25.12.2015
Kello on puoli tuntia yli puolenyön, joulupäivä on alkanut ja minä tulin juuri vanhempieni luota... sanoisinko henkisesti valaistuneena. Siellä nimittäin keskustelu kääntyi käsittelemään rankkoja asioita minun menneisyydestäni. Yhtäkkiä tajusin kaiken. Tajusin, miksi olin lapsena niin omituinen, miksi minulla oli teininä niin vaikeaa. Olen miettinyt kaikkia omituisia juttuja itsessäni, ja kaikkia ongelmia, joita minulla on ollut henkisellä puolella, ja jokaiselle asialle löytyi selitys siitä mitä kuulin vanhempien luona. Pystyn nyt luomaan täydellisen psykologisen kuvan itsestäni.
Huokaus... Kello on nyt kohta puoli 12, olen saanut nukutuksi, ja nyt kun olen värittämässä 66. YKS-sivua en voi olla ajattelematta lisää eilistä keskustelua. Oli vielä asioita, joita en saanut siellä sanotuksi. Frejllä on ollut laivanrakennusinsinöörin työnsä ohella koko ajan harrastuspohjalta vastuutoimi koulujen tausta-aktiivina. On jutellut oppilaiden ja opettajien kanssa ja yrittänyt parhaansa mukaan auttaa niitä oppilaita joilla on vaikeuksia. Niin Granhultsskolanissa, Hagelstamska högstadietissa kuin myös Gymnasiet Grankulla samskolassa, eli kaikissa niissä kouluissa joissa kävin. Hän tekee sitä edelleen.
Hän mainitsi, että jopa Kauniaisten kouluissa hän on joutunut huomaamaan miten erilaisista taustoista oppilaat ovat lähtöisin, miten erilaiset kotiolot heillä on. Niin, Kauniaisissakin on monenmoista, jopa huume- ja alkoholistiperheitä, kuulemma. Tämä näkyy sitten oppilaissa ja heidän koulunkäynnissään ja menestymisessään. On niitä oppilaita, jotka saapuvat kouluun joka aamu Mersun kyydissä isin kuskaamina, ja sitten niitä jotka joutuvat kamppailemaan ongelmaperheissä. Tästä tuli minulle mieleen, että koulussa minäkin huomasin että muutamat oppilaat - omat luokkatoverit esimerkiksi - ovat selvästi sen oloisia että kotona ei taida olla asiat hyvin. Olin juuri varovasti viemässä puheenaihetta siihen suuntaan, että tietääköhän Frej miksi yläasteella esim. Sami Rantanen oli niin kummallinen tyyppi ja miksi lukiossa Titti Gylling tuli mielisairaaksi. En ehtinyt tähän kohtaan ennen kuin Frej jo jatkoi puhumista ja käänsi aihetta sitten toiseen suuntaan.
Olisin halunnut kysellä myös isänisäni pojalleen rakentamasta Durran-leikkiveneestä sekä vanhasta valokuvasta, jossa isänisäni ja isäni poseeraavat Durran-veneen kanssa. Joku Frejn tuttu halusi nuo monta vuotta sitten itselleen, jotta voisi kunnostaa sen leluveneen alkuperäiseen kuosiinsa. En ole kuullut mistään paljoakaan sen koommin, enkä ole saanut venettä enkä valokuvaa takaisin. Tämä asia on kaikki nämä vuodet vähän kismittänyt minua. Tuo vene on sinänsä pikkuasia, mutta asia on minulle tärkeä, sydäntäni lähellä, kun on sentään edesmenneen isäni jäämistöstä kyse. Hieno insinöörintaidoilla rakennettu vene, sininen väriltään ja kyljessä luki "Durran". Olikohan siinä jokin moottorikin? En jaksa tarkkaan muistaa, kun siitä on niin monta vuotta.
