Haikara: Haikara (1972)

Geafar (1973)

Iso lintu (1975)

Myönnän, että niin kovasti kuin Haikaraa nykyään kehutaankin, minun makuuni heidän musiikkinsa on liian "tosimiehen" progea l. liian epäkaupallista. Eniten pidän Poika pilvellä -singlestä ja Hat Rock 2 -kokoelmalla olevasta muuallajulkaisemattomasta USA-kriittisestä American Look -kappaleesta.

Iso lintu -CD:lle Rocket Records iski mukaan Vesa Lattusen myöhemmän, Dylanin coverointiin keskittyneen Vesa Lattunen & Co -yhtyeen äänitteet. Eli mukana on EP Lauluja Dylanilta vuodelta 1979 ja singlebiisi Janne seuraavalta vuodelta. Sarjakuvapiirtäjänäkin (mm. Taneli ja Sovinisti) tunnettu Rauli Nordberg teki sanat kaikkiin biiseihin. Jean Sibeliuksesta kertovalla Jannella yritettiin Syksyn Säveleen, muttei päästy mukaan kilpailuun. Kappale sai kuitenkin osakseen positiivista huomiota.

Vesa Lattunen & Company ja Nordberg tekivät enemmänkin Dylan-suomennoksia, ainakin yhden, mutta levyttämättä jäi. Joskus 1985 radiosta tuli aika erikoinen Tapani Ripatin juontama Ocsid-ohjelma, siinä Ripatti nimittäin seurasi Saara-nimisen opiskelijaneitokaisen biletystä. En muista mitään yksityiskohtia, että mistä oli kyse ja miksi juuri tämä Saara valikoitui ko. Ocsid-jakson aiheeksi.

Tuo ohjelma oli myös musiikillisesti tavallisesta poikkeava Ocsid, siinä ei nimittäin soitettu ollenkaan diskomusaa, vaan sekalaista, enimmäkseen suomalaista poppia: Pink Floydin Another Brick in the Wall, Jussi & The Boysin Juhlimaan (tosi rankasti), Pirkka-Pekka Peteliuksen Lellelle, jokin Pekka Pohjolan kappale... ja Ripatin juuri tuolle opiskelijatytölle omistama Vesa Lattunen & Co:n käännösversio Dylanin kappaleesta Sara, suomenkieliseltä nimeltään tietysti Saara. Sanat oli jälleen rustannut Rauli Nordberg, ja ne menivät näin:

"Katselin hiekasta taivaalle päin
lapset juoksivat tyrskyihin suolaisiin
sinä tulit ja taivasta vasten sut näin
koskaan mennä et saa saavuttamattomiin

Saara, oi Saara..."

Kertosäkeen sanat vaihtelivat hieman kappaleen aikana. Viimeinen chorus meni näin:

"Saara, oi Saara
kätket sieluusi sfinksien arvoituksen
Saara, oi Saara
vielä kauan sen kanssa mä painiskelen"

Kappale päättyi sanoihin "...tulen aina sun apuas tarvitsemaan". Enempää sanoja en muista.

Saara-käännös jäi ilmiselvästi levyttämättä, koskapa en ole löytänyt mistään tietoa sen olemassaolosta. Miltä lie nauhalta Ripatti mahtoi sen soittaa. Biisi kuitenkin jäi mieleeni, koskapa äänitin sen kasetille. Ikävää, ettei minulla ole sitä nauhoitusta enää tallella. Siinä olisi nimittäin tosi harvinaisuus.

 

Halfbreed: Halfbreed (1975)

Hmm, en muista mitä oikein googlasin, mutta osuin yhdelle nettisivustolle, jolla joku engelsmanni arvosteli sekalaisia vähän tunnettuja pop- ja rock-vinyyliälppäreitä joita hän oli kerännyt vuosien mittaan. Yksi arvostelluista levyistä oli tämä brittibändi Halfbreedin ainokainen albumi, ja mies vuodatti sille melkoisen määrän kehuja. Tuo positiivinen kritiikki, joka ulottui myös erikoisiin, muotoon leikattuihin levysoitinkansiin, sai minut kiinnostumaan levystä. Sitten huomasin, että olihan Halfbreed arvosteltu Soundissakin, numerossa 7/1976, ja myönteinen arvio sieltäkin löytyi. Päätin hommata levyn itselleni MusicStackin kautta. Suht' hyväkuntoinen yksilö maksoi 30 dollaria yhdessä jenkkiputiikissa.

Halfbreed soitti tuhtia R&B- ja soul-vaikutteista, usein lievästi funkya rokkia, johon urut ja muut koskettimet antavat väriä. Musiikin silmiinpistävin piirre, ja se juttu joka saattaa monille olla ratkaiseva koetinkivi, on vokalisti Mick Whitakerin ääni. Miesparka kuulostaa siltä kuin äänensä viinalla pilannut renttu sammaltaisi parin promillen humalassa. Ymmärrän hyvin niitä, joiden mielestä Whitakerin ääni pilaa koko levyn eikä lopputulosta pysty kuuntelemaan. Minulle tämä ei ole liikaa, vaan minua jotenkin päinvastoin huvittaa Whitakerin mokellus. Ainakin on persoonallisuutta, ja mies osasi laulaa ihan oikeasti - sen kyllä kuulee.

Bändin muusikot ovat erinomaisia, samoin biisit, joista vastaavat lähinnä Whitaker ja kitaristi Tom Farrier. Soitto potkii kuin muuli etenkin Billy Deanissa ja Americassa, ja Buttermilkissa ollaan vastaavasti iloisen rentoja ja railakkaita.

Hyvin erikoinen ratkaisu on tehty kappaleessa Miss Anne, joka kuulostaa siltä kuin bändi soittaisi viereisessä huoneessa ja musiikki kuuluisi vain heikosti seinän läpi... kunnes tullaan viimeiselle minuutille... siihen asti vaimeana soinut musiikki päättyy hetkeksi, sitten ilman ennakkovaroitusta se jatkuu kovalla volyymilla ja päättyy todella funkysti. Erikoista, etteivät äänittäneet koko biisiä tuolla tavalla. Surumielisessä Gamblin' Manissa ilmeisesti Farrier siirtyy mikin varteen, hänen äänensä on pehmeämpi, melodisempi.

