GiGi: Honey Do / Don't Let the Disco End (1978)

Singlellinen saksalaista diskomoskaa minun levykokoelmassani... hei, voin selittää.

Isän 70-luvulla nauhoittamalla kasetilla sattui olemaan yksi tunnistamattomaksi jäänyt diskobiisi, ja minähän yritin tietysti selvittää nimen ja esittäjän. Kutsuin sitä nimellä "Honey You", koska siltä biisin nimi kuulosti. Mutta ei ollut mitään johtolankoja. Vasta vuonna 2008 päähäni pälkähti, että kappaleen nimi saattaa olla "Honeydew", joten googlasin vähän ja löysin tiedon, että saksalainen tyttötrio The Magic Queens oli tehnyt "Honey Dew" -nimisen diskosinglen vuonna 1978. Niinpä tilasin tuon singlen MusicStackin kautta.

The Magic Queensin sinkku No Sir... Don't You Worry / Honey Dew saapui postissa, ja olin ällikällä lyöty kun kuuntelin sitä. Sama sävellys, mutta vähän eri sanat kuin etsimässäni levytyksessä, eikä versio ollut ihan yhtä hyvä. Biisin kirjoittajaksi oli kreditoitu Horst Lubitz, mikä tuntui hyvältä johtolangalta.

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin tajusin pistää Lubitzin nimen Discogs-hakuun, mutta löytyihän sieltä se tieto, että GiGi-niminen duo oli tehnyt Honey Do -nimisen diskosinkun samana vuonna eli 1978. Pikku googlaamisen jälkeen löysin yhdestä australialaisesta diskoblogista ääninäytteen singlen a-puolesta, ja sehän oli justiinsa se levytys joka oli ollut sillä isän kasetilla. Tilasin sitten vielä GiGin singlen MusicStackista, ja voin sanoa edelleen olevani tyytyväinen omistaja.

Saksalainen disko on semmoinen genre, johon en ole hirveän paljoa jaksanut perehtyä. Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten tekemisiin olen hyvin perehtynyt, kuten olen aiemmin kertonutkin, mutta muuten olen ollut varautunut. Honey Do -single kuuluu kuitenkin parhaisiin kuulemiini näytteisiin tästä genrestä. Hyvä, voimakas intro jousikoneineen ja metka wacka-wacka-syntetisaattoriefekti jota kuullaan koko a-puolen mitalla. Ilmava soundi, hyvä, tanssittava rytmi ja tytöt laulavat ihanasti ja seksikkäästi. B-puoli on melkein yhtä hyvä.

 

Gonzalez: Gonzalez / Our Only Weapon Is Our Music... Plus (1974 / 1975)

Haven't Stopped Dancin' (US-versio, 1979)

Haven't Stopped Dancin' (UK-versio, 1979)

Huh, tästä englantilaisbändistä voisin puhua vaikka kuinka pitkään... katsotaan, paljonko juttua saan puristetuksi ulos.

En alunperin tiennyt tästä bändistä mitään, eikä minulla ollut siihen juuri mitään kosketusta. Tiesin heidän diskohittinsä "Haven't Stopped Dancing Yet", jonka olin joskus kuullut, siinä kaikki. Jotenkin tuo kyseinen hittibiisi rupesi kuitenkin kiinnostamaan, ja hain sen kuultavakseni jostain. Totesin, että aika hyvähän se on. Joskus 2005-2006 käytin sellaista tiedostojenjako-ohjelmaa kuin UseNeXT, sieltä imuroin itselleni vinyylirippauksen vuonna 1978 julkaistusta albumista Shipwrecked, joka tunnetaan myös nimellä Haven't Stopped Dancin' siinä olevan hitin mukaan. Kolahti aika hyvin, ja poltin koko albumin CD-R:lle.

Tammikuussa 2007 tilasin brittien Amazonissa itselleni tuon kaksi ensimmäistä albumia sisältävän See For Milesin CD:n 20 punnalla. Olisiko ollut vain yksi kappale myynnissä...? Musiikki iski kuin metrin halko. Tuosta CD:stä tuli heti yksi suosikeistani. Aivan uskomattoman hienoja biisejä, ja maukasta sekoitusta latinorytmejä, diskoa ja soulfunkkia.

Jatkoin keräilyä tilaamalla oikean vinyylikappaleen Shipwreckedistä. Jostain syystä valintani osui vuoden 1979 uusintapainokseen nimeltä Haven't Stopped Dancin', ja sen brittiversioon.

Okei, tuon Shipwrecked / Haven't Stopped Dancin' -albumin tarina on melkoisen mutkikas, niin mutkikas etten ole vieläkään päässyt siitä täyteen selvyyteen. Netistä olen löytänyt niin vähän tietoa Gonzalezista, ettei googlaaminenkaan ole auttanut asiaa. Mitä nyt olen ymmärtänyt, niin 1977 tehtiin Haven't Stopped Dancing -single, joka ei kuitenkaan heti menestynyt diskoissa, eikä siitä tullut hittiä. 1978 tuli USA:ssa ensimmäinen painos Shipwrecked-LP:stä, kannessa tuo laivan keulakuva. Vuonna 1979 Haven't Stopped Dancing nousi vihdoin hittilistoille sen jälkeen kun se oli saanut suosiota New Yorkin klubeissa, ja sen kunniaksi LP päätettiin julkaista uudelleen. Sille tehtiin uudet kannet ja levy nimettiin hitin mukaan. 1979 levy julkaistiin myös Englannissa, mutta kaksi biisiä, Rockmaninoff ja Baby, Baby, Baby, poistettiin ja korvattiin biiseillä You're All I Need (to See Me Through the Day) ja Whatcha See Is Whatcha Get. Tämä oli juuri se versio, jonka imuroin UseNeXTistä.

Amerikkalaisen soul-laulajan Gloria Jonesin kynäilemästä Haven't Stopped Dancingista tuli Gonzalezin ainoa Top 20 -hitti, ja se avasi bändille tien isompiin mestoihin soittelemaan. Kuten See For Milesin CD:n kansibookletissa kerrotaan: "...it moved them away from the club circuit where they'd been playing to 400 people a night and into the 2,000 seater ballrooms". Toisaalta menestyksellä oli myös kääntöpuolensa, sillä yleisö saapui kuulemaan vain sen hitin eikä välittänyt yhtyeen muusta materiaalista, eivätkä DJ:tkään sallineet Gonzalezin viipyä lavalla sen pitempään kuin mitä sen yhden kappaleen esittämiseen kului aikaa.

