Jon English: Words Are Not Enough (1978)

Jon English & Mario Millo: Six Ribbons / Against the Wind (Instrumental) (1978)

In Roads (1981)

Australian rock-suuruuksiin kuuluva karheanaamainen Jon English tummine silmänympäryksineen kokeili kykyjään myös näyttelijänä. Suomenkin telkkareissa nähtiin 80-luvun alussa tv-sarja Against the Wind eli Vastatuuleen. Näin siitä jotain pikkupoikana. Jokunen vuosi sitten imuroin sarjan Pirate Baysta ja katsoin kerralla läpi. Yleensä en pidä tuollaisista draamajutuista, mutta Against the Windin jaksoin hyvin katsoa sen yhden kerran. Olihan se kelpo työtä. Tuo Six Ribbons -sinkku on ko. tv-sarjan soundtrack, iso kansainvälinen hitti ja edelleen komea, liikuttava balladi. Onhan siitä tehty muutama suomenkielinenkin cover.

 

Joni Mitchell: Court and Spark (1974)

The Hissing of Summer Lawns (1975)

Hejira (1976)

"Joni Mitchellin levy on nautittava. Virkeämpi kuin Blue - ihan silkkaa poppia. Jo kakkosraidan Help Me aikana hyrisin tyytyväisenä. Raised on Robberyssa pistettiin rockvaihde päälle ja Twisted päätti levyn jatsahtavasti."

"Nyt alan olla kohta Joni Mitchell -fani. The Hissing of Summer Lawns on taas pykälän verran edellistä mutkikkaampi ja runsaampi Mitchell-levy. Hejirassa sovituspuolella on otettu vähän takapakkia ja annettu sanoitusten puhua. Teemalevy automatkasta halki preerian ja itsensä etsimisestä. Vaatii täysillä keskittymistä ja useita kuunteluja. Song For Sharon upeine taustalauluineen ja dramaattiseksi sovitettu Black Crow tekivät suurimman vaikutuksen."

Siinä 1001 albums -kuuntelun aikana Kvaakiin kirjoittamani kommentit.

 

Jorge Ben: África Brasil (1976)

"Jorge Ben sekoittaa sambaansa rockia ja funkia ja saa aikaan oudon keitoksen, jossa minullakin oli vähän sulattelemista. Cuícaa käytetään runsaasti, ehkä liikaakin. Parhaat esitykset löysin levypuolten lopuista: Taj Mahal, Cavaleiro do cavalo imaculado ja nimikappale."

Noin kirjoitin Kvaakiin. Cuícaa kuullaan tosiaan vähän liikaa. Onhan se jännä soitin, mutta pitemmän päälle sen uikutus alkaa käydä hermoilleni. Pakko silti kiirehtiä sanomaan, että pidän tästä levystä erittäin paljon. En minä muuten olisi tilannut sitä Amazonin kautta.

Rod Stewart joutui vastaamaan oikeudessa plagiointisyytteisiin, kun Da Ya Think I'm Sexy -hitin oli huomattu kopioivan Benin Taj Mahal -biisin yhtä sävelkoukkua. Juttu sovittiin tyylikkäästi ja kaikessa ystävällisyydessä Benin hyväksi. Stewart myönsi myös, että syntsariffi oli kopioitu Bobby Womackin kappaleesta "(If You Want My Love) Put Something Down on It". Hmm, siinäpä lisää vertailua tehtäväksi.

 

Jormas: Saat miehen Rööperiin - Kaikki levytykset 1965-68 (2001)

 

 

Jormas oli kyllä parhaita pop-yhtyeitämme 60-luvulla. Aina tosin hekään eivät osuneet. Uhkarohkea yritys tehdä California Dreamin' kaatuu nenilleen ei-ihan-vakuuttavan stemmalaulun ja räpeltävän kitarasoolon takia. Beatlesien Hello Goodbyen suomennos Kenties kenties epäonnistui sanoituksen osalta - en pysty kuuntelemaan biisiä vaivaantumatta.

Mutta mitä noista. Mainiota poppiahan tämä muuten on. Sincerely-LP on onnistunutta Suomi-psykedeliaa ja musiikillisesti melkoinen harppaus eteenpäin ensimmäisen albumin jälkeen. Laulukielen vaihtelukaan ei enää haittaa, kun kaikki kappaleet ovat englanniksi.

90-luvun puolessavälissä oli jossain Radiomafian musiikkiohjelmassa - olisiko ollut aamuohjelma Eldorado vai jokin muu - sisäänrakennettu sarja, jossa esiteltiin suomalaisen pop-historian studiotemppuiluja. Kerrottiin mm. Apollon albumin (1970) tuplakitaroista, Vesa Enteen Nuori rytmi -hitin kaikuefektin tekemisestä, ja siitä, miten Jormaksen Rööperiin-hitin trumpettisoolo piti soittaa tavallisella trumpetilla kun ei studiosta löytynyt piccolotrumpettia jota alkuperäisessä Penny Lanessa oli kuultu, ja sitä sitten nopeutettiin jotta soolo kuulosti enemmän piccolotrumpetilta. "Se oli aikamoista konstailua sen aikainen äänilevyjen tekeminen...".

 

Various Artists: JP-Musiikki - Kaikki singlet 1979 - 1987 (2017)

Onnittelut Nummisuutareille. Heidän Japanilaisen rockinsa sanoitus tekee pilkkaa sekä rock-sanoituksista, japanin kielestä että kuulijan älykkyydestä ja arviointikyvystä. Natisuttakaa te itse vain sitä hetekaanne.

