7.9.2010

Urho Kekkosesta on taas kirjoitettu lehdissä paljon. Vaikka olin vasta 7-vuotias kun Kekkonen luopui vallasta, ja opin tuntemaan hänet vain Kari Suomalaisen pilapiirrosten kautta, on hän silti minulle suurmies, jota kunnioitan varauksetta. Sellaista presidenttiä ei tule toista. Muuten kaikki historian tapahtumat ovat minulle aika hämäriä. Jos luen jotain historiatekstiä, en muista siitä jälkeenpäin juuri mitään. Vaikka koulussa kuinka pänttäsin historiankokeisiin, niin parhaimmillanikin onnistuin vain iloisesti sekoittamaan kaikki faktat. On minulla onneksi kirjahyllyssä Vuosisatamme kronikka sekä Suomen ja Maailmanhistorian pikkujättiläiset, sekä Kaiken maailman keksinnöt. Niistä voi aina jotain tarkistaa.

Hiukseni voivat pitkästä aikaa hyvin. Muistan kun varhaisteini-iässä kävin parturissa, ja parturi totesi minulle, että tervashampoo voisi sopia parhaiten hiuspohjalleni. Niinpä sitten käytin vuodesta vuoteen pelkästään sitä. Sitten vähän aikaa omillani asuttuani minua alkoi harmittaa, ettei tervashampoo poistanut kunnolla hilsettä. Minulle kertyi hilsettä erittäin helposti ja paljon. Vaihdoin hilseshampoohon. Tätini sitten jonkin ajan päästä huomasi että hiuksistani oli kadonnut kiilto. Olin itse huomannut myös, että hiuspohjani punoitti usein, eikä hilse pysynyt tarpeeksi hyvin loitolla. Rupesin sitten käyttämään sekaisin terva- ja hilseshampoota. Ajattelin, että säilyttäisin hiusten kiillon samalla kun hilse pysyisi poissa. Ei, hiuspohjani alkoi vihoitella ja punoittaa yhä pahemmin. Nyt käytän tervashampoota ja kuivien, vahingoittuneiden hiusten hoitoainetta. Pääni voi oikein hyvin. Toivottavasti jatkossakin, muuten minulta loppuvat keinot.

Käyn parturissa vain kahdesti vuodessa. Yksi syy on halu säästää rahaa. Tukanleikkuu sen kun kallistuukin vuosi vuodelta. Pääsyy on silti se, että olen paremman näköinen kun tukka on runsas ja puoli vuotta kasvanut. Hiukseni ovat kuin äidilläni, ne kerääntyvät päälaelle runsaaksi massaksi eivätkä laskeudu alas.

Yksi tapaus, jota en ole tässä aiemmin kehdannut kertoa... Kerron sen kuitenkin nyt. Kun olin vielä Sadun kanssa, sain puhelun Marialta, siltä Järvenpään/Keravan Marialta. Hän kertoi, että hänellä ja aviomiehellään oli kummallakin diagnosoitu klamydia. Maria oli saanut sen joltakulta ex-seksikumppaniltaan, ja hän pyysi minua menemään testeihin tarkistamaan, etten vain olisi saanut tartuntaa. Okei, varasin ajan terveyskeskukseen, mutta sain ajan vasta joidenkin päivien päähän. Maria hermostuneena soitteli ja kysyi, olenko saanut testitulokset. Kerroin, etten ole vielä käynyt testeissä, että odottelen vielä käyntipäivää. Maria suuttui. Hänen mielestään en hoitanut hommaa tarpeeksi nopeasti. Hän lopetti pysyvästi yhteydenpidon minuun eikä enää koskaan halunnut kuulla minusta mitään. Hän ei siis koskaan saanut tietää että testitulokseni oli negatiivinen. Terveyskeskuksessa tietysti pyörryin kun verikoetta otettiin. Sadulle en kertonut testeistä ollenkaan. Siinä vaiheessa olin jo valmiiksi täysin kypsynyt naisiin, ja tämä sukupuolitautitestijuttu oli vain piste kaiken muun päälle. Että kun kerran naisten kanssa täytyy tällaistakin varoa, niin painukoon sitten helvettiin koko vastakkainen sukupuoli!

