Frank Robson: Robson (1973)

Atrain: Loose Wheel / Armchair (1975)

Frank Robson: Stay Awhile (1976)

Robson: Beggar Man / It Must Be Love (1979)

Robson Tapes: I Painted a Picture (1986)

Frank Robson Sings Mick Hanian (1987)

 

1967 FRANK ROBSON & MOSAIC: Happier Man / Crazy Train

1968 FRANK ROBSON & BLUES SECTION: Faye / Sun of Love

1973 FRANK ROBSON & DOPPLERIN ILMIÖ: Mr. Madman / I Bring You Spring

1973 Robson (LP): Sky Deep - What Did You Do About It - House Without a Name - Jenny - Fantasy Opens - I Bring You Spring - Ticket Train - After the Party

1975 ATRAIN: Loose Wheel / Armchair

1976 Stay Awhile (LP)

1979 Beggar Man / It Must Be Love

1983 The Dictator / Colour the Night

1985 Tomorrow / Indian Girl

1986 I Painted a Picture / Yesterday News

1986 I Painted a Picture (LP): Tomorrow - Mask of Eternity - Paper Words - Yesterday News - Club Midnight Rendez-Vous - I Painted a Picture - The Needle - Indian Girl - Just Like a Tiger - Under Pressure

1987 Kun Kohdataan (12" single that was released as promotion for Karjala beer, includes "One For the Road" + three more songs)

1987 One For the Road / With the Parting Comes the Tears

1987 Frank Robson Sings Mick Hanian (LP)

1997 Junk Food / Walk the Path / In the Morning Light (For Helena)

1998 Back in Business (CD album): Are You Really There - Walk the Path - Peace of Mind - In Times of Trouble - Roller Coaster Ride - Junk Food - Dealer - Miles Away - In the Morning Light - Mind of Man


British-born Frank Robson (1946-) came to Finland in 1967, a little after Jim Pembroke. His first band here was Mosaic, who originally had Kirka as vocalist. The band produced one single, "Happier Man / Crazy Train" in 1967. Kirka was not in the band anymore, instead Robson sang and played organ.

Another quick visit in Blues Section followed, after Pembroke had quit. Robson performed on the single "Faye / Sun of Love". After Blues Section disbanded, Robson drifted between Finland and England, until he got an offer from Tasavallan Presidentti, who needed a vocalist. Robson was present on the band's first three albums, but he had to leave before a major tour in England in 1972. This was probably because they were about to open for Traffic, and Robson's voice was considered too similar to Steve Winwood's.

In 1973 he released his first solo album "Robson", an ambitious record which sold poorly.

Compared to "Stay Awhile" (1976), which had a funky, full, meaty sound, this is more jazzy, closer to the Tasavallan Presidentti records in style. Seppo Paakkunainen adds nice sax throughout, top drummer Tapani "Nappi" Ikonen does complex, spot-on drumming and Esa Kotilainen is right on a par with those guys with his organ and moog. Markku Lievonen's bass is prominent and fills out the sound. As a matter of fact, I can't find anything to complain about.

The fun instrumental "Ticket Train" reminds me of Mosaic's "Crazy Train", so it's a good companion piece. The album finishes with the comic "After the Party", where a varispeed Frank says 'bye to all listeners, but is almost driven nuts when the band refuses to stop playing.

The Atrain single is the most laid-back of Robson's 1970's output, you'd really wish the band had been less subtle in the studio. "Armchair" was too long for single use, so it had to be heavily edited - the "Stay Awhile" album presents the song in its full glory.

Another solo LP followed in 1976, titled "Stay Awhile". The album doesn't rate high on originality, a problem which has often plagued Robson's records, but the musicianship is excellent. Sami Hurmerinta introduces his skills as guitarist (his own solo debut was still two years away), especially on the fiery "Armchair". There's also a very prominent horn section consisting of top men Pentti Lahti, Pertti Päivinen, Tom Bildo and Simo Salminen.

Robson's releases became few and far between after "Stay Awhile". Poor record sales and few gigs resulted in his backing bands splitting, so he kept a regular job selling musical instruments. The single "Beggar Man / It Must Be Love" (1979) and subsepuent 1980's releases sank without a trace. As a songwriter Robson has been rather much in demand, he's written material for a vast array of artists in the 1970's and 1980's.

The "Beggar Man" single is one of my personal faves from this man, two upbeat and swinging songs, one of them tight and funky, the other a steadily rolling piano boogie tune. A lost gem!

In 1985 he tried again with a radio-friendly pop/rock outfit called Robson Tapes. One album, "I Painted a Picture", followed, and obviously the record company had some trust in the project, as two singles were culled from the LP. I have no idea how well "Tomorrow / Indian Girl" and "I Painted a Picture / Yesterday News" fared, but the latter a-side won the first (and last) "Kevään Sävel" pop song contest held in 1986, so maybe the single sold rather well.

"I Painted a Picture" isn't bad, but I find it hard to get turned on by all this commercialism. I find myself wishing for some surprises somewhere, but no - this record stays in a rather safe path. "Paper Words" is nice, though.

BTW, who are those four guys posing with Frank on the back cover?

Something important is missing from the sleeve. Thankfully some googling can get you a long way:

- Jorma Leppänen

- Arno Söderberg (guitar?)