3.2.2016
Suomi on sairastunut. Taudinaiheuttajina ovat älypuhelimet, jotka naulitsevat ihmisten katseet ja huomion itseensä. Joka paikassa näpelöidään iPhonea, pahimmassa tapauksessa ollaan vielä kuulokkeet korvilla. Minä käytän vielä Nokian simpukkamallista kännykkää ja sen aion pitää niin kauan kuin se toimii. Enkä käytä sitä muuhun kuin puheluihin ja tekstareihin, ja niitäkin kertyy aika vähän. Yritin kuukausia sitten löytää Stockmannilta kännykkätelinettä jonka voi ripustaa vyöhön roikkumaan, mutta eihän niitä tehdä enää kuin niille älyttömille puhelimille. Jouduin sitten ostamaan sellaisen kahdellakympillä. Muovisen iPhonenpidikkeen. Taittamalla, vääntelemällä, runtelemalla ja liimaamalla onnistuin saamaan siitä sellaisen, että Nokiansimpukka pysyy siinä ja on vielä helppo ottaa kiireessä poiskin kun puhelu tulee.
Kvaakissa oli vähän aikaa sitten taas vuotuinen Herra Koipeliini -äänestys parhaasta käännössarjakuvasta. Minä kävin tammikuun toisena päivänä, muutama päivä ennen äänestysajan päättymistä antamassa ääneni Aarne Ankalle (joka myös voitti) - senkin tein vain siksi että kaikkia Kvaakin toimittajia muistutettiin äänestyksestä yksityisviestillä joka päätyi myös minun sähköpostiini. Muuten en olisi vaivautunut kirjautumaan Kvaakiin ja antamaan omaa ääntäni. Edellisen kerran kirjauduin Kvaakiin viime marraskuussa ja sen olin ajatellut viimeiseksi käynnikseni siellä.
4.2.2016
Aina välillä kirjoitan sivustoni nimen tai sarjakuvieni nimet Googlen hakukenttään siinä toivossa että netissä puhuttaisiin, mutta relevantteja osumia tulee joka kerta pyöreät nolla. Ketään ei kiinnosta.
Eipä silti, en minäkään lue paljoa toisten nettisarjiksia, kun en vain yksinkertaisesti pidä niistä. Kotimaisista Stand Still Stay Silent, SirNookin Itä-Oksala ja Emmiina Jokisen Wurr ovat ainoat nettisarjakuvat joita seuraan. Wurria tosiaan vilkuilen Deviantartissa, vaikken ole päässyt sisälle sen valjuun ja tapahtumaköyhään tarinaan. Jokinen tuntuu olevan nyt kiinnostuneempi peikkojen ja lintuhirviöiden piirtämisestä kuin Wurrista, mutta hällä väliä. Ulkomaisista ainoat seuraamani ovat 2014 heinäkuun alussa bongaamani Tim Weeksin SaveState (jonka nörttivitseistä en tajua puoliakaan, mutta onneksi ne eivät ole sarjan ainoa sisältö) sekä uutena tuttavuutena Rick Griffinin Housepets!. Vuodenvaihteessa rupesin lukemaan, vaikka sain tietää sarjan olemassaolosta jo suunnilleen samaan aikaan SaveStaten kanssa. Silloinen viimeisin strippi tosin oli niin tajuton, että se vain karkoitti minut pois. Housepetsin huonot puolet ovat ylisuuri hahmogalleria (alunperin se kertoi vain Peanut-koirasta ja Grape-kissasta, mutta sittemmin he ovat hukkuneet jonnekin kauas taustalle) sekä täysin käsittämätön eksistentialistinen fantasia- & scifihölynpöly. Housepets on kouluesimerkki siitä mitä tapahtuu, kun tekijä ei osaa suitsia mielikuvitustaan ja omaa sarjakuvaansa.
Eli kun muiden sarjakuvat harvoin kiinnostavat, niin voinko vaatia muita kiinnostumaan minun sarjoistani? Ei taida omat tuotokseni osua kuin omaan makuuni. Kaikkein viimeiseksi kuitenkin rupean huoraamaan. Teen jatkossakin sellaista sarjakuvaa kuin haluan, ja jos ei kukaan muu pidä niin ei sitten. Harmi sinänsä, sillä sarjakuvissani on sanomaa! Minulla on sanottavaa maailmalle, mutta kun ei kukaan kuule.