LP päättyy melkoiseen kliimaksiin So Long -biisissä. Musiikki taukoaa lähes kokonaan juuri ennen loppua, vain urut jäävät soimaan hiljaa. Sitten rummut palaavat, paukuttelu yltyy lievästi... lopuksi koko bändi soittaa viimeiset tahdit aivan täydellä volyymilla kitaran ulistessa hienoa sooloa, ja biisi lopetetaan kuin seinään. Kun kuuntelin levyä ensimmäisen kerran, jäin äimistyneenä tuijottamaan levyä tuon loppukliimaksin jälkeen, ja toivoin saavani kuulla vielä lisää... mutta ei, Halfbreed ei koskaan levyttänyt mitään muuta. Kaikki jäi tähän yhteen älppäriin.

Olen kertonut aiemmin (joulukuun ensimmäisenä 2016) nimimerkki Chuntaon mainiosta raremp3-blogista. Heti ensitöikseni lähetin Chuntaolle mp3:t Halfbreedin levystä, koska halusin esitellä maailmalle tämän löytämäni upean levyaarteen, ja hän postasi levyn blogiinsa aivan innoissaan. Jatkoin avustustyötä Doc Kirby & Co:n, Yaquin ja Shortwavebandin levyillä, ja Chuntaosta tuli kamuni RateYourMusicissa ennen kuin viimein häipyi siitä saitista.

Olen RYMissä huomannut, ettei Halfbreedin ainoa albumi ole saanut hirveän innostunutta vastaanottoa. Ei kai bändin musiikki sitten läheskään kaikkiin kolahda. Ei voi mitään. Minä kuitenkin RAKASTAN tätä LP:tä, pidän sitä mestariteoksena, ja minusta on melkoinen sääli ettei porukalta tullut enempää levyjä.

Whitakerin nimi oli kirjoitettu kahdella t:llä Halfbreedin levyn kansissa, mutta minä kirjoitan sen yhdellä t:llä, koska sillä kirjoitusasulla olen onnistunut löytämään tietoa Halfbreedista ja sen laulajasta. Tässä yksi informatiivinen sivu. Eli Mick perusti ensimmäisen bändinsä, nimeltään Blues and Beyond, vuonna 1963. Sitä seurasi iso liuta paikallisia pikkubändejä: Consolidated Sounds, The Habit, Lemonade Pie, Sliced Fingers, kunnes hän perusti Halfbreedin kitaristi Tom Farrierin kanssa. Tekivät levyn, sen jälkeen kiertueen Leo Sayerin kanssa, minkä jälkeen manageri häipyi bändin rahakassa mukanaan. Mick lohduttautui hukuttamalla itsensä työhön. Väittää tehneensä jopa 1300 studiosessiota, enimmäkseen omaksi huvikseen, mutta myös sekalaisten muiden artistien, kuten Tom Jonesin, Lindisfarnen Alan Hullin sekä Tina Turnerin kanssa.

Whitaker väittää levyttäneensä jopa 10 albumia, muttei ole kuulemma saanut pennin latia yhdestäkään. Discogs ei tunne kuitenkaan muita Mick Whitaker -nimellä tehtyjä levytyksiä kuin 1978 julkaistun singlen When a Man Loves a Woman / Pretty Girls sekä LP:n Stand By Me vuodelta 1982. Jostain Halfbreedin jälkeisestä levytyksestä muistan kuulleeni pätkän netissä, Mickin ääni oli siinä melkoisen paljon tavanmukaisempi, siloitellumpi.

 

Hamlet: Linnanherra (1977)

Minä kun vuosia sitten luulin tienneeni kaikki vanhat suomalaiset rock-levyt. YouTubessa hääri muuan nimimerkki MrSoomiPop, joka latasi mielettömät määrät vanhaa harvinaista suomimusaa, poikkeuksetta huonolla laitteistolla, huonolla äänenlaadulla ja huonokuntoisilta vinyyleiltä, jotka napsuivat ja pomppivat. Tältä Hamletilta MrSoomiPop pisti kuultavaksemme kaksi biisiä, Satu ja Eloonjääneet. En ollut ikinä moisesta bändistä kuullutkaan, mutta olin vaikuttunut progeilun tasosta ja aloin himoita tätä levyharvinaisuutta. Sitten tuli Rocketilta CD-versio, joka osoitti että YouTubeen oli pistetty kaksi parasta biisiä. Muu levy ei yllä samalle tasolle, mutta ei tämä missään nimessä huonoa ole. Kyllä minä olen tyytyväinen.

Kansi on mielestäni oikein tyylikäs ja komea, sanoivat muut mitä tahansa. Ehkä bändi itse ei pitänyt moisista naamiaispelleilyistä, mutta minä olisin kyllä kannen perusteella poiminut tämän levyn mukaani vuonna 1977 jos se olisi sattunut silmiini ja olisin ollut silloin aktiivinen levyjenkeräilijä.

 

Hank and His Milkmen: Piruparka pyytää maitoa (1988)

Henkipatto (1989)

Ei parta pahoille kasva (1989)

Hillbilly-rokkia. Hank and His Milkmen sukeltaa täysillä Villin Lännen maisemiin ja hyödyntää tyypillistä kuvastoa: hauskoja kaupunkeja, jotka tarjoavat viiniä, naisia ja laulua. Ahdasmielisiä takapajuloita, joissa muukalainen tuntee olevansa ei-toivottu vieras. Oluttuoppeja ja viskilasillisia kapakoissa, lainsuojattomia, aavikolla ratsastamista, salaperäisiä pyssymiehiä ja kaksintaisteluita. Öitä kauniiden tyttöjen kanssa, ja ankaria isiä, jotka haluavat raskaaksi tulleiden tyttäriensä menevän naimisiin sen miehen kanssa joka on heidät paksuksi pistänyt.

