Feargal Sharkey: Loving You / Is This an Explanation? (1985)

A Good Heart / Anger Is Holy (1985)

Someone to Somebody / Coldwater (1985)

Feargal Sharkey (1985)

You Little Thief / The Living Actor (1985)

Feargal Sharkeylla oli ÄÄNI. Undertonesin levyt ovat herkkua, ja pidän täysillä hänen ensimmäisestä soololevystäänkin, jota kukaan muu ei tunnu jostain syystä arvostavan. Sharkey laulaa tunteella ja voimalla. Sinkkujen a-puolten lisäksi Don't Leave It to Nature on erityisesti mieleeni.

Valitettavasti siihen se sitten jäi. Sharkeyn seuraavat sooloalbumit Wish ja Songs From the Mardi Gras jäävät latteiksi, niistä puuttuu se jokin. Näin voin sanoa, vaikken ole päässyt kuulemaan Wishiä kokonaan.

Sharkeyn listahiteillä A Good Heart ja You Little Thief on yksi musiikkihistorian kutkuttavimmista taustatarinoista. Laulaja-laulunekijä Maria McKeellä ja Tom Pettyn Heartbreakers-yhtyeen perustajajäsenellä, kosketinsoittaja Benmont Tenchillä oli suhde, joka päättyi ilmeisesti hyvin riitaisissa merkeissä. McKee purki pettymyksensä lauluun nimeltä A Good Heart, joka annettiin Sharkeyn laulettavaksi. Kun Tench tajusi, että biisi kertoi hänestä, hän kynäili myrkyllistä sappea tihkuvan vastauslaulun You Little Thief, jonka antoi samaisen Sharkeyn laulettavaksi. Siitäkin tuli hitti. Sharkeyn omia ajatuksia siitä, miltä tuntui toimia kitkerästi päättyneen suhteen osapuolten tilitysten välikappaleena, ei tiedetä. Mutta se, että Sharkeyn soolo-LP:llä kaksi ensimmäistä biisiä ovat järjestyksessä juuri A Good Heart ja You Little Thief ovat osoitus siitä, että Sharkey tiesi täsmälleen mikä oli homman nimi. Osoitti aikamoista siviilirohkeutta häneltä pistää nuo kaksi kappaletta paraatipaikoille peräkkäin soololevyllään.

Biisinä A Good Heart on kyllä parempi. Sanat ovat erinomaisesti kirjoitetut ja melodia on sävykäs. Tenchin teelmys on yksitoikkoinen paukuttelu. Viha ja raivo ovat tukahduttaneet verbaalisen nokkeluuden ja lennokkuuden, eikä tuloksena ole paljon muuta kuin liian usein toistettu "there's no hard feelings / there's no feelings at all".

Eli jos McKeen ja Tenchin suhteesta ei muuta hyvää seurannut, niin toipahan se sentään eräälle erinomaiselle laulajalle hänen soolouransa kaksi ainoaa hittiä. Niin, valitettavasti. Sharkey olisi ansainnut enemmän hittejä ja soolouralleen kunnon lennon, mutta ikävästi kävi.

 

 

Fela Kuti: Roforofo Fight (1972)

Zombie (1977)

"Zombie on Fela Kutin uran merkittävin albumi - hän suoritti musiikillisen hyökkäyksen Nigerian armeijaa vastaan ja sai maksaa siitä kalliin hinnan. Maan hallinto ei pitänyt siitä, että sotilaita nimitettiin käskyjä kuuliaisesti totteleviksi zombeiksi. Ärhäkät sanoitukset ja valtoimenaan sykkivä musiikki ovat lyömätön yhdistelmä. Levy itsessään on lyhyt - vain kaksi 12-13-minuuttista kappaletta - joten CD-versio jossa on vielä kaksi pitkää bonusraitaa on paljon kannatettavampi hankinta."

Näin kirjoitin Kvaakiin. Piti sitten kuunnella Felan koko tuotanto. Se olikin kokemus, sillä levyjä on runsaasti ja ne on tehty kaikki saman kaavan mukaan: kaksi 12-15-minuuttista kappaletta, joilla ensin jammataan minuuttitolkulla ja vasta sitten Fela alkaa laulaa murteellisella englannilla yksinkertaisia sanoituksia, joihin on sullottu sanomakoukkuja. Taustalla bändi pitää samaa tanssittavaa groovea yllä ja värittää touhua sooloilla. Levyt ovat lyhyitä, laadultaan hyvin tasaisia, ja kaikki sykkivät. Fela Fela Fela (1969), Expensive Shit (1975), Kalakuta Show (1976), Unknown Soldier (1979) ja Original Sufferhead (1981) ovat sellaisia jotka voisin vielä hankkia, jos vain näkisin.

