Guess Who? - Chad Allan & the Expressions: Shakin' All Over (1965)

Hey Ho (What You Do to Me) (1965)

The Guess Who: It's Time (1966)

Shakin' All Over! (2001)

Wheatfield Soul (1969)

Canned Wheat (1969)

American Woman (1970)

Share the Land (1970)

So Long, Bannatyne / #10 (1971 / 1973)

Rockin' (1972)

Live At the Paramount (1972)

Live At the Paramount (laajennettu versio, 1972)

Artificial Paradise (1973)

Road Food (1974)

Flavours (1974)

Power in the Music (1975)

Greatest Hits (2001)

Se alkoi joskus 2004 tai 2005, siihen aikaan kun Pasilan kirjaston musiikkiosasto sijaitsi väliaikaisesti Pasilan aseman kakkoskerroksessa. Kävin siellä lainaamassa levyjä, ja noukin mukaani The Guess Who'n Greatest Hits -CD:n. En tainnut tietää bändistä ennestään muuta kuin että Hectorin Menin kipsiin taas oli käännös Dancin' Fool -biisistä. Nuo suurimmat hitit iskivät aika mukavasti kipinää, ja lisäsin Guess Who'n heti listalleni niistä nimistä, joihin pitäisi tutustua tarkemmin.

Sittenpä lähdin koluamaan Helsingin levydivareita Guess Who -levyjen toivossa. Niitä löytyikin hyvin sieltä täältä, Popparienkelistä, Darkside Recordsista, Black and Whitesta, Keltaisesta Jäänsärkijästä... Vain So Long Bannatyne, #10 ja It's Time jäivät löytymättä, joten tilasin ne Amazonista syyskuussa 2005 ja helmikuussa 2006. Kanadan BMG olikin juuri sopivasti pistänyt Bannatynen ja Numero Kympin samalle CD:lle, kovin huomaavaista.

Kaksi ensimmäistä albumia ovat aivan eri maata kuin muut. Beatles-vaikutteista beat-musaahan ne. Bändikin käytti siihen aikaan vielä nimeä Chad Allan and the Expressions, ja tuo Guess Who? oli pelkkä levyjen ostajille suunnattu arvuutusleikki, joka myöhemmin jäi ihan viralliseksi uudeksi nimeksi. Olivat varmaan 60-luvun rumin beat-bändi, eikä kavereiden ulkonäkö sanottavasti parantunut myöhemminkään, mutta onneksi ei kannata arvioida vakkaa kannen perusteella.

Nuo kaksi ensimmäistä levyä ovat lyhyitä, kestoltaan vain 25 ja 30 minuutin välillä. Minun korvissani kaikki beat-bändit kuulostavat samalta, joten en ole kokenut niiden parissa muita yllätyksiä kuin kivan Shadows-tyylisen rautalankainstrumentaalin Made in England. Kolmas levy It's Time, jolla Chad Allan and the Expressions -nimestä oli luovuttu, on jo selkeästi R&B-pohjaista rokkia ja on siten minulle antoisampi.

Vaikka It's Time on jo ihan hyvä levy, niin kolmen vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Wheatfield Soul on selkeästi uusi alku bändin uralla. Tässä se tuttu poprock-yhtye alkoi muotoutua. Vielä otetaan kuitenkin haparoivia ensiaskeleita ja yritetään tehdä jotain haastavampaa kuin mihin tyylitaju ja sävelkynä riittävät. Eli tällä levyllä on These Eyes, yksi hienoimmista biiseistä mitä Randy Bachman ja Burton Cummings saivat aikaiseksi. Love and a Yellow Rose on yllättävän onnistunut sekoitus intialaista mystiikkaa ja länsimaista poppia. Vaan hitot minä niistä muista raidoista saan paljoa kehuttavaa irti. Kyllä esim. I Found Her in a Star ja A Wednesday in Your Garden ovat ihan onnistuneita lauluja, mutta ensinmainitusta puuttuu se viimeinen rutistus joka tekisi siitä jotain enempää kuin vain sievää poppia, ja jälkimmäisen tulkitsi The Staple Singers paremmin, anteeksi vain. Pohjat vetää kymmenminuuttinen (!) Friends of Mine, jonka kuunteleminen on aikamoista kärsimystä etenkin siinä kohdassa missä Cummings rupeaa huutamaan. Entäs sanat sitten? Sellaista sekavaa hourailemista irrationaalisine Beatles-viittauksineen, että mietin, kuinka pilvessä oltiin kun niitä rustailtiin.

Canned Wheat on selkeä parannus. Mukana on jo kolme täysosumaa: No Time, Laughing ja Undun. No Timen vuotta myöhempi versio on tosin parempi, koska tällä LP:llä se melkein onnistutaan pilaamaan ylilyönneillä. Melkein. The Key kestää hulppeat yksitoista minuuttia - tähän on päästy pitkällä soololla, jossa ensin paukutellaan perkussioita ja soitetaan sähkökitaraa. Tämä osuus on aivan kuunneltava. Hetken päästä kuullaan usean minuutin rumpusoolo, ja tässä vaiheessa menee jo pitkästyttäväksi. Canned Wheatin pohjanoteeraukseksi laskettakoon kuitenkin vain kummallinen puheraita Fair Warning, joka päättää albumin. Se on onneksi hyvin lyhyt.

