"Ei itketä, ei" on Avaruuslinnulta vakavammin otettavaa Jamaika-fiilistelyä kuin "Kesä-reggae", jonka mukanaoloa bändin nimikkolevyllä kovasti ihmettelen.

Markku Blomqvistin singlemöhkäleestä "Liehuva liekinvarsi / Neidon ryöstö" en viitsi sanoa muuta kuin että a-puolen tunsin ennestään Timo Turpeisen ja b-puolen Kirkan versiona.

Juicen "Easy Beasy" oli Soundin singlearvostelijan mielestä "aika yksioikoinen juttu, mutta jäähän se mieleen ja sehän on yksi singlen tärkeimmistä funktioista". Aika kiltti arvio moisesta tyhjänpäiväisyydestä. B-puolella kunnioitetaan upeasti Isadora Duncania, joka traagisesti heitti henkensä ikiomaan huiviin vuonna 1927. Tämä puoli sai arvostelijalta enemmän kehuja, mutta kyllä se olisi ansainnut ihan kunnon ylistystä. Niin viimeisen päälle hienosta sana- ja sävelteoksesta kaikkine jännine instrumentaaliosuuksineen on kyse.

Baddingin "Rakkauden myrkky kaikki surut tappaa" esittelee Jarkko Laineelta liudan niin erikoisia kielikuvia, etten pysty päättämään, ovatko ne nerokkaita vai naurettavia.

Pepe Willbergin "Ero" kuultiin samana vuonna HEC-levyllä Hectorin tulkitsemana.

Freemanin "Käyntikortti" on alunperin Michael Nesmithin laulama "Talking to the Wall". Vuonna 1978 sen lauloi levylle kajaanilainen H Band nimellä "Yhden palstan uutinen" Unto Torniaisen sanoilla. Mutta miksi Freemanin älpeellä ja singlellä sävellys on kreditoitu Nesmithille, vaikka Nesmithin Tantamount to Treason -LP:llä ja H Bandin Taival -LP:llä krediitissä lukee Chadwick?

Veltto Virtanen potkittiin pois Välikausitakista kesken albumin äänitysten, jotta levy pystyttiin purkittamaan valmiiksi. Siinä siis syy, miksi Velttoa kuullaan levyllä niin vähän.

Veltto mokaa pikkuisen "Elämä on elämistä varten" -kappaleen kohdassa 2:52. "Ronkpukin" lopussa hoilataan Matin ja Tepon hittiä.

Jonnekin tälle viitosboksin kuudennelle CD:lle olisi pitänyt sijoittaa esittäjänimellä Dance julkaistu single "Nevada By Sunset / Flying High". Asialla olivat salanimien turvin Consta (sittemmin edesmennyt rumpali Matti Kankkunen, joskaan kuolinvuotta en tähän hätään löydä mistään) ja Rébert (basisti Pertti Lehtonen), sekä vokalisteina Kojo ja Maarit. Se nyt tosin ei ilmestynyt LRS-sarjassa, vaan sille annettiin oma LDS-koodi. Soundin numerossa 11/77 arvosteltiin sekä Dancen single että Freemanin "Meeri Meeri", joten jossain siellä kuutoslevyllä olisi ollut sen paikka. Toivottavasti löytyy kuutosboksilta sitten.

 

 

Joskus lapsena näin Juicen laulavan telkkarissa "Anne ja Jacquesin", mutten uskalla väittää sitä ensimmäiseksi kuulemakseni Juice-kappaleeksi.

Mikko Alatalo aloitti sen aiemmin mainitsemani neljän kammottavan singlen putken "Täällä tulee beibillä", ja jatkoi "Hannelorella". Voi Mikko, Mikko...

Tuntumaa Loven julkaisupolitiikan arvaamattomuuteen saadaan vielä vuoden 1978 tuotantoa kuunneltaessa, kun Pelle Miljoonan "Olen työtön / Mä vain pogoon" osuu kahden viihdeiskelmäsinglen väliin.

Jukka Lindforsin ja Seppo Bruunin toimittamasta "Jee jee jee - suomalaisen rockin neljä vuosikymmentä" -ohjelmasarjasta muistan Dave Lindholmin kertoman anekdootin siitä, miten hän toimitti Atte Blomin kuultavaksi Pelle Miljoonan demokasetin. Dave sanoi Blomille, että nyt saat kuulla jotain sellaista, mitä et ikinä ennen ole kuullut. Dave ei ollut kuitenkaan kuunnellut demoa kertaakaan, ja sitten Atte meni kysymään häneltä, että mikä tässä on se kuningasbiisi, se paras. Dave katseli demonauhan biisilistaa ja sanoi sitten, että ""Olen työtön" on aika hevi".

Miten Juicen "Iisalmen discossa" -kappaleessa on niin pönttö soundi, kun b-puoli "Skorpioninainen" soi erinomaisen täyteläisesti ja komeasti?

Alatalo jatkaa itsensä nolaamista "Banana Split" -kuvotuksella, joka on myötähäpeää aiheuttavaa teinipornoilua. Päätös laulaa Gary Puckett & Union Gapin hitti englanniksi on käsittämätön. Samat sanat Hectorille, kun lauloi Bowien "The Prettiest Starin" alkukielellä HEC-älpeellä. "Banana Split" -sinkku on muuten tyrkyllä Black and Whitessa, joten jos joku haluaa välttämättä lisätä sen Discogsiin (kun se puuttuu sieltä), niin sieltä vain hakemaan. Minä en siihen alennu.

Hectorin Kadonneet lapset -albumi on mestarillinen, mutta sen maailman- ja elämäntuska on minulle liian kova pala. Siksi en koskaan kuuntele levyä. "Ei mittään" sentään maistuu aina, mutta singlen b-puolelle poimittu nimikappale on minun parempi skipata kun tätä viitosboksia kuuntelen.

Joskus 90-luvulla lainasin kirjastosta Mikko Alatalon Love-klassikot -kokoelmatuplan, jolta löytyi "Kiinan tyttäret" ensimmäistä kertaa kuunneltavaksi. Sittemmin en tuota biisiä enää kuullut missään, mutta päähän jäi muistikuva sotkuisesta ja kauheasta kappaleesta. Kiinnostihan se kuulla uudestaan, että millainen se nyt sitten oli. "Kiinan tyttäret" päätti Mikon kammottavien sinkkujen putken. Onneksi b-puoli "Kaunis mies" on kaikin puolin mainio pikku piruilu, ja olisi ansainnut a-puolen statuksen. Levy-yhtiövaihdoksen jälkeen Alatalo ja Rinne saivatkin taas hittejä aikaiseksi. Mitä siitä, vaikka joutuivatkin turvautumaan plagiointiin. Hittejä kuitenkin tuli ja sehän on pääasia, eikö?

