7.12.2017

Elephants Memory: Elephants Memory (1969)

Elephants Memory (1972)

Angels Forever (1974, USA-painos)

Angels Forever (1974, UK-painos)

Radiomafian toivelevykonsertista joskus 90-luvun puolessavälissä nauhoittamani Power Boogie sai kunnian antaa ensikosketukseni Elephants Memoryyn. Leppävaaran kirjastosta - silloin kun se oli vielä vanhalla syrjäisellä paikallaan niiden minkälie opistojen luona - lainasin myöhemmin tuon vuoden 1969 levyn CD:nä. Sen jälkeen kun olin muuttanut Etelä-Haagaan, näin bändin levyjä silloin tällöin Black and Whitessa, ja päätin lopulta että täytyyhän nuo ostaa. Amerikkalaispainos Angels Foreverista oli ensimmäinen hankinta - en osaa sanoa kuinka monta vuotta se levy on roikkunut mukanani, mutta kyllä se joskus 90-luvun loppupuoliskolla tuli ostettua silloin vielä hyvin suppeaa vinyylikokoelmaani täydentämään. Pikkuinen pettymys se oli, kun ei ollutkaan niin hurja kuin olin odottanut, mutta oli se juuri tarpeeksi hyvä säästettäväksi. Vihdoin aika pitkän ajan kuluttua tuo vuoden 1972 Apple-levykin löytyi, ja sehän osoittautui ihan ruutipakkaukseksi. Mieletön levy!

Ensimmäinen levy on viihdyttävän monipuolinen kokoelma hippeilyä ja isosoundista rokkia, ja pari hupipalaakin löytyy: Hot Dog Man ja Yogurt Song. Jälkimmäisen puoliksi kirjoittanut Rick Frank erottuu EM:n levyillä selvästi bändin huumoriveikkona, sillä hänen kädenjälkeään ovat myös Apple-levyn päätösraita Local Plastic Ono Band ja Angels Foreverin loppukevennys Hoochie Coochie Rockin' Information Man.

Angels Foreverilla mukana olevalla Tonite-biisillä on melkoisen värikäs ja mutkikas historia. Sitä ovat vuosien varrella coveroineet mm. musta soul-laulaja Tony Sherman vuonna 1974, biisin kirjoittaneen kosketisoittaja Chris Robisonin myöhempi oma bändi Stumblebunny vuonna 1977, ja Ronnie Spector vuonna 1980. Elephants Memorykin teki kaksi versiota, basisti Gary van Scyocin laulama versio on Angels Foreverin jenkkipainoksessa, Robisonin laulama versio on brittipainoksessa. Robison selittää tarinan parhaan kykynsä mukaan erinomaisessa Purepop-blogissa - toivottavasti kukaan ei pahastu siitä, että kopioin tekstit tänne:

Hello!--the earliest version was on Budha Records with me singing the lead part- released as chris robison and it got good reviews- then Buddha the company went under--the publisher shopped it to Tony Sherman's gang-- and all they did was to replace my lead vocal with Tony's vocal--However the rest of the recording remained the same--on which I played electric guitar, organ and harmonica---you can hear Stan Bronstein on Sax (from elephants memory and later w; John Lennon) Stan and I also did the background harmonies 'ahhhs' and 'and you know'. Gary von Sonck is on Bass and Rick Frank on drums-also both who later played with John Lennon---I suppose you could say John stole my backup band! I only recently got back the publishing rights to my song and there are plans to re release the original Buddha version as an extra track when 'Chris Robison and his Manyhand Band" is re released out of Australia next year on a indie label--------go to google-chrisrobison and look up an interview from a radio show it has more info then U need to know about me--Cheers! Chris------- also a Ronnie Spector version of Tonite was recorded.

Chris Robison, here...So, this is so convoluted--kinda like figuring out who is the real 'Ray's Pizza' in New York.

OK here goes: Tonite was recorded and sung by me, Chris Robison, for Buddha records. That version had Rick Frank/Drums, Stan Bronstein/Sax, Gary von Sycoc/Bass, I played Guitar, Organ, and Harmonica.

