13.9.2015

Milloinkahan viimeksi olen postannut kaksi sarjakuvasivua samana päivänä? 53. YKS-sivu ei riittänyt minulle tänään, vaan piti lisätä vielä Ruutihampaille epilogisivu. Tunsin, että Ruutihampaista jäi lukijalle vähän liikaakin mietittävää, joten jatkoin tarinaa sivun verran. Se selventää joitakin asioita. Viime sunnuntaina sain tehdyksi tuota epilogia jonkin matkaa, ja tänään tein loput. Ribardi on vihdoinkin täysin onnellinen, kun saa solmia elämänsä ensimmäiset ystävyyssuhteet. Eikä kukaan aavista, että hän onkin syntyperäinen kettu ja asunut metsässä (tai sen liepeillä) koko ikänsä. Kiva myös päättää tarina positiivisiin tunnelmiin kauhuilun jälkeen.

 

25.12.2015

Kello on puoli tuntia yli puolenyön, joulupäivä on alkanut ja minä tulin juuri vanhempieni luota... sanoisinko henkisesti valaistuneena. Siellä nimittäin keskustelu kääntyi käsittelemään rankkoja asioita minun menneisyydestäni. Yhtäkkiä tajusin kaiken. Tajusin, miksi olin lapsena niin omituinen, miksi minulla oli teininä niin vaikeaa. Olen miettinyt kaikkia omituisia juttuja itsessäni, ja kaikkia ongelmia, joita minulla on ollut henkisellä puolella, ja jokaiselle asialle löytyi selitys siitä mitä kuulin vanhempien luona. Pystyn nyt luomaan täydellisen psykologisen kuvan itsestäni.

Olen ajatellut, että elämäkertaani pitäisi täydentää. Vasta sen kirjoittamisen myötä aloin jälkeenpäin ymmärtää monia asioita. Haluaisin saada ne mukaan Sukuni viimeinen -teokseeni. Kuulin siis eilen paljon muitakin juttuja, mutta en halua kertoa niitä tässä, vaan panttaan niitä kunnes päivitän elämäkertaani. Ongelmana tosin on, että kun 2013 muutin tänne Vaasankadulle, kaksi muistitikkua hävisi jonnekin tavoittamattomiin. Toisessa niistä oli mm. elämäkertani materiaali, skannaukset kuvituksista, teksti sekä Notepadilla että Wordilla, kuvien kanssa ja ilman. PDF-tiedoston olen saanut takaisin, lataamalla sen tuolta netistä. Jonkinlainen Word-tekstitiedostokin on, semmoinen jossa on koko tekstiosuus. Pieni osa kuvamateriaalista on peräisin päiväkirjoistani, jotka ovat nyt ullakolla jossain niistä monista pahvilaatikoista. Sen takia olen ruvennut raivaamaan ullakkoa, että löytäisin ne päiväkirjat. Haluan myös eroon Commodore 64:sta, että olisi vähemmän tuota roinaa.

 

Huokaus... Kello on nyt kohta puoli 12, olen saanut nukutuksi, ja nyt kun olen värittämässä 66. YKS-sivua en voi olla ajattelematta lisää eilistä keskustelua. Oli vielä asioita, joita en saanut siellä sanotuksi. Frejllä on ollut laivanrakennusinsinöörin työnsä ohella koko ajan harrastuspohjalta vastuutoimi koulujen tausta-aktiivina. On jutellut oppilaiden ja opettajien kanssa ja yrittänyt parhaansa mukaan auttaa niitä oppilaita joilla on vaikeuksia. Niin Granhultsskolanissa, Hagelstamska högstadietissa kuin myös Gymnasiet Grankulla samskolassa, eli kaikissa niissä kouluissa joissa kävin. Hän tekee sitä edelleen.

Hän mainitsi, että jopa Kauniaisten kouluissa hän on joutunut huomaamaan miten erilaisista taustoista oppilaat ovat lähtöisin, miten erilaiset kotiolot heillä on. Niin, Kauniaisissakin on monenmoista, jopa huume- ja alkoholistiperheitä, kuulemma. Tämä näkyy sitten oppilaissa ja heidän koulunkäynnissään ja menestymisessään. On niitä oppilaita, jotka saapuvat kouluun joka aamu Mersun kyydissä isin kuskaamina, ja sitten niitä jotka joutuvat kamppailemaan ongelmaperheissä. Tästä tuli minulle mieleen, että koulussa minäkin huomasin että muutamat oppilaat - omat luokkatoverit esimerkiksi - ovat selvästi sen oloisia että kotona ei taida olla asiat hyvin. Olin juuri varovasti viemässä puheenaihetta siihen suuntaan, että tietääköhän Frej miksi yläasteella esim. Sami Rantanen oli niin kummallinen tyyppi ja miksi lukiossa Titti Gylling tuli mielisairaaksi. En ehtinyt tähän kohtaan ennen kuin Frej jo jatkoi puhumista ja käänsi aihetta sitten toiseen suuntaan.