En ole Leevi and The Leavings -fani. Pidän varhaisista singlebiiseistä "Marja-Leenaa" lukuunottamatta, ja kolmella ensimmäisellä albumilla on hyviä yksittäisiä raitoja, mutta vuoden 1983 jälkeen ei Sundqvistilta irronnut enää mitään minulle mieluisaa. Bändi on jopa vastuussa kahdesta eniten inhoamastani kappaleesta. Aina kun kuuluu "Sopivasti lihava" tai "Unelmia ja toimistohommia" jostain, ryntään kirkuen ulos huoneesta. "Marja-Leenan" lopussa puhelimen tuuttaus jatkuu ärsyttävän pitkään.

"UFO" on suosikkini Velton soolotuotannossa. Mainioita vitsejä pitkänä letkana. Onko laulussa mainittu Simojoki muuten Anssi vai Martti?

Jim Pembroke, Mike Westhues ja kumppanit eivät taida millään haluta lopettaa "Jordanian Holidayta". Studiossa on vissiin ollut hauskaa, se kuuluu.

Se-yhtyeen "Mitä me tehdään" ja "Eloise" on aina pakko skipata, kun en jaksa kuunnella niitä.

Kouvolalaiset Haukan miehet jatkoivat musisointia Idän Pikajuna -nimisessä yhtyeessä, joka teki älpeen Saksa Brothersin (muistaako kukaan?) omalle SBC-levymerkille vuonna 1987. Seppo Jarva oli aloittanut uransa jo Colombossa, joka teki singlen 1976. Idän Pikajunan jälkeen Jarvan tie jatkui Kalevi Kullasvaarana, jonka "Pikkukaupungin poika" on mestarillinen dylanmainen eepos.

Hector poimi kai kelttiläisen "Oidhche Mhaith" -traditionaalin Alan Stivellin albumilta, joka on julkaistu useilla eri nimillä: Celtic Rock, Chemins de terre, From Celtic Roots... ja Attention! Siitä tuli "Työttömän kehtolaulu". Kukahan toimi puhelinäänenä? Erkki "Jokkantii" Liikanen?

Mielenkiintoista, että Freemanin "Hollywood" kuultiin 1978 myös Dead End 5 -Annikan soololevyllä "Itseteossa", mutta Harri Rinteen sanoittamana nimellä "Rakastuitko enkeliin?". Toinen jännä tapaus Annikan levyllä on "Supermies", joka on diskoksi sovitettu suomennos Eero Raittisen Ball-yhtyeen singlebiisistä "Ballgame".

Freemanin sinkun kääntöpuoli "Ansat" on hirvittävä idea. Korpi-beegeesiä. HECTOR!!!

Miska Rantanen kehuu Kasevan "Ujo"-singleä yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi Kaseva-kappaleeksi. Omasta mielestäni koko single on mitätön, sävellykset eivät pure minuun. No, makuja on yhtä monia kuin ihmisiäkin. Rantanen myös harmittelee, ettei a-puolta kuultu "Meidän huoneessa" -albumilla, Öh, sehän ilmestyi vasta neljä vuotta singlen jälkeen, ja eri levy-yhtiölle. "Ujo" olisi varmasti päätynyt kolmannelle Love-LP:lle jos sellaisen olisivat Kasevan pojat saaneet tehdyksi. Eivät saaneet, vaikka Epe's Music Shop ehti jo ilmoittaa levyä tulevaksi Soundissa julkaistussa mainoksessa.

Sehr Schnell ei ollut koskaan nimensä mukainen (Soundissakin harmiteltiin "vellimäisen hitaita" biisejä), mutta he keskittyivätkin olemaan älykkäitä.

Red House Band teki yhden ainokaisen singlen, mutta uraansa aloitteli kovia nimiä. Luumu Kaikkonen, Jyrki "Muddy" Manninen, Keimo Hirvonen ja Risto Hankala, jestas sentään. Single onkin täyttä rhythm & blues -herkkua.

Seppo Leinon haitari-instrumentaalit eivät ole oikein singlemateriaalia. Ei tuota toisaalta jaksaisi albumimitassakaan kuunnella. Höhö, olenpas ahdasmielinen.

Briard irvaili "Chirpy Chirpy Cheep Cheep" -singlensä kannessa Pen Leen "Nouveau"-älpeen kannelle.

Miksi Kojon toisen soolosinglen b-puoli on nimeltään "Hot Red White'n'Blue", mutta Kojo laulaa "Red Hot White'n'Blue"? Äh, mitä minä tuollaisia mietin...

Pelle Miljoona haistattaa pitkät hipeille ja heidän vanhentuneille ideologioilleen "Pelkistettyä todellisuutta" -kappaleen alussa. "Ramblin' Rosessa" on jokin masternauhavika kohdassa 1:27.

Se teki covereistaan usein aivan omia biisejään. Eloise-singlen kääntöpuolen "En sinuun lankee" olisi Yari hyvin voinut pistää omiin nimiin, en usko että kukaan olisi älähtänyt.

Kari Peitsamon "Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin" -kiekko on mystisesti Love-sinkkujen joukossa LRS-koodillansa, vaikka se on EP. Jatkoksi piti tehdä "Nurkkaan ahdistettu rotta pitää panttivankinaan nuorta tyttöä" - missä olen törmännyt tuohon levynnimeen aiemmin? Ai niin, RateYourMusicin suomenkielisessä keskustelufoorumissa.

"Savitaipaleen polkka" on kammottava laulu. Inhoan sitä huiturluttia-tuiturluttia. Ainoan siedettävän kuulemani version siitä on tehnyt Sukellusvene - koska se on instrumentaali. Hyvin muuten soitetaan tällä singlellä, vaikka rytmiryhmä, joka oli albumimateriaalin purkitettuaan luullut sessioiden päättyneen ja oli ehtinyt jo pistää risaiseksi, joutui soittamaan polkkaa ja Coreaa ns. naula päässä.

Atte Blom ei viitsinyt poiketa Microvox-studiossa kun Sukellusvene äänitti albumiaan (joka kohta ilmestyy vinyyliuusintapainoksena Svartin toimesta, jee! Kiitos kaunis, Svart!), mutta hänet kreditoitiin silti tuottajaksi. Soitti kuitenkin jostain studioon ja ilmoitti paksu sikari suussaan että joku oli pyytänyt bändiä äänittämään jonkun hiton polkan. "Savitaipaleen polkka" oli kuulunut heidän repertuaariinsa joskus aiemmin, mutta se oli tiputettu pois puhallinsoittajan erottua bändistä. Blom ehdotti että sen voisi julkaista singlenä, ja b-puolelle sitten jotain tarpeeksi lyhyttä - bändin omasta ohjelmistosta ei kai löydy mitään ytimekästä singlelle laitettavaksi, vai? Jollakulla sattui olemaan Chick Corean "Sea Journey" -sävellyksen nuotit. Se kelpasi - olkoonkin ettei alkuperäistä ollut kukaan kuullutkaan. No, originaali löytyy kylläkin Stanley Clarken ensilevyltä "Children of Forever" vuodelta 1973. Corea versioi kappaletta kai ainostaan Ranskassa 1978 äänitetyllä livenauhalla, joka on julkaistu sittemmin lukemattomilla eri nimillä.