Viime jouluna äiti kysyi minulta mitä teen vapaa-ajalla kotona. Kuuntelen musiikkia ja piirrän sarjakuvia. "Eikö tuo mene hirveän yksitoikkoiseksi?" Äiti ei selvästikään tiedä miksi teen sarjakuvia. Minä olen tarinankertoja. Piirtäminen itsessään ei ole niin tärkeää, tärkeintä on se että pääni keksii hienoja tarinoita jotka on pakko päästä kertomaan. Jos en osaisi piirtää, kirjoittaisin romaaneja ja kertoisin ne tarinat sillä tavalla. Minun on pakko saada keksimäni tarinat ulos päästäni, ja sarjakuvien tekeminen on niin hidasta puuhaa että siihen menee kaikki vapaa-aika. Jos minulla olisi muita harrastuksia, en saisi millään niitä tarinoita kerrotuiksi kun vapaa-aika menee kaikkeen muuhunkin. Luon maailmoja, luon hahmoja, minulla on sanottavaa ihmiskunnalle. Se luominen! Se on tärkeää minulle. Siksi piirrän sarjakuvia. Luon ja kerron tarinoita.
5.2.2016
Kokeiluni muotokuvapiirtäjänä taisi jäädä lyhyeksi... Henkilö A pyysi minulta lyijykynämuotokuvaa tyttärestään saatuaan tietää että osaan piirtää. Minulla ei ollut semmoisesta juuri kokemusta, lukuunottamatta yhtä pikaisesti piirrettyä muotokuvaa opiskelukaveristani silloin kun opiskelin graafista suunnittelua, mutta siitä työstä tuli aivan uskomattoman näköinen, joten tiesin että kykyä löytyy. Niinpä väsäsin mahdollisimman herkällä ja kevyellä kädellä muotokuvan saamani mustavalkoisen valokuvan pohjalta. Sain työstäni ylistystä sekä tilaajalta että kuulemma vielä muiltakin jotka sen myöhemmin näkivät, sekä 25 euroa rahaa. En osannut hinnoitella taidettani, joten pyysin alunperin 20 euroa, mitä tilaaja piti halpana hintana. Lätkäisi sitten mukaan vielä ylimääräisen vitosen. Henkilö B pyysi sitten ystävästään värillistä A3-kokoista muotokuvaa. Hänellä ei sitten ollutkaan tarpeeksi rahaa, joten tilaus supistui A4-kokoiseksi ja mustavalkoiseksi. En halunnut tehdä toista yhtä herkkää ja haurasta muotokuvaa, vaan piti päästä kokeilemaan sivellintussin käyttöä ja runsaampaa varjostusta. Tein sitten sen toisen muotokuvan. Ensimmäinen versio ei lähtenyt hyvälle polulle, joten aloitin uudestaan. Toisella kerralla tuli mielestäni ihan hyvä lopputulos. Antaessani valmiin työn tilaajalle olin aistivinani pettymystä. Olin saanut 20 euroa etumaksua, mutta sitä viimeistä viitosta ei tullutkaan. Sama henkilö oli ajatellut minun tekevän vielä toisenkin muotokuvan, mutta tilausta ei ole vieläkään kuulunut eikä piirrostaidoistani ole sen koommin puhuttu porukan kesken.
Jos joku nyt tilaisi minulta jonkin työn, ei tekisi mieli pyytää siitä mitään.
Ehkä olen vain piirtäjänä vainoharhainen ja omaan heikon itsetunnon, mutta en kai sitten ole mikään hyvä piirtäjä. Sarjakuvaa osaan ehkä vähän tehdä, mutta ei minusta ole oikeaksi taiteilijaksi. Luin vähän aikaa sitten uudestaan Mutatoituneen metsän ja järkytyin. Aivan kauheaa piirrostyötä. Epämuodostuneita päitä, vääntyneitä ja venyneitä. Sotkuista sommittelua huonoista kuvakulmista. Välillä ei saa selvää mitä kuvassa edes on. Silloin aikoinaan kun piirsin Mutatoitunutta metsää, tunsin tekeväni tosi hyvää jälkeä, mutta nyt tekee mieli piirtää kaikki uudestaan. Oikeastaan vasta YKS:n majavajaksosta alkaen olen tehnyt hyvää piirrostyötä. Eli kehitystä on tapahtunut, ja huimaa sellaista. En ole vieläkään hyvä sarjakuvapiirtäjä, mutta olen koko ajan lähempänä sitä.
Kannattaakohan minun ylipäätään kertoa kellekään että osaan piirtää. Aina kun kerron jollekulle piirtämistaidoistani ja siitä että teen sarjakuvia, siitä ollaan vaikuttuneita hetken aikaa, mutta sen jälkeen kukaan ei puhu piirtämisestäni enää koskaan. Asia ikään kuin unohdetaan. Vähän sellaista olen joka kerta aistivinani. Taiteellisuutta ei taideta lopulta arvostaa. Niin että kannattaisikohan minun vain pysyä vaiti ja sanoa, ettei minulla ole minkäänlaisia harrastuksia.