Olisin halunnut kysellä myös isänisäni pojalleen rakentamasta Durran-leikkiveneestä sekä vanhasta valokuvasta, jossa isänisäni ja isäni poseeraavat Durran-veneen kanssa. Joku Frejn tuttu halusi nuo monta vuotta sitten itselleen, jotta voisi kunnostaa sen leluveneen alkuperäiseen kuosiinsa. En ole kuullut mistään paljoakaan sen koommin, enkä ole saanut venettä enkä valokuvaa takaisin. Tämä asia on kaikki nämä vuodet vähän kismittänyt minua. Tuo vene on sinänsä pikkuasia, mutta asia on minulle tärkeä, sydäntäni lähellä, kun on sentään edesmenneen isäni jäämistöstä kyse. Hieno insinöörintaidoilla rakennettu vene, sininen väriltään ja kyljessä luki "Durran". Olikohan siinä jokin moottorikin? En jaksa tarkkaan muistaa, kun siitä on niin monta vuotta.

 

26.12.2015

Jos nyt sitten väliaikatietoja rakkaasta sarjakuvastani, kun kerran taas kirjoittamisen makuun pääsin. Tuo majavajakso meni hienosti, joistakin kohdista olen aika pahuksen ylpeä. Ensimmäinen pakollinen Ruutu/Nonstop -sarjakuvaviittauskin tuli siinä hoidettua, eli ruutu, jossa yksi majava elvistelee sulan kanssa on kopioitu ensimmäisestä Yakari-seikkailusta, jossa nimihenkilö on juuri saanut sulan Suurelta Kotkalta. Koko tuo majava- ja lautanrakentamisjakso on oikeastaan kunnianosoitusta Deribille, varsinkin sivu 55. Tuo sivu varsinkin on niin Derib-vaikutteinen kuin olla voi. Yakarihan myös seikkaili yhdessä albumissaan majavien mailla. Minulla on tuo Yakarin majavaseikkailu ruotsinkielisenä albumina, ja vilkaisin sitä sillä silmällä, että voisinko mallintaa YKS:n majavat Deribin majavien pohjalta. Valitettavasti Derib piirsi kamalan rumia majavia. En minä halunnut piirtää sen näköisiä, halusin niistä söpömpiä. Muutama luonnos ja omat majavani olivat saaneet ulkonäkönsä.

Tähän väliin sopinee maininta, että kun piirsin Hypokritonin oikeudenkäyntijaksoa, olin vähän aiemmin lukenut runsaasti Ankardoa, ja jotain Sokalin kuvakerrontatyylistä tarttui noihin oikeudenkäyntisivuihin.

Lisään vielä, että vaikka YKS:stä tulee varmaankin yli 200-sivuinen eepos, en aio viitata siinä kuin kahteen sarjakuvaan. Populaarikulttuuriviittauksia saa olla sarjakuvissa, mutta harvakseltaan. Ne eivät saa viedä koko ajan huomiota itse tarinoista. Yakari-viittauksen jo piirsin, toinen sarjisviittaus tulee vasta ihan lopussa, viimeisellä tai toiseksi viimeisellä sivulla.

Kiljos-lokin hyökkays sivuilla 63-64 on ex tempore keksitty idea. Ajattelin ensin, että eläinten kalastus sujuisi ilman kummempia välikohtauksia, mutta tuumin sitten, että tarina tarvitsee hiukan pippuriakin. Tähän lokkikonfliktiin palaan vielä myöhemmin, joskin lyhyesti.

Kettu-uroksen - siis Kieriinan poikaystävän - nimi jäi vahingossa laittamatta mukaan sarjaan. Se on Rituke. Olisin voinut pistää sen mukaan Kieriinan repliikkiin sivulla 64 ("Takaisin rantaan, Rituke"), mutta se olisi kuulostanut käskevältä, ja Kieriina ei ole käskevää tyyppiä. Halusin korostaa parisuhteen osapuolten tasavertaisuutta.

Aiemmin skannasin tussioriginaalit 200 dpi:nä, mutta sivun 60 myötä päätin kasvattaa resoluution 600 dpi:hin. Skannauksista tulee kyllä valtavan isoja, ei niiden tarvitsisi olla niin jättimäisiä. Hyvä että koneessa sentään vääntö riittää. Julkaisukoko kasvoi aavistuksen verran siinä samalla, nyt se on jo hiukan originaalikokoa isompi. Johtuu siitä, että pienennän originaaliskannauksen 17 prosenttiin, eikä 16,67 prosenttiin. Samalla aloin piirtää tekstauksen apuviivat tekstin alle, eikä ylle kuten ennen. Tämmöisiä pieniä säätöjä.

Tuo majavajakso on hieno, mutta sekään ei vedä vertoja kaikelle sille, mitä on tulossa...

 

28.12.2015

Päiväkirjat ovat löytyneet, ja samalla toin ullakolta alas valokuva-albumini sekä nipun omia vanhoja piirustuksia ja sarjakuvia. Olen jo aloittanut elämäkerrassani olevien kuvien, piirrosten ja sarjisten etsimisen ja skannaamisen. Pikkuhiljaa alan koota uudelleen kuva- ja tekstimateriaalia jotta voin koostaa ja täydentää elämäkertaani. Hommaa riittää, sillä lisäksi on piirrettävä taas yksi muotokuva ja varattava kaiken ohella aikaa myös YKS:lle. Onneksi tulee uusivuosi ja pitkä vapaa viikonloppu.

