22.6.2017

Alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä kesää. Minulla oli tänään aikomuksena käydä töiden jälkeen Kampissa ostamassa ostoskeskuksesta jugurttipäällysteisiä snackseja ja sitten Keltaisesta Jäänsärkijästä CD-levyjä, mutta juuri ennen kello kolmen töistälähtöä alkanut raju raesade torppasi sellaiset mietteet. Minua vitutti niin ankarasti, että menin vain lähi-Lidlin kautta kotiin.

Kyllä sen näki jo toukokuussa, millainen kesä tästä tulee. Minulla on heinäkuussa ensimmäinen kunnon kesäloma kolmeen vuoteen, ja hellin suunnitelmaa käydä tapojeni vastaisesti jossain, nimittäin Pori Jazzissa katsomassa Herbie Hancockia, Grace Jonesia ja ehkä Brian Wilsoniakin. Uskallan olla kuitenkin varma, että sielläkin tulee olemaan niin kurjaa säätä, että vähintään osa esityksistä joudutaan perumaan. Ei siis oikein huvita enää, tai en ainakaan uskalla ottaa riskiä.

Taidan viettää tämän nyt alkavan juhannuksen lisäksi myös neljä heinäkuista viikkoa ihan vain kotona möllötellen, enkä pistä nokkaani ulos muuten kuin kauppareissujen merkeissä. Ai niin, ja Arabianrannan päihdeklinikka pitää edelleen siivota kolmesti viikossa, sivutyöstäni en valitettavasti lomaa saa.

 

29.6.2017

Sain tänään tiedon että Karhuherra Paddingtonin luoja Michael Bond on kuollut. Vaikka lapsena omistamani Paddington-kasetti hukkui jossain vaiheessa, tuli sitä kuunneltua aikoinaan niin paljon, että muistan vieläkin pätkiä tuosta levystä ulkoa. Suolaa teessä -jupakka, joka sai herra Pippurin raivoihin ja kajauttamaan ilmoille "Karhut sirkuksiin" -pilkkalaulun. Kivasti samban tahtiin kulkenut "Pidän kaakaosta". "Arkkiveisu", jonka oli tarkoitus olla rauhallinen laulu, mutta saikin kaikki synttärijuhlavieraat ihan käheiksi, kun siinä piti jokaisen matkia jotain eläintä. Herra Pippuri joutui matkimaan aasia: "oink oink" - protesteistaan huolimatta.

 

1.7.2017

Kesäloman alkamisen kunniaksi käynti Black and Whitessa, jossa korjasin nyt sitten kuitenkin pois ne semikiinnostavat levyt jotka sinne huhtikuussa jätin, eli Iron Butterflyn Sun & Steelin, The Guess Whon Artificial Paradisen (minulla on nyt siis kaksi kappaletta tuota levyä - yksi ruskealla päälipussilla ja yksi ilman) sekä kolme varhaista Monty Pythonin levyä. MP-levyistä ostin huhtikuussa vain Contractual Obligation Albumin, koska aiempien levyjen materiaalista on suuri osa jo tv-sarjasta ja elokuvista tuttua, enkä välitä kuulla samoja sketsejä vielä levyiltäkin. TV-sarjassa ja leffoissa esiintymätön materiaali minulla on CD-R-levyille poltettuna. Tulin nyt sitten toisiin aatoksiin ja korjasin talteen myös Another MP Recordin, MP's Previous Recordin ja Matching Tie and Handkerchiefin. Tosin kaikki ovat joitain uusintapainoksia, jotka eivät löydy Discogsista. Pitää lisätä sinne kaikki kolme. Puuhaa, puuhaa... Toisaalta, onhan se hassua että Discogsissa on sitten kolme Monty Python -levyä jotka on lisännyt nimimerkki Gumby74. Ja sitäpaitsi, Python-faninahan minulla on suorastaan velvollisuus omistaa vähintään neljä heidän levyään.

Willie Hutchin Ode to My Lady tuli hankittua, vaikken ole kuullut levyä. Olen kuitenkin kuullut Hutchilta neljä loistavaa levyä ja yhden hyvän, ja niiden pohjalta sijoittanut hänet luottonimien joukkoon. Toivottavasti en pety nytkään (EDIT: Hyvä se on. Ei loistava, mutta hyvä.).

Isaac Hayesin Groove-A-Thon oli tarjolla kahtena kappaleena. Punk in Finland -foorumissa kerrottiin, että levy on aika yleinen, mutta cutout-leikkaus on usein tärvellyt liitteenä olleen julisteen. Toinen myynnissä olleista levyistä omasi leikkaamattomat kannet, mutta juliste puuttui. Hinta 7 euroa. Toisessa kappaleessa pieni lovi kotelon alakulmassa mutta juliste tallella, hinta kympin. Otin sen kympin hintaisen. Julisteessa on muutama pieni reikä poistomyyntiloven takia, mutta en jaksa surra sitä.

Golden Earringin paras levy Moontan lähti vielä mukaan, valitettavasti se on 80-luvun uusintapainos yksöiskansilla, eli ei kovin hieno yksilö.

Singlejä en nähnyt enää muualla kuin kassan luona, jossa niitä oli kolme pientä laatikollista. Niiden joukossa en äkkiseltään huomannut sitä ulkomaista poppi- ja viihdekuonaa mitä vielä viime vuoden loppupuolella löytyi, vaan linjana tuntui olevan punk ja särmikäs Suomi-kama.

 

Minne hävis Nuorten Sävis? 1980-luvulla jo musiikkihulluna teininä kuuntelin radiosta Nuorten Sävellahja 22001:tä ja sen ruotsinkielistä vastinetta, Ungdomens gåva i toner -ohjelmaa joka viikko. Toimittaja(t) luki nuorten lähettämiä haasteita, joissa tietyllä hinnalla pyydettiin mukaan keräyksiin ja muihin raha-avustuksiin, ja sitten toivottiin jotain biisiä joka ohjelmassa myös soitettiin. Nuorten Sävellahjassa oli 80-luvun puolessavälissä aivan ihana-ääninen nuori naisjuontaja, jonka nimi on unohtunut minulta. Tosi heleä ja pirteä ääni, jonka muistan vieläkin hyvin - kun tuli pari kertaa nauhoitettua sitä puhetta kaseteille:

"Hei! Oletteko kuulleet hullumpaa? Nyt on marraskuun puoliväli ja ensimmäiset joulukuuset ovat jo ilmestyneet kaduille. Ja arvatkaa mitä: pulut istuvat sähkökynttilöiden keskellä pulleina ja tyytyväisinä ja kaakattelevat ja kurnuttelevat hiljaa. Rauhallista joulua on siis jo alettu markkinoida. Pitäkää ihmeessä päänne kylmänä, hyvät ihmiset. Säästetään jouluaiheiset haasteet myöhemmäksi, ja soitetaan joulupukkilaulut vasta ihan joulun alla, jooko?"