- Juha Tikka (bass, most likely)

- Pauli Ylhäinen

Recently I picked up his "Frank Robson Sings Mick Hanian" (1987) LP ultra-cheap, not recalling it to be a great listening experience.

So, who is Mick Hanian? His name undoubtedly rings no bells to most Finns, but he's lived in Finland for nearly 30 years now, he's written music for short films, composed a musical "Calypso" (2002) based on Homer's "Odyssey", and written songs for a number of Finnish artists. His own solo album "All the Long Way" came out in 1985.

Hanian produced, arranged and played keyboards, and created a very ethereal, beautiful and deep album with a stagnated mood. Not the type of music I usually listen to, but I have to admit that the more I hear it the more it grabs on me. "It's Over" and "Vision" might be songs you most gladly pick up and cherish for years to come.

Siinä kaikki FinnArctic-esittelyt yhteenkoottuina.

Beggar Man oli ensikosketukseni Robsoniin, se kun oli nauhoitettuna yhdelle äitini kasetille. Oli yllätys, kun 90-luvun alussa luin kirjastossa Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjaa ja siitä selvisi, että Beggar Man olikin suomalainen levytys. Aiemmin vain vähän kiinnostanut biisi muuttui heti pari pykälää mielenkiintoisemmaksi.

I Painted a Picture on tosiaan harmittavan turvallista poppia, mutta Mick Hanian -tribuutin (minulla on kirjastopoistokappale) seesteinen tunnelma rupesi muutaman kuuntelun jälkeen jossain määrin vetoamaan. Tosin levyä kuunnellessani odotan lähinnä vain noita mainitsemiani kahta laulua. Etenkin It's Over on sykähdyttävä.

Mistään ei ole vielä löytynyt The Dictator -singleä. Harmi. Se on edelleen kuulematta.

 

Frederik: Olen Dracula (1977)

Hankin tämän ihan vitsinä. Nimikappale ja Rock-aaria (Hot Blood -yhtyeen Soul Dracula ja ELOn Rockaria) sekä levyn kannet ovat Reetua campeimmillaan, ja sehän on paljon sanottu se.

Muistuipa mieleen, että tuon mainitun Hot Bloodin vuoden 1975 diskohitin kaveriksi tehtiin seuraavana vuonna vielä Soul Frankenstein, esittäjänimenä sillä kertaa Red Blood. Eivät vaivautuneet kuitenkaan kynäilemään uutta biisiä, vaan kuunneltiin Norman Whitfieldin tuottamaa Car Wash -leffan soundtrackia, varastettiin Rose Roycen Put Your Money Where Your Mouth Is ja äänitettiin sen päälle dementoitunutta Frankensteinin hirviön höpinää ja naurua. Tuon Discogs-sivun YouTube-videoupotuksesta voi itse kuunnella miltä lopputulos kuulostaa.

 

Fred's Round Bar: Highlife (1980)

FinnArctic-esittely:

Fred's Round Bar from the city of Turku had a song on the "Vaahtopäät 2" compilation, and here you have their LP, the only thing they released. The group was a seven-man unit with vocals by a familiar figure: Hannu Takala from rock band Yellow.

Bassist Sami Piiparinen went on to bigger success in pop band Bogart Co. who made teen girls go wild in the mid-80's. A-P Kivinen, who assisted on drums on two songs was in Fabrics and Pasi & Mysiini as well, which means he played on every record released by the short-lived label Edge Records.

"Highlife" contains 9 easy pop/rock songs all written by rhythm guitarist Jukka Virtanen (no, not the guy from Levyraati) and spiced with saxophone (played by Esa Marttinen, later in Nite Time Jumpers, who specialised in 40's and 50's swing, R'n'B and jump music) and keyboards (Jari Piiroinen). Nothing groundbreaking, in fact "Highlife" doesn't really leave a permanent mark in your head. Pleasant goodtime music that's good to put on every now and then, and afterwards it's easy to forget about the record and spin something totally different.

Juuh, Fred's Round Bar oli kiinnostavampi jäsentensä aiempien ja myöhempien tekemisten kuin musiikin osalta. Edge Recordsin nollabudjetilla tekemät kannet ovat vielä lisärasitteena. Mutta ei tämä huono levy ole, kyllä siitä saa viihdykettä. 32-minuuttinen levy olisi kaivannut vielä vähintään yhden kappaleen.

 

Free: Tons of Sobs (1968)

Free (1969)

Fire and Water (1970)

Highway (1970)

At Last (1972)

Heartbreaker (1972)

Tons of Sobsista en saa minkäänlaista otetta, nimikkolevy on ihan kohtalainen muttei mikään mieleenpainuva. Fire and Waterilla on kaksi klassikkobiisiä, nimikappale ja All Right Now, mutta kaikki siinä välissä jää vähän yhdentekeväksi. At Last jää aika vaisuksi, muttei ole oikeastaan hassumpi kunhan sitä vain jaksaa kuunnella keskittyneesti.

Highway ja Heartbreaker ovat ne Freen levyt, jotka ovat viihtyneet soittimessa parhaiten. Niitä kuuntelen mielelläni ja usein. Highway Songin ja Stealerin välitön kuuntelijan tykö tuleminen. Be My Friendin tunne. Sunny Dayn seesteinen kauneus. Love You So'n herkkyys. Bodien raukeus. Soon I Will Be Gone -biisin luoma lopetustunnelma kättentaputuksineen.