No niin, tilasin siis MusicStackin kautta ensin tuon britti-LP:n. Haeskelin netin blogiviidakosta mp3:sia myös Rockmaninoffista ja Baby Baby Babystä, mutta kun se ei ottanut onnistuakseen, piti tilata MusicStackin kautta myös jenkki-LP. Niin minulla on sitten kaksi vähän toisistaan poikkeavaa versiota Haven't Stopped Dancin' -levystä. Olen välillä miettinyt, että voisin hankkia myös alkuperäisen Shipwrecked-levyn ihan vain sen hienon keulakuvakannen vuoksi, mutta on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Itse levyjen sisällöstä sitten. Kaikenlaista pientä voisi kertoa. Bändi teki alkuaikoina keikkaa ympäri Englantia jatkuvasti hiukan muuttuvalla kokoonpanolla. He pitivät homman joustavana ja vapaamuotoisena vaihtelemalla hiukan miehiä koko ajan niin, ettei ikinä voinut tietää etukäteen tarkalleen millainen 13-henkinen ryhmä lavalle kipuaisi kun seuraavan keikan vuoro koitti. Taitavia muusikoita pyydettiin jatkuvasti myös ulkopuolisiin hommiin joko keikoille tai studioon, siinä määrin että he joskus yrittivät hinnoitella itsensä ulos koko työtarjouksesta. Se ei aina auttanut, sillä joskus älyttömiin palkkiopyyntöihin suostuttiin ja soittajat joutuivat vastahakoisesti lähtemään mukaan jonkin toisen bändin kanssa ja tuuraamaan poissaolijoita.

Ensimmäisellä albumilla soittaa peräti 13 miestä, ja Kung Fu Fighting -hitistään muistettu Carl Douglas vierailee laulamassa kappaleen Together Forever. Albumilta on mahdoton valita omaa suosikkia, koska kaikki biisit ovat loistavia, mutta kuunnelkaa vaikkapa kaunis instrumentaali Adelanto Nightride ja hyriskää tyytyväisinä.

Kakkoslevyllä Our Only Weapon Is Our Music ryhmässä oli 12 jäsentä. Basisti Lisle Harper, perkussionistit Alan Sharpe ja Bobby John, rumpali Richard Bailey sekä vokalisti George Chandler olivat lähteneet. Chandler ainakin perusti Olympic Runners -yhtyeen josta voin kertoa toiste. Uusina miehinä bändiin olivat liittyneet laulaja Lenny Zakatek, tuttu nimi Alan Parsons Projectin levyiltä, sekä congansoittaja Bobby Stignac, basisti Larry Steele ja kitaristi Robert Ahwai. Tällä levyllä latinovaikutteet olivat hiukan väistyneet diskofunkin tieltä, mutta paketti on edelleen monipuolinen ja maukas. Balladi Ain't It Funny on ehkä se pala, josta pidän vähiten, mutta sekin on ihan hyvä. Diskosoulbiisi Got My Eye on You avaa levyn komeasti Zakatekin johdolla, ja samantyylinen Nothing Ever Comes That Easy kelpasi keskinkertaisen J.A.L.N. Bandin versioitavaksi heidän vuotta myöhemmin tekemälleen ensilevylle Life Is a Fight. Da Me La Cosa Caramba on silkkaa salsan juhlaa, ja voin kuvitella, että Santanakin olisi voinut tehdä siitä upean version.

Tästä eteenpäin Gonzalezin homma lipsui heikommille raiteille. Kuten sanoin, Shipwrecked / Haven't Stopped Dancin' on yhä hyvä levy, mutta bändi alkoi pikkuhiljaa muuttua anonyymimmäksi diskopumpuksi. Vanhoista jäsenistä ovat edelleen jäljellä puhallinsoittajat Bud Beadle, Steve Gregory, Chris Mercer ja Mick Eve, Bobby Stignac, Lenny Zakatek, bändiin palannut Richard Bailey, kitaristi Gordon Hunte ja kosketinsoittaja Roy Davies. Uusina niminä levyllä soittavat basisti John Giblin, kitaristi-taustalaulaja Steve Waller, pasunisti-laulaja Colin Jacas, flyygelitorvea puhaltava Martin Drover, sekä toinen taustalaulaja Linda Taylor. Seitsemän alkuperäisjäsentä kuitenkin.

Brittiversiota pidän vähän parempana kuin jenkkiversiota, koska Rockmaninoff ja Baby Baby Baby ovat aika vähäpätöisiä instrumentaaleja. Eivät ne jaksa pitää kuulijan mielenkiintoa yllä, ja vähän huonosti kelpaavat tanssittaviksikin. You're All I Need on OK balladi, mutta Whatcha See Is Whatcha Get on kiva latinopala ja muistuttaa näin Gonzalezin juurista. Just Let It Lay on tehokas kävelytempoinen disko joka avaa levyn mieleenpainuvasti. Loppua venytetään oikein pitkään, kunnes se alkaa tuntua kunnon kliimaksilta. Oh I on hunajainen balladi. Shipwrecked on taas hyvää diskoa, ja kertoo mielenkiintoisen tarinan haaksirikosta jossain oudossa paikassa missä naiset ovat nuoria ja kauniita eivätkä juo muuta kuin omenasiideriä, ja kaikki miehet ovat vanhoja ja höppänöitä. Haven't Stopped Dancin' Yet on kahdeksanminuuttiseksi venytettynä diskomusiikin juhlaa. Lempeä instrumentaali Bob Gropes Blues ja komeasti unisonossa laulettu Tear Down the Business ovat kelpo albumintäytettä.

Pete Bellottea pyydettiin tuottamaan Gonzalezin seuraava levy Move It to the Music. Löysin vinyylirippauksen jostain netin musiikkiblogista, ja petyin pahasti. Albumi kuulosti hirvittävän tukkoiselta, tunkkaiselta, mekaaniselta ja puuduttavan monotoniselta. Sama ilmaton jumps-jumps-soundi joka biisissä. Menin lyttäämään levyn RateYourMusic-arvostelussanikin antaen sille vaivaiset puolitoista tähteä viidestä. Joskus tänä vuonna kuuntelin polttamani CD-R:n uudestaan vuosien tauon jälkeen, ja sehän kuulosti oikeastaan ihan kohtalaiselta. Bellotten tuotannossa oli sittenkin tyydyttävästi ilmavuutta, soundi oli OK ja sovituksissa jonkin verran yksityiskohtia piristämässä. Menetteli. Ihmettelin asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että kun kirjoitin sen RYM-arvosteluni lokakuussa 2009, tietokoneessani taisi olla huonot kaiuttimet, joiden läpi tuotannon vivahteet ja sovitusten yksityiskohdat eivät kuuluneet, ja levy kuulosti siten tunkkaiselta ja yksitoikkoiselta. Mutta on se sittenkin sellainen keskinkertainen kolmen tähden levy.