Säviksen tunnarina soi jokin syntetisaattorilla, jousikoneilla ja muilla koneilla toteutettu reipas mutta tunnistamattomaksi jäänyt instrumentaali. Ei sitä tunnaria pysty hyräilemään, kun siinä ei ollut tarpeeksi vahvaa melodiaa.

Ungdomens gåva i toner oli ruotsinkielisellä puolella lähetetty versio, jota myös kuuntelin viikottain. Siinä taisi olla kaksi juontajaa, nainen ja mies. Tunnareina muistan kolme kappaletta soitetun: Clarence Clemonsin ja Jackson Brownen "You're a Friend of Mine" vuonna 1985, The J. Geils Bandin "Freeze Frame" vuonna 1986, ja sen jälkeen islantilaisen Mezzoforten "Check It In". Nauhoitin joskus noita UGT-jaksojen alkuja kaseteille, noista tunnaribiiseistä soitettiin 34-55 ensimmäistä sekuntia ja sen jälkeen lähti ensimmäinen varsinainen kappale soimaan ilman mitään juontoa. Hassua oli, kun kerran UGT alkoi tuolla 34 sekunnin mittaisella Mezzoforte-tunnarilla, ja heti sen perään soi ensimmäisenä toivekappaleena samaisen yhtyeen "Icebreaker".

 

3.7.2017

Jatketaan sarjisaiheisten vanhojen lehtiartikkeleiden parissa. Like Uutiset -julkaisun numerosta 3/1996 poimittu Toni Jerrmanin katsaus pornosarjakuviin, ja keventävänä jälkiruokana 1996 heinäkuun lopulla ja elokuun alussa julkaistut pikku-uutiset Japanissa tehdystä Muumi-hakuteoksesta sekä presidentti Martti Ahtisaaren exlibriksestä by Ilkka Heilä:

 

 

 

 

 

6.7.2017

 

Sarjakuvasivun toteutan seuraavasti:

Aluksi piirrän A3-arkille viivaimella valtavan neliön. Sitten vapaalla kädellä merkkaan katuojat suunnilleen sinne minne visioni valmiista sivusta käskee ne laittamaan. Jotkut ruudut ja ruuturivit vaativat enemmän tilaa kuin toiset.

Seuraavaksi kirjoitan repliikit tyhjiin ruutuihin. Sen jälkeen teen karkean lyijykynäluonnoksen:

 

 

Seuraavaksi tussaan ruutujen reunat ja tekstit ja piirrän puhekuplat. Tässä vaiheessa voin vähän säätää ruuturivien korkeutta ja yksittäisten ruutujen leveyttä. Sitten tarkennan luonnosta. Taustoja minun ei juuri tarvitse luonnostella, metsämaisemat hoituvat aika pitkälti improvisoiden karkean hahmotelman pohjalta:

 

 

Alustava tussaus 0.2:n tussikynällä:

 

 

Pyyhin lyijykynäviivat pois ja lisään sivellintussia haluamiini kohtiin:

 

 

Skannaus 600 dpi:nä. Avaan skannaukset Paint.netissä, yhdistän ne, säädän tummuuden -75:een, kontrastin +75:een jotta ääriviivoista tulee oikein mustia ja vahvoja. Siten ei tapahdu viivakatoa väritettäessä. Korjaan piirrosvirheet Paint.netin työkalujen avulla:

 

 

Avaan sivun Photoshopissa ja alan värittää. Värit noukin aiemmista sarjakuvasivuista mieluummin kuin valmiista värikaavioista. Niinpä Photarissa on aina vähintään yksi aiempi PSD-tiedosto myös auki, jotta voin poimia siitä tarvitsemani värit. Väritän yleensä hahmot ensin, koska niiden kanssa on enemmän nyhertämistä. Taustoihin voin ruiskia väriä ripeämmin.

Värittämisessä Photarin Select-valikosta löytyvä Color Range on suunnaton apu. Paljon kätevämpi kuin pelkkä Magic Wandin kanssa äheltäminen. Color Range -valikosta saa valituksi kaiken sarjakuvasivulla olevan mustan. Sitten vain kääntää valinnan, ja pääsee värittämään valkoiset alueet.

 

 

Lopputuloksena on valmis sarjakuvasivu:

 

http://aaltotie.ucoz.com/index/yo_katkee_suojaansa_133/0-515

 

Kunpa nyt pääsisin taas vauhtiin YKS:n kanssa. Ei ole huvittanut piirtää, vaan olen tehnyt vain muuta. Silti kaikki loput vaiheet tarinassa pyörivät mielessäni vähän koko ajan, ja ne on pakko saada sieltä ulos ja paperille. Ei niitä tarvitse edes hioa enää paljoa, kaikki on aika viimeisen päälle mietitty. Olen ylpeä kaikesta mitä olen keksinyt.

On sentään kesäloma ja kaikkea, joten aikaa on. Tätä Visenna-juttua on jäljellä vielä viisi sivua. Sivulla 139 päästään siis takaisin Uuvakan ja Cenokraksen pariin. Seuraavat viisi sivua tarjoavat mm. Kriituksen ja Visenna-Amerosian keskustelutuokion, joka on paitsi aika ratkaiseva Sininauhainen riipus -tarinan kannalta, myös haastava. Siinä täytyy tuoda esiin ja huomioida niin paljon asioita vaivaisella kahdella sivulla.

 

7.7.2017

Mitä kaikkea olenkaan nettimaailmassa tehnyt sen jälkeen, kun 2003 sain ensimmäisen oman PC:ni.

 

- Commodore 64 -tietokoneelle pyhitetyllä Lemon 64 -sivustolla kirjoitin omia kommentteja kuusnelosen peleistä heinä-elokuussa 2003. Eliminatorin kohdalta löytyy ensimmäinen tekstinpätkä, jonka olen koskaan tuottanut nettiin. Suoraa linkkiä Eliminatoriin ei voi antaa, sen kun klikkaa "Games"-linkkiä ja sitten E-kirjainta, jolloin eteen aukeavat kaikki E-alkuiset kuusnelosen pelit.