Ilpo Havun single olisi lajissaan tyydyttävää valssi- ja humppaiskelmää, jos se halpa syntetisaattorisoundi taustalla olisi korvattu jollain omaperäisemmällä, vaikka harpulla tai pianolla.

Aika erikoista pistää näin täyteen ahdetut sovitukset ilmiselvän kuoroyhtyeen taustalle, siksi Karpalon Tuhansin äänin -singleä kuuntelee hämmentyneenä. Sade peittää kyyneleet on saanut hillitymmät ja tyylikkäämmät sovitukset.

Jarno Sarjanen vetää hyvin purevan taksikuskilaulun. Vihkosen mukaan sinkku on yksi JP-Musiikin menestyneimmistä, ja varmasti olen sen joskus aiemmin kuullutkin.

Rumien miesten yhtye pyrki ehkä liikaakin omaperäisyyteen ainoalla singlellään. Oliko tarpeen päättää a-puoli tuollaiseen turhankin pitkään kaaokseen? Laulajalla on selvästi patoutunutta tuskaa mitä purkaa, mutta ei häntä pitkään jaksaisi kuunnella.

Pentti Puntti Band on tietysti kaikessa maalaisuudessaan oivaltanut funkin idean aivan väärin. Irja-kuiskailu menee överiksi. B-puolella rupeaa sentään jo junttihuumori huvittamaan, mutta kiitos kompaktille singleformaatille siitä, että tämmöistä ei tarvitse isona annoksena kuunnella.

Nummisuutarien Aikakone-singlellä JP-Musiikki sinetöi lisää linjaansa Suomen omituisimman iskelmämusiikin julkaisijana. A-puoli on kyllä omalla kierolla tavallaan hauska. Geronimo on OK modernia myöhäis-rautalankaa.

Minä kuulun niihin, joille Paajasen Yläkerran psyko on liian kova pala, mutta Hait tyttöjä syö on kovastikin mieleeni.

Salomonin Se koskee on masentava iskelmäballadi, ja b-puolen Delilah on kiduttavan pateettista kuultavaa kenen tahansa esittämänä. Moi vaan, Salomon, onneksi lopetit tähän.

O.J. Kiven Niin kai se on -sinkku on ainoa varsinainen syy miksi ostin tämän boksin. A-puoli on väsyttävän vaimeaa, tasapaksua ja monotonista hyminää. B-puolen Nousin aamuun kanssa auringon omaa sentään nopeamman temmon ja puhallinta taustalla, mutta eikö Kivistö voinut ideoida tähänkään kappaleeseen kunnon repäisevää kertosäettä?

Pearly Cat oli selkeästi vielä aloitteleva rockbändi. Soitto kompuroi eteenpäin, eivätkä palaset (rummut, kitarat, basso) loksahda yhteen. Saattaa tosin johtua miksauksestakin. Erottuvana piirteenä heillä oli naisvokalisti, joka kiljuukin aika hyvillä äänivaroilla, mutta miksaus on tosiaan mennyt aivan pieleen. Harvassa ovat ne levytykset, joissa bassosta saa paremmin selvää kuin laulajan äänestä tai siitä mitä hän laulaa.

Jukka Heinon single Legendaari sai aikaan ahaa-elämyksen: onko a-puoli juuri se kappale, joka soi puhallinsektion instrumentaaliversiona Heikki Hietamiehen vetämässä Lauantaitanssit-ohjelmassa? Melodia on ilmiselvästi sama. Legendaarin sävelsi Eino Virtanen, ja samanniminen mies ohjasi paljon Lauantaitanssien jaksoja. Ainut asia joka vähän klikkaa on, että Legendaari levytettiin ensimmäistä kertaa 1974 ja Lauantaitanssit alkoi jo 1970.

Marduusialainen kissantervauslaulu on yksi Innasen neronleimauksista. Enkä pahastu sanoituksesta, vaikka kova kissaihminen olenkin.

Eemelin ensimmäiset EP:t ovat nerokasta omaehtoista huumoria (Urheiluselostusta eritoten rakastan), mutta kun ei Suomi ymmärtänyt moisen päälle 50- ja 60-luvun vaihteessa, Eemelin huumori latistettiin ja kansanomaistettiin. Hänen ympärillään pyöri menneisyyteen jämähtäneitä juntteja. Aika ajoi lopulta Eemelin ohi, ja vuonna 1980 Mulla menee hitaasti -singleä tehtäessä hän oli muinaisjäänne.

Kuorolaulua ja tiputanssia, huokaus. Ei tämä JP-boksi päästä minua helpolla. Rockin nopeasti hylännyt luopio Pekka Loukiala laulaa venyttelevästi pateettisen Äiti maa -itkuvirren. B-puolen suomennos Björn Skifsin vuoden 1981 euroviisusta on sentään musiikillisesti siedettävämpi, vaikka Loukiala ei ollut todellakaan sopivin mies sitä tulkitsemaan.

Hillel Tokazierin pirteä pianonpimputus keskeyttää hetkeksi piiitkän ja ikävän iskelmäputken. Ei Tokazierkaan mitään enempää tarjoa, mutta onpahan jotain vaihtelua.