Vielä parempi on Heartbreaker. Väkevä rock-biisi Wishing Well. Tuskaisan kaunis Come Together in the Morning. Dramaattinen nimikappale. Soljuvan pianoriffin kuljettama Easy on My Soul. Muissakin kappaleissa paisutellaan komeasti.

 

15.12.2017

French Kiss: Painted Faces (1982)

Forever Young / As the Band Plays the Moonlight Serenade (1983)

Dancing in the Shadows (1983)

FinnArctic-esittely:

Seemingly every country had their own slightly cheesy new wave synth pop group in the early 80's. Here's the Finnish one.

French Kiss was conceived by Ben Marlene (real name: Ben Malén), who apparently started by writing material for bands named Machine and Niki Koster. Then he proceeded to rocket FK to stardom by doing a demo tape, sending it to a record company, landing a deal and cutting the album "Painted Faces" - all this in eight months!

"Painted Faces" was 40 minutes of synth-heavy neo-rock characterised by female singer Gigi, 22. The second album "Dancing in the Shadows", however, presented quite a different French Kiss. Gigi had quit, probably to concentrate on her job in a kindergarten. Guitarist Kapa also left and was replaced by new pseudonym Archie (Ari "Hombre" Lampinen - Boycott, Fabrics, Rin Tin Tin, Revolver, Dingo, AD, Kaivanto...). Ben Marlene moved away from the drum set, gave the job to another new man Tex, and switched to doing the vocals.

Mik Sweeney from Classix Nouveaux produced and gave the album a clearer sound than the debut.

Ben Marlene moved to Sweden and formed Trance Dance, whose single "Do the Dance" (1986) was a respectable hit even in Finland.

Äidin kasetilla ollut Nights in Paris sai minut kiinnostumaan hyvinkin paljon tästä bändistä varsinkin sen jälkeen, kun kirjastoissa selailin suomalaisten äänitteiden vuosikirjoja, ja vuosikirjasta 1982 löytyi tuo French Kissin esikoisalbumi tarkkoine tietoineen ja bändi paljastui sen myötä suomalaiseksi. Soitinluettelo varsinkin oli huikea, kun sieltä löytyi sellaisiakin soittimia kuin bomb machine, sounds from the city, machine gun ja full speed engine. Mietin että mitä heviä bändi oikein soitti, rajulta vaikuttaa.

Ben Marlene siirtyi siis laulamaan kakkosalbumilla sen jälkeen kun Gigi oli jättänyt bändin, ja ennakkoon tuntemastaan epävarmuudesta huolimatta klaarasi homman hyvin. Benillä oli hyvä ääni, vähän samantyyppinen kuin Japanin vokalistilla David Sylvianilla. Forever Young -sinkku oli selvä vedenjakaja French Kissin taipaleella, sillä a-puolen laulaa Gigi, ja biisi on aika samantyyppinen kuin Painted Faces -LP:n materiaali. B-puolen pianoballadin hoitaa Ben, ja käheä, epävarma tulkinta kielii noviisiudesta mikin varressa. Toisaalta As the Band Plays... ilmentää myös halua muuttaa musiikin tyyliä taiteellisempaan, vivahteikkaampaan suuntaan, ja Dancing in the Shadowsilla tapahtuikin selvä tyylinvaihdos.

Minun FinnArctic-blogini innoitti lopulta muutaman muunkin suomalaisen kokeilemaan musiikin laitonta jakelua. Yksi tällainen nimimerkki oli Jack, jonka blogi oli nimeltään Bleeding Ear. Jack jakeli sekalaista suomirokkia ilman sen kummempaa linjaa: Skädäm, Poison Face, Royal Tramps, Stalker, The Slippers, Time, Säkä, Maukka Perusjätkä, The Boots, ja French Kissin Painted Faces. Joku ruotsalainen kyseli Jackilta, sattuisiko hänellä olemaan French Kissin kakkoslevyä Dancing in the Shadows. Ei ollut, mutta minullapa oli, joten vastasin huutoon omassa blogissani. Ruotsalainen kiitteli minua, oli kovasti kaivannut tuota levyä kuultavaksi.

Poimin Dancing in the Shadows -LP:n joskus 90-luvun loppupuoliskolla Popparienkelistä. Sen jälkeen en nähnyt moneen vuoteen levyä missään, joten ajattelin, että minulla on hallussani tosi harvinaisuus. Vasta ihan viime vuosina levyä on näkynyt siellä täällä, ja halvalla.

Entä mitäs kaikkea muuta Ben Marlene on urallaan tehnyt? Machinen ainoa sinkku vuodelta 1980 on hänen kynäilemänsä. 1982 julkaistulta Kustrock-kokoelmalta löytyy miehen ensimmäinen oma levytys Djupt ner i träsket. Trance Dance oli olemassa vuosina 1985-1990 ja teki neljä albumia - levyttivät mm. Dancing in the Shadows -biisin uudelleen. Hipshot sai päästetyksi ulos kolme singleä vuonna 1992. Profiiliteksti valistaa vielä lisää.