"Sea Journey" tunnetaan muuten myös nimellä "Sea Breeze", joten jos joku löytää levyn jolla on sen niminen kappale, niin se saattaa hyvinkin olla sama Corean sävellys.

Minulle tärkein syy odottaa kiihkeästi viidettä Love-boksia oli saada tietää, miten kummassa Quick & Heikkilä päästettiin studioon. Minulla on ollut heidän tulisen syvän oranssille vinyylille prässätty "Silloin sen huomaan" -singlensä hyllyssäni 90-luvulta asti, jolloin löysin sen Popparienkelistä. Sen löytäminen osui aikaan, jolloin olin innoissani värivinyyleistä. Single on kamalaa kuultavaa, kuin kaksi laulu- ja soittotaidotonta katumuusikkoa yrittäisi räpeltää jotain musiikintapaista nauhalle. No, ennen boksin ilmestymistä sain haltuuni Rantasen Love-kirjan, ja siitä jo selvisi että Quick & Heikkilä oli lahtelainen kitaraduo, joka ihan oikeasti toimi 1978-79 ja teki joitakin ravintolakeikkoja. Voi ravintola-asiakasparkoja. Lahdesta on totisesti lähtöisin suomimusiikin kerma. Turo's Hevi Gee, Raggars, Amulet ja Sliipparithan ovat hekin tunnettuja soittotaidostaan. Ja minä voin provoilla rauhassa kun ei kukaan näillä sivuilla käy.

Pelle Miljoonan "Mulla menee lujaa" -biisissä säälin taustalaulajaparkoja, kun joutuvat falsettikiljumaan äänensä käheiksi.

Hymy Taskinen & Co:n singlen alussa tuumiskeleva tyyppi tuskin pääsee yhteenkään diskoon naisten iskemistä yrittämään, jos pitää ottaa kunnon pohjat ensin. No, vaikuttaa sen verran ärsyttävältä tyypiltä että se on sille ihan oikein.

Haukan "Kotiin"-kappaleesta muistuu mieleen, että olen itsekin ollut vähällä päätyä alivuokralaiseksi. Äidin ja isäpuolen kanssa käytiin 1996 jonkun yksin asuneen miehen luona, joka oli halukas ottamaan alivuokralaisen. Hänellä oli ollut ikävä kokemus jonkun aiemman tyypin kanssa, mutta isäpuoli sanoi minusta, että tämä poika on ihan nyssykkä. Voi kiitos, kauniisti sanottu.

Ei tullut minusta alivuokralaista, kun äiti ilmoitti minulle hommanneensa sen Etelä-Haagan yksiön.

Moukka Perslätkän musiikillinen ura on käsittämätön. Ensimmäinen albumi "Säpinää" on kunnianhimoinen kokonaisuus. Kakkoslevy "Ennen kolmatta maailmansotaa" on hämmentävä sekoitus diskorokkia, taidesekoilua ja suoraa rokkia randomeilla huudahduksilla, jotka vain löyhästi liittyvät toisiinsa - mutta se menee vielä jotenkuten minulla läpi ihan erikoisuutena. "Koiranpennut" sen sijaan... mitä ihmettä Ralf Örn on ajatellut teettäessään Maukalla pitkäveteisen, ideattoman lastenlevyn, jota lapsetkaan tuskin jaksavat kuunnella? Halusiko hän tieten tahtoen tuhota Maukan uran? Aika hyvin onnistuikin siinä. Ei Maukka saanut uraansa enää loistoon Ilkka Vainion kanssa kehnoa nonsensehuumoria viljelleessä Ile's Disco -yhtyeessä eikä Jaana Rinteen "sanoittamalla" Duunari-älpeellä.

 

28.11.2016

Minä senkun jaksan aina silloin tällöin laittaa Google-hakuun "aaltotie", "aaltotie ucoz" tai "yö kätkee suojaansa" siinä toivossa, että tulisi minun kotisivuihini liittyviä osumia. Turhaan. Ei mitään mainintoja missään. Jos Google-osumia alkaisi tulla, voisin harkita vieraskirjan avaamista taas kommenteille.

 

1.12.2016

Punk in Finlandissa starttasi yli sadan euron arvoiset levyt kuvin -ketju. Ei minulla ole montaa sadan euron levyä. "Kylmää joulua" -LP lienee ainoa takuuvarma tapaus, sen löysin 90-luvun lopulla jostain Rööperissä toimineesta levydivarista. En ole varma oliko se Merimiehen- vai Pursimiehenkadulla. Kävin siellä yhtenä perjantaipäivänä, selasin levyjä ja totesin myyjälle, että kiinnostavaa tavaraa löytyisi, mutta hinnat aika kalliita. Myyjä siihen jotain sen suuntaista, että hinnat ovat arvon mukaan. Seuraavana maanantaina asiaa haudottuani kävin sitten uudestaan, ja noukin mukaani "Kylmää joulua" -levyn, joka minua oli eniten himottanut. Myyjä sanoi, että ahaa, tuo jäi vaivaamaan? Kertoi, että joku muukin oli tuota levyä hypistellyt, Eppu Normaalin "Heinillä härkien kaukalon" -kappaleen vuoksi. Totesin siihen, että sehän nyt ainakin löytyy CD:nä, "Paskahatun paluusta". Maksoin sitten ne 300 markkaa, mitä levystä pyydettiin.

Kun klikkaan Discogsissa oman kokoelmani luettelon yllä olevaa "Text with statistics" -linkkiä, saan levyni luetteloitua arvojärjestyksessä, eli sen mukaan mitä niistä on Discogsissa maksettu. Siinä näkyy, että Ankin Idyllistä on maksettu €116.29 ja Cumuluksen ensimmäisestä €101.82, mutta kun klikkaan levytietueet esille, niin Discogsissa maksetut hinnat ovatkin vain 90 ja 95 euroa. Ainoat levyt, joista olen maksanut satasen, ovat Black and Whitesta hommaamani Cumuluksen "Maihin" (samalla reissulla myös "Sirkustirehtöörin pieni sydän" 80 eurolla) ja Levykauppa Äxän sivuilta postitse tilaamani Vinyl-On-Demandin Pekka Airaksinen -boksi.

Airaksinen-boksi oli pettymys kahdessakin mielessä. Ensimmäisen voihkaisun aiheutti se, että Samsa-Trion, One Point Musicin, Spermin levyjen ja Mytologisen Duon "Golden Agen" alkuperäisistä kansista oli luovuttu ja laitettu tilalle joitain omituisia mustavalkoisia abstrakteja vääntelyjä. Toisen taas se, että kappaleet on fuusioitu yhteen niin, että kun yksi sävellys feidautuu kuuluvista, seuraava hiipii heti esiin. Ja tämä on hoidettu vielä rumasti niin, että jokaisesta kappaleesta jää sekunteja pois lopusta. Pahin tapaus on One Point Musicin avaava "Pieni sienikonsertto", jonka lopusta on leikattu hulppeat puolitoista minuuttia pois. Noin ei saa menetellä kun musiikkia julkaisee uudelleen.