Huh, viitoslevyllä alkaa homma heti piristyä. Sonja Lumme laulaa kyllä hyvin... Yritin selvittää Toiveiden saaren alkuperän, mutta turhaan. Joseph Koo ja James Wong tekivät paljon musiikkia Bruce Lee -leffoihin, mutta tuskinpa vastaus löytyy siltä osastolta. Pam-Pam-Pamela, no niin, onhan tuo kuultu... Tin Janinet, Outi Poppit ja Just Divorcedit minulla on jo vinyylillä eikä niiden välissä ole juuri mitään, mutta onpahan sentään parempaa musiikkia.

Jarno Sarjanen vetää vanhan Drunken Sailorin omilla sanoillaan. Arkatavaran singlet ovat ihan hyvää perusrokkia, paitsi Aikavelka vähän pehmo.

Sometimes When We Touch on tympeä siirappiballadi alkuperäisenäkin, Marina & Marinon versio on harrastelijamainen ja kömpelö. Taustaa on vaikea edes huomata, se erottuu heikosti sieltä jostain mutta siitä on vaikea sanoa mitään. Onko siellä jossain mieskin laulamassa? B-puolellakaan en huomaa mitään erityistä lahjakkuutta.

Lipponen paiskoo ainoan singlensä a-puolella kovaa rokkia. "Pistetään siikaa" on onnistunut voimannäyttö laulaja Matti Tuonoselta. Rauhallisempi b-puoli Johnnie Walkerin blues sisältää ripauksen vanhaa jatsiklubihenkeä varsinkin alussa ja lopussa. Alaston nainen ja Voimaa ovat molemmat tuhtia rokkia ja pitävät yllä tasoa. Kiinnostaisi kuulla näiden julkaisematon albumi.

The Voice of Mengelen singlen a-puoli on paljon helpompaa musiikkia kuin odotin. Dancin' Like an Alien on suorastaan kaupallista melodista hardrockia. B-puoli on vähän vaikeammin sulavaa jytinää.

 

7.1.2018

J. Salminen Systems: Rokki on taidetta (1981)

Jyrki Salminen sai useita omia kappaleitaan Virroista kotoisin olleen Lizardsin LP:lle Herätkää! Vartiotorni kaatuu, mutta miehellä oli omakin bändi, joka pääsi tekemään LP:n samana vuonna.

Salminen on saanut joihinkin teksteihinsä tervettä yhteiskuntakritiikkiä. Laitossarjaksi kutsumansa biisikolmikko Takaisin laitokseen - Isoveli - Halitulijallaa on levyn vahvinta antia. Koko levyn ajan on kuitenkin se fiilis, että jotkut ratkaisut olisivat vaatineet vielä kypsyttelyä. Jotain Kaijan kaulaa -biisiä leimaa... no, vähän erikoinen fetissi. Veikko ja Taina pilataan liiallisella kieli poskessa -pelleilyllä.

Räminää kärsii liiasta pituudesta, ja miksi Roxene vedetään läpi niin junnaavan hitaasti, verrattuna Lizardsin sujuvasti hölkkäävään versioon?

Salmisella oli myös vielä töitä tehtävänä laulajana. Äänessä on aneemisuutta, ruikuttavaa sävyä joka ei mene läpi kaikissa kappaleissa. J. Salminen Systems oli lupaava, yritteliäs bändi, joka ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa saanut itsestään tarpeeksi irti. Kannen hutaistu typografia ja valokuvan huono rajaus ei myöskään miellytä graafisen suunnittelijan silmääni.

 

JSS: Rautasydän (1983)

Kaksi vuotta myöhemmin Jyrki Salminen oli saanut homman toimimaan juuri niinkuin piti. Rautasydämellä hän oli löytänyt oman soundin, ja siinä soundissa pysytään. Ilmoille paiskotaan vakavaa, modernia rokkia, johon on luotu tunnelmaa hillitysti käytetyllä syntetisaattorilla ja kaiulla. Ehkä biisit ovat vähän liiaksi samasta muotista puserrettuja, mutta kokonaisuus on yhtenäinen ja tarttuvaa melodianpätkää riittää koko levyn mitalla.

JSS ei ole mikään J. Salminen Systems uudella nimellä, sillä pääjehun lisäksi jäljellä on vain basisti Jarmo Salmela. Rokki on taidetta tuntui hirveän vaikealta levyltä löytää mistään, suorastaan maan nielemältä (ei ollut montaa mainintaa netissäkään), mutta marraskuussa 2015 äkkäsin sen Black and Whitessa myynnissä 20 eurolla, ja otin epäröimättä talteen. Rautasydäntä sen sijaan näkee kivasti vähän joka paikassa halvalla. Suosittelen hommaamaan itselle.

Salmisella oli myöhempänä bändiyritelmänä Rip Kirby, joka pääsi tekemään muutaman ilmeisesti keskinkertaisen poppisinglen vuosina 1988-1991. Ainakin ensisinkku "Tiina / Tunteiden hautausmaa" oli pettymys.

 

Judge Bean Jr. and the Jury: You Hate Me and My Stetson Hat / Seventeen and in a Misery (1981)

Tuomari Nurmion yhden singlen sivuprojekti on kuin palavan maailmanpyörän melskettä, a-puolensa osalta lievillä kantrivaikutteilla höystettynä. Mausteista, nurmiomaista hupia niille, jotka tykkäävät rähinästä.

