24.11.2017

The Chords: So Far Away (1980)

The Chords oli erinomainen modpunk-yhtye. Ainut ikävä juttu tällä CD:llä on, että vaikka sillä on peräti 11 bonusbiisiä, mukaan ei ole saatu mahtumaan toiseksi viimeistä singleä "One More Minute / Who's Killing Who", joka on mielestäni bändin mestariteos.

 

Christie: Christie (1970)

Christie (1970)

For All Mankind (1971)

For All Mankind (1971)

Fools Gold / Born to Lose (1972)

Yellow River, San Bernadino ja Iron Horse. Siinähän ne tutut hitit, jotka tunsin jo 1990-luvulla. Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla Christien LP:t alkoivat kiinnostaa sen verran, että päätin, että jos näen molemmat yhtäaikaa jossain divarissa, ostan ne. Espoontorin Poppa Joe -divarissa sitten näin molemmat levyt, ja ostin. Vuosia myöhemmin piti saada CD:t, kun kerran bonuksiksi oli isketty mukaan kaikki singlebiisit, joten tilasin ne Amazonista.

Helmikuussa 2013 myin Harrille ylimääräisiksi käyneet vinyylikappaleet levyistä, joista minulla oli myös CD-versiot. Jostain syystä ei tullut kuitenkaan myytyä Christien älppäreitä, mutta ei se mitään. Kivahan noita on pitää hyllyssään.

For All Mankind ei ole mikään loistosuoritus, mutta annan toki bändille kunniaa siitä, että pyrkivät tekemään esikoista haastavamman ja monipuolisemman levyn. Hittejä ei siltä löytynyt, mutta muutama kappale on oikein helposti lähestyttävä, kuten Man of Many Faces, Peace Lovin' Man ja Country Sam. Vic Elmesin Magic Highway on erinomainen rockpala. Se ja Picture Painter kuulostavat muuten aika mahtavilta, kun on flunssan kourissa ja olo ihan tukkoinen. On tullut koettua. Se tuhti basso ja äänekkäät rummut jytisevät kivasti päässä...

 

25.11.2017

Chuck Berry: After School Session (1957)

One Dozen Berrys (1958)

Berry Is on Top (1959)

Rockin' At the Hops / New Juke Box Hits (1960 / 1961)

New Juke Box Hits (1961)

Chuck Berry on Stage (1963)

St. Louis to Liverpool (1964)

Chuck Berry in London / Fresh Berry's (1965)

Chuck Berry's Golden Hits (1967)

Chuck Berry in Memphis (1967)

Live At the Fillmore Auditorium (1967)

Chuck Berry & Bo Diddley: Two Great Guitars / Howlin' Wolf, Muddy Waters & Bo Diddley: The Super Super Blues Band (1964 / 1968)

From St. Louie to Frisco (1968)

I'm a Rocker (1970)

San Francisco Dues (1971)

The London Chuck Berry Sessions (1972)

Bio (1973)

Chuck Berry '75 (1975)

Rockit (1979)

Chuck Berry's Golden Decade (1967)

Chuck Berry's Golden Decade Vol. 2 (1972)

Golden Decade Vol. 3 (1974)

Myös Chuck Berry -innostus syttyi Soundi-lehtien ansiosta. Aloin ensin ihan vain kuunnella Chuckia, keräämättä. Lainasin kirjastosta kaiken mitä löytyi. Sitten poikkesin Hippie Shake Recordsissa, ja kun sieltä löytyivät After School Session ja One Dozen Berrys suomalaisina 80-luvun uudelleenjulkaisuina, ja ne osoittutuivat oikeastaan tosi mukaviksi levyiksi, ajattelin, että ruvetaan nyt sitten keräämään.

MusicStackin ja Amazonin kautta on monta levyä saatu. Muka-live On Stage on siis ihan MusicStackin kautta 12,99 dollarilla hommattu vuoden 1963 originaalipainos, ja toiseksi vanhin levyni Bo Diddleyn Road Runner -singlen (1960) jälkeen. Berry istui vankilassa tuohon aikaan, ja Chess Records halusi pitää miehen nimen pinnalla. He kaivoivat esiin hylättyjä studio-ottoja, miksasivat niiden päälle yleisön meteliä ja seremoniamestarin höpinää, ja olivat sitten julkaisevinaan livelevyn. Oma kappaleeni rahisee ihan hemmetisti, mutta menköön. Ei tuota tulisi hyväkuntoisenakaan paljoa kuunneltua.

I'm a Rocker vuodelta 1970 on yhtä kuin jokin halpa brittipainos samana vuonna tehdystä Back Home -albumista.

The London Chuck Berry Sessions on hurja levy. A-puoli aika tavanomaista meininkiä, mutta b-puolella kuullaan Berryä livenä ja hän on uskomattomassa vedossa. Ensimmäistä kertaa kakkospuolta kuunnellessani olin aivan äimänkäkenä. My Ding-A-Ling -kappaleeseen suhtaudun hyvin kaksijakoisesti, mutta pakko myöntää, että tämä versio kaikkine yleisön laulatuksineen on kuuntelukokemus, joka ei unohdu. Lopussa käy ilmeisesti niin, että yleisö on niin haltioissaan, ettei se haluaisi päästää Berryä ollenkaan pois lavalta, vaikka emcee kuuluttaa, että nyt olisi Pink Floydin vuoro.