 

 

11.12.2017

Ferris: Ferris (1971)

FinnArctic-esittely:

Dave Lindholm's first band was Ferris Wheel, it was formed in 1969 when he was only 17. His bandmates were Heikki Hiekkala (organ), Matti Saxelin (drums) and Jaakko Itävaara (bass). They recorded a demo, which they sent to Love Records, but the boys were advised to wait and practise for one year more. So next year Love Records let the band in the studio and the result was an LP called Ferris, which was also the new name for the band. There were already three foreign bands named Ferris Wheel, hence the name change. Itävaara left the band about the same time the LP was released, so he didn't get his photo on the cover.

Lindholm himself doesn't rate the album very highly, but it's not a bad effort. I find the material good to listen to - "Black Friday" is quite startling, so no wonder it has appeared on a couple of compilations since.

 

The 5th Dimension: Earthbound (1975)

Tämä bändi oli kovin suosittu 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa, mutta 1975 heidän kuumailmapallostaan oli ilma niin poissa, ettei kukaan edes huomannut, että tämä 11. albuminsa onkin vauhdikas, kunnianhimoinen ja kovatasoinen levy. Earthboundia voisi haukkua paikoittaisesta yliyritteliäisyydestä, mutta minuun ainakin puree tällainen överiksi vedetty 70-lukulainen kova meno. Sitäpaitsi joku Walk Your Feet in the Sunshine on hyvinkin lähellä edellisvuosien hillitympää tyyliä.

 

Fingerprintz: Dancing With Myself / Sync Unit - Sean's New Shoes (1979)

The Very Dab (1979)

Distinguishing Marks (1980)

Beat Noir (1981)

Näppärä englantilaisbändi, johon tutustuin Power Pop Lovers -blogiin postatun Distinguishing Marks -albumin kautta. Muut albumit löysin sitten muista blogeista, ja Dancing With Myself -maksisinglen ostin ihan ilman ennakkokuuntelua MusicStackin kautta.

Ennen pitkää ostin myös Distinguishing Marksin ja Beat Noirin ihan oikeina vinyyleinä MusicStackista. The Very Dab löytyi Music Hunterista elokuussa 2015.

Dancing With Myself on tarttuva, lievää hittipotentiaaliakin omannut biisi, mutta b-puolella on kaksi aika täytteeltä tuntuvaa instrumentaalia. LP:t ovat kaikki erilaisia. The Very Dab on kulmikasta, puolinokkelaa new wave -outoilua, Distinguishing Marks kaupallinen vauhtipakkaus, jossa kaikki biisit ovat hyviä ja muistuttavat kovasti toisiaan.

Beat Noir kärsii epävarmuudesta - yrittivät tehdä tanssilevyn, mutta se ei syki riittävästi, eikä ole tarpeeksi luontevan kuuloinen mennäkseen silkkana ykkösalbumin kaltaisena eksentrisenä pakettina. Bändi itsekin totesi, että jokin meni pieleen, ja korvasivat neljä raitaa kolmella uudella. The Beat Escape, The Chase ja Get Civilised ovatkin levyn kakkospainoksen tarttuvimmat ja helpoimmat palat. Minulla on kuitenkin se vaikeampi ykköspainos.

Suoraviivainen Distinguishing Marks on suosikkini näistä. Mitä siitä, vaikka melkein kaikki biisit paitsi kulmikas Jabs ovat kuin samasta puusta. Se oli hyvä puu, ja levyn kuunteleminen on silkkaa hupia.

 

Finnforest: Finnforest / Lähtö matkalle (1975 / 1976)

Finnforest / Elonkorjuu: Pop Liisa 06 (1977 / 2016)

Demonnights (1979)

Alpha to Omega (2017)

 

 

12.12.2017

Fire: The Magic Shoemaker (1970)

Kiva pikku kevytpsykedelinen levy, johon on leikattu väliin miehen satuilua ja höpinöitä joukolle lapsia. Tämä antaa levylle vähän lastenmusiikki-ilmeen, minkä ansiosta se erottuu muiden psykedelialevyjen joukosta. Bonuksina vielä mm. singlebiisit Father's Name Is Dad ja Treacle Toffee World, jotka ovat ne kappaleet joista bändi muistetaan.