Mietin, että Rokit: Pistä paremmaksi on varmaan aika hurjan arvokas, mutta ei se olekaan kuin 51-65 euron arvoinen Discogsissa. Ei paljoa kalliimpi kuin se 50 euroa mitä itse maksoin Popparienkelissä vuoden 2002 alussa, kun oltiin juuri siirrytty euroon. Myyjä huomautti kassalla, että huomasit kai että tuo 50 tarkoittaa euroja, ei markkoja. Toki olin sen huomannut. Kallis hinta, mutta kun niiiiiiiiiin kovasti himoitsin tuota levyä, niin pakko se oli maksaa.

Re-Flexin CD-boksi Re-Fuse on todella arvokas, mutta se oli odotettavissa. Tuotahan ei saa kuin bändin nettisivuilta tilaamalla. Oma kappaleeni on vähän rähjääntynyt, boksi itsessään ei ole vaurioitta kestänyt yhtä muuttoa ja runsasta hypistelyä ja liikuttelua, kun olen soittanut sitä niin paljon. Onneksi levyt siellä sisällä ovat siistissä kunnossa. Olisipa tuohon julkaisuun lisätty vielä tiedot kunkin biisin levytysvuodesta, mahdollisista vierailevista muusikoista sekä säveltäjistä ja sanoittajista. Minulla on myös CD-R:llinen materiaalia mitä ei tuosta boksistakaan löydy, eli vaihtoehtoisia versioita The Politics of Dancing -albumin kappaleista ja sinkkujen b-puolista. Tuon boksin neloslevy on täytetty 12 tuuman miksauksilla, mutta esim. demo- ja dub-versioita ja extended mixejä löytyisi vielä.

Hienoa katsella, miten Insideoutin Observer, Kahdet kasvot -duon Narsistin päiväunia ja Belaboriksen levy kohoavat arvossaan. Minä sain kaikki vielä kohtuuhinnalla, ensinmainitun Tavastian levymessuilta, seuraavan jyväskyläläisestä Divari Kankaasta tilaamalla, ja viimeksimainitun kenties Black and Whitesta - en ole varma, kun siitä on monta vuotta.

En pysty ymmärtämään, miksi Break-yhtyeen levyistä maksetaan isoja summia. Suomenruotsalaisia kundeja, jotka tekivät tasoltaan keskinkertaisen ja välttävän välillä liikkuvia rock-levyjä, äänittivät kakkoslevynsä Hollannissa, ja jonka levyjä löytää suomalaisista divareista muutamalla eurolla. Kaksi suomalaismyyjää pyytää tällä hetkellä All My Loving -seiskatuumaisesta 150 ja 250 euroa, ja 12-tuumaisesta koelevystä 480 euroa!!!

RateYourMusicissa hollantilaisnimimerkki TheJigster pitää yllä listaa levyistä, joiden kansissa kurkistellaan sälekaihtimien läpi. Ilmoitin hänelle 2010 toukokuussa Breakin kakkoslevystä "American Dream", hän lisäsi sen listalle, ja pian sain häneltä yksityisviestin, jossa hän kysyi, myisinkö mahdollisesti hänelle oman kappaleeni, kun hän kerää noita listalleen laittamiaan levyjä. Outo keräilykohde. No, omastani en halunnut luopua, joten ostin Black and Whitesta toisen kappaleen American Dreamia muutamalla eurolla ja postitin sen hänelle sinne Amsterdamiin. Sen koommin en RYMissä juuri viitsinyt avustaa noita listojen kokoajia, ettei olisi tarvinnut ryhtyä toistamiseen levykauppiaaksi. En edes tiedä mistä löytäisi LP:n kokoisia pahvipakkauksia.

Björninen Bandin Space Traveller Lost -LP:n arvoa on minun myös vaikea käsittää, mutta kai syynä siihen on levyllä mukana oleva Paul "Tubbs" Williams. Musiikki ei ole kuitenkaan muuta kuin kasarielektrofunkin ja rennon instrumentaalin kitararockin mikstuuraa, joten musiikilliset ansiot eivät arvoa selittäne.

Hot Soxin Das Kapital oli MusicStackissa myynnissä vuoden 2008 helmikuussa - norjalaisessa levykaupassa (Record World, Sandnesissa)! Suomessa en ollut siihen mennessä nähnyt levyä kertaakaan. Pelastin vuonojen maahan ajautuneen levyn takaisin kotimaahansa. Hintana lukee MusicStackin tilaushistoriassani $7.42 USD + postikulut $9.50 USD.

Mielenkiintoinen tapaus on Shortwave-yhtyeen levy. Sama bändi kuin Shortwaveband, joka teki albumillisen progefolkia vuonna 1975 ja toisen mokoman perinteistä instrumentaalia kelttimusaa vuonna 1977. Kaikki levyt ovat harvinaisia, mutta Shortwave-nimellä 1979 tehty lievästi new wave -vaikutteinen pehmopoplevy on harvinaisin. En tiedä julkaistiinko sitä koskaan, koska omassa kappaleessani on tyhjät valkoiset etiketit, mikä viittaisi koelevyyn, vaikka kannet onkin. Ebayssa näin kerran myynnissä toisen, ihan samanlaisen kappaleen. Jäsenet Phil Harrison ja Stuart Gordon soittivat myöhemmin kovasti diggaamassani The Korgis -yhtyeessä, ja päätin haalia kasaan lisää levyjä, joilla nämä miehet musisoivat. Niin minulla on kaikki Shortwavebandin LP:t sekä Slow Twitch Fibresin ja Foreign Bodiesin sinkut. Vuoden 1979 Shortwave-levy oli kaupan MusicStackissa, lontoolaisessa Retro Vinyl Recordsissa, tammikuussa 2009. Hinta oli 30 puntaa. Tein kaupat ja siinä se. Onkohan harvinaisin levyni?

Kaksi ensimmäistä kappaletta Shortwaven levyltä löytyvät YouTubesta - minä laitoin ne sinne. Tarkoitus oli laittaa lisääkin, mutta laiskuus iski. Enää en edes muista, miten sain nuo kaksi videota tehdyiksi. Ei tuolla levyllä ole kuin neljä hyvää kappaletta ("Iome" ja "My Lady" ovat ne muut), loput ovat tylsää pehmoilua.

EDIT 7.1.2017: Pakko laittaa tähän kohtaan vielä pienet muistelot.

Muutamia vuosia sitten musiikkiblogit, joissa jaeltiin laittomasti musiikkia kenen tahansa ladattavaksi, olivat netissä yksi Niistä Jutuista. Hyödynsin musablogien tarjontaa aivan täysillä, imuroin itselleni kaikkea mahdollista mikä vähänkin kiinnosti. Gigatolkulla tavaraa, jonka useimmiten poistin koneelta heti kuunneltuani, kun ei ollut tarpeeksi kiinnostavaa. Hyvän musiikin poltin CD-R-levyille.

