29.1.2014

Menossa on taas sellainen kausi, jolloin elämäni tuntuu niin epäonnistuneelta. Kyllä minulle kuuluisi suurempi osa kuin minulle on langennut.

Onneksi äitini ja isäpuoleni eivät koskaan ota puheeksi elämääni ja sen tilaa, eivätkä ole koskaan patistaneet minua hankkimaan naisseuraa ja perustamaan perhettä jotta heistä tulisi isovanhempia (Jonna on kyllä hoitanut tuon puolen, Kristian ja Jenna vieläpä jäivät avioeron myötä hänelle). Ovat jättäneet minut hienosti rauhaan kaikenlaisilta vaatimuksilta ja antaneet minun vain madella eteenpäin samaa vanhaa polkua. Toisaalta he varmasti ymmärtävät, ettei minun vähillä tuloillani mitään perhettä perusteta. Olisin kokonaan jonkun paremmin tienaavan puoliskon armoilla.

Kun olen heidän kanssaan, esim. heidän luonaan kyläilemässä, eivät he koskaan puhu elämäni tilasta eivätkä ota puheeksi mitään muitakaan suuria asioita. Yhteydenpito jää kivan pinnalliselle seuranpitotasolle, jossa ei oikeastaan mitään puhuta, höpötetään niitä näitä vain. Toisaalta minäkään en pysty tilittämään heille mitään suuria tunteita joita koen. Syy siihen on tiedossani.

Vanhempieni avioero ja muutto isäpuolen ja hänen tyttäriensä luo oli minulle liian suuri henkinen järkytys. Kun isäpuoli vielä oli kasvattajana aivan toista maata kuin lepsu isäni, koin alitajuisesti että minusta koetetaan muovata ihan erilaista ihmistä kuin mitä olen. Suljin oman persoonani turvaan paksun kuoren sisään, jotta muut - lähinnä juuri isäpuoli - eivät olisi päässeet manipuloimaan sitä mieleisekseen. Minusta tuli itseeni sulkeutunut ja epäsosiaalinen. Kun vielä isäpuoli reagoi monesti - silloin harvoin kun oman suuni kehtasin avata - puheisiini sanalla "paskapuhetta", tai vaihtoehtoisesti kuvitteli että vittuilen hänelle, koin ettei minua arvosteta. Niinpä päätin pitää aina suuni kiinni vastedes. Se edisti sulkeutumistani entisestään.

Niinpä en nyt aikuisiälläkään ole kyennyt puhumaan äidin ja isäpuolen kanssa mistään syvistä tunnoista. Olen tottunut häivyttämään heidän seurassaan persoonani lähes olemattomiin. Jonnan ja Mian kanssa he kyllä puhuvat kaikenlaisesta. Minun kanssani ei. Oma syy siis.

Kotisivuni ja sarjakuvani ehkä avaisivat vähän minun persoonaani heille, mutta kun heitä ei kiinnosta perehtyä sarjakuviini. Tiedän ettei heitä kiinnosta. He eivät ole sanallakaan maininneet omaelämäkerrastani minulle eivätkä minun kuulteni kellekään muullekaan. Minun kotisivuihini tutustuessa ei mitenkään voisi välttyä huomaamasta elämäkertani "mainoksia" latauslinkkeineen. He eivät mitenkään voisi olla puhumatta kanssani tästä omaelämäkerrasta jos tietäisivät että olen sellaisen kirjoittanut. Tarkoittaa siis, että he eivät ole käyneet kotisivujani katsomassa kertaakaan. Tästä minä sen tiedän.

Onneksi vanhemmat ja sisarpuoleni eivät ole lukeneet omaelämäkertaani. Siinä on heistä sellaisia juttuja, joita he eivät haluaisi minun levittelevän ympäriinsä. Kuin myös sellaisia juttuja, joita en haluaisi heidän tietävän minusta ja minun elämästäni. Paradoksaalista. Haluaisin heidän olevan kiinnostuneita kotisivuistani ja sarjakuvistani, mutten haluaisi heidän käyvän näillä sivuilla, etteivät he huomaisi että olen kirjoittanut omaelämäkerran.
 

1.2.2014

Levyostoksilla:

Kävin eilen Kirpputori Metkassa ja näin Thank God It's Friday -elokuvan soundtrackin myytävänä neljällä eurolla. Minulla ei ollut lompakossa kuin pari lanttia, joten päätin palata paikalle seuraavana päivänä rahaa mukanani. Näin siis tein ja vilkaisin samalla vielä uudestaan Johnny Winterin LP:tä johon olin myös kiinnittänyt erityistä huomiota. Kansi tosin oli aika pahassa kunnossa ja tarkempi tutkiskelu paljasti itse levynkin varsin naarmuiseksi. Niinpä Winterin vuoden 1969 nimikkolevy sai jäädä sinne neljän euron hintapyyntöineen.

TGIF:ta olen nähnyt parempien divareiden (B&W, Fennica) myyvän 15 (jopa 20?) eurolla, mikä on aivan liikaa levystä, jonka luokittelen roskalevyksi. Minulla oli siitä ennestään CD-R-kopio, jonka olin pätkinyt yhdelle CD:lle mahtuvaksi lyhentämällä Pattie Brooksin "After Darkia", Love & Kissesin "You're the Most Precious Thing in My Lifea" ja Sunshinen "Take It to the Zoo'ta" sekä jättämällä Donna Summerin "Je t'aimen" pois. Eli lyhennystyötä juuri oikeasta päästä, mutta olkoon, levyjä soitettaessa ei tuota Donnan biisiä tarvitse laittaa soimaan, sehän on oma erillinen 12-tuumaisensa. Neulan voi siirtää eteenpäin seuraavalle raidalle sen jälkeen kun Pattie on ärsyttävästi ulissut parin minuutin ajan.

Jokaisella lienee omat suosikkinsa tuolla soundtrack-triplalla. Donnan "Last Dance" ja "With Your Love", Cameo, Natural Juices, The Commodores, Thelma Houston, Diana Ross, Wright Bros. Flying Machine sekä tietyin varauksin Marathon ja Love and Kissesin leffatittelikappale - siinä se kova ryhmä joka minun katsantokannassani pitää tuota kokoelmaa pystyssä. Marathonin biisi on liian täyteen sovitettu, mutta totuin tuohon kakofoniaan nopeasti. "Thank God It's Friday" -biisi taas on sekavasti rakennettu.

Olin tehnyt etukäteen tutkimustyötä Black and Whiten nettisivuilla ja tehnyt listan hankittavista levyistä. Tällä kertaa selasin enimmäkseen vähän erikoisempia laareja, bluesia, rock'n'rollia ja soulia. Pois lähti kaksi CD-R-kopiota ja viisi digitaalikopiota näiden levyjen myötä:

Pointer Sisters: So Excited! (1982)
B.B. King: Completely Well (1969)
B.B. King: Indianola Mississippi Seeds (1970)
Malcolm McLaren: Duck Rock (1983)
Bo Diddley: The 20th Anniversary of Rock'n'Roll (1976)

CD:nä:

Wet Willie: Keep On Smilin' / Dixie Rock (BGO Records, 2 albumia 1 CD:llä)

Keep On Smilin'ia kehutaan definitiiviseksi Wet Willie -levyksi, mutta minusta se on paikoin vähän pitkäveteinen. Seuraajalevy Dixie Rock on energisempi ja hauskempi.