American Woman - levy, joka teki The Guess Who'sta menestysbändin. Nimikappale oli iso hitti, ja mukana on SE versio No Timesta. Kaksiosainen No Sugar Tonight / Mother Nature on vielä yksi täysosuma, ja Proper Stranger toimii sekin erinomaisesti. Muut kappaleet täyttävät albumin oivasti. Enpä keksi tästä levystä mitään moitittavaa. CD:lle bonukseksi kaivettu Got to Find Another Way saa kummastelemaan, miksei sitä julkaistu aikoinaan. Sehän on välittömästi tarttuva ja olisi kelvannut vaikka singleksi.

Kitaristi Randy Bachman lähti ja perusti myöhemmin Bachman-Turner Overdriven. Guess Who'n jäsenet pestasivat tilalle kaksi miestä, Greg Leskiwin ja Kurt Winterin. Näillä eväillä tehtiin American Womanille hyvää jatkoa Share the Land -levyn muodossa. Hand Me Down World, Hang On to Your Life ja nimikappale ovat ne hitit, eikä muu materiaali paljoa jää jälkeen. Paheksun vain avauskappaleessa Bus Rider rokkareiden halveksuvaa asennetta tavallisia duunareita kohtaan, jotka joutuvat talsimaan yhdeksästä-viiteen -oravanpyörässä.

So Long Bannatyne on sitten se "kokeileva" Guess Who -levy. Ei tässä mitään radikaalia harrasteta, mutta erinäisiä pikkujuttuja roiskaistiin nauhalle mitä nyt mieleen pälkähti. Kappaleessa Grey Day Burton Cummings kokeilee pätkää scat-laulantaa jatsahtavan pianon tahtiin. Life in the Bloodstream -biisissä hän soittaa ensimmäisen saksofonisoolonsa. Prosessoitu kitarasoolo Pain Trainissa on hieno. Pelleilevän juomalaulun Fiddlin' voin hyväksyä, onhan se hauska eikä kestä kauaa.

Toisinaan kokeilut äityvät kummallisiksi. One Divided tuo kapakkapianoineen tilkan 20-luvun ragtime-henkeä, mutta homma on jätetty puolitiehen eikä Leskiwin laulutyyliä voi kehua onnistuneeksi valinnaksi. One Man Armyssa Leskiw (?) ilmeisesti matkii meksikolaista aksenttia useaan otteeseen. Yksi kerta tuollaista olisi siedettävää, mutta kolme kertaa... Seitsenminuuttinen Goin' a Little Crazy kurkottaa kuuseen mutta kapsahtaa vähän katajaan.

Onneksi levyltä löytyvät sentään upeat Rain Dance, Pain Train ja Sour Suite, jotka osoittavat ettei hyvä maku ollut kokonaan häipynyt.

Rockin'-levyllä bändi teki taas enimmäkseen parastaan. No, heidän tulkintansa Big Bopperin Running Bearista olisi voinut olla suosikkiversioni elleivät he olisi nipsaisseet keskeltä sanoja pois niin että tarinaan tuli ikävä juonihyppäys. Kolmiosaisen päätösraidan ensimmäinen osa on ÄR-SYT-TÄ-VÄ. Onko noilla krapulaisilla tyypeillä jokin ihme fiksaatio toistensa nimiin kun toistavat niitä joka lauseessa kerran pari? Onneksi tolkkua tulee heti kun se jukeboksi pistetään soimaan ja kuullaan hyvää musaa. Don't You Want Me on hyvä rullaava rokki.

Mutta muuten minulla on pelkkää hyvää sanottavaa tästä albumista. Tykkään varsinkin Smoke Big Factoryn lempeydestä ja hyvästä koukusta pianoineen. Guns, Guns, Guns on erityisen mieleenpainuva.

Live At the Paramount on minulla kahtena versiona, alkuperäisessä muodossa ja laajennettuna. Jälkimmäisellä kuullaan koko konsertti. Jommankumman CD:n löysin Popparienkelistä, toisen hankintapaikkaa en muista. Ihan OK live, jos hyväksyy sen että muutama biisi ei pärjää studioversioille, uuden kitaristin Don McDougallin Glace Bay Blues on pitkäveteinen, ja American Womanilla Cummings käyttää 16 minuuttia kappaleen pilaamiseen.

#10... phh, maistuu selkeältä välityöltä. En edes keksi paljoa sanottavaa albumista. Musicione on raju ja mielestäni ainoa todella hyvä kappale. Harppu yllättää Glamour Boylla, mutta joko se on miksattu liiankin pintaan, tai sitten sitä on soitettu tavalla joka ei oikein sovi yhteen kertosäkeen kanssa eikä näin ollen luo tunnelmaa oikein. Oli miten oli, kuulostaa tökeröltä. Puhuttu intro uppoaa minuun ihan OK.