Move It to the Musicilla oli alkuperäisjäsenistä mukana vielä Mercer, Beadle, Davies, Eve ja trumpetisti Ron Carthy. Stignac löi edelleen perkussioita, Jacas soitteli torvea ja hän sekä Linda Taylor lauloivat taustoja.

Olen imuroinut SoulSeekista myös Gonzalezin viimeisen albumin Watch Your Step (1980), mutta se on täysin mitäänsanomaton diskolevy. Kaksi ja puoli tähteä.

Gonzalez teki noiden albumien lisäksi vielä ison läjän singlejä, aina vuoteen 1984 asti. Bändin sinkkuläjä on aika uskomaton. Juuri kun luulen löytäneeni tiedon kaikista, niitä löytyykin vielä lisää. Kuutta lukuunottamatta olen kuullut kaikki tietämäni singlebiisit, mutta vain Hole in My Soul (1975) ja Shakedown (Ain't No Way to Treat a Lady -singlen b-puoli, 1979) ovat olleet kyllin hyviä säästettäviksi.

Gonzalez pisti pillit pussiin vuonna 1986 yhden alkuperäisjäsenen, Roy Daviesin, kuoltua syöpään.

 

Good Evening Manchester: Learning to Sing (1988)

Good Evening Manchester (1991)

Diana (1993)

Sisarpuolellani Jonnalla oli GEM:n keskimmäinen albumi kasettina. Kappas, kuunteli hän sentään jotain hyvääkin musiikkia kaikkien carolahäggkvistien, pernillawahlgrenien ja newkidsontheblockien lisäksi. 90-luvun alussa tiesin bändin ahvenanmaalaiseksi, mutten mitään muuta. Tuskin edes kuulin heidän musiikkiaan. Vasta 90-luvun loppupuolella lainasin heidän levynsä kirjastoista. Lopulta vuosia myöhemmin lainasin ne uudestaan ja poltin CD-R-levyille. Joitakin vuosia sitten poimin kaikki kolme CD:tä yksitellen Fennica Recordsista sitä mukaa kun niitä käytettyjen kotimaisten CD:itten laarista löytyi.

Olen lämmennyt GEM:lle hitaasti ja aika vähäisesti, mutta todennut levyt lopulta hyviksi. En fanita bändiä, mutta kyllä näitä ihan mielikseen kuuntelen. Tosin ensilevy Learning to Sing on kyllä nimensä mukainen. Pönäkkä Patrik Dahlblom ei ole hirveän hyvä laulaja. Ääni on liian käheä ja voimaton. Irlantilaismies Ciaran O'Reillyn tulo teki bändin musiikille terää.

 

Graduate: Acting My Age (1980)

Graduaten paikka musiikkihistoriassa on, että siinä aloittivat uransa Roland Orzabal ja Curt Smith, joista myöhemmin tuli Tears For Fears. Löysin tämän bändin kun päätin haeskella lisää ennenkuulemattomia new wave -bändejä joihin voisin tutustua. Menin RateYourMusiciin, klikkasin jonkin new wave -levyn kohdalla genretagia ja rupesin tutkimaan eteeni ilmestynyttä monimonisivuista, kronologista luetteloa kaikista levyistä jotka oli RYM:ssä merkattu new waveksi. Sitten haeskelin netistä latauslinkkejä niistä uuden aallon levyistä joita en ollut aiemmin kuullut.

Graduaten Acting My Age kolahti niin, että tein Amazonissa tilauksen CD:stä. Pidän bändistä, mutta isolla varauksella...

CD sisältää myös viimeisen LP:n jälkeen julkaistun singlen "Ambition / I See Through You" sekä kaiken nauhoitetun materiaalin julkaisematta jääneeltä kakkosalbumilta, jonka nimeksi piti myös tulla Ambition. Ikävä kyllä tuon aiotun kakkoslevyn seitsemällä valmistuneella biisillä oli hukattu kaikki mikä teki esikoisalbumista hyvän. Balladit ovat pitkäveteisiä ja ylipitkiä, nopeammat kappaleet ovat valjuja eivätkä jää mieleen. Mistään ei jääty paitsi. CD:tä kuunnellessani lopetan kuuntelun aina Ambition-kappaleeseen, ettei 11 tarttuvan ja viihdyttävän raidan jälkeen hyvä fiilikseni latistuisi.

Bändi sai muuten nimensä siitä, että aloittivat alkuvaiheessa keikkansa Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson -hitillä. Poimivat sitten nimensä elokuvasta, jolla tuo laulu alunperin kuultiin.

Graduaten ensimmäinen single oli pienen profiilin julkaisu Mad One / Somebody Put Out the Fire, josta Orzabal on sanonut, että hän pyrkii tuhoamaan kaikki näköpiiriinsä sattuvat kopiot tuosta singlestä. Biisi oli omistettu eräälle miehelle joka olisi halunnut Graduaten manageriksi, mutta hänellä ei ollut mitään yhteyksiä musiikkimaailmaan eikä siis resursseja ryhtyä kenenkään manageriksi. Hänellä oli kuitenkin oma menestyksekäs autojen rekisterikilpiä valmistanut firma, ja omassa autossaan oli rekkari MAD-1 - siitä tuo Mad One -biisi sai alkunsa.

Obskyyrin Mad One -singlen jälkeen ensimmäinen isompi sinkkujulkaisu oli maaliskuussa 1980 päivänvalon nähnyt "Elvis Should Play Ska", josta aiheutui kaksikin väärinkäsitystä. Teddyt ensinnäkin raivostuivat, koska luulivat laulun kertovan Elvis Presleystä. Tosiasiassa kyse oli Elvis Costellosta, jonka Orzabal oli kuullut yhdessä haastattelussa haukkuvan The Specialsin ja Madnessin kaltaisia 2-Tone / ska-bändejä yhden hitin ihmeiksi. Orzabal piti Costellon puheita katkeran miehen vuodatuksina, koska hänen sinkkunsa eivät menestyneet listoilla yhtä hyvin kuin niiden ska-bändien. Että pidä mölysi mahassa, Costello, ja levytä jokin ska-biisi jos kerran haluat listahittejä. Toinen väärinkäsitys oli sitten se, että tuon singlen seurauksena Graduatea alettiin pitää ska-bändinä, vaikkei heillä ollut muita sentyylisiä lauluja ohjelmistossaan. Kohta heille sitten ruvettiin pukemaan tummanvihreitä, Beatles-tyylisiä zoot suit -pukuja päälle, sellaisia kuin Acting My Age -albumin kannessakin näkee...