 

Various Artists: Fireball (1976)

Neljä bändiä, joiden jäsenet 16-20-vuotiaita, esittelee osaamistaan. Feed Back coveroi Neil Youngia ja Americaa, ja olisiko Truck Driving Man poimittu Flying Burrito Brothersien levyltä? Claudiessa Mauno Paajanen antaa näytteen jo orastavasta tyylistään, jolla hän rakensi uransa. Etenkin Hei Jussi on jo kovin Paajasmainen tarina. Distance ja Kuupalla Tapettu ovat progressiivisempia ryhmiä. Nuoresta iästä johtuen kaikki kärsivät samasta viasta, eli yritystä on, mutta homma ei ole vielä hioutunut, ja varsinkin laulussa arastellaan. Pahiten minua käy häiritsemään kovin horjuva versio American kappaleesta Wind Wave.

Mutta puutteet anteeksiantaen, symppis kokoelma tämä.

 

Fischer-Z: Word Salad (1979)

The Worker / Kitten Curry (1979)

Going Deaf For a Living (1980)

Red Skies Over Paradise (1981)

The Very Best Fischer-Z Album Ever (2001)

"Tämän sain oikein kuvalevynä, mutta olen lahjomaton. Tämä on progepaskaa. Koirakin suuttui". Näin lyhyesti ja ytimekkäästi Epe "Pertti Ström" Helenius runttasi Fischer-Z:n "The Worker" -singlen Soundissa vuonna 1979. Tietäen jo hyvin, että Epen levyarvostelut saattoivat vähintään vilistä asiavirheitä (progea muka...), ja että yhden henkilön mielipide on yhden henkilön mielipide, poimin singlen mukaani kun äkkäsin sen Black and Whitessa. Koska se oli kuvalevy, ja kuvalevyt sekä värivinyylit viehättivät. Se oli siihen aikaan, kun Soundi-lehden innoittamana haalin brittiläisen punk- ja new wave -sinkkujen parhaimmistoa Hesan divareista, eli joskus 1997-1999.

No, sillä kerralla Epe oli melkein oikeassa. Progea Fischer-Z ei ollut, mutta paskaa kylläkin, näin tuumin. En pitänyt ollenkaan.

1999 päästyäni työelämään kiinni selailin nettiä. Huomasin Fischer-Z:lle omistetun fanisivuston ja tuumin, että kaikenlaiset bändit ne faneja keräävätkin.

Vaan annas olla. Kului taas pari vuotta aikaa, ja rupesin lainaamaan pääkaupunkiseudun kirjastoista kaikki mahdolliset punk- ja new wave -kokoelma-CD:t. Yhdestä CD:stä löytyi Fischer-Z:n kappale So Long. Se osoittautui oikein hyväksi biisiksi. Tykkäsin jo ensikuulemalta, ja aloin miettiä, että ehkä tässä bändissä sittenkin on jotain.

Yhtenä päivänä, kun kävin Tunnelin Levyssä, huomasin The Very Best... -kokoelman ja pienoisen riskin ottaen noukin sen mukaani. Ei tarvinnut katua ostosta, The Worker ei edelleenkään tuntunut erityisen hyvältä kappaleelta mutta muuten mainiota tavaraa. Päätin kerätä kaikki kolme albumia.

Helsingin divareista ei löytynyt enempää levyjä kuin Red Skies Over Paradise, joten kaksi ensimmäistä levyä oli tilattava Amazonista.

Opetus: ei kannata luovuttaa, sillä joskus sitä vain sattuu aloittamaan johonkin bändiin tutustumisen justiinsa siitä väärästä levystä.

John Wattsin neuroottinen ylärekisterissä pysyttelevä lauluääni voi olla aikamoinen koetinkivi, mutta sen kun new wave -fani ylittää, edessä aukenee jännittävä tie jossa riittää tutkimista.

Ainoa asia, mitä en edelleenkään käsitä on, että kakkosalbumin päättävä Limbo päätettiin lohkaista singleksi. Mitä sinkkumateriaalia se biisi on muka olevinaan? Hauska kappale se kyllä on, mutta single??? Ehkä b-puolelle pistetty The Rat Man vain väkisin haluttiin saada vinyylillä julkaistuksi?

 

Five Guys Named Moe: Five Guys Named Moe (1990)

Kanadalainen mutta suosion perässä Glasgow'hun muuttanut, yhden ainoan levyn tehnyt bändi soitti ihastuttavaa irlantilaisvaikutteista aurinkopoppia. Naisvokalisti Meg Lunney omasi ihanan äänen, johon rakastuu. Bändi osasi myös yllättää. "She's on a Mountain" -kappaleessa on kelttiläisvaikutteista jylhyyttä ja yksi aika omituinen soolo, ja päätösraidan "Pieni suomalainen" Lunney laulaa suomeksi. Kyllä vain. Sen kun tietäisi, mistä yhtye sai idean tehdä suomenkielinen biisi ja millä apuvälineillä he onnistuivat siinä. Eikä Lunney ihan huonosti artikuloikaan, kyllä sanoista pystyy ymmärtämään noin puolet.