Pitkä miinus jollekulle siitä, että Duck Rockin aukitaitettavasta insertistä löytyi kuivattu marihuananlehti. Enkö ole kärsinyt jo tarpeeksi tämmöisestä???

6.2.2014

Vuokranantajani lähetti minulle eilen sähköpostin, jossa pyysivät kopiota ottamastani täydestä kotivakuutuksesta vastuuosineen, kuten vuokrasopimuksessa oli säädetty. Häh? Eihän minulla mitään kotivakuutusta ole, eikä ollut myöskään Etelä-Haagassa asuessani. Haagassa ei edes käsketty ottaa kotivakuutusta, enkä minä halunnut sellaista ylimääräistä rahanmenoa.

Katsoin vuokrasopimus-PDF:ää, ja totta vie, siellähän sanotaan että vuokralainen on velvollinen ottamaan vakuutuksen. En minä niitä sopimuksia koskaan jaksa lukea. No, päätin sitten mennä tänään pankkiin ja ottaa se vakuutus. Paha vain, että vuokrasopimus on minulla vain muistitikulla PDF-tiedostona, ja printterissäni on jokin vika. Yhden sivun tulostaminen kestää ikuisuuden, eikä paperiin edes tartu mitään. Ei siis mahdollisuutta tulostaa sopimusta paperille. Otin sen muistitikun mukaani pankkiin, ehkä siellä viitsivät katsoa tikusta asuntoni tiedot, että mitä pitäisi vakuuttaa ja minkä verran. Olin hyvin huolissani ylimääräisestä rahareiästä... miten huikeita summia joudun vakuutuksesta pulittamaan?

Pankissa kysyttiinkin vain montako neliötä asunnossani on, sen kummempia tietoja ei vaadittu. Vakuutusmaksu on 184 euroa vuodessa. No, vähemmän kuin pelkäsin... 15,33 euroa kuussa. Silti... ikävä juttu...

Laitoin kopiot vakuutuspapereista kirjekuoreen ja vein postiin. Tulipahan tämä asia sentään hoidetuksi nopeasti.

Aina vain näitä ylimääräisiä rahanmenoja... huokaus sentään.

11.2.2014

Tammikuun levytilausten saavuttua pistin viime torstaina lisää levyjä tilaukseen Amazonissa:

Jerry Lee Lewis: Live At The Star-Club, Hamburg (1964)
Caetano Veloso: Caetano Veloso (1968, avausbiisinä "Tropicália")
Caetano Veloso: Caetano Veloso (1969, avausbiisinä "Irene")
Fela Kuti: Zombie (1977)
Herbie Hancock: Secrets (1976)

Lewis-live saapui jo, viisi päivää tilauksen jälkeen, ja välissä oli vielä viikonloppu. Että ovat jotkut nopeita!

Viime lauantaina sain myös viimeisenkin vinyylini merkityksi Discogsiin. Jäljellä on enää CD:itä, 135 kappaletta.

Okei, Discogsin ongelma on että joskus jonkin tietyn levyjulkaisun hakeminen osoittautuu yllättävän työlääksi. Sitä etsii oikean artistin kohdalta, mutta julkaisu on niin hyvin piilossa että sen löytäminen onnistuu vain aivonystyröitä täysipainoisesti käyttämällä. Tai sitten etsii väärästä artistitietueesta. Muutamaankin otteeseen olen haeskellut MusicStackissa luomaltani "Records to add to Discogs" -listalta levyjä jotka olen havainnut puuttuvan Discogsista, ihan siinä toivossa että jospa sittenkin löytyisi jotain, ja joka kerralla olen löytänyt muutaman levyn joka sittenkin on sivustoon merkittynä. Edellisellä tällaisella haeskelukierroksella löytyivät Slade-CD The Party Album, Elvis Costello and The Attractionsin Imperial Bedroom, kokoelma Cliff Bennettin Abbey Road -äänitteitä ja Wayne County & The Electric Chairsin ensi-LP The Electric Chairs. Nyt vuorostaan löytyi CD, jossa ovat Brinsley Schwarzin kaksi ensimmäistä albumia sekä CD, jossa ovat Cliff Bennettin albumit Got to Get You Into Our Life ja Cliff Bennett Branches Out. Ei kiva, kun levyjen löytäminen Discogsin tietokannasta tehdään vaikeaksi, mutta hyvä että kuitenkin löytyy näitä levyjä lisää, ettei minun tarvitse sentään 135 levyä lisätä.

12.2.2014

Tänään työvuorossa aivoni sauhusivat taas Naavametsäläis-tarinoiden parissa. Nelonen ja seiska olivat työn alla. Hienoa, että seitsemännen eli viimeisen tarinan juoni tarkentui. Se tulikin tarpeeseen. Neljännen tarinan nimeksi ajattelin ensin "Nocturnea", mutta yritin miettiä parempaa nimeä ja keksin sellaisen kuin "Yö kätkee suojaansa". Viides on siis "Linnun elämää", kuudes "Hiirenhiljaa", seitsemännelle keksin tänään nimen "Musta pilvi" joka saa kelvata ellei parempaa tule. Olen hirveän huono keksimään tarinoilleni nimiä. Kiusaus on suuri jättää Tsirps-tarinat nimettömiksi, paitsi seitsemännen eli viimeisen nimeksi tulee ehdottomasti "Electroglide".

Keksin "Mustaa pilveä" varten aivan pähkähullun idean. Hieman epäilin kannattaako sitä toteuttaa, mutta miksei, kunhan sen toteuttaa hillitysti. Idean paisuttelu tuottaisi vain mauttoman, kornin lopputuloksen. Vähäeleisenä se toimii. Huh, keksin niin hulluja ideoita, että Tsirps-projekti tulee tosiaan tarpeeseen. Siinä voin päästää aivot höyryämään aivan surutta.

18.2.2014

Näin aivan mahtavan unen. Siinä oli järjestetty yleinen kilpailu kaikkein suurimmasta kokoelmasta, ihan mitä tahansa. Päätin esitellä uskomattoman sarjakuvakokoelmani. TV:stä tuli kuvausryhmä valtavan kokoiseen kotipalatsiini, joka oli kalustettu hienoilla puisilla lipasto/pöytätaso/hyllykkö-yhdistelmillä. Näitä oli siroteltu sinne tänne ympäri valtavaa salia. Monet hyllyköt olivat pullollaan sarjakuvia, jotka olin järjestänyt aakkosjärjestykseen. Yhdessä lipasto/pöytätaso/hyllykkö-yhdistelmässä oli aakkosjärjestyksessä ensimmäiset sarjakuvat, seuraavassa aakkosjärjestys jatkui, ja siitä eteenpäin ad infinitum. Yksi hyllykkö koostui pelkästään Aku Ankan taskukirjoista, joita minulla oli mittava määrä. Monissa hyllyköissä oli muuta henkilökohtaista omaisuuttani, ei sarjakuvia laisinkaan. Olin vasta äskettäin muuttanut tähän palatsiin enkä ollut ehtinyt tutustua kunnolla kaikkien hyllyköiden ja lipastojen sisältöön, saati että olisin hirveästi ehtinyt lukea noita sarjakuviani. Ilman etukäteisvalmisteluja esiinnyin telkkarimiesten edessä itsevarmoin elkein ja johdatin mikrofonia pidelleen, ällistyksestä aivan mykistyneen miehen hyllykkö/lipasto/pöytätasosetiltä toiselle. Pari tämmöistä toimi keittiöinä, niissä joku sukulaiseni oli parhaillaan laittamassa ruokaa. Hieman olin salaa huolissani siitä, että noita jotain muuta kuin sarjakuvia sisältäviä hyllykköjä kyllä riitti, mutta milloinkas tulee seuraava sarjakuvahyllykkö vastaan? Ainakin yhden lipaston laatikot näyttivät lisäksi tyhjiltä. Matti-enoni laittoi yhdessä keittiönä toimineessa pöytätasossa pizzaa, joka oli juuri tulossa uunista ulos.