Piruparka pyytää maitoa on viimeisen päälle viihdyttävä levy, joka on pakko kuunnella säännöllisesti. Biisit ovat joskus niin nopeita renkutuksia, ettei meinaa saada sanoista kunnolla selvää kun ne vilistävät niin nopeasti. Ainoa moitteeni kohdistuu levyn kanteen: idea on hyvä, mutta toteutus kusee. Kannet on kuvattu kirkkaassa talviauringossa vastavalossa ja kuvista on tullut haaleita, valon pilaamia.

Cover-EP Henkipatto on sekin kohtalaisen metka levy, mutta kakkosalbumilla Ei parta pahoille kasva menoa on rauhoitettu. Lopputulos ei täten ole niin viihdyttävä, joten sen kuunteleminen on jäänyt vähiin. Ei huono levy kuitenkaan, kyllä se kelpaa. Piruparka on vain niin pirun nautittava levy että siitä on tullut oikeastaan ainoa pakkokuunneltava Hank and His Milkmen -levy eivätkä nuo kaksi muuta kiekkoa pärjää sille kuuntelukelpoisuudessa.

 

Hanoi Rocks: Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks (1981)

Oriental Beat (1982)

Self Destruction Blues (1982)

Back to Mystery City (1983)

All Those Wasted Years (1984)

Two Steps From the Move (1984)

Hanoi Rocks (4 CD:n boksi, 2001)

Toivoin 80-luvulla niin kovasti, että joku suomalainen bändi tai laulaja breikkaisi ulkomailla ja tekisi maatamme tunnetuksi, mutta panin toivoni aivan vääriin nimiin, enkä edes huomannut ollenkaan Hanoi Rocksia, sitä kiivainta yrittäjää. 80-luvulla olin kuullut vain Don't You Ever Leave Me'n ja Malibu Beach Calypson. 1994 kuulin ensimmäistä kertaa I Want Youn, Tragedyn ja Dead By Xmasin. Ne olivat mukana Pokon vuonna 1994 julkaisemilla Suomi-Rock (1978-1989) -CD:illä. Pian sen jälkeen lainasin kirjastosta kokoelma-LP:n ja nauhoitin siltä biisejä kasetille. Tuolloin totesin, että yksittäiset biisit menevät aika aaltoliikettä, niissä on joitakin kohtia jotka toimivat tosi hyvin, ja joitakin kohtia jotka tuntuvat väkinäisiltä eivätkä toimi.

Tuo viimeisenä listaamani neljän CD:n boksi on ensimmäinen hankkimani Hanoi Rocks -levy. Ostin sen heti tuoreeltaan Anttilasta. Ajattelin, että kai tämän bändin musiikkia täytyy viimein ihan ostaa. Luulin ennen kauppaan menoa, että tuo boksi sisältäisi bändin koko tuotannon, mutta eihän se.

Meikäläisen Hanoi Rocks -boksista löytyy myös Suomen Slitz-lehden numerosta 4/2001 leikkaamani arvostelu:

 

.

 

22.12.2017

Happy the Man: Happy the Man (1977)

Amerikasta harvoin tuli hyvää progea, mutta tämä porukka onnistui ensimmäisellä levyllään saamaan taikaa aikaiseksi. Olisiko tämä paras kuunteluvinkki jonka sain Pop-lehden foorumin Minkä levyn ostit viimeksi? -ketjusta? Lämmin kiitos kaikille jotka kehuivat Happy the Mania siinä ketjussa ja saivat minut kokeilemaan bändiä. Knee Bitten Nymphs in Limbo (metkoja biisinnimiä tässä!) on suosikkini.

En odottanutkaan, että Happy the Manin kahdelta seuraavalta albumilta löytyisi sitä samaa taikaa mitä esikoisessa on, mutta ihan kelpo levyjä nekin ovat.

 

Harry Chapin: Dance Band on the Titanic (1977)

Harry Chapin teki niin paljon hienoja lauluja, että albumeihin tutustuminen oli itsestäänselvyys jo aika varhaisessa vaiheessa eli heti sen jälkeen kun muutin omilleni. Lainasin kaikki levyt jotka kirjastoista löytyivät, ja hommasin puuttuneet kuultavakseni sitten muilla keinoin. Dance Band on the Titanic on ainoa levyhyllystäni löytyvä levy eikä sekään nyt kokonaisuutena niin kolahtanut, mutta onpahan vaan niin komeannäköinen paketti avattavine kansineen ja kuvitettuine sanoitussisäpusseineen, etten raaskinut luopua siitä.

Niitä harvoja tuplalevyjä joilta ei heikkoja hetkiä löydy. Nimikappaleen lisäksi suosikkeihini kuuluu Bluesman, jossa lääkiksessä opiskeleva brooklynilaiskloppi matkustaa (ilmeisesti) Mobileen, Alabamaan, imemään oppia bluesin soitossa sokealta mustalta katusoittajalta. 14-minuuttinen päätöskappale There Only Was One Choice taasen on eeppistä progea, jossa Chapin pohdiskelee omaa rooliaan ja identiteettiään lauluntekijänä. Näiden laulujen lisäksi löytyy paljon ihmissuhdeaiheita, joissa Chapinilla oli paljon annettavaa. My Old Ladyssa vaimo kostaa häntäheikki-sovinistimiehelleen ottamalla itselleen nuoren rakastajan, uramiehen ja kotivaimon liitto saa julman käänteen biisissä We Grew Up a Little Bit. Country Dreams -kappaleessa mies päättää paeta kaupungin hälinää ja sanoo järkyttyneelle vaimolleen, että nyt muutetaan maalle. Ja niin poispäin...

Ainoan nipottamisen aiheen löydän siitä, että tämä on taas niitä tuplia, joissa toiselle kiekolle on prässätty A- ja D-puoli ja toiselle B- ja C-puoli. Joudun kahdesti vaihtamaan levyä albumia kuunnellessani.

 

Harvest: Flyin' High, Runnin' Fast (1978)

Elonkorjuu teki ihan mieluisaa jazzrockia sen jälkeen kun käänsivät nimensä englanniksi. Flyin' High, Runnin' Fast -biisi soi Kadonneen levyn metsästäjissä ennen kuin Rocket julkaisi tämän CD-version, ja se olikin oikein lupaava kappale. On se yhä suosikkini tällä levyllä, mutta muu materiaali ei jää paljoa jälkeen.