Tähän bändiin minut tutustutti mainio Music Blog of Saltyka and His Friends, joka ilokseni on edelleen olemassa, vaikkei olekaan päivittynyt enää yli seitsemään vuoteen. Saltyka kirjoitti hirveän pitkiä ja perusteellisia esittelyitä kaikista bändeistä joiden musiikkia hän pisti jakoon. Hän kaivoi esille netistä kaikki maininnat yhtyeistä ja laulajista ja kopioi ne blogiinsa, ja usein sai jotain kautta vielä haastattelujakin tehtyä tai löydettyä jostain. Taisi pääsyy blogin kuivettumiseen olla juuri se, että postauksista tuli liian pitkiä ja työläitä. Kaveri taisi uupua työtaakkansa alle ja into loppui siihen. En tiedä mitään, kunhan spekuloin.

Tuosta ylläolevasta Saltyka-linkistä voi löytää jäsenten kertomukset FGNM:stä ja siitä mitä he tekevät nykypäivänä.

Five Guys Named Moe on yksi vaivaisesta neljästä yhtyeestä, jotka löysin Saltykan blogin myötä (kolme muuta bändiä olivat Re-Flex, The Quick ja ranskalainen Visitors). Mutta imuroin tarkasti kaiken musiikin mitä ko. nimimerkki blogissaan laittoi jakoon, ja aina oli kiva tutustua ja kuunnella vaikkei olisi omaan makuun iskenytkään.

Olen useita kertoja huomannut Five Guys Named Moen LP:n Black and Whitessa. Kannessa B&W:n myyjät jopa mainostavat / -tivat, että levyllä on Pieni suomalainen -niminen kappale. Vieläkö levy on siellä, vai onko joku vihdoin ostanut sen? Kannattaa napata sieltä! Oman CD:ni sain Amazonin kautta.

 

Flamin' Groovies: Shake Some Action (1976)

Now (1977)

Jumpin' in the Night (1979)

Minuun puree Shake Some Action -hitistä alkanut Flamin' Grooviesin myöhempi, melodisempi kausi. Rollari-vaikutteinen meno vaihtui Byrds-vaikutteiseen menoon. Flamin' Groovies pysyi kuitenkin Byrdsiä rokkaavampana yhtyeenä, eli jotain omaa säilyi.

Näiden levyjen tiimoilta harmittaa vain, että britit menivät muuttelemaan levyjen sisältöä kun halusivat julkaista ne täällä Euroopan mantereella. Shake Some Action -LP:llä sentään vain vaihtoivat kappaleiden järjestystä, mutta Now ja Jumpin' in the Night kokivat jo pahempaa väkivaltaa. Jälkimmäisellä albumilla Werewolves of London ja It Won't Be Wrong korvattiin kappaleilla You're My Wonderful One, 19th Nervous Breakdown ja Boys. Omassa CD:ssäni on jenkkisisältö, mutta vielä pitäisi haalia brittiversio jos haluan olla kompletisti. Ja Now-levystä pitäisi saada kakkospainos, jota on terästetty biiseillä Blue Turns to Grey ja When I Heard Your Name. Ja vielä on niitäkin painoksia, joissa When I Heard Your Namen tilalla on Paint It Black... aarrrrgh!

 

 

Flatbroke: Farewell / Blonde Love (1981)

Tämä on helppo kuitata vain taas yhden nuoren suomalaisen rokkibändin kömpelönä hapuiluna. B-puolen soitossa kuulee sentään jotain yritystä niin kitaran kuin rumpujenkin puolelta, vaikka laulaja laulaakin "she's my blondy love...".

 

Fleetwood Mac: The Green Manalishi (With the Two Prong Crown) / World in Harmony (1970)

Mystery to Me (1973)

Voi kuulostaa hölmöltä tai oudolta, mutta vähemmän arvostettu Mystery to Me on ainoa Fleetwood Macin albumi, joka on iskenyt minuun. Kerran lainasin kirjastosta CD:n, ja sieltä löytyi aika monta kappaletta, jotka kelpasivat kasetille nauhoitettaviksi ja säästettäviksi. Muutama vuosi sitten poimin levyn mukaani, kun satuin näkemään sen Stockmannilla.

Jännä Hypnotized, kivasti kulkeva ja hienoa stemmalaulua kertosäkeissä tarjoava Forever, jousien värittämä Keep On Going, rokkaava Miles Away, ja hienosti päätöstunnelmia luova, lievästi melankolinen Why. Nämä ovat levyn helmet.

