Brian Auger's Oblivion Express: Closer to It (1973)

Closer to It / Straight Ahead (1973 / 1974)

Reinforcements / Search Party (1975 / 1981)

Brian Augerin löytämisestä saan kiittää Black and Whitea. Olin siellä yhtenä päivänä levyjä ostamassa, kun yhtäkkiä joku myyjistä laittoi soimaan aivan mieletöntä urkurevittelyä. Menin katsomaan mikä levy siellä soi, ja huomasin jonkin Brian Augerin kokoelma-CD:n. Kotona sitten etsiskelin netistä Augeria kuultavaksi, ja löysin sen kappaleen, jonka seurauksena olin B&W:ssa niin all shook up. Se oli Brian Auger's Oblivion Expressin "Brain Damage" albumilta Reinforcements.

Augerilla oli visio, tai sanotaanko pikemminkin soundi päässään. Vuosina 1971-72 hän pyrki löytämään sen soundin, mutta se ei vielä puhjennut kukkaan kolmella ensimmäisellä Oblivion Expressin levyllä. Mutta sitten tuli neljäs levy Closer to It, ja soundi oli löytynyt. Sekoitus soulia, progea, jazzia ja urkufiilistelyä. Vahvasta, omaleimaisesta soundista kielii sekin, että Auger rohkeni tehdä Marvin Gayen Inner City Bluesista oman versionsa, ja onnistui tekemään siitä luontevasti omaperäisen.

Reinforcementsilla valitettavasti jo tuntuu siltä, että samalla tyylillä oli vaikea jatkaa. Onhan siinä Brain Damage, mutta muilla kappaleilla (Plumilla eritoten) uusi vokalisti Alex Ligertwood ylilyö oman laulusuorituksensa ärsyttävyyden puolelle eikä biisimateriaalikaan ole enää niin vahvaa. Aika aikaa kutakin, ikävä kyllä.

Augerin oma soololevy Search Party on sitten vähän perinteisempää jazz-rockia ilman huippuhetkiä, mutta hyvin sitä kuuntelee.

Nuo tupla-CD:t ostin Keltaisesta Jäänsärkijästä. Closer to It / Straight Ahead -kaksikko harmitti minua sikäli, että minulla oli jo Closer to It omana erillisenä CD-julkaisunaan, joten piti ostaa tupla-CD vain Straight Aheadin takia. Onneksi Jäänsärkijän myyjä tuli poimineeksi kassapuolen laatikostosta yhden väärän CD-levyn kotelon sisään laitettavaksi. Straight Aheadin sisältävä kiekko meni oikein, mutta Closer to It -diskin sijaan hän tökkäsi sinne brittiläisen laulaja-lauluntekijä Tony Hazzardin tuplakokoelman kakkoslevyn. Huomattuani virheen pysyin hiljaa enkä käynyt korjauttamassa sitä, sillä Hazzardin musisointi olikin mieluisaa kuultavaa. Päätin, etten halua korvata sitä jollain sellaisella levyllä, joka sisältää pelkästään musiikkia jota minulla on jo ennestään.

 

Brinsley Schwarz: Brinsley Schwarz / Despite It All (1970)

Silver Pistol / Please Don't Ever Change (1972 / 1973)

Nervous on the Road / The New Favourites of... (1972 / 1974)

Brinsley Schwarz's Original Golden Greats (1974)

What IS So Funny About Peace Love & Understanding? (2001)

Hens' Teeth (1998)

Ah, Brinsley Schwarz, 70-luvun ehkä väärinymmärretyin ja aliarvostetuin bändi. Eikä heitä itseään voinut siitä syyttää, vaan ympärillään häärineitä ihmisiä.