After a good review in Cashbox, the record Co, went under. Bob Reno/publisher took the track to Holland, where my lead vocal was replaced by Tony Sherman's. That was a hit in Europe.

Meanwhile I had rejoined Elephants Memory after John Lennon (I DID get to record w/ him and he and Yoko produced one of my songs on the Elephants' album.)

In Wales, the later E.M. album: 'Angels Forever', (British Polygram) had yet another version of 'Tonite', with me on lead vocal. The RCA American 'Angels' version switched the vocal on this track to Gary.

Then, a band called 'Sticky Fingers' out of South Africa recorded 'Tonite' as a DISCO song (!). Soon thereafter came George McCrea's version on his album, 'Diamond Touch'.

After a year stint w/ The New York Dolls, I formed 'Stumblebunny' and included 'Tonite' as one of 4 songs on our self-produced EP on Slip Shod Records. I financed this with money I got recording with Papa John Phillips and Keith Richards. We passed that 45 out like so many frisbees up and down 6th Ave, soon getting a call from Richard Gotherer (Blondie, The Go Gos) which led to the country-ish version with David White on vocal and guitar on our Stumblebunny album version, released and printed in a Dutch and German pressing, with an American single on Mercury.

Stumblebunny toured England and Germany with The Hollies in '79. I still get royalties from 33 countries!...

Next thing I know, Genya Ravan, (10 Wheel Drive), produced Ronnie Spector's album version of 'Tonite' as a heavy punk/metal song, complete with 'Dead Boys' guitarist on lead guitar. Ronnie told me she opened her live show with 'Tonite' for a year on the road.

Now it has come full circle: Guy Blackman/Chapter Music, Australia is re releasing MANY HAND BAND, my album that got me into SO much trouble back in '73. On THIS new CD are 2 bonus tracks, including, that's right: 'Tonite" in the ORIGINAL Buddha version with my vocal back on it!.... I am now patiently waiting, for the U.S./Canadian hit/chart version, yet to be recorded.... Any takers out there? (Makes a nice slow ballad as well)

chrisjrobison@hotmail.com

 

Riittäisihän tuota tärkeää ja vähemmän tärkeää tietoa vielä, Elephants Memory oli mielenkiintoinen bändi jonka tarina ansaitsisi tulla dokumentoiduksi. Jäänyt turhan pienen piirin suosikiksi. Voisi mainita, että pääsivät mukaan Dustin Hoffmanin ja Jon Voightin tähdittämään Keskiyön cowboy -elokuvaan kahdella kappaleella, Jungle Gym At the Zoo ja Old Man Willow. Songs From Midnight Cowboy -LP vuodelta 1969 on aika pitkälti sama levy kuin esikoisalbumi, paitsi että Hot Dog Manin ja Brief Encounterin tilalla on Everybody's Talkin' ja leffan nimisävelmä.

Elephants Memory soittaa myös John Lennonin Some Time in New York City -albumilla (1972) ja Yoko Onon tuplalla Approximately Infinite Universe (1973). Vastaavasti taas Lennon ja Ono soittelevat ja laulelevat vuoden 1972 Apple-levyllä ja tuottivatkin sen. Näillä muusikoilla oli aika hyvä synergia.

Kakkoslevyä Take It to the Streets (1970) en ole nähnyt vielä missään, mutta ei se erityisen hyvä ole. Minulla on siitä CD-R-kopio, mutta aika harvoin olen kuunnellut sitä. Mongoose on hieno kappale ja se lohkaistiinkin singleksi. Muuten biisimateriaali jättää valitettavasti paljon toivomisen varaa, eikä bändi pirteällä soitollaan pysty ongelmaa peittämään. Kitaristien ja kosketinsoittajan palleilla istuu uusia miehiä, joita ei enää myöhemmillä levyillä nähty: David Cohen, Guy Peratori ja Mike Rose. Cohen oli Country Joe and the Fishin jäsen ja myöhemmin hyvin käytetty studiomuusikko, muut ovat outoja nimiä.