Artificial Paradisesta minulla on siis kaksi kappaletta, joista toisessa on se ruskea pussi kotelon ympärillä ja toisessa ei. Kaikki liitteet ovat tallella kummassakin. Tämäkin on hyvä albumikokonaisuus, ei suurempia mauttomuuksia, paitsi Those Show Biz Shoes, joka jatkuu pari minuuttia liian pitkään. Se hittisingle oli kivasti keinuva Follow Your Daughter Home. Myös The Watcher lohkaistiin singleksi, mutten ymmärrä miksi.

Road Foodista pidän vielä enemmän kuin Artificial Paradisesta. Kaikki biisit ovat jääneet hyvin mieleeni, ja positiivisella tavalla. Star Baby ja hauska Clap For the Wolfman (kyllä, itse Wolfman Jack se siinä höpisee) olivat ne singlehitit. Vähän vain ihmettelen, oliko järkeä tehdä uusiksi Don't You Want Me, kun siinä ei ole muuta eroa Rockin'-levyn versioon kuin fonit ja vähän erilaista sooloilua.

Domenic Troiano saapui korvaamaan pois lähteneet kitaristit ja otti vielä vahvan roolin laulunkirjoittajana. Mutta ei hänellä ollut muuta tarjottavanaan kuin alamäkeä koko bändille joka osa-alueella. No, hän oli joutunut vuodesta 1970 irrottamaan päästään materiaalia Bushin levylle, kahdelle omalle soololevylle, sekä kahdelle James Gangin albumille. Ehkä hänellä oli takki jo tyhjä.

Avausraita Dancin' Fool oli levyn hitti. Se on tarttuva, mutta on niin häiritsevän poppia, suorastaan purkkaa. Hectorhan teki tämän suomeksi, kuten jo kerroin. Kohokohta on kuitenkin kahdeksanminuuttinen päätösraita Long Gone, joka on hurja. Sen vuoksi Flavours kannattaa kaapata mukaan viidellä eurolla. Älkää kuitenkaan maksako enempää, sillä ette tule muistamaan yhtään mitään siitä mikä on noiden kahden biisin välissä. Ykköspuolen päättävä balladi on erityisen masentavan pitkäpiimäinen.

Power in the Music haisee viimeisen päälle levytyssopimuksen vaatimusten täyttämiseltä - levyltä, joka oli pakko tehdä vaikkei ollut biisejä. Mielelläni unohtaisin että tämä älpee on edes olemassa, ellei se nököttäisi levyhyllyssä muiden seurassa.

 

19.12.2017

Various Artists: Guillotine (1978)

Kymmentuumainen levy. Ihan kiva kun omasta levyhyllystäni löytyy tällaisiakin. The Motors, Penetration ja XTC tulevat käsitellyiksi tässä vielä tarkemmin kun niiden vuoro tulee. The Tablen Do the Standing Still on mainio pikku new wave -kevytoutoilu - tekivät toisenkin singlen "Sex Cells", joka on samaa tasoa. Poet and the Roots on yhtä kuin Linton Kwesi Johnson, jonka omalla nimellä tehtyjä levyjä suosittelen lämpimästi.

Roky Ericksonin olen todennut hyvin ailahtelevaksi tuttavuudeksi, ja aina ottaessani jonkin hänen levynsä kuunteluun, olen ollut pikkuisen peloissani että mitä sieltä kuuluu. The Holiday Inn Tapes ja Live At the Ritz 1987 kannattaa kiertää kaukaa, eikä Openerskaan varsinaista nautintoa tuonut. Muita albumeja jaksoin kuunnella. Bermuda kuuluu hänen toimiviin levytyksiinsä.

Avant Gardener on mielenkiintoinen tapaus. Bändi teki yhden EP:n Virgin Recordsille (Strange Gurl in Clothes on siltä poimittu), ja siinä bändin täydellinen epämusikaalisuus ja laulaja Russell Murchin laulutaidottomuus on silmiinpistävää. Varhaiset demot tuottanut John Greenslade lyttää tällä nettisivulla Avant Gardenerin musiikilliset kyvyt jokseenkin perusteellisesti.

Ilmeisesti Murch sai myöhemmin hankittua tilalle parempia muusikoita ja homman toimimaan jotenkin, koska myöhempi Ye Church of Ye Inner Cosmos -LP (1983) ja kolmen biisin single The Deadwood Stage (1982) ovat aika monta luokkaa parempia - sellaisia keskinkertaisia yritelmiä.

Kun kuuntelin X-Ray Spexin Germ Free Adolescentsia 1001 albums -kuuntelu-urakkani yhteydessä kommentoin sitä Kvaakissa seuraavasti: "45 minuuttia Poly Styrenen kiekumista sai korvani huutamaan särkylääkettä. Saksofoni pelasti sen mikä pelastettavissa oli. Mieluummin kuuntelen Penetrationia ja Essential Logicia. Pyydän anteeksi, jos täällä on X-Ray Spex -faneja."