- Internet Movie Databaseen kirjoitin muutaman elokuva-arvostelun (Xanadu, The Blues Brothers, Eddie Murphy Raw ja Stalag 17), sekä juoniselostuksia ja arvosteluja Vaaleanpunainen pantteri -lyhytpiirretyille. Tämä tapahtui kesäkuusta lokakuuhun 2004. Telkkari näytti tuolloin välipaloina Pantteri-piirrettyjä viikottain, ja nauhoitin ne kaikki. Sitten vain IMDB:tä avustamaan, kun huomasin, että noille ei oltu vielä kirjoitettu juonisynopsiksia eikä arvosteluja.

- Amazoniin kirjoitin muutaman levyarvostelun elokuusta lokakuuhun 2004. Snafu, Neutrons, Help Yourselfin molemmat kahden albumin kokoelmat sekä useat Little Featin levyt saivat minulta perusteellisen ja pitkän arvostelun. Lopetin ennen kaikkea siksi, että Amazon jonkin teknisen kämmin takia lakkasi tunnistamasta minua samaksi Jan Wibergiksi, joka nuo arvostelut kirjoitti. Toisaalta tunsin, että minusta oli johonkin suurempaankin kuin vain levyarvostelijaksi.

- Aku Ankan taskukirjojen tietokantaan lähetin kommentteja taskarien tarinoista sekä tietoja itse taskareista ja niiden takakansikuvista joskus 2005. Lisäksi muutamia virheitä ja erityishuomioita tarinoista. Kaikkea ei julkaistu, sillä vjsaar, jonka vastuulla on taskarit 81-113, olikin häipynyt jonnekin kivenkoloon tavoittamattomiin.

- Australialaiselle rokille omistetulla Ausrock Forumsilla olin jäsenenä vuosina 2007-2008. Olin innostunut australialaisesta ja uusiseelantilaisesta musiikista, ja sieltä sain tietoa ja roimasti mp3:sia kuunneltaviksi. Myöhemmin hankin MusicStackin kautta (ja vähän muualtakin) niitä levyjä joista pidin eniten.

- FinnArctic-blogista (joulukuu 2007 - toukokuu 2009) olen kirjoittanut jo kaiken. Se oli suurtyöni nettiin kirjoittelijana, joskin olisi pitänyt suoriutua siitä hommasta paljon paremmin.

- Kvaak.fi -foorumilla kirjoitin yli 700 viestiä, 18 sarjakuva-arvostelua vuoden 2013 heinäkuusta seuraavan vuoden joulukuuhun sekä kaksiosaisen Valhalla-artikkelin.

- RateYourMusicissa touhusin aikavälillä 13.10.2009 - 30.06.2016, kunnes paikka rupesi ahdistamaan liikaa.

- Discogsiin liityin jäseneksi jo 12.8.2006, mutta töitä rupesin siellä tekemään vasta 29.11.2013. Edelleen tykkään olla siellä.

Ja nyt minulla on ollut tämä oma leikkikehä jo pitkälti yli kahdeksan vuotta, lokakuusta 2008 lähtien.

 

8.7.2017

Kvaakissa on puhuttu kivoja juttuja Turun divareista. Mielessäni oli pitkään kytenyt ajatus, että voisin joskus käydä Turussa divarikierroksella. Minähän olen sitäpaitsi nähnyt Turkua viime vuosina vain keskellä talvea itsenäisyyspäivänä, jolloin kaikki paikat ovat kiinni. Kyllä minä mieluusti kävisin siellä vaikka keskellä kesää. Yhdet tuloksettomat ensitreffit tuli siellä koettua joskus 2006 jonain lumettomana vuodenaikana. 1993-1994 Porvoon kansanopistossa opiskellessani tehty ekskursio ja sivarireissu Vaasasta Turun kautta Taalintehtaalle ensimmäiseen siviilipalveluspaikkaani syyskuun alussa 1994 ovat vieläkin muistissa. Mutta muuten kokemukseni Turusta rajoittuvat tosiaan noihin itsenäisyyspäivän ravintolaillallisiin perheen kesken.

Ostin toissapäivänä netistä lipun perjantaina 8:37 Helsingistä lähteneeseen Turun-junaan. Sain ainoan paikan, joka vielä oli vapaana ainakin viitosvaunun alakerrassa, siellä hiukan ylemmällä tasanteella nelosvaunuun vievien ovien luona. Seurakseni sain lauman ihastuttavia neitosia, joilla tosin oli mukanaan reppuja, laukkuja, tyynyjä, makuupusseja ja muuta roinaa enemmän kuin laki sallii. Heidän jutustelustaan kävi ilmi, että osa heistä oli menossa Ruisrockiin. Tosiaan, sehän pidetään nyt - en sitä muistanutkaan. Sehän selitti pakaasien määrän. Osa tytöistä tosin poistui jo Karjaalla.

Turussa oltiin perillä 10:30. Suunnistin ensimmäiseen divarikohteeseeni, joka oli Antikvariaatti Arwo Paperi Läntisellä Pitkäkadulla. Paikka oli ahdas ja täynnä tavaraa, ja melkein kaikkea muuta paitsi sarjakuvia. No, Tex Willereitä siellä oli hyllytasollinen ja jotain sekalaista kahden euron divariroskaa laatikollinen. Ei mitään kiinnostavaa kuitenkaan. Jarno Saaris-kamaa tuntui olevan kaikille moottoripyöräurheilufriikeille yllin kyllin, ja muutakin keräilykohdetta kirjoista kaikkeen outoon krääsään mitä en jaksanut edes kunnolla selvittää. Pengoin levylaatikoita, joista löytyi sekalaisia LP:eitä ja singlejä. Joitakin puolikiinnostavia 60-70-luvun suomalaisia sinkkuja oli tarjolla, Irwiniä ja Johnnya. Olivat vain kaikki pahasti naarmuisessa ja likaisessa kunnossa. Harmi, Johnnyn "Hymyillen / Iltapäivää" ja Irwinin "Yhteinen koti / Mun on niin kiva olla" olisivat muuten lähteneet mukaan. Ostin lopulta viisi suomalaista singleä:

Big Saarinen: Kamelinpaskaa / Mua panettaa (Amulet, 1987)
Cumulus: Naistentanssit / Diggy liggy lo (RCA Victor, 1977)
Himo: Tämä rytmi / Suolaista vettä (Amulet, 1986)
Tao Tao: Seinäruusu / Valkomustissain (Poko Rekords, 1986)
UKK: Inside Her Paperwalls / Blue Eyes (Amulet, 1984)

Onneksi noita singlejä löytyi useampia, sillä biisien nimien takia en olisi kehdannut ostaa pelkästään tuota Big Saarisen singleä, joka sieltä ensimmäisenä kiinnostavana JA tarpeeksi hyväkuntoisena pomppasi esille. Kotona kävi ilmi, että se on parempi sinkku kuin päältäpäin uskoisi. A-puoli jytisee ja on nopea ja tarttuva, B-puolesta muuten samat sanat paitsi ettei se ole yhtä nopea. Big Saarinen liittyy läheisesti Bigboyn Live '89 -LP:hen ja "Arson / Evil Is Calling" -singleen, eli sama Juha Saarinen oli johtamassa kokoonpanoa.

