6.9.2021

Jokin aika sitten kirjoitin toivovani näkeväni joskus ruotsalaisten 1962 tekemän näytellyn elokuvaversion Nils Holgerssonin seikkailuista. Eniten kiinnosti tietää, miten se oli toteutettu. No, "Nils Holgerssons underbara resa" uploadattiin YouTubeen kuukausi sitten. Löysin ja katsoin sen eilen. VHS, jossa norjankielinen tekstitys.
    Ruotsalaisten yritys filmata filmaamiskelvoton tarina oli urhea, mutta likilaskuiseksi jäi. Nilsin kutistuminen oli osattu jotenkuten toteuttaa alkeellisella 60-luvun alun erikoisefektillä, mutta hänen kommunikoimisensa eläinten kanssa oli ollut liian vaikea pala elokuvantekijöille. Eläimet puhuvat liikuttamatta suitaan / nokkiaan. Suurin osa dialogista kuullaan ilman että puhuja näkyy kuvassa. Eläimet ovat enimmäkseen aitoja, mutta muutamissa kuvissa Nils pitää kiinni jättikokoisesta linnun kehosta, joka on ilmeisesti rakennettu. Näissä kuvissa Martti-hanhen siivet on saatu hiukan liikkumaan, mutta Gorgo-kotkan jalat ovat jäykät. Lähikuvat linnuista ovat harvassa, edes Nilsiä ei näy niin paljon kuin voisi toivoa. Akka Kebnekaiselaista ei nähdä juuri lainkaan, vain hänen puheensa kuullaan. Muut villihanhet eivät puhu sanaakaan. Villihanhet nähdään enimmäkseen vain muutamassa otoksessa, jossa taivaalla lentävää auraa on kuvattu maasta käsin. Paitsi Hienohöyhen nähdään muutaman kerran vilaukselta, ja sitten on se muistettava loppukohtaus, jossa hanhet nähdään tarkemmin. Muuten katsojan on vain uskottava, että hanhet lentävät lähellä Nilsiä. Kesyhanhi Martin lentämisvaikeudet kuitataan pikaisesti ja helposti.
    Suurin osa elokuvasta koostuu ilmakuvista. Ruotsia nähdään ilmasta käsin koko leffan ajan. Hienoja otoksia, mutta 90 minuuttia lähes pelkkiä ilmakuvia offscreen-höpötyksellä höystettynä panee tylsistymään, olivat maisemat sitten kuinka hienoja tahansa. Ohimennen nähdään uppsalalainen opiskelija, joka puhuu Nilsin kanssa, mutta hän vain sanoo reputtaneensa tentissä ja pettäneensä ystävänsä. Sen tarkemmin hänen huoliaan ei käsitellä, sillä on jo kiire jatkaa matkaa pohjoiseen. Gorgo-kotkan vapauttaminen eläintarhasta jää näyttämättä. Niin, ja kotihaltiaa ei nähdä ollenkaan.
   Eläimistä oikeastaan parhaiten elokuvassa suoriutuu tehtävästään Smirre-kettu, joka sekin katoaa Nilsiä ja hanhia häiritsemästä melko varhaisessa vaiheessa. Hyviä otoksia luonnossa juoksevasta ja maatilassa hihnaan kytketystä ketusta, mutta ei sitä ole saatu tuntumaan lainkaan niin pahalta uhalta kuin se piirrossarjassa oli.
    Lopullisesti menetin uskoni elokuvaan kohtauksessa, jossa on kuvattu modernia suurkaupunkia, jossa rakennukset ovat 60-luvun alun mallia, joku nainen puhuu puhelimessa ja kaduilla näkyy autoja. Selma Lagerlöfin tarina tapahtuu joskus 1800-luvulla, ja tätä ennen onkin nähty hevosvaunuilla ajamista. Tuo kaupunkikuva rikkoi ajankuvan täysin.
    Ruotsalaiset maisemat ovat kieltämättä upeita, etenkin Lappi-kuvat. Loppukohtauksessa Nils on onnistuttu saamaan samaan kuvaan villihanhien kanssa - sen ainoan kerran koko leffassa. Öisessä kaupungissa kummitteleva Kaarle XI:n patsas on osaavasti animoitu, ja näyttää etäisesti samalta kuin piirretyssä sarjassa, eli varsin hyvältä tekoaikaan nähden.

Se kuvakirja, joka minulla oli lapsena, oli tehty tuon vuoden 1962 elokuvan pohjalta, mutta kirjassa oli kyllä käytetty erikseen otettuja still-kuvia. Muistan selvästi, että kirjassa oli kuvia Nilsistä Martin selässä sekä seisomassa ruohomättäällä Martin vieressä, sekä kunnon kuvia villihanhista. Elokuvassa ei tällaisia otoksia ole.