Elvis Should Play Ska -single ja Acting My Age -LP menestyivät listoilla kohtalaisesti, mutta seuraava single "Ever Met a Day" floppasi, ja vielä heikommin meni kun sinkku käännettiin ympäri Shut Up -biisin hyväksi. Kakkosalbumi jätettiin kesken.

Muutama välivaihe vielä ennen kuin Orzabalin ja Smithin keskinäinen yhtye Tears For Fears sai tuulta siipien alle. 1979 Bathissa oli perustettu bändi nimeltä Neon, joka oli julkaissut pari singleä vuosina 1980-81. Sinkkujen julkaisun jälkeen Orzabal ja Smith soittivat jonkin aikaa Neonissa vierailevina muusikoina, eivät virallisina jäseninä. Tears For Fears oli tässä vaiheessa jo alkanut pikkuhiljaa muotoutua, ensimmäinen TFF-single Suffer the Children oli äänitetty jo vuoden 1981 helmikuussa, tosin bändinimellä White Papers.

Graduate-CD:ni on ollut kohtalaisen kovaa valuuttaa SoulSeekissä ja muutenkin. Minulta on pyydetty häviötöntä FLAC-rippausta joko RateYourMusicissa tai Discogsissa, ja olen vastannut pyyntöön. SoulSeekissä Graduaten levyä imuroitiin paljon. Kiva juttu, että bändiä nykyään arvostetaan.

 

The Graeme Edge Band Featuring Adrian Gurvitz: Kick Off Your Muddy Boots (1975)

Paradise Ballroom (1977)

Moody Bluesin kohtalaisena fanina piti ensin kuunnella ja lopulta kerätäkin jäsenten 70-luvulla tekemät soololevyt. Rumpali Edge yhdisti voimansa kitarasankari Gurvitzin kanssa ja tuloksena oli nämä kaksi levyä.

Gurvitzin ensimmäinen menestysbändi oli Gun, jonka ainoa hitti oli hieno Race With the Devil. Muista hänen bändeistään Three Man Army (1971-1974) oli pettymys. Kadonneen levyn metsästäjissä parikin kertaa toivottu ja soitettu Polecat Woman oli pahaenteisen mitättömällä koukulla varustettu jyrärokkibiisi ("polecat woman... YEAH!!!" ...jaaha), eivätkä muut levytykset osoittautuneet sen kummemmiksi. The Baker Gurvitz Army (1974-1976) sai aikaiseksi joitakin yksittäisiä hienoja kappaleita. I Wanna Live Again on ensimmäisen albumin kohokohta, People, Dancing the Night Away ja Night People ovat myös kelvanneet minulle.

Kick Off Your Muddy Boots kuuluu vahvimpiin Moodies-sooloihin. Tosin se on välillä pikkuisen liian surumielinen ja lohduttoman kuuloinen minun makuuni. Enemmän positiivisia fiiliksiä olisin kaivannut, mutta muuten hyvä.

Paradise Ballroomin kansi on suosikkini, upeaa Taidetta. Onneksi löysin Hippie Shake Recordsista tosi hyväkuntoisen vinyylin, niin kantta kelpaa ihailla ilman häiritseviä kulumia. Itse levystä ei ole paljoa sanottavaa, In the Night of the Light on ainoa kappale jota voin pitää mainiona. Singleksi poimittu Everybody Needs Somebody on todella kummallinen, rummut ja möhkäleurut on nostettu ihan pintaan, mikä tekee biisistä raskaasti tömistelevän ja kärsäänsä töräyttelevän elefantin, mutta se ei rokkaa kunnolla vaan on lähinnä kuin jotain tavallista kokeilevampaa kävelytempoista voimapoppia.

 

Graham Central Station: Now-Do-U-Wanta Dance (1977)

Tämä oli mukana sen käpyläläisen miehen levykokoelmassa. Otin talteen, koska olin kuullut levyn aiemmin ja antanut sille mukavat 3½ tähteä viidestä. Omassa kappaleessani on tosin eri matriisit kuin tuossa Discogsissa merkkaamassani painoksessa, joten levy on Errors-kansiossa.

Nyt kun kuuntelen levyä uudestaan, en tiedä onko antamani hyvä arvosana ihan oikeutettu. Menee överiksi koko levy. Etenkin Earthquake - en minä jaksa kuunnella kolmea minuuttia sitä maanjäristystä. Korvat väsyvät. Mutta accapella-avaus on kiva, vocoderin läpi laulettu nimikappale on tehokasta funkia, ja kivasti keinuva Stomped Beat-Up and Whooped keventää hiukan.

Ehkä pitäisi hommata Release Yourself ja Ain't No 'Bout-a-Doubt It, joilla Larry Grahamilla oli homma vielä hallinnassa eikä hän sortunut liioitteluun.

Puh, minulla on ollut muutamana viime päivänä hankaluuksia Spotifyn kanssa. Se on halunnut päivittää itseään, mutta on tullut virhekoodin 18 kera ilmoitus, että jokin muu prosessi käyttää Spotifyn päivittämiseen tarvittavia tiedostoja eikä homma onnistu. Hain netistä viimein apua, ja näin että joku on ratkaissut samaisen ongelman poistamalla Spotifyn koneeltaan ja asentamalla sen sitten uudelleen. Joku toinen taas on poistanut iTunesin. Minä sitten poistin sekä iTunesin (jota en edes käytä koskaan enää) ja Spotifyn, ja asensin Spotifyn uudelleen. Nyt lähti toimimaan, ja voin taas kuunnella Spotifysta niitä levyjä jotka minulla on vinyylinä. Parempi näin, ettei tarvitse kuluttaa neulaa, ja äänenlaatukin on parempi.

 

Grand Funk: We're an American Band (1973)

Shinin' On (1974)

All the Girls in the World Beware!!! (1974)

Born to Die (1975)

Good Singin' Good Playin' (1976)

Pidän juuri tästä kaudesta Grank Funk (Railroad)in uralla. Toki myös vuoden 1970 livelevy ja Survival ovat mainioita, ja minulla onkin vielä niistä mp3:t koneella.