 

Gun: Gun (1968)

Jo avauskappaleessa Gurvitzin veljekset ja rumpali Louis Farrell ajavat kilpaa pirun kanssa, eikä meno hellitä jatkossakaan. Tunnelmat vaihtelevat traagisesta (The Sad Saga of the Boy and the Bee) iloisiin (Sunshine), mutta sama mahtipontisuus säilyy läpi koko levyn. Vaikka jokunen biisi pohjautuu yksinkertaisiin kuvioihin ja simppeleihin sanoituksiin joita toistetaan ad infinitum (It Won't Be Long ja Sunshine) ei niiden kuunteleminen pitkästytä. Melkein instrumentaali Take Off alkaa hauskasti lähtölaskennalla, jossa joka numero lausutaan eri kielellä - mukana myös suomi!

 

20.12.2017

Gunther Gorman: Infectious Rhythm (1981)

Australialainen kitaristi Ian "Gunther" Gorman aloitti uransa Home-nimisessä kantrahtavassa rock-yhtyeessä, joka teki LP:t At Last (1973) ja Long Long Way to Nowhere (1974). At Last -albumista pidin, se oli mukavan rento levy kohtalaisen hyvillä biiseillä - kelpo kuuntelumusiikkia. Säästin neljä ensimmäistä kappaletta. Paljon muuta en miehestä tiedä, hän oli mukana Daddy Coolissa ihan yhtyeen loppuaikoina 1975 juuri ennen sen hajoamista. 1976 hän paikkasi vähän aikaa huippusuositun Sherbetin johtohahmoa Clive Shakespearea sen jälkeen kun tämä oli jättänyt bändin - tämä oli juuri ennen Howzat-menestyssinglen ja sitä seuranneen samannimisen albumin levyttämistä (näillä levyillä Gorman ei ollut enää mukana).

Gormanin ainoa soololevy on tavanomaista poprockia. Kaikki kappaleet ovat hänen omiaan, Hard Labourin levytti alunperin keskinkertainen glamrokkari Ray Burgess vuonna 1974 LP:lleen Not So Pretty. A-puoli on nimetty bilepuoleksi ja se sisältääkin vauhdikkaita rockeja. "Smooth sideksi" nimetty kakkospuoli tarjoaa coolimpaa R&B / pubrock -vaikutteista tunnelmointia. Gormanin ääni ei ole mikään kummoinen, mutta kelvollinen. Nopeissa biiseissä se kuulostaa hieman liian pinnistelevältä ja kireältä, rauhallisissa paloissa se menee vähän mutinaksi.

Ilmeisesti LP on äänitetty Australiassa, mutta minulla on tietoa ainoastaan saksalaisjulkaisusta. Nimestään huolimatta albumi ei tarjoa mitään kovin tarttuvaa, tämän unohtaa aika nopeasti. Ainakaan minä en ole päässyt kasvamaan siihen kiinni. Hommasin levyn MusicStackin kautta yhdestä saksalaisesta liikkeestä ihan vain siksi että tiesin sen olemassaolosta, mutten löytänyt mistään kuuntelunäytteitä, ja minulla oli pikku pakko saada kuultavakseni kaikki tietämäni australialaiset, vuoteen 1985 mennessä tehdyt pop-levyt. Näin löyhillä perusteilla kai harvemmin löytää mitään herkkuja.

Hee, googlasin vähän, ja heti löysin tämän musiikkiblogipostauksen, joka selvittää asioita pikkuisen lisää.

 

Haikara: Haikara (1972)

Geafar (1973)

Iso lintu (1975)

Myönnän, että niin kovasti kuin Haikaraa nykyään kehutaankin, minun makuuni heidän musiikkinsa on liian "tosimiehen" progea l. liian epäkaupallista. Eniten pidän Poika pilvellä -singlestä ja Hat Rock 2 -kokoelmalla olevasta muuallajulkaisemattomasta USA-kriittisestä American Look -kappaleesta.

Iso lintu -CD:lle Rocket Records iski mukaan Vesa Lattusen myöhemmän, Dylanin coverointiin keskittyneen Vesa Lattunen & Co -yhtyeen äänitteet. Eli mukana on EP Lauluja Dylanilta vuodelta 1979 ja singlebiisi Janne seuraavalta vuodelta. Sarjakuvapiirtäjänäkin (mm. Taneli ja Sovinisti) tunnettu Rauli Nordberg teki sanat kaikkiin biiseihin. Jean Sibeliuksesta kertovalla Jannella yritettiin Syksyn Säveleen, muttei päästy mukaan kilpailuun. Kappale sai kuitenkin osakseen positiivista huomiota.