 

Nyt sitten astuin älyaikaan. Ostin 199 eurolla älypuhelimen, OnePlus Nordin. Mietin jo keväällä, että hankin uuden puhelimen, ja nimenomaan sitten syksymmällä. Kymmenen vuoden ajan palvellut simpukkamallinen Nokia 3710 toimii yhä ja alkuperäisellä akulla, vaikka kulutus onkin vaatinut veronsa. Takakansi esimerkiksi ei pysy enää niin jämäkästi kiinni, etukannessa on pari pikku halkeamaa, edessä on reunamuovi haljennut yhdestä kohdasta niin että se tahtoo herkästi repsottaa ja puhelinta on ladattava 5-7 päivän välein. Mietin vain, että on paras ostaa uusi laite, koska yhteiskunta alkaa olla niin älypuhelinta, etteivät vanhanaikaisen kännykän resurssit enää riitä siinä pärjäämiseen. Enhän minä älykännyköitä vihaa, vaan sitä, mitä ne tekevät ihmisille. Minä pärjään pöytäkoneella jatkossakin, ja puhelinta käytän vain puheluihin ja tekstareihin.

 

7.9.2021

Yritin etsiä puhelimelleni lompakkomallista suojaa Itiksestä, muttei löytynyt oikealle mallille sopivaa suojakuorta Elisa Shopista, Fonumista eikä Clas Ohlsonilta. Fonumilla heitettiin ilmaan ehdotus, että netistä voisi koettaa tilata, mutta en minä niin pitkälle ainakaan vielä jaksa mennä. Olkoon puhelimeni ainakin toistaiseksi suojaamaton. Panssarilasin olisi ehkä saanut, mutta ei minulla ole tapana tiputella puhelimiani. Pidän tätä uutta puhelinta varovasti, poissa ainakin housuntaskuista. On vähän turhan isokin taskussa pidettäväksi. Mieluummin selkärepussa, ja kotona pöydällä.
    Sen sijaan keräsin Clas Ohlsonilta kaikkien aikojen heräteostokseni: vinyylilevysoittimen! Olen kyllä ties kuinka pitkään miettinyt uuden soittimen hankkimista, kun on tullut viime vuosina osteltua toinen toistaan kurjempia romuja, joilla ei saa hyvälaatuisia vinyylisiirtoja aikaiseksi. Tuolla olohuoneessa nököttää levysoitin, jonka kaukosäädinkin (joka on ainoa väline jolla bitraattiarvoa saa säädettyä) on lakannut toimimasta ja neula on loppuun kulunut. Olen tehnyt sillä joitakin vinyylirippauksia vielä senkin jälkeen, kun neula on kulunut liikaa ja kaukosäädin on sanonut sopimuksensa irti. 128 kbps:n laadulla. Oikeastaan kuuntelukelvotonta jälkeä. Hävettää jaella sellaista Soulseekissä. Täytyy tehdä tällä uudella soittimella paremmat vinyylisiirrot tilalle. Tähän tulee sitten kulumaan joitakin vuorokausia - elokuvien katselu saa jäädä siksi ajaksi.

 

19.9.2021

Exibel BXLP-45 on tyydyttäväntasoinen levysoitin. Se on kätevästi niitä tietokoneeseen kytkettäviä, toisin kuin vanhempi soittimeni, johon kytketään vain muistitikku. Koneeseen asennetaan vielä Audacity-ohjelma, joka tulee soittimen mukana CD-ROM -levyllä. Audacity minulla oli koneellani jo ennestään, muistona aiemmista soittimistani. Äänenlaatu ei ole priimaa, tuhtius ja ns. botne jäävät puuttumaan, ja ohuenkuuloinen lopputulos hiukan ärsyttää joidenkin levyjen kohdalla. Jotkut levyt kuulostavat paremmilta kuin toiset. Alkuperäinen äänenvoimakkuus on hirveän matala, ja joudun nostamaan sitä todella rajusti, pahimmillaan kolminkertaiseksi. Vaimeat kohdat levyillä kuuluvat TODELLA vaimeasti, niitä täytyy nostaa vielä ylimääräisesti, jotta niistä saa selvää. Kun katson WAV-tiedostoja WavePadilla, huomaan usein, miten levypuoliskojen loppupuoliskoilla äänenvoimakkuus laskee tasaisesti. Ensimmäinen biisi kuuluu selvästi voimakkaammin kuin puoliskon viimeinen. Singlekeskiöihin sujautettava pyöreä muovipala on hiukan liian iso. Käytän vanhan soittimeni muovipalaa, se sujahtaa seiskojen keskelle vaivatta, ilman survomista.

 

25.9.2021

Vinyylisiirrot tehty, putsattu, pilkottu, säädetty, kuunneltu, editoitu, korjattu ja vielä kerran säädetty ja kuunneltu. Melkein koko vinyylikokoelmani on nyt kovalevyllä, lukuunottamatta joitakin levyjä, joista ei ole väliksi. Tehdäkseni tilaa näille uusille vinyylisiirroille olen poistanut koneeltani mp3:t niistä levyistä, jotka minulla on CD:inä. Olen ollut tämän ajan poissa Soulseekistä, koska olen halunnut tehdä tätä kaikkea rauhassa. Ei minulta jatkossa tulla imuroimaan niin paljon tavaraa kuin ennen (ei sen puoleen, että aiemminkaan olisi ollut mitään hirveitä latausvyöryjä), koska noiden CD-levyjen joukossa oli sellaisia, joilla oli Soulseekissä menekkiä. Uudet vinyylirippaukset taas ovat lähinnä suomalaisista levyistä, jotka eivät kiinnostane kuin niitä joitakin harvoja suomalaisia käyttäjiä joita siellä on. Toisaalta minäkään en tule enää poimimaan sieltä paljon tavaraa. Ehkä joitakin yksittäisiä biisejä ensi vuonna. Lopullisesti tulen poistumaan sieltä viimeistään tasan vuoden päästä, riippuen siitä, milloin yksi suunnittelemani musiikkiaiheinen projekti valmistuu.
    Nyt palaan Soulseekiin ja jatkan leffojen katselua. Navaronen tykit vuorossa.

