7.12.2017

"Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta. Onnea Suomi ja suomalaiset!"

Kiitos tästä tekstarista. Hieno ele jokaiselle suomalaiselle henkilökohtaisesti. Sain oman viestini eilen 12:06, ja kun tänä aamuna palasin töihin, siivouskomeroon jättämässäni työkännykässä odotti vielä yksi joskus kymmenen jälkeen saapunut viesti. Sain siis noita kaksi.

 

 

Elephants Memory: Elephants Memory (1969)

Elephants Memory (1972)

Angels Forever (1974, USA-painos)

Angels Forever (1974, UK-painos)

Radiomafian toivelevykonsertista joskus 90-luvun puolessavälissä nauhoittamani Power Boogie sai kunnian antaa ensikosketukseni Elephants Memoryyn. Leppävaaran kirjastosta - silloin kun se oli vielä vanhalla syrjäisellä paikallaan niiden minkälie opistojen luona - lainasin myöhemmin tuon vuoden 1969 levyn CD:nä. Sen jälkeen kun olin muuttanut Etelä-Haagaan, näin bändin levyjä silloin tällöin Black and Whitessa, ja päätin lopulta että täytyyhän nuo ostaa. Amerikkalaispainos Angels Foreverista oli ensimmäinen hankinta - en osaa sanoa kuinka monta vuotta se levy on roikkunut mukanani, mutta kyllä se joskus 90-luvun loppupuoliskolla tuli ostettua silloin vielä hyvin suppeaa vinyylikokoelmaani täydentämään. Pikkuinen pettymys se oli, kun ei ollutkaan niin hurja kuin olin odottanut, mutta oli se juuri tarpeeksi hyvä säästettäväksi. Vihdoin aika pitkän ajan kuluttua tuo vuoden 1972 Apple-levykin löytyi, ja sehän osoittautui ihan ruutipakkaukseksi. Mieletön levy!

Ensimmäinen levy on viihdyttävän monipuolinen kokoelma hippeilyä ja isosoundista rokkia, ja pari hupipalaakin löytyy: Hot Dog Man ja Yogurt Song. Jälkimmäisen puoliksi kirjoittanut Rick Frank erottuu EM:n levyillä selvästi bändin huumoriveikkona, sillä hänen kädenjälkeään ovat myös Apple-levyn päätösraita Local Plastic Ono Band ja Angels Foreverin loppukevennys Hoochie Coochie Rockin' Information Man.

Angels Foreverilla mukana olevalla Tonite-biisillä on melkoisen värikäs ja mutkikas historia. Sitä ovat vuosien varrella coveroineet mm. musta soul-laulaja Tony Sherman vuonna 1974, biisin kirjoittaneen kosketisoittaja Chris Robisonin myöhempi oma bändi Stumblebunny vuonna 1977, ja Ronnie Spector vuonna 1980. Elephants Memorykin teki kaksi versiota, basisti Gary van Scyocin laulama versio on Angels Foreverin jenkkipainoksessa, Robisonin laulama versio on brittipainoksessa. Robison selittää tarinan parhaan kykynsä mukaan erinomaisessa Purepop-blogissa - toivottavasti kukaan ei pahastu siitä, että kopioin tekstit tänne:

Hello!--the earliest version was on Budha Records with me singing the lead part- released as chris robison and it got good reviews- then Buddha the company went under--the publisher shopped it to Tony Sherman's gang-- and all they did was to replace my lead vocal with Tony's vocal--However the rest of the recording remained the same--on which I played electric guitar, organ and harmonica---you can hear Stan Bronstein on Sax (from elephants memory and later w; John Lennon) Stan and I also did the background harmonies 'ahhhs' and 'and you know'. Gary von Sonck is on Bass and Rick Frank on drums-also both who later played with John Lennon---I suppose you could say John stole my backup band! I only recently got back the publishing rights to my song and there are plans to re release the original Buddha version as an extra track when 'Chris Robison and his Manyhand Band" is re released out of Australia next year on a indie label--------go to google-chrisrobison and look up an interview from a radio show it has more info then U need to know about me--Cheers! Chris------- also a Ronnie Spector version of Tonite was recorded.