Himon singlen otin kaiken varalta, jos vaikka A-puoli sattuisi olemaan LP:llä julkaisematon. Muistini petti. Kyllä molemmat biisit ovat jo ainoalla älpeellä. Tao Tao oli koko ajan pikkuisen kehno bändi lähinnä naisvokalistin huutamisen mutta myös muutaman ärsyttävän kappaleen takia. Nuo kaksi palaa sentään ovat siedettävästä päästä eivätkä ole älpeellä.

UKK on melodista rokkia. Kohtalainen sinkku. Soitto kulkee ihan hyvin, huomaa että bändi oli soitellut jonkin aikaa yhdessä ja soittotaitoa oli hankittu. Ei kuitenkaan mitään hirveän erikoista. Arvosana 3,25 tähteä viidestä, eli keskinkertaisen paremmalle puolelle mennään. Molemmat biisit ovat meneviä, mitään tylsää balladia ei kuulla. Kas, biisien tekijöiksi on merkitty Harri Seppälä, Asko Ahonen, Ilkka Rantamäki, Timo (Tinni) Kuusisto ja Pekka Lehtosaari, eli ei mitään eilisen teeren poikia. Seppälä, Ahonen ja Tinni olivat mukana Positive Touch -yhtyeessä joka teki LP:n "Force Majeure" Extend-merkille vuonna 1983. UKK oli kai uusi yritys alle odotusten (?) menestyneen Positive Touchin jälkeen, mutta nyt homma tyssäsi jo yhteen singleen.

Kirjahyllyistä poimin mukaani vielä Jake Nymanin molemmat Onnenpäivät-kirjat kahdenkympin kappalehinnalla. Vanhemmilla on nuo, ja olen niitä lueskellutkin, mutta nyt sain siis omat kappaleet.

Arwo Paperin omistaja sanoi, että singlelaatikoita olisi ollut lisää vielä alempana, jos olisin huomannut kumartua. Äh, no jaa, antaa olla. Sarjiksia minä lähinnä olin tullut etsimään.

Alfa Antikva Yliopistonkadulla oli seuraava kohde. Kvaakissa oli jo varoitettu ylettömästä ahtaudesta sekä nuivasta / tylystä palvelusta. No, tylyydestä ei tietoakaan, mutta ahdasta oli. Päätin jättää reppuni ihan suosiolla lattialle ja pitää sitä näköetäisyydellä, koska se selässä ei olisi pystynyt liikkumaan hyllyjen välissä. Joku herkempi olisi luovuttanut sen roinamäärän kanssa, mutta minä pengoin sarjispinoja kärsivällisesti nippu kerrallaan. Katselin vielä vähän levyjä ja kirjojakin. Ei löytynyt mitään kovin haluttua, mutta poimin Apollon ensimmäisen Comanchen Epätoivon soturit, Peter Pan: Myrskyn, Servaisin Iriacynthen ja muutaman Jussi Jäniksen. Jussi Jänikseen en olekaan aiemmin perehtynyt.

Kassalla tuli pulma, kun kortilla maksaminen ei käynytkään. Reittiohjeista huolimatta seikkailin vähän aikaa ympäriinsä, ennen kuin viimein löysin sen lähimmän Otto-automaatin.

Tarjontaa penkoessani tuli omistajan musiikkimaku selväksi, kun toinen asiakas jutteli hänen kanssaan Ruisrockista. Mies ihmetteli, mitä järkeä hänen on niille festareille vaivautua. "Onko siellä yhtään progebändiä? Ei. Onko siellä yhtään psykebändiä? Ei. Onko siellä yhtään kokeilevaa avantgarde / industrial-bändiä? Ei."

Brahen Antikvariaatti Brahenkadulla olikin sitten sopivan väljä paikka. Lattialla nököttäneen laatikon päällä oli pino sarjiksia, joiden joukossa huomasin kaksi ensimmäistä isoa ja paksua Turun Sanomien Muumi-kokoomaa. Päätin, että jos muuta ei löydy, niin nuo. Tosin niistä ei sitten löytynytkään hintaa, joten menin sen hyllyn luokse jossa Muumi-kokoomia oli enemmän, ja tsekkasin hintoja. Jo aiemmin omistajan ja toisen asiakkaan välisestä keskustelusta olin kuullut ettei kortilla maksaminen käy, vaan vain käteinen kelpaa. No, automaatilta nostamistani 90 eurosta oli jäljellä neljäkymppiä, ja Muumien hinnat liikkuivat kolmenkympin tienoilla. Poiminkin sitten Corto Maltese Argentiinassa -albumin 30 eurolla. Minulla on jo myöhempi Tango-painos, mutta noita vanhempia Corto-painoksia on ollut kiva kerätä ihan muuten vain.

Omituiset Opukset Sibeliuksenkadulla oli sekin helppo paikka liikkua. Sarjikset rajoittuvat yhteen hyllyyn, siellä oli rivi ranskalaista/belgialaista BD:tä sekä ruotsiksi käännettynä että alkukielisenä, muttei valitettavasti mitään, mikä olisi ollut sekä suomeksi julkaisematonta että kiinnostavaa. Jotain halusin silti ottaa mukaan. Les extraordinaires aventures de Jordan: 1 - Les statues englouties vaikutti kelvolta ja ihan jännittävältä pottunokka-BD:ltä. Bedetheque-sivustolla tällä albumilla on hulppea 4,3:n keskiarvo viidestä, mikä vaikuttaa erittäin lupaavalta. Tosin arvioijia on vain kolme, eli mielipideskaala ei ole laaja. Le crépuscule des dieux on nimenä tuttu sarja, hyllystä löytyi viitososa Kriemhilde, joten otin sen. Jotain keskiaikaista miekka-, hevos-, naissoturi-, miessoturi- & örkkijuttua tämä on, realistisesti piirrettynä. Vielä nippu Sarjainfoja vuosilta 1982-1989 mukaan, yksi niistä Lassi ja Leevi -kantinen 1/1989 jonka olen omistanut aiemmin.