 

30.9.2021

Herttoniemen Laivalahdenkadun parannustyöt ovat rassanneet hermojani kuukausia. On tuntunut siltä, että siellä on liikkuminen pyritty tekemään mahdollisimman hankalaksi. Oma lukunsa tuolla alueella on Laivalahdenkadulla sijaitseva rakennus, jossa aiemmin toimi ainakin Active-kuntoklubi - en osaa sanoa mitä muuta siellä oli. Kaikki toiminta siinä rakennuksessa loppui kuukausia sitten, ja nyt autio ja ränsistynyt talo on vandaalien armoilla. Kävelen päivittäin sen rakennuksen ohi työmatkallani, ja olen kiinnostuneena ja hämmentyneenä seurannut sen menoa kuuden vuoden ajan. Kun rakennuksessa vielä oli toimintaa, siellä työskenteli kovin erikoista porukkaa. Se osa pihasta, joka on lähimpänä Laivalahdenkatua, oli täynnä käyttökelvotonta roinaa jota ei vaivauduttu siistimään pois. Silti siellä pyrittiin joka kesä kaunistamaan pihaa istutuksilla, kuten auringonkukilla ja jopa kurpitsoilla. Ikävää oli syksyllä katsella jalkakäytävällä välinpitämättömien huvittelunhaluisten muussaamia kurpitsoja. Kaiken lisäksi kuolleet auringonkukan varret jätettiin syksyksi ja talveksi törröttämään maasta. Ne raivattiin pois vasta keväällä kun oli aika istuttaa uusia. Oliko kuntoklubin henkilökunta joitain elämäntapahippejä?
    Nyt tuo rakennus on sitten hylätty ja kuollut. Kiva on sentään katsella värikkäitä ja taidokkaita graffititöitä, joita seinät ovat pullollaan, ja jotka vaihtuvat vähän väliä. Sen sijaan en voi hyväksyä kaikkea muuta: rikottuja ikkunoita, lasinsiruja jalkakäytävillä ja ajoteillä, sisätiloissa harjoitettavaa vandalismia, lojumaan jätettyjä tyhjiä spraymaalitölkkejä ja muita roskia, sekä sitä, että ympärillä olevat rakennus- ja katutyömaat vaikeuttavat kulkemista. Hienoa, että graffititaiteilijoilla on alusta, jolla tehdä taidetta, mutta jos ruvetaan rikkomaan ja polttamaan paikkoja, niin rakennuksen saa minun puolestani purkaa. Ei kuitenkaan vielä, sillä ensin olisi saatava joko Insinöörinkadun ja Työnjohtajankadun risteyksen rakennusurakka tai Laivalahdenkadun parannustyö valmiiksi. On nimittäin ihan liikaa kaaosta jo nyt.
    Olen ollut välillä huolissani siitä, vaikeutetaanko kävelyä Insinöörinkadulla, mitä kautta nyt kävelen, niin paljon, että minun on Laivalahdenkadun ja Linnanrakentajantien risteyksessä seistävä kolmissa liikennevaloissa ja ylitettävä katu kolmesti päästäkseni Laivalahdenkadun eteläisemmälle puolelle, jossa huoltoasema on, ja jatkaa sitä kautta työpaikalle. Se olisi liikaa. Liikaa valoissa seisomista ja katujen ylittämistä. Haluan edelleen kävellä töihin ainakin Insinöörinkatua pitkin, jos kerran käveleminen Laivalahdenkadun pohjoisempaa puolta (mikä olisi optimi) ei onnistu.
    Tai sitten olisi vaihdettava bussiin, niin kuin tein, kun oli se kahden päivän raideliikennelakko. Se kuitenkin tarkoittaisi aikaisempaa heräämistä, sillä bussilla pääsee Kontulasta Herttoniemeen hitaammin kuin metrolla, ja pitää vielä vaihtaa bussia, kun yksikään linja ei kulje suoraan.

 

3.10.2021

Olen kotiutunut väsyneenä Turun-reissultani. Siellä on meneillään kirja- ja levymessut, poikkesin eilen Messukeskuksessa katsastamassa tarjontaa. Kymmeneltä alkoi, juna saapui Turkuun 10:31, tuntia myöhemmin olin paikalla. Levyistä olin enemmän kiinnostunut, mutta levypöytien tarjonta tuotti pettymyksen. Ei mitään tarpeeksi mielenkiintoista, paitsi korkeintaan Casablanca Voxin single "Pahat pojat / I Saw Her Standing There" ja Eero Raittisen 20 suosikkia -kokoelma-CD, kumpikin eri myyjillä. Pahoista pojista minulla on jo kopio, joskus YLE Areenasta äänittämäni, eikä Beatles-cover tuntunut yksinään kympin arvoiselta. Jos myyjiltä olisi löytynyt jotain muutakin ostettavaa, niin sitten...