 

Harvest Home: Light Across the Mountains (1977)

RateYourMusic-arvosteluni:

"Lazy country folk to listen to on hot summer days. OK covers of "Rainy Night in Georgia" and "Up on the Roof" and an interesting decision to do an instrumental version of Hiski Salomaa's "Häät Remulassa". Arthur Spencer handles all the vocals with his smooth voice, which gets a bit monotonous. Even the faster tunes could have been handled with more energy."

Olisipa bändillä ollut toinenkin vokalisti, sillä ei tuota velton pehmeä-äänistä Spenceriä oikein jaksa 40 minuuttia kuunnella.

 

Hasse Walli: Hasse Walli (1981)

Sounds Afro! (1982)

Kitaristi Walli coveroi ensimmäisellä soolollaan Elvistä ja Fleetwood Macia, tarjoaa kourallisen omia sävellyksiä ja heittää sekaan pari amerikkalaista traditionaalia. Englanninkielisissä lauletuissa biiseissä tulkitsijoina toimivat Tuomari Nurmio ja Jim Pembroke. Tunnelmat pidetään kannen lupausten mukaisesti melko seesteisinä. Huomattava piirre on selkeät reggae-vaikutteet, eli kakkoslevyn Sounds Afro tunnelmat eivät ole niin kaukana kuin voisi kuvitella.

Sounds Afro tarjoaa mietoa Afrikka-sykettä. A-puolen kappaleet on kynäillyt kongolainen Marie-Alphonse Liwata, joka myös laulaa kolmella eri kielellä - ranskaksi, englanniksi ja äidinkielellään likouba-lingalaksi. Instrumentaali kakkospuoli on enimmäkseen senegalilaista: pari Badou N'Djayn sävellystä ja yksi tuntemattoman sävellys. Levyn päättää vanha kunnon Juokse sinä humma. Myöskään Sounds Afro ei ole kovin tulinen lätty, vaan lipsahtaa pikkuisen pitkäveteisyyden puolelle. Ehkä minut on jo niin hemmoteltu tätä sykkivämmällä afrikkalaisella musiikilla, että Wallin yritelmä tuntuu puolitekoiselta.

Kumpaankin Wallin levyyn tutustuin samalla tavalla. Kun FinnArctic-blogini myötä päätin ruveta keräämään vanhaa suomimusaa, kolusin pääkaupunkiseudun kirjastojen levyhyllyt läpi perusteellisesti ja kopioin itselleni kaikki vähänkin kiinnostavat vanhat suomalaiset pop- ja jazz-levyt. Sitten poltin ne CD-R-levyille. Oikeat levyt ostin kun satuin näkemään ne jossain divarissa tai levymessuilla ja rahaa riitti.

Myös Harri tyrkytti minulle joitakin levyjä mp3:sina, ja säästin ne jos vähänkin tuntuivat säästämisen arvoisilta.

 

Various Artists: Hat Rock 2 (1976)

Hat Rock 3 (1980)

Näitä Hat Rockeja jakelin FinnArcticissa ja olisi kiva löytää näidenkin englanninkieliset esittelyt. Mutta kun ei löydy, niin vain muutama sananen parista artistista, joiden omia levyjä en ole viitsinyt ostaa.

Upi Sorvali oli taitava rumpali, joka hallitsi jopa jazzrockin. Mutta kun hän päätti tehdä soololevyjä, hänestä ei tosiaankaan tullut Suomen Ginger Bakeria. Sorvali valitsi helpoimman ja kaupallisimman tien ja levytti Urpona kaksi älpeellistä huumoripoppia. Lainasin molemmat kirjastoista muinoin. "Se oli mannaa" oli melkoisen rasittava levy, biisimateriaalin ohuus ja Upin luvalla sanoen heikko ääni tekivät levyn musiikillisen arvon kyseenalaiseksi. "Taikaspittarit" oli jotenkin siedettävämpi LP, ehkä Upin lauluäänen puutteet oli onnistuttu maskeeraamaan siinä paremmin.

Pekka Helinin Mä sorry sano en on ihan jees rokkipala. "Varo vaan, poju", Helin rääkyy yhdessä kohtaa, ja kuulostaakin tarpeeksi vakuuttavalta. Äimä-yhtyeen Hannu Suolasen yhden singlen kokeilu Saltzmann tuotti kelvollisen Arabia-henkisen novelty-esityksen, ja Freemanin Poika sekä muuan muu - poimittu ilmeisesti vaille huomiota jääneeltä singleltä - ei tuota yllätystä Freemanin ystäville eikä inhoajille. Lopulta pidän kakkoskokoelmasta himpun verran enemmän kuin kolmosesta, lähinnä siksi ettei kakkosella ole Machinen ja Kiddsin kaltaisia välittömästi unohdettavia mitäänsanomattomuuksia.

Voisin ostaa vielä ensimmäisenkin Hat Rockin, jos se jostain ilmestyisi eteeni. Vaikka minulla on jo sen kaikki biisit.

 

Hawks: Hawks (1981)

30 Seconds Over Otho (1982)

Hawksin löytämisestä kuuluu kiitokseni maanmainiolle Power Pop Lovers -musiikkiblogille, josta olen aiemmin kertonut. Alunperin poimin PPL:stä vain kovasti kuultavikseni himoitsemani The Jagsin ja Headboysin levyt mp3:sina, ja jäin väijymään blogia, josko sinne jonain päivänä postattaisiin vaikka Yachtsia tai muita kiinnostavia power pop- / new wave -bändejä, joista olin saanut hyvää esimakua. En ollut heti valmis tutustumaan ennestään tuntemattomiin nimiin.