We're an American Band on aika tasainen levy. Toki nimikappale on se kuningasbiisi, mutta The Railroad kuulostaa silti mahtavimmalta. Sitä voisi jopa sanoa eeppiseksi. Todd Rundgren oli hyvä tuottaja tälle(kin) bändille. Hän ei täyttänyt soundimaailmaa kaikenlaisilla ihmeellisyyksillä, vaan antoi bändin soittaa ja piti huolen vain siltä, että levyt kuulostavat isoilta.

Shinin' On kuuluu suosikkibiiseihini tältä bändiltä. Toinen kohokohta on jännän prosessoitu Carry Me Through, joka on tosi dramaattinen ja vaikuttava. The Loco-Motion -cover haisee vähän epätoivoiselta hitinhaulta, mutta ihan kiva versio hyvästä klassikosta. Ehkä Mr. Pretty Boy ei hitaana ja bluesahtavana oikein sovi Grand Funkin silloiselle soundille ja Rundgrenin tuottamistyylille, jotenkin biisi tuntuu neliskanttiselta palalta pyöreässä reiässä. Kokonaisuutena silti mainio levy tämäkin, ja olen soittanut sitä usein.

All the Girls... -albumilla hommat alkoivat luistaa hieman pieleen. Grand Funk olisi halunnut taas kolmannen kerran Rundgrenin tuottajakseen, mutta hänellä oli kiire oman levytysuransa kanssa, ja uudeksi tuottajakamuksi valikoitui Jimmy Ienner. Bändi oli The Loco-Motion -coverinsa myötä jo vihjaillut aiempaa popahtavammasta linjasta, ja jatkohitiksi kaavailtu ja sellaiseksi myös noussut Some Kind of Wonderful -cover sinetöi tämän linjan. Toinenkin cover levyltä löytyi: Look At Granny Run Run, jonka ensimmäisenä levytti Howard Tate vuonna 1966. Levyä leimasivat myös Grand Funkin soul- ja R&B-diggailu (sitähän nuo cover-valinnatkin ilmensivät) sekä laulusolisti Mark Farnerin äskettäinen avioero, mikä sai hänet kirjoittamaan sellaisia lauluja kuin Bad Time ja Memories.

All the Girls... ei vain eri osiltaan natsaa yhteen. Liikaa mauttomia ratkaisuja, etenkin tuo kauhea kansi, jossa bändin jäsenten päät on liitetty Arnold Schwarzeneggerin ja Franco Columbun vartaloihin. Nimikappale on mauton sekasotku, Good and Evil rasittava ja ylipitkä, eivätkä nuo levyn päättävät poppikappaleet ole saaneet minulta varauksetonta hyväksyntää vaikka hittejä olivatkin.

Seuraava studiolevy oli selkeä osoitus siitä, ettei kaikki ollut kunnossa Grand Funkin leirissä. Bändi oli julkaissut kahdeksan albumia. Kymmenen levyn sopimus Capitol Recordsin kanssa vaati vielä kaksi älpeetä. Grand Funkin kaverukset olivat äänittäneet tuplaliven Caught in the Act, siinä toivossa että Capitol suostuisi pitämään sitä samanaikaisesti 9. ja 10. levynä, ja että kontrahdin vaatimukset olisi niin muodoin täytetty. Vaan Capitol ei antanut niin helpolla periksi, etenkään kun tuolla livetuplalla ei ollut yhtään aiemmin levyttämätöntä kappaletta. Levy-yhtiö suostui laskemaan Caught in the Actin yhdeksi albumiksi sillä ehdolla että yhtye tekisi vielä yhden studioalbumin.

Bändi oli henkisesti kurjassa jamassa ja sisäiset ristiriidat alkoivat painaa, eikä intoa vielä yhden älpeen tekemiseen riittänyt paljoa. Farnerin serkku oli äskettäin kuollut moottoripyöräonnettomuudessa, ja tapaturmaa seuraavana aamuna Farner kirjoitti biisin josta oli tuleva seuraavan levyn nimikappale. LP:n titteli, Born to Die, ja sen kummallinen ja kovin epäsopiva kansiratkaisu, yhdistettynä siihen, ettei levyltä löytynyt selkeää hittiä (Take Me ja Sally olivat singlelohkaisuja, mutta kumpikaan ei yltänyt edes Top 50:iin) johtivat sen floppaamiseen. Sopii myös miettiä, osoittiko Don Brewer oman Love Is Dyin' -biisinsä jollekulle hänet pettäneelle naiselle, vaiko Mark Farnerille, jota Don piti syypäänä bändin huonoon tilaan. Ainakin kansivihon teksti jättää tilaa kummallekin tulkinnalle.

Tarkemmin kuunneltuna ei Born to Die nyt niin kurja levy ole. Onhan se melkoisen alavireinen, mutta jotenkin sen alavireisyydessä on jotain oudolla tavalla minuun vetoavaa. Avauksena toimiva nimikappale, joka hyvin suoraan ja kiertelemättä kertoo Farnerin serkun kuolemaan johtaneesta turmasta, on itseasiassa aika kaunis. Dues ja Talk to the People omaavat myös aika hyvät melodiat, Genevieve ei ole hassumpi instrumentaali ja Politicianissa on sanomaa. Ei Born to Die pärjää millekään Grand Funkin aiemmalle levylle, mutta en voi olla jossain määrin pitämättä siitä.

Jostain Grand Funk löysi virtaa tehdä MCA:lle vielä yksi levy vuonna 1976. Itse asiassa heillä taisi olla unelmana tehdä joskus Frank Zappan tuottama levy, ja Good Singin' Good Playin' toteutti tämän haaveen. Can You Do It ja Pass it Around nousevat huippukohdiksi, mutta koko levy on pirteä ja suorastaan hupaisa. Miinusta tulee vain avauskappalevalinnasta - miten albumin voikin aloittaa niin vaisusti? Bonukseksi isketty ennenjulkaisematon Rubberneck on hauska laulu Jamaikan-matkasta - jamaikalaiset kuulemma kutsuvat turisteja kumikauloiksi, koska heidän päänsä kääntyilevät koko ajan kun he katselevat maisemia ja kaupunkeja.

 

Grizzly: Neon City (1977)

Neon City / Zero Dee (1977)

Huomaan pitäväni tästä bändistä yllättävän paljon, kun ottaa huomioon, että sanoitukset paljastuvat tarkemmin kuunneltuina huonolla englannilla kirjoitetuksi nonsense-höpinäksi, joka on vieläpä laulettu huonosti ääntäen. Suuren osan sanoitusvastuusta kantoikin Kari Heimonen, jonka käsistä ei suomeksikaan ole lähtenyt mitään hyvää (*köh* Dead End 5 *köh*). Olen jo aiemmin postannut Neon City -sinkun mukana tulleen promopaperin, josta selviää kaikki olennainen yhtyeen jäsenistä, joten tyydyn vain viittaamaan myöhempään Insideout-progebändiin, jonka LP osoitti melkoista kehittymistä.