Minulta puuttuu enää Concerto in B. Goode vuodelta 1969. Berryn kuoleman jälkeen tilasin ja sain huhtikuussa muutaman vielä puuttuneen levyn Amazonin kautta, mutta Concerto in B. Goode jäi tilaamatta kun se oli niin kallis. Kas, nyt olisi yksi kappale tarjolla hintaan 31,99 dollaria. Hups, sinne meni tilaus. Valitsin nopeamman postituksen, jotta ei tarvitsisi odottaa CD:n saapumista joulun-uudenvuoden tienoille asti.

 

Olen nyt Helsingin Sanomien Aikakone-arkistossa käynyt läpi kaikki vuoden 1988 Hesarit. Löysin ihan mukavasti sellaista, mistä oli jäänyt muistijälki päähän. Otin näppäimistöllä kaikkiaan 230 ruutukaappausta. Poimin talteen kaikki mielenkiintoiset artikkelit ja joitakin sarjakuvia.

Lauantaisin 16.1. - 5.11.88 Hesarin sisäsivuilla julkaistiin Claire Bretecherin Agrippina-sarjakuvaa. Sivun mittaisia pläjäyksiä omapäisen teinitytön ajatuksista ja maailmasta. Otin kaikki jaksot talteen. Sarja oli jäänyt muistiin aika hyvin, vaikken muistanut kuin kahdeksan noista sivunmittaisista sarjoista.

 

 

3.1. saatiin jättää hyvästit 1970-luvun valjuille Mikki Hiiri -stripeille, ja niiden tilalla alettiin julkaista Bill Walshin kirjoittamia ja Floyd Gottfredsonin piirtämiä jatkuvajuonisia Mikki-strippejä 50-luvulta. Pari Walsh-Gottfredson -seikkailua on julkaistu Aku Ankan taskukirjoissakin, Mikki kummitusjahdissa (AATK 55) sisältää Kurjan kummituksen (The Ghost of Black Brian), ja kokonaisena. Jostain syystä Hesarissa julkaisivat vain viimeiset 36 strippiä tuosta tarinasta, alkaen kohdasta, jossa päästään Ali Plopin, tarinan pahiksen, laboratorioon. Taskarista 5 (Mikki ja Hessu timanttien jäljillä) myös löytyvä Mikki ja taikakenkä (The Magic Shoe) sentään julkaistiin Hesarissa kokonaan.

Leikkasin nuo Walsh-Gottfredson -Mikki-stripit Hesarista talteen aikoinaan ja liimasin kansioon, joka ei valitettavasti minulla pitkään säilynyt. Lensi roskiin jossain vaiheessa. Vuoden 1988 aikana ehdittiin Hesarissa nähdä The Ghost of Black Brianin lisäksi The Midas Ring, The Isle of Moola-La sekä alkupuoli tarinasta Hoosat From Another Planet. Minusta on kuitenkin hyvin hämmentävää, että tuo Hoosat From Another Planet on pyyhkiytynyt täysin muististani vuosien saatossa. Miten kummassa en muistanut sitä tarinaa? Sehän on uskomattoman villi tarina! Kyllä sen olisi pitänyt jäädä mieleeni. Muistan jopa samaan aikaan sen kanssa pyörineen Rip Kirby -tarinan "Madam Casino and Joe Rimfire" (Rimfire ja Casino lähtevät New Yorkiin etsimään sopivaa paikkaa uudelle kasinolle, ja roistolauma ottaa Joen vangiksi) paremmin, vaikka se on pitkäveteinen eikä ollenkaan kiinnostava. Minä asuin kuitenkin vielä vuoden 1988 lopulla synnyinkodissani Kavallintiellä ja luin Hesaria päivittäin. Syy siihen, etten muista tuota yhtä Mikki-tarinaa ei siis voi olla se, että elämäni olisi ollut niin hektistä, ettei lehdenlukuun olisi jäänyt aikaa.

John Prenticen piirtämää Rip Kirbyä siis julkaistiin vielä tuona vuonna. Julkaistut tarinat olivat järjestyksessä The Pickpocket (loppupuoli) vuodelta 1982, Danger in the Devil's Frying Pan (1973), The Gold Curse (1981) ja sitten tuo Madam Casino and Joe Rimfire (1978). Tarinasta Back to Harmony (1980) ehdittiin nähdä vielä kaksi strippiä ennen vuoden vaihtumista. Leikkasin vuosina 1987-1989 myös Rip Kirbyt talteen ja tarkkana poikana kiinnitin huomiota niiden copyright-vuosiin. Danger in the Devil's Frying Panin huomasin olevan muita tarinoita vanhempi ja muistin yhä edelleen sen olevan vuodelta 1973, mutta päähän jääneen muistikuvani mukaan tuo Desmondin vanhasta kollegasta, taskuvaras Alfie Duckworthista kertova The Pickpocket olisi ollut vuosilta 1979-1980. Olikin kaksi vuotta myöhemmin tehty. Sen sentään muistin ihan oikein, että se oli varmaankin tuorein tarina, joka Hesarissa nähtiin. Epäilen, onko sen jälkeisiä tarinoita koskaan julkaistu Hesarissa. Tai voin toki olla väärässä, katsotaan.