Intouduin lopulta lueskelemaan blogipostauksia tarkemminkin. Hawksin molemmat levyt olivat saaneet osakseen sellaista suitsutusta, että päätin ajankulukseni kokeilla. Jo ensikuulemalla Hawksin musiikki vaikutti sieluuni niin voimakkaasti, että rupesin uutteraksi: kaikki musiikki, joka Power Pop Loversiin oli postattu omalle koneelle ladattavaksi, piti imuroida ja kuunnella, josko löytyisi lisää Hawksin kaltaisia aarteita. Ei ihan, mutta kyllä hyviä ennestään tuntemattomia tapauksia oli tarjolla.

Hawks teki A&M Recordsille kaksi albumia, joita levyfirma ei vaivautunut kunnolla promotoimaan, joten myyntiluvut jäivät vaatimattomiksi. Se oli suuri häpeä, sillä levyt ovat pullollaan mieleenjääviä melodioita. Tuntuu, että jos A&M:ää olisi kiinnostanut, he olisivat voineet lohkaista singleiksi puolet biiseistä ja saaneet kaikista hittejä mikäli vain mainosrahaa olisi irronnut.

Joku kyyninen voisi haukkua Hawksin biisejä nössöiksi, sillä he olivat enemmän pop kuin rock, ja laulujen sanallinen anti kiertää pitkälti tavanomaistakin tavanomaisemman rakkausvuodattelun ympärillä. Taika piilee nimenomaan niissä sävellyksissä. Jos omaa tarpeeksi herkän, romanttisen mielen, Hawks puree takuulla eikä päästä irti. Yksittäisiä biisejä on vähän ikävää ruveta erittelemään, mutta Right Away, Let Me In ja Need Your Love ensimmäisellä LP:llä, (If We Just) Stick Together, Nobody Loses Tonight, Angel, Don't Walk Away ja Black and White kakkoslevyllä ovat ne säihkyvimmät timantit.

Need Your Loven kertosäe lähentelee nerokkuutta, siitä voi saada itselleen pysyvän korvamadon. (If We Just) Stick Together -biisissä soittaa saksofonia itse Clarence Clemons! Angel on hivelevän kaunis, siirappisen imelä ja varustettu hypnoottisella sovituksella.

Keksin näistä levyistä vain yhden moitteen: 30 Seconds Over Othon avausbiisi Tonight You Are Mine on harmillisen tavanomainen, geneerinen poprokki. Kyllä se hieman säikäytti, kun kuuntelin albumia ensimmäisen kerran, että tekikö bändi mestarillisen ensilevyn jälkeen heikon, mitäänsanomattoman kakkosalbumin. Onneksi jo toinen raita Somewhere in the Night tarjosi tuttua Hawks-soundia, ja huoleni oli pois pyyhkäisty.

Kuunneltuani aikani CD-R:ää, johon olin saanut molemmat albumit mahtumaan, päätin lopulta tilata vinyylit MusicStackin kautta. Siinä meni jonkin verran aikaa. Ensimmäinen LP oli tarjolla heti tammikuussa 2010, mutta piti odottaa kesäkuuhun asti ennen kuin yksi kappale 30 Seconds Over Otho -älpeetä ilmestyi myyntiin. Ja MusicStack on sellainen sivusto, että jos jotain levyä ei ole siellä heti tarjolla, on kyseessä TODELLA harvinainen levy. Sanomatta lienee selvää, että Hawkseistani en luovu ikinä mistään hinnasta.

 

The Headboys: The Headboys (1979)

Stepping Stones / Before Tonight (1979)

Schoolgirls / Stepping Stones - Double Vision (1980)

Vanhoista Soundi-lehdistä kannatti poimia ostovinkkejä. Kokoelma-LP 20 of Another Kind Volume Two vaikutti niin himottavalta, että ostin pois kun se Black and Whitessa vastaan tuli. Mukana oli niin tuttuja kuin outojakin nimiä, ja kaikki oudotkin kiinnostavia. Headboysin mahtipontinen Shape of Things to Come oli yksi eniten huomioni kiinnittäneistä uusista tuttavuuksista, ja biisi sai minut pistämään bändin LP:n toivelistalleni.

Power Pop Lovers tarjosi koko albumin sekä The Shape of Things to Come -singlen b-puolen The Mood I'm in mp3:sina. Rakastuin levyyn täysillä. Mahtipontista, paksulla soitinmassalla tuotettua new wavea skottibändiltä, jonka soittotaito oli vaikuttavalla tasolla. Ellei muuten viimeistä piirrettä usko, niin kuunnelkaa a-puolen päättävä synkkä Silver Lining: klassista pianoahan siinä kuullaan! Harmi, että viimeinen pianosoolo feidataan pois liian aikaisin, olisi tuota jaksanut kuulla pitempäänkin.

The Shape of Things to Come oli pikkuhitti, se jaksoi kivuta Englannin listalla sijalle 45. Enempää hittejä ei tullut, mutta suunnitelmissa oli lähteä Yhdysvaltoihin kiertueelle. Bändi ei lopulta kokenutkaan olevansa valmis keikkailemaan, ja he vetäytyivät Skotlantiin äänittämään toista albumiaan - jota ei koskaan kuulunut. Vasta 2013 julkaisematon kakkosalbumi kaivettiin nauhavarastosta ja julkaistiin nimellä The Lost Album. Se on melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen levy, ja mietinkin pitäisikö sekin koettaa hankkia.

Pessimistinen tulevaisuusvisio The Shape of Things to Come, pitkälti samalla tunnelmalla kuorrutettu jatkosingle Stepping Stones, kokeileva, prosessoitu Experiments, hauska koulutyttökuvaus Schoolgirls, Viiltäjä-Jackista kertova The Ripper sekä nopeat rokit Changing With the Times, Breakout ja Take It All Down tekevät albumista mestariteoksen. Sen sijaan singlenäkin julkaistu Kickin' the Kans tuntuu teennäiseltä.

Sanoituksissa on osattu olla välillä hauskan nokkelia: "now she's out when I call, she's AM when I'm FM, she's on eject when I'm ready to play" (My Favourite D.J.), "your eyes are different shades of 21 / and you take the mickey, Minnie Mouse" (Schoolgirls).