 

Juha Vainio: Legendan laulut - Kaikki levytykset 1963 - 1990 (2008)

Kansi kiinni ja kuulemiin (1976)

Isoisäni syntyi Lemillä, mutta muutti jo nuorena miehenä Kotkaan ja asui siellä loppuikänsä. Siellä tietysti pantiin minun äitinikin alulle. Lapsuus- ja teinivuosinani kävin aika usein Kotkassa, ja olen kehittänyt hyvin läheisen ja lämpimän suhteen ko. kaupunkiin. Kaunis paikka, jossa voisi vaikka asuakin (en kuitenkaan...). Junnua kuuntelen kuitenkin ihan muuten vain, en Kotka-yhteyksien takia. Toki tunnen jonkin erityisen sykähdyksen sisälläni, kun Junnu esim. Siitä on jo aikaa -laulussa laulaa Kotkan satamasta, jota useita kertoja käytiin katsomassa vaarin kanssa kävelyretkillä.

Tykästyin vuosia sitten Vainion varhaiseen, hurjaan ja humoristiseen tuotantoon. Lainasin pääkaupunkiseudun kirjastoista kaikki mahdolliset Juha Vainion albumit ja kokoelmat jotka vain löytyivät, ja keräsin c-kaseteille kaikki niillä olleet vuosien 1963-1975 levytykset. Kun se 10 CD:n boksi tuli, ostin empimättä. Syynä ostoon oli nimenomaan se varhaistuotanto. 70-luvun edetessä Vainion tyyli pehmeni minua vähemmän miellyttäväksi, mutta kyllä löydän myöhemmästäkin tuotannosta omat ansionsa.

Vuosien 1963-1975 levytykset ovat parasta. Myöhempää tuotantoa on kiva kuunnella taustalla fiilistä luomassa. Siitä tulee sentään hyvä mieli, kun on harmitonta ja lämminhenkistä. Mainoslauluista on pakko aina kuunnella "Tappara on terästä", "Kaukalosamba" ja "Kulttuuri on karua". Muita mainoslauluja kuuntelen harvemmin, onnittelulauluja vielä harvemmin, ja pornolaulut olen jaksanut kerran kahlata läpi.

"Viidakon rummuissa" imitaatio- ja muut taustahälyt meinaavat aina välillä peittää Junnun äänen alleen. "Kaulittu twist" jaksaa naurattaa joka kerta. "Jos vain saisin nastahampaan takaisin" on paljon parempi kuin alkuperäinen "All I Want For Christmas Is My Two Front Teeth", jonka piipitys ärsyttää ja biisirakenne on hajanainen. Miten tuo vihellys onnistui Junnulta?

Poliisi ja Naapuri ovat muuten hauskoja, mutta Reijo Tanin imitaatiopelleilyjä ei tuottaja/miksaaja ole tajunnut pätkiä kohtuumittaisiksi. Nehän jatkuvat vielä siinäkin vaiheessa kun Juha rupeaa taas laulamaan. Ainakin Poliisista muistan kuulleeni version, jossa imitaatiot eivät ole niin pitkitettyjä. Mutta Irwin-viittaus saa aina huvittuneen hymyn suupieliini.

Regina Rennosta jään kaipaamaan hälinätöntä singleversiota. Folkkis-kokoelman liveyleisö liioitteli noissa ääntelyissään ja taputuksissaan, kyllä livetunnelman feikkaamiseen olisi riittänyt vähempikin melskaaminen.

Lepakkomies on taas niitä riemastuttavimpia Junnu-tuokioita. Minä olen katsonut nuoresta asti tarkkaan 60-luvun Batman-tv-sarjaa, joten Junnun mukaelman pienetkin vitsit ja vivahteet menevät ns. himaan.

Yksioikoisesti senkun tykkään enemmän, mitä vitsikkäämpi laulu on. Suomi-Ruotsi on siis paras, riimipelleilyineen ja kohelluksineen. Tyyliltään aivan päinvastainen urheilukuvaus Meksikon kisat jää pitkäveteiseksi dokumentiksi - ainoa anti on hauska "teki lasta - tequilasta" -sanaleikki.

Mä en muista mitään -laulussa hoilataan sekä Kotkasta että Helsingistä, kahdesta elämäni kaupungista, ja sekä Junnu että Rempo suoltavat vitsejä katkeamattomana virtana. Väkivaltalaulu sisältää vielä sanomaakin huulenheiton lomassa, tai pitäisi vissiin sanoa päinvastoin.

Lista-Leo ja Firman pikkujoulut menevät kuitenkin minunkin mielestäni överiksi. Näiden laulujen sävy on ikävän kitkerä, ja niistä on vaikeampi nauttia. Lista-Leo on esityksenäkin heikohko, se katkeilee ja sortuu banaaliuteen.

Myönnettävä on, että vuoden 1972 albumi Viisari värähtää on tehty vähän väkivaltaisesti. Kappaleet joskus vähän liian nopeita, sovitukset olisivat kaivanneet hillitympää otetta. Pidän silti tästä viihdyttävästä lopputuloksesta.

Vuonna 1975 ilmestynyt Tulin, näin ja soitin on tässä mielessä parempi levy, kun sovitukset ovat hiotumpia ilman että viihdyttävyydestä on juurikaan tingitty. "Tulta päin, tulta päin, Merisusi kyntää näin, kylän suurin kypärä ja letku näin *sniff* Mikä palaa näin?"