Hetkinen... basisti Ilkka Pehkonen soitti Bad Signin ensimmäisellä albumilla, kitaristi Heikki Pehkonen ja rumpali Kai Koski olivat mukana Ile Kallion perustamassa Dieselissä, ja Juha Heininen on tehnyt hyvän uran äänittäjänä.

 

18.12.2017

G.T. Company: Secret Plane (1984)

Ei muuta sanottavaa tästä keskinkertaisesta rock-bändistä kuin että onko kannen piirtänyt Jyrki Vainio se sarjakuva- ja pilapiirtäjä, vaiko eri henkilö? Lisäsin tämän kannen Finnish cartoonists as record cover artists -listalleni RateYourMusicissa, mutta hyvin epäröiden.

 

Guess Who? - Chad Allan & the Expressions: Shakin' All Over (1965)

Hey Ho (What You Do to Me) (1965)

The Guess Who: It's Time (1966)

Shakin' All Over! (2001)

Wheatfield Soul (1969)

Canned Wheat (1969)

American Woman (1970)

Share the Land (1970)

So Long, Bannatyne / #10 (1971 / 1973)

Rockin' (1972)

Live At the Paramount (1972)

Live At the Paramount (laajennettu versio, 1972)

Artificial Paradise (1973)

Road Food (1974)

Flavours (1974)

Power in the Music (1975)

Greatest Hits (2001)

Se alkoi joskus 2004 tai 2005, siihen aikaan kun Pasilan kirjaston musiikkiosasto sijaitsi väliaikaisesti Pasilan aseman kakkoskerroksessa. Kävin siellä lainaamassa levyjä, ja noukin mukaani The Guess Who'n Greatest Hits -CD:n. En tainnut tietää bändistä ennestään muuta kuin että Hectorin Menin kipsiin taas oli käännös Dancin' Fool -biisistä. Nuo suurimmat hitit iskivät aika mukavasti kipinää, ja lisäsin Guess Who'n heti listalleni niistä nimistä, joihin pitäisi tutustua tarkemmin.

Sittenpä lähdin koluamaan Helsingin levydivareita Guess Who -levyjen toivossa. Niitä löytyikin hyvin sieltä täältä, Popparienkelistä, Darkside Recordsista, Black and Whitesta, Keltaisesta Jäänsärkijästä... Vain So Long Bannatyne, #10 ja It's Time jäivät löytymättä, joten tilasin ne Amazonista syyskuussa 2005 ja helmikuussa 2006. Kanadan BMG olikin juuri sopivasti pistänyt Bannatynen ja Numero Kympin samalle CD:lle, kovin huomaavaista.

Kaksi ensimmäistä albumia ovat aivan eri maata kuin muut. Beatles-vaikutteista beat-musaahan ne. Bändikin käytti siihen aikaan vielä nimeä Chad Allan and the Expressions, ja tuo Guess Who? oli pelkkä levyjen ostajille suunnattu arvuutusleikki, joka myöhemmin jäi ihan viralliseksi uudeksi nimeksi. Olivat varmaan 60-luvun rumin beat-bändi, eikä kavereiden ulkonäkö sanottavasti parantunut myöhemminkään, mutta onneksi ei kannata arvioida vakkaa kannen perusteella.

Nuo kaksi ensimmäistä levyä ovat lyhyitä, kestoltaan vain 25 ja 30 minuutin välillä. Minun korvissani kaikki beat-bändit kuulostavat samalta, joten en ole kokenut niiden parissa muita yllätyksiä kuin kivan Shadows-tyylisen rautalankainstrumentaalin Made in England. Kolmas levy It's Time, jolla Chad Allan and the Expressions -nimestä oli luovuttu, on jo selkeästi R&B-pohjaista rokkia ja on siten minulle antoisampi.

Vaikka It's Time on jo ihan hyvä levy, niin kolmen vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Wheatfield Soul on selkeästi uusi alku bändin uralla. Tässä se tuttu poprock-yhtye alkoi muotoutua. Vielä otetaan kuitenkin haparoivia ensiaskeleita ja yritetään tehdä jotain haastavampaa kuin mihin tyylitaju ja sävelkynä riittävät. Eli tällä levyllä on These Eyes, yksi hienoimmista biiseistä mitä Randy Bachman ja Burton Cummings saivat aikaiseksi. Love and a Yellow Rose on yllättävän onnistunut sekoitus intialaista mystiikkaa ja länsimaista poppia. Vaan hitot minä niistä muista raidoista saan paljoa kehuttavaa irti. Kyllä esim. I Found Her in a Star ja A Wednesday in Your Garden ovat ihan onnistuneita lauluja, mutta ensinmainitusta puuttuu se viimeinen rutistus joka tekisi siitä jotain enempää kuin vain sievää poppia, ja jälkimmäisen tulkitsi The Staple Singers paremmin, anteeksi vain. Pohjat vetää kymmenminuuttinen (!) Friends of Mine, jonka kuunteleminen on aikamoista kärsimystä etenkin siinä kohdassa missä Cummings rupeaa huutamaan. Entäs sanat sitten? Sellaista sekavaa hourailemista irrationaalisine Beatles-viittauksineen, että mietin, kuinka pilvessä oltiin kun niitä rustailtiin.

Canned Wheat on selkeä parannus. Mukana on jo kolme täysosumaa: No Time, Laughing ja Undun. No Timen vuotta myöhempi versio on tosin parempi, koska tällä LP:llä se melkein onnistutaan pilaamaan ylilyönneillä. Melkein. The Key kestää hulppeat yksitoista minuuttia - tähän on päästy pitkällä soololla, jossa ensin paukutellaan perkussioita ja soitetaan sähkökitaraa. Tämä osuus on aivan kuunneltava. Hetken päästä kuullaan usean minuutin rumpusoolo, ja tässä vaiheessa menee jo pitkästyttäväksi. Canned Wheatin pohjanoteeraukseksi laskettakoon kuitenkin vain kummallinen puheraita Fair Warning, joka päättää albumin. Se on onneksi hyvin lyhyt.