Manageritoimisto Famepushers, jonka perusti Jimi Hendrixinkin kanssa työskennellyt irlantilainen Dave Robinson, sai mielestään loistavan idean etsiä joku tuntematon bändi, päästää heidät levyttämään albumi, käynnistää massiivinen promootiotempaus New Yorkin Fillmore East -stadionilla ja singata bändi tähtitaivaalle. Homma meni sitten kaikilla tavoilla pieleen. Levyfirmat eivät olleet kiinnostuneita, ennen kuin United Artists suostui julkaisemaan bändin albumin sen jälkeen kun Robinson oli alentanut hintapyyntöä. Osa kyynisistä toimittajista ei edes vaivautunut saapumaan stadioniin ennen kuin Brinsley Schwarz oli päättänyt esityksensä. Brinsley Schwarz joutui kilpailemaan vetovoimasta muiden Fillmore Eastiin kutsuttujen aktien, Van Morrisonin ja Quicksilver Messenger Servicen, kanssa, eikä kovin persoonattoman näköinen kantri/folkrockviisikko pärjännyt tässä kilpailussa.

Brinsley Schwarziin ei enää kukaan osannut suhtautua vakavasti tämän fiaskon jälkeen, eikä asiaa tainnut helpottaa myöskään bändin omaa nimeä kantanut esikoislevy. Levy on yksinkertaisesti liian vähäeleinen, hillitty, vaimea ja varovainen, eikä siitä erotu yhtään potentiaalista singleä.

BS taisteli eteenpäin kaikesta huolimatta. He tekivät vuoteen 1974 mennessä viisi levyä lisää, ja he keikkailivat uutterasti Lontoon pubeissa ollen yksi ns. pubrock-ilmiön kantavia voimia.

Kakkoslevy, nimeltään osuvasti Despite It All, on onneksi aivan toista maata kuin esikoisalbumi. Country Girl, Funk Angel ja Love Song pomppaavat kertakuuntelulla helminä esiin muutenkin vahvasta kokonaisuudesta.

Kolmannella levyllä Silver Pistol otetaan sen sijaan hieman takapakkia, levy vaatii esikoisen tavoin tarkempaa paneutumista ja ahkerampaa pyörittämistä, mutta paljastuu lopulta tasavahvaksi joskaan ei täräyttäväksi paketiksi. Useat kivat kappaleet eivät nosta levyä osiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi. Tunnelma levyllä on lievästä alakuloisuudesta huolimatta kuitenkin rento, se äänitettiin isossa talossa Northwoodissa, esikaupunkialueella Middlesexissä jossa bändin jäsenet asuivat yhdessä siihen aikaan. Kappaleessa Egypt voi kuulla heidän koiransa haukkuvan puutarhassa.

Nervous on the Road -levyllä BS iski takaisin. Tässä soittaa itsevarma, elostaan ja musiikistaan nauttiva yhtye. Tällä ja sitä seuranneella Please Don't Ever Change -leyllä ei heikkoa lenkkiä löydy, vaan tarjolla on yhteensä 80 minuuttia silkkaa nautintoa.

Minä löysin Brinsley Schwarzin vanhoista Soundi-lehdistä, joissa ryhmää kehuttiin ahkerasti. Luin Waldemar Walleniuksen kirjoittaman pitkän jutun ja päätin lainata kirjastosta mitä levyjä heiltä nyt sieltä löytyisikään. Löysin viimeisen albumin The New Favourites of..., mutta täytyy myöntää, etten jaksanut lämmetä sille. Oli ihan kuunneltavaa, mutten löytänyt syytä perehtyä enempää. Kysyi minulta sinnikkyyttä ja paljon aikaa, ennen kuin musiikki alkoi vaikuttaa, mutta iskihän se fanius sitten lopulta, ja sitten jo etsiskelinkin CD:itä. Fennica Recordsista ne kaikki sitten löytyivät, paitsi B&W:sta viime vuoden huhtikuussa mukaan poimimani Original Golden Greats -LP, joka piti saada että olisi Run Rudolph Run ihan oikealla levyllä eikä kopiona.

The New Favourites of... paljastui sekin lopulta vallan erinomaiseksi jäähyväislevyksi. Onhan siinä muutama ei-niin-loistava kappale, Now's the Time, Small Town Big City ja Trying to Live My Life Without You ovat kaikki kivoja mutteivät ihan parhaita mitä bändi vinyylille tallensi. Mutta pasifistinen What's So Funny..., sydämeen käyvä rakkaussurulaulu Ever Since You're Gone, I Got the Real Thing upeine lauluharmonioineen ja kohottava I Like You I Don't Love You (upea saksofonisoolo) tuovat selkäpiihini ihania väreitä.