Tässä vaiheessa valitettavasti heräsin. Minua ei herättänyt mikään, heräsin ihan itsestäni. Harmittavaa, sillä tuon unen olisin toivonut jatkuvan. Sarjakuvakokoelmani esittelyssä olin päässyt vasta niihin Aku Ankkoihin asti.

22.2.2014

Lisäilen parhaillaan Discogsiin sitä viimeistä sieltä vielä puuttuvaa Rocket Records -levyäni: T.T. Oksala ja Radio Storm (ROK-129). CD-painosta olen ehtinyt kuunnella jo pari kertaa - en omalta levyltä, vaan Spotifysta, oman tietokoneeni DVD-ROM-asema kun on sökö... ja ihmettelen soundin kirkkautta. Tulin heittäneeksi kirjastovinyyliltä itse tekemäni rippauksen sisältäneen CD-R-levyn jo roskiin heti CD:n saatuani, joten en ole pystynyt tekemään tarkkoja vertailuja, mutta oliko vinyylin soundi tosiaan suttuinen? Muistaakseni oli, en meinannut kaikesta saada ihan tarkkaan selvää kun kuuntelin tekemääni vinyylirippiä, mutta CD:ltä kaikki lähtee erinomaisen selkeänä ilmoille.

Huono uutinen sen sijaan on, ettei kansivihkossa ole kuin Harri Saksalan lyhyt tekstinpätkä siitä miten Oksala pääsi tekemään levynsä tavanomaisesti demonauhan kautta. Ei mitään pidempää tarinaa levyn tekemisestä, muusikoiden mietteistä, levyn taiteellisesta ja kaupallisesta vastaanotosta ym. Oksalahan ei ole enää keskuudessamme, kyllä hänen muistoaan kunnioittamaan olisi pitänyt enemmän tekstiä pusertaa vihkoon sekalaisista lähteistä. Helppo veikkaukseni on, ettei levyä voitu myydä kehuttavia määriä, sen verran outoa ja raskasta musiikkia se on. Oikeaa tosimiehen progea, jossa syntsasoundit vieraannuttavat helppoon tottunutta kuulijaa vielä enemmän.

6.3.2014

Olen hyvin ristiriitainen persoona. Olen sisäänpäinkääntynyt, mutta osaan kommunikoida ihmisten kanssa avoimesti. Olen ihmisvihaaja, mutta silti toivon kaikille pelkkää hyvää. Olen erakkoluonteinen, mutta nautin hyvästä seurasta. Olen kyyninen ja katkera kaikelle, mutta silti olen onnistunut säilyttämään naivin lapsenmielen. Minulla on siistin toimistotyöntekijän habitus, mutta olen vuodesta 2001 tehnyt raskasta, fyysistä työtä siivoojana. Olen pedantti ja perusteellinen ja nautin siisteydestä, mutten jaksa pitää kämppääni kovin siistinä.

Persoonani on aikamoinen soppa. Kun yliherkkä ihminen, joka kokee ympäröivän maailman hyvin voimakkaana, saa kokea maailman tylyyden, on tuloksena ihminen jota oma persoona repii moneen suuntaan. Minä olen kaikkea, kaikki on minua. Kun vielä omaan ylivilkkaan mielikuvituksen ja pää suoltaa villinä ideoita, ja vuodatan kaiken sarjakuviini, on tuloksena taatusti uniikkeja sarjakuvia. Hyviä vai huonoja, sitä en tiedä. Kukaan ei kerro. Teen sellaisia sarjakuvia joita sydän ja pää käskevät minun tehdä, ja voin olla tyytyväinen. Toteutan itseäni täysillä. Voin olla ylpeä sarjakuvistani. Jos kukaan muu ei voisi vähempää välittää piirtämisharrastuksestani, niin minä ainakin välitän. Mitä tekisin vapaa-ajallani, ellen suunnittelisi ja piirtäisi sarjakuvia? Elämäni olisi tyhjää.

Silti olisi mukavaa, jos edes jossain olisi joku, joka pitäisi sarjakuvistani ja vielä kertoisi siitä minulle.

Minulla oli 80-luvun lopulla ihan oikeana haaveena saada elää kaduilla vapaana... ilman asuntoa... rahaa rajattomasti... saisin tehdä mitä vain eikä kukaan tai mikään olisi esteenä. Halusin päästä pois velvollisuuksista ja vastuusta. Päästä pois kaikesta. Ei kahleita. Tästä haaveesta sain inspiraation Miljonäärikulkurin tarinaan.

Sivun 6 sarjakuva-aiheet ovat ihan oikeita sarjisideoitani. Keksin ne joskus ammoin. Dickens-tyylisellä, 1800-luvulle sijoittuvalla vaellustarinalla, jossa orpo ja köyhä tyttö kohtaa monenlaisia ihmisiä jotka kaikki tavallaan vaikuttavat hänen elämäänsä, halusin todistaa itselleni että pystyn luomaan eheän naishahmon (pikkutyttöhahmon). En ollut sittenkään tarpeeksi kiinnostunut toteuttamaan noita ideoita. Joku muu saa vapaasti toteuttaa nuo ideat, jos kiinnostaa.

Yö on minusta erittäin romanttinen ja kaunis vuorokaudenaika, silloin kun on hiljaista. Halusin saada jotain siitä mukaan Miljonäärikulkurin yöjaksoon.

En tiedä, onko sivun 18 symboliikka ymmärrettävissä. Kultarahoja, varkaita, mies, murha, nainen, suru, kyyneleet... Alitajunnan varoitus Velille siitä miten käy jos hän jatkaa elämäänsä miljonäärikulkurina.

Velillä on sama elämäntarina kuin minulla, ainakin suurelta osin. Alkuperäisen version lopussa hän selosti koko siihenastisen elämänsä Marialle ja baarinpitäjälle. Oma elämäntarinani vahvasti liioiteltuna. Tässä lopullisessa versiossa jätin Velin menneisyyden muutaman viittauksen varaan. Avioero, isän kuolema, etääntyminen äidistä ja isäpuolesta ym. mainitaan, mutta näitä asioita ei käsitellä syvemmin. En vain oikein halunnut...

11.3.2014

Paremmin menee kuin viime päivinä, kun aurinko paistaa ja on lämmintä & keväistä. Tämä talvi on ollut lähes ideaalinen, kun lumisia päiviä ei ole hirveästi ollut. Saisi joka talvi olla tällainen, niin en kaipaisi lämpimämpään maahan asumaan.