 

 

 

 

 

 

 

3.2.2016

Suomi on sairastunut. Taudinaiheuttajina ovat älypuhelimet, jotka naulitsevat ihmisten katseet ja huomion itseensä. Joka paikassa näpelöidään iPhonea, pahimmassa tapauksessa ollaan vielä kuulokkeet korvilla. Minä käytän vielä Nokian simpukkamallista kännykkää ja sen aion pitää niin kauan kuin se toimii. Enkä käytä sitä muuhun kuin puheluihin ja tekstareihin, ja niitäkin kertyy aika vähän. Yritin kuukausia sitten löytää Stockmannilta kännykkätelinettä jonka voi ripustaa vyöhön roikkumaan, mutta eihän niitä tehdä enää kuin niille älyttömille puhelimille. Jouduin sitten ostamaan sellaisen kahdellakympillä. Muovisen iPhonenpidikkeen. Taittamalla, vääntelemällä, runtelemalla ja liimaamalla onnistuin saamaan siitä sellaisen, että Nokiansimpukka pysyy siinä ja on vielä helppo ottaa kiireessä poiskin kun puhelu tulee.

Kvaakissa oli vähän aikaa sitten taas vuotuinen Herra Koipeliini -äänestys parhaasta käännössarjakuvasta. Minä kävin tammikuun toisena päivänä, muutama päivä ennen äänestysajan päättymistä antamassa ääneni Aarne Ankalle (joka myös voitti) - senkin tein vain siksi että kaikkia Kvaakin toimittajia muistutettiin äänestyksestä yksityisviestillä joka päätyi myös minun sähköpostiini. Muuten en olisi vaivautunut kirjautumaan Kvaakiin ja antamaan omaa ääntäni. Edellisen kerran kirjauduin Kvaakiin viime marraskuussa ja sen olin ajatellut viimeiseksi käynnikseni siellä.

 

4.2.2016

Aina välillä kirjoitan sivustoni nimen tai sarjakuvieni nimet Googlen hakukenttään siinä toivossa että netissä puhuttaisiin, mutta relevantteja osumia tulee joka kerta pyöreät nolla. Ketään ei kiinnosta.

Eipä silti, en minäkään lue paljoa toisten nettisarjiksia, kun en vain yksinkertaisesti pidä niistä. Kotimaisista Stand Still Stay Silent, SirNookin Itä-Oksala ja Emmiina Jokisen Wurr ovat ainoat nettisarjakuvat joita seuraan. Wurria tosiaan vilkuilen Deviantartissa, vaikken ole päässyt sisälle sen valjuun ja tapahtumaköyhään tarinaan. Jokinen tuntuu olevan nyt kiinnostuneempi peikkojen ja lintuhirviöiden piirtämisestä kuin Wurrista, mutta hällä väliä. Ulkomaisista ainoat seuraamani ovat 2014 heinäkuun alussa bongaamani Tim Weeksin SaveState (jonka nörttivitseistä en tajua puoliakaan, mutta onneksi ne eivät ole sarjan ainoa sisältö) sekä uutena tuttavuutena Rick Griffinin Housepets!. Vuodenvaihteessa rupesin lukemaan, vaikka sain tietää sarjan olemassaolosta jo suunnilleen samaan aikaan SaveStaten kanssa. Silloinen viimeisin strippi tosin oli niin tajuton, että se vain karkoitti minut pois. Housepetsin huonot puolet ovat ylisuuri hahmogalleria (alunperin se kertoi vain Peanut-koirasta ja Grape-kissasta, mutta sittemmin he ovat hukkuneet jonnekin kauas taustalle) sekä täysin käsittämätön eksistentialistinen fantasia- & scifihölynpöly. Housepets on kouluesimerkki siitä mitä tapahtuu, kun tekijä ei osaa suitsia mielikuvitustaan ja omaa sarjakuvaansa.

Eli kun muiden sarjakuvat harvoin kiinnostavat, niin voinko vaatia muita kiinnostumaan minun sarjoistani? Ei taida omat tuotokseni osua kuin omaan makuuni. Kaikkein viimeiseksi kuitenkin rupean huoraamaan. Teen jatkossakin sellaista sarjakuvaa kuin haluan, ja jos ei kukaan muu pidä niin ei sitten. Harmi sinänsä, sillä sarjakuvissani on sanomaa! Minulla on sanottavaa maailmalle, mutta kun ei kukaan kuule.

Viime jouluna äiti kysyi minulta mitä teen vapaa-ajalla kotona. Kuuntelen musiikkia ja piirrän sarjakuvia. "Eikö tuo mene hirveän yksitoikkoiseksi?" Äiti ei selvästikään tiedä miksi teen sarjakuvia. Minä olen tarinankertoja. Piirtäminen itsessään ei ole niin tärkeää, tärkeintä on se että pääni keksii hienoja tarinoita jotka on pakko päästä kertomaan. Jos en osaisi piirtää, kirjoittaisin romaaneja ja kertoisin ne tarinat sillä tavalla. Minun on pakko saada keksimäni tarinat ulos päästäni, ja sarjakuvien tekeminen on niin hidasta puuhaa että siihen menee kaikki vapaa-aika. Jos minulla olisi muita harrastuksia, en saisi millään niitä tarinoita kerrotuiksi kun vapaa-aika menee kaikkeen muuhunkin. Luon maailmoja, luon hahmoja, minulla on sanottavaa ihmiskunnalle. Se luominen! Se on tärkeää minulle. Siksi piirrän sarjakuvia. Luon ja kerron tarinoita.