Olin jo vuosina 1987-88 sitä mieltä, että nuo Prenticen Rip Kirbyt ovat tylsiä ja jopa kehnoja. The Gold Cursen loppuratkaisu ei yliluonnollisuudessaan ollenkaan sopinut Kirbyn maailmaan. The Pickpocket oli pitkästyttävä ja vaisu tarina. Ylipäätään en pitänyt Rip Kirbyn huumorista. Käsikirjoittaja yritti ympätä sarjaan huumoria, mutta hän ei ollut mikään humoristi ja vitsit olivat kehnoja ja väkinäisiä. DITDFP oli mielestäni parempi tarina kuin nuo muut, mutta hidas ja jahkaileva. Minulta meinasi mennä hermot, kun odotin monta päivää, milloin roistot lopettavat sen iänikuisen aavekaupungin edustalla piileskelyn ja pähkäilemisen, ja hyökkäävät.

Jossain vaiheessa Prenticen Kirbyjen julkaisu lopetettiin, ja sarja aloitettiin aivan alusta, Alex Raymondin seikkailuilla. Silloin sain tuntuman siihen, kuinka hyvä sarja Rip Kirby oli alunperin.

Muista Hesarin sarjakuvista vielä... Yllätys oli, että Rauli Nordbergin Tanelia julkaistiin vielä 1988 sunnuntaisin. Luulin sen loppuneen aiemmin. Kertoo hyvin sen, miten paljon mokomasta lällyilystä välitin. Mukava lukea taas Masan arkkia ja Punasulkaa. Tosin 1988 oli se vuosi, jolloin Punasulan alkuperäinen piirtäjä Gordon Bess kuoli ja parivaljakko Bill Yates - Mel Casson otti ohjat. Hesarissakin jatkettiin suoraan näiden tuotoksilla Bessin piirtämien strippien loputtua.

 

Gordon Bessin viimeinen Punasulka-strippi julkaistiin Helsingin Sanomissa 7.9.1988

 

 

Seuraava Masan arkki -strippi oli jäänyt aivopoimuihini hieman hämmentävänä tapauksena. Tai eihän siinä ole mitään sen hämmentävämpää kuin se, että ei siinä ole päivämäärääkään, minkä tietysti huomasin jo vuonna 1988. Päiväyksenkin on joku jossain vaiheessa pyyhkinyt pois.

 

 

Pari strippiä, joiden vitsit ovat olleet mahdottomia kääntää, ja suomentaja on keksinyt tilalle jotain mikä ei ole osunut.

 

 

Aku-vitsi on ollut alkujaan "What? - Watt" -kielivitsi, joka siinä muodossa toimii hyvin. Akun pitkä litania käännöksessä tekee kuitenkin visailijan väärinymmärryksen epäuskottavaksi, ja se vesittää vitsin. Masi-stripissä on Lotina selvästikin käyttänyt ruoastaan nimitystä "meatbells", sillä kelloilta nuo näyttävät. Suomentajan pistämä "lihapalloja" ei osu kohdalleen, sillä nuo lihapullat eivät ole pallon muotoisia. Sitäpaitsi lihapullat ovat muutenkin palloja, eli lihapalloja ei lihapullista erottaisi.

Paljon hillittömämpi oivallus kääntäjältä nähtiin 2. elokuuta. Sinä päivänä julkaistussa Masi-stripissä Hönöllä on vaikeuksia aseen käsittelemisessä, ja hermostunut Kessu yrittää epätoivoisesti saada hänet ymmärtämään latelemalla lauseellisen käsittämätöntä teknistä ammattisanastoa, joka ei mene Hönön kaaliin. Vieressä oman aseensa kanssa touhuava Masi auttaa kääntämällä Kessun litanian idioottikielelle, ja viimein Hönö tajuaa mitä hänen tulee tehdä, jotta saa aseen laukaistuksi. Tuo strippi oli jäänyt hyvin mieleeni, ja muutaman vuoden ajan ehdin miettiä, että jos joskus näkisin tuon stripin jossain taas, ottaisin sen talteen ja postaisin Kvaakin Näytä ja kerro: Hauskin sarjakuvaruutu -ketjuun. Kiitos Hesarin Aikakone-palvelun, löysin stripin, ja nyt se on Kvaakissa. Ajattelin ensin pistää sinne tekstin "Onkohan suomentaja varmasti miettinyt käännöstään kahteen kertaan?", mutta päätinkin vaihtaa sen.

Nyt huomaan, että tuo strippi on vuodelta 1979. Se on siis julkaistu Hesarissa 9 vuotta myöhässä. Pitiköhän toimitus käännöstä liian tuhmana, ja hyllytti stripin yhdeksäksi vuodeksi?

 

 

Poimin myös melkein kaikki sarjakuva-aiheiset artikkelit, sekä muutaman muun kiinnostavan jutun. Länsimetro-aiheisia artikkeleita oli aika monta, mutta otin vain muutaman. Tuossa 7.2.1988 julkaistu pikkujuttu.

 

 

Sitten yksi profeetallinen kirja-arvostelu, julkaistu 10. kesäkuuta. Ravi Batra ennusti hyvin.

 

 

Sitten 31. tammikuuta julkaistu artikkeli, joka varmaan hätkähdytti minua jonkin verran aikoinaan, koskapa sen jälleennäkeminen tuotti deja vu -tunteen. Harvemmin sanomalehdissä näkee tällaisia kuvia kuolleista ihmisistä.

 

 

En vaivautunut tarkistamaan, löytyisikö jostain myöhemmästä numerosta uutinen vainajan tunnistamisesta. Se olisikin jo ihan erillisen tutkimuksen paikka.