Tuota kautta sain alkusysäyksen vanhan suomalaisen musiikin keräilyyn. Yhdessä ulkomaisessa blogissa oli runsaasti vanhaa ulkomaista progea ja rockia, mutta myös muutama suomalainen levy. Sieltä löytyi Yellow-yhtyeen Keltakuume vinyyliltä ripattuina mp3-tiedostoina. Kun olin vuosia tutustunut vain ulkomaisiin levyihin, tuntui ihmeen virkistävältä kuulla vaihteeksi 70-luvulla tehty suomalainen, ennenkuulematon rock-levy. Vieläpä hyvä sellainen (Rocket Recordsille muuten kiitos cd-versiosta). Tuon jälkeen sitten rupesin lainaamaan kirjastosta Jukka Tolosta, Piirpauketta, Pihasoittajia, Cumulusta ym. ja tuumimaan, että muitakin saattaisi kiinnostaa, ulkomaalaisia varsinkin. Ei kun FinnArctic-blogi pystyyn vaan.

Yhtä hyvää blogia (http://www.raremp3.co.uk/, sittemmin poistettu) ylläpiti nainen, nimimerkki Chuntao. Hän jakoi runsaasti kanadalaista musiikkia, mistä sain sen käsityksen, että kanadalainen hän olikin. Annoin hänelle Halfbreed-yhtyeen ja Shortwaven levyt blogissaan jaettaviksi. Shortwave ei ollut riittävän hyvä levy hänen mielestään (no eihän se olekaan), mutta Halfbreed kelpasi erittäin suurin kiitoksin. Halfbreedin jälkeen annoin hänelle Doc Kirby & Co. -bändin levyn, jonka hankkiminen on yksi levyhyllyni mielenkiintoisimmista tarinoista.

Soundi-lehdessä numero 1/1977 on Juntusen Poikamme musisoivat -sarjiksen jakso, jossa Jeesus ja Nippe-tyttö juttelevat.

Nippe: "Minä kuulin eilen jotain Doc Kirby -nimistä bändiä. Et sinä satu tietämään mitään siitä? Sinä näytät siltä kuin tietäisit jotakin musiikista..."

Jeesus: "DOC KIRBY? Sehän on minun lempparini! En minä tiennytkään, että kukaan muu Suomessa edes tietää sitä miestä kuin minä! Sillä on se hieno "Feel the Heat Comin' On"..."

Luulin, että Doc Kirby oli vain Juntusen keksimä bändi. Arvatkaa yllätykseni, kun huvin vuoksi googlasin, ja sain selville, että Doc Kirby & Co. -niminen memphisiläisbändi oli tosiaan olemassa, ja he tekivät LP:n Hugh Hefnerin omistamalle Playboy Records -merkille vuonna 1973. Ja levyllä on vieläpä "Feel the Heat Comin' On" -niminen kappale. No hemmetti, se levyhän täytyy hankkia. Niin sitten onnistuin hommaamaan sen kreikkalaisesta levykaupasta MusicStackin kautta. Ja sitten Chuntao sai mp3-tiedostot siitä, joskin poisti lopulta levyn blogistaan, kun eteläkorealaiset tekivät siitä cd-painoksen.

Chuntao postasi samaisen Playboy Recordsin julkaiseman Brownstone-levyn, joka oli mielestäni hyvä. Chuntaolle viestitellessäni tuumin, että Playboyn katalogista saattaisi löytyä lisääkin hyviä levyjä, joita hän voisi vaikka blogissaankin jaella. Niinpä tutkin Playboy Recordsin diskografiaa, ja mietin, että chicanorockbändi Yaqui vaikuttaa kiinnostavalta tapaukselta. En löytänyt levystä mitään latauslinkkiä mistään netin syövereistä, selvästi vielä uudelleenlöytämistä odotellut levy siis. Okei, hommasin MusicStackin kautta senkin ja sehän osoittautui vallan erinomaiseksi. Siitä vaan mp3:t Chuntaolle, joka kiitti minua jälleen kerran. Neljännen ja viimeisen kerran tein kontribuutiota tuohon blogiin, kun olin vihdoinkin saanut hankituksi vaikeaksi tapaukseksi osoittautuneen The Shortwavebandin ensimmäisen levyn Netsoundsmusic-sivuston kautta. Chuntaosta tuli sittemmin yksi RateYourMusic-kavereistani, mutta hän poistui myöhemmin koko saitista.

 

6.12.2016

Itsenäisyyspäivää vietetty perheemme perinteisellä tavalla, eli illallisella turkulaisessa ravintolassa. Äiti ja isäpuoli olivat minua vastassa Helsingin rautatieasemalla, ja sitten lähdettiin Turkuun junalla.

Tällä kertaa paikaksi oli valittu Ravintola Foija Aurakadulla. Mia, isäpuolen vanhempi tytär, kuuluu ravintolan omistavan konsernin/keskittymän henkilökuntaan, joten hän saa 40% alennusta ravintolakäynneistään. Jonna, nuorempi tytär, oli tuonut nykyisen poikaystävänsä sekä poikansa ja tyttärensä. Muuttaminen yhteen Petrin kanssa ei ole Jonnalle ajankohtainen asia, vaan ihan tietyistä käytännön asioista johtuen molemmat haluavat ainakin toistaiseksi asua erillään. Jonnan jälkeläisistä Kristian on nyt vihdoin saanut luonteeseensa avoimuutta ja reippautta, mutta kovin hentorakenteinen hän on yhä vieläkin. Ei ole mikään maailman paras syömään, ei totisesti. Oksensi kuulemma vielä autossa kun oltiin lähdössä kohti ravintolaa. Jenna sen sijaan on oikein hyvinvoivan näköinen.

Minä ja Frej olimme molemmat valinneet etukäteen samat ruoat valmiiksi printatulta ruokalistalta. Taas kerran. Meillä on sama maku ruoan suhteen. Alkupalaksi jättikatkaravun pyrstöjä, pääruoaksi karitsaa kahdella tavalla. Karitsa oli kuitenkin osoittautunut niin suosituksi, että se toinen tapa oli päässyt loppumaan. Jäljellä oli vain sitä ylikypsää entrecôtea. Frej vaihtoi tilauksensa grillipihviksi, mutta minä pysyin karitsassa. Sain sitten kaksi kimpaletta entrecôtea. Valitettavasti koostumus oli muusimainen ja maku kuiva, eikä annoksen koossakaan ollut kehumista verrattuna isäpuolen nauttimaan muhkeaan grillipihviin ja runsaisiin lisukkeisiin. Jälkiruoaksi syömäni juustokakku ja vadelmasorbetti onneksi olivat aivan ihania.

Mia-parka. Kun minulla pyyhkii nyt lähes kaikilta osin paremmin kuin ehkä koskaan elämässäni, niin Mia on nyt vuorostaan alityöllistetty ja rahapulassa. Kokin töitä ei olekaan niin paljon kuin olisi toivottavaa. Joutuu kärvistelemään koko joulukuun ilman yhtään työkeikkaa. Hän teki selväksi, että elämänhalu kärsii. Tiedän totisesti, miltä hänestä tuntuu...