Entä myöhemmin, 70-luvun loppupuolella ja siitä eteenpäin? Basisti Nick Lowesta tuli tähti, päästen tekemään ensimmäisen singlen ("So It Goes / Heart of the City") uudelle levymerkille Stiff Records, jonka oli perustanut edellämainittu Dave Robinson sekä managerina toiminut Jake Rivera. Komppikitaristi Ian Gommilla oli myös oma kohtalainen sooloura, bändille nimen antanut kitaristi Brinsley Schwarz on soitellut vakituisesti Graham Parkerin kanssa ja on näkynyt silloin tällöin muuallakin. Kosketinsoittaja Bob Andrews on hänkin touhunnut siellä sun täällä, soitellen niin monen artistin levyillä ettei niitä jaksa luetellakaan. Vain rumpali Billy Rankin häipyi jonnekin suureen tuntemattomuuteen kaksi levyä vuonna 1976 tehneen rockbändi Tigerin jälkeen.

What IS So Funny... -CD kokoaa yhteen kaikki BBC:n radiolle tekemät äänitykset vuosilta 1972-1974 ja sisältää neljä biisiä Frankie Milleriltäkin.

Hens' Teeth kuluttajaystävällisesti paketoi yhteen Brinsley Schwarzin - sen kitaristin - varhaisemman bändin, Kippington Lodgen 1967-69 levyttämät viisi singleä, sekä BS:n albumeilla julkaisemattomat singlet. Kippington Lodge joutui yhtä paljon markkinakoneiston kaltoinkohtelemaksi kuin BS. Schwarzilla oli bändikavereinaan rumpali Pete Whale, basisti-laulaja Dave Cottam ja kosketinsoittaja Barry Landeman.

Kippington Lodge pääsi levyttämään EMI:n omistamalle Parlophone-merkille, ja tuottajaksi tuli Mark Wirtz, sama saksalaissyntyinen hemmo joka oli saavuttanut menestystä Tomorrow-nimisellä psykedeliabändillä ja omalla singlellään "Excerpt From A Teenage Opera". Ensimmäinen varoitusmerkki: Wirtz ei antanut Kippington Lodgen kokeilla hitin hakemista omalla materiaalillaan, vaan ojensi heille Tomorrown jo aiemmin levyttämän "Shy Boy" -kappaleen. Toinen varoitusmerkki: Wirtz teki kappaleen taustat valmiiksi oman studiobändinsä kanssa, ja kutsui The Ivy League -nimisen pop-yhtyeen laulamaan taustavokaalit. Sitten hän pyysi pelkästään Schwarzin studioon laulamaan päävokaalit kaiken päälle muun bändin jäädessä ulkopuolelle seisomaan tumput suorina. Samalla tyylillä tehtiin toinenkin single, "Rumours / And She Cried". Kumpikaan sinkku ei menestynyt.

Onneksi Kippington Lodge pääsi eroon Wirtzista ja sai soittaa ja laulaa itse kolmella seuraavalla singlellään. Yhdestäkään ei tullut hittiä edelleenkään, mutta pikkuhiljaa soitto- ja esiintymiskokemusta karttui, jäseniä lähti tai erotettiin, kuka musiikillisten erimielisyyksien takia, kuka parempien työtilaisuuksien houkuttelemana. Tilalle otettiin uusia muusikoita, ja lopulta koossa oli kokoonpano joka vaihtoi nimensä Brinsley Schwarziksi ja homma saatettiin aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Tunnetuin seurauksin.

 

Broadcast: Pacific / Get the Groove (1980)

Broadcast (1981)

Heartbeat Paradise (1982)

Who's Got the Ball (1983)

Soon (1984)

Step on It (1987)

Broadcastin ensimmäinen levy on kiva kokonaisuus, melkein liian pehmoinen, mutta ei sen anneta lipsua liian lässyksi. Heartbeat Paradise on suosikkini, levy on kantta myöten ihanan kesäinen. Who's Got the Ball on onnistunut linjanmuutos rokkaavampaan suuntaan ja pääsee minun kirjoissani toiseksi parhaaksi albumiksi.