 

5.2.2016

Kokeiluni muotokuvapiirtäjänä taisi jäädä lyhyeksi... Henkilö A pyysi minulta lyijykynämuotokuvaa tyttärestään saatuaan tietää että osaan piirtää. Minulla ei ollut semmoisesta juuri kokemusta, lukuunottamatta yhtä pikaisesti piirrettyä muotokuvaa opiskelukaveristani silloin kun opiskelin graafista suunnittelua, mutta siitä työstä tuli aivan uskomattoman näköinen, joten tiesin että kykyä löytyy. Niinpä väsäsin mahdollisimman herkällä ja kevyellä kädellä muotokuvan saamani mustavalkoisen valokuvan pohjalta. Sain työstäni ylistystä sekä tilaajalta että kuulemma vielä muiltakin jotka sen myöhemmin näkivät, sekä 25 euroa rahaa. En osannut hinnoitella taidettani, joten pyysin alunperin 20 euroa, mitä tilaaja piti halpana hintana. Lätkäisi sitten mukaan vielä ylimääräisen vitosen. Henkilö B pyysi sitten ystävästään värillistä A3-kokoista muotokuvaa. Hänellä ei sitten ollutkaan tarpeeksi rahaa, joten tilaus supistui A4-kokoiseksi ja mustavalkoiseksi. En halunnut tehdä toista yhtä herkkää ja haurasta muotokuvaa, vaan piti päästä kokeilemaan sivellintussin käyttöä ja runsaampaa varjostusta. Tein sitten sen toisen muotokuvan. Ensimmäinen versio ei lähtenyt hyvälle polulle, joten aloitin uudestaan. Toisella kerralla tuli mielestäni ihan hyvä lopputulos. Antaessani valmiin työn tilaajalle olin aistivinani pettymystä. Olin saanut 20 euroa etumaksua, mutta sitä viimeistä viitosta ei tullutkaan. Sama henkilö oli ajatellut minun tekevän vielä toisenkin muotokuvan, mutta tilausta ei ole vieläkään kuulunut eikä piirrostaidoistani ole sen koommin puhuttu porukan kesken.

Jos joku nyt tilaisi minulta jonkin työn, ei tekisi mieli pyytää siitä mitään.

Ehkä olen vain piirtäjänä vainoharhainen ja omaan heikon itsetunnon, mutta en kai sitten ole mikään hyvä piirtäjä. Sarjakuvaa osaan ehkä vähän tehdä, mutta ei minusta ole oikeaksi taiteilijaksi. Luin vähän aikaa sitten uudestaan Mutatoituneen metsän ja järkytyin. Aivan kauheaa piirrostyötä. Epämuodostuneita päitä, vääntyneitä ja venyneitä. Sotkuista sommittelua huonoista kuvakulmista. Välillä ei saa selvää mitä kuvassa edes on. Silloin aikoinaan kun piirsin Mutatoitunutta metsää, tunsin tekeväni tosi hyvää jälkeä, mutta nyt tekee mieli piirtää kaikki uudestaan. Oikeastaan vasta YKS:n majavajaksosta alkaen olen tehnyt hyvää piirrostyötä. Eli kehitystä on tapahtunut, ja huimaa sellaista. En ole vieläkään hyvä sarjakuvapiirtäjä, mutta olen koko ajan lähempänä sitä.

Kannattaakohan minun ylipäätään kertoa kellekään että osaan piirtää. Aina kun kerron jollekulle piirtämistaidoistani ja siitä että teen sarjakuvia, siitä ollaan vaikuttuneita hetken aikaa, mutta sen jälkeen kukaan ei puhu piirtämisestäni enää koskaan. Asia ikään kuin unohdetaan. Vähän sellaista olen joka kerta aistivinani. Taiteellisuutta ei taideta lopulta arvostaa. Niin että kannattaisikohan minun vain pysyä vaiti ja sanoa, ettei minulla ole minkäänlaisia harrastuksia.

Eihän missään enää edes näe mitään käsin piirrettyä. Ei sanomalehdissä, kirjojen kansissa eikä katukuvassa. Pelkkää kuvasommittelua, joka on tehty Photoshopissa ja vedetty muutaman Photarifiltterin läpi. Kuvatkin poimitaan usein jostain kuvapankista. Kukaan ei tee enää käsin mitään. Sellainen on mennyt pois muodista. Surullista.