YKS:ssä teen nyt taas kahta sivua yhtäaikaa. Sivut 115 ja 116 liittyvät niin kiinteästi toisiinsa. Tosin 116 on vielä luonnosvaiheessa, kun 115 on jo valmiiksi tussattu.

 

10.12.2016

En päässyt itsenäisyyspäivänä Tavastialla pidetyille levymessuille, joten eilen töiden jälkeen tungin itseni Kaapelitehtaalla avatuille viikonlopun mittaisille messuille. Levyjä myytiin kakkoskerroksessa, mutta se paikka oli aika nopeasti koluttu läpi. Myyjiä ei ollut hirveästi. Hyvä niin, kun piti Arabianrannan klinikka siivota vielä.

Muutaman kovasti kaivatun helmen sentään löysin. Lompakossani oli 140 euroa. Olin päättänyt, että se on optimi rahamäärä joka levyihin saa kulua, 300 on maksimi. Rahaa paloi sitten 227 euroa, eli hyvin pysyin kohtuudessa. Jargonin LP 90 eurolla, Vandaalien "Raaputtamalla rokkia" ja Flu-Bandin "Fly" yhteishintaan 110 euroa (kummassakin oli 65 euron hintalappu, mutta sain myyjältä alennusta), Vaarallisten lelujen sinkku "Kaunis laulu" kympillä, Mikko Alatalon "Yhdentoista virran maa" vitosella sekä Maukka Perusjätkän "Duunari" 12 eurolla. Maukan levyn omistin 90-luvulla, mutta myin pois. Jälkeenpäin on se kaduttanut niin maan perusteellisesti, varsinkin kun en ole sen koommin nähnyt levyä missään.

Mikään ei oikeastaan jäänyt kaivelemaan. Mecki Mark Menin "Flying High" -LP:stä pyydettiin roimasti yli satasta, ja mietin että tuo ei mitenkään voi olla noin arvokas. Discogsissa hinnat ovat olleet puolet siitä. Halpislevylaatikossa ollut Instant Funkin mestarillinen nimikkolevy olisi kelvannut, jos kannet eivät olisi olleet totaalisen riekaleina. Hank C. Burnetten "Don't Mess With My Ducktail" -CD teki melkein mieli kaapata mukaan vitosen hinnalla.

Piti käydä vielä postissa hakemassa Divari Kankaasta tilaamani levypaketti. Yksi CD-EP, kolme vinyylisingleä, kaksi LP:tä. Battaglian "Rokkisavotta" vuodelta 1974 ja "Desibeli vol. 1" -kokoelma vuodelta 1980 ovat kumpikin jonkin levy-yhtiön arkistosta kaivettuja kannettomia yksilöitä. Pitäisi olla soittamattomia sentään, joskin Battaglian levyn B1:ssä ("Sankari olla et saa") on naarmu. Battaglian kohdalla on kovastikin harmittanut se, ettei sitä näy missään, joten paremman puutteessa kelpaa tuollainen kannetonkin kappale. "Desibeli vol. 1" on sentään sujautettu Fazerin Musiikkikerhon geneeriseen reikäiseen koteloon.

Paajas-kokoelmaani täydentävät "Hotsnapshots 4" -CD-EP vuodelta 1995, jossa Paajasen ufotarina "Kuppi ja lautanen" on yksi kuudesta kappaleesta, sekä Tin Janinen "Yellow Fingers / Telegram Sam" -single.

 

Kvaakissa mukana oleva sarjakuvapiirtäjäveteraani Reima Mäkinen lähetti minulle 21.11. sähköpostin, jossa kysyi kiinnostaisiko minua osallistua 10. joulukuuta pidettävään yhteispohjoismaiseen sarjakuvatietokilpailuun Comiquiziin. Tertsi oli kuulemma ehdottanut, että minut voisi kutsua mukaan. Vastasin, että päivämäärä tuottaa hankaluuksia, koska silloin olisi Hectorin 50-vuotisjuhlakonsertti Hartwall Areenalla. Sinne oli isäpuoli kutsunut minut jo aiemmin. Comiquiz alkaisi joskus neljän-viiden aikaan ja kestäisi pari-kolme tuntia, konsertti alkaisi kahdeksalta. Tiukille siis menisi ajan suhteen, kun kisa pidettäisiin erään kvaakilaisen kotona. Pidin kuitenkin ns. oven auki mahdollisen osallistumisen varalta, siitä huolimatta, etten ole edes sarjakuvatietämyksen suhteen pahemmin itseluottamusta omaava tyyppi.

Kun lopulta sain tietää itsenäisyyspäivänä, että Frej odottaisi minua klo 19.00 rautatieasemalla, ja Reima oli postannut Kvaakiin viestin, että Comiquiz alkaisi viideltä, tiesin viimeistään, että osallistuminen ei olisi mahdollinen.

Ohjelmana tänään oli siis vain se konsertti. Työpaikalla ymmärsin, että joku oli käynyt jo yhdessä aiemmassa konsertissa eikä ollut vaikuttunut näkemästään eikä kuulemastaan. Pidin siis odotukset valmiiksi matalalla.

Saimme Frejn kanssa suhteellisen hyvät paikat, istuimme lavalta katsoen etuvasemmalla keskikorkeudella. Sieltä oli hyvät näkymät sekä lavalle että muuhun saliin. Fiksusti iso screeni oli sijoitettu nyt muusikoiden taakse eikä katonrajaan jonnekin aivan vastakkaiseen suuntaan, ja siinä näkyi hienoa videota reaaliaikaisesti filmattuun kuvaan upotettuna. Nykyajan huipputekniikkaa.

Päällimmäisenä konsertista jäi mieleen vierailevien tähtien runsas määrä. Suoraan Pariisista lennähtänyt Irina Björklund lauloi "Yhtenä iltana" -kappaleen ranskaksi ja oli aito chanteuse. Mikael Gabriel ja Elastinen sen sijaan eivät olleet minulle ja isäpuolelle mieluisia vieraita. Inhoan 1980-luvun jälkeen tehtyä räppiä. Olen nähnyt kaikki kasarin puolenvälin rap- ja breakdance-elokuvat, mutta sen jälkeen rapille tapahtui jotain, joka sai minut hyppäämään kyydistä.

Hectorilla oli bändissään mukana laulava viulisti Aili Ikonen, joka teki oman levyn ihan äskettäin. Hän lauloi yhden Hectorin sanoittaman kappaleen tuolta levyltä yksinään sillä välin, kun Tractor oli "kuivattelemassa". Upeasti lauloikin, ja pääsi myöhemmin vielä duetoimaan "Jos sä tahdot niin" -kappaleen ajan.