Sitten ote alkoi horjua. Ruotsalaiset tärvelivät Soon-levyn hirveällä kasarituotannolla. Minä en vain osaa nauttia levystä, enkä tiedä olisiko Who's Got the Ballin kaltaisella tuotannollakaan onnistuttu tekemään siitä yhtä hyvää albumia sillä biisimateriaalilla. Jotenkin myös sävellykset ja sanoitukset tuntuvat lipsuneen jollekin ikävälle sivupolulle.

Broadcast otti aikalisän, Edu Kettunen ja Esa Kaartamo tekivät soololevyjä, ja bändi palasi vuonna 1987 vähäeleisellä, juurevalla levyllä Step on It. Se ei vaan jaksa koskettaa minua millään tasolla. Musiikki jää taustalle eikä tule minua liki.

1996 tehtiin comeback-levy Handcrafted, jota en ollut ollenkaan kiinnostunut kuulemaan, etenkään kun radiosoittoa saanut Talk to Joe ei lämmittänyt minua. Vasta viime vuonna kuuntelin albumin Spotifysta, ja yllätyksekseni se osoittautui oikein virkeäksi, jopa hyväksi levyksi. Melkoisen positiivinen yllätys. Enpäs kuitenkaan hanki sitä, eiköhän näissä kuudessa levyssä ole tarpeeksi.

Broadcastilta on olemassa myös Best of -levy, mutta minä pidän sitä epäonnistuneena. Alive and Well, A Fool to Love Again, Soon, Sweethearts ja The Sentimental Fool eivät kuulu millekään best of -kokoelmalle. Jos niiden tilalla olisivat Seadog Trail, Heartbeat Paradise, Round About Midnight ja Get the Groove, ja vuoden 1989 CD-versiossa mukana ollut Same Old Story olisi säilytetty myöhemmissä CD-painoksissa, niin sitten kokoelma olisi hyvä.

 

Broderick Smith's Big Combo: Broderick Smith's Big Combo (1981)

Taas yksi hyvä australialainen rock-levy Aztec Musicin uudelleenjulkaisemana. Levyä sopii verrata Bruce Springsteenin tuotantoon, vähän samanlaista työläisnäkökulmaa tässäkin pilkahtelee. Big Combo ei tehnyt kuin yhden levyn, mutta Broderick Smith itse on pukannut ulos sentään muutaman soololevyn vuodesta 1984 alkaen, harvaan tahtiin.

Smith syntyi Englannissa, mutta perhe muutti Australiaan vuonna 1959. Smith loi musiikillisen uransa bluesmuusikkona. The Adderly Smith Blues Band, jossa mies oli mukana 1966-68, ei julkaissut levyjä. Carson-niminen bluesrock-bändi teki kaksi LP:tä vuosina 1972-73, Blown ja On the Air - jälkimmäinen on livelevy. Carsonin jälkeen Smith jatkoi kantrahtavammassa The Dingoesissa (1974-1979) ja tuotti The Goanna Bandin ensimmäisen EP:n (1979) ennen omaa soolouraa.

Big Combon albumi sai erinomaisen vastaanoton. Singlet "Faded Roses" ja "My Father's Hands" nousivat kumpikin top-kymppiin Melbournen hittilistalla, ja sijalle 31 maanlaajuisella listalla. Albumi pärjäsi melkein yhtä hyvin. Springsteenin tavoin Smithkin sai tuntumaa nelituntisiin keikkoihin, suoritus joka sai kitaristien kädet verille ja Smithin kurkkuun kyhmyjä liiasta huutamisesta, mutta sinnikkyydellä bändin jäsenet hoitivat hommansa.

Broderick Smith kuitenkin hajotti bändin seuraavana vuonna. Hänestä tuntui, että huipulla oli hyvä lopettaa, ja kun vielä nuori ja nälkäinen bändi nimeltä Moving Pictures vei Big Combon energiapurkaukset seuraavalle tasolle, Smithistä tuntui kuin hän olisi jäänyt yhtäkkiä hieman varjoon. Lisäksi syntetisaattorit ja muut koneet alkoivat kiinnostaa häntä. Smith tekikin vuonna 1984 huomattavasti konepitoisemman poprock-soololevyn.

Mutta tulipahan tämä mestarillinen rock-klassikko tältä kuusihenkiseltä kokoonpanolta.