Kirjoista paras löytö oli Seppo Bruunin, Jukka Lindforsin, Santtu Luodon ja Markku Salon Jee jee jee - Suomalaisen rockin historia. Viides painos vuodelta 2002. Olen kiitollinen myös albumillisesta tanskalaisen Sussi Bechin Nofret-sarjakuvaa. Halusin jokin aika sitten etsiä itselleni muutaman albumillisen tuota muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa seikkailusarjakuvaa, koska sitä on kehuttu ja sen perään haikailtu Kvaakissa. Tuntui vain liian vaikealta tehtävältä. Adlibriksessä oli tarjolla pari tuoreimmasta päästä ollutta ties kuinka monetta osaa - ei tuntunut mielekkäältä aloittaa niistä. Löytämäni albumi on numero 11, Bagholdet i Tempelsøen vuodelta 2004. Toinen sarjis jonka ostin oli sekin tanskankielinen, hollantilaisen Henk Kuijpersin Franka - De Ondergang van de donderdraak. Tanskaksi Tordendragens død. Tosin pelkäsin, että minulla on tuo jo ruotsiksi, ja pelkoni osoittautui todeksi. Harmittaa vähän.

Yhdestä hyllystä poimin käteeni vielä Arthur C. Clarken 2001 avaruusseikkailun Kirjayhtymän mustakantisena laitoksena sekä Groucho Marxin omaelämäkerran Groucho ja minä. Myyjät olivat tosin sen oloisia, että he eivät varmaan uskoneet saavansa mitään myydyksi. Toinen vain seisoskeli jäykkänä ja minun piti puhutella häntä ennen kuin hän reagoi, ja toinen piileskeli hyllyn takana. Ostotapahtuma tuntui pieneltä seikkailulta, mutta onnistuihan se lopulta.

En jaksanut viipyä paikalla kahta tuntia kauemmin, siinä ajassa messut oli jo täysin katsastettu. Juna lähtisi vasta 17:25, ja mietin, miten kuluttaisin kolme tuntia. No, tunti menisi taas kun kävelisin takaisin rautatieaseman läheisyyteen, mutta entäs ne loput pari tuntia? Päätin poiketa Manhattan Kirppis Centerissä, jos vaikka sieltä löytyisi parempia levyjä. Olihan siellä, paljon laatulevyjä progen, rockin ja soulin maailmasta. Ei siellä ollut yhtään niistä 30 toivelevystä, joita vielä kaipaan, mutta noukin kuusi hyvää levyä 95 eurolla. The Master's Apprentices, The Open Mind, The Rolling Stones (Metamorphosis-kokoelma), Otis Redding, sekä Ike Turnerin The Family Vibesin Strange Fruit, joka veti minut äimäksi kun sen viime vuonna kuuntelin. Joukossa pari korkkaamatonta vinyyliuusintapainosta ja yksi epävirallinen CD tosin, eli ei mitään arvokasta. Discogsin mukaan omistan nyt 36 "unofficial"-levyä.

Loput ajasta kului vaelteluun ja rautatieaseman odotussalissa istumiseen.

 

13.10.2021

The Slipper and the Rose (Bryan Forbes, 1976) - Britit tekivät 70-luvulla Tuhkimosta elokuvamusikaalin, jossa nuori tulokas Gemma Craven näytteli pääosan ja Richard Chamberlain prinssiä. Viihdyttävä elokuva, ellei englantilaisittain hösläävä huumori haittaa. Oikeastaan leffa on myös 142-minuuttisena turhan pitkä. USA:ssa se lyhennettiinkin kaksituntiseksi. Loppupuoli tuntuu kovin venytetyltä. Minulla oli lapsena The Slipper and the Rose -palapeli - olisiko siinä ollut 500 palaa? Kuva-aihe oli otettu 42-43 minuutin kohdasta, jossa Tuhkimo kuorii perunoita keittiössä ja toinen nainen istuu hänen seurassaan. Palapeli ei ollut erityisen kaunis, koska kuva oli tumma, hämyisä.