 

Frendz: A New Kind of Day (1981)

Dancing People / Light Eyes (1981)

Final Awakening (1982)

Heikki Silvennoisen seurava bändi Tabula Rasan jälkeen ei ollut mikään turha yritelmä sekään, vaikka olikin TR:ää kaupallisempaa. Itse asiassa pidän Frendzin A New Kind of Day -levystä vielä enemmän kuin Tabula Rasasta. Se on vain niin mahdottoman lämmin ja hurmaava levy, varsinkin kakkospuolella, jossa biisikolmikko Take Your Time - Birthday 47 - Equal Wrongs tekee oloni ihanaksi. Sen jälkeen tullut singlekin on vielä aika hyvä. A-puoli on kivan positiivinen, aavistuksen diskovaikutteinen poppi ja b-puolella jatketaan samaa fiilistä astetta keinuvammalla rytmillä.

Final Awakeningilla ykköslevyn charmi oli valitettavasti hävitetty ja tilalle astunut rutiini. Uskonnollisia vivahteita sisältävät sanoitukset vieroittavat minua tuosta levystä vielä lisää.

 

The Freshies: The Very Very Best of... Some Long and Short Titles (2005)

The Freshiesin nokkamies Chris Sievey oli jonkinasteinen nero, mutta välillä hän jäi minun silmissäni pyörimään jonnekin omaan maailmaansa, jonne en pääse sisään. Minulla on CD-R:lle poltettuna 1979 tehty kasetti The Freshies Sing the Girls From Banana Island Who's Stupid Ideas Never Caught On in the Western World As We Know It, joka on hyvä esimerkki juuri tuosta mainitusta Sieveyn helmasynnistä. En ole oikein onnistunut pääsemään mukaan tuon albumin maailmaan.

Tälle kokoelma-CD:lle on onnistuttu poimimaan pelkkiä helposti lähestyttäviä näppäryyksiä bändin laajasta tuotannosta, joka kattaa laskemattoman määrän omakustannekasetteja ja -singlejä, mutta vain pari kunnon levy-yhtiöille tehtyä sinkkua. Ei ihme, että bändi on jäänyt niin pienen piirin suosikiksi. Fasten Your Seatbelts on kyllä vähän eri versio kuin se joka Stiff Recordsin julkaisemalla singlellä pitäisi olla. Minulla on kokoelma-LP, jossa se on selvästi riehakkaampana, energisempänä. Tällä CD:llä oleva versio on vaisumpi. Ehkä Stiff ei antanut lupaa singleversion pistämiseksi kokoelmalle, ja jostain jouduttiin kaivamaan toinen otto? Bonusraitojen kohdalla haittaavat vielä vinyylisiirrot rahisevilta singleiltä, johtuen siitä, että Sievey oli hukannut masternauhat. Olisivatpa vaivautuneet kaivamaan edes Last- ja Baiser-biiseistä parempilaatuiset kopiot.

Onnistuisikohan jostain saamaan käsiinsä 2013 julkaistun japanilaisen sinkkuboksin tätä CD:tä täydentämään?

 

Friends Again: Trapped and Unwrapped (1984)

South of Love / Bird of Paradise (7", 1984)

South of Love / Bird of Paradise - Why Don't You Ask Someone? (12", 1984)

Honey At the Core / Snow White (1984)

Mistä aloittaisi Friends Againista puhuttaessa? Hmm... no, olin niin maan perusteellisesti tykästynyt glasgowlaisbändiin nimeltä Love and Money, että kun sain tietää sen jäsenten soittaneen aiemmin Friends Againissa, halusin löytää myös heidän ainoan albuminsa Trapped and Unwrapped. Japanilainen CD-painos oli yksi ensimmäisistä levyistä, jotka tilasin Amazonin kautta. Kesäkuussa 2005 tilasin ensimmäiset CD:t, ja elokuussa tilasin toisen satsin, Trapped and Unwrapped oli siinä elokuun tilausten joukossa. Tuo kertonee kuinka paljon levyä himoitsin, vaikkei minulla ollut edes harmainta aavistusta, miltä bändi kuulosti.

Onneksi ei tarvinnut pettyä. Tuleva Love and Moneyn porukka, eli kitaristi ja kakkosvokalisti James Grant, rumpali Stuart Kerr ja kosketinsoittaja Paul McGeechan oli Friends Againissa vielä avustamassa päävokalistia ja kantavaa laulunkirjoittajaa Chris Thomsonia. Thomsonin laulut ovat ihanan kesäisiä ja elämänmyönteisiä, tarttuvia ja harmittomia, hiukan lapsekkaita, ja aivan vastustamattomia. Trapped and Unwrapped on antanut minulle kosolti nautintoa. Sunkissedissä on yllättävä sanallinen viittaus blues-klassikkoon Nobody Knows You When You're Down and Out: "If ever I have a dollar again / I'm going to hold on 'til that eagle grins".

Thompson sortuu laulutulkinnoissa muutamissa kohdin liikaan rypistämiseen - etenkin kappaleessa Honey At the Core. Tuosta kauneusvirheestä huolimatta suosittelen levyä varauksetta.

Japanilaiset lisäsivät CD:lle myös bonusraitoja yhtyeen singleiltä, mutta eivät kattavasti. Jouduin hommaamaan vielä pari singleä MusicStackin kautta. Lisäksi, kuten Discogsissa ilmoitetaan, raita 16 ei ole pitempi 12-tuumainen singleversio Honey At the Coresta, vaan lyhyempi vaihtoehtoinen seiskatuumainen singleversio. Vielä pitäisi siis hankkia 12-tuumainen Honey At the Core -single... ja sitten olisi vielä muilla pikkulevyillä uusi versio Sunkissedistä, sekä instrumentaali ja remiksaus State of Artista. Ei, taidan unohtaa nuo, en jaksa.