Power Pop Lovers ei tarjonnut ihan koko julkaistua tuotantoa, joten piti hommata polttamani CD-R:n kavereiksi pari singleä MusicStackista jotta sain myös Double Visionin ja Before Tonightin. Ne edustavat bändin heikointa tuotantoa, mutta ovat kuitenkin kuunneltavia. Myöhemmin tajusin vihdoin hankkia samaa reittiä vielä itse LP:nkin.

Kosketinsoittaja Calum Malcolm omisti parinkymmenen vuoden ajan Castle Sound -studion jossa esikoisalbumi äänitettiin, ja hän on tuottanut ja äänittänyt levyjä mm. Prefab Sproutille, The Blue Nilelle, Clannadin Maire Brennanille, Marillionin Fishille ja Capercaillielle.

 

23.12.2017

The Headhunters: Survival of the Fittest / Straight From the Gate (1975 / 1977)

Tuttuja nimiä niille, joille Herbie Hancockin 70-luvun fuusiolevyt ovat henki ja elämä: Dewayne McKnight, Paul Jackson, Bennie Maupin, Bill Summers, Mike Clark ja Harvey Mason. Näillä levyillä kaverit olivat omillaan. Survival of the Fittest on mieletön sekoitus kiehuvaa fuusiojazzia ja tiukkaa funkya. Kakkosalbumilla soulfunk-puoli korostuu, lopputulos on pykälää tavanomaisempi, ja mukana on pari siirappista balladia. Mutta parhaimmillaan Straight From the Gate on ensilevyn kaltaista tiukkaa menoa.

Löysin nämä albumit netin blogiviidakosta näköjään huhtikuussa 2014 (koska silloin annoin niille arvosanat RateYourMusicissa), ja jo heinäkuun ensimmäisenä poimin tämän tupla-CD:n Keltaisesta Jäänsärkijästä.

 

Heads Hands & Feet: Heads Hands & Feet (1971)

Silloin kun olin pikkupoika, yhdeltä äidin kasetilta kuulunut Albert Leen "Country Boy" oli mielestäni nopein koskaan levytetty kappale (ja hitain oli Eric Claptonin "Wonderful Tonight"). Alkuperäinen "Country Boy" kuullaan tällä Leen varhaisen bändin ensimmäisellä levyllä, ja paljon muutakin hienoa. Bändillä oli heti tarpeeksi laadukasta materiaalia täyttämään tuplalevyn. Vaan oliko Country Boy pakko venyttää yli viisiminuuttiseksi? Lyhyemmälläkin lopputiluttelulla olisi käynyt selväksi, millainen piru Lee on kitaran varressa. Varsinainen show-off.

 

Various Artists: Heavy Metal & Live (1981)

Suomihevin varhaisvuodet ovat noloa kuultavaa. Bänditarjokkaita ei selvästi liikaa ollut, koskapa Freezerin kaltainen lällyrockporukkakin kelpuutettiin mukaan. Laulu on aneemista ja rumpali jaksaa vain vaivoin pitää tahtia.

Riff Raff on muihin nähden aika pätevä joukko, joten Poko teki ehkä oikean ratkaisun päästäessään heidät levyttämään albumin (joka on ainoa minulta vielä puuttuva kiinnostava Poko-LP).

Tähän levyyn minut tutustutti jo aiemmin mainitsemani Jack, Bleeding Ear -bloginsa kautta.

 

Hector: Nostalgia (1972)

Herra Mirandos (1973)

Hectorock I (1974)

Liisa pien (1975)

Hotelli Hannikainen (1976)

HEC (LP, 1977)

HEC (CD, 1977)

Kadonneet lapset (1978)

Ruusuportti (1979)

Linnut, linnut (1980)

Eurooppa (1981)

Hyvää yötä Bambi (1982)

 

 

NOSTALGIA

Tapani Ripatti soitti 1985 Ocsidissa Heinäpellolla-kappaleen, ja muistan miten kummastelin Hectorin lapsekasta tulkintaa. Pidin silti, ja säilytin biisiä kasetilla jonkin aikaa. Yksinäinen tinasotamies ja Nostalgia soitettiin myös radiossa joskus. Varsinainen innostus Nostalgia-albumiin syntyi elokuussa 1994, kun olin Vaasassa sivarikoulutuksessa. Ostin paikallisesta marketista Hectorin kokoelmakasetin, joka koostui kolmen ensimmäisen albumin (Nostalgia, Herra Mirandos ja Hectorock I) biiseistä sekä muutamasta singleraidasta: Palkkasoturi, Suomi-neito, Suzanne ja Lapsuuden loppu. Ihastuin Nostalgialta poimittuihin biiseihin niin perusteellisesti, että halusin koko levyn itselleni.

Taalintehtaalla sivarityön lomassa kuuntelin turkulaista paikallisasemaa Meriradiota, ja soittelin välillä Iltatuulen viestiin toivoen jotain kanavan musiikilliseen linjaan (vain suomalaista musiikkia, ja mielellään iskelmää ja kevyttä poppia) sopinutta kappaletta. Päätin ruveta toivomaan Nostalgian biisejä. Aluksi halusin nimikappaleen molemmat osat peräkkäin kasetille, joten yhtenä iltana soitin ja toivoin Nostalgia osa 2:sta. Muistan vieläkin elävästi, miten naispuolinen juontaja kiljaisi innostuksesta, kun kuuli toiveeni, ja miten hämmennyin moisesta reaktiosta. Pelkäsin, että innostus saisi hänet vahingossa soittamaan ykkösosan, joka minulla oli jo nauhalla. Turha pelko, kakkososahan radiossa onneksi soi. Toisena päivänä päätin toivoa Sadepäivälaulua. Valitsin sen, koska se oli valittu Nostalgia-singlen b-puoleksi, ja ulkona sattui satamaan. Sadepäivälaulu osoittautui kuitenkin sen verran mitäänsanomattomaksi, että päätin lakata toivomasta Meriradiossa Nostalgia-LP:n biisejä ja jäädä kärsivällisesti odottamaan CD-versiota. No, Jake Nyman soitti Onnenpäivä-ohjelmassaan Neitoperhon, joten sain senkin talteen. Mutta Karnevaalit, Aamukahvit ja Poissaoloa olivat vielä kuulematta.