Mitä nyt lentsu vaivaa. Hyvä kun alkoi viikonloppuna, sain potea pari päivää rauhassa. Eilen jaksoin hyvän kuntoni ansiosta ongelmitta vetää läpi sen normaalin 16 tunnin maanantaityöpäivän ja tänään tiistaina tuntuu jo siltä, että flunssa on taittumassa. Vilustun niin harvoin, että uuden flunssan alkaessa en koskaan muista milloin se edellinen oli. Säälin suomalaisia, kun ovat niin sairastelevaa kansaa. Syy taitaa olla kapeassa geeniperimässä. Vähän sisäsiittoisuutta näiden rajojen sisäpuolella. Hyvän terveyteni salaisuus lienee se, että isäni oli suomenruotsalainen ja äitini "suomensuomalainen". Olen saanut kaksi erilaista geeniperimää.

Kannatan lämpimästi rotujenvälisiä avioliittoja, mutta ei sellainen onnistu tässä ahdasmielisessä maassa, jossa maahanmuuttajat ovat tiukasti omassa karsinassaan eikä ketään meikäläistä kiinnosta tietää heidän elämästään mitään. Harmi, olisi oiva tilaisuus saada geenivaihtelua tänne.

Posti toi pari CD:tä Australiasta. The Twilights: Once Upon a Twilight... (1968), mukana Glenn Shorrock (Little River Band). Toinen on sitten Warren Morganin ja Australian suurimman rocklegendan Billy Thorpen duettolevy "Downunda" (1973), esittäjänimellä Thump'n Pig & Puff'n Billy. Mielessä välillä käynyt, että vaikka "More Arse Than Class" on ainut Thorpe-levy joka minuun on kokonaisuutena kolahtanut, kyllä mieheltä pitäisi jotain muutakin hankkia, etenkin kun Australian ulkopuolella ei ole toivoakaan löytää sikäläisellä maaperällä tehtyjä levyjä (USA:ssa tehdyt "Children of the Sun" ja "East of Eden's Gate" ja ehkä myös "21st Century Man" saattavat kyllä tuurilla löytyä).

Minun musiikkimakuni juuret ovat siinä 70- ja 80-lukujen taitteen pop-musiikissa, jota äitini nauhoitteli kaseteille. Myöhemmin vuosien 1983-85 päivän pophitit ja etenkin Tapani Ripatin Ocsid jatkoivat musiikkimakuni muokkaamista. Oi kun löytäisin kuunneltavakseni noita alkuperäisiä vuosien 1983-1985 Ocsideja, niistä nauhoittelin aikoinaan hienoa musaa omille kaseteille. Niitä kasettitallenteita ei ole tallella enää, mutta melkein kaikki parhaat biisit olen saanut takaisin joko levyjä hankkimalla tai sitten jostain itselleni kopioimalla. Yksi kadonnut kappale vielä on, se soi joskus kesällä 1984 samassa ohjelmassa, jossa kuultiin myös Mike Oldfieldin "To France", Human Leaguen "The Lebanon", Pierre Groscolasin "She's a Lady", ja Ripatti kertoi "tunnista oikeat Duran Duran -biisit" -kilpailun tulokset ja voittajat konekiväärinopeudella "The Reflex" -biisin soidessa taustalla. Noita kadonneita biisejä on seitsemän muutakin, mutta ne soivat muissa radio-ohjelmissa. Ei toivoakaan löytää noita kahdeksaa kadonnutta kappaletta, kun minulla ei ole hajuakaan niiden nimistä tai esittäjistä. Ne kyllä pyörivät päässäni edelleen, mutta miten saada ne ulos sieltä muiden kuultaviksi ja tunnistettaviksi?

1983-85 oli ihanaa aikaa päivän hittejä ahmineelle 9-11-vuotiaalle musafriikille, mutta kyllä minä jo 1986 huomasin, että päivän hitit alkoivat muuttua tylsemmiksi. Ocsidkaan ei jaksanut enää innostaa yhtä paljon, kun musiikki huononi. Se, että nykyään pääosin halveksin vuoden 1985 jälkeen tehtyä musiikkia ei siis ole ajan myötä syntynyt mielipide, vaan minä jo aikoinaan huomasin, että musiikista katosi jotain. Kyllä minä silti radion viikottaisia Hot 100 -listaohjelmia seurasin aina 1990-luvun alkuun saakka, mutta viimeistään 1994 olin aivan kypsynyt päivän hittimusaan. Mitä vähemmän päivän musiikki kiinnosti, sitä hanakammin kuuntelin vain vanhaa. Yksi tekijä oli myös hillitön kaipuuni takaisin 70-luvulle. Se oli niin voimakasta, että katselin 70-luvun elokuvia ja kuuntelin 70-luvun musiikkia suurella innolla.

80-luvulla olin täysin radion varassa mitä musiikkiin tuli. Vasta 90-luvun alussa löysin kirjastot ja niiden vinyyli- ja CD-hyllyt. Silloin minusta tuli kirjastojen suurkuluttaja, varsinkin sen jälkeen kun 1996 syksyllä muutin omilleni. Villeimmilläni saatoin lainata yhden päivän aikana maksimimäärän eli 20 levyä useista eri pääkaupunkiseudun kirjastoista, kuunnella ne samana päivänä, palauttaa seuraavana päivänä ja lainata saman tien 20 levyä lisää. En edes käyttänyt tilauspalveluja, vaan kävin kaikissa kirjastoissa ihan paikanpäällä selaamassa ja lainaamassa levyjä. Tuli Helsinki tutummaksi.

Enää en käy kirjastoissa ollenkaan, kun työ vie ajan ja voimat. Kirjastoista löytyisi varmasti lukemisen arvoista sarjakuvaa, mutta en minä jaksa. No, viime viikolla kävin Pasilan kirjastossa tutkimassa kahta suomennettua Valhalla-albumia. Pitäähän minulla olla lista Valhalla-sarjakuvan hahmojen suomenkielisistä nimistä, en minä voi esim. sitä pikkutyttöä kutsua Valhall-artikkelissa nimellä Röskva, kun suomennoksissa hän on Ruusu. Kun nyt saisi edes aloitettua sitä artikkelia. Neljäs Naavametsäläis-tarina on päässäni jo niin pitkälle muotoutunut, että sormeni syyhyävät päästä piirtämään sitä, mutta olen vannonut itselleni etten käy sen kimppuun ennen kuin Valhall-artikkeli on valmis ja netissä.

Pistinpä jo Other comics -sivulle ilmoituksen neljännestä Naavametsäläis-seikkailusta. Toimikoon yllykkeenä meikäläiselle, että pistäpä töpinäksi sen artikkelin kanssa. Huokaus muuten... Haluan tekstistä mustaa, ja saan uCozin ilmeisesti oletusväriä, josta en ota selvää mitä se on. Vihertävänharmaata? Voisiko tekstin oletusvärin vaihtaa kunnon hiilenmustaksi jollain koodinpätkällä? Joku apuun! Sarjakuvakokoelmani-sivuilla ja vuodatussivuilla olen myös joutunut joskus tappelemaan uCozin asetusten kanssa tekstin väristä. Ankardo-albumi Houkutuslintu lukee sarjiskokoelmasivulla yhä sillä omituisella haalealla värillä.