Erityiskiitos vielä Midoztouch-sivustolle, jota ei käytännössä enää ole. Joitakin vuosia sitten, 2007-2011, se oli vireä kaksijakoinen sivusto. Siellä oli download-puoli, jossa tarjottiin isoa määrää CD:nä vielä julkaisemattomia australialaisia rock- ja progelevyjä 60-, 70- ja 80-luvuilta mp3-muodossa ja zip-paketteina. Niitä sai imuroida vapaasti. Latasin kaikki omalle koneelle ja kuuntelin. Broderick Smith's Big Combon levy oli yksi niistä helmistä, joihin tutustuin Midoztouchin ansiosta.

Sitten oli foorumipuoli, johon postattiin runsaasti muita CD:nä julkaisemattomia singlejä ja albumeja ja kerrottiin esittäjistä kaikki mitä tiedettiin. Imuroin huolellisesti kaiken, ja hyvät biisit ja albumit poltin CD-R-levyille. Sivuston pääjehu Micko oli kyllä pikkuisen natsi - mp3:sten piti olla laadultaan 320 kbps, vähempi ei kelvannut. Levynkansiskannaukset, mielellään CD-koteloon sopiviksi jollain kuvankäsittelyohjelmalla muokatut kannet olivat hyvin suotavia. Eikä yksikään biisi saanut olla CD:nä julkaistu, etteivät Australian viranomaiset älähtäisi ja määräisi sivustoa suljettavaksi. Tuo viimeksimainittu sääntö sai Ausrock Forumsissa erään käyttäjän vitsailemaan Midoztouchista: "I'm afraid to post anything there in case the gap between the tracks has been released on a commercially available CD". No, foorumipuolella latauspalveluna käytettiin Megauploadia, ja Megauploadin sulkeminen tammikuussa 2012 ja sen perustajan Kim Dotcomin vangitseminen tuhosi Midoztouchin tehokkaasti, eikä saitti ollut sen jälkeen enää entisensä.

Olen kuitenkin onnellinen, että sain olla mukana seuraamassa Midoztouchin loiston päiviä ja oppimassa asioita australialaisesta rockista. Kiitos siitä.

Jotain on sentään jäljellä. Suosittelen aussimusiikista kiinnostuneille tätä tietokantaa:

http://www.milesago.com/

Milesagosta saa tietää kaiken australialaisesta musiikista. Kuuntelunäytteitä ei ole, mutta tietoa löytyy monen paksun kirjan verran.

 

Brownsville Station: No BS (1970)

A Night on the Town (1972)

Yeah! (1973)

School Punks (1974)

Motor City Connection (1975)

Brownsville Station (1977)

Air Special (1978)

Smokin' in the Boys Room - The Best of (1993)

Brownsville Stationin ihmiset muistavat Smokin' in the Boys Room -rokkiklassikon tekijöinä. Siis ne muistavat, jotka eivät luule sitä Mötley Crüen biisiksi. Laulaja-nokkamies Michael "Cub" Koda taas aloitti Brownsville Stationin hajoamisen jälkeen vuonna 1979 uuden uran arvostettuna rock-kirjoittajana, mm. Goldmine Magazinelle, sekä Allmusicille ja sen julkaisuille. Koda ylläpiti myös soolouraa muusikkona.

Brownsville Stationin kaksi ensimmäistä albumia ovat vielä rujoja, jopa vähän alkeellisia rock-paketteja. Asenne oli kohdallaan, mutta alituotetusta, puleeraamattomasta soundista on ainakin minun vähän vaikea nauttia. Wounded Bird Records ystävällisesti julkaisi molemmat levyt CD:nä, mutta oli vähän materiaalin tuhlausta ja ihmisten rahojen nyhtämistä julkaista ne erikseen. Esikoinen on hieman vajaan puolen tunnin mittainen ja A Night on the Town kestää 36 1/2 minuuttia, joten hyvin ne olisivat mahtuneet samalle CD:lle.

Yeah! ja School Punks ovat ne levyt, jotka toivat bändille nimeä. Yeahiltahan löytyy sitten se Smokin'-biisi, monista muista viihdyttävistä paloista puhumattakaan. Kodan höpinät esim. kappaleissa Kings of the Party ja Mama Don't Allow No Parkin' ovat kuulemisen arvoisia.