Warner Music Finland pukkasi CD:n ulos 1996, ja ostin sen heti. Ensimmäisen kerran taisin kuunnella CD:tä äidin ja isäpuolen luona Espoon Mäkkylässä. Olin jo opetellut 1994 ostamani kasetin Nostalgia-biisit sanasta sanaan ulkoa, ja nyt sain muutaman kappaleen lisää ulkoa opeteltavaksi.

HERRA MIRANDOS

Herra Mirandos oli tuttua kauraa minulle jo lapsena. Se oli lapsuudenkotini levyhyllyssä, ja sitä tuli kuultuakin. Luulisi, ettei moinen mystinen ufoilu ole lapsille tarkoitettua musiikkia, mutta minusta levy oli pahuksen jännittävä. Musiikki sai mielikuvitukseni laukkaamaan: Ekhnaton-prologissa Hector seisoo tyhjän, aavemaisen pääkadun varrella, on kylmä, ja yhtäkkiä hänen ympärillään alkavat pahat henget pyöriä. Sisämaan retkellä -kappaleessa Hector on yksin metsässä, kaukana kirkonkellot kumajavat ("sisämaan retkellä mietiskellä" -kohdassa). Olen hautausmaa -biisin lopun pelleilyt naurattivat. Atlantis oli tosi visuaalinen kappale. Koulussa katselin luokkamme tummanvihreää liitutaulua, josta opettaja oli juuri pyyhkinyt liitukirjoitukset pois, niin että taulu oli täynnä pyörremäisiä, vaaleita pyyhintäjälkiä. Niistä tuli heti mieleeni Meiran laulun intron pyörremäiset suhinat. Kansi pelotti ihan vähän - ihmettelin, mikä tuo iso, vaarallisen näköinen punainen pallo on.

HECTOROCK I

Hectorock I:n ensimmäisestä puolikkaasta en vieläkään varauksettomasti pidä - on meinaan vähän raskasta. Jälkimmäisellä puolikkaalla Laura (sua kauheesti kaipaan) on alkukielisenäkin vähän rasittava nyyhkytarina. Mutta melkein puolet on nautittavaa. Hectorin Pop eilen toissapäivänä -ohjelmaa kuuntelin joskus YLE Areenasta, jos siinä oli soinut jotain kiinnostavaa, ja joskus ihan muuten vain. Välillä kyllä tuntui ettei sieltä paljoa muuta saanut kuulla kuin rautalankaa. Hectorockissakin on yksi Shadows-vaikutteinen instrumentaali. No joo, ihan hyvin tehty sellainen. Sarjakuvarockin nimen pitäisi olla Ankkalinna-rock. Vaikka kyllä siellä vilahtavat myös Jaska Jokunen, Ressu ja Mustanaamiokin.

LIISA PIEN

Liisa pien se vasta raskas pala nieltäväksi onkin. Ylipateettinen levy, mutta sosiaalisena kannanottona toki kunnioitettava suoritus.

HOTELLI HANNIKAINEN

Hotelli Hannikainen löytyi Mirandoksen tavoin lapsuuteni levyhyllystä, ja se on niin muodoin erityisen läheinen Hector-levy. Hiljaa esiin hiipivä Kun tein suurteoksein -kappaleen intro on hieno hetki. Tosin lapsena en pitänyt kappaleista jotka kuulostivat mielestäni surullisilta ja tuskaisilta, ja Snadi kundi stadista oli sellainen - samoin kuin At Your Door. Hannikaisen baarin tarinan - sen miten opettelin sanat tarkasti ulkoa ja hoilasin niitä kaverilleni Jepelle - olen kertonut jo, joten siitä ei enää.

HEC

HEC-levystä kirjoitin tyhjentävän arvostelun RateYourMusiciin:

"In 1977, Hector was tired of being a solo artist. He had made three ambitious, artistically successful albums in a row ("Herra Mirandos", "Hectorock I" and "Liisa pien"), and let the light, slightly countryish do-it-quick feel-good album "Hotelli Hannikainen" shake the heavy performance pressure off his shoulders. Now he felt relieved to do anything he liked, so why not form a group where he was just one of the members? Not THE star, but rather one of many stars.

Heimo Holopainen on bass, Antero Jakoila on guitar, Kaj Westerlund on keyboards and guitar, and Pekka "Wando" Suvanto on drums, that was the rest of the lineup. Holopainen had been in Topmost, Apollo and Hullujussi, and the other three had achieved fame as experienced session and touring men in various backing bands. For a short while HEC also included guitarist Eeki Mantere from Hullujussi, but he was booted out of the band after disappearing to Europe for a long holiday without telling anybody about it.

HEC proved to be a brilliant touring unit who played very varying material. Seemingly all the members brought their own distinctive choices of material into the setlist - even a few Hullujussi songs were played at gigs.

"HEC" the album was cut in October 1977, at which point the band was practically finished. All gigs booked for later dates were cancelled.

The album is a bewildering post scriptum, a grab bag of material ranging from covers (Dr. Feelgood's "Roxette", Hoyt Axton's "Never Been to Spain", Steely Dan's "Change of the Guard") to original material, from fun comic stuff (Hullujussi's "Rope ja Kake") to serious social commentary: "Soudan pois" tells about the then-current situation of unemployed Finnish people. In those days many had to leave for Sweden to find work, and leaving your home country in order to earn some bread for yourself and your family (who stayed at home) was naturally very hard.

Hector wallowed in his David Bowie admiration more than ever, translating "TVC 15" to Finnish and not bothering to translate "The Prettiest Star" at all, performing it in English instead! Dr. Hook's "Marie Laveaux" had to be removed from the later vinyl reissue because Shel Silverstein didn't allow anyone to cover his songs. It's not on the CD version either. "Monofilharmoonikko" (Harry Chapin's "Six String Orchestra") is a much more enjoyable humoresque than the over-the-top gay couple mockery "Rope ja Kake 77". The anthemic "MacArthur Park" which closes the album is more ambitious than the rest of the album put together, which only serves to bewilder the listener even more.