Olen kuitenkin ylpeä Japani-CD:n omistaja, vaikkei sillä ole kummemmin enää keräilyarvoa, koska poistin obi-nauhan ja heitin sen roskiin. Minulla on useita japanilaisia CD:itä, joiden obi-nauhat olen kylmästi hävittänyt. Tunsin, ettei minulla ole mahdollisuutta säilyttää niitä rypistämättä ja repimättä. Enkä edes kadu. Nyttemmin olen kyllä alkanut pitää obit tallessa. Kyllä ne jossain saa säilymään, vaikka kansivihon sisään sujautettuina.

CD:ltä puuttuvat sinkkujen b-puolet tuottavat yllätyksiä. Bird of Paradiseen on ripoteltu nopeaa banjobluegrassia. Why Don't You Ask Someone taas tarjoaa puolessavälissä ihmeellisen kollaasin, johon on sekoitettu radiotoimittajien puhetta, Monty Pythonin Holy Grail -soundtrackista poimittua Sir Kenneth Clarkia ja pieni pätkä Honey At the Corea. Kollaasin jälkeen biisi päättyy aivan erilaisena kuin alkoi. Näin yhtye päätti lyhyen levytysuransa.

 

16.12.2017

Fun Boy Three: Waiting (1983)

Kuuntelin Spotifysta Fun Boy Threen molemmat albumit, ja totesin, että kummallakin on omat vahvat puolensa. Ensimmäinen levy on musiikillisesti rikkaampi ja kokeilevampi, Waiting taas tarjoaa enemmän sanomaa ja syvällisyyttä. Kun näin tämän kakkoslevyn Black and Whitessa, nappasin sen mukaani, vaikka arvostan niitä musiikillisia kokeiluja enemmän kuin kantaaottavia sanoituksia.

 

Funktio: Helsinki Tapes (1985)

RateYourMusic-arvosteluni:

Funktio seem to have remained in obscurity ever since they released this LP 24 years ago. Nary a mention of them in the web. The lineup of Petri Laurila, Mauno Tuominen, Juha Nauha, Mauri Kiili and Pekka Toivanen cut an album of easy instrumental jazz pop which is undoubtedly too commercial for jazz fans and still too boring for pop fans. But there are a bunch of nice tunes to be found here.

"Helsinki Tapes" might have served well as the soundtrack for a documentary telling about the industrialization of Finland, showing factories, construction sites, power plants, people doing their daily jobs... sort of a small-scale "Koyaanisqatsi" without the criticism.

"Nemesis" is probably the track I like best. Nice keyboard part at the beginning. But I can understand why this isn't better known. Obscure label (SH-Records???), and music that clearly falls between cracks. As background music this is most enjoyable.

Helppoa fuusiojatsia joka ei pärjää edes Mezzofortelle, mutta silti tätä on kiva kuunnella.

Laitan tähän vielä rumpali Pete Laurilan kommentin YouTubesta:

"Mitäs tässä muuta kommentoimaan kuin sitä , että itse rumpalina olen sitä mieltä, että ei ole priimaa. Tehtiin kuitenkin 1 - 3 otolla, kun ei ollut fyrkkaa. Mutta kaikkiaan kuitenkin bueno, hienoja biisejä."

 

Fyyralyyra: Fyyralyyra (1977)

Tavastian levymessuilta syyskuussa 2011. "Sitä koristaa muutama leima, joissa lukee "Kontiolahden kunnan pääkirjasto". (Toisesta tiskistä bongasin toisen, ei kirjastokappaleen, kympin kalliimmalla hinnalla.) Kirjaston poistolevyksi tosiaan hyväkuntoinen, ei rahise tai haitaksi asti napsu. Pieni roska "Metsän" lopussa, mutta poistin sen ja nyt soi jumittamatta." Näin kirjoitin tuoreeltaan. Harmi etten löydä tämän(kään) levyn FinnArctic-esittelyä mistään. Fyyralyyran sanoma maailmalle oli: "Älkää lokeroiko musiikkia!", ja levy tosiaan kuvastaa tätä sanomaa. Mukaan on isketty kaikkea: hentoa akustista kitaratunnelmointia, muinaisranskalla laulettua traditionaalia, puheraita, free jazzia, perusjazzia, kansanmusiikkia ja avantgardistista kokeilua. Lopputulos totisesti yllättää.

Fyyralyyran ainokainen löytyy Spotifysta ilman sitä puheraitaa. Miksiköhän näin? Kyllä hyvin jaksaa kuunnella sitä kakkospuolen avaavaa vanhan miehen hauskaa tarinointia huipputaitavasta mutta kovasti viinaanmenevästä kaksirivisen haitarin soittajasta Kallesta, jolla oli tapana sortua niin pitkiin ryyppyputkiin, että haitarit menivät - ja sitten hänet pyydettiin soittamaan häihin Lapualle ja sai lainaksi Joutinnan Eetvin hienon italialaisen Dallapén...