Kortti kelpasi, tosin naismyyjä kertoi, että eilen oli ollut ongelmia korttimaksun kanssa. Nyt toimi kuitenkin. Kuitti lähetettiin yllättäen sähköpostiini, minun piti naputella älypuhelimeen oma sähköpostiosoitteeni, mikä onnistui joidenkin hankaluuksien jälkeen. Piti käyttää tyhmäpuhelinta, mikä nöyryytys.

Taisin tosiaan tehdä tämän Turun reissun liian myöhäisessä vaiheessa sarjiskeräilyuraani. Ei minulta hirveästi puutu enää, tuli ostettua nyt aika paljon sellaista mitä en varsinaisesti kaivannut.

 

Kello oli yhden tienoilla, vielä viisi tuntia siis tapettavana ennen 18:30 lähtevää Helsingin-junaa. Mielessäni oli ajatus selvittää se puisto, jossa nukuin yhden yön syyskuun alussa 1994, kun olin saapunut Turkuun niin myöhäisellä bussilla, ettei sinä päivänä enää lähtenyt yhtään bussia Taalintehtaalle siviilipalveluspaikkaani eli paikalliseen sairaalaan. Siitä tapauksesta olen jo kertonut omaelämäkerrassani. Ympäriinsä vaelleltuani löysin puiston, jossa oli kanoja ja kukkoja lammen luona. Jonkin aikaa puistossa pyörittyäni ja paikkoja tutkittuani - sen verran kuin pimeässä sai selvää - asetuin piiloon korkeaan pusikkoon sen lammen lähelle. Kukot herättivät minut aamulla, ja kävelin bussiasemalle odottamaan ensimmäistä kyytiä Taalintehtaalle.

Elämäkerrassani esitin arvion, että paikka saattoi olla Vartiovuoren puisto. No, eipä ollut. Se, kuten myös Samppalinna ja Neitsytpolun toisella puolella oleva puisto ovat korkean mäennyppylän päällä, mikä ei päde siihen yöpymispaikkaani. Netistä tulostamaani karttaa katsellessani kiinnitin huomioni oikeaan laitaan, jossa näkyi vielä lisää vihreää. Siispä Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkäkadun risteykseen ja sieltä eteenpäin. Bingo! Löysin sen puiston - sehän oli Kupittaanpuisto. Siellä parveili lapsiperheitä katselemassa kukkoja, kanoja, fasaaneja, riikinkukkoja ja vuohia. Aidassa oli kieltotauluja, että eläimiä ei saa ruokkia. Lapset kuitenkin syöttivät niille innokkaasti ruohoa. Oli lampia, jäätelökojuja, uima-allas jossa hirveästi polskijoita, tenniskenttää, jalkapallokenttää, stadionia ja areenaa. Vietin siellä aikaa niin kauan kuin jaksoin ja olin hyvilläni kun yksi elämäni mysteeri oli ratkaistu. Sitten joskus, kun saan tehdyksi uuden version omaelämäkerrastani, korjaan siis tiedon yöpymispaikastani.

Minulla oli digikamera mukanani, mutten sitten tullutkaan ottaneeksi yhtään kuvaa. Olkoon matkakuvaukseni ihan vain tekstipitoinen sitten.

Vielä jäi aikaa istua Rautatieaseman lähellä olevassa puistossa lukemassa Sarjainfoja ja haihduttamassa kesäkuumalla kertynyttä hikeä. Joku ulkomaalaistaustainen, suomea murtaen puhunut mies tuli pyytämään, että ottaisin kuvan hänestä istumassa juuri tuolla kyseisellä penkillä. Käsitin, että tuo penkki oli jotenkin tärkeä hänen elämässään. Otin siis älypuhelimella muutaman kuvan ja mies kiitti.

Paluumatkalla en saanut nauttia enää ihastuttavasta naisseurasta, vaan joku selkävaivainen, ihan vääntynyt mies ja hänen kaverinsa höpisivät koko matkan muutaman penkkirivin päässä. Selkävaivainen ähki, valitti, voivotteli, aivasteli, pieraisi ja kävi vessassa, ja oli niin säälittävä miesreppana.

Helsingin rautatieasemalla ja metrossa hyvä fiilikseni vähän laski. Vaikka tunnistettavia maamerkkejä ei juuri muita ollut kuin Tuomiokirkko, Aurajoki ja Kupittaanpuisto, ja kadut olivat kovin samanoloisia, Turku oli antanut minulle kuvan oikein lämpöisenä ja mukavana kaupunkina. Ihmiset vaikuttivat onnellisemmilta kuin Stadissa. Metrossa istuessani kylmyys ja nuhjuisuus jotenkin iskivät päin kasvojani kun katselin ihmisiä ympärilläni.

Vielä piti jaksaa siivota Arabianrannan päihdeklinikka puoli kymmenen-puoli yhdentoista välillä, vaikka olin jo muutenkin matkasta väsynyt. Hiton velvollisuudet.

 

15.7.2017

Lauantai, olen kotiutunut Porista, ja levännyt reissun jälkeen. Eli päätin sittenkin käydä Pori Jazzissa. Tosin vain yhtenä päivänä, käytännön syistä. Majoituksen järjestäminen tuntui toivottomalta ajatukselta, etenkin kun Hesarissakin on ollut artikkeli Porin heikosta hotellitilanteesta, joka tuntuu myös ja varsinkin tuon vuotuisen jazzfestivaalin kynnyksellä. Toinen syy oli se hemmetin päihdeklinikkahomma, joka on hoidettava aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Olen nyt vähän liikaa naimisissa tuon sivutyön kanssa.

Hankin siis vain perjantain päivälipun. Yksi päivä piti valita, ja minulle Herbie Hancock on tärkeämpi kuin lauantain päävieras Grace Jones.

Bussi sai viedä minut Poriin kello kymmenestä kello neljääntoista. Se jätti minulle aikaa kuljeskella ympäriinsä kaupungissa ja käydä ostoksilla, mutta ei tarvinnut yrittää tappaa liikaa aikaa.

Pori näytti minulle kauniita kasvoja. Puistoja siellä on runsaasti - kävelin mm. pitkin Etelä- ja Pohjoispuistoa, joka on kadun keskellä kulkeva kapea kaistale. Risto Rytin patsas tervehti minua. Valtakadulla pidettiin jokin monen tunnin seminaari Suomen talouskehityksestä ja tulevaisuudesta, tosin saavuin paikalle vasta aivan viimeisillä minuuteilla.