American Woman - levy, joka teki The Guess Who'sta menestysbändin. Nimikappale oli iso hitti, ja mukana on SE versio No Timesta. Kaksiosainen No Sugar Tonight / Mother Nature on vielä yksi täysosuma, ja Proper Stranger toimii sekin erinomaisesti. Muut kappaleet täyttävät albumin oivasti. Enpä keksi tästä levystä mitään moitittavaa. CD:lle bonukseksi kaivettu Got to Find Another Way saa kummastelemaan, miksei sitä julkaistu aikoinaan. Sehän on välittömästi tarttuva ja olisi kelvannut vaikka singleksi.

Kitaristi Randy Bachman lähti ja perusti myöhemmin Bachman-Turner Overdriven. Guess Who'n jäsenet pestasivat tilalle kaksi miestä, Greg Leskiwin ja Kurt Winterin. Näillä eväillä tehtiin American Womanille hyvää jatkoa Share the Land -levyn muodossa. Hand Me Down World, Hang On to Your Life ja nimikappale ovat ne hitit, eikä muu materiaali paljoa jää jälkeen. Paheksun vain avauskappaleessa Bus Rider rokkareiden halveksuvaa asennetta tavallisia duunareita kohtaan, jotka joutuvat talsimaan yhdeksästä-viiteen -oravanpyörässä.

So Long Bannatyne on sitten se "kokeileva" Guess Who -levy. Ei tässä mitään radikaalia harrasteta, mutta erinäisiä pikkujuttuja roiskaistiin nauhalle mitä nyt mieleen pälkähti. Kappaleessa Grey Day Burton Cummings kokeilee pätkää scat-laulantaa jatsahtavan pianon tahtiin. Life in the Bloodstream -biisissä hän soittaa ensimmäisen saksofonisoolonsa. Prosessoitu kitarasoolo Pain Trainissa on hieno. Pelleilevän juomalaulun Fiddlin' voin hyväksyä, onhan se hauska eikä kestä kauaa.

Toisinaan kokeilut äityvät kummallisiksi. One Divided tuo kapakkapianoineen tilkan 20-luvun ragtime-henkeä, mutta homma on jätetty puolitiehen eikä Leskiwin laulutyyliä voi kehua onnistuneeksi valinnaksi. One Man Armyssa Leskiw (?) ilmeisesti matkii meksikolaista aksenttia useaan otteeseen. Yksi kerta tuollaista olisi siedettävää, mutta kolme kertaa... Seitsenminuuttinen Goin' a Little Crazy kurkottaa kuuseen mutta kapsahtaa vähän katajaan.

Onneksi levyltä löytyvät sentään upeat Rain Dance, Pain Train ja Sour Suite, jotka osoittavat ettei hyvä maku ollut kokonaan häipynyt.

Rockin'-levyllä bändi teki taas enimmäkseen parastaan. No, heidän tulkintansa Big Bopperin Running Bearista olisi voinut olla suosikkiversioni elleivät he olisi nipsaisseet keskeltä sanoja pois niin että tarinaan tuli ikävä juonihyppäys. Kolmiosaisen päätösraidan ensimmäinen osa on ÄR-SYT-TÄ-VÄ. Onko noilla krapulaisilla tyypeillä jokin ihme fiksaatio toistensa nimiin kun toistavat niitä joka lauseessa kerran pari? Onneksi tolkkua tulee heti kun se jukeboksi pistetään soimaan ja kuullaan hyvää musaa. Don't You Want Me on hyvä rullaava rokki.

Mutta muuten minulla on pelkkää hyvää sanottavaa tästä albumista. Tykkään varsinkin Smoke Big Factoryn lempeydestä ja hyvästä koukusta pianoineen. Guns, Guns, Guns on erityisen mieleenpainuva.

Live At the Paramount on minulla kahtena versiona, alkuperäisessä muodossa ja laajennettuna. Jälkimmäisellä kuullaan koko konsertti. Jommankumman CD:n löysin Popparienkelistä, toisen hankintapaikkaa en muista. Ihan OK live, jos hyväksyy sen että muutama biisi ei pärjää studioversioille, uuden kitaristin Don McDougallin Glace Bay Blues on pitkäveteinen, ja American Womanilla Cummings käyttää 16 minuuttia kappaleen pilaamiseen.

#10... phh, maistuu selkeältä välityöltä. En edes keksi paljoa sanottavaa albumista. Musicione on raju ja mielestäni ainoa todella hyvä kappale. Harppu yllättää Glamour Boylla, mutta joko se on miksattu liiankin pintaan, tai sitten sitä on soitettu tavalla joka ei oikein sovi yhteen kertosäkeen kanssa eikä näin ollen luo tunnelmaa oikein. Oli miten oli, kuulostaa tökeröltä. Puhuttu intro uppoaa minuun ihan OK.

Artificial Paradisesta minulla on siis kaksi kappaletta, joista toisessa on se ruskea pussi kotelon ympärillä ja toisessa ei. Kaikki liitteet ovat tallella kummassakin. Tämäkin on hyvä albumikokonaisuus, ei suurempia mauttomuuksia, paitsi Those Show Biz Shoes, joka jatkuu pari minuuttia liian pitkään. Se hittisingle oli kivasti keinuva Follow Your Daughter Home. Myös The Watcher lohkaistiin singleksi, mutten ymmärrä miksi.

Road Foodista pidän vielä enemmän kuin Artificial Paradisesta. Kaikki biisit ovat jääneet hyvin mieleeni, ja positiivisella tavalla. Star Baby ja hauska Clap For the Wolfman (kyllä, itse Wolfman Jack se siinä höpisee) olivat ne singlehitit. Vähän vain ihmettelen, oliko järkeä tehdä uusiksi Don't You Want Me, kun siinä ei ole muuta eroa Rockin'-levyn versioon kuin fonit ja vähän erilaista sooloilua.

Domenic Troiano saapui korvaamaan pois lähteneet kitaristit ja otti vielä vahvan roolin laulunkirjoittajana. Mutta ei hänellä ollut muuta tarjottavanaan kuin alamäkeä koko bändille joka osa-alueella. No, hän oli joutunut vuodesta 1970 irrottamaan päästään materiaalia Bushin levylle, kahdelle omalle soololevylle, sekä kahdelle James Gangin albumille. Ehkä hänellä oli takki jo tyhjä.