Muita huomioita vielä: Karlsson teki jo 1988 HS:ään pilapiirroksia. Sitä en muistanut ollenkaan. Pilat olivat tosin vaisuja, täysin hampaattomia. Nyt vasta huomaan, että Karikin alkoi olla tuona vuonna melko hukassa. Ansun kryptiset piirroksetkin muistan paremmin kuin Karlssonin. Ansua ja Karlssonia nähtiin Horisontti-osastossa, missä julkaistiin myös kuolleiden muistokirjoitukset, tiedot syntyneistä, pakinoita, merkkihenkilöiden synttäriartikkeleita, menotietoja, sääennusteet ja shakkipalsta.

13-14-vuotiaana vuoden 1988 eniten noteeraamani tapahtumat olivat Calgaryn talviolympialaiset ja 30.11. alkanut radio- ja TV-toimittajien lakko. Näistä kerroin aika hyvin päiväkirjassani. "Ihan kuin yleislakon aikaa! Lentoemännät, bussinkuljettajat sekä radio- ja TV-toimittajat ovat lakossa. TV:stä ei tule YLEn ohjelmia eikä radiosta juuri mitään", kirjoitin tuona ensimmäisenä lakkopäivänä. Lakko päättyi viimein 21.12. illalla. Nyt poimin talteen osan Calgaryn kisojen aikana urheilusivuilla julkaistuista Kalkarin kalinoita -koosteista, joihin toimittaja keräsi kevyempiä, hauskempia uutisia noista olympialaisista. Erityisesti minua kiinnostivat Englannin mäkikotkaan Eddie Edwardsiin liittyvät jutut, sekä Matti Nykäseen kohdistuneet hehkuttelut. Lakkouutisia en kerännyt, mutta voihan niitä poimia myöhemmin, jos joskus tarvetta ilmenee.

 

Cinema: Cinema (1984)

Roope / Suurten lasten yö (1986)

FinnArctic-esittely:

"It's silly to do an introduction to an album / group you can't find any info on. Cinema was a duo which consisted of two unknowns, Risto "Rise" Horttanainen and Juhani Syrjälä. Their only album has a cover which would make you think this is cheesy mid-80's synth. Not exactly. There are synths here, but they're used in a rather conventional way and the music sticks to the basic pop/rock format.
It's the lyrics that make you raise an eyebrow or two. The opening track "Kuuhullu" (Moon Mad) really seems to have been written during a fit of moon madness, as it makes absolutely no sense. The rest of the songs are more comprehensible, but Syrjälä avoids all clichés in his lyrics and displays an original way of expressing what he wants to say. "Lue Matti lue" tells about a noble schoolboy who struggles the best he can with his homework, wanting to become something great when he grows up. His parents and teachers put a lot of pressure on him. "Diplomaatti X" is a peace-loving diplomat who's killed when a bomb explodes in the plane that carries him to another country.
I don't know if these two guys have worked with any other band. Cinema released one more single in 1986 - "Roope / Suurten lasten yö" - and then vanished.
"Cinema" was released on CD in 1994 by Suomen Markkinamittaus Oy (Finnish Market Measuring). An odd company to release a record, unless you happen to know that Horttanainen is the chief executive officer.
Risto Horttanainen - vocals
Juhani Syrjälä - synthesizer, guitar, piano
plus
Jorma Lehtola - electronic drums
Katri Aaltio - backing vocals
Paul Williams - bass on 1., 4., 6. and 7.
Juuso Nordlund - fretless bass on 3., 5., 8. and 10.
Upi Sorvali - yang-qin on 3., marimba on 5. and 9.
Salla Mertsalo - violin on 6. and 10.
Gus Isidore - guitar on 10.
T.T. Oksala - drum machine on 10.
Originally released on the Cityboy label."

Heh, tuon kirjoittamisen jälkeen olen oppinut mm. että Syrjälä ja Horttanainen vaikuttivat aiemmin yhtyeessä nimeltä Pipo, joka teki Kompass-merkille LP:n "Maailman ympäri" vuonna 1983. Syrjälä oli vielä ennen sitäkin toiminut progeyhtye Gabrielissa, joka pääsi mukaan Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistyksen 1979 julkaisemalle koosteelle "Provinssi-rock" ja teki kaksi vuotta myöhemmin singlen Jäätynyt maa / Etsimässä elämää.

Cineman levyn julkaisi CD:nä tosiaan Horttanaisen oma yhtiö, Jyväskylässä toimiva Suomen Markkinamittaus Oy. Levyn sanoitukset ovat aika omaa maailmaansa, vahvimmin nimimerkki JAP:n avauskappaleessa Kuuhullu:

Jaska Jokusena joku saisi voittaa vaalin
Kuinka Tellu koskaan voisi saada Epusta normaalin
please, please gimme, gimme oma Rin Tin Tini Gin
Magazinesta ja näkyy nero, nero Taika-Jim
ei, ei älä herätä jos valvoo valehtelee
fame, fame tähtilippu liehuu lakanana kamaa c'mon

Oman kappaleeni takakannessa lukee "Tero Liete -84", mutta minä sain levyn MusicStackin kautta tilaamalla Rund um den Watzmann -nimisestä hollantilaisesta levydivarista 7,50 eurolla. Vähintään lämmin kädenpuristus sille, joka osaa kertoa, miten Tero Lietteelle kuulunut levy on päätynyt Hollantiin.

 

Circus: Circus (1973)

Netissä toimineista mutta nyttemmin edesmenneistä powerpop-musiikkiblogeista juttua.