 

6.2.2016

Muistan, että minulla oli lapsena jokin lastenkirja, joka kertoi metsäneläimistä, jotka taisivat lähteä kotimetsästään suorittamaan jotain (vaarallista?) tehtävää. Olikohan metsä uhattuna tai jotain? Kirja oli kohtalaisen isokokoinen, kuvitus oli neliväristä, yksityiskohtaisesti piirrettyä ja huolellista. Näin ainakin muistikuvani väittää. Mieleeni syöpyi yksi kuva, jossa eläimet olivat aivan valtavan kokoisia, jopa puita isompia. Kirja kertoi kuitenkin aivan tavallisen kokoisista eläimistä, joten ihmettelin, miksi taiteilija oli piirtänyt eläimet tuohon kuvaan niin jättimäisiksi. Siitä tuli jotenkin surrealistinen fiilis koko kirjaan. Kirjan nimeä ja kirjoittajaa en todellakaan muista, ainoastaan sen, että suomentaja oli Mikko Kilpi. Minulla kun oli - ja on vieläkin - toinen Kilven suomentama kirja eli "Jumalia ja sankareita: Maailman taruaarteet: Kreikka" (kust. Eurobook Limited & WSOY, 1984), ja kiinnitin huomiota siihen, että kirjoilla on sama suomentaja.

Olen yrittänyt Kilven nimen perusteella jäljittää tuota lastenkirjaa, ja arvelin että kyseessä voisi olla Frederick Covinsin "Taistelu mäyrämetsästä", jonka WSOY julkaisi suomeksi 1978. Niinpä hommasin tuon kirjan tilaamalla sen netin kautta yhdestä antikvariaatista joka käytettyä kappaletta kauppasi, ja petyin. Ei olekaan se kirja. Kuvitus on siinä mustavalkoista, ja maalattua, ei piirrettyä. Mutta ihan hyvältä kirjalta tuo "Taistelu mäyrämetsästä" vaikuttaa, joten ei sikäli huono ostos. Pieni mahdollisuus on, että vanhemmillani on tuo salaperäinen lastenkirja vielä jossain varastossa tai omassa kirjahyllyssä, kuten muutkin fiktiokirjat jotka minulla lapsena oli. En kuitenkaan uskalla lyödä vetoa sen puolesta, varsinkaan kun viime jouluna skannasin katseellani heidän kirjahyllynsä läpi löytämättä yhtään minun joskus omistamaani kirjaa. Kyllä heillä oli minun kirjani hyllyssään vielä silloin kun asuivat Espoon Mäkkylässä, huomasin ne kun kävin visiitillä joskus 90-luvun lopulla. Vaan ottivatko ne mukaan kun muuttivat Laurinlahteen?

 

7.2.2016

Tulihan valmista. Olin kauhean laiska värittämään tuota sivua lauantain aikana, mutta nyt puoli tuntia yli puolenyön on sivu 74 viimein esillä. Piirtäminen sujui kyllä nopeasti ja rutiinilla, lokit syntyivät pitkälti tussikynällä improvisoiden. Se myös näkyy lopputuloksessa ikävällä tavalla. No jaa.

Nyt tulee sarja ns. one-shotteja eli yksittäisiä sivuja jotka kaikki käsittelevät eri aihetta. Muutama juttu roikkuu vielä ilmassa tai muuten vain vaatii käsittelyä. Kutsun näitä sivuja kirjainyhdistelmällä NLMAV. N tarkoittaa Nykettiä, hänen osuutensa oli tosin poikkeuksellisesti kahden sivun mittainen. L tarkoittaa tietysti lokkeja, eli tuo on se lupaamani lokkikonfliktisivu. Se mitä M sitten tarkoittaa, selviää myöhemmin.

Eli M-, A- ja V-sivut on vielä tehtävä ennen kuin teen aikahyppäyksen. Annan Uuvakan vähän ikääntyä. Päästään eteenpäin hänen elämäntarinassaan.

 

10.2.2016

Viime aikoina olen ollut oikein mukavassa vireessä. Sivuja on tullut puskettua ulos parhaimmillaan kaksi viikon aikana. Sivu 75 on siis se M-sivu. Se joka tuntee vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvan tarinan kuningas Midaasta ja aasin korvista, ymmärtää, että juuri siihen tämä sivu viittaa.

Mietin pitkään ja hartaasti, miten sivu pitäisi toteuttaa. Käyttääkö Uuvakka myös itsestään oikeaa nimeä vai metsänhenkinimeä, ja käyttääkö metsänhenkien kieltä vai tavallista eläinten kieltä. Lopulta ymmärsin, että näin sen pitää olla. Metsä ei ymmärrä kieltä, joka kuulostaa muiden kuin metsänhenkien korvissa pelkältä hiljaisuudelta, joten se ei pysty silloin viestimään Uuvakan sanomisia eteenpäin. Uuvakan salaisuus ei myöskään tule välittymään eteenpäin muille kuin hänen seuraajalleen sitten joskus vuosikymmenten päästä, joten metsänhenkinimien käyttö on loogisempaa. Vasta sivun luonnostelun jälkeen ymmärsin myös, että Uuvakan on pakko käyttää suojamuuria ettei kukaan vahingossakaan näe tai kuule.

 

16.2.2016

76. YKS-sivu on vieläkin vasta luonnosteluvaiheessa. En saanut viime viikonloppuna piirretyksi mitään, kun pyörin vain nettigallerioissa, huokaus. Halusin imeä inspiraatiota jotta voisin taas vähän parannella piirrosjälkeäni.