Sääli, että viides levy Motor City Connection on sitten niin tavattoman vaisu. Ei auta, vaikka päätöskappaleesta They Call Me Rock'n'Roll tehtiin viisiosainen, yli yhdeksänminuuttinen eepos, sekään ei syty liekkeihin. Ainoa huomionarvoinen biisi on "Self Abuse", ja sekin sanoituksen vuoksi:

"They say that I'm ugly
I know that I'm shy
I can't get a woman
'cause I never try
I tear myself down
for things that I lack
and end up a fool
lying flat on my back.

I want all these women
or so it seems
and late at night
I'm the king of my dreams
but my dreams are broken
and things are the same
I need a new outlook
it's time for a change"

Ilmeisesti Cub Koda hankki myöhemmin uudet silmälasit - näin ainakin Soundissa kerrottiin kuvan kanssa kun Air Special -albumia arvosteltiin. Koda ei ollut mikään komistus... pieni, hassunnäköinen, pyöreärillinen mies, joten kertoisiko "Self Abuse" sitten Kodasta itsestään? Mies itse ei ole enää keskuudessamme vastaamassa tuohon, koska kuoli vuonna 2000.

Vuoden 1977 nimikkolevyllä bändi oli taas pirteässä vedossa. Erinomaisella levyllä minua värisyttävät etenkin tarttuva single Lady (Put the Light on Me), lähes yhtä hyvä Lover, hauska My Friend Jack (sanoitusidea sama kuin The Who'n Whiskey Man -biisissä), rujo versio Fats Dominon Ain't That a Shamesta, sekä loppukliimaksi: huikea seitsenminuuttinen The Martian Boogie. Mies menee nälkäisenä aamuyöstä baariin ja tapaa siellä vihreän marsilaisen, ja siitä sukeutuu paitsi mainio keskustelu, myös muutama tulinen instrumentaaliosuus, joissa bändi päästää itsensä täysillä irti. The Martian Boogie on niin riemastuttava, että mieleni tekisi laittaa se soimaan meidän työpaikalla ja katsoa työntekijöiden reaktioita kun se raikuu kaiuttimista. Rock-tietäjät voivat laskea itsekseen tai keskenään kuinka monta rock- / r'n'b-klassikkoa siinä siteerataan.

Brownsville Station osasi lähteä komeasti. Air Special on kokonaisuutena ehkä vielä parempi levy kuin vuoden 1977 punakantinen. Waitin' For the Weekend olisi ollut mainio single, Who Do You Love -cover on parhaita mitä olen tuosta kappaleesta kuullut, ja viimeistään Never Say Dien syntetisaattori-intro ja loppukliimaksi saavat minut aina rock-euforian valtaan. Kaikki muutkin biisit antavat oman hyvän panoksensa kokonaisuuteen.

 

Buffalo Soldier: Gold (1983)

Mielenkiintoista, että tämmöinen kokoonpano on tehnyt tällaisen levyn Suomessa.

Paul "Tubbs" Williams oli laulanut brittiläisessä funk-bändissä nimeltä Light of the World ja soittanut Kojon Time Won't Wait -albumilla. Buffalo Soldierin jälkeen hän teki Roland-syntetisaattoria mainostaneen The Roland Rap -singlen ja oli mukana kitaristi Juha Björnisen Björninen Bandissa, ennen kuin lähti takaisin ulkomaille.

Bill Carson oli soittanut Mike Westhuesin, Combinationin, Jukka Tolosen ja Kojon kanssa sekä Pera & The Dogs -yhtyeessä. Suomalaiset kai muistavat hänet lähinnä Hyvistä herroista ja Hymyhuulista.

Gus Isidore oli hänkin mukana Kojon Time Won't Wait -levyllä, myöhempiin meriitteihin kuuluu soittaminen Sealin ja S Club 7:n levyillä.

Koskettimet hoiti tuntematon Sami Rauhala. Tämä kokoonpano teki sitten kansainvälistä 80-luvun disko/elektro/hiphop-funkia tai jotain. Tulos on maukas. Pidän varsinkin Too Late Mamasta ja levyn päättävästä balladista She Came At a Good Time. B.U.F.F.A.L.O. on hauskaa pelleilyä. Jatkoa tälle levylle ei tullut, ehkä se ei sitten myynyt.