Eihän missään enää edes näe mitään käsin piirrettyä. Ei sanomalehdissä, kirjojen kansissa eikä katukuvassa. Pelkkää kuvasommittelua, joka on tehty Photoshopissa ja vedetty muutaman Photarifiltterin läpi. Kuvatkin poimitaan usein jostain kuvapankista. Kukaan ei tee enää käsin mitään. Sellainen on mennyt pois muodista. Surullista.
6.2.2016
Muistan, että minulla oli lapsena jokin lastenkirja, joka kertoi metsäneläimistä, jotka taisivat lähteä kotimetsästään suorittamaan jotain (vaarallista?) tehtävää. Olikohan metsä uhattuna tai jotain? Kirja oli kohtalaisen isokokoinen, kuvitus oli neliväristä, yksityiskohtaisesti piirrettyä ja huolellista. Näin ainakin muistikuvani väittää. Mieleeni syöpyi yksi kuva, jossa eläimet olivat aivan valtavan kokoisia, jopa puita isompia. Kirja kertoi kuitenkin aivan tavallisen kokoisista eläimistä, joten ihmettelin, miksi taiteilija oli piirtänyt eläimet tuohon kuvaan niin jättimäisiksi. Siitä tuli jotenkin surrealistinen fiilis koko kirjaan. Kirjan nimeä ja kirjoittajaa en todellakaan muista, ainoastaan sen, että suomentaja oli Mikko Kilpi. Minulla kun oli - ja on vieläkin - toinen Kilven suomentama kirja eli "Jumalia ja sankareita: Maailman taruaarteet: Kreikka" (kust. Eurobook Limited & WSOY, 1984), ja kiinnitin huomiota siihen, että kirjoilla on sama suomentaja.
Olen yrittänyt Kilven nimen perusteella jäljittää tuota lastenkirjaa, ja arvelin että kyseessä voisi olla Frederick Covinsin "Taistelu mäyrämetsästä", jonka WSOY julkaisi suomeksi 1978. Niinpä hommasin tuon kirjan tilaamalla sen netin kautta yhdestä antikvariaatista joka käytettyä kappaletta kauppasi, ja petyin. Ei olekaan se kirja. Kuvitus on siinä mustavalkoista, ja maalattua, ei piirrettyä. Mutta ihan hyvältä kirjalta tuo "Taistelu mäyrämetsästä" vaikuttaa, joten ei sikäli huono ostos. Pieni mahdollisuus on, että vanhemmillani on tuo salaperäinen lastenkirja vielä jossain varastossa tai omassa kirjahyllyssä, kuten muutkin fiktiokirjat jotka minulla lapsena oli. En kuitenkaan uskalla lyödä vetoa sen puolesta, varsinkaan kun viime jouluna skannasin katseellani heidän kirjahyllynsä läpi löytämättä yhtään minun joskus omistamaani kirjaa. Kyllä heillä oli minun kirjani hyllyssään vielä silloin kun asuivat Espoon Mäkkylässä, huomasin ne kun kävin visiitillä joskus 90-luvun lopulla. Vaan ottivatko ne mukaan kun muuttivat Laurinlahteen?
16.2.2016
76. YKS-sivu on vieläkin vasta luonnosteluvaiheessa. En saanut viime viikonloppuna piirretyksi mitään, kun pyörin vain nettigallerioissa, huokaus. Halusin imeä inspiraatiota jotta voisin taas vähän parannella piirrosjälkeäni.
Eilen oli tilipäivä, ja sen myötä talouteni pääsi jälleen balanssiin ja hyvään kuntoon. Viime vuosi oli taas vähän takkuilua loppuun saakka, ei ollut koskaan varaa mihinkään ylimääräiseen. Juhlin pienellä shoppailulla. Kävin Akateemisessa ostamassa sivellintusseja, kun siltä yhdeltä Kvaakilaiselta ostamani japanilaiset ThinLINEt alkavat loppua. Löytyi vain kolme sivellintussia à 9,90 euroa, ostin kaikki. Lisäksi ostin alepöydästä yli 500-sivuisen Koirarotujen maailma -opuksen, joka esittelee yli 400 rotua ja rotumuunnosta. Se tulee referenssimateriaaliksi kuudenteen Naavametsäläistarinaan, nääs. Ja kiinnostaahan minua koirarodut muutenkin. Hintalapussa oli 30 euroa ja rapiat, mutta 60 %:n alen jälkeen hinnaksi jäi € 15,16. Nyt mietin, pitäisikö etsiä vielä vastaava kissarotuopas.