Chris Robison, here...So, this is so convoluted--kinda like figuring out who is the real 'Ray's Pizza' in New York.

OK here goes: Tonite was recorded and sung by me, Chris Robison, for Buddha records. That version had Rick Frank/Drums, Stan Bronstein/Sax, Gary von Sycoc/Bass, I played Guitar, Organ, and Harmonica.

After a good review in Cashbox, the record Co, went under. Bob Reno/publisher took the track to Holland, where my lead vocal was replaced by Tony Sherman's. That was a hit in Europe.

Meanwhile I had rejoined Elephants Memory after John Lennon (I DID get to record w/ him and he and Yoko produced one of my songs on the Elephants' album.)

In Wales, the later E.M. album: 'Angels Forever', (British Polygram) had yet another version of 'Tonite', with me on lead vocal. The RCA American 'Angels' version switched the vocal on this track to Gary.

Then, a band called 'Sticky Fingers' out of South Africa recorded 'Tonite' as a DISCO song (!). Soon thereafter came George McCrea's version on his album, 'Diamond Touch'.

After a year stint w/ The New York Dolls, I formed 'Stumblebunny' and included 'Tonite' as one of 4 songs on our self-produced EP on Slip Shod Records. I financed this with money I got recording with Papa John Phillips and Keith Richards. We passed that 45 out like so many frisbees up and down 6th Ave, soon getting a call from Richard Gotherer (Blondie, The Go Gos) which led to the country-ish version with David White on vocal and guitar on our Stumblebunny album version, released and printed in a Dutch and German pressing, with an American single on Mercury.

Stumblebunny toured England and Germany with The Hollies in '79. I still get royalties from 33 countries!...

Next thing I know, Genya Ravan, (10 Wheel Drive), produced Ronnie Spector's album version of 'Tonite' as a heavy punk/metal song, complete with 'Dead Boys' guitarist on lead guitar. Ronnie told me she opened her live show with 'Tonite' for a year on the road.

Now it has come full circle: Guy Blackman/Chapter Music, Australia is re releasing MANY HAND BAND, my album that got me into SO much trouble back in '73. On THIS new CD are 2 bonus tracks, including, that's right: 'Tonite" in the ORIGINAL Buddha version with my vocal back on it!.... I am now patiently waiting, for the U.S./Canadian hit/chart version, yet to be recorded.... Any takers out there? (Makes a nice slow ballad as well)

chrisjrobison@hotmail.com

 

Riittäisihän tuota tärkeää ja vähemmän tärkeää tietoa vielä, Elephants Memory oli mielenkiintoinen bändi jonka tarina ansaitsisi tulla dokumentoiduksi. Jäänyt turhan pienen piirin suosikiksi. Voisi mainita, että pääsivät mukaan Dustin Hoffmanin ja Jon Voightin tähdittämään Keskiyön cowboy -elokuvaan kahdella kappaleella, Jungle Gym At the Zoo ja Old Man Willow. Songs From Midnight Cowboy -LP vuodelta 1969 on aika pitkälti sama levy kuin esikoisalbumi, paitsi että Hot Dog Manin ja Brief Encounterin tilalla on Everybody's Talkin' ja leffan nimisävelmä.

Elephants Memory soittaa myös John Lennonin Some Time in New York City -albumilla (1972) ja Yoko Onon tuplalla Approximately Infinite Universe (1973). Vastaavasti taas Lennon ja Ono soittelevat ja laulelevat vuoden 1972 Apple-levyllä ja tuottivatkin sen. Näillä muusikoilla oli aika hyvä synergia.