 

 

Minulla oli netistä tulostamassani kartassa kaksi sarjakuvadivaria merkittyinä. Perunamaa-sisältöpalvelun Sarjakuvalistauksia-osaston tiedot Porin divareista ovat kuitenkin vanhentuneet. Lehti- ja kirjapörssi olikin Antikvariaattiliike Markku Ranta, ja A-Antikvariaattia ei ole enää olemassa missään muodossa. Löytötavaratoimisto/-myymälä löytyy, ja jokin muu sekalaista roipetta kauppaava liike, muttei toista divaria. Onneksi ilmoitetut osoitteet olivat aivan lähellä toisiaan, niin ei tarvinnut turhan pitkiä matkoja palloilla ympäriinsä jotain olematonta etsimässä.

Kävin Markku Rannan divarissa, jonka sarjakuvatarjonta koostui tyypillisestä jokakodin sälästä. El Coyoteja ja muuta sekalaista vanhaa pulp-kamaa ja sarjakuvaa oli muutama laatikollinen. Ei mitään minua kiinnostavaa. Kirjapuolella katselin scifi-romaaneja ja poimin mukaani kaksi C.S. Lewisin teosta. Äänetön planeetta ja Piinattu planeetta vaikuttivat kiinnostavilta. Ne ovat ns. Dr. Ransom -trilogian ensimmäinen ja viimeinen osa, väliin jää Matka Venukseen, jota en löytänyt. Onneksi nuo taitavat olla kaikki itsenäisiä kokonaisuuksia, joten välistä puuttuva osa ei jääne harmittamaan. Frank Herbertin Dyyni-trilogian kolmas osa löytyi vihdoin, se vielä kouraan ja kassalle. Ranta vilkaisi esilehdistä hintoja ja tuumi: "olenpas ollut optimistinen". Sitten hän ilmoitti hinnaksi viisikymppiä. Sain pidetyksi pokkani, ja ojensin hänelle muitta mutkitta viidenkympin setelin. Kolmesta kirjasta! Tosiaan, Lewisit maksoivat 25 ja 35 euroa, ja Dyyni kolmonen kolme euroa. Sain siis itse asiassa alennusta. Olen niin tottunut siihen, että kirjat ovat divareissa halpoja, etten tullut katsoneeksi hintoja. Ranta onneksi oli sentään symppis, joten en kehdannut valittaa.

Kaduilla vaellellessani äkkäsin levydivarinkin: Green River. Hei, siitähän olen lukenut Pop-lehden foorumissa jotain. Ei kun sisään. Tarjonta oli ällistyttävä. Niin paljon hyviä artisteja ja bändejä joiden levyjä omistan. Niin paljon hyviä nimiä joilta en omista yhtään levyä, mutta joiden tuotantoa olen kuunnellut kattavasti. Niin paljon hyviä levyjä joita ei Helsingistäkään löydy helpolla ellei kierrä kaikkia mahdollisia divareita, ja täällä kaikki samassa paikassa. Green Riverin omistaja ansaitsi heti kunnioitukseni.

Yksi syy käydä muissa kaupungeissa levyostoksilla on paikallisten suuruuksien levyt, jotka eivät käyneet kaupaksi siellä missä itse asuu, mutta joita himoitsee kokoelmaansa. En tiedä minkä verran niitä oli suomalaisten vinyylien joukossa, mutta aika moni niistä oli sellaisia, joita en ole esim. Black and Whitessa nähnyt pitkiin aikoihin tai joita olen nähnyt vain harvoin missään. Onneksi minulla on melkein kaikki levyt joita siellä oli tarjolla, muuten olisin ollut hädässä. Minulla on siis jo aika hyvä vastustuskyky hyvällekin vinyylitarjonnalle, mutta Pyhät Nuket -yhtyeen Kuoleman sotatanssi ja Rock-Jerryn The Complete Original Recordings 1960-61 läpäisivät seulan. Ne puuttuivat minulta vielä. Mukaan lähti vielä neljä CD:tä:

Jet Harris & Tony Meehan: Diamonds and Other Gems - The Complete Decca Singles
Pyhät Nuket: Enkelit sulkivat silmänsä
Ted Curson & Co: Ode to Booker Ervin
Chuck Berry & Bo Diddley: Two Great Guitars / Howlin' Wolf, Muddy Waters & Bo Diddley: The Super Super Blues Band

Cursonin levy on Rocket Recordsin julkaisu. En ole kuullut tuolta Suomessa äänitetyltä levyltä kuin yhden kappaleen, mutta se kuulosti hyvältä. Menköön siis suomijazz-kokoelmaani.

Omistaja ihmetteli laajaa musiikkimakuani. No, en sentään poiminut mukaan yhtään soul-levyä, ja heviyhtye Ozin ensimmäisen levyn vuodelta 1982 jätin hyllyyn, kun ajattelin, että jotain rajaa törsäämiselle. Sääli sinänsä, että jäin vielä kaipaamaan tuota Ozia. Siellä olisi ollut myös III Warning ja Fire in the Brain, mutta minua kiinnostaa vain ensimmäinen levy.

Jos jostain pitää nillittää, niin uusien ja käytettyjen vinyylien sotkeminen samaan lokeroon on outo tapa, johon en ole Helsingin divareissa törmännyt.

Kuljeskelin jazzkujalla Kokemäenjoen rannalla, katselin ruoka- ja krääsämyyntikojuja ja imin tunnelmia. Pori on kuulemma oikea duunarien junttimesta, mutta en paljoa huomannut mitään sellaista meininkiä normaalin humalamöykkäämisen ohella, ja sitäkin kuuli vasta öiseen aikaan. Tietysti, kun jossain Valtakadulla tai missälie kaksi nuorta kundia köröttelee avoautolla ohi ja stereoista raikuu Frederikin "Tule tyttö kyytiin", niin sehän tietysti on kunnon junttimeininkiä jos mikä.

 

 

Valuin massan mukana Kirjurinluodolle viiden aikoihin. Rhye soitteli parhaillaan päälavalla. Bändiä en tietenkään tuntenut ennestään, kun en seuraa tämän päivän musiikkia, mutta kuulosti hyvältä. Vokalistista ja vähän musiikistakin tuli vahvasti mieleeni Sade, vaikka laulajan sukupuoli onkin eri.

Ostin yhdestä Jokilavan lähellä sijainneesta myyntikojusta tonnikala- & pastasalaattia, broileripatongin ja Bonaqua-pullon eväiksi. Tosin vain patonki tuli lopulta syötyä. Ei ollut kumma kyllä juuri nälkä, vaikka olin syönyt vain pari omenaa kotona ja sämpylän Porin Matkahuollossa.