Kesti monta vuotta, ennen kuin melko vähän aikaa sitten tajusin vihdoin viimein, mitä Tukka pois ja linnaan -laulussa lausutaan yhdessä kohdassa: "Oos ääneti, tä!". Kesti enemmänkin kuin yhdeksän vuotta, sillä jo jokusen vuoden ennen kuin CD-boksi julkaistiin, lainasin kirjastosta yhden Finnlevyn Toivekonsertti-kokoelman, jossa tuo oli mukana.

Kansi kiinni ja kuulemiin oli sen käpyläläismiehen levykokoelmassa, ja ilman muuta otin sen kokoelmaani. Se lieneekin ainoa Vainion levy, joka koskaan löytää tiensä minun kämppääni. Varhaisemmat levyt ovat liian kalliita (ja harvinaisia), myöhemmät taas lähtevät halvalla, mutta ne eivät kiinnosta minua.

Otto Suuressa sana "sinkeri" kummastuttaa minua. Eihän sellaista sanaa ole olemassa, mitä nyt Singer-ompelukoneesta voi joku käyttää sellaista suomalaiseen suuhun sopivaa väännöstä (juu, tarkistin googlaamalla). Mutta ei ompelukonetta voi selkään viskata.

Punk-humppa kiinnosti kuulla erittäin paljon, mutta se olikin sitten pettymys. Eihän tuossa kappaleessa mitään punkkia ole, eikä sellaista saa aikaiseksi sorsapillillä ja pyssynlaukauksella.

Hymy Suomelle -kasetin imitaatiot olisi ollut hauska kuulla, sääli kun ne jätettiin pois. Tai onhan siellä yksi, Verolaulun lopussa. Ja onneksi onkin, sillä muuten ei huomaisi mitenkään kappaleen vaihtumista. Missi ja miljonääri kun on aivan samanlainen humppa. Kasetilla vaihtui puolisko tuossa kohdassa, joten noiden biisien samankaltaisuus ei siinä häirinnyt. CD-aikana nuo kuitenkin kuulee heti peräkkäin.

Aivan mahtava tuo nauru Antaa palaa vaan -kappaleen lopussa. Rahtari-Kallen tarinan luin joskus takavuosina ruotsiksi, jonkin ruotsalaisen viikkolehden vitsipalstalta. Vitsin oli lähettänyt vissiin joku ruotsinsuomalainen. Vitsi oli tosin sen verran erilainen, että raggarit tyytyivät vain nappaamaan kätösiinsä rahtarin voileivät eivätkä aiheuttaneet muuta häiriötä, mikä teki rekkakuskin kostotoimenpiteestä vähän ylimitoitetun. Vitsi oli vielä kuvitettukin, lehden piirtäjän toimesta, letkeän sarjakuvamaisella tyylillä.

Veljet keskenään -laulusta (tai no, vain sen kertosäkeestä) on olemassa tv-mainoskäyttöön tehty versio, jossa on aivan eri sanat. Mainoksessa mainostettiin olutta seuraavasti:

"Näin saapuu ykkös-mallasjuoma
kuin hyvän tutun tuoma

se tunnelman taas aikaan sai

Kun lähteenraikas lahtelainen
on paras seuralainen
siis lahtelaista, totta kai!"

Tuossa 80-luvun puolessavälissä tehdyssä telkkarimainoksessa ei laulanut Junnu, vaan joku iskelmälaulaja. Mikä lie Matti Esko tai Kai Hyttinen se oli. Sain taltioitua tuon mainoksen ääniraidan kesämökillä c-kasetille vuonna 1984, siksi muistan sen.

Heh, Matkalla pohjoiseen soitettiin kerran Meriradiossa, jokailtaisessa Iltatuulen viesti -ohjelmassa, joskus 1994-95, kun olin sivarina Taalintehtaalla. Myöhemmin ohjelmaan soitti joku keski-ikäinen tai vanhahko rouva ja paheksui sitä, että radiossa soitetaan tuollaisia pornolauluja. Miesjuontaja puolusteli rauhallisella ja keveällä äänensävyllä, että ei se mikään pornolaulu ole, vaan täyttä todellisuutta monelle miehelle.

Juha Vainion parhaana tarinalauluna ja nerokkaimmin laadittuna tarinana pidän Aleks ja Jaania. Siinä on runsaat ainekset saatu pysymään koossa esimerkillisesti, ja pidetty huolta sekä riimittelyn näppäryydestä että tarinan kuljetuksesta.

Loppuvuosinaan Vainio oli jo liian leppoisa. Mennyttä oli se mies, joka aiemmin kommentoi niin purevasti ajankohtaisia ilmiöitä. Seitsemännen CD:n lauluissa kaikki on niin ihanasti, ja Junnu keskittyy vain nauttimaan elämästään - pelaa golfia ja loikoilee palmurannalla. No, kyllähän tuo fiilis tarttuu minuun, ja monta kertaa näitä biisejä kuunnellessani on elämä tuntunut taas elämisen arvoiselta.