En toki tarkoita, ettenkö arvostaisi myös Peter Greenin aikaansaannoksia. Kyllä FM oli parempi bändi kun hän oli puikoissa. The Green Manalishi oli hänen mestariteoksensa. Biisin tarina minun elämässäni on huikea. Katsotaan saanko riittävän tarkasti ja selkeästi kerrottua kaikki vaikeudet ja käänteet  * vetää syvään henkeä *:

The Green Manalishi löytyi yhdeltä isäni joskus 1977-1978 nauhoittamalta c-kasetilta. Vanhempani eivät myöhemmin osanneet tunnistaa kappaleen tai esittäjän nimeä, joten sen tunnistaminen jäi sitten lopulta minun vastuulleni viimeistään siinä vaiheessa kun isä oli kuollut ja hänen 70-luvulla nauhoittamansa kasetit päätyivät minun haltuuni. Totesin, että aivan huikea kappale, asialla täytyy olla joku todellinen kitarasankari, joku tunnettu nimi. Niinpä muutettuani omilleni 1996 ja hankittuani Espoontorin Poppa Joe -divarista vuosien 1975-82 Soundi-lehdet ryhdyin lainaamaan kirjastoista sekalaisten kitaristien levyjä. Hain Soundi-lehdistä inspiraatiota ja nimiä. Michael Chapman, Joe Walsh, mitä kaikkia vielä. Ajattelin, että jos en löydä miltään levyltä sitä nimenomaista kappaletta, niin ehkä sentään samantyylistä kitarointia, jolloin saisin tunnistettua esittäjän. Eipä tärpännyt koskaan, kovasta yrittämisestä huolimatta.

1999-2000 kun olin päässyt työelämään, koetin googlata netistä pätkän etsimäni kappaleen sanoitusta, ja silloin se löytyi. Eteeni lävähti nettisivu, jolla oli The Green Manalishin sanoitus. Ilmeisesti en kuitenkaan tajunnut kenen biisi tai esitys on kyseessä, koskapa haalin kuultavakseni CD:nä Judas Priestin Hell Bent For Leatherin, tsekatakseni, josko heidän versionsa olisi juuri se isän kasetille nauhoittama. Eihän se ollut. Lopulta jostain löytyi tieto, että Fleetwood Macin versio on se oikea. Jostain kirjaston hyllystä löytyi Fleetwood Macin CD, jolla oli tuo Green Manalishi, ja asia varmistui.

Vuosi sitten tyhjensin Black and Whiten vinyylisinglelaatikot kaikista kiinnostavista singleistä, ja kanneton saksalaispainos The Green Manalishi -sinkusta oli yksi mukaan kelvanneista. World in Harmony tuntuu a-puolen rinnalla aika mitättömältä instrumentaalitäytteeltä, en jaksa arvostaa sitä vaikka periaatteessa ihan sävykäs pikkupala onkin.

 

Flu-Band: Fly (1981)

Joskus FinnArctic-aikoina tuli nähtyä tämä LP Black and Whitessa, ja myöhemmin kadutti kun en poiminut sitä mukaani. Taisi olla liian kallis kukkarolleni. Siinä vaiheessa kun blogini oli jo historiaa, googlasin vähän ja löysin Flu-Bandille omistetun nettisivun - perustajana taisi olla yksi bändin jäsenistä - jolla oli tarjolla bändin albumi ja julkaisemattomia liveäänityksiä mp3:sina. Imuroin itselleni koko höskän ja poltin CD-R:lle. Jouduin toteamaan, että musiikki on pitkäveteistä enkä viitsinyt montaa kertaa kuunnella polttamaani levyä.

Nyt kun ymmärrän jazzin päälle enemmän, voin todeta, että LP on itse asiassa aika mukavaa kevytfuusiota. Ainoastaan ne livenä äänitetyt biisit - Closed Doors, Notes, Remember Me, Sunflower, Tonale, Uno ja Yards - ovat tylsää perusjazzia. Niistä puuttuvat ne fuusiosävyt jotka värittävät albumia.

Kiva kun löysin LP:n vihdoin melko tarkkaan vuosi sitten Kaapelitehtaalla pidetyiltä levymessuilta.