 

Buffalo Springfield: Buffalo Springfield (1966)

Buffalo Springfield Again (1967)

Last Time Around (1968)

Symppis bändi tämä. Ensimmäinen levy on juuri sellaista mukavaa 60's-poppia, joka luo rennon tunnelman kotiin. Vain Neil Youngin Burned on kovin amatöörimäinen suoritus joka suhteessa, Neilillä oli vielä pitkä matka kuljettavanaan siitä hetkestä kun tämän teki.

Myöhemmät levyt ovat onnistunutta puolipsykedeliaa ja folkrockia. Pretty Girl Why kuulostaa ihan siltä kuin Mike Nesmith laulaisi Early Morning Blues and Greensin Monkeesien Headquarters-levyllä Davy Jonesin sijasta.

 

19.11.2017

Buggles: The Age of Plastic (1980)

Clean, Clean / Technopop (1980)

Adventures in Modern Recording (1981)

On T.V. / Blue Nylon (1981)

Yhdellä äidin nauhoittamalla kasetilla ollut Living in the Plastic Age oli ensikosketukseni tähän syntsaduoon. Sen Video Killed the Radio Star -hitin kuulin ensi kertaa vasta joskus 90-luvun alussa, kun taloomme oli asennettu kaapelikanavat, ja satuin näkemään kun biisin video esitettiin Music TV:llä. Samalla kerrottiin, että se oli ensimmäinen Music Televisionissa lähetetty musiikkivideo, kun kanava aloitti lähetykset elokuun ensimmäisenä 1981 klo 12:01 (seuraava sen jälkeen esitetty video oli muuten Pat Benatarin "You Better Run" - Wikipediasta löytyy tiedot ensimmäisen lähetyspäivän videoista).

Sain Video Killed the Radio Star -biisin nauhoitettua kasetille kun opiskelin Porvoossa, ja se soi Eldorado-ohjelmassa jonain aamuna. Kaipasin kuitenkin Living in the Plastic Age -biisiä uudestaan kuultavakseni monen vuoden jälkeen, ja koko The Age of Plastic -albumi oli muutamien vuosien ajan yksi kaikkein eniten himoitsemistani levyistä. Oli varsinainen onnenpäivä, kun viimein löysin CD:n Mannerheimintien Free Record Shopista.

Suosikissa haastateltiin lyhyesti Buggles-duon toista osapuolta, Geoff Downesia. Hän kertoi mikä oli idea Video Killed -hitin takana. Vedän ulkomuistista, kun ei ole sitä Suosikkia tässä nyt käsillä: "Siinä ei ollut sanomaa, väittää suuri yleisö mitä väittää. Idea oli yksinkertaisesti sama kuin vanhoissa mykkäelokuvissa: kun mykän filmin tähdet saivat äänensä kuuluviin äänielokuvan myötä, osa heistä osoittautui kaakattaviksi kanoiksi ja mörähteleviksi klovneiksi. Samoin kävi 40-luvun kaunisääniselle laulajatähdelle, jonka suosio koki jättimäisen romahduksen 50-luvulla television tultua kuvioihin. Rumat kasvot eivät myy. Eli jos jotain sanomaa kaipaat, se on tämä: musiikkibisnes on mennyt nykyään sellaiseksi, että vaikka tuotteesi olisi huippuhyvää, et sitä ilman kauniita kasvoja tai komeita lihaksia myy. Se on sääli".

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Siinä noita sarjakuvapiirtäjien muistokirjoituksia Hesarista leikeltyinä.

Pari kuukautta sitten lupasin Suomalainen MAD -lehden sisältökartoituksen loppuun pikku yllätysbonuksen. Se on nyt siinä - päätoimittajan nekrologi, olkaa hyvä.

Missatuista Hesarin muistokirjoituksista on jäänyt kaivelemaan Aku Ankan taskukirjoja kääntäneen Mary A. Wuorion nekro. Oli muistaakseni tosi tuiman ja pelottavan näköinen täti siinä kuvassa. Wuorio taisi kuolla 1988, että jos joskus jaksaisi kaivella kirjoituksen esiin...

 


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36