 

9.1.2018

Juice Leskinen & Coitus Int.: Juice Leskinen & Coitus Int. (1973)

Per Vers, Runoilija (1974)

Juice & Mikko: Juice & Mikko (1975)

Juice Leskinen: Singlet 1974-76 (1976)

Juice: Keskitysleirin ruokavalio (1976)

Lahtikaupungin rullaluistelijat (1977)

Juice Leskinen Slam: Tauko I (1978)

Tauko II (1979)

Viidestoista yö (Tauko III) (1980)

Kuusessa ollaan (1980)

Ajan henki (1981)

Juice Leskinen: Dokumentti (1981)

Juice Leskinen Slam: Kettusen Pekka ja Happosen Marja / (Instrumental) (1981)

Juice Leskinen Grand Slam: Sivilisaatio (1982)

Juice Leskinen: Parhaat (1982)

Juice Leskinen Grand Slam: Boogieteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten: lyhyt oppimäärä (1983)

Puhemies / Lamminpää (1987)

Ensimmäinen Coitus Int. -albumin ykköspuoli on minulle kuin yhtä hittiputkea, mutta kaikki se mikä on Oo! Raili- ja Rokkaan-biisien välissä on ollut minulle vaikeampaa digata. Kyllä se menee, mutta semmoisena taustalla soivana kamana. CD ostettu joskus 90-luvun puolessavälissä, kun asuin Mäkkylässä. En kai tuntenut ennestään muita biisejä kuin Heinolassa jyrää ja Hän sammuu, mutta luotin siihen, että hyvä levy on.

Per Vers, runoilijan ostin CD:nä jo joskus 90-luvun alkupuoliskolla. CD:n kuvapintaan oli prässätty ihan oikeat tiedot, mutta kun olin tökännyt levyn soittimeen, alkoikin kaiuttimista kuulua Belinda Carlislea: "Live your life be free...". Kiitos elämänohjeesta sentään.

Sittemmin päätin, että Per Vers on ehdottomasti hommattava vinyylinä, että saa sen Juntusen sarjiksen.

Panomiehestä muistan iäti keikalla 70-luvun puolessavälissä kuullun dialogin Juicen ja yhden yleisön edustajan välillä - tämän olen kuullut joskus radiosta:

Nuorimies: "Soita se Panomies."
Juice: "Tä?"

Nuorimies: "Soita se Panomies!"
Juice: "Älä kuule poika rupee nimitteleen."

Juicen ja Mikon taisin hankkia City-Käytävän levykaupasta pian omilleni muuton jälkeen. Olin lainannut vinyylin jo aiemmin Leppävaaran kirjastosta, ja siitä jäi tarpeeksi hyvä jälkivaikutelma.

Singlet 1974-76 lienee ihan ensimmäinen ostamani Juice-levy. Ostin sen 90-luvun alkupuolella Leppävaaran Maxi-Marketista hauskojen biisinnimien ja muutaman tutun kappaleen houkuttelemana.

Lahtikaupungin rullaluistelijat -albumi alkaa - ja Runt och runt (omkring) päättyy - samalla traditionaalilla sävelmällä jonka Cumulus levytti albumilleen Tillsammans nimellä Pekfingervalsen. Vaan mikä on sävelmän nimi?

 

 

Sivariaikanani minulla oli kolme Juice-kasettia. Kuusessa ollaan, Sivilisaatio, ja yksi sisälsi Tauko kakkosen ja kolmosen biisit höystettyinä "Hauho / Eksä pese sitä koskaan" -singlellä. Nyt minulla on siis kaikki CD:nä. Sillä Tauko-biisien kokoelmalla osa Juicen lavaspiikeistä oli leikattu pois ja kappalejärjestystä vähän muutettu, joten CD:illä oli vielä jotain uutta tarjottavaa.

Kun kuuntelin Mussoliini perusdiiniä ensimmäisiä kertoja, tuumin, että Juice menee huulenheitossaan liiallisuuksiin, ja että kappaleen hidas osuus on ylipitkä. En ole vieläkään päässyt yli tästä käsityksestä.

Juice kertoi joskus miten Ekumeeninen jenkka sai alkunsa. Hän mietti, löytyisikö sanalle öylätti yhtään riimisanaa. Lopulta hän totesi, että löytyy, jos se taivutetaan öylättiin - silloin saadaan riimipari "öylättiin - höylättiin". Sitten Juice pohdiskeli, kuinka tätä oivallusta saisi hyödynnetyksi. Laulunhan siitä sai tehtyä.

Sivilisaatio on pettymys. Pahin tapaus on Villi länsi, joka on niin pahasti alisovitettu, ettei se jaksa kuin hieman savuta, vaikka sen olisi voinut saada kunnon roihuun. Vesa Sytelän rummuttelu koko albumilla tuntuu demoraidoilta, epävarman ja haparoivan kuuloiselta koesoitolta, joka on pistetty purkkiin ensiotolla, ja myöhemmin olisi ollut tarkoitus äänittää sitä varmaa ja tarkkaa kannujen jytinää.

Parhaat-LP:n ostin divarista joskus 90-luvun puolessavälissä kun asuin Mäkkylässä kaikkien vierailla paikkakunnilla opiskelun ja sivariajan välissä. Muutama albumien ulkopuolinen singlebiisi oli syynä ostoon. Levy jämähti sitten moneksi vuodeksi äidin ja isäpuolen levyhyllyyn, kunnes syyskuussa 2010 vihdoin sain haetuksi sen sieltä pois. Taitaa niin muodoin olla yhdessä Boxcarin Necktie Partyn kanssa ensimmäisiä itse omalla rahalla ostamiani vinyylilevyjä.