In the Finnish language there's the expression "punainen lanka", red thread, which means cohesive thinking, a certain idea or theme that's being followed during the entire course of something. A record, for example. Well, there's absolutely nothing like that in "HEC". There's nothing that combines these songs to make them flow together seamlessly. The album is just as hodgey-podgey as HEC's gigs must have been, but without the live sound, the feeling of being there, the mutual communication between the audience and the band performing, the album is hard to get a proper grip on. You'll feel like you're getting short samples of at least four distinctively different albums which might prove great if you heard all the songs on them."

KADONNEET LAPSET

Kadonneiden lapsien kanssa minulla on sama ongelma kuin Liisa-pikkuisenkin. Mutta tällä on joitakin hienoja kappaleita, kuten Ei mittään, Kissojen yö ja Kerro vaan. Tuulisina öinä ei myöskään ylitä pateettisuuden rajaa, ja Hasse Wallin kitarasoolo on mestarillinen.

RUUSUPORTTI

Ruusuportin kuuntelin ensimmäistä kertaa Taalintehtaan kirjastossa huhtikuussa 1995 sivariaikanani. Marssin kirjaston vinyylihyllylle, poimin LP:n käteeni ja pyysin virkailijaa laittamaan sen soimaan. Sitten viihdyin 40 minuuttia levyn parissa. Meriradion monituntisessa iltaohjelmassa, Iltatuulen viestissä, jonne sai soittaa, ja jossa sai jutella juontajien kanssa ja esittää levytoiveita, soitettiin aika usein Luossan kerjäläinen. Se oli varmaan jonkun vakiokuuntelijan vakiotoive. Kun kuuntelin Ruusuporttia, kiinnitin erityistä huomiota loppupuolella olevaan Soittajaan. Se tuntui jotenkin tutulta, kuin olisin kuullut sen joskus vuosia aiemmin radiosta. Päätin toivoa sitä vielä samana iltana Meriradiossa. Näin myös tein, ja sain sen kasetille. Sinä iltana Iltatuulen viestiä oli vietetty vähän masentavissa tunnelmissa, ja loppuvaiheissa kuuntelijoita pyydettiin toivomaan ihan vain hilpeää musiikkia, että tunnelma piristyisi. No, Hectorin Soittaja, joka soitettiin illan viimeisenä tai melkein viimeisenä biisinä, ei ollut kyllä mitenkään erityisen hilpeä. On siinä melankoliaakin mukana.

LINNUT, LINNUT

Linnut, linnut -levyn lainasin kirjastosta joskus 1990-luvun puolessavälissä ja kuuntelin Mäkkylässä. Olin lukenut Suomalaisen rockin tietosanakirjasta Esko Lehtosen nimikappaleelle osoittaman kehun ja päätin tsekata. Upeahan se onkin. Valitettavasti kovin paljon muuta tuolta albumilta ei löydy - Viikonloppusammakko on hauska suomennos Holiday Frogista, jonka tunnen myös Alberto Y Lost Trios Paranoiasin esittämänä. Koko hela maailma on kolmas hyvä laulu, ja sen kustannuksella on hauska hieman pilailla tyyliin "en osaa paistaa puuroa / en osaa keittää torttuja / en hammasharjan salaisuutta / oppinut oo, monta muuta arvoitusta ilmestyy / nään puhelimen häipyneen...". Ensimmäinen CD-versio on häväistys, koska Timo Mäkelän hieno alkuperäiskansi vaihdettiin joksikin viidessä minuutissa roiskaistuksi epäkelvoksi.

EUROOPPA

Eurooppa on komea kokonaisuus, vaikka muistan vieläkin miten tuskailin muutamaan otteeseen sanoitusten kanssa, kun yritin kääntää ne englanniksi FinnArctic-postaustani varten. En ymmärtänyt Uni 8 -biisistä mitään.

Niin, minähän tosiaan käänsin blogini alkuaikoina kaikki suomenkieliset sanoitukset englanniksi, koska halusin ulkomaisten lukijoiden tietävän mitä lauluissa laulettiin. Liitin käännökseni Notepad-tiedostomuodossa mukaan musiikkipostauksiini, RAR-paketteihin, jotka sisälsivät myös mp3:t ja levynkansiskannaukset. Jossain vaiheessa totesin etten jaksa enää kääntää sanoituksia englanniksi. Postaustahtini alkoi uhkaavasti hidastua, joten lopetin kääntämishommat.

HYVÄÄ YÖTÄ BAMBI

Hyvää yötä Bambista tuli Hectorille ulkokohtainen levy. Hän on myöntänyt ettei löydä siitä itseään. Minä kuitenkin pidän, vaikkei se nyt suosikkeihini kuulukaan. My Life on turha, ja Valtiaat muistuttaa melodialtaan paikoin Dschingis Khanin Moskauta (mikä on siis minusta huono juttu). Mistä kymysys -biisin perkussiovoittoinen sovitus on mielenkiintoinen, Tuli kaapista karhu on juuri sopivan dramaattinen ja paisutteleva ollakseen hyvä ja mieleenpainuva. Kultainen noutaja on mukavan pakoton ja rento pikku välipala. On se Piironkinjalkakin OK.

Hectorin myöhemmästä tuotannosta ei montaa minua miellyttävää valopilkkua löydy. Meni turvalliseksi aikuisrockiksi, keski-ikäiseksi hymistelyksi. Sinkkubiisi Kaikki tahtoo rakastaa on hieno vaikka menee venytetyn hokemisen puolelle, sen singlen b-puoli Jouluemankenkuli on komea kitarainstrumentaali. Muuten epäonnistuneella Hectorock II:lla on kaksi pikkuhelmeä, Lunta kiikarissa ja Ylitse yön. Kovasti ylistettyä Varjot ja lakanat -albumia en jaksa oikein ymmärtää, se on minun makuuni liian seesteinen ja keski-ikäinen. Kahdesta kappaleesta pidän: Ota yhteyttä apinaan ja Uushiljaisuus.


 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49