18.3.2014

Discogsiin lisättävien levyjen pinossa on jäljellä enää 21 CD:tä. Niiden lisäämisen aion hoitaa laiskasti. Olen aloittanut kaikkien levyjen tarkistuksen, että olenko varmasti merkinnyt oikean painoksen, ja nyt kun tarkistettuja levyjä on 1075 ja tarkistettavia vielä 1032 olen huomannut 16 levyä, joista olen merkinnyt väärän painoksen tai omassa kappaleessani on joitain pieniä eroavaisuuksia Discogsiin merkittyyn painokseen verrattuna. Oikeaa tai täysin identtistä painosta ei näissä tapauksissa kuitenkaan sivustosta löydy. Jos erot ovat pieniä, en koe aiheelliseksi lisätä Discogsiin omistamaani painosta. Joku muu hoitakoon sen, jos sattuu omistamaan jostain levystä kappaleen, joka on 100% identtinen omani kanssa ja keksii samat eroavaisuudet, ja vielä kokee että uuden tietueen luominen on aiheellista. Mutta jos painos on selvästi eri kuin Discogsiin merkkaamani, täytyy minun ehdottomasti lisätä uusi painos tietokantaan.

Onneksi Discogsissa voi jaotella oman levykokoelmansa eri kansioihin. Checked-kansioon laitan tarkistamani ja oikeiksi toteamani levypainokset, sekä suomilevyt joista on vain yksi painos olemassa, Added-kansioon kaikki tietokantaan lisäämäni levyt (niitähän ei tarvitse tarkistaa), ja Errors-kansioon levyt joiden kohdalla olen merkinnyt väärän painoksen tai olen havainnut pieniä eroja tai epäselvyyksiä oman kappaleeni ja Discogsiin merkityn painoksen välillä. Uncategorized on Discogsin oletuskansio, siellä ovat kaikki tarkistusta vailla olevat levyt.

28.3.2014

Rappuja siivotessani huomaan, että melkein joka asukkaalla on ovessa lappu, jossa lukee "ei mainoksia" tai jotain vastaavaa. Minäkään en pidä mainoksista, mutta minun ovessani ei lue mitään. Antaa mainosten tulla vaan, ei ole minulle ylimääräinen vaiva kantaa ne paperinkeräyslaatikkoon. En edes ymmärrä mitä järkeä on kieltää mainosten tulo kotiin. Jos minä en ota mainoksia, mainostenjakaja vie jakamattomat mainokset paperinkeräykseen. Kun otan mainokset vastaan, minä vien ne paperinkeräykseen. Sama lopputulos. Ilmeisesti jotkut "ei mainoksia" -taloudet perustelevat päätöstään ekologisuudella, ovat piirtäneet noiden sanojen oheen itkeviä puita ja sen sellaista. Ei käy jakeluuni. Mainoksia painetaan aivan saman verran, ottivat ihmiset ne vastaan tai ei. Paperi kierrätetään eli käytetään uudestaan, toivon mukaan johonkin tärkeämpään. Eli mikä tässä on ongelma?

Yhtenä kesänä 90-luvun alussa kun Kauniaisissa jakelin mainoksia, minulla oikeasti paloi pinna "ei mainoksia" -tapausten kanssa, kun jotkut heistä kuitenkin halusivat ilmaisjakelulehdet, jotkut taas eivät niitäkään, mutta kaikki eivät olleet osanneet ilmoittaa haluavatko ilmaislehdet vai eivät. Tästä aiheutui sitten minulle paljon hämmennystä ja asukkailta valituksia. Purin kiukkuani luonnostelemalla ison määrän itseterapeuttisia Aaltotie-strippejä joissa Tauno ottaa kesätyöpaikan mainostenjakajana. Ideoita pulppusi päästäni oikein kivasti. Minä en halua liittyä tähän hankalien ihmisten ryhmään. Antaa mainosten tulla.

Kun matkustan bussilla tai ratikalla työkohteesta toiseen, minua vähän ärsyttää se, että joka matkustaja räplää kännykkäänsä (tai ipadia tai tablettia tai mitälie, en ole oikein noista perillä). Minulle kännykkä on tarkoitettu vain puheluihin ja tekstareihin, ja niitäkin tulee harvoin.

Kotona en katso telkkaria. TV on vain DVD-leffojani varten, mutta minä en jaksa enkä ehdi katsoa enää elokuvia. 1990 saamani leffakärpäsen purema on parantunut. Niinpä vastaanotin kerää tuossa vain pölyä. En myöskään jaksa enkä ehdi lukea Hesaria, joka kolahtaa postiluukustani joka aamu. En jaksa seurata enää aikaani. Olen ollut pitkälti pihalla maailmanmenosta siitä lähtien, kun muutin Vaasankadulle. Eikä edes harmita. Ei kiinnosta tietää mitä maailmalla ja Suomessa tapahtuu. Rotkoon suistutaan, se on ihan selvä. Ei kiinnosta tietää, milloin ja miten se tapahtuu. Tiedän että se tapahtuu.

Viikot vyöryvät nopeasti ohi. Joka päivä samat työrutiinit, sama vähäinen määrä vapaa-aikaa, enkä ehdi tehdä mitään työajan ulkopuolella. Tätä menoa olen kohta loppuunkulutettu.

Pahinta silti on, että tienaan kuukaudessa vain 1200 euroa nettoa. Vuokrani on 625, enhän minä uskalla mitään ylimääräistä enää ostaa kun rahat loppuvat heti! Maanantaisin vedän 16-tuntisen työpäivän, muina viikonpäivinä menee 5-8 tuntia rappujen parissa plus keskiviikkoisin ja perjantaisin pari-kolme tuntia päihdeklinikan siivouksessa, kai minulle nyt vähän enemmän kuuluu? Pomo selvästi vetää liikaa välistä, tai ehkä hän maksaa liikaa veroja palkastani. Paljonkohan tulen saamaan palautusta ensi joulukuussa?

7.4.2014

Mielessäni kävi rikkoa yksi lupaus ja jatkaa sittenkin levyjen tilaamista MusicStackin kautta - nyt kun olen saanut ne minulta törkeästi kielletyt Stylus-levyt haltuuni toisessa formaatissa ja toista kautta. Sitten kun vilkaisin yhden levyn kauppaajia MusicStackissa, huomasin että PayPal onkin nykyisin oletusmaksutapa. Visaa ei taida huolia enää juuri kukaan myyjä siellä. Olen pahoillani, mutta juttu on tämä: olisin voinut jatkaa MusicStackin käyttämistä jos ei tarvitsisi käyttää PayPalia, sillä se ei tunnu olevan täysin luotettava maksutapa. Minulle kävi kerran köpelösti PayPalin ja sen yhden australialaiskaupan kanssa - en halua riskeerata, että sama tapahtuu uudestaan.

Hyvästi, MusicStack. Kertakaikkiaan.

8.4.2014

Veronpalautusta tulee 851 euroa. Tuntuu hyvältä tietää. Viime joulukuussa sain hulppeat 1936 euroa, mitä vieläkin vähän äimistelen.