Kakkoslevyä Take It to the Streets (1970) en ole nähnyt vielä missään, mutta ei se erityisen hyvä ole. Minulla on siitä CD-R-kopio, mutta aika harvoin olen kuunnellut sitä. Mongoose on hieno kappale ja se lohkaistiinkin singleksi. Muuten biisimateriaali jättää valitettavasti paljon toivomisen varaa, eikä bändi pirteällä soitollaan pysty ongelmaa peittämään. Kitaristien ja kosketinsoittajan palleilla istuu uusia miehiä, joita ei enää myöhemmillä levyillä nähty: David Cohen, Guy Peratori ja Mike Rose. Cohen oli Country Joe and the Fishin jäsen ja myöhemmin hyvin käytetty studiomuusikko, muut ovat outoja nimiä.

Elephants Memoryn tuotannosta löytyy vielä pari singleharvinaisuutta, ihan OK Skyscraper Commando (1971) ja kelvollinen muttei mitenkään erityinen jäähyväissingle Shakedown (1975). Kompletisteille.

Stan Bronstein teki 1976 kaksi levyllistä mietoa, puleerattua jazzrockia, Livin' on the Avenue ja Our Island Music. Ensinmainittua en ole kuullut kokonaan, mutta ei kuulosta hirveän lupaavalta. Nimikappale on pehmoa laulettua lällätystä, Better Late Than Never on aika hyvää, riuskaa menoa, lempeästi funkkaava Walk That Funky Dog ihan OK naistaustalaulajista huolimatta, nopea Night of the Trotter jää kasvottomaksi. Our Island Music taisi olla vähän keskinkertaista parempi levy.

 

Elevators: Frontline (1980)

Massachusettsin osavaltiossa perustettu powerpop-bändi, jonka jäsenistä kaksi asui Bostonissa, muut Northamptonissa. He saivat tilaisuuden levyttää yhden LP:n, ja hyödynsivät tilaisuutta valitsemalla levytettäväksi ennemminkin sellaisia biisejä, jotka kuulostivat tietynlaisilta, saadakseen albumilleen yhtenäisen, Elevatorsmaisen soundin. Ilmeisesti parhaat pöytälaatikossa majailleet biisit olisi sitten pistetty kakkoslevylle, ja siitä olisi tullut ainakin monipuolisempi paketti, joka olisi laajentanut kuvaa bändistä. Näin olen ymmärtänyt bändin omista puheista.

Mutta kyllä Frontline on vahva levy tällaisenaankin. Nimikappale, hauska Girlfriend's Girlfriend ja varsinkin Stop the World ovat sähäkkää, syntesoitua new wavea. Vaikka meno vähän rauhoittuukin noiden jälkeen, levy pysyy hyvänä loppuun asti.

 

Elonkorjuu: Harvest Time (1971)

 

.

 

Elvis Costello: My Aim Is True (1977)

Watching the Detectives / Blame It on Caine - Mystery Dance (1977)

This Year's Model (1978)

(I Don't Want to Go to) Chelsea / You Belong to Me (1978)

Armed Forces (1979)

Get Happy!! (1980)

Trust (1981)

Almost Blue (1981)

Imperial Bedroom (1982)

En ole täysin mukana Elvis Costellon maailmassa. Olen jaksanut tarpoa koko tuotannon läpi vuoteen 2004 asti (aplodeja), mutta minulle riittävät vuodet 1977-1982, jolloin miehen musiikissa oli vielä minuun purevaa elinvoimaa.

My Aim Is True on hyvää kuuntelumusiikkia satunnaiseen pyörittelyyn. This Year's Model on aika jännä levy, esikoista selvästi tummasävyisempi. Armed Forces on suosikkini, tällä levyllä Costello oli musiikillisesti kunnianhimoisin ja vivahteikkain. Get Happy!! on kiva bailulevy, jossa kappaleet pidetään sen verran kompakteina ettei niihin ehdi kyllästyä. Trust-levyä kuunnellessani fillikseni jo laskee, ja Almost Bluen kuunteleminen on aikamoisen raskasta kyynelissä tarpomista. Imperial Bedroomin pitää kuunneltavana muutama piristävä huippuhetki: Beyond Belief, Man Out of Time (mahtava loppuräjähdys!) ja You Little Fool. Muuten nipin napin kestettävä levy.