Yksi ensimmäisistä musiikkiblogeista, joita rupesin vakituisesti seuraamaan, oli Power Pop Lovers. Sitä veti itse nimimerkki Powerpoplover eli Angelo, ja blogilla oli lisäksi joukko avustajia, kuten Popcat ja Popphil. Blogi löytyi ihan googlaamalla jotain kovasti kiinnostanutta levyä, ja huomasin, että Power Pop Loversiin oli postattu tuosta levystä esittely latauslinkin kera. Imuroin koneelleni mp3:t, tulostin mukana tulleet CD-levyyn sopivat levynkannet ja poltin CD-R:n. Sain sen käsityksen, että Angelo on varmaankin graafinen suunnittelija, koska kaikista hänen postaamistaan levyistä löytyi myös vinyyliälpeistä skannatut ja kuvankäsittelyohjelmalla väännetyt, CD-levyjen korurasioihin sopivat kannet. Angelo loi myös itse omia powerpop-kokoelmia, joille hän loi hienot CD-kannet tyhjästä. Rupesin siis seuraamaan tuota blogia uusien kovasti himoitsemieni levyjen toivossa. Hyvää tavaraa löytyi runsaasti, ja kaikki päätyi minulla CD-R-levyille poltetuksi.

Circusin albumi oli yksi hienoista ennestään tuntemattomista levyistä jotka latasin Power Pop Lovers -blogista. Clevelandista, Ohiosta, kotoisin olleen Circusin ainut levy ei ole varsinaista voimapoppia, koska sitä genreä tuskin oltiin edes keksitty vuonna 1973. Mutta upeaa rockia se on. Musiikkiin tuodaan lisäväriä pianolla, uruilla ja Moogilla sekä meren kohinalla ja aaltojen pauhulla. Biisit ovat kaikki tarttuvia. Ainoa huono juttu on, että levy kestää aika tarkkaan puoli tuntia. Paria biisiä lisää olisin vielä kaivannut. Toisaalta täytepaloja ei ole.

Joitakin vuosia myöhemmin oli ihan pakko tilata Circusin levy MusicStackin kautta, niin kovasti siitä pidin ja pidän vieläkin. Levy osoittautui tavallista hankalammaksi hankittavaksi. Erinomaisen MusicStack-sivuston tapauksessa se tarkoitti sitä, että piti koettaa kahdesti ennen kuin oikea levy saapui. Ensimmäinen puoti, jolta levyn tilasin, postittikin tämän levyn. Samanniminen bändi, samanniminen levy, mutta väärä oli. Kokeilin uudestaan jostain toisesta levykaupasta, ja sain kuin sainkin viimein oikean LP:n.

Power Pop Lovers -blogin kävi lopulta huonosti. En muista mistä blogiin postatusta levystä se alkoi, mutta kyseisen levyn tehnyt laulaja-lauluntekijä rupesi pommittamaan blogia vihaisilla kommenteilla vaatien latauslinkkiä mitätöitäväksi. Ei siinä sinänsä mitään, että joku vaatii laittomasti nettiin postattua musiikkia poistettavaksi, mutta ko. herra sattui olemaan erityisen hankala ja ikävä tapaus, ja hänen onnistui myrkyttää blogin ilmapiiri niin pahasti, että avustajat lähtivät lätkimään ja Angelo jäi yksin vetämään koko hommaa.

Selvästi jo jossain määrin lannistunut Angelo postasi aikansa kuluksi uudestaan kaikki itse rippaamansa kuin myös avustajiensa rippaamat levyt, joiden latauslinkit olivat menneet vanhoiksi eli toimintakelvottomiksi. Minusta se oli hyvä juttu, sillä en ollut ehtinyt imuroida koneelleni kaikkia blogiin postattuja levyjä ennen latauslinkkien mitätöintiä. Pian Angelo sai ex-avustajiltaan vihaista postia. He eivät pitäneet siitä, että Angelo postasi blogiin uudestaan, lupaa kysymättä, niitä levyjä joita he olivat ripanneet ja tekstin kera esitelleet. No, se merkitsi blogin loppua sitten. Angelo hävitti koko blogin ja aloitti uudestaan, Power Pop Criminals -nimisen blogin kanssa. Sitä blogia hän sitten veti yksin, samaan malliin kuin ennenkin. 320 kbps:n mp3:sia, vinyyliälpeistä skannattuja ja jewelcaseihin sopivia kansia, sekä perusteellisia tekstiesittelyjä.

Jatkoin tämän uuden powerpop-blogin seuraamista vielä pitkään parasta ennen -päivämäärän umpeuduttua. Jossain vaiheessa, muutaman vuoden päästä, nimittäin alkoi tuntua siltä, että Angelolta alkoi mielekäs postattavaksi kelpaava materiaali loppua. Blogiin ilmestyi kaiken maailman demoja ja julkaisemattomia livenauhoja, jotka eivät minua kiinnostaneet.

Power Pop Lovers -blogin entiset avustajat perustivat omia blogejaan... tai ainakin yksi heistä perusti. Power Pop Lovers (eli toinen samanniminen) oli yksi blogi jota myös seurasin.

Siinä juttua tältä erää. Myöhemmin jatkan kertomusta sillä tapauksella, kun kiitokseksi kaikesta hienosta musiikista yritin avustaa Angeloa ja hänen myöhempää omaa blogiaan, ja tapahtui muuan yllättävä käänne...