13.4.2014

Vaikka hommia olisi muutenkin yllin kyllin, päätin osallistua Kvaakin Kuukauden haasteeseen, eli piirtää sarjakuva ennalta määrätystä aiheesta. Tämän kuun aihe on "lyhyesti mutta monimerkityksellisesti" Mars. Harvinaista minulta, sillä minulla on omia sarjakuvaprojekteja niin yli oman tarpeen, etten mielelläni tee mitään toisten ehdottamaa. Nyt kuitenkin sattui kohdalle kerrankin inspiroiva Kvaakin Kuukauden haaste -aihe, ja samalla oli syttynyt halu kokeilla uutta.

Tunnen aina suurta harmistusta lukiessani nelivärisarjakuvia, koska en itse osaa värittää. En ole tullut opetelleeksi. Halu kehittyä sarjakuvantekijänä on kuitenkin palava, ja tulin siihen tulokseen etten pysty kehittymään hyväksi sarjakuvapiirtäjäksi ellen yritä hallita myös värityspuolta. Otin sitten ison askeleen eteenpäin ja tein kolmisivuisen Mars-aiheisen sarjakuvan, joka on toistaiseksi silmäiltävissä (sanaton kun on) ainoastaan tässä Kvaak-ketjussa. Yhtä paljon vaakakupissa painoi halu saada huomiota ja palautetta. Kuukauden haasteissa palaute on taattua. Ensi vappuna, kun haaste on ohi, laitan sarjiksen myös omille sivuilleni.

Tätä pelkäsinkin, että luontaisessa väritystyylissäni yhdistyvät rumat värit, hailakkuus ja räikeys. Jouduin säätämään värejä kovasti jälkeenpäin, tummentamaan ja syventämään. Mutta perhana, minähän jatkan harjoittelua, jotta voin esitellä jo "Yö kätkee suojaansa" -tarinan nelivärisessä loistossa. Ajattelin ensin tuoda värit mukaan vasta Tsirpsiin, mutta kyllä Naavametsäläisetkin pitäisi tehdä tutuiksi väreissä. Ehdottomasti.

29.4.2013

Levyhankintoja. Pistäydyin työt hoidettuani Keltaisessa Jäänsärkijässä. Olin päättänyt, etten etsi kuin neljää levyä:

The Slits: Cut

The Yardbirds: Roger the Engineer (UK-versio)

The Cramps: Songs the Lord Taught Us

Pasi ja Pekka: Pasi ja Pekka (Rocket Records)

Vain Crampseja ei löytynyt. Slitsien levystä löytyi kahden CD:n Deluxe Edition, jossa on älyttömästi bonussälää: demoja, John Peel -sessioita, raakamiksauksia, hylättyjä ottoja ja vaihtoehtoisia versioita. Minulle olisi riittänyt alkuperäinen levy ilman bonuksia, mutta eihän niitä ole pakko kuunnella. Yardbirdsien levyn ostin tavallaan jo aiemmin, Jäänsärkijässä oli helmikuussa kaksi CD-versiota joissa oli eri kannet ja osittain eri biisit, ja pähkäilin hetken kumpi sisältää sen oikean eli alkuperäisen UK-version. Lopulta päätin, että "Over, Under, Sideways, Down" (Repertoire REP 5135, 2009) lienee oikea, varsinkin kun takakannesta löytyi maininta, että tämä on julkaistu aiemmin 1966 levynä Capitol T 6202, ja mukaan oli isketty alkuperäinen takakansiteksti ja Chris Drejan piirrokset. No, kotona kun tutkin asiaa, selvisi että USA/Kanada -painoksenhan minä olin mennyt ostamaan. Trust me to pick the wrong one... Nytpä minulla on sitten tuo levy tuplana, eri versioina. Niin, se tänään ostamani versio on nimeltään "Roger the Engineer - Over Under Sideways Down" (Repertoire REP 4681-WP, 1998).

Eilen keksin yhden Tsirps-tarinaidean. Se saa olla numero kolme. Kun myös kakkosesta on nyt päässäni jonkinlainen kuva että mistä se kertoo, ovat kaikki Tsirps-tarinat tarpeeksi selkeinä päässäni. Ei tarvitse keksiä enää yhtään tarinaa, vain latoa lisää aineksia jo keksittyihin. Kaiken tämän työn teen sataprosenttisesti päässäni. En tee mitään muistiinpanoja keksimistäni sarjakuvatarinoista, koska kaikki säilyy pääni sisällä. En ole tainnut koskaan unohtaa yhtään tarinaa.

Kesän lähestyminen ei juuri jaksa piristää mieltäni. Vaasankadulla ei pysty kesästä nauttimaan. Onneksi sentään pyörin työni puolesta vähän kauniimmissakin kaupunginosissa. Mitään Etelä-Haagan veroista ei silti löydy...

2.5.2014

Kiitos Hollelle ja Tuipalille palautteesta. Jokseenkin samaa mietin minäkin omasta työstäni. Innolla lähden sitten seuraavalla osallistumiskerralla parantamaan tuosta Mars-jutusta. Nyt se on sitten täällä kotisivuillanikin - hioin ja parantelin vähän värejä ja värialueita ennen tänne postaamista. Tein myös isommat jpg:t, etteivät pakkausröpelöt häiritsisi kuten ne tuolla Kvaak-ketjussa häiritsevät varsinkin räjähdysruudussa.

Ideahan lähti siitä, että rupesin miettimään miten Mars oli saanut punertavan värinsä. Mistä kaikki se rautaoksidi oli tullut? Samoin minua kiehtoi se, että planeetalla on joskus ollut vettä. Tästä pääni rykäisi ilmoille tarinan siitä, mitä Marsin sivilisaatiolle tapahtui. Samalla minä tavoilleni uskollisena näpäytin Maan asukkaita siitä, etteivät he millään tunnu oppivan virheistään. Planeetan pinnalla ei voi enää elää? Nou hätä, rakennetaan uusi sivilisaatio maankuoren alle ja toistetaan samat mokat.

3.5.2014

Discogsissa urakka tehty. Kaikki levyt lisätty ja merkitty, kaikki kertaalleen tarkistettu. Levyjä minulla on tällä hetkellä 2438 (plus kolme joita en joko voi tai halua sinne merkitä). Errors-kansiossa on 111 levyä.

Parhaillaan teen rennon verkkaiseen tahtiin Kvaakin toukokuun sarjishaastetta. Haasteen aihe on nyt "Lastenlaulu, jota olen aina inhonnut". Erikoinen ja haastava aihe, mutta minähän keksin idean melkein heti. En ole koskaan inhonnut yhtään lastenlaulua varsinaisesti, mutta pari aika rasittavaa tuli mieleen, ja toisesta sain välittömästi inspiraation yhden sivun sarjaan. Tussaan sitä nyt jo.

4.5.2014

Siellä on jo! Onpahan huima parannus Mars-sarjakuvaan verrattuna. Eniten olen ylpeä ykkösruudun pilvistä (katsoin pilvivalokuvasta mallia ja sitten vain rupesin vetelemään) sekä kakkosruudun autosta (kaarapornoa). Kiva kun on oma leluautokokoelma, siinä on parasta mahdollista referenssiä. Mallina minulla oli Renault Scenic, mutta modifioin sitä pidentämällä takaosaa. Auton kauhistunut ilme oli ihan sen tussaamisen aikana syntynyt älynväläys - äkkiä vain korjasin tussiviivaa ja siitä jatkoin eteenpäin samaan malliin viimeiseen ruutuun asti. Photarilla sitten poistin virheviivat.