 

 

Enzio Benzina: La musica (1982)

Kummallisen kesyä italalaisschlagerien parodiaa Sleeppareilta. Ainut edes hieman hullutteleva hetki on, kun solisti "Illalla, illalla" -rallatuksen kohdalla erehtyy esitettävästä kappaleesta ja alkaa laulaa Maruzzellaa. Kannet ovat hillittömät ja erinomaisen viimeisen päälle tehdyt. Muuten levy on tehty ihan pokkana ja tyylillä ikään kuin liiasta kunnioituksesta irvailun kohdetta kohtaan.

 

Eppu Normaali: Aknepop (1978)

Maximum jee & jee (1979)

Akun tehdas! (1980)

Elävänä Euroopassa! (1980)

Cocktail Bar (1981)

Pop pop pop (1982)

Tie vie (1982)

Aku ja köyhät pojat (1983)

Hatullinen paskaa + Soolot (1984)

Rupisia riimejä, karmeita tarinoita (1984)

Kahdeksas ihme (1985)

Paskahatun paluu (1991)

Jukka Laine väitti Kvaakissa, että Eppu Normaalin "Radio" pottuilee Hectorille. En kyllä ymmärrä miten, kun eihän siinä kappaleessa Hectoria mainita... ellei sitten... Hectorhan on tunnetusti hillitön David Bowie -fani, ja hän teki (myös) 70-luvun lopulla paljon radiohommia... ehkä Heikki omissa radio-ohjelmissaan sitten soitti Bowieta niin paljon, että Eput hermostuivat ja päättivät biisissään haukkua Bowieta skeidaksi? Olisiko näin?

Tie vie -LP oli aika yllättävä ilmestys lapsuudenkotini levyhyllyssä. En minä ole tuntenut äitiä Eppu-fanina. Äidillä oli kyllä Murheellisten laulujen maa nauhoitettuna yhdelle kasetille, varmaan äiti diggasi sitä ja osti siksi Eppujen LP:n jolta se löytyi.

Silloin kun asuin Etelä-Haagassa, minulla oli jonkin aikaa naapureina riitelevä pariskunta. Mies oli ihan oikeasti väkivaltainen renttu, joka hakkasi vaimoaan. Yhtenä iltana kuulin kun mies paiskasi naisparkaa rappukäytävässä, jopa oveani vasten. Pelkäsin, että kohta jompikumpi heistä soittaa ovikelloani... onneksi ei. Minulla oli sattumoisin juuri sillä hetkellä tietokoneeni CD-asemassa pyörimässä Eppujen Hatullinen paskaa -kokoelma. Sillä hetkellä ei tuntunut kivalta kuunnella Muijaa kuontaloon -biisiä...

Mahdollista on, että kuulin Murheellisten laulujen maan jo vuonna 1982, mutta varsinaisesti opin tuntemaan Eput vasta 1984, jolloin Pimeyden tango esitettiin tv:ssä ja Nyt reppuni jupiset soi radiossa. Pimeyden tangosta en oikein pitänyt, lähinnä Martin slaidaavan fraseerauksen takia: "taas vaihtuuUUUUU...". Reppu-hitti taas oli oikein mieluisa.

1986 oli se vuosi jolloin Eput lässähtivät. Martin avioero sai hänet kirjoittamaan sellaisia lauluja kuin Valkoinen kupla, ja sillä hetkellä musiikki alkoi muuttua liian jollottavaksi ja kesyksi. "Afrikka, sarvikuonojen maa" oli viimeinen piristävä valopilkku.