Eilen oli tilipäivä, ja sen myötä talouteni pääsi jälleen balanssiin ja hyvään kuntoon. Viime vuosi oli taas vähän takkuilua loppuun saakka, ei ollut koskaan varaa mihinkään ylimääräiseen. Juhlin pienellä shoppailulla. Kävin Akateemisessa ostamassa sivellintusseja, kun siltä yhdeltä Kvaakilaiselta ostamani japanilaiset ThinLINEt alkavat loppua. Löytyi vain kolme sivellintussia à 9,90 euroa, ostin kaikki. Lisäksi ostin alepöydästä yli 500-sivuisen Koirarotujen maailma -opuksen, joka esittelee yli 400 rotua ja rotumuunnosta. Se tulee referenssimateriaaliksi kuudenteen Naavametsäläistarinaan, nääs. Ja kiinnostaahan minua koirarodut muutenkin. Hintalapussa oli 30 euroa ja rapiat, mutta 60 %:n alen jälkeen hinnaksi jäi € 15,16. Nyt mietin, pitäisikö etsiä vielä vastaava kissarotuopas.

 

20.2.2016

Phh. Sainpas vihdoin valmiiksi tuon kauan vaiheessa olleen sivun. Siitä tulikin särmikkäämpi kuin olin ajatellut, en tiennytkään että Atiinan pää oli noin pahasti paisunut. Oli yllätys. Toivottavasti Uuvakka saa hänet takaisin maanpinnalle.

Yritin lisätä Uuvakkaan vähän kolmiulotteisuutta. Onnistunut kokeilu vai ei, sen näyttää aika. Puunlatvaan kokeilin samaa temppua käyttämällä useita eri vihreän sävyjä. Se ainakin näyttää pahuksen hienolta, sen toteamiseen en tarvitse aikaa vaan huomaan sen jo nyt.

Seuraava sivu tulee olemaan haastavampi kuin tämä, joten voin käyttää sen piirtämiseen enemmän aikaa ja vaivaa. Se on se V-sivu sitten, ja viimeinen ennen aikahyppäystä.

 

25.2.2016

Viiskeri-parka. Ensin hän kokee tuollaisen kohtalon, ja sitten minä vien häneltä vielä pääosan kuudennessa Naavametsäläistarinassa. Toivottavasti pikkurooli tässä tarinassa lohduttaa häntä edes hiukan.

 

1.3.2016

Tämä nyt alkava jakso on aivan tuore keksintö minulta. En tätä alunperin suunnitellut, mutta tunsin, että tällä kohtauksella on omat pikku funktionsa koko tässä eepoksessa ja siten sen on hyvä olla mukana. Piti hypätä vähän kauemmas tulevaisuuteen NLMAV-sivujen jälkeen, mutta teenkin tämmöisen välipysähdyksen.

Uuvakka on nyt ikääntynyt sen verran, että pilkut ovat kokonaan hävinneet vatsanseudulta.

 

6.3.2016

79. sivu paljastaa, kuinka iso aikahyppäys on. Uuvakan vatsapilkut hävisivät, ja niin tein Atiinastakin aikuismaisemman näköisen poistamalla hänen silmäripsensä.

 

17.3.2016

Välillä tulee näitä ajanjaksoja, jolloin muut asiat vyöryvät päälle eikä piirtämiseen jää aikaa. Viime lauantaina eli 12. päivä olin Timo-enon luona Laurinlahdella, Timo ja Erjahan asuvat pienen kävelymatkan päässä äidistä ja isäpuolestani. Timo täytti 12.2. 60 vuotta, joten pidettiin kuukauden jälkeiset pikku illanistujaiset. Timo ei ole syntymäpäivien viettäjä, mutta tasavuosien kunniaksi hän päätti joustaa tämän verran.

Minulla oli tuona lauantaina vatsa pahasti sekaisin. Pyllystä tuli lähinnä vettä eikä olo ollut paras mahdollinen. Ajattelin silti että jaksan olla mukana "juhlissa" enkä kertonut voinnistani kellekään. Vielä iltapäivällä ennen lähdön aikaa oloni olikin kohtalainen, joten ajattelin optimistisesti että tässä pärjätään. Timon luona vointini kuitenkin huononi. Minun oli tosi tukala olla ja minua väsytti. Silmiä oli välillä vaikea pitää auki. Pysyin hiljaa ja kärsin illan loppuun asti jotenkuten kunnialla, ja yritin syödä katkarapuruokaa ja kakkua vaikkei tehnyt mieli. Anteeksi kaikille.

Sunnuntaina sain parannella vointiani rauhassa omassa kotona. En jaksanut piirtää paljoa viikonlopun aikana, mutta jotain sain sentään paperille.

Matti-eno oli myös mukana illanvietossa, ja hän kutsui minut seuraavaksi tiistaiksi Tennispalatsiin. Katsomaan The Revenantia, josta Leonardo Di Caprio pokkasi Oscarin. Eero-serkkuni oli mukana kolmantena pyöränä. Elokuva oli raaka ja brutaali, mutta erinomainen. Tykkäsin. En ole kahdeksaan vuoteen käynyt elokuvissa, joten kokemus tuntui vähän oudolta. Ensimmäinen valkokankaalla näkemäni elokuva sitten "WALL-E:n" vuonna 2008, ja ensimmäinen ylipäätään näkemäni elokuva sitten 1952 valmistuneen draamaelokuvan "The Member of the Wedding", jonka katsoin syyskuussa 2012.