 

Cirius: Cirius (1973)

Cirius II (1974)

FinnArctic-esittely:

"Cirius was, as far as I know, the first band from Pietarsaari who got to make a record. Credit goes to the boys for paving the way for other local bands like St. Petersaari, Fantasia (yes, that prog band), Break and Ragnar Hare.

Four amateur musicians comprised this band: Yngve Wikström (guitar), Olle Backlund (drums), Kjell Strömsholm (bass) and Stefan Sundqvist (guitar). They formed in early 1972 as Blommor och Bin (Flowers and Bees), and since everybody was blessed with a singing voice, they paid much attention to the vocal harmonies as well as the arrangements. Their material mainly consisted of covers, so they attempted to bring a bit of a personal touch to what they played.

The back cover tells some info about the boys and the band, informing that they all had other occupations besides music: Yngve studied, Olle worked in a lace factory, Stefan sold carpets and Kjell was in the army.

The LP's "Cirius" (1973) and "Cirius II" (1974) contain mostly outside material, except for three songs on the second album, imaginatively titled "Yön laulu", "Illan laulu" and "Aamun laulu". The other tunes, including Loggins & Messina's "My Music", Ivy League's "Funny How Love Can Be", Al Capps' "Half Breed", The Carpenters' "Yesterday Once More", and Bread's "Picture in Your Mind" should tell you that this is pure MOR. Nothing wrong with that, however. "Cirius II" at least isn't a disposable effort, although not a collector's item, either.

Does anyone know what these guys did afterwards?"

Löysin Music Hunterista bändin kakkoslevyn ja postasin sen FinnArcticiin. Ykköslevyn sain muutama vuosi myöhemmin MusicStackin kautta, USA:sta, Records By Mail -nimisestä puljusta 30 dollarilla. Etukannessa oli jonkin kirjaston pieni tarra, jonka poistin. Takakannen biisilistassa on muutama kappale ympyröity tussilla. Levyä ovat varmaan aika monet suomalaissyntyiset siirtolaiset kuunnelleet.

 

Clancy: Seriously Speaking (1975)

Baby Don't You Do It / Everything's Gonna Be Fine (1975)

Good Judgement / Leavin' Town (1975)

Every Day (1976)

Levyjen keräilyssä on antoisaa se, että kun löytää yhden hyvän artistin, hän johtaa toisen hyvän bändin / artistin jäljille, ja siitä johtaa jälki vielä kolmanteen hyvään nimeen...

Vanhoista Soundi-lehdistä löytämäni Brinsley Schwarz -bändin myötä löysin Ernie Grahamin, jonka ainoalla sooloalbumilla soitti Brinsley Schwarz taustalla. Sitten piti ruveta keräämään kaikki levyt, joilla Graham soittaa. Se olikin aika helppoa, Grahamin ura kun ei ollut mittava. Soolo-LP:n ja yhden soolosinglen lisäksi Eire Apparentin levy, yksi Help Yourself -albumi, ja sitten Clancyn molemmat albumit ja kaksi singleä.

Clancyn levyistä Every Day -LP löytyi Popparienkelistä siihen aikaan, kun ko. puoti hankkiutui kovalla kiireellä eroon kaikista vinyyleistä keskittyäkseen CD:ihin. Vinyyliä oli jäljellä enää muutama laatikko, ja tuo Clancy oli siinä joukossa yhtenä harvoista kiinnostavista.

Every Day oli valitettavasti pettymys. Ihan symppistä musaa, rentoa soitantaa, mutta se isku puuttui. Kaikki jäsenet tekivät biisejä - mistä seurasi että Grahamin kaltainen lahjakas tekijä hukkui sekaan aika pahasti - mutta kellään ei ollut mitään raflaavia ideoita tarjottavaksi. Silti piti kerätä loppukin tuotanto MusicStackin kautta. Ei yllätyksiä, mutta tulipahan Ernie Graham -kokoelma täyteen.

 

The Clap: Lattapäät laineilla (1981)

Suomalaisista 80-luvun alun ska-yrittäjistä se vähemmän vakavasti otettava. Jo Time oli aika hölmö bändi, mutta The Clap se vasta pelleilikin minkä kykeni. Vaan ihmekös tuo, kun sanoitukset rustasi Mato Valtonen (joka poseeraa levyn kannessakin). Tyypillinen huumorilevy siinä mielessä, että sille jaksaa nauraa muutamalla ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta kun vitsit on naurettu loppuun, ei levyllä ole enää mitään tarjottavaa.

 

The Clash: The Clash (1977)

Clash City Rockers / Jail Guitar Doors (1978)

(White Man) in Hammersmith Palais / The Prisoner (1978)

Tommy Gun / 1-2, Crush on You (1978)

Give 'Em Enough Rope (1978)

London Calling (1979)

Sandinista! (1980)

Combat Rock (1982)

Cut the Crap (1985)

Super Black Market Clash (1993)

Ensilevy "The Clash" on täyttä kamaa. Jenkeissä julkaistiin vuonna 1979 samanniminen kokoelma, jolla on muutama kappale ensimmäiseltä albumilta sekä sinkkubiisejä. Älkää sitä kuunnelko.

Give 'Em Enough Rope on vahvaa jatkoa ensilevylle. Meno on hitaampaa, mutta sävykkäämpää. Bändi vie sanomansa perille harkitummin ja moniulotteisemmin.