Vesa Lattunen & Company ja Nordberg tekivät enemmänkin Dylan-suomennoksia, ainakin yhden, mutta levyttämättä jäi. Joskus 1985 radiosta tuli aika erikoinen Tapani Ripatin juontama Ocsid-ohjelma, siinä Ripatti nimittäin seurasi Saara-nimisen opiskelijaneitokaisen biletystä. En muista mitään yksityiskohtia, että mistä oli kyse ja miksi juuri tämä Saara valikoitui ko. Ocsid-jakson aiheeksi.

Tuo ohjelma oli myös musiikillisesti tavallisesta poikkeava Ocsid, siinä ei nimittäin soitettu ollenkaan diskomusaa, vaan sekalaista, enimmäkseen suomalaista poppia: Pink Floydin Another Brick in the Wall, Jussi & The Boysin Juhlimaan (tosi rankasti), Pirkka-Pekka Peteliuksen Lellelle, jokin Pekka Pohjolan kappale... ja Ripatin juuri tuolle opiskelijatytölle omistama Vesa Lattunen & Co:n käännösversio Dylanin kappaleesta Sara, suomenkieliseltä nimeltään tietysti Saara. Sanat oli jälleen rustannut Rauli Nordberg, ja ne menivät näin:

"Katselin hiekasta taivaalle päin
lapset juoksivat tyrskyihin suolaisiin
sinä tulit ja taivasta vasten sut näin
koskaan mennä et saa saavuttamattomiin

Saara, oi Saara..."

Kertosäkeen sanat vaihtelivat hieman kappaleen aikana. Viimeinen chorus meni näin:

"Saara, oi Saara
kätket sieluusi sfinksien arvoituksen
Saara, oi Saara
vielä kauan sen kanssa mä painiskelen"

Kappale päättyi sanoihin "...tulen aina sun apuas tarvitsemaan". Enempää sanoja en muista.

Saara-käännös jäi ilmiselvästi levyttämättä, koskapa en ole löytänyt mistään tietoa sen olemassaolosta. Miltä lie nauhalta Ripatti mahtoi sen soittaa. Biisi kuitenkin jäi mieleeni, koskapa äänitin sen kasetille. Ikävää, ettei minulla ole sitä nauhoitusta enää tallella. Siinä olisi nimittäin tosi harvinaisuus.

 

 

Halfbreed: Halfbreed (1975)

Hmm, en muista mitä oikein googlasin, mutta osuin yhdelle nettisivustolle, jolla joku engelsmanni arvosteli sekalaisia vähän tunnettuja pop- ja rock-vinyyliälppäreitä joita hän oli kerännyt vuosien mittaan. Yksi arvostelluista levyistä oli tämä brittibändi Halfbreedin ainokainen albumi, ja mies vuodatti sille melkoisen määrän kehuja. Tuo positiivinen kritiikki, joka ulottui myös erikoisiin, muotoon leikattuihin levysoitinkansiin, sai minut kiinnostumaan levystä. Sitten huomasin, että olihan Halfbreed arvosteltu Soundissakin, numerossa 7/1976, ja myönteinen arvio sieltäkin löytyi. Päätin hommata levyn itselleni MusicStackin kautta. Suht' hyväkuntoinen yksilö maksoi 30 dollaria yhdessä jenkkiputiikissa.

Halfbreed soitti tuhtia R&B- ja soul-vaikutteista, usein lievästi funkya rokkia, johon urut ja muut koskettimet antavat väriä. Musiikin silmiinpistävin piirre, ja se juttu joka saattaa monille olla ratkaiseva koetinkivi, on vokalisti Mick Whitakerin ääni. Miesparka kuulostaa siltä kuin äänensä viinalla pilannut renttu sammaltaisi parin promillen humalassa. Ymmärrän hyvin niitä, joiden mielestä Whitakerin ääni pilaa koko levyn eikä lopputulosta pysty kuuntelemaan. Minulle tämä ei ole liikaa, vaan minua jotenkin päinvastoin huvittaa Whitakerin mokellus. Ainakin on persoonallisuutta, ja mies osasi laulaa ihan oikeasti - sen kyllä kuulee.

Bändin muusikot ovat erinomaisia, samoin biisit, joista vastaavat lähinnä Whitaker ja kitaristi Tom Farrier. Soitto potkii kuin muuli etenkin Billy Deanissa ja Americassa, ja Buttermilkissa ollaan vastaavasti iloisen rentoja ja railakkaita.

Hyvin erikoinen ratkaisu on tehty kappaleessa Miss Anne, joka kuulostaa siltä kuin bändi soittaisi viereisessä huoneessa ja musiikki kuuluisi vain heikosti seinän läpi... kunnes tullaan viimeiselle minuutille... siihen asti vaimeana soinut musiikki päättyy hetkeksi, sitten ilman ennakkovaroitusta se jatkuu kovalla volyymilla ja päättyy todella funkysti. Erikoista, etteivät äänittäneet koko biisiä tuolla tavalla. Surumielisessä Gamblin' Manissa ilmeisesti Farrier siirtyy mikin varteen, hänen äänensä on pehmeämpi, melodisempi.