 

The Flys: Love and a Molotov Cocktail / Can I Crash Here? - Civilization (1978)

Fun City / E.C. 4 (1978)

Waikiki Beach Refugees (1978)

Name Dropping / Fly v. Fly (1979)

Own (1979)

Own (CD) (1979)

What Will Mother Say? / Undercover Agent Zero (1980)

The Flys (1990)

Pienestä se voi alkaa, se hyvään bändiin tutustuminen. Silloin kun haalin Black and Whitesta ensimmäisen ison satsin brittiläisten punk- ja new wave -sinkkujen kermaa, sitä mitä Soundi-lehdet suosittelivat, poimin mukaani myös The Flysin singlen "Name Dropping". Syynä ostoon oli se, että se oli prässätty vihreälle vinyylille. Meikäläinen ja silloinen innostus värivinyyleihin...

Name Dropping ei saanut hirveän suotuisaa arvostelua osakseen Soundissa. "Flys on ns. new wave -bändi, mutta liian lähellä Smokieta ollakseen uskottava. Siedettävää melodista käyttöpoppia." Tuo arvostelu ei minua pelottanut.

Name Dropping osoittautui oikein hienoksi ja väkeväksi punk/pop/new wave -palaksi, ja b-puolen jännä instrumentaali kiehtoi. Fly v. Fly kuulosti aivan siltä, kuin kaksi kärpästä toilailisi ympäriinsä ja olisi välillä vähän tukkanuottasillakin. Luin joskus netistä juttua, että Name Dropping kertoisi Kate Bushista. Liekö totta? Vokalisti ainakin kertoo kappaleessa pettymyksen tuottaneesta romanttisesta kohtaamisestaan jonkun nimeltämainitsemattoman tähden kanssa.

Flysia piti löytää lisää. Own-LP tarttui mukaan Popparienkelistä ja tuo See For Milesin kokoelma-CD Black and Whitesta. Singlet Fun City ja What Will Mother Say löytyivät Keltaisesta Jäänsärkijästä. Joskus jonkin ajan päästä Popparienkelissä oli tarjolla Waikiki Beach Refugees -LP, ja viimeisenä vielä Jäänsärkijästä Love and a Molotov Cocktail -sinkku. Harvinaisen esikois-EP:n imuroin mp3-muodossa jostain netin musablogista.

Jotain puuttui kuitenkin vielä ennen kuin koko tuotanto oli kasassa, niinpä tilasin Captain Oi! -levypuljun nettisivujen kautta Own-CD:n, saadakseni haltuuni pari puuttunutta singlen b-puolta jotka oli isketty mukaan bonusraidoiksi.

En tullut myyneeksi Harrille Own-LP:tä, mutta en minä oikeastaan haluaisi luopua vinyyliversiosta. Ihan kiva on omistaa Own kumpanakin formaattina.

The Flysin musiikki keikkuu punkin, new waven ja nuorekkaan rockin välimaastossa olematta kunnolla mitään mutta vähän kaikkea. Sanoitukset toimivat parahultaisesti, vaikkeivät tunnu kertovan hirveän paljon mistään - ne ovat kuin epämääräisiä tuokiokuvia senhetkisistä tunnoista ja ajatuksista. The Flys ei ottanut kantaa, vaan lauloi sekalaisista nuorten fiiliksistä. Biisit ovat napakoita ja tarttuvia, ja bändillä oli oma tyylinsä josta pidettiin kiinni, kuitenkin tarpeeksi varioiden. Muutaman kerran kokeiltiin instrumentaaleilla tai sovituskikoilla.

Own on selvästi tummasävyisempi albumi kuin Waikiki Beach Refugees. Bändi on värittänyt rokkiaan syntetisaattoreilla ja luo välillä tunnelmia, kuten kappaleilla Fascinate Me ja Through the Windscreen. Jälkimmäinen on outo biisi, jossa murskataan valtavat määrät lasia. Freezing on kummallinen pelleilyraita, jota on pistetty laulamaan joku muu kuin bändin varsinainen vokalisti.

Own-albumin ainoa epäonnistunut pala on Undercover Agent Zero. Siinä kuulee ilkeällä tavalla, että kitarasoolo on leikattu pois, ja ensikuulemalla ihmettelee, miksi näin. Biisin lopussa syy selviää: kitarasoundi on kamalan tukkoinen. Liekö tahallinen kokeilu vai jokin vahinko kyseessä, mutta kauhealta se joka tapauksessa kuulostaa. Kappale feidataan lopussa nopeasti, melkein heti sen jälkeen kun viimeinen kitarasoolo alkaa. What Will Mother Say -singlellä Undercover Agent Zero pistettiin purkkiin uudelleen, ja vihdoinkin onnistuen. Singleversio kappaleesta on räjähtävä, ja koko single on hyvä päätös bändin levytysuralle.