17.3.2016
Välillä tulee näitä ajanjaksoja, jolloin muut asiat vyöryvät päälle eikä piirtämiseen jää aikaa. Viime lauantaina eli 12. päivä olin Timo-enon luona Laurinlahdella, Timo ja Erjahan asuvat pienen kävelymatkan päässä äidistä ja isäpuolestani. Timo täytti 12.2. 60 vuotta, joten pidettiin kuukauden jälkeiset pikku illanistujaiset. Timo ei ole syntymäpäivien viettäjä, mutta tasavuosien kunniaksi hän päätti joustaa tämän verran.
Minulla oli tuona lauantaina vatsa pahasti sekaisin. Pyllystä tuli lähinnä vettä eikä olo ollut paras mahdollinen. Ajattelin silti että jaksan olla mukana "juhlissa" enkä kertonut voinnistani kellekään. Vielä iltapäivällä ennen lähdön aikaa oloni olikin kohtalainen, joten ajattelin optimistisesti että tässä pärjätään. Timon luona vointini kuitenkin huononi. Minun oli tosi tukala olla ja minua väsytti. Silmiä oli välillä vaikea pitää auki. Pysyin hiljaa ja kärsin illan loppuun asti jotenkuten kunnialla, ja yritin syödä katkarapuruokaa ja kakkua vaikkei tehnyt mieli. Anteeksi kaikille.
Sunnuntaina sain parannella vointiani rauhassa omassa kotona. En jaksanut piirtää paljoa viikonlopun aikana, mutta jotain sain sentään paperille.
Matti-eno oli myös mukana illanvietossa, ja hän kutsui minut seuraavaksi tiistaiksi Tennispalatsiin. Katsomaan The Revenantia, josta Leonardo Di Caprio pokkasi Oscarin. Eero-serkkuni oli mukana kolmantena pyöränä. Elokuva oli raaka ja brutaali, mutta erinomainen. Tykkäsin. En ole kahdeksaan vuoteen käynyt elokuvissa, joten kokemus tuntui vähän oudolta. Ensimmäinen valkokankaalla näkemäni elokuva sitten "WALL-E:n" vuonna 2008, ja ensimmäinen ylipäätään näkemäni elokuva sitten 1952 valmistuneen draamaelokuvan "The Member of the Wedding", jonka katsoin syyskuussa 2012.
En ehtinyt siis tiistainakaan piirtää mitään. Tiistai, torstai, lauantai ja sunnuntai ovat ne päivät jolloin ehdin kunnolla piirtää, mutta mahatauti ja sukulointi veivät minulta viikonlopun ja The Revenant tiistain. Nyt on torstai ja koetan värittää YKS:n sivua 80. Nähtäväksi jää, milloin valmistuu.
Yleisesti ottaen elämäni kuitenkin hymyilee. Työkuviot ovat muuttuneet, työskentelen nyt firmassa joka on todellinen unelmamesta. Esimies ja työtoverit ovat kivoja ja palkkanikin nousee, joten mainiolta tuntuu. Minulla on kaksi työnantajaa (toiselle teen yhä sitä samaa pientä sivuhommaa jota olen tehnyt vuodesta 2012), ja saattaa olla että minulle napsahtaa vielä pieni piirtämisnakki uuden työpaikkani omasta lehdestä. Sarjakuvaa tai piirroksia. Mikään ei ole varmaa vielä, lähetin vasta sähköpostia lehden päätoimittajalle ilmaisten olevani kiinnostunut. Työkaverit rohkaisivat minua tammikuussa hakemaan vakituista paikkaa tästä firmasta kun kerran työpaikkailmoitus julkaistiin, joten hain ja sain duunipaikan. Olinhan ehtinyt olla jo neljä kuukautta siellä vuokrasiivoojana, joten tunsin paikat ja systeemit. Se oli hyvä avu. Nyt työkaverit yllyttivät minua hakemaan pestiä piirtäjänä firman lehdestä kun kerran semmoista haetaan, joten pistin toimeksi. Toivottavasti natsaa taas, vaikka ei se mitään jos ei tällä kertaa tärppääkään.