LP päättyy melkoiseen kliimaksiin So Long -biisissä. Musiikki taukoaa lähes kokonaan juuri ennen loppua, vain urut jäävät soimaan hiljaa. Sitten rummut palaavat, paukuttelu yltyy lievästi... lopuksi koko bändi soittaa viimeiset tahdit aivan täydellä volyymilla kitaran ulistessa hienoa sooloa, ja biisi lopetetaan kuin seinään. Kun kuuntelin levyä ensimmäisen kerran, jäin äimistyneenä tuijottamaan levyä tuon loppukliimaksin jälkeen, ja toivoin saavani kuulla vielä lisää... mutta ei, Halfbreed ei koskaan levyttänyt mitään muuta. Kaikki jäi tähän yhteen älppäriin.

Olen kertonut aiemmin (joulukuun ensimmäisenä 2016) nimimerkki Chuntaon mainiosta raremp3-blogista. Heti ensitöikseni lähetin Chuntaolle mp3:t Halfbreedin levystä, koska halusin esitellä maailmalle tämän löytämäni upean levyaarteen, ja hän postasi levyn blogiinsa aivan innoissaan. Jatkoin avustustyötä Doc Kirby & Co:n, Yaquin ja Shortwavebandin levyillä, ja Chuntaosta tuli kamuni RateYourMusicissa ennen kuin viimein häipyi siitä saitista.

Olen RYMissä huomannut, ettei Halfbreedin ainoa albumi ole saanut hirveän innostunutta vastaanottoa. Ei kai bändin musiikki sitten läheskään kaikkiin kolahda. Ei voi mitään. Minä kuitenkin RAKASTAN tätä LP:tä, pidän sitä mestariteoksena, ja minusta on melkoinen sääli ettei porukalta tullut enempää levyjä.

Whitakerin nimi oli kirjoitettu kahdella t:llä Halfbreedin levyn kansissa, mutta minä kirjoitan sen yhdellä t:llä, koska sillä kirjoitusasulla olen onnistunut löytämään tietoa Halfbreedista ja sen laulajasta. Tässä yksi informatiivinen sivu. Eli Mick perusti ensimmäisen bändinsä, nimeltään Blues and Beyond, vuonna 1963. Sitä seurasi iso liuta paikallisia pikkubändejä: Consolidated Sounds, The Habit, Lemonade Pie, Sliced Fingers, kunnes hän perusti Halfbreedin kitaristi Tom Farrierin kanssa. Tekivät levyn, sen jälkeen kiertueen Leo Sayerin kanssa, minkä jälkeen manageri häipyi bändin rahakassa mukanaan. Mick lohduttautui hukuttamalla itsensä työhön. Väittää tehneensä jopa 1300 studiosessiota, enimmäkseen omaksi huvikseen, mutta myös sekalaisten muiden artistien, kuten Tom Jonesin, Lindisfarnen Alan Hullin sekä Tina Turnerin kanssa.

Whitaker väittää levyttäneensä jopa 10 albumia, muttei ole kuulemma saanut pennin latia yhdestäkään. Discogs ei tunne kuitenkaan muita Mick Whitaker -nimellä tehtyjä levytyksiä kuin 1978 julkaistun singlen When a Man Loves a Woman / Pretty Girls sekä LP:n Stand By Me vuodelta 1982. Jostain Halfbreedin jälkeisestä levytyksestä muistan kuulleeni pätkän netissä, Mickin ääni oli siinä melkoisen paljon tavanmukaisempi, siloitellumpi.

 

Hamlet: Linnanherra (1977)

Minä kun vuosia sitten luulin tienneeni kaikki vanhat suomalaiset rock-levyt. YouTubessa hääri muuan nimimerkki MrSoomiPop, joka latasi mielettömät määrät vanhaa harvinaista suomimusaa, poikkeuksetta huonolla laitteistolla, huonolla äänenlaadulla ja huonokuntoisilta vinyyleiltä, jotka napsuivat ja pomppivat. Tältä Hamletilta MrSoomiPop pisti kuultavaksemme kaksi biisiä, Satu ja Eloonjääneet. En ollut ikinä moisesta bändistä kuullutkaan, mutta olin vaikuttunut progeilun tasosta ja aloin himoita tätä levyharvinaisuutta. Sitten tuli Rocketilta CD-versio, joka osoitti että YouTubeen oli pistetty kaksi parasta biisiä. Muu levy ei yllä samalle tasolle, mutta ei tämä missään nimessä huonoa ole. Kyllä minä olen tyytyväinen.

Kansi on mielestäni oikein tyylikäs ja komea, sanoivat muut mitä tahansa. Ehkä bändi itse ei pitänyt moisista naamiaispelleilyistä, mutta minä olisin kyllä kannen perusteella poiminut tämän levyn mukaani vuonna 1977 jos se olisi sattunut silmiini ja olisin ollut silloin aktiivinen levyjenkeräilijä.