En ehtinyt siis tiistainakaan piirtää mitään. Tiistai, torstai, lauantai ja sunnuntai ovat ne päivät jolloin ehdin kunnolla piirtää, mutta mahatauti ja sukulointi veivät minulta viikonlopun ja The Revenant tiistain. Nyt on torstai ja koetan värittää YKS:n sivua 80. Nähtäväksi jää, milloin valmistuu.

Yleisesti ottaen elämäni kuitenkin hymyilee. Työkuviot ovat muuttuneet, työskentelen nyt firmassa joka on todellinen unelmamesta. Esimies ja työtoverit ovat kivoja ja palkkanikin nousee, joten mainiolta tuntuu. Minulla on kaksi työnantajaa (toiselle teen yhä sitä samaa pientä sivuhommaa jota olen tehnyt vuodesta 2012), ja saattaa olla että minulle napsahtaa vielä pieni piirtämisnakki uuden työpaikkani omasta lehdestä. Sarjakuvaa tai piirroksia. Mikään ei ole varmaa vielä, lähetin vasta sähköpostia lehden päätoimittajalle ilmaisten olevani kiinnostunut. Työkaverit rohkaisivat minua tammikuussa hakemaan vakituista paikkaa tästä firmasta kun kerran työpaikkailmoitus julkaistiin, joten hain ja sain duunipaikan. Olinhan ehtinyt olla jo neljä kuukautta siellä vuokrasiivoojana, joten tunsin paikat ja systeemit. Se oli hyvä avu. Nyt työkaverit yllyttivät minua hakemaan pestiä piirtäjänä firman lehdestä kun kerran semmoista haetaan, joten pistin toimeksi. Toivottavasti natsaa taas, vaikka ei se mitään jos ei tällä kertaa tärppääkään.

Eilen kävin Fennica Recordsissa, joka on taas vaihtanut paikkaa. Nyt se sijaitsee Hämeentiellä lähellä kotiani. Kuinka ollakaan, levyjä selatessani huomasin lattialla pahvilaatikon täynnä 70-luvun Soundi-lehtiä. Pinoa tutkiessani sitten löysin sen. Soundin numeron 9/1975. Sen ainoan puuttuneen numeron. Sain sen vieläpä kaupan päälle levyostosteni mukana.

Oi onnea.


25.3.2016

Phh... olenkohan koskaan työstänyt sarjakuvasivua näin kauan? Tämän sivun halusin päättyvän juuri tuohon ruutuun, mikä tarkoitti että sivulle oli keksittävä jotain ylimääräistä juttua ettei siitä olisi tullut jahkaileva ja tylsä. Päätin näyttää kissoille ja koirille rakennetun "mielisairaalan". Voihan sen näyttää jo nyt eikä vasta sitten kun sinne mennään sisälle.

 

30.3.2016

Kulutin pääsiäisen suomat neljä vapaapäivää ideoimalla ja luonnostelemalla kaksirivisen stripin, jonka aion lähettää julkaistavaksi työpaikkani omassa lehdessä. Koko homma alkoi siten, että kun sain tietää että lehteen etsitään sarjakuvaa, aloin miettiä millaisen sarjakuvan voisin tehdä. Idea ajankohtaisia talous- tai työelämäasioita kommentoivasta sarjasta, jossa on absurdia huumoria muttei vakituisia päähenkilöitä, hiipi mieleeni yhä uudestaan tehden muiden ideoiden keksimisen vaikeaksi. Niinpä ajattelin että semmoisen teen sitten. Kerroin lehden päätoimittajalle, että tuommoisia asioita voisin kommentoida mahdollisimman absurdisti, tai vaihtoehtoisesti firman asioita jos talossa tapahtuu jotain merkittävää. PT kehotti minua olemaan varovainen - lehti ei ole mikään kantaaottava joten mielipidepainotteisia sarjakuvia ei voi hyväksyä. Mielessäni kyti jo valmiiksi epäilys, että pystyisinkö tekemään ideani mukaista sarjakuvaa vai tulenko haukanneeksi liian ison palan. Tuo rajoitus tuntui vaikeuttavan tehtävää entisestään. Päätin silti yrittää, vaikkei tuollaisen sarjakuvan tekemisestä olekaan kokemusta. Haastetta lisäsi vielä se, että olen ollut muutaman vuoden ajan lähes täysin ulkona Suomen ja maailman tapahtumista.

Pitkänäperjantaina loikoilin kotona ja tartuin hitaasti ja laiskasti yhdeksään viimeisimpään Hesariin toivoen, että löytäisin jonkin merkittävän uutisen josta voisin vitsiä yrittää vääntää. Kuinka ollakaan, heti maaliskuun 17. päivän Hesarista - ensimmäisestä jonka luin - löysin artikkelin Irlannin talouskasvusta. Sain siitä heti ahaa-elämyksen, että tuostahan se sarjis pitää tehdä. Googlasin lisää tietoa aiheesta ja juttu alkoi hiljakseen muotoutua. Annoin ideoiden tulla päähäni rennon verkkaiseen tahtiin, ja maanantaina saatoin jo luonnostella viimeistä ruutua vaille valmiin strippi-idean. Otin aiheeseen mahdollisimman positiivisen, kevyen ja hyväntahtoisen kulman, unohdin karikatyyrit oikeista ihmisistä ja piirsin pelkkiä kuviteltuja ihmishahmoja. Absurdin huumorin tekeminenkin onnistui. Sain tästä taas annoksen lisää itseluottamusta sarjakuvien tekemisen suhteen.