 

 

10.1.2018

Jukka Gustavson: ...Jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen (1978)

Valon vuoksi (1979)

Toden toistoa (1981)

Valon vuoksi on näistä levyistä se, jonka mielelläni laitan soimaan. Gustavsonin Neljä vuodenaikaa lyö minun sydämessäni laudalta Vivaldin näkemyksen. Tosin nimiraita tuntuu hieman antikliimaksilta, se ei ole ihan sellainen huipennus kuin olisin toivonut. Toiseksi viimeinen raita kasvattaa jännitystä niin pitkään ja hartaasti, että nimiraidan rauhallinen harmonisuus ja tasaisuus tuntuu pettymykseltä. Silti mahtava sävelteos.

Jaloa ylpeyttä yletän tarjoaa paikoitellen hieman samaa musiikillista tyyliä ja henkeä kuin Valon vuoksi, joten sekin on oikein kuunneltava. Albumin päättävä 13-minuuttinen Kolme evankeliumia vain on melko tavanomaista funk-mausteista jazzrockia.

Toden toistoa kuplii ja kiehuu musiikillisesti paikoin mukavasti, mutta sanallinen anti on ateistille liian henkistä.

 

11.1.2018

Jukka Tolonen: Tolonen! (1971)

Summer Games (1973)

The Hook (1975)

Hysterica (1975)

Crossection (1975)

A Passenger to Paramaribo (1977)

Jukka Tolonen Band: Montreux Boogie (1978)

Jukka Tolonen: Mountain Stream (1979)

Coste Apetrea / Stefan Nilsson med Jukka Tolonen: Vänspel (1979)

JTB: JTB (1979)

Just Those Boys (1980)

Jukka Tolonen: High Flyin' (1980)

JTB: Dum's Have More Fun (1981)

Jukka Tolonen & Coste Apetrea: Touch Wood (1981)

Jukka Tolonen: In a This Year Time (1982)

Oreo Moon: Walk Don't Scream (1983)

Jukka Tolonen & Coste Apetrea: Blue Rain (1985)

Jukka Tolonen: Radio Romance (1986)

Jukka Tolonen Trio: The Last Mohican (1995)

Jukka Tolonen: Big Time (1997)

Jukka Tolonen Ramblin' Jazz Band: Pop-Liisa 3 (1973 / 2016)

Jukka Tolonen Band: Pop Liisa 09 (1975 / 2016)

Tolosessa on riittänyt keräämistä. Koko ajan tuntuu Discogsista löytyvän lisää levyjä, joilla mies soittaa, mutta en viitsi kaikkia sessiovierailuja kerätä, vaan tyydyn niihin levyihin, joissa Tolosen nimi on etukannessa, tai hän on selkeästi yksi bändin jäsenistä.

Tanskassa Christian Sievertin kanssa tehdyt levyt After Three Days (1977) ja Still Friends (1987) puuttuvat. Minulla on CD-R-kopiot kuitenkin. After Three Days on instrumentaalia kitarointia lukuunottamatta päätösraitaa Samba Dimitri, jossa kuullaan sanatonta lauluakin. Kitaroinnissa on usein espanjalaisvaikutteita.

High Flyin' on tolosmaista jazzahtavaa kitararokkia, instrumentaalia lukuunottamatta rumpali Billy Carsonin tekemää ja laulamaa funkahtavaa soul-palaa Sweet Music.

Mountain Streamissa kuullaan akustista kitaraa ja pianoa. Vänspel-levyllä Stefan Nilsson soittaa sähköpianoa ja tavallista, minimoogia, flyygeliä ja syntetisaattoria, Tolonen ja Apetrea briljeeraavat akustisella ja sähköisellä kitaralla. Lopputulos on niin värikäs ja kiinnostava kuin se voi näillä eväillä olla.

Just Those Boys ja Dum's Have More Fun kuuluvat suosikkeihini Toloselta. Molemmat niin mahdottoman viihdyttäviä levyjä. Toki varhaisessakin tuotannossa on huippuhetkensä minunkin kirjoissani, Aurora Borealis on ehkä suosikkibiisini Tolosen tuotannossa, ja The Hook ja Hysterica yleensäkin maukkaita kokonaisuuksia.

Touch Wood ja Blue Rain ovat kumpikin kuivaa akustista kitarannäppäilyä, In a This Year Time mukava reggae-levy. Oreo Moon on kaupallisempaa, sähäkkää 80-luvun konepoppia jossa Tolonen tykittää välillä kitarallaan rokisti ikään kuin mausteeksi, mutta jos sellaisesta pitää, levy kyllä maistuu.

Radio Romance on nimensä mukaisesti radiosoittoa kosiskelevaa rokkia. Tolosen kaltaiselta tekijämieheltä tällainen levy on syntynyt kuin lonkalta sen kummemmin mihinkään taiteellisiin tavoitteisiin pyrkimättä. Siksi se onkin pettymys.

Still Friends on taas lähinnä instrumentaalia kitarointia, lukuunottamatta jonkun Maja Hunnon laulamaa Satumaa-versiointia ja Kampala Joeta, jossa on sanatonta laulua. Kitaramusiikkiin on kuitenkin saatu runsaasti tulta, tunnetta, taitoa ja väriä, jotta levy pysyy mielenkiintoisena.

Last Mohican on monipuolinen kokoelma vaihtuvia tyylejä ja tunnelmia - bluesia, suoraviivaista rokkia, akustista kitaraa, M.A. Nummista... Big Time on rokimpi, jytäävämpi paketti. Molemmat kannattaa ostaa, jos vain onnistuu löytämään ne jostain. Minä sain ne Amazonista tilaamalla. Last Mohicanin maaliskuussa 2014, Big Timen kesäkuussa 2016.