 

Hank and His Milkmen: Piruparka pyytää maitoa (1988)

Henkipatto (1989)

Ei parta pahoille kasva (1989)

Hillbilly-rokkia. Hank and His Milkmen sukeltaa täysillä Villin Lännen maisemiin ja hyödyntää tyypillistä kuvastoa: hauskoja kaupunkeja, jotka tarjoavat viiniä, naisia ja laulua. Ahdasmielisiä takapajuloita, joissa muukalainen tuntee olevansa ei-toivottu vieras. Oluttuoppeja ja viskilasillisia kapakoissa, lainsuojattomia, aavikolla ratsastamista, salaperäisiä pyssymiehiä ja kaksintaisteluita. Öitä kauniiden tyttöjen kanssa, ja ankaria isiä, jotka haluavat raskaaksi tulleiden tyttäriensä menevän naimisiin sen miehen kanssa joka on heidät paksuksi pistänyt.

Piruparka pyytää maitoa on viimeisen päälle viihdyttävä levy, joka on pakko kuunnella säännöllisesti. Biisit ovat joskus niin nopeita renkutuksia, ettei meinaa saada sanoista kunnolla selvää kun ne vilistävät niin nopeasti. Ainoa moitteeni kohdistuu levyn kanteen: idea on hyvä, mutta toteutus kusee. Kannet on kuvattu kirkkaassa talviauringossa vastavalossa ja kuvista on tullut haaleita, valon pilaamia.

Cover-EP Henkipatto on sekin kohtalaisen metka levy, mutta kakkosalbumilla Ei parta pahoille kasva menoa on rauhoitettu. Lopputulos ei täten ole niin viihdyttävä, joten sen kuunteleminen on jäänyt vähiin. Ei huono levy kuitenkaan, kyllä se kelpaa. Piruparka on vain niin pirun nautittava levy että siitä on tullut oikeastaan ainoa pakkokuunneltava Hank and His Milkmen -levy eivätkä nuo kaksi muuta kiekkoa pärjää sille kuuntelukelpoisuudessa.

 

Hanoi Rocks: Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks (1981)

Oriental Beat (1982)

Self Destruction Blues (1982)

Back to Mystery City (1983)

All Those Wasted Years (1984)

Two Steps From the Move (1984)

Hanoi Rocks (4 CD:n boksi, 2001)

Toivoin 80-luvulla niin kovasti, että joku suomalainen bändi tai laulaja breikkaisi ulkomailla ja tekisi maatamme tunnetuksi, mutta panin toivoni aivan vääriin nimiin, enkä edes huomannut ollenkaan Hanoi Rocksia, sitä kiivainta yrittäjää. 80-luvulla olin kuullut vain Don't You Ever Leave Me'n ja Malibu Beach Calypson. 1994 kuulin ensimmäistä kertaa I Want Youn, Tragedyn ja Dead By Xmasin. Ne olivat mukana Pokon vuonna 1994 julkaisemilla Suomi-Rock (1978-1989) -CD:illä. Pian sen jälkeen lainasin kirjastosta kokoelma-LP:n ja nauhoitin siltä biisejä kasetille. Tuolloin totesin, että yksittäiset biisit menevät aika aaltoliikettä, niissä on joitakin kohtia jotka toimivat tosi hyvin, ja joitakin kohtia jotka tuntuvat väkinäisiltä eivätkä toimi.

Tuo viimeisenä listaamani neljän CD:n boksi on ensimmäinen hankkimani Hanoi Rocks -levy. Ostin sen heti tuoreeltaan Anttilasta. Ajattelin, että kai tämän bändin musiikkia täytyy viimein ihan ostaa. Luulin ennen kauppaan menoa, että tuo boksi sisältäisi bändin koko tuotannon, mutta eihän se.

Meikäläisen Hanoi Rocks -boksista löytyy myös Suomen Slitz-lehden numerosta 4/2001 leikkaamani arvostelu:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

22.12.2017

Happy the Man: Happy the Man (1977)

Amerikasta harvoin tuli hyvää progea, mutta tämä porukka onnistui ensimmäisellä levyllään saamaan taikaa aikaiseksi. Olisiko tämä paras kuunteluvinkki jonka sain Pop-lehden foorumin Minkä levyn ostit viimeksi? -ketjusta? Lämmin kiitos kaikille jotka kehuivat Happy the Mania siinä ketjussa ja saivat minut kokeilemaan bändiä. Knee Bitten Nymphs in Limbo (metkoja biisinnimiä tässä!) on suosikkini.

En odottanutkaan, että Happy the Manin kahdelta seuraavalta albumilta löytyisi sitä samaa taikaa mitä esikoisessa on, mutta ihan kelpo levyjä nekin ovat.

 

Harry Chapin: Dance Band on the Titanic (1977)

Harry Chapin teki niin paljon hienoja lauluja, että albumeihin tutustuminen oli itsestäänselvyys jo aika varhaisessa vaiheessa eli heti sen jälkeen kun muutin omilleni. Lainasin kaikki levyt jotka kirjastoista löytyivät, ja hommasin puuttuneet kuultavakseni sitten muilla keinoin. Dance Band on the Titanic on ainoa levyhyllystäni löytyvä levy eikä sekään nyt kokonaisuutena niin kolahtanut, mutta onpahan vaan niin komeannäköinen paketti avattavine kansineen ja kuvitettuine sanoitussisäpusseineen, etten raaskinut luopua siitä.