Eilen kävin Fennica Recordsissa, joka on taas vaihtanut paikkaa. Nyt se sijaitsee Hämeentiellä lähellä kotiani. Kuinka ollakaan, levyjä selatessani huomasin lattialla pahvilaatikon täynnä 70-luvun Soundi-lehtiä. Pinoa tutkiessani sitten löysin sen. Soundin numeron 9/1975. Sen ainoan puuttuneen numeron. Sain sen vieläpä kaupan päälle levyostosteni mukana.
Oi onnea.
30.3.2016
Kulutin pääsiäisen suomat neljä vapaapäivää ideoimalla ja luonnostelemalla kaksirivisen stripin, jonka aion lähettää julkaistavaksi työpaikkani omassa lehdessä. Koko homma alkoi siten, että kun sain tietää että lehteen etsitään sarjakuvaa, aloin miettiä millaisen sarjakuvan voisin tehdä. Idea ajankohtaisia talous- tai työelämäasioita kommentoivasta sarjasta, jossa on absurdia huumoria muttei vakituisia päähenkilöitä, hiipi mieleeni yhä uudestaan tehden muiden ideoiden keksimisen vaikeaksi. Niinpä ajattelin että semmoisen teen sitten. Kerroin lehden päätoimittajalle, että tuommoisia asioita voisin kommentoida mahdollisimman absurdisti, tai vaihtoehtoisesti firman asioita jos talossa tapahtuu jotain merkittävää. PT kehotti minua olemaan varovainen - lehti ei ole mikään kantaaottava joten mielipidepainotteisia sarjakuvia ei voi hyväksyä. Mielessäni kyti jo valmiiksi epäilys, että pystyisinkö tekemään ideani mukaista sarjakuvaa vai tulenko haukanneeksi liian ison palan. Tuo rajoitus tuntui vaikeuttavan tehtävää entisestään. Päätin silti yrittää, vaikkei tuollaisen sarjakuvan tekemisestä olekaan kokemusta. Haastetta lisäsi vielä se, että olen ollut muutaman vuoden ajan lähes täysin ulkona Suomen ja maailman tapahtumista.
Pitkänäperjantaina loikoilin kotona ja tartuin hitaasti ja laiskasti yhdeksään viimeisimpään Hesariin toivoen, että löytäisin jonkin merkittävän uutisen josta voisin vitsiä yrittää vääntää. Kuinka ollakaan, heti maaliskuun 17. päivän Hesarista - ensimmäisestä jonka luin - löysin artikkelin Irlannin talouskasvusta. Sain siitä heti ahaa-elämyksen, että tuostahan se sarjis pitää tehdä. Googlasin lisää tietoa aiheesta ja juttu alkoi hiljakseen muotoutua. Annoin ideoiden tulla päähäni rennon verkkaiseen tahtiin, ja maanantaina saatoin jo luonnostella viimeistä ruutua vaille valmiin strippi-idean. Otin aiheeseen mahdollisimman positiivisen, kevyen ja hyväntahtoisen kulman, unohdin karikatyyrit oikeista ihmisistä ja piirsin pelkkiä kuviteltuja ihmishahmoja. Absurdin huumorin tekeminenkin onnistui. Sain tästä taas annoksen lisää itseluottamusta sarjakuvien tekemisen suhteen.
Sarjis on melkein valmiiksi tussattu. Yritän saada sen puolen tänään valmiiksi, niin voin huomenna värittää sen. Kiirettä ei ole, deadline on 13.4. Olen lähettänyt sarjani "käsikirjoituksen" PT:lle, hän hyväksyi ideani ja pitikin siitä. Mainiota. Kävin tänään hänen juttusillaankin, sovittiin että minusta otetaan ensi viikolla kuva jonka voi sitten painaa lehteen tekijäesittelyn kera. Kuvaaja on nimittäin lomalla ja palaa ensi viikolla. Tekijäbionkin olen jo lähettänyt PT:lle sähköpostitse, muutaman lauseen esittelyn jonka laadin itsestäni. Sekin laitetaan sitten lehteen.