Pahus, yhdestä ruudusta unohtui auton sivupeilit. Olkoon tuossa noin, pitää lisätä ne ennen kuin laitan työn kotisivuilleni.

6.5.2014

Jospa kirjoittaisin nyt pääni tyhjäksi kaikista niistä ajatuksista, jotka viime aikoina ovat päässäni pyörineet. Ei näillä kommenteillani välttämättä aina ole mitään todellisuuspohjaa, kunhan ajattelen liikaa, vääriä ja turhia asioita välillä. Tai sitten ajatukseni osuvat nappiin, en ole varma...

Olen ollut niin tänään kuin eilenkin hyvällä tuulella tehtyäni elämäni helkkari vieköön onnistuneimman sarjiksen - sen lastenlaulu-autokaahailusarjiksen jonka mielestäni väritin niin onnistuneesti Photarilla ja vielä postasin Kvaak-foorumille. Olen 39. Olen aina ollut varma siitä, että sisälläni piileskelee erinomainen sarjakuvantekijä, mutta koskaan en ole onnistunut hyödyntämään täyttä potentiaaliani. Jotenkin on mennyt homma aina puolivillaiseksi. Koko elämäni olen yrittänyt epätoivoisesti tehdä sarjakuvaa, jonka voisi sellaisenaan painaa albumiksi tai sanomalehteen, eikä se erottuisi ikävällä tavalla ammatikseen sarjakuvia piirtävien hengentuotteiden joukosta. En ole kuitenkaan koskaan saanut hommaa klikkaamaan. Aina on jokin osa-alue mennyt metsään. Amatöörimäisyys on paistanut lopputuloksesta liiaksi läpi. Nyt tein tuon sivun sarjiksen, ja olin ihan rehellisesti sanottuna ällikällä lyöty lopputuloksen nähdessäni. Minun on koko ajan pakko vilkuilla tuota sivun sarjaa ja ihastella jälkeä, värejä, Photari-efektejä, humoristisia yksityiskohtia ja kerrontaa. Koskaan en ole ollut näin ylpeä yhdestäkään sarjakuvastani. Olen siitä jopa ylpeämpi kuin Naavametsäläis-sarjiksistani. Kyllä vain. Mietin koko ajan, monenkohan Kvaakilaisen leuat kolahtivat lattiaan tai pöytään sen nähdessään. Varsinkin, kun muistavat sen viime kuun Mars-sarjiksen, joka jätti aika paljon toivomisen varaa.

Joudun odottamaan kuun loppuun asti - yli kolme viikkoa - ennen kuin saan palautetta viimeisimmästäni, mutta yritän odotella kärsivällisesti. Joku ehkä pitää tuon sarjakuvan värejä liian räikeinä, joku ehkä löytää siitä kosolti asia- ja muita virheitä, en tiedä. Se jää nähtäväksi. Minä kuitenkin tunnen että alan vihdoinkin löytää sen tatsin jota olen 1980-luvulta asti yrittänyt tavoittaa. Tunnen sisimmässäni, etten ole teknisesti hyvä piirtäjä. Piirrosjälkeni on aina sen oloista, että yritys hyvä kymmenen, mutta ei toimi, koska käteni ei pysty vetämään sellaista viivaa, että lopputulos olisi hyvä replikaatio siitä mitä sen on tarkoitus esittää. Nyt kun näin, mitä värit tekivät alkuperäiselle mustavalkoiselle eli värittämättömälle viivapiirrosoriginaalille - joka suoraan sanottuna oli karmea - tajuan, että piirrokseni tarvitsevat ehdottomasti laadukkaan värityksen tuekseen, jotta lopputulos toimisi.

En minä ole mustavalkopiirtäjä. Minä olen väripiirtäjä. Nyt tajuan sen. Värittämään ryhtyminen oli minulle korkea kynnys, niin korkea, että vasta nyt uskalsin ylittää sen. Ja se näyttää kannattaneen. Se kehityksen vauhti! En tiedä teenkö enää koskaan mustavalkoista sarjakuvaa. Ehkä väritän tästä lähtien kaiken mitä piirrän, hion Photari- ja väritystaitoni äärimmilleen kyetäkseni tekemään ammattimaisen näköistä sarjakuvaa.

Viime aikoina olen miettinyt rooliani avustavana toimittajana Kvaakissa. Eräs antoi minulle tehtävän kirjoittaa artikkeli Valhalla-sarjakuvasta. Olen vähän saanut aloitettua sitä. Olen lukenut kolme ensimmäistä tarinaa ja kirjoittanut muutamia äärimmäisen kökköjä lauseita jokaisesta. Se oli maaliskuussa. Tämän jälkeen projekti on seissyt.

En minä ole kirjoittaja vaikka osaankin kirjoittaa. Olen piirtäjä. Haluan tehdä sarjakuvaa, en kirjoittaa siitä. Olen viime aikoina idlannut Kvaakin sisällöntuottajan hommissa, eli en ole ottanut uusia sarjakuvia arvosteltavikseni, koska sellainen söisi aikaa Valhalla-artikkelin kirjoittamiselta. Mutta kun en ole pystynyt heittäytymään sen artikkelin pariin, en ole saanut tehtyä muutakaan sisältöä Kvaakiin, ja poden siitä huonoa omaatuntoa. Kvaakin sisällöntuotanto on onneksi vapaata hommaa. Kukaan ei painosta eikä valita ellei tee mitään. Onneksi, muuten olisin jo saanut haukkuja laiskuudesta. Viimeaikaiset sarjakuva-arvosteluni ovat uhanneet jäädä tyngiksi, koska minulla on ollut vaikeuksia puristaa itsestäni ulos varsinaista arvostelevaa palautetta. Kukaan ei ole juuri moittinut minua siitä, mutta minä olen tuntenut sen ja miettinyt, onko arvosteleminen lainkaan minun heiniäni.

Olen halunnut pitää lupaukseni siitä, etten ala tehdä neljättä Naavametsäläis-tarinaa ennen kuin Valhalla-artikkeli on valmis. Mutta koska en ole jaksanut jatkaa sen artikkelin parissa, on "Yö kätkee suojaansa" -projektikin jäissä. Tarina pyörii päässäni koko ajan ja haluan sen ulos sieltä. Haluan kertoa Uuvakan elämäntarinan. Haluan kertoa miten hänestä tuli metsänhenki. Haluan jatkaa Kriitus-Jupunius-Ulvio -kolmiodraamaa, jonka jätin nupuilleen "Mutatoituneessa metsässä". Ja haluan koko hoidon kylpevän upeissa väreissä!

Näiden murhemietteiden keskellä olen innoissani, sillä vaikuttaa siltä että väreissä on ratkaisu sarjakuvan tekemiseen liittyviin ongelmiini. Tuo lastenlaulusarjis antaa lupauksia tästä, mutta vielä pitäisi saada aikaiseksi muutama yhtä onnistunut värityö ennen kuin uskallan olla varma asiasta.