FinnArcticissa muistaakseni joku uusiseelantilainen kaveri kiitteli blogini musiikkitarjontaa, mutta voivotteli samalla "but where, oh where does one find Eppu Normaali?". En ollut tippaakaan kiinnostunut jakelemaan blogissani Eppujen kaltaista itsestäänselvyyttä, mutta minä kyllä lupasin hänelle jonain päivänä laittavani Eppujen levyt jakoon. En ehtinyt toteuttaa lupaustani, ennen kuin ÄKT:n Antti Kotilainen lähetti viestiä, että mitätöipäs nuo kaikki latauslinkit ja lopeta se laiton puuhastelu. Oikeastaan en ole yhtään pahoillani lupauksen rikkomisesta.

 

 

 

 

 

 

10.12.2017

Vanhojen Hesarien selaamisurakka jatkuu.

Vuosi 1986 jäi mieleeni suurten tragedioiden vuotena.

Avaruussukkula Challenger räjähti Cape Canaveralin tukikohdassa Floridassa 28. tammikuuta. Kaikki seitsemän miehistön jäsentä saivat surmansa.

Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin 28. helmikuuta.

SAK:n yhteislakosta 13.-15. maaliskuuta alkoi todellinen lakkojen suma, jota jatkui kuukausitolkulla. Lakkouutisia riitti Suomessa vielä kesäkuussakin. Kuin viivästyneenä jälkinäytöksenä saatiin vielä bussilakko, joka alkoi 17. lokakuuta ja päättyi vasta tarkalleen kuukautta myöhemmin.

Presidentti Reagan määräsi USA:n ilmavoimien koneet pommittamaan Libyan pääkaupunkia Tripolia ja toiseksi suurinta kaupunkia Bengasia 15. huhtikuuta.

Tshernobylin ydinvoimalassa tapahtui räjähdys 26. huhtikuuta kello 0:23 Suomen aikaa. Neuvostoliittoa arvosteltiin siitä, että se suostui tiedottamaan onnettomuudesta vasta 28. huhtikuuta illalla, silloinkin vastahakoisesti ja pätkittäin. Suomessa oli mitattu ensimmäinen kohonnut säteilyarvo jo 27. päivänä.

Helsingin Jakomäessä epäonninen liikemies Jorma Kalevi Takala ryösti pankin, otti panttivangeiksi kaksi naista ja yhden miehen, ja ajoi Mikkeliin. Mikkelin torilla Takala räjäytti auton, ja hänen itsensä lisäksi kuoli myös auton kuljettajaksi pakotettu mieshenkilö. Molemmat naispanttivangit olivat onnistuneet pakenemaan autosta.

Urho Kekkonen kuoli 31. elokuuta.

Pariisia piinattiin viiden pommi-iskun sarjalla syyskuussa. Esim. 15.9. poliisilaitoksen ajokorttitoimistossa räjähtänyt pommi tappoi yhden ja haavoitti 51, ja 17. päivänä Tati-tavaratalon edessä Rue de Rennesissä räjähdys surmasi seitsemän ja haavoitti 55.

 

Aikakone-palvelusta puuttuvat Hesarit väliltä 21. - 31. elokuuta sekä 10. - 20. joulukuuta 1986.

 

Kolmoskanava aloitti 17. marraskuuta, tosin pelkällä testikuvalla. Ensimmäinen varsinainen lähetyspäivä oli joulukuun ensimmäinen, jolloin aloitettiin Sound of Musicilla. Kolmoskanava tyytyi monen kuukauden ajan lähettämään vain yhden elokuvan päivässä, eikä mitään muuta.

Formula-maailmassa viimeistä kauttaan ajanut Keke Rosberg jaksoi puhuttaa vielä. 29.7. 1986 julkaistiin tämä lyhyt kertaus ensimmäisen Formula-kuskimme urasta, kuvituksena Hesarin urheilusivuille tuohon aikaan paljon piirroksia tehneen Jukka Nissisen hauska karikatyyri.

 

 

Laitetaan vielä höysteeksi tämä 12.8. lehdestä löytynyt Rosberg-juttu.