Olen Disneyn piirrosklassikoiden suhteen heltynyt niin, että olen hankkinut niitä 17 kappaletta DVD:nä. Tai no, Lilo & Stitchin hankin jo vuonna 2002. Kävin katsomassa sen isolta kankaalta ja tykkäsin sen verran, että ostin DVD:n heti kun se tuli kauppoihin, Asematunnelissa, lähellä ylös rautatieasemalle vieviä portaita, toimineesta pikkuliikkeestä. 16 muuta olen kerännyt tämän vuoden aikana Vitosen Divarista, Kampin Filmihullusta ja Kallion Pienestä Leffakaupasta. Lumikista (1937) Topiin ja Tessuun (1981). Välistä saivat jäädä pois 40-luvun episodimaiset koostepiirretyt, Liisa Ihmemaassa ja 70-luvulla tullut Nalle Puh. Eipä noita kaikkia olisi varmaan löytynytkään.
    Fantasian kohdalla piti olla vähän tarkkana, etten tullut poimineeksi Fantasia2000:tta. 40-luvun episodipiirrettyjen materiaali on minulla yksittäisinä lyhytpätkinä DVD-R -levyillä, en minä niitä hyljeksi. Bongoa oli kiinnostavaa katsoa tietämättä sen juonesta etukäteen yhtikäs mitään. Ihan kiva oli.
    Topin ja Tessun jälkeisistä Disney-animaatioista olen nähnyt Hiidenpadan, Basil Hiiren, Oliverin & kumppanit, ja leffateattereissa Aladdinin, Lilo & Stitchin ja Zootopian, mutta vain L&S miellytti sen verran, että DVD kelpasi. Aladdinista en tajunnut mennä katsomaan alkuperäisellä äänellä varustettua versiota, mutta Loiri lampun henkenä taisi olla aika hyvä. Zootopian näin 3D:nä, mutta kolmiulotteisuus ei tuonut leffaan mitään ja oli täysin turha lisuke. Shakiran kappale ei aiheuttanut inhoreaktiota minunlaiselleni tämän päivän musiikkia kammoavalle, eli se oli vain harmiton ja mitäänsanomaton. Käsikirjoitus oli hyvä ja aineksia riitti. Kertakatselussa taisi kuitenkin olla kylliksi.
    Haku on päällä vielä kahden ensimmäisen Don Bluth -piirretyn suhteen. The Secret of NIMH on oikein hyvä, Fievel myös hyvä, joskin pienellä varauksella (liikaa loppukliimakseja). Maa aikojen alussa on pikkuisen liian lapsellinen minulle. Kaikenkarvaisesta Charliesta (All Dogs Go to Heaven) en tiennyt ennakkoon yhtään mitään, rupesin katsomaan sitä ihan kylmiltäni. Se kärsii liian monesta epäsympaattisesta hahmosta, ja jos minulla olisi lapsia, en myöskään tiedä, antaisinko heidän katsoa piirrettyä, jossa ammutaan ja tapetaan hahmoja ja jossa käsitellään kuolemaa niin rankasti.

    Minä muuten join 80-luvulla Fievel-limsaa, kun isän kanssa ajettiin kesämökille ja pistäydyttiin matkan varrella yhdessä huoltamokahvilassa. Fievel-limua taisi olla ainakin ananaksen makuisena, oliko muitakin makuja? Koska keräsin 80-luvulla pullonkorkkeja, Fievel-korkkeja on tallella tuolla ullakolla.

Entä pitkien Disney-piirrettyjen kärki? Fantasia ihan ykkönen, muut huiput Kaunotar ja Kulkuri, Pinokkio (hurjaa kamaa!), Viidakkokirja, Peter Pan sekä 101 dalmatialaista.
   Miekka kivessä ei todellakaan kuulu parhaisiin vanhanajan Disney-piirrettyihin. Siinä häiritsevät liian monet viittaukset nykyaikaan. Seikkailua ei pahemmin ole. Jaksot, joissa Arthur-poika muuttuu oravaksi, linnuksi ja kalaksi, eivät auta tarpeeksi, vaikka ovatkin elokuvan kohokohdat. Niin, eikä Merlinin ja Matami Mimmin kaksintaistelua pidä unohtaa. Enimmäkseen elokuva on Merlinin höpötystä, ja Arthur sanoo välillä jotain. Aristokateissa ei haitannut oikeastaan muu kuin se, että 101 dalmatialaisen jälkeen sen juonessa ei ollut mitään uutta ja omaperäistä. Bambi on vain liian lässy, vaikkakin kaunis ja koskettava. Joitakin pitäisi katsoa vielä, ennen kuin uskallan muodostaa niistä lopullista mielipidettä.

 

14.10.2021

Fievel löytyi Pienestä Leffakaupasta. Samassa julkaisussa on myös sen jatko-osa Fievel Goes West, mutta tokkopa sitä koskaan tulen katsomaan. The Secret of NIMHistä oli tarjolla vain sen jatko-osa - ei kelvannut.
    Hieman empien poimin mukaan myös mm. Robert Altmanin The Playerin vuodelta 1992. Kävin elokuvissa katsomassa tuon Hollywood-satiirin heti joulun '92 jälkeen, mutten tuolloin tajunnut näkemääni edes komediaksi saati sitten satiiriksi. Lisäksi en ollut 18-vuotiaana kyllin kokenut elokuvien katselija pystyäkseni tunnistamaan niitä lukemattomia cameorooleja tehneitä näyttelijöitä. Olinkin laittanut The Playerin lyhyelle listalleni niistä elokuvista, jotka pitäisi vielä nähdä uudestaan. Toivottavasti se kolahtaisi nyt vanhemmalla iällä. Katselua odottaa myös toissapäivänä tiistaina Filmihullusta poimimani Disneyn scifi-spektaakkeli Musta aukko (1979), jonka näin telkkarista tammikuussa 1992. Mainiossa leffassa oli vain yksi vika: se tuntui loppuvan kesken. Sekään ei tosin haitannut.

