factory: Factory (1979)

Factory II (1980)

Music Hunterista löytämäni debyytti ja Sörnäisten Pelastusarmeijan kirpputorilta löytämäni kakkoslevy. Aika vähän olen viitsinyt koluta läntisen naapurimaamme musiikkitarjontaa, ja vielä paljon harvemmin olen löytänyt sieltä mitään ikimuistoista. Äidin kaseteilla majailleet Efter plugget ja Är det konstigt att man är rädd? sytyttivät minussa jo varhain melkoisen suuren kiinnostuksen tätä bändiä kohtaan. Levyjen löytämiset tuntuivat todellisilta onnenpotkuilta.

Annan RateYourMusic-arvostelujeni puhua:

"This debut LP by these Swedes is mostly brilliant keyboard-oriented rock. Of course it contains the hit song "Efter plugget" (After School), with bewildered lyrics about what to do now that school's ended, how to build your future, what to start studying or doing for a living, and yet sensing that everything will work out by sheer luck. That song has been one of my favourites since childhood. However, there's more to love here. A daring decision was to open the album with a pro-lesbian relationship song ("Så e' livet", "That's Life").

"Poängsamling" (Point Collecting) and "Du kan sova gott i natt" (You Can Sleep Well Tonight) are two more excellent rockers. The former tells you not to believe everything your pals brag about when they tell about their sexual escapades, the latter is a story about a guy who meets a girl, spends a wonderful night with her and then gets his heart broken when the girl doesn't even remember him the next day, probably getting ready for her next one night stand. Since these two songs are mixed together, you could imagine them as two sides of the same story.

The instrumental "Psalm 613" feels a bit overlong, and I'm not so excited about "Paula, två år" (Paula, Two Years) either (I don't have children myself, that's possibly the reason). The rest is perfect. Of course I also have to mention the good-looking cover art :)
"

 

"Factory, like so many other bands, faced difficulties when trying to follow up a solid debut album. The first three songs are shaky, the guys criticize TV addicts and politicians with their hollow promises, but don't manage to write good melodies to bring these messages forth with enough vigor. The LP thankfully picks up with track four, "Är det konstigt att man är rädd" (Is It Any Wonder That You're Afraid?). A long, exciting intro is followed by strong message lyrics against indifferent treatment of old people. A well-written melody with top-notch keyboard work make this the band's second best song after the debut's hit "Efter plugget".

Side B doesn't contain any more real highlights, but apart from the weak "Kuddsnack" it's very listenable. "In i dimman" (Into the Mist) is a song about alcohol addiction - musically very close to disco. I like the whispering female vocals and the moody keyboard work. "Ligger det i släkten" (Does It Run in the Family?), about a rock musician's desire to be on the road touring, is a powerful closer.

So, "II" is a bit weaker than the debut LP, although the guys have even more to say this time. Thankfully the album doesn't get too message-heavy. Musically this one is also slightly more varied, but some of the energy is gone. Not too bad a follow-up though, and I'm glad I found both LP's here in Finland (cheap), without having to consult our neighbors :)
"

Myöhemmistä singlebiiseistä olen kuullut kaksi, ruotsinkielinen "Ultrabox" ja englanninkielinen "Face to Face" todistavat kuitenkin, että bändiltä oli kadonnut se paras ote. Ei ihan ylletä vanhalle tasolle, vaikkei ihan huonoonkaan kyetä.

 

10.12.2017

Vanhojen Hesarien selaamisurakka jatkuu.

Vuosi 1986 jäi mieleeni suurten tragedioiden vuotena.

Avaruussukkula Challenger räjähti Cape Canaveralin tukikohdassa Floridassa 28. tammikuuta. Kaikki seitsemän miehistön jäsentä saivat surmansa.

Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin 28. helmikuuta.

SAK:n yhteislakosta 13.-15. maaliskuuta alkoi todellinen lakkojen suma, jota jatkui kuukausitolkulla. Lakkouutisia riitti Suomessa vielä kesäkuussakin. Kuin viivästyneenä jälkinäytöksenä saatiin vielä bussilakko, joka alkoi 17. lokakuuta ja päättyi vasta tarkalleen kuukautta myöhemmin.

Presidentti Reagan määräsi USA:n ilmavoimien koneet pommittamaan Libyan pääkaupunkia Tripolia ja toiseksi suurinta kaupunkia Bengasia 15. huhtikuuta.

Tshernobylin ydinvoimalassa tapahtui räjähdys 26. huhtikuuta kello 0:23 Suomen aikaa. Neuvostoliittoa arvosteltiin siitä, että se suostui tiedottamaan onnettomuudesta vasta 28. huhtikuuta illalla, silloinkin vastahakoisesti ja pätkittäin. Suomessa oli mitattu ensimmäinen kohonnut säteilyarvo jo 27. päivänä.