Elephants Memoryn tuotannosta löytyy vielä pari singleharvinaisuutta, ihan OK Skyscraper Commando (1971) ja kelvollinen muttei mitenkään erityinen jäähyväissingle Shakedown (1975). Kompletisteille.

Stan Bronstein teki 1976 kaksi levyllistä mietoa, puleerattua jazzrockia, Livin' on the Avenue ja Our Island Music. Ensinmainittua en ole kuullut kokonaan, mutta ei kuulosta hirveän lupaavalta. Nimikappale on pehmoa laulettua lällätystä, Better Late Than Never on aika hyvää, riuskaa menoa, lempeästi funkkaava Walk That Funky Dog ihan OK naistaustalaulajista huolimatta, nopea Night of the Trotter jää kasvottomaksi. Our Island Music taisi olla vähän keskinkertaista parempi levy.

 

Elevators: Frontline (1980)

Massachusettsin osavaltiossa perustettu powerpop-bändi, jonka jäsenistä kaksi asui Bostonissa, muut Northamptonissa. He saivat tilaisuuden levyttää yhden LP:n, ja hyödynsivät tilaisuutta valitsemalla levytettäväksi ennemminkin sellaisia biisejä, jotka kuulostivat tietynlaisilta, saadakseen albumilleen yhtenäisen, Elevatorsmaisen soundin. Ilmeisesti parhaat pöytälaatikossa majailleet biisit olisi sitten pistetty kakkoslevylle, ja siitä olisi tullut ainakin monipuolisempi paketti, joka olisi laajentanut kuvaa bändistä. Näin olen ymmärtänyt bändin omista puheista.

Mutta kyllä Frontline on vahva levy tällaisenaankin. Nimikappale, hauska Girlfriend's Girlfriend ja varsinkin Stop the World ovat sähäkkää, syntesoitua new wavea. Vaikka meno vähän rauhoittuukin noiden jälkeen, levy pysyy hyvänä loppuun asti.

 

Elonkorjuu: Harvest Time (1971)

 

.

 

Elvis Costello: My Aim Is True (1977)

Watching the Detectives / Blame It on Caine - Mystery Dance (1977)

This Year's Model (1978)

(I Don't Want to Go to) Chelsea / You Belong to Me (1978)

Armed Forces (1979)

Get Happy!! (1980)

Trust (1981)

Almost Blue (1981)

Imperial Bedroom (1982)

En ole täysin mukana Elvis Costellon maailmassa. Olen jaksanut tarpoa koko tuotannon läpi vuoteen 2004 asti (aplodeja), mutta minulle riittävät vuodet 1977-1982, jolloin miehen musiikissa oli vielä minuun purevaa elinvoimaa.

My Aim Is True on hyvää kuuntelumusiikkia satunnaiseen pyörittelyyn. This Year's Model on aika jännä levy, esikoista selvästi tummasävyisempi. Armed Forces on suosikkini, tällä levyllä Costello oli musiikillisesti kunnianhimoisin ja vivahteikkain. Get Happy!! on kiva bailulevy, jossa kappaleet pidetään sen verran kompakteina ettei niihin ehdi kyllästyä. Trust-levyä kuunnellessani fillikseni jo laskee, ja Almost Bluen kuunteleminen on aikamoisen raskasta kyynelissä tarpomista. Imperial Bedroomin pitää kuunneltavana muutama piristävä huippuhetki: Beyond Belief, Man Out of Time (mahtava loppuräjähdys!) ja You Little Fool. Muuten nipin napin kestettävä levy.

 

 

Enzio Benzina: La musica (1982)

Kummallisen kesyä italalaisschlagerien parodiaa Sleeppareilta. Ainut edes hieman hullutteleva hetki on, kun solisti "Illalla, illalla" -rallatuksen kohdalla erehtyy esitettävästä kappaleesta ja alkaa laulaa Maruzzellaa. Kannet ovat hillittömät ja erinomaisen viimeisen päälle tehdyt. Muuten levy on tehty ihan pokkana ja tyylillä ikään kuin liiasta kunnioituksesta irvailun kohdetta kohtaan.