    Muita uusintakatselun vaativia elokuvia ovat Ken Russellin Altered States - Muutostiloja (1980), efektivelho Douglas Trumbullin Brainstorm - Aivomyrsky (1983) ja John Sturgesin flopannut avaruusmatkascifeily Marooned (1969), jonka näin saksalaiselta kaapelikanavalta saksaksi dubattuna. Koetan väijyä näitäkin netissä ja leffakaupoissa, vaikka ne eivät vaikuta sellaisilta, että haluaisin hassata rahaa niiden katsomiseen. Hieman hävettää, että samalla listalla ovat vielä ensimmäinen Lemon Popsicle (1978) ja Joel Silbergin ohjaama Rappin' (1985).

 

15.10.2021

Tietokoneanimoituja elokuvia oli kiva käydä katsomassa elokuvateattereissa vähän nuorempana. Kaksi ensimmäistä Toy Storya, kaksi ensimmäistä Ice Agea, ensimmäinen Shrek, WALL-E, Ihmeperhe, Nemoa etsimässä, Happy Feet, Ratatouille... Rottatouillesta luin etukäteen sanomalehtiartikkelin, jossa panin merkille erityisesti anekdootin sen kohtauksen animoimisesta, jossa poika Linguini on kokin asussa ja likomärkänä. Animaattorit pukivat jonkun avustajan kokin asuun ja kastelivat hänet läpimäräksi, ja käyttivät häntä referenssinä saadakseen kohtauksen näyttämään aidolta. Kun katsoin elokuvaa, katsoin tuota kyseistä kohtaa silmä tarkkana ja totesin itsekseni, että märkä kokin asu näytti uskottavalta.

Robotit oli oikein mainio jonnekin puoleenväliin asti, tai ehkä vähän pidemmälle, mutta sitten se lässähti pahasti. Jotenkin muistelisin, että tiesin tämän ennalta, mutta päätin käydä katsomassa leffan silti? Yli aidan -leffaa en katsonut teatterissa, mutta ostin DVD:n sitten myöhemmin. Taitaa olla heikoin noista, en muista katselukokemuksen olleen kovin hääppöinen. Sehän perustuu yhteen strippisarjakuvaan jota on tullut suomeksi albumeinakin, mutta siihen en ole perehtynyt.

Koetan uurastaa läpi taas yhden Disney-satsin. Lumikki ja seitsemän kääpiötä herättää hyvin sekalaisia fiiliksiä. 30-luvun piirros- ja animaatiotyyli on niin kamalan vanhentuneen näköistä, mutta taustoja jäin koko ajan ihastelemaan. Innostus näkyy noissa taustoissa. Animoinnissa pistää silmään jonkinasteinen viimeinen taitojen viilaaminen ja kokemuksen kerääminen. Että näin pitkälle ollaan päästy, tulevaisuudessa kyetään vielä puleeratumpaan ja rutinoituneempaan jälkeen. Lumikkia näytelleen Adriana Caselottin kimeästi piipittävä ääni koetteli hermojani. Caselotti oli alkava oopperalaulajatar, 18-vuotias kun hänet valittiin Lumikin ääneksi ja 21 kun elokuva tuli levitykseen. Olisin mieluummin kuunnellut jotakuta vähän matalampaa mutta silti herttaista, pehmeää ääntä. Disney piti Caselottia liian visusti lasivitriinissä, eikä tämä saanut juuri näytellä muissa tuotannoissa varsinkaan Disneyn ulkopuolella.
    Tarina on niin tuttu, etten viitsi sitä kommentoida. Kääpiöiden ja Lumikin soitto-, laulu- ja tanssikohtaus on minulle tutuin, kun se on kuulunut Samu Sirkan joulutervehdykseen. Kääpiöiden hämmästystä ilmaiseva tokaisu "Jiminy crickets!" kiinnitti erityisesti huomioni. Näköjään se on vanha, ainakin entisaikaan yleisesti käytetty ilmaus. 1940 Jiminy Cricket opittiin tuntemaan Disneyn Pinokkion heinäsirkkahahmon nimenä.