Yksi ajatus, joka on poliittisesti niin epäkorrekti, ettei sitä sovi edes ääneen sanoa... Periaatteessa kaikki liian sairaat, kaikelle allergiset tai elämää pahasti haittaavia sairauksia omaavat lapset pitäisi tappaa tai antaa kuolla. Eihän se ole arvokasta elämää, jos heidän kalliilla rahalla annetaan sinnitellä hengissä, jos he eivät pysty elämään täysillä. Miten paljon rahaa meneekään, miten paljon vaivaa ja murhetta tuottaa... Mutta kukaan ei suostuisi moiseen käytäntöön. Ei koskaan.


10.9.2010

Jaaha, mitäs lehdissä eilen? "Matti Vanhanen leikataan tänään". Hyvä, leikatkaa vaikka keskeltä kahtia. Eiköhän silläkin nirri lähde.

Töissä en syö koskaan mitään. Kun syön kotona ennen töihin lähtöä, pärjään hyvin kahdeksan tunnin työrupeaman. Syön sitten kotiin tultuani taas, jos nälkä on ehtinyt tulla. Syynä tähän on rahan säästäminen. Tulee kalliiksi ottaa eväitä mukaan töihin. Isäpuoleni luulee että olen kovinkin isoruokainen, mutta se ei pidä paikkaansa. Hän kuvittelee niin, koska tarvitessa voin syödä isoja ruoka-annoksia ja vielä hetkeä myöhemmin jotain lisää siihen päälle, ja niin yleensä käykin kun olen heillä kylässä. On tuhdit ruokatarjoilut, ja minulle tarjotaan kaikki mitä he eivät jaksa syödä. Sitten vasta onkin ähky olo. Toisaalta pärjään tarvitessa myös vähällä. Jos syön tuhtia raavaan miehen ruokaa, pärjään monta tuntia ilman että nälkä tulee. Minähän otan vapaa-ajallani rennosti, joten energiankulutukseni on aika pieni.


11.9.2010

Kaipaisin töihin enemmän rentoa, hauskaa äijämeininkiä. Engelin aikaan oli kivoja työkavereita. Persoonia. Miehiäkin paljon. Nykyään on melkein pelkkiä naisia, ja vieläpä ulkomaalaistaustaisia. En minä saa mitään otetta heidän jutuistaan, edes silloin kun ymmärrän mitä he sanovat. Siinä on sekin juttu, että ne naiset puhuvat vain yksityisasioistaan, omasta elämästään. Minua taas kiinnostavat yhteiskunnalliset sekä yleissivistykselliset asiat. Onneksi edes ISS:n puolella on muutama mukava mies. Pekka, se pitkä ja laiha alkoi jutella kanssani, kun valitin ettei ole mitään tekemistä nyt kun kaikki junat on siivottu. Kysyi onko minulla mitään Vonnegutin teosta mukana. Ei ole, vastasin, kaikki ovat kotona. Hän sitten mainitsi yhden saksalaisen kirjan, hän sanoi sen saksankielisen nimen, jonka minä käänsin suomeksi: "Ei sanonut yhtäkään sanaa". Kukas sen on kirjoittanut? "Grass", Pekka vastasi. "Ai Günther Grass?" Hän juuri. Kertoo jotain siitä, kun naapuri valmisti aina ruokaa etikkakurkuista, ja että siitä levisi epämiellyttävä haju. Hmm...