Sarjis on melkein valmiiksi tussattu. Yritän saada sen puolen tänään valmiiksi, niin voin huomenna värittää sen. Kiirettä ei ole, deadline on 13.4. Olen lähettänyt sarjani "käsikirjoituksen" PT:lle, hän hyväksyi ideani ja pitikin siitä. Mainiota. Kävin tänään hänen juttusillaankin, sovittiin että minusta otetaan ensi viikolla kuva jonka voi sitten painaa lehteen tekijäesittelyn kera. Kuvaaja on nimittäin lomalla ja palaa ensi viikolla. Tekijäbionkin olen jo lähettänyt PT:lle sähköpostitse, muutaman lauseen esittelyn jonka laadin itsestäni. Sekin laitetaan sitten lehteen.

Eräs toinenkin firman työntekijä tekee sarjakuvaa lehteen, eli ensi numeroon tulee kaksi sarjista. Jännä nähdä mikä on sen toisen työntekijän tekemisen taso. Itse ainakin katselen puolivalmista työtäni suorastaan ylpeänä, en ole koskaan saanut aikaiseksi noin professionaalia jälkeä.

 

26.4.2016

Meikäläisellä ei ole enää Visa Electron -korttia. Aktiasta pyysivät minua konttoriin juttelemaan säästämisestä ym. raha-asioista. En ajatellut kostuvani moisesta keskustelusta mitään, mutta menin kun kerran pyydettiin. Lopputulos oli se, että Electroni leikattiin kahtia. Siinäkin oli kyse säästämisestä, koska veloittavat tililtä neljä euroa / kuukausi joka kortista. Minulla on nyt sitten enää tavallinen Visa jäljellä. Minua yritettiin houkutella laittamaan esim. 50 euroa säästöön joka kuukausi kasvamaan korkoa, mutta sanoin, ettei kiinnosta. Esplanadilla toimiva Aleksandria houkutteli minut joitakin vuosia sitten säästäjäksi, ja vaikka taloudellinen tilanteeni on koko aikuisikäni mennyt vuoristorataa, taivuin lopulta kokeilemaan heidän säästösysteemiään. Se kokeilu loppui lyhyeen, kun iski erityisen vaikeat taloudelliset ajat, ja säästöön siihen mennessä laittamani rahat palautettiin tililleni. Muutaman kerran myöhemminkin se sama firma otti yhteyttä kysyen, että josko kiinnostaisi yrittää uudestaan. Sanoin lopulta, ettei kannata enää ottaa yhteyttä. Vaikka olen nyt hyvässä duunissa, en uskalla enää ryhtyä moiseen, en Aleksandrian enkä Aktia Bankin kanssa.

Sain sähköpostitse PDF:n seuraavan firman lehden numeron sarjakuva-aukeamasta. Sen toisen työntekijän sarja on sivun mittainen, semmoinen kohtalaisella taidolla tehty harrastelijasarjakuva. Värikynäväritys vähän sattuu silmiin, mutta ei sentään onneksi ole mangavaikutteita. Omaan sarjaani ja esittelyyni olen tyytyväinen. Laitan sarjani tänne omalle sivustolle sitten muutaman päivän viiveellä.

Hyvin vähän käytän yhteiskunnan palveluja. Aktiassakin mainittiin sellaisia sanoja kuin matkusteleminen, harrastukset joihin menee tietty summa rahaa joka kuukausi, auto, ulkona syöminen, terveyspalvelut jne. jne. Minun elämääni eivät sellaiset kuulu. Pelkään, etten pystyisi selviytymään jokapäiväisestä elämästäni jos teen siitä kovin monimutkaista ja sisältörikasta. Niinpä pidän elämäni mahdollisimman yksinkertaisena ja mutkattomana. Syynä lapsuudentraumojeni aiheuttamat henkiset vauriot, niiden takia olen joutunut aina vähän kamppailemaan löytääkseni oman paikkani. Helppoahan se on pitää elämä huolettomana, kun on täydellisen hyvä terveys eivätkä naiset omine vaatimuksineen kuulu elämääni.

Aktian työntekijä kyseli kovasti paljonko tienaan kuussa. Olen ollut vasta kuukauden nykyisessä työssäni vakituisena, joten paha sanoa, mutta heitin jonkin arvion. Kyseli paljonko menee rahaa kuukaudessa mihinkin asiaan ja minkä suuruisia kännykkä-, sähkö- ja nettilaskuja saan. En minä osaa vastata tarkasti tuollaisiin kysymyksiin. Laskuja tulee, maksan ne, enkä paina summia mieleeni. Ruokakaupoissakaan en katsele hintoja vaan ostan mitä tarvitsen hintoja tarkkailematta. Niitä muutamia peruselintarvikkeita jotka pysyvät vuodesta toiseen samoina. En ostele mitään erikoista enkä järjestä vaihtelua ruokavalioon. En jaksa murehtia hinnoista kun murehdittavaa riittää elämässä muutenkin tällä kärsineellä ihmispololla.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55