Fantasiassa on yksi heikko jakso: en pidä virtahepojen ja krokotiilien tanssia mitenkään ihmeellisenä. Se latistaa elokuvan kokonaisvaikutelmaa. Kiinnostavaa on vain havaita, että tämä Allan Shermanin levytys käyttää tuota Ponchiellin Tuntien tanssia melodianaan. Muuten maaginen kokemus, ja kahden tunnin kesto on etenkin muihin Disneyn piirroselokuviin verrattuna melkoinen. Mikki Hiirelle varattu Velhon oppipoika -jakso minulla oli View-Master -kiekkona kun olin pieni.
    Italialainen Bruno Bozzetto vastasi tähän omalla parodisella episodituotannollaan Allegro non troppo (1976). Se ei pärjää Fantasialle paljolla muulla kuin musiikillaan. Bozzetton piirrostyyli on rupinen, ideat lipsahtelevat joskus hyvän maun tuolle puolen, ja musiikkisegmenttien väliin on tungettu mustavalkokameralla kuvattua typerää slapstickia jonka keskushahmona on toheloiva kapellimestari. Ravelin Boleroon tehty evoluutiokuvaus, joka alkaa kokispullosta ulos ryömivästä alkulimasta ja päättyy ihmisen rakentamiin betonihirviöihin on paras jakso, muistettavampi ja tietyiltä osin jopa parempi kuin Fantasian vastaava. Heti sen perään tuleva kuvaus surullisesta, kotia etsivästä kissasta (Sibeliuksen Valse Triste on tässä musiikkina) on jossain määrin tyylikäs. Loppuminuuteilla Bozzetton ideat ovat loppuneet kesken ja leffa nilkuttelee muutaman hyvin lyhyen ja simppelin animaatiopätkän voimin maaliinsa.

 

16.10.2021

Dumbon näin viimeksi joskus 90-luvun alussa telkkarista. Olin silloin käymässä Laajasalossa isääni ja hänen Leenaansa ja tämän Suvi-tytärtä tapaamassa. Elonet kertoo minulle, että näin sen 28. joulukuuta 1991. Unohdin kirjata Dumbon päiväkirjaani, koska olin niin tohinoissani uusista Commodore 64 -peleistäni joita pääsin kokeilemaan, että piti kirjoittaa niistä yli sivun verran.
    Susan Sackett listaa kirjassaan vuoden 1941 rental figuren perusteella viisi eniten elokuvayhtiöille tuottanutta elokuvaa seuraavasti: Sergeant York, Dive Bomber, Honky Tonk, The Philadelphia Story ja A Yank in the R.A.F. Totuus on paljon monimutkaisempi. Kersantti York tienasi Warner Brothersille yli kuusi miljoonaa dollaria. Neljä muuta tuottivat MGM:lle / 20th Century Foxille suunnilleen puolitoista miljoonaa kukin, arvio jonka Sackett pohjasi kirjallisiin raportteihin sekä studioiden karkeisiin arvioihin, ja tasaväkisyyden vuoksi Sackett listasi ne aakkosjärjestykseen. Dumbo tienasi Disneylle neljä miljoonaa, mikä oikeuttaisi sille kakkospaikan. Mutta se on sijoitettu kirjan loppupuolelle "But what about...?" -osioon, koska sen kesto on hilkulleen yli tunti, mikä ei ole riittävästi jotta sitä voisi nimittää täyspitkäksi.

    Dumbossa on vain yksi varsinainen laulunumero, ja se on annettu stereotyyppisten mustien tapaan haastaville variksille. Ja tämän isokorvaisen pikkunorsun näemme lentävän vasta muutaman viimeisen minuutin aikana.

Tuhkimo seuraavaksi, vaikka The Slipper and the Rose on vielä tuoreena mielessä. Voi tätä. Disneyn versiossa katselen mieluummin Tuhkimon hiirikavereiden touhuja kuin varsinaista juonta. Ovat vekkuleita. Leffan lopputvisti on höpsö.

Prinsessa Ruusunen taitaa olla yksi upeimman näköisistä näistä vanhanajan Disney-piirretyistä, ellei jopa upein. Lattaväreillä maalatut hahmot kalpenevat runsaiden, näyttävien taustojen rinnalla. Samalla huomaan taustoissa paljon kulmikkuutta, 90 asteen kulmia, symmetrisyyttä ja suoria tai lähes suoria viivoja. Jopa puiden lehvistöt ovat nelikulmaisia. Tämä antaa Prinsessa Ruususelle uniikin visuaalisen ilmeen. Tämä ei myöskään ole niitä satuja, joihin olen kyllästynyt kuultuani ne niin moneen kertaan.

Tähän se sitten johti. Huippukallis ja ennätyksellisen pitkään työstetty Prinsessa Ruusunen ei mitenkään voinut ansaita Disneylle kaikkia rahoja takaisin. Vaikka se hitti olikin, yhtiö joutui tekemään leikkaustoimenpiteitä ja animaatioiden ulkoasu köyhtyi. Robin Hood näyttää pula-ajan tekeleeltä, halvalta tv-animaatiotuotannolta. Luonnosviivat pilkahtelevat. Kovassa laskusuunnassa ollut entinen tähti Roger Miller laulaa laulut niin tutulla tyylillään, aivan kuin toistaisi vanhaa England Swings -hittiään. Viidakkokirjan Kaa suorittaa comebackin eri nimellä - nyt hän on Sir Hiss. Sävy on puhtaan komediallinen, hullutteleva, hiukan sitcom-tyylinen.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca oli paluu näyttävään jälkeen. Miljöö jossa suuri osa elokuvasta tapahtuu - höyryävä, painajaismainen suomaasto - totisesti vaatikin taustat maalanneilta taiteilijoilta maksimaalista suoritusta. Kun tarinakin on hyvä, niin kyllä tämä on minusta se viimeinen todella hyvä käsityönä piirretty pitkä Disney-animaatio. Kuuntelin lapsena paljon omistamaani c-kasettia, jossa oli yhdistetty elokuvan musiikkia, suomalaisnäyttelijöiden roolisuorituksia ja kertojan ääntä. Vinyyliversio löytyy Discogsista. Vaikka nyt katson tämän piirretyn englanniksi, ääniraidalla on paljon tuttua - repliikkien sanallinen sisältö ja taustalla soiva musiikki, sekä ihanan kaunis ja edelleen hiukan herkäksi vetävä "On uusi päivä huominen" originaalikielellä - suomeksi sen lauloi Taiska. Suomenkielisestä ääninäyttelystä olen lausunut jo mielipiteitä Kvaakissa. Geraldine Page Matami Meduusana on harmittavan vaisu verrattuna Kyllikki Forssellin kunnolla överiksi vedettyyn suoritukseen.