José Gonzálezin rauhallinen akustinen kitaratunnelmointi ei ollut mielestäni ideaalia festivaalimusiikkia. Mies taitaa olla enemmän kotonaan pienissä klubeissa kuin suuremmissa tilaisuuksissa, mutta hyvin häntä kuunneltiin ja digattiin. Toinen Jokilavalla esiintyneistä nimistä, The Cinematic Orchestra, kuulosti aika mainiolta, ja jäin seuraamaan konserttia kiinnostuneena. Ihmiset ympärilläni tosin keskittyivät lähinnä höpisemään keskenään, jolloin bändin suhteellisen rauhallinen jazz jäi vähän altavastaajaksi. Mutta suosiota ja aplodeja riitti kuitenkin kohtalaisesti.

The Cinematic Orchestran lavalle kuuluttanut nainen kävi jo ylipirteyden puolella. Kun varsinainen spiikki oli hoidettu, nainen yllättyi: "Mitä?! Mä saan vielä puhua? Aivan mahtavaa!". Sitten alkoi "on ilmoja pidellyt" -jaarittelu, joka sai minut tuumimaan huvittuneena, että lopeta nyt jo ajoissa.

 

The Cinematic Orchestra

 

Herbie Hancock oli kuitenkin se, jota olin tullut katsomaan. Olin jo kovasti toivonut, että mies keskittyisi 70-luvun fuusiojazztuotantoon, joka on minun suosikkikauteni hänen urallaan. Toiveeni toteutui. Keikan seuraamista häiritsi tällä kertaa aurinko, joka paistoi justiinsa päälavan takana ja häikäisi silmiä. Jouduin pitämään paljon kättä silmien suojana, jolloin näin lavan hyvin. Minulla oli digikamera mukanani, mutta valitettavasti en voinut ottaa kuvia Hancockin bändin lavatouhuista auringon takia.

Avausnumerona kuultiin improvisoidun kuuloista fuusiometeliä, jossa silloin tällöin pilkahteli jokin tuttu melodianpätkä. Hyväntuulinen Hancock piti pitkähkön spiikin, minkä jälkeen soitto jatkui. Vanhat klassikot, kuten "Actual Proof", kuulostivat nyt hyvin erilaisilta kuin 70-luvun levyillä, mutta kyllä minä ne tunnistin. Hancock aloitti "Cantaloupe Islandin" musiikillisella silmäniskulla ennen kuin päästi kappaleen vauhtiin. Tuon sävellyksensä hän on levyttänyt monta kertaa urallaan eri kuoseihin puettuna, nyt se oli saanut pitkän väliosan, jossa bändi sai taas kerran jammailla sydämensä kyllyydestä. Tosin soitto tuntui koko keikan ajan paikoin liian sotkuiselta ja suitsimattomalta, ja vaikka nautin kuulemastani jokseenkin täysillä, en välttynyt ajatukselta, että yleisön joukossa oli varmasti aika paljon ihmisiä, joille musiikki oli liiankin aggressiivista ja outoa. Kyllä monet silti hurrasivat, ja yhdessä vaiheessa kiinnitin huomioni kahteen neitokaiseen - toinen tumma- ja toinen vaaleaihoinen - jotka tanssivat musiikin tahdissa.

 

         

 

Hancockilla oli mukanaan vocoder, ja ehkä hieman yllättävänä numerona kuultiin "Come Running to Me" vuonna 1978 julkaistulta albumilta Sunlight. Mielestäni Hancockin musiikki huononi melkoisesti siinä vaiheessa kun hän rupesi pelleilemään vocoderin kanssa, tosin siihen vaikutti ennenkaikkea yleinen ja ajan hengen mukainen tyylinvaihdos diskomaisempaan materiaaliin. Konsertissa tuo biisi puolusti kuitenkin paikkaansa vähän rauhallisempana palana.

Päivän päätti päälavalla Jamiroquai, ja sen kyllä huomasi mitä valtaosa ihmisistä oli tullut sinä päivänä kokemaan. Pääjehu saapui lavalle hillitön futuristinen kypärä päässään, ja niin alkoi soitto, johon koko väki yhtyi villisti. Minulla ei ole yhtään Jamiroquain levyä enkä tuntenut kappaleita, joten pysyin tyynenä ja taputin biiseille. Tykkäsin kuitenkin, Jamiroquai oli kulkenut hyvän tien alkuaikojen Stevie Wonder -simulaattorista tämän päivän happoiseksi elektrofunkdiskopumpuksi, ja nyökkäsin tyytyväisenä valitulle linjalle. Aurinko oli päästämässä illan hämärtymään ja lavalla näkyneet huimat tietokoneanimaatiotkin näki erinomaisen selvästi.

 

 

Jay Kay itse viittasi pariinkin kertaan selkäongelmiinsa ja muihin vaikeuksiin, jotka oli nyt selättänyt (heh). Tosiaan, katsoin Wikipediaa ja noteerasin maininnat kosketinsoittaja-biisinkirjoittaja Toby Smithin kuolemasta ja Jayn selkärankavammasta. Kesken keikan Jay ilmoitti yleisölle jostain pienestä teknisestä ongelmasta, joka vaikutti siltä kuin se olisi liittynyt kitaristin tai basistin soittimeen. Edellisen kappaleen aikana oli kuulunut jokin outo särinä, josta mietin, että kuuluiko se kappaleeseen vai tapahtuiko nyt jotain asiaankuulumatonta. Ei ongelma kuitenkaan päässyt keikan jatkumista viivästyttämään.

Bändiltä vaadittiin vielä encorea, ja se totisesti saatiin. "Supersonic" oli koko konsertin rajuin esitys. Näihin tunnelmiin oli hyvä päättää ja alkaa valua pois Kirjurinluodosta yhdeksän minuuttia yli keskiyön.

Olin valinnut paluubussikseni kello 2:15 lähteneen vuoron, koska epäilin ehtisinkö ja löytäisinkö kello yhdeksi takaisin bussiasemalle. Turha huoli, hyvin olisin ehtinyt. Jäin tappamaan aikaa tunniksi vaeltelemalla pimenneillä ja rauhoittuneilla Porin sivukaduilla - en siellä missä bilettäjät möykkäsivät. Jäin myös seuraamaan etäältä, pääseekö huonoon kuntoon itsensä päästänyt ja bussilaiturilla yrjönnyt mies sisälle kello yhden bussiin. Pääsi, lopulta.