(Helvetti, tämä oli erittäin tärkeä vuodatus minulle, ja sitten teknisten tyrimisteni takia jouduin kirjoittamaan tuon äskeisen tekstin kokonaan uusiksi omasta päästäni. Vuodatussivulla 14 tuli 60.000 merkkiä täyteen eikä tuo teksti enää mahtunut sinne. Piti luoda uusi sivu. Siinä soheltaessani onnistuin sulkemaan koko nettiselaimen ja kerran kirjoittamani teksti katosi sen sileän tien. Ei tullut tekstistä yhtä hienoa enää toisella kerralla, mutta pointit tulivat kai selviksi.)

10.5.2014

Treenailen värittämistä vielä muutamalla Mutatoituneen metsän sivulla. Pitää suunnitella kaikille hahmoillekin oma väritysdesign, kokeilin lonkalta tämmöisiä ratkaisuja:

Vesivärimäinen jälki on poikaa, en halua suosia tylsän tasaisia väripintoja. Aika näyttää, rupeaako jälki tuntumaan liian levottomalta ja tekee mieli tehdä pikkuisen säntillisempää työtä.

31.5.2014

Yksi sarjakuva-arvostelu hoidettu ja julkaistu, yksi arvosteltava tuotos odottaa lukuvuoroa ja yksi saapumista minun luokseni. Koska tuntuu, että yksi sisällöntuottaja toisensa perään jättää hommat, en koe voivani jättää Kvaakia pulaan.

Muutakin on meneillään. Hankin uuden tietokoneen. Sain ja asensin sen eilen, tänään ja vähän jatkossakin tulee riittämään hommia sen tuunaamisessa. Piti ostaa kone osamaksulla (75€ kuukaudessa puolen vuoden maksuajalla), muuten talouteni ei kestä. Tässä koneessa, jolla tätä tekstiä jo naputtelen, on Windows 7 ja toimiva DVD-RW-asema. Nyt sujuu CD-levyjen soitto tietokoneella, jipi jipi.

14.6.2014

Mieli on ollut kireällä. Minun piti saada Egmontilta ilmainen arvostelukappale viimeisimmästä Piko & Fantasio -albumista "Leopardinainen". Lähettivät, mutta en tiedä mitä paketille tapahtui. Ainakaan en saanut saapumisilmoitusta postilta. Ilmoitin Egmontille viime perjantaina eli 8 päivää sitten, lähettivät toisen kappaleen, mutta taas olen jäänyt vaille saapumisilmoitusta. Tämä on kolmas kerta lyhyen ajan sisällä jolloin postitoimisto tyrii ilmoitusasiassa! Minulta jäi huhti-toukokuussa yksi paketti ensin saamatta, ja ihan todistettavasti juuri saapumisilmoituksen saapumattomuuden takia. Paketti pallotteli yhden ylimääräisen rupeaman lähettäjän ja postin välillä ennen kuin lopulta sain tilaamani tuotteen hyppysiini.

Eilen kävin kaupungilla etsimässä P&F-albumia, mutta ehdin käydä vain kirjakaupat läpi. Akateemisessa sekä Aleksin ja Kampin Suomalaisissa ei ollut Leopardinaista. Divarit olivat jo sulkeneet ovensa. Sivumennen sanon vielä, että Akateeminen on ollut erinomainen sarjisten ostopaikka, mutta viime aikoina sielläkin on alkanut ote lipsua. Suomalaisen kirjakaupan kurjalle tasolle on Akateemisen sarjisvalikoimalla vielä onneksi matkaa, mutta huolettaa silti. Esim. Punaparta-integraalin jouduin viime vuonna vastahakoisesti ostamaan Suomalaisesta, kun Akateemisesta ei sitä löytynyt.

Tänään lauantaina kävin SS Libriconissa, jossa Leopardinainen oli myynnissä. Eli piti Postin huolimattomuuden takia OSTAA sarjakuva-albumi, jotta voisin arvostella sen Kvaakissa. Minulla on huono rahatilanne, eikä todellakaan olisi varaa tämmöiseen. Mietin, esittäisinkö virkailijalle valituksen tästä saapumisilmoitusasiasta kun seuraavan kerran Postissa asioin. Sen verran olen kuitenkin sosiaalisesti rajoittunut, että minun on vaikea järjestää mitään valitusshowta postitoimistossa tai muuallakaan.

Minua on kiukuttanut muutama muukin asia viime päivinä, mutta en viitsi niistä kirjoittaa. Tulisi kovin pitkää ja omituista juttua. Työhön liittyviä asioita kuitenkin lähinnä. Niin, ja sitten se yksi kiertelevä ulkomaalaistaustainen kerjäläinen, jolle torstaina ratikkapysäkillä annoin täysin tapojeni vastaisesti pari euroa, ja sitten se olento roikkui minussa kiinni kuin takiainen. Helvetti, tätä minä olen toitottanut, että kaupunki ei ole ihmisille elinkelpoinen ympäristö. Täällä ihmiset ovat vain köyhiä, sairaita, onnettomia, syrjäytyneitä... Kaupungit pitäisi tuhota ja ihmiset määrätä elämään luonnossa kuten eläimet (ensin pitäisi kuitenkin vähentää ihmisten määrää jonnekin muutaman miljoonan - korkeintaan muutaman sadan miljoonan tasolle, muuten luonto ei kestä). Luonto pitää terveenä ja onnellisena.

15.6.2014

Toukokuun sarjakuvahaasteesta tuli negatiivista palautetta Photoshopmaisuudesta. Mutta kun tuo edustaa juuri sitä jälkeä jota haluan vastedeskin saada aikaiseksi. Tuo juuri on se minun tyylini. Juuri noin haluan Naavametsäläisetkin värittää. Tunsin aikamoista epätietoisuutta ja neuvottomuutta tuon palautteen takia. Pitääkö vain tylsästi läntätä yhtä väriä jokaista värialuetta kohti ja jättää tekstuurikikkailut ja muut pyrkimykset realismiin?

Kesäkuun haasteen aiheena on "Palovamma". Luotin taas kerran kykyyni saada helposti ideoita rappuja siivotessani, eikä tarvinnut pettyä. Keksin idean heti maanantaiaamuna. Tein äsken pikaluonnoksen. Näppärä idea mielestäni, vaikka yhdisteleekin Elät vain kahdesti -Bondia ja Schwarzenegger-pätkää "True Lies" (jälkimmäistä en ole edes nähnyt). Haasteena tulee olemaan realistinen piirtäminen. Sellaista en ole koskaan tehnyt. Tutkiskelen erinäisiä realistisesti piirrettyjä ranskalaisia sarjakuvia, agentti- ja poliisisarjiksia, draamasarjiksia ja sen sellaisia (latasin Pirate Bay -torrenteista älyttömät määrät BD:tä). Saa nähdä paljonko näistä heruu referenssiapua.

16.6.2014

Leopardinainen saapui postissa. Lähetetty Porvoosta 13. päivä eli viime perjantaina. Mahtui oviluukusta, eli saapumisilmoitusta ei tarvittu. Okei, sitten voin syyttää Postia vain yhden sarjisalbumin hukkaamisesta ja yhden saapumisilmoituksen unohtamisesta. Mutta mitä nyt teen tuplakappaleella viimeisintä P&F-albumia? Life ain't fair.

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17