 

13.12.2017

Foghat: Foghat + Rock and Roll (1972 / 1973)

Energized + Rock and Roll Outlaws (1974)

Fool For the City + Night Shift (1975 / 1976)

Live + Stone Blue (1977 / 1978)

Boogie Motel + Tight Shoes (1979 / 1980)

Yhdessä Jere-stripissä nimihahmo ilmoittaa isälleen tehneensä tälle palveluksen raaputtamalla auton tuulilasista jään pois. Sitten isä närkästyy huomatessaan, että Jere on käyttänyt hänen Foghatin parhaat -CD-levyään jääskrapana ("nyt tätä ei varmaan voi enää edes kuunnella!"). Jere vain toteaa, että "sittenhän tein meille molemmille palveluksen".

Pyhpah, Jeren isällä on hyvä musiikkimaku. Poika ei vain tyhmyyttään osaa arvostaa sitä. Isä piti yhdessä stripissä Blues Magoos -paitaakin.

Valitettavasti Tight Shoesilla Foghat menetti otteensa ja teki jotain hirveänkarmeaa new wavea. Piti ostaa sekin, että sai bändin viimeisen hyvän levyn eli Boogie Motelin, huokaus sentään.

 

14.12.2017

Folk! (Hootenannysta protestiin 1964-66) (2006)

Muuten nautittava kokoelma, mutta Hootenanny Trion Esplanaadi on niin pirun masentava laulu, että minun on vaikea kuunnella sitä.

Suuri synti ja häpeä, ettei Guldkurkorna-yhtyeeltä jäänyt enempää äänitteitä.

 

Foreign Bodies: Voices / Arabia Felix (1981)

Going Bananas / Going Bananas Again (1983)

Miten yksi juttu voikaan johtaa toiseen... Tykästyin 90-luvun alkupuolella aivan hirveästi The Korgis -nimisen new wave -yhtyeen balladihittiin Everybody's Got to Learn Sometime. Olin jo valmis The Korgis -fani, kun kesällä 1996 löysin yhdestä matinkyläläisestä divarista bändin Dumb Waiters -levyn kasettina.

90-luvun lopulla sain kerätyksi kaikki kolme Korgis-LP:tä ja Best of -kokoelman. Siitä taas vuosia eteenpäin, ja tutkin netistä Korgis-miesten aiempia ja myöhempiä tekemisiä. Sain tietää, että James Warren ja Andy Davis soittivat ja lauloivat aiemmin sellaisessa brittibändissä kuin Stackridge, niinpä piti tuosta vain sika säkissä -tyyliin kerätä Stackridgen levytkin edes kuulematta mitään etukäteen. Siitä innostus siirtyi muihin Korgisissa soittaneisiin miehiin eli Stuart Gordoniin ja Phil Harrisoniin. He taas vaikuttivat ennen ja jälkeen Korgisin sellaisissa bändeissä kuin The Shortwaveband, Slow Twitch Fibres ja Foreign Bodies.

Foreign Bodies teki vain kaksi singleä, eivätkä Gordon ja Harrison olleet enää edes mukana jälkimmäisellä. Silti ihan uteliaisuudesta tilasin MusicStackin kautta tuon Going Bananas -singlenkin.

Voices on pirteä ja juuri riittävän mieleenpainuva syntsapoppibiisi. "Ray-o, hip-hooray-o" -intro on oikein kiva, ja Helsinkikin mainitaan. Arabia Felix on outo, kokeileva new wave -instrumentaali. Mitään en tästä singlestä tai bändistä tiedä, paitsi että Harrisonin ja Gordonin lisäksi singlellä toimi vielä kolmantena tuottajana David Lord, joka tuotti myös Korgisin levyjä.

Going Bananas tehtiin siis ilman Harrisonin ja Gordonin panosta. Biisin kirjoittajiksi on kreditoitu Steve Rowland ja Richard Kulak. Rowland teki joitakin kevyitä poprock-levyjä The Family Dogg -yhtyeen kanssa 1970-72. Muuten Rowlandilla on vuodesta 1966 asti ollut hyvin sirpaleinen ja sekalainen ura monenmoisissa musiikkihommissa, eritoten tuottajana ja biisinkirjoittajana. The Herd, Dave Dee Dozy Beaky Mick & Tich, Rodriguez, Capability Brown, Jerry Lee Lewis, Snafu, Babe Ruth ja Sarah Brightman erottuvat kiinnostavimpina niminä Rowlandin tuottamien levyjen joukossa. Richard Kulak on uppo-outo nimi.