 

Garbo: Poika julman maan / Takaisin sun luo (1985)

Julma maa (1986)

Garbo (1987)

Pitkä tie (1989)

Garbon debyyttialbumilta löytyy roima annos Springsteenmäistä työläisrockia aidolla nuoruuden palolla, karheudella ja elämänkokemuksella esitettynä. Esa Eloranta bändeineen saapui Matin ja Tepon talliin kuin tilauksesta, sillä turkulaiskaksikko oli tiettävästi etsinyt juuri Suomen Bruce Springsteeniä. Sanat, jotka onneksi seuraavat mukana sisäpussissa, muodostavat aivan kuin pienen teemallisen runokirjan nuoren tehdastyöläisen toimeentulo-ongelmista, rakkauksista, pettymyksistä ja kaipuusta jonnekin parempaan. Elorannan karhea, rosoinen ääni sopii kuin nakutettu näiden tuntojen tulkitsemiseen.

Seuraavana vuonna ilmestynyt nimikkolevy on sitten hieman hankalampi tapaus. Ehkä bändi on yrittänyt monipuolistaa aihevalikoimaansa, muttei saanut lopputulosta aina kuulostamaan luontevalta.

Käännös J. Geils Bandin Centerfoldista on kömpelö, se kuulostaa liikaa coverilta. Sanat eivät loksahda kiinni melodiaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ykköspuoli horjuu muutenkin, muttei onneksi yhtä pahasti.

Useimmiten sentään toimii. Tällaisina öinä -biisiin on tuotu ripaus muutama vuosi aiemmin esiin pulpahtaneiden postpunk-bändien synkästä kolinasta. Heti perään tuleva Nälkä on suoraviivainen, tarttuva rokki. Kakkospuolen avaava Raha toisintaa ihan hyvin ensimmäisen levyn tunnelmia. Hyvä kitarariffi kantaa Ikuista talvea. Aplodit myös sodanvastaisesta Kuinka kauan -biisistä, jonka perään Kun varjot on heränneet sopii aiheeltaan hyvin.

Ei vuoden 1987 levy ole missään tapauksessa huono. Julma maa vain oli sellainen mestariteos, että samalle tasolle pääseminen ei ole enää onnistunut.

Kahden vuoden päästä tuli kolmas levy Pitkä tie. Se on musiikillisesti seesteisempi, aikuismaisempi, kypsempi. Ehkä vähän liikaakin tuota kaikkea. Normaalisti hyljeksisin levyä, joka kuulostaa tällaiselta. Eloranta on kuitenkin sanoituksissaan niin kaikenkokenut, viisas, oikeamielinen ja ihmisläheinen että hän voittaa minut puolelleen. En lähde erittelemään mitään kappaleita, koko levy on loppuun saakka harkittu teos. En jaksa kuunnella Pitkää tietä kovin usein, mutta satunnaisen harvakseltaan annosteltuna sen elämänviisaus on paikallaan.

 

Gary Boyle: Electric Glide (1978)

Minun pitäisi saada hankituksi Boylen ensimmäinen albumi The Dancer. On tämä kakkonenkin hyvää fuusiojazzia, varsinkin kun ottaa huomioon, että Boyle on engelsmanni (syntynyt tosin Intiassa). Brittein saarilta kun ei niin paljon oikeasti hyviä fuusiomuusikoita ole lähtöisin. Kyllä tämä Electric Glidekin kelpaa mainiosti, Hayabusa onnistuu syöksemään tulta ihan esikoislevyn lailla, mutta muuten Boyle ei yllä samaan kuin The Dancerilla.

 

Gary Holton and Casino Steel: Gary Holton and Casino Steel (1981)

III Edition (1983)

The Best (1989)

Ei aivan vakuuta minua. The Boysissa soittaneen norjalaisen ja Heavy Metal Kidsistä sekä Näkemiin vaan, muru -TV-sarjasta tutun Holtonin yhteistyöstä olisi voinut syntyä jotain aivan mahtavaa, mutta...

Pääsyy pettymykseeni on, että Casino Steel ei ollutkaan sataprosenttinen rokkari. Hänen sydämensä tuntui lepäävän kantrimusiikissa, ja kantrivaikutteinen rokki ei ole minulle ihan sitä mieluisinta musiikkia. Holtonin laulu on mainion rupista, hän laulaa naisista tavalla, joka sopii hyvin kuunneltavaksi kapakkaympäristössä, missä Holton taisi suuren osan ajastaan viettääkin. Musiikkia sopii hyvin nimittää kapakkakantrirokiksi.

Liian suuri annos nyyhkyilyä ja itkuisuutta tekee kuitenkin musiikista vähän raskasta kuunneltavaa. Liian monta kertaa huomaan näitä levyjä kuunnellessani kaipaavani jotain kunnon rock-paahtamista.

Mutta jaksan silti haikailla kahden vielä puuttuvan albumin perään. Kakkonen ja nelonen ovat CD-R-kopioina, mutta pitäisi saada oikeat LP:t.

Neljännen LP:n kanteen muuten piirsi onnistuneet lyijärimuotokuvat itse Rollari Ronnie Wood!

 

Gary Moore: Friday on My Mind / Reach For the Sky (Live) (1987)

Tämä on kuvalevy. Siinä ainoa syy, miksi ostin tämän. Mutta kyllä Mooren tulkinta tästä Easybeats-klassikosta on hyvä.