 

Jukka Törmä & Omuna: Jukka Törmä & Omuna (1981)

Työttömän arkipäivä (1983)

Törmän ja Omunan ensimmäinen levy tuntui ensin siltä, että muuten erinomainen, mutta sovitukset voisivat olla monipuolisempia. Ajan myötä moinen ajatus on haihtunut - levyllä on kyllä tarpeeksi musiikillisia vivahteita.

Junamatka potkaisee levyn käyntiin tymäkän rokin tahtiin, On se nii' taas on akustista, huilulla maustettua humoristista ajankohtaista kommentointia. Törmän molemmat puolet lauluntekijänä esitellään heti kärkeen.

Rakastan tätä päivää ja Huominen päivä ovat sitten enemmän elämää ja maailmaa syleilevää, aavistuksen hippimäistä pop-laulelmaa. Annaa ajatellessa on Törmälle ilmeisesti jollain tapaa läheinen Kaarina Helakisan lastenruno, joka on sovitettu ihanan kauniiksi - huilu soi jälleen lumoavasti. Onhan laulu lapsellinen, mutta Törmä ei häpeile sitä eikä hänen tarvitsekaan.

Jee jee ja MTV on albumin vanhentunein kappale. Tänä päivänä useimmat siinä mainituista ilmiöistä ovat jo hämärää historiaa, mutta juicemaiset urut ja sanoituksen vitsikkyys jaksavat yhä purra ainakin minuun, joka tiedän jotain 80-luvun alun ajan hengestä. Tosin kaikkia sanoja en minäkään tajua, vaan Skandalkolorot, ottaan piirretyt isot veet ja Niilo Yli-Panimot (mitä tekemistä Yli-Vainiolla oli oluen kanssa?) jäävät hepreaksi.

Älä usko Buddaan on raakaa rytinärokkia, ja sitä seuraavassa päätöskappaleessa Kynänlento mennään toiseen ääripäähän: vahvasti Pekka Streng -vaikutteiseen hippeilyyn. Törmän ääni on miksattu aivan pintaan ja taustalla hymisee ja suhisee. Tunnelma on saatu yhtäaikaa intiimiksi ja ilmavaksi.

Työttömän arkipäivällä Törmä lipsuu kantaaottavissa hauskoissa lauluissaan. Vika on pilkan kohteissa: inttikundien maahan painaminen (Kadetti) maistuu keskenkasvuiselta sivarihuumorilta, suomalaisille rentuille naureskelu (Tango) menee yli tyylittömyyden puolelle, poliiseille nauraminen (Pii paa pimpelipom) on muuten vain typerää ja aiheetonta, hipeille taas naurettiin 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa (Muovihippi). Viimeksimainittu on tosin pilkkalauluista onnistunein yhdessä Reaganille osoitetun Ronaldin kanssa. Ronaldissa Törmä on laulanut vokaaliosuudet kahteen kertaan, lauluraidat on miksattu synkkaan ja taustalle pantu kumea kotiurkumainen melodiasilmukka rytmikkäine handclap-efekteineen. Metkaa.

Mutta kun Työttömän arkipäivä on hyvä, se on todella hyvä. Suosikkini on Miksi piikit katseet kerää, jossa Arto Piston idea huilun ja sähkökitaran yhdistämisestä tuottaa upean lopputuloksen. Myös Nashreddin Blues Bandissa vaikuttaneen Heikki Mäenpään osakirjoittama Funky Hackey ja Törmän oma maailmanparannuslaulu Sitä tietää ei voi kukaan ovat kohokohtia.

Työttömän arkipäivän ja Junamatkan kirjoittanut salaperäinen nimimerkki Ike on tunnistettu Discogsissa. Nyt pitäisi vielä tietää kuka on Ismo Koskinen...

Sain tietää Törmästä Esko Lehtosen Suomalaisen rokin tietosanakirjasta, ja kiinnostuin heti. Ajattelin ensin, että hän olisi rokkaavampi Mikko Perkoila, mutta ei nyt ihan sovi tuo määritelmä Törmään. Kauniaisten kirjastosta lainasin molemmat albumit kasetteina jo 90-luvulla ja kopioin ne omalle kasetille. Harmittelen kuitenkin, että minulla oli Katso-lehden jostain 80-luvun numerosta leikkaamani pikkujuttu Törmästä, mutta se hukkui jossain vaiheessa. Ehkä se oli siinä kasettikotelossa jonka heitin roskiin, kun olin löytänyt molemmat LP:t?

Törmä on ilmeisesti sittemmin saanut kunnian olla Tampereen suosituin ja menestynein katumuusikko. Saavutus kai sekin.

Törmä teki comebackin 1994 Elrondin talo -yhtyeen kanssa tekemän Katseen takaa -CD:n myötä. Lainasin sen Pasilan kirjastosta reilut kymmenen vuotta sitten, mutta se levy haisi jo jotenkin eltaantuneelta. Muistaakseni Katseen takaa oli fiiliksiltään aika samanlainen levy kuin Omunat, mutta se mikä toimi 80-luvun alussa ei toiminut enää vuonna 1994. Mukana oli uusi versio Annaa ajatellessa -laulusta, mutta se ei pärjännyt ensimmäiselle versiolle.

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56