Going Bananasia ei vain voi nimittää omaksi biisiksi, se kun härskisti kopioi Banana Boat Songia. Sanat vain on muutettu normaalin nykyaikaisen tehdastyöläisen tuntoja vastaaviksi. Sovituksessa hyödynnetään sekalaisia syntetisaattoreiden suhinoita ja mouruamisia, sekä pseudo-karibialaistyylistä naislaulua. Koko homma tuntuu tehdyn aika kieli poskessa. B-puolella on vaihtoehtoinen versio samasta kappaleesta. En osaa arvata mitä tässä on oikein ajateltu. Mutta kyllä Going Bananas menee minulla läpi novelty-palana.

 

Foreigner: Original Album Series (1977 / 1978 / 1979 / 1981 / 1984)

Koska kuuntelen kotona ollessani musiikkia koko ajan, myös silloin kun piirrän sarjakuvia, muutamasta sarjissivusta muistuu heti mieleeni mitä levyä kuuntelin sitä piirtäessäni. Sininauhaisen riipuksen sivua 41 tehdessäni soi Bad Companyn Burnin' Sky, Mutatoituneen metsän sivu 61 sujui Fela Kutin Zombien tahtiin, ja Sininauhaisen riipuksen sivua 20 piirtäessäni kuuntelin Foreigneria.

Isällä oli siis yhdelle kasetille nauhoitettuna biisit Feels Like the First Time, Cold As Ice, Starrider, Long Long Way From Home ja alku kappaleesta Blue Morning, Blue Day, eikä hän ollut tunnistavinaan bändiä. Minä sain esittäjän selville kun satuin pikkupoikana näkemään telkkarista Foreignerin livekeikan.

Ensimmäinen levy on paras. Hommassa oli tuoreutta mukana, mieleenpainuvia biisejä on paljon ja syntetisaattorin käyttö antaa väriä. Jo kakkoslevy Double Vision kuulostaa kovin rutinoidulta ja tavanomaiselta. Foreignerilla ei ollut sittenkään mitään omaperäistä tarjottavaa, vaan lateli kliseitä kliseiden perään.

Syntetisaattori-instrumentaali Tramontane, ihana balladi Waiting For a Girl Like You, tarttuva Urgent ja tunnelmallinen Girl on the Moon, ja ehkä myös emotionaalinen Don't Let Go ovat ne valopilkut. Tuosta arvannee, mikä levy on mielestäni niiden toiseksi paras. Back Where You Belong kärsii Mick Jonesin hippusen liian pehmoisesta äänestä, mutta tuo kappaleen nimen hoenta jää mieleen kummittelemaan.

Sanoituksissa Lou Gramm ja Mick Jones viljelivät tyypillistä rokkarien naiskuvaa. Naiset ovat heidän maailmassaan kauniita, kuumia, kylmiä ja vaarallisia ja pitävät hienoista autoista.

Viides albumi Agent Provocateur tehtiin kolmen vuoden tauon jälkeen ja on ihan eri maailmaa kuin aiemmat levyt. AP on yliraskas ja rasittava levy parilla alkupuolelle sijoitetulla keventävällä palalla (arvaatte kyllä mitkä). Stranger in My Own House omaa hauskat sanat ja hyvän aiheen, mutta ylipinnistely melkein pilaa sen. Tooth and Nail on aika kauhea biisi, eikä pelkästään sen syntetisaattorin köhinän takia.

Minulla oli 80-luvulla kasetilla myös hupaisa 50's-henkinen rokkapilliversio I Wanna Know What Love Is -hitistä. Semmoinen kunnon kieli poskessa vedetty irvailu vähän Ritchie Valensin tyyliin. Esittäjä ei tietenkään ollut Foreigner, mutta en tuolloin tiennyt, kuka se oli. Radiosta olin sen nauhoittanut saamatta esittäjää selville. Nettiaikana esittäjän selvittäminen ei tietenkään ollut temppu eikä mikään:

Big Daddy: I Wanna Know What Love Is

 

Frankie Miller: Once in a Blue Moon (1972)

Luin Soundista, että Brinsley Schwarz soitti tällä levyllä, joten tämä piti saada - varsinkin kun Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock -kokoelmalle valittu In No Resistance kuulosti kivalta.

Frankie Miller oli hyvä raspikurkkulaulaja, ja musiikkinsa sielukasta, viidellä ensimmäisellä albumilla. Sitten tuli Darlin'-hitti ja Miller antautui hetkeksi kaupallisuuden peikolle. Falling in Love ja Easy Money eivät ole suositeltavia levyjä. Onneksi kahdella seuraavallaan (Standing on the Edge ja Dancing in the Rain) Miller näytti, ettei ollut menetetty tapaus. En enää muista tarkalleen miltä levyt kuulostivat, mutta annoin niille ainakin hyväksyvän arvosanan.





 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46