Nukuin suunnilleen koko paluumatkan ajan. Perillä Helsingissä oltiin 5:50. Metrolla Sörnäisiin, siellä odotin hetken aikaa lauantaiaamun ensimmäistä kasin ratikkaa Arabiaan. Olin päihdeklinikalla puoli seitsemän ja siivoustyö oli valmis puoli kahdeksalta. Suhteellisen nopsaan siis, kun työ tapaa kestää mitä tahansa tunnista 105 minuuttiin. En tiennyt, mihin aikaan viikonlopputyöläiset saapuvat klinikalle, mutta kukaan ei ehtinyt saapua sinne minun ollessani siellä, joten hyvin kävi. Tuo klinikka on sellainen paikka, että se ei ole yhtenäkään päivänä vailla aktiviteettia. Oli sitten viikonloppu tai pyhä, aina siellä on joku töissä jakelemassa päihdeongelmaisille lääkkeitä vieroitusoireisiin.

Hyvin meni koko reissu minulta. Mitään ongelmia ei tullut eteen missään vaiheessa, kaikki meni nappiin. En harmitellut kello 2:15 bussiakaan Helsinkiin, koska kello yhden bussilla olisin saapunut niin aikaisin, ettei välttämättä tietoakaan metro- tai ratikkaliikenteestä. Olisin ehkä joutunut kävelemään Kampista Arabianrantaan.

Sääkin suosi mitä parhaiten. Pelkäsin kovasti sadetta, mitä jokin Hesarin sääennuste lupaili. Mukanani oli sateenvarjo ja jonkinlainen ohut sateenpitävä takki. Aamulla oli jo puolipilvistä, ja Porin-matkan aikana taivas senkun keräsi lisää pilviä. Vaan sitten pilvet mystisesti haihtuivatkin, ja jazzfestivaalissa saatiin nauttia sinisestä taivaasta ja sopivasta lämmöstä. Vasta Jamiroquain alkaessa soiton puoli yhdeltätoista alkoi olla viileää. Minulla oli vain ohut kevättakki ja t-paita, mutta tarkenin silti. Vain repun paino rasitti selkää.

 

 

17.7.2017

Grace Jonesin Pori Jazz -vierailusta juttua Hesarissa. Mahtoi olla huima show. En silti harmittele, että kävin Porissa katsomassa Hancockia enkä Jonesia. Jos olisin mennyt lauantaina, Green River ja Antikvariaatti Markku Ranta olisivat menneet kiinni ennen kuin olisin ehtinyt paikalle. Olisin jäänyt vaille kirja- ja levyhankintoja. Päivän anti olisi jäänyt pelkästään Jonesin ja Chaka Khanin varaan. Eli parempi näin.

Katsoin Antikka.net- , Antikvariaatti.net- ja Antikvaari.fi -sivustoista ostamieni Lewisin kirjojen kaupusteluhintoja. Pyyntihinnat ovat 14-27 euron välillä. Eli vaikka Ranta kiskoi kirjoista vähän liikaa, niin kyllä nuo halutuilta ja kohtuuarvokkailta vaikuttavat. Hyvä tietää. En taida kuitenkaan liikoja vaivautua etsiskelemään sitä Matka Venukseen -kirjaa.

 

21.7.2016

Vielä riittää intoa fiilistellä Pori Jazzin jälkitunnelmissa. Piti googlailla vähän muutakin kirjoittelua festarien perjantaipäivästä. Soundi-veteraani Jussi Niemen kommentit The Cinematic Orchestrasta ja Hancockista voin kyllä allekirjoittaa. Hancockin musiikki OLI täyteenahdettua ja keventäviä tunnelmia jäi konsertissa kaipaamaan. The Cinematic Orchestra oli lavalla tylsää katsottavaa, vaikka sinne ilmestyikin sitten kaksi hyvä-äänistä naista laulamaan mukavan pitkäksi aikaa. Tuon ylempänä olevan kuvan otin melkein heti keikan alettua. Oliikohan juuri lavakarisman ja katseltavan puute syynä yleisön keskinäiseen rupatteluun koko keikan aikana? Hauskaa muuten, että Niemellekin tuli Sade-vibat Rhyen keikan aikana. Ja minäkin panin merkille Jay Kayn rankan hikoilun. Oliko kypärä tosiaan niin kuuma?

Iltalehden "reportaasi" on silkka vitsi. Muutama vaivainen rivi, jossa ei kerrota paljon muuta kuin että kivaa oli. Toivottavasti itse lehdessä oli enemmän juttua, muuten on pakko kysyä, kannattiko Iltalehden toimittajaa päästää festareille ollenkaan. Niin, ja tuon artikkelin toistaiseksi ainoa kommentoija, joka haukkuu lavalla Hancockin kuuluttaneen henkilön juntiksi, saisi itse opetella kirjoittamaan maestron nimen oikein.

Satakunnan Kansan arvioihin Jamiroquaista, José Gonzálesista ja The Cinematic Orchestrasta ei minulla ole paljon lisättävää, paitsi etten ihan noin suitsuttelisi kahta viimeksimainittua. Aamulehden ja Rumban arviot Hancockista... no, eipä mitään lisättävää niihinkään. Kiitos hyville kommentoijille, Iltalehdelle kiitos tyhjästä.

On sitten vielä PIF:nkin kommentit luettu. Mahtava tuo Grace Jones -anekdootti!

 

23.7.2017

Hiljakseen puuhaan YKS:n sivun 135 parissa. Sen luonnostelin jo joitakin päiviä sitten, nyt on tussausvaihe päällä. Tässä äsken väsäsin vielä sivuille 136-138 ruutujaot ja kirjoitin repliikit tyhjiin ruutuihin. Sivuille 136 ja 137 tulee se Kriituksen ja Visenna-Amerosian keskustelu, joka on vaativa ja kysyy minulta tarkkuutta ja paljon miettimistä. Täytyy pohtia tuota dialogia huolella, että tuoko se esille aivan kaikki tarpeelliset asiat. Lisäsin jo tekstiä Kriituksen repliikkiin sivun 136 kuudennessa ruudussa.

 

26.7.2017

Siinä sivu 135 on sitten. Dialogiin tein koneella väritysvaiheessa parikin muutosta copypastaamalla. Seitsemännessä ruudussa Luupurin repliikissä "Parempi näin" -> "Ihan hyvä näin". Viimeisessä ruudussa mietin oikein kunnolla, kumpi sana on parempi, "kuljet" vai "pysyt". Päätin lopulta noin. Kriitus on siis joutunut toteamaan itselleen, ettei Visennasta ole Naavametsässä mitään apua eikä hyötyä, eikä häntä kannata päästää liiemmin kommunikoimaan muiden kanssa, koska siitä seuraa kuitenkin ongelmia. Mutta rakkaus kestää kaiken.


 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27