Odotettavissa olikin, että Hector tekisi kyynelsilmin kunniaa edesmenneelle Bowielle, muttei laulanut "Sudenkorentoa" vaan "Herra Mirandoksen" Ziggyineen päivineen. "Eurooppa" tarjosi viittauksia Syyriaan ja Ukrainaan. "Asfalttiprinssi" ja "Mandoliinimies" eivät olleet livetilanteessa aivan edustavimmillaan, jälkimmäisen hento herkkyys oli tipotiessään. Yllättävästi "Olen nielaissut kuun" päättyi kunnon revittelyyn, ja myös "Kissojen yön" ja "Vanhan kirkon puiston" aikana pääsi 11-henkinen bändi irrottelemaan sydämensä kyllyydestä. "Tuulisina öinä" tarjosi sellaista kitarasooloilua, että mietin jo pistääkö Iso H skitaristille suitset vai salliiko miehen vetää huoletta överiksi.

Hector on vielä näihin päiviin asti jatkanut alunperin epäonnistuneen "Kuningattaren" sanoituksen parantelua. Leonard Cohenin "Halleluja" loi koko areenaan valtavan valomeren, kun jokainen kaivoi älykännykästään lampun esiin. "Linnut linnut" sai minut kyynelehtimään - jotenkin sen laulun teko-olosuhteet - Hectorin masennus ja hoitojakso - yhdistettynä upeaan sanoitukseen ja sävellykseen saivat minut liikuttumaan.

Konsertti huipentui kun "Laura (sua kauheesti kaipaan)" sai muutamat rientämään lavan eteen tanssimaan. Järkkärit siitä heti pyrkimään tekemään työtään ja epätoivoisesti kehoittamaan ihmisiä istumaan paikalleen. Hector kuitenkin toppuutteli virkapukuisia ja salli ihmisten rauhassa tanssia, kunhan eivät lavalle kiipeä. Järjestysmiehet joutuivat antautumaan. Laura vaihtui luontevan potpurin myötä lopulta Ake Make Peraksi, ja sinä aikana lavan edusta ja koko permanto muuttui silkaksi kaaokseksi, kun kaikki bilettivät kuin yhtenä ryhmänä. Siihen konsertti olikin hyvä lopettaa, paitsi että encorena vedettiin vielä maailman kipeästi kaipaamana rauhanjulistuksena "Blowin' in the Wind". Isäpuolen kanssa paheksuttiin Dylanin välinpitämätöntä ja syrjäänvetäytyvää asennetta, kun ei mies arvosta Nobel-komitean antamaa kunnianosoitusta sen vertaa, että viitsisi käydä hakemassa palkintoaan. Keikoillaankaan mies ei puhua pukahda mitään laulujen välissä, pitää vain päässään niin leveälieristä hattua, ettei naamasta taatusti näe mitään.

Hector oli virkeä ja paikoin jopa oikeasti rock. Vanha radiotoimittajan rooli näkyi pitkissä spiikeissä ja yleisön kanssa kommunikoinnissa. Tarina siitä, miten hän ja Anki matkasivat 60-luvun lopulla halki Euroopan imien itseensä vaikutteita eri maiden Hair-musikaalituotannoista oli mahtavaa kuultavaa - lisääkin olisi tehnyt mieli kuulla tuosta episodista.

Syntetisaattorivelho Esa Kotilainen oli vielä bändissä mukana, samoin kitaristi Jarmo Nikku ja basisti Masa Maijanen. Muut nimet olivat minulle outoja. Pianisti-huilisti Matti Kallion nykyinen kotipaikka Islanti sai runsaasti huomionosoituksia illan isännältä. Hieno ele oli ollut kaivaa esiin sama nokkahuilu, jota Matti Bergström soitti "Nostalgiassa", ja virittää tuo biisi hänen ja Pirjon muistolle.

Frej huomautti konsertin jälkeen, että Hector oli aivan hukassa käsiensä kanssa silloin kun ei pitänyt kitaraa sylissään - toisin kuin näyttelijä Björklund, joka tiesi tarkalleen, miten käsillään elehtisi. Minäkin panin merkille Hectorin epävarman lavaliikehdinnän, mutta pistin sen iän piikkiin. Ikä kuului kyllä jo äänessä.

Että näin sain nähdä ja kokea live-Hectorin vielä kolmannen kerran eläessäni. Hauskaa oli, mutta jokohan nyt riittäisi?

 

11.12.2016

Tosielämän riennot hidastavat sarjakuvien tekemistä, mutta nyt on vihdoin sivu 115 valmis. Atiinan muodonmuutos on surullinen, mutta täysin uskottava. Olen itse käynyt läpi tuon saman. 12 vuotta Ulvion oikkuja tekee tehtävänsä. Mitä kaikkea ressukka onkaan joutunut hänen kanssaan kestämään... Halusin vielä desaturoida Atiinan värityksen - hillitysti mutta kuitenkin silmin havaittavasti. Ei hohda sininen enää entiseen malliin.

Tämä on sitten viimeinen takaumajakso, mutta kuitenkin taas monivaiheinen sellainen. Nyt käsitellään loput ilmassa roikkuvat avoimet asiat ja lopetetaan takaumaosuus öisiä ääniä edeltäviin tapahtumiin, ennen kuin Snuupperi pääsee irti vakoilupuuhineen.

 

15.12.2016

Takaumaosuus etenee kuusivaiheisena. Tämä Uuvakan ja Atiinan keskinäinen kaksisivuinen oli ensimmäinen vaihe.

Takaumaosuuden jälkeen tulevia tarinan loppuvaiheita olen näiden kahden vuoden aikana parannellut useaan otteeseen, kun en ole ollut niihin täysin tyytyväinen. Muuten olen saanut paperille ja julki kaikki piirtämisvaiheessa päähäni putkahtaneet ideat. Toivottavasti en keksi enempiä ideoita, niitä ei tosiaankaan tarvittaisi. Se mikä oli suunniteltuna ennen piirtämään ryhtymistä riittää hyvin saattamaan stoorin kunnialla päätökseen.

 

17.12.2016

Kaksi päivää sitten postiluukusta kolahti työpaikkani lehden uusin numero, ja siinä on toinen Positiivinen napa -strippini. Se joutui valitettavasti sensuurin kohteeksi. Idea syntyi, kun katselin ympärilläni hyörivää maailmaa, miten ihmiset kulkevat kaduilla nenä kiinni tyhmäpuhelimissaan eivätkä edes osaa väistää vastaantulijoita. Väistäminen jää kokonaan minun harteilleni - minun, jolla sentään on vielä katse tiukasti eteenpäin luotuna. Sitten nämä ihmiset harhailevat Pokémoneja jahdatessaan ties mihin sellaisiin paikkoihin, joihin heillä ei ole asiaa. Samaan aikaan maailmalla tehdään terrori-iskuja, joissa ihmisiä tapetaan kuin kärpäsiä. Mietin, että eläimet ovat onnellisia, kun niiden maailmassa ei tunneta tällaisia järjettömyyksiä.

Lehden päätoimittaja ei kuitenkaan ymmärtänyt sanan "terrori-isku" mukanaoloa ja ehdotti, että korvaisin sen "hyökkäys"-sanalla. Suostuin, mutta siinä meni vitsin pointti saman tien alas pöntöstä. "Hyökkäys" on ihan eri sana kuin "terrori-isku", sellaisenaan tuossa stripissä ei ole enää mitään mieltä.