Niitä harvoja tuplalevyjä joilta ei heikkoja hetkiä löydy. Nimikappaleen lisäksi suosikkeihini kuuluu Bluesman, jossa lääkiksessä opiskeleva brooklynilaiskloppi matkustaa (ilmeisesti) Mobileen, Alabamaan, imemään oppia bluesin soitossa sokealta mustalta katusoittajalta. 14-minuuttinen päätöskappale There Only Was One Choice taasen on eeppistä progea, jossa Chapin pohdiskelee omaa rooliaan ja identiteettiään lauluntekijänä. Näiden laulujen lisäksi löytyy paljon ihmissuhdeaiheita, joissa Chapinilla oli paljon annettavaa. My Old Ladyssa vaimo kostaa häntäheikki-sovinistimiehelleen ottamalla itselleen nuoren rakastajan, uramiehen ja kotivaimon liitto saa julman käänteen biisissä We Grew Up a Little Bit. Country Dreams -kappaleessa mies päättää paeta kaupungin hälinää ja sanoo järkyttyneelle vaimolleen, että nyt muutetaan maalle. Ja niin poispäin...

Ainoan nipottamisen aiheen löydän siitä, että tämä on taas niitä tuplia, joissa toiselle kiekolle on prässätty A- ja D-puoli ja toiselle B- ja C-puoli. Joudun kahdesti vaihtamaan levyä albumia kuunnellessani.

 

 

Harvest: Flyin' High, Runnin' Fast (1978)

Elonkorjuu teki ihan mieluisaa jazzrockia sen jälkeen kun käänsivät nimensä englanniksi. Flyin' High, Runnin' Fast -biisi soi Kadonneen levyn metsästäjissä ennen kuin Rocket julkaisi tämän CD-version, ja se olikin oikein lupaava kappale. On se yhä suosikkini tällä levyllä, mutta muu materiaali ei jää paljoa jälkeen.

 

Harvest Home: Light Across the Mountains (1977)

RateYourMusic-arvosteluni:

"Lazy country folk to listen to on hot summer days. OK covers of "Rainy Night in Georgia" and "Up on the Roof" and an interesting decision to do an instrumental version of Hiski Salomaa's "Häät Remulassa". Arthur Spencer handles all the vocals with his smooth voice, which gets a bit monotonous. Even the faster tunes could have been handled with more energy."

Olisipa bändillä ollut toinenkin vokalisti, sillä ei tuota velton pehmeä-äänistä Spenceriä oikein jaksa 40 minuuttia kuunnella.

 

Hasse Walli: Hasse Walli (1981)

Sounds Afro! (1982)

Kitaristi Walli coveroi ensimmäisellä soolollaan Elvistä ja Fleetwood Macia, tarjoaa kourallisen omia sävellyksiä ja heittää sekaan pari amerikkalaista traditionaalia. Englanninkielisissä lauletuissa biiseissä tulkitsijoina toimivat Tuomari Nurmio ja Jim Pembroke. Tunnelmat pidetään kannen lupausten mukaisesti melko seesteisinä. Huomattava piirre on selkeät reggae-vaikutteet, eli kakkoslevyn Sounds Afro tunnelmat eivät ole niin kaukana kuin voisi kuvitella.

Sounds Afro tarjoaa mietoa Afrikka-sykettä. A-puolen kappaleet on kynäillyt kongolainen Marie-Alphonse Liwata, joka myös laulaa kolmella eri kielellä - ranskaksi, englanniksi ja äidinkielellään likouba-lingalaksi. Instrumentaali kakkospuoli on enimmäkseen senegalilaista: pari Badou N'Djayn sävellystä ja yksi tuntemattoman sävellys. Levyn päättää vanha kunnon Juokse sinä humma. Myöskään Sounds Afro ei ole kovin tulinen lätty, vaan lipsahtaa pikkuisen pitkäveteisyyden puolelle. Ehkä minut on jo niin hemmoteltu tätä sykkivämmällä afrikkalaisella musiikilla, että Wallin yritelmä tuntuu puolitekoiselta.

Kumpaankin Wallin levyyn tutustuin samalla tavalla. Kun FinnArctic-blogini myötä päätin ruveta keräämään vanhaa suomimusaa, kolusin pääkaupunkiseudun kirjastojen levyhyllyt läpi perusteellisesti ja kopioin itselleni kaikki vähänkin kiinnostavat vanhat suomalaiset pop- ja jazz-levyt. Sitten poltin ne CD-R-levyille. Oikeat levyt ostin kun satuin näkemään ne jossain divarissa tai levymessuilla ja rahaa riitti.

Myös Harri tyrkytti minulle joitakin levyjä mp3:sina, ja säästin ne jos vähänkin tuntuivat säästämisen arvoisilta.

 

 








 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49