Topista ja Tessusta en muistanut yhtään mitään. Fiilikseni voi kiteyttää kahteen sanaan: "Meneehän tuo". Se on vähän aika paljoakin, muttei parasta Disneyä missään. Se ei ole niin lässy kuin pelkäsin mutta heruttaa välillä kyynelkanavia kunnolla. Se pyörii pienessä, suljetussa maailmassa, se on Robin Hoodia kivemman näköinen muttei sen enempää, se tuntuu sympaattiselta pikkutuotannolta.

 

26.10.2021

En ollut ajatellut enää ikinä tilata mitään ulkomailta. Brexit, nettitullaukset, tullimaksut, alv:t ja koronaepidemian takia epävarmaksi muuttunut postin kulku ovat tehneet päätökseni varmaksi. Nyt kuitenkin päätin riskeerata yhden ainoan kerran. UPS toi Amazonista tilaamani DVD:n Englannista luokseni hämmästyttävän nopeasti. The Secret of NIMH. En tiedä, onko tuota koskaan julkaistu Suomessa DVD:nä, mutta ulkomailta sen saa halvalla. Siksi päätin koettaa brittien Amazonia. Nyt tuo Don Bluth -klassikko on hyppysissäni.

Hankaluuksia toi se, etten minä nyt älypuhelimen omistajana enää pidä taskussa muuta puhelinta kuin työkännykkää työpäivän aikana. Ilmeisesti UPS:n mies oli yrittänyt tavoittaa minua viime viikolla puhelimitse ennen kello viittätoista, ja kun se ei ollut onnistunut, hän oli jättänyt paketin jonnekin noudettavaksi. Sain tästä tiedon sähköpostiini Amazonilta. Amazon ei osannut kertoa tarkempia tietoja minne paketti oli jätetty, eikä UPS lähettänyt sähköpostiini mitään viestiä. Päätin rekisteröityä UPS:n sivuille, jos vaikka sieltä löytyisi tieto mistä paketin voi hakea. Jep, siellä kerrottiin, että paketti löytyy Mellunmäen metroaseman vieressä olevasta K-Marketista. Lähdin sinne tänään. Eteisessä pakettiautomaatit, lisäksi löytyy myymäläpuoli ja apteekki. Ei postin tiskiä. UPS:n sivuilla ei mainittu mitään pakettiautomaattikoodeja. Missä automaatin luukussa paketti on, ja mikä on koodi siihen? Menin kotiin ja soitin UPS:n asiakaspalvelunumeroon. Siellä kerrottiin, ettei UPS jätä mitään pakettiautomaatteihin, vaan paketin voi noutaa jostain sieltä myymälän puolelta henkkareita näyttämällä. Siispä uudelleen Mellunmäelle ja uusi yritys. Tiedustelu lihatiskiltä, siellä neuvottiin kysymään kassalta. Jep, kassaneiti vei minut myymälässä olevaan nauhalla erotettun tilaan, jossa on pakettihylly. Siellähän se Amazonista tullut lähetys oli.
    Hermostuttava operaatio, mutta päättyi onnellisesti.

Sain myös selville, mikä on se yksi satukirja joka minulla lapsena oli. Se, jossa oli yhdessä sadussa Kastehelmi-niminen intiaanityttö. Yhdessä päiväkirjassani mainitsen, että hän olisi esiintynyt 101 eläinsatua -nimisessä kirjassa. Eipä taida sellaista satukokoelmaa löytyä, mutta 100 eläinsatua -niminen kirja on olemassa. Siitä on olemassa muutamakin painos. Ensimmäinen painos on vuodelta 1978, myöhempiä painoksia tuli ainakin 1982 ja 1984. Kaikissa toisistaan poikkeavat kannet, mutta sisältö lienee sama. Ykköspainoksen kansi näyttää etäisesti tutulta, ja julkaisuvuosi vaikuttaa täsmäävän omien lapsuusaikojeni kanssa. Varmasti luin sitä nelivuotiaana, kun osasin jo lukea silloin. Tällä hetkellä ykköspainosta 100 eläinsatua -kirjasta kauppaa vain yksi Huuto.net -myyjä. Hän tarjoaa huonokuntoista kappaletta kylkiäisenä yhden toisen satukirjan kanssa. Se tarjous ei kelpaa minulle, jään väijymään parempaa.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91