Eräs toinenkin firman työntekijä tekee sarjakuvaa lehteen, eli ensi numeroon tulee kaksi sarjista. Jännä nähdä mikä on sen toisen työntekijän tekemisen taso. Itse ainakin katselen puolivalmista työtäni suorastaan ylpeänä, en ole koskaan saanut aikaiseksi noin professionaalia jälkeä.
26.4.2016
Meikäläisellä ei ole enää Visa Electron -korttia. Aktiasta pyysivät minua konttoriin juttelemaan säästämisestä ym. raha-asioista. En ajatellut kostuvani moisesta keskustelusta mitään, mutta menin kun kerran pyydettiin. Lopputulos oli se, että Electroni leikattiin kahtia. Siinäkin oli kyse säästämisestä, koska veloittavat tililtä neljä euroa / kuukausi joka kortista. Minulla on nyt sitten enää tavallinen Visa jäljellä. Minua yritettiin houkutella laittamaan esim. 50 euroa säästöön joka kuukausi kasvamaan korkoa, mutta sanoin, ettei kiinnosta. Esplanadilla toimiva Aleksandria houkutteli minut joitakin vuosia sitten säästäjäksi, ja vaikka taloudellinen tilanteeni on koko aikuisikäni mennyt vuoristorataa, taivuin lopulta kokeilemaan heidän säästösysteemiään. Se kokeilu loppui lyhyeen, kun iski erityisen vaikeat taloudelliset ajat, ja säästöön siihen mennessä laittamani rahat palautettiin tililleni. Muutaman kerran myöhemminkin se sama firma otti yhteyttä kysyen, että josko kiinnostaisi yrittää uudestaan. Sanoin lopulta, ettei kannata enää ottaa yhteyttä. Vaikka olen nyt hyvässä duunissa, en uskalla enää ryhtyä moiseen, en Aleksandrian enkä Aktia Bankin kanssa.
Sain sähköpostitse PDF:n seuraavan firman lehden numeron sarjakuva-aukeamasta. Sen toisen työntekijän sarja on sivun mittainen, semmoinen kohtalaisella taidolla tehty harrastelijasarjakuva. Värikynäväritys vähän sattuu silmiin, mutta ei sentään onneksi ole mangavaikutteita. Omaan sarjaani ja esittelyyni olen tyytyväinen. Laitan sarjani tänne omalle sivustolle sitten muutaman päivän viiveellä.
Hyvin vähän käytän yhteiskunnan palveluja. Aktiassakin mainittiin sellaisia sanoja kuin matkusteleminen, harrastukset joihin menee tietty summa rahaa joka kuukausi, auto, ulkona syöminen, terveyspalvelut jne. jne. Minun elämääni eivät sellaiset kuulu. Pelkään, etten pystyisi selviytymään jokapäiväisestä elämästäni jos teen siitä kovin monimutkaista ja sisältörikasta. Niinpä pidän elämäni mahdollisimman yksinkertaisena ja mutkattomana. Syynä lapsuudentraumojeni aiheuttamat henkiset vauriot, niiden takia olen joutunut aina vähän kamppailemaan löytääkseni oman paikkani. Helppoahan se on pitää elämä huolettomana, kun on täydellisen hyvä terveys eivätkä naiset omine vaatimuksineen kuulu elämääni.
Aktian työntekijä kyseli kovasti paljonko tienaan kuussa. Olen ollut vasta kuukauden nykyisessä työssäni vakituisena, joten paha sanoa, mutta heitin jonkin arvion. Kyseli paljonko menee rahaa kuukaudessa mihinkin asiaan ja minkä suuruisia kännykkä-, sähkö- ja nettilaskuja saan. En minä osaa vastata tarkasti tuollaisiin kysymyksiin. Laskuja tulee, maksan ne, enkä paina summia mieleeni. Ruokakaupoissakaan en katsele hintoja vaan ostan mitä tarvitsen hintoja tarkkailematta. Niitä muutamia peruselintarvikkeita jotka pysyvät vuodesta toiseen samoina. En ostele mitään erikoista enkä järjestä vaihtelua ruokavalioon. En jaksa murehtia hinnoista kun murehdittavaa riittää elämässä muutenkin tällä kärsineellä ihmispololla.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25
26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48
49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71
72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 86 87 88 89 90 91 92 93 94 95