 

 

Vielä seikka jota en muistanut tai tiedostanut:

 

 

Hesarin sarjakuvat eivät tarjonneet montaa yllätystä. 8. helmikuuta alettiin lauantaisin sisäsivuilla julkaista Mark Alan Stamatyn satiirista sarjaa Ameriikka, jota nähtiinkin sitten viikottain aina 5. heinäkuuta asti. Sen jälkeen sarjaa julkaistiin enempi harvakseltaan, lähinnä kolmen viikon väleissä kunnes se syyskuun 13. päivänä loppui kokonaan. Ameriikka oli epäilemättä mainion absurdia poliittista satiiria, mutta sen piirrostyö ja sisällön tyyli eivät iskeneet enempi eurooppalaiseen makuuni, enkä nyt viitsinyt montaa jaksoa sitä lukea. Vuonna 1986 en tainnut paljoa edes noteerata sarjaa, ainakaan en muistanut että tuollaista olisi Hesarissa julkaistu.

 

 

"Claire Bretécherin hauskanhirveä sarja jatkuu Helsingin Sanomissa", eli 13. heinäkuuta alkoi sisäsivuilla sunnuntaisin seikkailla Turhan joukon ja Agrippinan luojan kolmas sarja, lääkäristä kertova Tohtori Laskimo. Esittelylauseesta päätellen sarjaa oli julkaistu Hesarissa joskus aiemminkin, ja heinäkuussa 1986 alkoi uusi rupeama. Laskimo on näköjään varsin inhottava tyyppi, mutta röyhelökalsarit herättivät hänessä aika hillitöntä pohdiskelua.

 

 

Vähän hermostuneena mietin, kauanko Bretécher jaksaa venyttää ja vanuttaa sitä Spinne-Decken syndrooma -tarinajatkumoa, mutta loppuihan se viimein 23. marraskuuta, ja sen myötä koko sarjalle jätettiin hyvästit.

Lauantaina 29. marraskuuta alkoivat sitten ne Kaasua, komisario Likanen -albumissa myöhemmin julkaistut Joakim Pirisen yksisivuiset, mutta Hesarissa nähtiin eri suomennokset. Pirisen sarjojen julkaisu loppui 14. helmikuuta 1987.

Strippisarjakuvat olivat niitä samoja kuin vuonna 1987, eli Rip Kirby, Mikki Hiiri, Tiikeri, Valtiaat, Masi, Masan arkki, Punasulka, Aku Ankka ja Harald Hirmuinen. Sunnuntaisin Velho, Mikki Hiiri, Karvinen, Tiikeri, Masan arkki, Taneli, Harald ja Punasulka. Yllätys syntyi vain siitä, että vuoden alkupuoliskon sarjakuvatarjonta harvoin herätti déjà vu -fiiliksiä. Tarkalleen 28. kesäkuuta alkoivat sarjakuvasivun stripit tuntua tutuilta, aiemmin luetuilta. Mitähän kummaa... enkö lukenut Hesaria juuri ollenkaan tammikuusta kesäkuuhun? Joitakin yksittäisiä lievästi tuttuja strippejä kyllä tammi-kesäkuun lehdistä löytyi, mutta suunnilleen semmoinen kahden käden sormilla laskettava määrä. Tosiaan 28. kesäkuuta alkaen olikin sitten lähes päivittäin vähintään yksi vahvoja tuttuuden tunteita herättänyt vitsi. Luin myös 5. heinäkuuta julkaistun Stamatyn Ameriikka-jakson, ja sekin tuntui lievästi tutulta.

Pistän tähän 22. tammikuuta 1986 julkaistun Punasulka-stripin, joka oli jäänyt hyvin mieleeni. Ainoa poikkeus muuten outojen strippien joukossa.

 

 

Masan arkki herätti minussa parikin kertaa hämmennystä elokuussa. Näytin isälle tätä arkistrippiä ja kysyin, mitä 'imago' tarkoittaa. Isä taisi selittää mm., että lähinnä paikoilla on imago, ihmisillä harvemmin. Ööh???