Avausraita Dancin' Fool oli levyn hitti. Se on tarttuva, mutta on niin häiritsevän poppia, suorastaan purkkaa. Hectorhan teki tämän suomeksi, kuten jo kerroin. Kohokohta on kuitenkin kahdeksanminuuttinen päätösraita Long Gone, joka on hurja. Sen vuoksi Flavours kannattaa kaapata mukaan viidellä eurolla. Älkää kuitenkaan maksako enempää, sillä ette tule muistamaan yhtään mitään siitä mikä on noiden kahden biisin välissä. Ykköspuolen päättävä balladi on erityisen masentavan pitkäpiimäinen.

Power in the Music haisee viimeisen päälle levytyssopimuksen vaatimusten täyttämiseltä - levyltä, joka oli pakko tehdä vaikkei ollut biisejä. Mielelläni unohtaisin että tämä älpee on edes olemassa, ellei se nököttäisi levyhyllyssä muiden seurassa.

 

19.12.2017

Various Artists: Guillotine (1978)

Kymmentuumainen levy. Ihan kiva kun omasta levyhyllystäni löytyy tällaisiakin. The Motors, Penetration ja XTC tulevat käsitellyiksi tässä vielä tarkemmin kun niiden vuoro tulee. The Tablen Do the Standing Still on mainio pikku new wave -kevytoutoilu - tekivät toisenkin singlen "Sex Cells", joka on samaa tasoa. Poet and the Roots on yhtä kuin Linton Kwesi Johnson, jonka omalla nimellä tehtyjä levyjä suosittelen lämpimästi.

Roky Ericksonin olen todennut hyvin ailahtelevaksi tuttavuudeksi, ja aina ottaessani jonkin hänen levynsä kuunteluun, olen ollut pikkuisen peloissani että mitä sieltä kuuluu. The Holiday Inn Tapes ja Live At the Ritz 1987 kannattaa kiertää kaukaa, eikä Openerskaan varsinaista nautintoa tuonut. Muita albumeja jaksoin kuunnella. Bermuda kuuluu hänen toimiviin levytyksiinsä.

Avant Gardener on mielenkiintoinen tapaus. Bändi teki yhden EP:n Virgin Recordsille (Strange Gurl in Clothes on siltä poimittu), ja siinä bändin täydellinen epämusikaalisuus ja laulaja Russell Murchin laulutaidottomuus on silmiinpistävää. Varhaiset demot tuottanut John Greenslade lyttää tällä nettisivulla Avant Gardenerin musiikilliset kyvyt jokseenkin perusteellisesti.

Ilmeisesti Murch sai myöhemmin hankittua tilalle parempia muusikoita ja homman toimimaan jotenkin, koska myöhempi Ye Church of Ye Inner Cosmos -LP (1983) ja kolmen biisin single The Deadwood Stage (1982) ovat aika monta luokkaa parempia - sellaisia keskinkertaisia yritelmiä.

Kun kuuntelin X-Ray Spexin Germ Free Adolescentsia 1001 albums -kuuntelu-urakkani yhteydessä kommentoin sitä Kvaakissa seuraavasti: "45 minuuttia Poly Styrenen kiekumista sai korvani huutamaan särkylääkettä. Saksofoni pelasti sen mikä pelastettavissa oli. Mieluummin kuuntelen Penetrationia ja Essential Logicia. Pyydän anteeksi, jos täällä on X-Ray Spex -faneja."

 

Gun: Gun (1968)

Jo avauskappaleessa Gurvitzin veljekset ja rumpali Louis Farrell ajavat kilpaa pirun kanssa, eikä meno hellitä jatkossakaan. Tunnelmat vaihtelevat traagisesta (The Sad Saga of the Boy and the Bee) iloisiin (Sunshine), mutta sama mahtipontisuus säilyy läpi koko levyn. Vaikka jokunen biisi pohjautuu yksinkertaisiin kuvioihin ja simppeleihin sanoituksiin joita toistetaan ad infinitum (It Won't Be Long ja Sunshine) ei niiden kuunteleminen pitkästytä. Melkein instrumentaali Take Off alkaa hauskasti lähtölaskennalla, jossa joka numero lausutaan eri kielellä - mukana myös suomi!

 

20.12.2017

Gunther Gorman: Infectious Rhythm (1981)

Australialainen kitaristi Ian "Gunther" Gorman aloitti uransa Home-nimisessä kantrahtavassa rock-yhtyeessä, joka teki LP:t At Last (1973) ja Long Long Way to Nowhere (1974). At Last -albumista pidin, se oli mukavan rento levy kohtalaisen hyvillä biiseillä - kelpo kuuntelumusiikkia. Säästin neljä ensimmäistä kappaletta. Paljon muuta en miehestä tiedä, hän oli mukana Daddy Coolissa ihan yhtyeen loppuaikoina 1975 juuri ennen sen hajoamista. 1976 hän paikkasi vähän aikaa huippusuositun Sherbetin johtohahmoa Clive Shakespearea sen jälkeen kun tämä oli jättänyt bändin - tämä oli juuri ennen Howzat-menestyssinglen ja sitä seuranneen samannimisen albumin levyttämistä (näillä levyillä Gorman ei ollut enää mukana).

Gormanin ainoa soololevy on tavanomaista poprockia. Kaikki kappaleet ovat hänen omiaan, Hard Labourin levytti alunperin keskinkertainen glamrokkari Ray Burgess vuonna 1974 LP:lleen Not So Pretty. A-puoli on nimetty bilepuoleksi ja se sisältääkin vauhdikkaita rockeja. "Smooth sideksi" nimetty kakkospuoli tarjoaa coolimpaa R&B / pubrock -vaikutteista tunnelmointia. Gormanin ääni ei ole mikään kummoinen, mutta kelvollinen. Nopeissa biiseissä se kuulostaa hieman liian pinnistelevältä ja kireältä, rauhallisissa paloissa se menee vähän mutinaksi.

Ilmeisesti LP on äänitetty Australiassa, mutta minulla on tietoa ainoastaan saksalaisjulkaisusta. Nimestään huolimatta albumi ei tarjoa mitään kovin tarttuvaa, tämän unohtaa aika nopeasti. Ainakaan minä en ole päässyt kasvamaan siihen kiinni. Hommasin levyn MusicStackin kautta yhdestä saksalaisesta liikkeestä ihan vain siksi että tiesin sen olemassaolosta, mutten löytänyt mistään kuuntelunäytteitä, ja minulla oli pikku pakko saada kuultavakseni kaikki tietämäni australialaiset, vuoteen 1985 mennessä tehdyt pop-levyt. Näin löyhillä perusteilla kai harvemmin löytää mitään herkkuja.

Hee, googlasin vähän, ja heti löysin tämän musiikkiblogipostauksen, joka selvittää asioita pikkuisen lisää.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48