Helsingin Jakomäessä epäonninen liikemies Jorma Kalevi Takala ryösti pankin, otti panttivangeiksi kaksi naista ja yhden miehen, ja ajoi Mikkeliin. Mikkelin torilla Takala räjäytti auton, ja hänen itsensä lisäksi kuoli myös auton kuljettajaksi pakotettu mieshenkilö. Molemmat naispanttivangit olivat onnistuneet pakenemaan autosta.

Urho Kekkonen kuoli 31. elokuuta.

Pariisia piinattiin viiden pommi-iskun sarjalla syyskuussa. Esim. 15.9. poliisilaitoksen ajokorttitoimistossa räjähtänyt pommi tappoi yhden ja haavoitti 51, ja 17. päivänä Tati-tavaratalon edessä Rue de Rennesissä räjähdys surmasi seitsemän ja haavoitti 55.

 

Aikakone-palvelusta puuttuvat Hesarit väliltä 21. - 31. elokuuta sekä 10. - 20. joulukuuta 1986.

 

Kolmoskanava aloitti 17. marraskuuta, tosin pelkällä testikuvalla. Ensimmäinen varsinainen lähetyspäivä oli joulukuun ensimmäinen, jolloin aloitettiin Sound of Musicilla. Kolmoskanava tyytyi monen kuukauden ajan lähettämään vain yhden elokuvan päivässä, eikä mitään muuta.

Formula-maailmassa viimeistä kauttaan ajanut Keke Rosberg jaksoi puhuttaa vielä. 29.7. 1986 julkaistiin tämä lyhyt kertaus ensimmäisen Formula-kuskimme urasta, kuvituksena Hesarin urheilusivuille tuohon aikaan paljon piirroksia tehneen Jukka Nissisen hauska karikatyyri.

 

 

Laitetaan vielä höysteeksi tämä 12.8. lehdestä löytynyt Rosberg-juttu.

 

 

Vielä seikka jota en muistanut tai tiedostanut:

 

 

Hesarin sarjakuvat eivät tarjonneet montaa yllätystä. 8. helmikuuta alettiin lauantaisin sisäsivuilla julkaista Mark Alan Stamatyn satiirista sarjaa Ameriikka, jota nähtiinkin sitten viikottain aina 5. heinäkuuta asti. Sen jälkeen sarjaa julkaistiin enempi harvakseltaan, lähinnä kolmen viikon väleissä kunnes se syyskuun 13. päivänä loppui kokonaan. Ameriikka oli epäilemättä mainion absurdia poliittista satiiria, mutta sen piirrostyö ja sisällön tyyli eivät iskeneet enempi eurooppalaiseen makuuni, enkä nyt viitsinyt montaa jaksoa sitä lukea. Vuonna 1986 en tainnut paljoa edes noteerata sarjaa, ainakaan en muistanut että tuollaista olisi Hesarissa julkaistu.

 

 

"Claire Bretécherin hauskanhirveä sarja jatkuu Helsingin Sanomissa", eli 13. heinäkuuta alkoi sisäsivuilla sunnuntaisin seikkailla Turhan joukon ja Agrippinan luojan kolmas sarja, lääkäristä kertova Tohtori Laskimo. Esittelylauseesta päätellen sarjaa oli julkaistu Hesarissa joskus aiemminkin, ja heinäkuussa 1986 alkoi uusi rupeama. Laskimo on näköjään varsin inhottava tyyppi, mutta röyhelökalsarit herättivät hänessä aika hillitöntä pohdiskelua.

 

 

Vähän hermostuneena mietin, kauanko Bretécher jaksaa venyttää ja vanuttaa sitä Spinne-Decken syndrooma -tarinajatkumoa, mutta loppuihan se viimein 23. marraskuuta, ja sen myötä koko sarjalle jätettiin hyvästit.

Lauantaina 29. marraskuuta alkoivat sitten ne Kaasua, komisario Likanen -albumissa myöhemmin julkaistut Joakim Pirisen yksisivuiset, mutta Hesarissa nähtiin eri suomennokset. Pirisen sarjojen julkaisu loppui 14. helmikuuta 1987.

Strippisarjakuvat olivat niitä samoja kuin vuonna 1987, eli Rip Kirby, Mikki Hiiri, Tiikeri, Valtiaat, Masi, Masan arkki, Punasulka, Aku Ankka ja Harald Hirmuinen. Sunnuntaisin Velho, Mikki Hiiri, Karvinen, Tiikeri, Masan arkki, Taneli, Harald ja Punasulka. Yllätys syntyi vain siitä, että vuoden alkupuoliskon sarjakuvatarjonta harvoin herätti déjà vu -fiiliksiä. Tarkalleen 28. kesäkuuta alkoivat sarjakuvasivun stripit tuntua tutuilta, aiemmin luetuilta. Mitähän kummaa... enkö lukenut Hesaria juuri ollenkaan tammikuusta kesäkuuhun? Joitakin yksittäisiä lievästi tuttuja strippejä kyllä tammi-kesäkuun lehdistä löytyi, mutta suunnilleen semmoinen kahden käden sormilla laskettava määrä. Tosiaan 28. kesäkuuta alkaen olikin sitten lähes päivittäin vähintään yksi vahvoja tuttuuden tunteita herättänyt vitsi. Luin myös 5. heinäkuuta julkaistun Stamatyn Ameriikka-jakson, ja sekin tuntui lievästi tutulta.