Omille sivuille suostun laittamaan vain kuohitsemattoman version.

Seuraava numero tulee ilmeisesti olemaan jonkinlainen juhlanumero, kun firma on viettänyt juhlavuotta tässä äskettäin. Minulla on jo sopiva strippi-idea päässäni muhimassa, annan sen kehittyä rauhassa.

 

18.12.2016

Sivu 117, jossa Akvantis tulee ensimmäisen kerran mainituksi. Eihän sitä hahmoa sovi jättää tähdenlennoksi, kuuluuhan hän toki naavametsäläisten maailmaan.

 

25.12.2016

Sivua 118 oli nopea ja hauska piirtää ja ajattelin, että värittäminenkin on nopea prosessi. Se tuli kuitenkin hoidettua verkkaisesti ja tarkkaan harkiten, ja aikaa kului yllättävän paljon.

Vietin taas jouluaaton äidin ja isäpuolen kanssa. Frej kertoi yllättävän asian nuoruudestaan. Kun tuli puhetta Pepe Willbergistä ja hänen tulevasta muistelmateoksestaan, isäpuoli mietti tullaankohan hänet mainitsemaan siinä. Hän on nimittäin ollut jonkin aikaa Pepen bändikaverina Islandersissa. Syksystä 1962 kevääseen 1964 hän soitti komppikitaraa. Frej otti esiin kirjan The Illustrated Directory of Guitars ja sanoi, että Gretsch Country Club on aika tarkkaan sellainen skitta, jota hän soitti. Semmoinen puoliakustinen blueskitara. Ei ollut mikään hyvä soittaja, oppi ne vaaditut kolme sointua kun ne hänelle opetettiin, ja pärjäsi niillä kunnes lähti bändistä Dannyn tullessa mukaan kuvioihin - ja sitten Islandersit alkoivatkin saada nimeä. Islanders-nimi tuli siitä, että kaikki olivat kotoisin Lauttasaaresta - paitsi isäpuoleni, joka oli Viiskulmasta.

Joskus 1970-luvun alkupuolella, 1972-1974 tienoilla, Frej on viimeksi pitänyt kitaraa kädessään. Minä vitsailin, että Frej ja Timo-enoni voisivat perustaa duon. Timohan on ihan hyvä soittaja, oikea soolokitaristi. Timo on puolestaan joskus vitsaillut, että hän voisi levyttää CD:n, minä toimisin AD:nä eli tekisin kannet ja Timpan markkinointia opiskellut Hanna-tytär hoitaisi myyntipuolen.

Työpaikallani yksi osasto piti kuukausi sitten juhlat firman tiloissa, ja Pepe Willberg oli siellä bändeineen viihdyttämässä. Olin siellä kolmesta kuuteen asti avustamassa roskisten tyhjentämisessä, melkoisen epävarmoin mitä-minun-nyt-tarkkaan-ottaen-pitäisi-muka-tehdä-fiiliksin, enkä ehtinyt edes nähdä ja kuulla Pepeä paljoa. Vähän siinä Hermestä ja Julie-Annea treenattiin. Ei harmita, sillä en ole mikään Pepe-fani, vaikka minulla onkin Jormaksen tupla-CD ja Pepe & Paradisen kaikki levyt, ja Love-bokseissa ovat ne muutamat biisit mitä nyt Pepe Lovelle teki. Niin, ja "Dark Side of the Moon", "Belle", "Butterfly" ja muut varhaiset harvinaisuudet ovat CD-R:lle poltettuina. Pepen soolotuotannosta en voisi yleisesti ottaen vähempää välittää.

Mainitsen vielä, etten edes tiennyt mikä ja kuka oli palkattu firman työntekijöitä viihdyttämään. Settiä treenaavan bändin kappalevalinnat alkoivat herättää minussa ihmetystä ja menin uteliaana katsomaan onko laulaja se joksi häntä epäilen. Hän oli aika pitkän tovin selkä minuun päin ja naama bändikavereihin päin, mutta lopulta hän kääntyi ympäri, ja tunnistin Pepen.

 

26.12.2016

Minun pitäisi piirtää kun kerran aikaa on, mutta nyt vain korjailen ja täydentelen levyjen tietoja Discogsissa.

Tuommoinen merkitty levy löytyi omasta kokoelmasta:

 

 

Ostin Lucianpäivänä nipun Roy Buchananin levyjä, ja koteloiden sisältä löytyi niiden arvosteluja sekalaisista tuntemattomista musiikkijulkaisuista. Monty Smith ja joku J.A. haukkuvat Loading Zonen, ensinmainittu englanniksi ja jälkimmäinen suomeksi. That's What I Am Here For saa R.P.:ltä englanninkielisiä haukkuja. Antti ylistää You're Not Alonea sanankäänteillä, joilla ei pääsisi minkään arvovaltaisen musiikkilehden levyarvostelijaksi. Myönnän toki Buchananin vaikeudet ja kompastuskivet levyttävänä artistina, mutta olen silti mieheen aivan kuralla.

Nyt kun nukkumaanmenoaika on saapunut olen korjannut ja täydentänyt 16 tunnin sisällä 32 omistamani levyn tietoja Discogsissa sekä käynyt hoitamassa klinikansiivousvelvollisuuden pois alta, ja nyt vasta vähän väsyttää.

 

28.12.2016

Olen jo aiemmin kertonut, ettei ole mitään järkeä siinä, että olen pakkoruotsin vankkumaton kannattaja. Kun eivät suomalaiset suostu oppimaan ruotsia.

Elämäkertani ulkopuolella pyrin tekemään mahdollisimman vähän numeroa suomenruotsalaisuudestani. Synnyinkaupungistani olen vielä enemmän hiljaa. Koen, että suomea äidinkielenään puhuvat syrjivät ja halveksivat "rantahurreja" (sana, jota olen joutunut kuulemaan). En halua että minua halveksitaan, siksi en puhu ruotsia muiden kuullen missään. Aktia-pankkia lukuunottamatta en asioi missään ruotsiksi, eikä se onnistuisikaan, kun ei ruotsia kukaan osaa. Muutamassa harvassa tapauksessa joku virkailija on ruvennut puhumaan kanssani ruotsia, ja olen vastentahtoisesti itsekin ruvennut.

Töissä on eräs oikein mukava mies, joka välillä tervehtii minua ruotsiksi kun tulen moppaamaan lattiaa hänen työpisteensä kohdalla. Noissa tapauksissa olen joko hiljaa tai tervehdin suomeksi. En osaa olla ajattelematta, että takana on jotain pilkantekoa.

Ei suomenruotsalaisuus ole minulle arka paikka - toisin kuin vähäpuheisuuteni, josta huomauttelu saattaa pahimmassa tapauksessa saada minut oikeasti raivostumaan - mutten jaksa olla siitä kauhean ylpeäkään. Kaksikielisyys on minulle rikkaus, jota joudun vähän häpeämään.


 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23