London Calling. Tämän nimikappale teki minuun vaikutuksen jo kun pikkupoikana kuuntelin sitä yhdeltä äidin nauhoittamalta kasetilta. Mestarillinen albumi.

Sandinista! on levy, jota on kuunneltava monta kertaa keskittyneesti ja suurella kärsivällisyydellä. Vasta sitten sen hienous alkaa avautua. Se kyllä palkitsee kuulijansa lopulta. Onhan tuolla triplalla melkoisesti täytekamaa, mutta se pitääkin ottaa rikkaana musiikillisena viidakkona, josta löytää kaikkea, eikä koskaan tiedä mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Jo avauskappale The Magnificent Dance heittää kuulijan sykkivälle suurkaupungin kadulle mukaan menoon.

Combat Rock on Clashin tuotannossa kevyt viihdelevy. Ainakin minulle on. Saan mukavan fiiliksen sitä kuunnellessani. Voin nojata tuolissa taaksepäin ja relata. Kun Taksikuskin Travis Bickle saapuu heittämään omat kommenttinsa kappaleessa Red Angel Dragnet, Combat Rock tuntuu suorastaan hyvältä kaverilta, jonka seurassa on rento meininki. Ainoastaan Allen Ginsbergin vierailu lipsuu ärsyttävyyden puolelle - minun on vaikea jaksaa sitä outoa mörinää.

Cut the Crap - jep, surullinen tapaus. Bernie Rhodes hukutti Strummerin ja vielä jäljellä olleiden kumppaneiden demot aivan täysin sotkuiseen, täyteenängettyyn tuotantoonsa. Esimerkiksi avauskappaleessa Dictator ei mistään saa selvää - ei sanoista eikä muustakaan. Jos jotain positiivista on pakko keksiä, niin Are You Red... y -biisissä syntetisaattori sykkii ja rummut potkivat hyvin, Movers and Shakersissa on hyvä aihe (mutta sanoitus on kustu), This Is England on muussa seurassa suorastaan valopilkku (lievä kehu), ja Fingerpoppin' on pöhkö mutta tarttuva.

 

 

26.11.2017

Clifters: Aurinkoon / Aurinkoon (Karaokeversio) (1992)

Olen aina ihmetellyt miten Clifters jaksaa veivata niitä biisejään. Luulisi olevan todella tympeää laulaa päivästä toiseen niitä Jaana Rinteen oksennuksia joita sanoituksiksi kehdataan nimittää. Tämän singlen ostin värivinyylihuumassani Espoontorin Poppa Joesta vain keltaisen vinyylin vuoksi. Clifters vieläpä soittaa tällä Jaffa-mainossinglellä kuin ravintolabändi.

 

Colin Towns: Full Circle (1978)

Tämä levy arvosteltiin ja kehuttiin Soundi-lehdessä, ja minä kiinnostuin. Kun se sitten sattui vastaan Hippie Shake Recordsissa, ostin.

Ian Gillanin luottomuusikko, kosketinsoittaja Towns teki musiikin Full Circle -nimiseen kauhuelokuvaan, jonka onnistuin näkemään Pirate Bayn ansiosta joskus 00-luvulla, muutama vuosi sen jälkeen kun löysin tämän soundtrack-levyn. Peter Straubin romaaniin perustuvassa leffassa Mia Farrowin esittämä nainen yrittää toipua tyttärensä kuolemasta ja muuttaa isoon, vanhaan taloon, jota asuttaa kuolleen pienen tytön rauhaton henki. Tuttua kamaa siis. Full Circle ei ole mikään suurtyö, mutta tarpeeksi mielenkiintoinen pikkufilmi joka tarjoaa muutaman hyvän väristyksen.

Towns on sittemmin tehnyt käyttömusiikkia (englanniksi production music tai library music - mikä olisi oikea suomenkielinen termi?) ja elokuvasoundtrackeja monta levyllistä, mutta on jäänyt vähän tunnetuksi nimeksi.

 

Coloured Balls: Heavy Metal Kid (1974)

Australian mestarikitaristin, Lobby Loyden johtama bändi ja heidän kolmas levynsä. Heavy Metal Kid on oma suosikkini, vaikka yleisesti ensilevyä Ball Power pidetään heidän mestariteoksenaan. Minusta tämä levy on sekä hevi, vaihteleva, kokeileva että jännittävä. Kyllähän bändi sortuu kaikenlaiseen ihmeelliseen häröilyyn varsinkin lopussa kun biisivarasto ehtyy ja 40 minuuttia musiikkia pitäisi kuitenkin saada purkkiin, mutta tavallaan pidän noista viimeisistäkin raidoista. Pidän juuri levyistä jotka menevät mielestäni hyvällä tavalla äärimmäisyyksiin muuttumatta liian rasittaviksi. Levyistä, jotka ravistelevat ja ällistyttävät minua.

Pidän kovasti levyn kannestakin. Bändin nimi oli siis todellakin Coloured Balls - kansitaiteilija unohti u-kirjaimen, mutta kellään ei ollut sydäntä huomauttaa hänelle siitä.

Hommatkaa jostain kuultavaksenne myös Mr. Mean Mouth -singlen b-puolelle hylätty Love Me Girl - se on suorastaan klassinen, heti päähän tarttuva herkähkö laulu jonka olisi pitänyt saada enemmän ekspositiota. Heh, onhan se toki YouTubessa.