 

Eppu Normaali: Aknepop (1978)

Maximum jee & jee (1979)

Akun tehdas! (1980)

Elävänä Euroopassa! (1980)

Cocktail Bar (1981)

Pop pop pop (1982)

Tie vie (1982)

Aku ja köyhät pojat (1983)

Hatullinen paskaa + Soolot (1984)

Rupisia riimejä, karmeita tarinoita (1984)

Kahdeksas ihme (1985)

Paskahatun paluu (1991)

Jukka Laine väitti Kvaakissa, että Eppu Normaalin "Radio" pottuilee Hectorille. En kyllä ymmärrä miten, kun eihän siinä kappaleessa Hectoria mainita... ellei sitten... Hectorhan on tunnetusti hillitön David Bowie -fani, ja hän teki (myös) 70-luvun lopulla paljon radiohommia... ehkä Heikki omissa radio-ohjelmissaan sitten soitti Bowieta niin paljon, että Eput hermostuivat ja päättivät biisissään haukkua Bowieta skeidaksi? Olisiko näin?

Tie vie -LP oli aika yllättävä ilmestys lapsuudenkotini levyhyllyssä. En minä ole tuntenut äitiä Eppu-fanina. Äidillä oli kyllä Murheellisten laulujen maa nauhoitettuna yhdelle kasetille, varmaan äiti diggasi sitä ja osti siksi Eppujen LP:n jolta se löytyi.

Silloin kun asuin Etelä-Haagassa, minulla oli jonkin aikaa naapureina riitelevä pariskunta. Mies oli ihan oikeasti väkivaltainen renttu, joka hakkasi vaimoaan. Yhtenä iltana kuulin kun mies paiskasi naisparkaa rappukäytävässä, jopa oveani vasten. Pelkäsin, että kohta jompikumpi heistä soittaa ovikelloani... onneksi ei. Minulla oli sattumoisin juuri sillä hetkellä tietokoneeni CD-asemassa pyörimässä Eppujen Hatullinen paskaa -kokoelma. Sillä hetkellä ei tuntunut kivalta kuunnella Muijaa kuontaloon -biisiä...

Mahdollista on, että kuulin Murheellisten laulujen maan jo vuonna 1982, mutta varsinaisesti opin tuntemaan Eput vasta 1984, jolloin Pimeyden tango esitettiin tv:ssä ja Nyt reppuni jupiset soi radiossa. Pimeyden tangosta en oikein pitänyt, lähinnä Martin slaidaavan fraseerauksen takia: "taas vaihtuuUUUUU...". Reppu-hitti taas oli oikein mieluisa.

1986 oli se vuosi jolloin Eput lässähtivät. Martin avioero sai hänet kirjoittamaan sellaisia lauluja kuin Valkoinen kupla, ja sillä hetkellä musiikki alkoi muuttua liian jollottavaksi ja kesyksi. "Afrikka, sarvikuonojen maa" oli viimeinen piristävä valopilkku.

FinnArcticissa muistaakseni joku uusiseelantilainen kaveri kiitteli blogini musiikkitarjontaa, mutta voivotteli samalla "but where, oh where does one find Eppu Normaali?". En ollut tippaakaan kiinnostunut jakelemaan blogissani Eppujen kaltaista itsestäänselvyyttä, mutta minä kyllä lupasin hänelle jonain päivänä laittavani Eppujen levyt jakoon. En ehtinyt toteuttaa lupaustani, ennen kuin ÄKT:n Antti Kotilainen lähetti viestiä, että mitätöipäs nuo kaikki latauslinkit ja lopeta se laiton puuhastelu. Oikeastaan en ole yhtään pahoillani lupauksen rikkomisesta.

 

 

 

 

 


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44