 

Gary Myrick and the Figures: Gary Myrick and the Figures (1980)

Teksasilaisrokkari Myrick ei noussut miksikään suureksi nimeksi, mutta powerpop-piireissä hänet kyllä muistetaan ainakin pikkuhiteistään She Talks in Stereo ja Guitar Talk Love & Drums. Ensimmäinen LP - jonka pariin minut houkutteli äidin kasetilla ollut Deep in the Heartland - on vahva kokonaisuus. Okei, Deep in the Heartland on minulle edelleen SE biisi tällä levyllä, mutta She Talks in Stereo on myös hyvä, ja muutama hektinen rokkipala (Ever Since the World Began, Model ja Meaningless) maistuu mainiolta.

Kunpa Myrick olisi vain antanut jonkun muun piirtää kannen. Ei kannata tehdä kaikkea itse, jos haluaa että levy näyttää myyvältä.

 

Gary Walker and the Rain: Album #1 (1968)

The Walker Brothersin Gary Leeds oli tehnyt soololevytyksiä jo 1966 ollessaan vielä mukana yhtyeessä. Teinipopyhtyemaineeseensa kyllästynyt bändi hajosi keväällä 1967, ja saman vuoden syksyllä Leeds perusti tämän oman psykedeliapopyhtyeensä. Tässä porukassa hän vihdoinkin pääsi soittamaan omaa instrumenttiaan eli rumpuja, ilman niskassa painaneita sopimusteknisiä rajoitteita. Ei kannata odottaa mitään ihmeellistä Leedsin rummuttelusta, hän oli aika suoraviivainen kannujen parissa.

Japanissa oli paljon Walker Brothers -faneja, ja Japanin Philips-haarakonttori pyysi The Rainia levyttämään albumin sikäläisille markkinoille. Markkinoille päästettiin albumin lisäksi myös EP ja kolme LP:ltä lohkottua singleä, mutta levyt eivät myyneetkään, ja Gary Walker and The Rain jäi ilman levy-yhtiötä vuoden 1968 lopulla. Englannin Philipsille syntyi vielä yksi single, Easybeats-cover "Come In You'll Get Pneumonia", mutta 1969 alussa yhtye oli historiaa. Gary Walker jätti musiikkihommat, laulaja-kitaristi-pianisti Paul Crane siirtyi tuottajan hommiin, basisti John Lawson pääsi Lace-nimiseen yhtyeeseen, joka oli koottu entisen Honeybusin jäsenistä. Pääkitaristi ja kakkosvokalisti Joey Molland pääsi mukaan Badfingeriin.

 

Geisha: EP (1983)

Onnistunutta tyttöpostpunkkia. Marianne Loppi, joka kynäili sanat, siirtyi myöhemmin PIM-yhtyeeseen. Vaan kukas tämän Geishan levyn tuotti? Ei ole häntä kreditoitu, kuten ei esim. äänittäjää tai studiotakaan. Kummallisen epäinformatiiviset kannet.

Ahaa, Jimi Sumén oli tuottaja.

 

General Njassa: Special (1986)

Ei mitään spesiaalia sentään, mutta lajissaan kelpo elektrolevy. Pitää vain hyväksyä se, ettei siinä ole kuin viisi kappaletta. Albumi on saatu kokoon änkeämällä siihen kaksi versiota kummastakin vahvimmasta biisistä eikä yhteiskesto siltikään ole kuin päälle 32 minuuttia. Tyypillinen vika tämmöisillä levyillä. Äänitetty Lontoossa ja New Yorkissa ja julkaistu Ranskassa, eli kuinkahan harvinainen ilmestys levy täällä meilläpäin on? Entä Ranskassa sitten? Kuinkahan mahtoi myydä?

 

Gene Vincent and His Blue Caps: Bluejean Bop! (1956)

Gene Vincent and the Blue Caps + Bluejean Bop (1957 / 1956)

Gene Vincent Rocks! and the Blue Caps Roll (1958)

Gene Vincent: I'm Back and I'm Proud (1969)

The Day the World Turned Blue (1970)

Six Classic Albums Plus Bonus Singles (2012)

Pännii vähän, että olen joutunut hankkimaan Vincentin ensimmäisen albumin kolmena kappaleena. Not Now Musicin halpisjulkaisulla levy on pistetty hyrskyn myrskyn kantta myöten, mutta kaikki biisit ovat sentään mukana vaikkakin väärässä järjestyksessä. Myöhemmin löysin Hoodoo Recordsin julkaisun, jossa ovat kaksi ensimmäistä albumia samassa, ja Rollin' Recordsista ostin sitten Real Gone -sarjan boksin.

I'm Back and I'm Proud -levyllä Vincent oli hieman voipuneen kuuloinen, mutta teki sen minkä jaksoi, ja olikin parhaimmillaan vielä viihdyttävä laulaja. Esim. White Lightning ja Sexy Ways kuulostavat siltä kuin miehellä olisi ollut kovastikin hauskaa studiossa. Sen sijaan kantrivaikutteinen The Day the World Turned Blue on aika alavireinen levy, selkeästi toivonsa heittäneen rokkarin joutsenlaulu.

 

Geordie: Hope You Like It (1973)

Mainion pikku rockbändin ensimmäinen levy kelpasi levykokoelmaani rock-uskottavuutta tuomaan. Jonkin aikaa joudun odottamaan omia suosikkibiisejäni, mutta kun Oh Lord alkaa soida kaiuttimista, korvani hyrisevät tyytyväisinä. Hauskasti paksulla geordie-murteella laulettu Geordie's Lost His Liggie, glamrock-vivahteinen Can You Do It ja nimensämukainen Geordie Stomp ovat ne muut huippukohdat.