Heavy Metal Kid -levystä vielä mainio arvostelu (paitsi että olen eri mieltä See What I Mean -balladista - minusta se on ihana). Kunhan vierittää sivua alaspäin, saa luettavakseen informatiivista tekstiä Melbournen nuorisokulttuurista, joka liittyy läheisesti Coloured Ballsiin ja syihin, miksi bändi päätti hajota pian Heavy Metal Kidin julkaisun jälkeen. Tarina muistuttaa hyvin paljon Sham 69:n ongelmia oman skinhead-fanikuntansa kanssa. Yksi postuumi Coloured Balls -levy tuli vielä 1976.

Pitkän arvostelutekstin lopussa mainitaan vielä Lobby Loyden vuonna 1976 tekemä soololevy "Obsecration", joka on toinen niistä Aztec Musicin CD:istä jotka jokin aika sitten tilasin, ja jotka kuusi päivää sitten saapuivat postissa. Obsecrationista juttua sitten toiste.

 

Combination: Relax By Combination (1977)

Matin ja Tepon levymerkillä julkaistu ainoa levy tältä turkulaisbändiltä. Löysin levyn Hippie Shake Recordsista 2008 kun puuhasin FinnArctic-blogin parissa, ja postasin sen sinne imuroitavaksi ja kuunneltavaksi. Valitettavasti en ole löytänyt englanninkielistä esittelytekstiä jonka blogiini kirjoitin, mutta voin tarjota levykotelon sisällä lymyilleen ruotsinkielisen leikkeen Åbo Underrättelser -lehdestä. Julkaisupäivämäärä oli 23.4.1977, ja LP oli juuri ilmestynyt.

 

Commodores: Machine Gun (1974)

Caught in the Act (1975)

Movin' On (1975)

Hot on the Tracks (1976)

Commodores (1977)

Live! (1977)

Commodores oli minulle hyvin tuttu yhtye jo lapsena, meidän levyhyllystämme kun löytyi Midnight Magic -LP ja yksi Best of, ja äidin kaseteilla oli muutama kappale. Myöhemmin kotiin ilmestyi vielä Nightshift -LP. Halusin kuitenkin tutustua yhtyeen varhaisempaan tuotantoon. Caught in the Act sattui silmiin ensimmäisenä Black and Whitessa, ja se tärähti kunnolla. Se oli ensimmäisiä hankkimiani soul/funk-levyjä, ellei jopa ensimmäinen.

Machine Gunilla kuuluvat tyypilliset ensimmäisen levyn viat. Kaikki on vielä hiukan alkuvaiheessaan, mutta nuori ja innokas bändi osaa potkia kunnolla persauksille kun sitä yrittää (nimikappale ja "Gonna Blow Your Mind", levyn kohokohdat). Rapid Fire on turhaa nimibiisin ideoiden kierrätystä, Lionel Richien kaksi kappaletta lopussa ovat vielä vähän harrastelijamaisia ja hölmöjä. The Bump on tiukkaa kamaa. The Assembly Linen intro on hieno hetki.

Caught in the Act on bändin paras työ. Jostain syystä The Bump on taas mukana, mutta olkoon, kun se kerran on hieno kappale. Slippery When Wetin intro on vaikuttavaa kuultavaa, hienoa että sillä koristellaan biisiä vielä myöhemminkin. Milan Williams on tehnyt taas funkyn instrumentaalin ("I'm Ready"), mutta tällä kertaa se erottuu vähän selkeämmin Machine Gunista. Lionel Richie on löytänyt itsensä laulunkirjoittajana ja erottuu heti joukosta bändin balladinikkarina ("This Is Your Life").

Commodores ajatteli avata Movin' On -levynsä kolmella yhteenmiksatulla kappaleella ja saada näin levylle rajun alun. Valitettavasti yksikään niistä ei kuulu bändin tarttuvimpiin, mutta kyllä ne hyvää menoa tarjoavat. A-puolen päättävä Richien balladi Sweet Love on se levyn iso hitti, ja ansaitusti. B-puoli on tasavahva. (Can I) Get a Witness ja Gimme My Mule ovat hyvää keskitason funkia, Time siistiä ja kivankuuloista 70-lukulaista soulpoppia, ja Cebu päättää levyn tunnelmallisella instrumentaalituokiolla.

Hot on the Tracks on niin hyvä kokonaisuus, että se kohoaa toiseksi parhaaksi levyksi. Commodores kuulostaa erittäin itsevarmalta, ja kun on esittää vahvaa biisimateriaalia, niin kyllä kelpaakin. Levyn iso hitti on taas Richien kynäilemä balladi, Just to Be Close to You. Puheosuus kahden minuutin kohdalla meinaa lipsua yli, mutta se suvaittakoon. Captain Quickdraw on hassu radio-DJ-sketsi josta en tajua puoliakaan.

Kahta poikkeusta (Squeeze the Fruit ja Patch It Up) lukuunottamatta Commodoresin vuoden 1977 nimikkolevyn kappaleita jouduttiin alunperin lyhentämään, jotta ne mahtuivat vinyylille. Satuin löytämään levystä CD-version, jolla on ne alkuperäiset, lyhentämättömät versiot ensimmäistä kertaa julkaistuina. Ihan kiva bonus. Soundeja on nyt viilattu siistimmiksi kuin aiemmilla levyillä, mutta hyvänä, rentona kuuntelulevynä tämä on mallikas paketti. Funky "Brick House" ja balladi "Easy" ovat ne hitit.


 


 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38