Sen sijaan sunnuntaistripin putkimiehen ammattijargonmongerrusta ei isäkään pystynyt selittämään.

 

 

Masiin saatiin lisäväriä elokuussa, kun uusi hahmo, naispuolinen kersantti Reetta Räyhä ilmestyi hahmokaartiin. Räyhä pehmeni varsin nopeasti, kun alkoi rakastuneena liehitellä Kessua.

 

 

Hetkinen... Mutta veneen nimihän ON ihan oikeinpäin???

 

 

Huomaatteko eroja?

 

 

 

Kuinkahan monesti Gordon Bess käytti tätä samaa vitsi-ideaa Punasulassa? Olen huomannut vanhoissa Hesareissa vielä kolmannenkin variaation samasta aiheesta, mutten tullut ottaneeksi sitä talteen. Tuo kaksirivinen julkaistiin Hesarissa 19.1.1986, jälkimmäinen on sivu Semicin sarjakirjasta numero 112 (Masi).

 

 

 

Rip Kirby -tarinat vuoden 1986 Hesareissa olivat Tomb Terror (1973-74, loppuhuipennus), Mangler's Big Heist (1975), Dangerous Eyes (1979), Macho Mayhem (1977) ja The Power (1975, alkupuolisko).

Karlssonin piirroksista nämä tuntuivat osuvimmilta. Helmikuussa oli ylioppilaskirjoitukset, ja Väyrynen rähjäsi jotain.

    

 

8. huhtikuuta:

 

 

Joitakin pieniä tiedonjyviä poimin vielä talteen. Ohjelma, jota General Njassa juonsi Radio Cityssä ja jota silloin tällöin kuuntelin oli joko Beat Box (lauantaisin) tai Mieletön mieletön maanantai. Silloin tällöin Njassa veti tiistaisin sellaistakin ohjelmaa kuin Heavytaivas.

10. maaliskuuta YLEn Ykkösessä esitettiin uusintana Pirkko Jaakolan kirjoittama ja Tytti Oittisen ohjaama tunnin mittainen kuunnelma Kahdeksan ja puoli kuolemansyntiä (1985). Muistan kuunnelman hyvin, koska otin siitä loppupuolen nauhalle. Se oli pitelemättömän turkkamainen ("synnillinen kabaree vailla säädyllisyyttä, logiikkaa saati hyvää makua" kuului virallinen, osuva kuvaus) enkä totta puhuen ymmärtänyt mitä hauskaa siinä oli tarkoitus olla. Kuunnelma oli juoneton sketsi- ja laulukohellus, jossa naiset iloittelivat vailla mitään holttia. Ainakin Yhtä Köyttä -yhdistyksestä tuttu Hellevi Seiro oli mukana. Joku tunnettu miespuolinen radiokuuluttaja, jonka äänen muistan mutta nimeä en oli myös palkattu lausumaan muutama lause yhdessä kohdassa.

Kuunnelma päättyi seuraavaan lauluun:

"Ylpeys, viha, kateus
Irstaus, ahneus, laiskuus, itaruus
Tuliko niitä seitsemän vai vastako on kuus?
Tuliko niitä kahdeksan vai vastako on kuus?

Synti, lihanhimo sekä paatumus
Polvilumpio ja täysi turmelus
Välinpitämättömyys, välinpitämättömyys.

Minunko on vai sinun syys
kesä, kevät, talvi
rullasyltty, ihra, kinkku sekä palvi
mässäily ja häsläily, mässäily ja häsläily

Synti, lihanhimo sekä paatumus
polvilumpio ja täysi turmelus
ilkikuri, viettely, ilkikuri, viettely"

Vielä kun saisi selville kuunnelman ensimmäisen esityskerran. Se löytyy sitten jostain vuoden 1985 lehdestä.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44