Pistän tähän 22. tammikuuta 1986 julkaistun Punasulka-stripin, joka oli jäänyt hyvin mieleeni. Ainoa poikkeus muuten outojen strippien joukossa.

 

 

Masan arkki herätti minussa parikin kertaa hämmennystä elokuussa. Näytin isälle tätä arkistrippiä ja kysyin, mitä 'imago' tarkoittaa. Isä taisi selittää mm., että lähinnä paikoilla on imago, ihmisillä harvemmin. Ööh???

Sen sijaan sunnuntaistripin putkimiehen ammattijargonmongerrusta ei isäkään pystynyt selittämään.

 

 

Masiin saatiin lisäväriä elokuussa, kun uusi hahmo, naispuolinen kersantti Reetta Räyhä ilmestyi hahmokaartiin. Räyhä pehmeni varsin nopeasti, kun alkoi rakastuneena liehitellä Kessua.

 

 

Hetkinen... Mutta veneen nimihän ON ihan oikeinpäin???

 

 

Huomaatteko eroja?

 

 

 

Kuinkahan monesti Gordon Bess käytti tätä samaa vitsi-ideaa Punasulassa? Olen huomannut vanhoissa Hesareissa vielä kolmannenkin variaation samasta aiheesta, mutten tullut ottaneeksi sitä talteen. Tuo kaksirivinen julkaistiin Hesarissa 19.1.1986, jälkimmäinen on sivu Semicin sarjakirjasta numero 112 (Masi).

 

 

 

Rip Kirby -tarinat vuoden 1986 Hesareissa olivat Tomb Terror (1973-74, loppuhuipennus), Mangler's Big Heist (1975), Dangerous Eyes (1979), Macho Mayhem (1977) ja The Power (1975, alkupuolisko).

Karlssonin piirroksista nämä tuntuivat osuvimmilta. Helmikuussa oli ylioppilaskirjoitukset, ja Väyrynen rähjäsi jotain.

    

 

8. huhtikuuta:

 

 

Joitakin pieniä tiedonjyviä poimin vielä talteen. Ohjelma, jota General Njassa juonsi Radio Cityssä ja jota silloin tällöin kuuntelin oli joko Beat Box (lauantaisin) tai Mieletön mieletön maanantai. Silloin tällöin Njassa veti tiistaisin sellaistakin ohjelmaa kuin Heavytaivas.

10. maaliskuuta YLEn Ykkösessä esitettiin uusintana Pirkko Jaakolan kirjoittama ja Tytti Oittisen ohjaama tunnin mittainen kuunnelma Kahdeksan ja puoli kuolemansyntiä (1985). Muistan kuunnelman hyvin, koska otin siitä loppupuolen nauhalle. Se oli pitelemättömän turkkamainen ("synnillinen kabaree vailla säädyllisyyttä, logiikkaa saati hyvää makua" kuului virallinen, osuva kuvaus) enkä totta puhuen ymmärtänyt mitä hauskaa siinä oli tarkoitus olla. Kuunnelma oli juoneton sketsi- ja laulukohellus, jossa naiset iloittelivat vailla mitään holttia. Ainakin Yhtä Köyttä -yhdistyksestä tuttu Hellevi Seiro oli mukana. Joku tunnettu miespuolinen radiokuuluttaja, jonka äänen muistan mutta nimeä en oli myös palkattu lausumaan muutama lause yhdessä kohdassa.

Kuunnelma päättyi seuraavaan lauluun:

"Ylpeys, viha, kateus
Irstaus, ahneus, laiskuus, itaruus
Tuliko niitä seitsemän vai vastako on kuus?
Tuliko niitä kahdeksan vai vastako on kuus?

Synti, lihanhimo sekä paatumus
Polvilumpio ja täysi turmelus
Välinpitämättömyys, välinpitämättömyys.

Minunko on vai sinun syys
kesä, kevät, talvi
rullasyltty, ihra, kinkku sekä palvi
mässäily ja häsläily, mässäily ja häsläily

Synti, lihanhimo sekä paatumus
polvilumpio ja täysi turmelus
ilkikuri, viettely, ilkikuri, viettely"

Vielä kun saisi selville kuunnelman ensimmäisen esityskerran. Se löytyy sitten jostain vuoden 1985 lehdestä.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44