Yhdellä Don McLeanin livelevyllä on mukana laulu nimeltä Geordie's Lost His Penker, joka on sama kuin tuo mainittu "Liggie", vain yhdellä sanavariaatiolla. McLean selitti laulun sanoja hyvin tarkkaan kuulijoilleen, muistaakseni selitys oli että penker tarkoitti marmorikuulaa, joka oli sattunut vierimään jonnekin vesiränniin, ja se piti kalastaa sieltä pois. Kiitos, Don, edes brittislangin sanakirjastani ei löytynyt liggie-sanaa, mutta oletan senkin tarkoittavan kuulaa.

 

17.12.2017

Gerry Rafferty: City to City (1977)

Baker Street / Big Change in the Weather (1978)

Raffertysta minulla on lämpimiä musiikillisia muistoja.

Isän 1978 nauhoittamalla kasetilla oli Right Down the Line, joka oli tosin jäänyt niin kappaleen nimen kuin esittäjänkin osalta tunnistamattomaksi. Minä onnistuin tunnistamaan biisin vuosia myöhemmin, kun se soi radiossa. 1992 sain nauhalle Baker Streetin, kun sekin soitettiin radiossa. Kappale oli jo ennestään tuttu jostain, ja olin riemuissani kun sain sen kasetille. Raffertyn 1992 julkaistulta levyltä On a Wing and a Prayer soitettiin radiossa tuoreeltaan kaksi biisiä, Don't Speak of My Heart ja Don't Give Up on Me, ja otin nekin talteen. Jos olisin jo 1992 ostellut aktiivisesti levyjä, olisin varmasti poiminut myös tuon Raffertyn CD:n itselleni, koska pidin noista kahdesta näytteestä.

Joskus alkuvuodesta 1996, kun opiskelin Karjaalla Västra Nylands folkhögskolassa taidetta, kävin yhtenä viikonloppuna "kotona" eli äidin ja isäpuolen Mäkkylän-asunnossa. Ajettiin Kotkan Mussaloon tapaamaan Matti-enoani perheineen. Istuttiin Matin ja pikkuserkkujeni Mikon ja Eeron kanssa ja kuunneltiin Matin levykokoelmaa, Hectoria, Americaa, Harry Chapinia... Äkkäsin Raffertyn City to City -LP:n ja pyysin sitä lainaksi. Sain lainata sen kotiin. Mäkkylässä kuuntelin levyn ja nauhoitin sen samalla kokonaan kasetille. Äiti ja isäpuoli kuuntelivat levyä myös, tosin vain a-puolen. Kummastelin itsekseni, noinko vähän he enää ymmärsivät vinyylilevyjen päälle, kun eivät tajunneet kääntää levypuolta.

Karjaalla soitin sitten taustamusiikkina Raffertya kasetilta yhtenä päivänä, kun meillä oli alastonmallipiirustusta (miespuolinen alastonmalli). Olin täyttänyt kasettia vielä John Lennonilla (Just Like Starting Over), Tears For Fearsilla (Head Over Heels), Olivia Newton-Johnilla (Magic ja Suddenly Xanadu-leffasta) ja Elton Johnilla (Song For Guy), eli sopivan pehmoista kamaa taiteentekemisen taustalle.

Halusin kuulla myös Raffertyn myöhemmät levyt. Joskus myöhemmin, kun olin taas Mäkkylässä, kävin Leppävaaran puolella kirpputorilla ja poimin sieltä Night Owl -kasetin. Se ei tehnyt minuun paljoa vaikutusta. Pidin erittäin paljon kahdesta ensimmäisestä kappaleesta, Days Gone Down ja nimibiisi olivat ihan City to Cityn kanssa samalla laatutasolla. Leppävaaran kirjastosta lainasin Sleepwalking-LP:n, ja jokunen vuosi myöhemmin, kun asuin jo omillani, löysin Snakes and Laddersin Tikkurilan kirjastosta. Sleepwalking oli tylsä, mutta Snakes and Laddersilla The Royal Mile, äärimmäisen tunnelmallinen Look At the Moon (rakastan tuota naarasketun haukuntaa lopussa) ja Bring It All Home ihastuttivat kovasti.

City to City ei ole ihan täydellinen levy. Mattie's Rag on aika mitäänsanomaton ja sen jälkeen tuleva balladi Whatever's Written in Your Heart on sietämättömän pitkäpiimäinen ja venytetty. Island on melkein liian ällömakea, mutta pidän kuitenkin siitä. Raffertyn levyissä on vielä sekin vika, että ne kestävät tunnin. Tulee vähän ähky kun ne kuuntelee läpi. Sitä miettii, että olisiko kaikilta albumeilta voinut karsia vähän niitä heikoimpia biisejä pois.

Baker Street -singlestä vielä, että sitä a-puolella olevaa neliminuuttiseksi typistettyä versiota kannattaa vältellä. Valitettavasti se taitaa olla se versio, jota edelleen soitellaan radiossa. Muuallajulkaisemattoman b-puolen vuoksi single kannattaa kuitenkin poimia talteen, jos sattuu sen näkemään. Minulle se kelpasi, kun pengoin vuosi sitten Black and Whiten sinkkulaatikoita.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46