Työpaikan pellelle, Pietulle sitten pääsin kertomaan intiaanisokerista, ja mistä sitä voi hankkia. Metrossa kun olin huomannut ekokauppa Ruohonjuuren mainoksen, siellä ilmeisesti myydään sitä. Pietu taas suositteli minulle netistä löytyvää dokumenttia nimeltä "Zeitgeist", minkä arvelen tarkoittavan "ajan henkeä". Mistä kertoneekaan... Ensimmäisten 10 minuutin ei kuulemma pidä antaa lannistaa. Pietu tarjosi teepussin minulle, ja keitin & join sitten kupillisen teetä. Minulle harvinaista sekin, että töissä juon jotain muuta kuin kraanavettä. Työkaverini oli tehnyt kaksi työvuoroa putkeen, ja alkoi valittaa päänsärkyä. Sanoi, ettei tiedä jaksaako tulla tänään iltavuoroon. Näytin hänelle ja Pietullekin Iltalehden artikkelin, jossa 56-vuotias Postin työntekijä kertoi ettei ole ollut sairaslomalla 20 vuoteen, ja tarjosi viisi vinkkiä miten sellaiseen suoritukseen voi päästä. Työ ja vapaa-aika erillään toisistaan, riittävä uni, oikea ravinto, ihmissuhteet kunnossa jnpp. Muut suhtautuivat epäilevästi koko mieheen, arvelivat jotain sellaista että mies on varmaan ollut sairaanakin töissä ja mitä kommentteja he nyt laukoivatkaan. No, minä olen ollut yli 8 vuotta junasiivoojana ilman yhtään sairaslomapäivää, ja omasta mielestäni nuo viisi kohtaa olivat itsellänikin hyvin hanskassa.

Summa summarum, kahvihuoneessa minulla oli siis pitkästä aikaa laadukas, henkevä keskustelu. Kyllä teki hyvää! Lisää tällaista herkkua minulle! Ihan toista kuin edellinen yövuoro, josta poistuin kotiin niin bluesahtavissa fiiliksissä, että soitin koko päivän J.J. Calea mielialan lääkitsemiseksi.


12.9.2010

Kohtasin työmatkalla ketun. Se ilmestyi esiin rauta-aidan alta, käveli kävelytien poikki ja pysähtyi katselemaan minua. Moikkasin sitä iloisesti, se vain tapitti minua. Se oli vielä nuori yksilö, katsoi minua vähän arastellen, muttei kuitenkaan pelkäävästi. Hymyilin sille lempeästi, ja jatkoin matkaani. Katsoin hetken päästä taakseni, ja se seisoi vieläkin paikoillaan. Toivottavasti ei hämmentynyt järkytyksestä. Tai ehkä se pysähtyi miettimään, etteivät ihmiset niin vaarallisia ehkä olekaan.

Itse koen olevani hamsteri. Kerään kaikenlaista käyttökelpoista tavaraa mitä jostain löydän, vaikken tarvitsisikaan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä joskus tulevaisuudessa tarvitsee. Ei ihme, että ullakkovarastoni sekä kaikki laatikkoni ja hyllyni ovat täynnä rojua. Ennen pidin itseäni kameleonttina, koska käyttäydyin vähän eri tavalla eri ihmisten seurassa. En enää oikein tunne niin.


13.9.2010

Minulla on pieni pehmoeläinkokoelma. Keräilen niitä aika nirsosti, huolin vain niitä joista oikeasti pidän. Suosikkini on sylinkokoinen vaalea nalle, jolla on puna-valkoruudullinen kaulaliina. Se oli kerran petikaverinanikin lohduttamassa minua, kun yhtenä iltana tuntui oikein pahalta. Ollessani Lontoossa kolme vuotta sitten, ostin Harrodsista ihanan ruskean nallen, jossa luki tavaratalon nimi. Sillä oli ruudullinen kaulaliina, jossa olleessa taskussa nökötti toinen, pienenpieni nalle. Ostin sen Sadulle. Hänelle se tietysti jäikin.
Harmittelin kovasti jälkeenpäin, etten ostanut samanlaista itselleni.

Minulla on muutama syy miksei minulla ole omaa lemmikkiä. Tärkein on ehkä ailahteleva talouteni. En ole aina kyennyt ostamaan ruokaa edes itselleni - miten sitten lemmikille? Koiraa en voisi hankkia, koska asun yksin ja olen välillä poissa kotoa. Kuka jäisi pitämään seuraa sille? Kissalle taas mieluusti tarjoaisin 26 neliötä isomman sisätilareviirin. Toisaalta elo on helpompaa, kun ei tarvitse kantaa vastuuta mistään eikä kenestäkään.

Töissä yksi nainen alkoi puhua jostain lääkärikäynnistään. Piti selkää tutkia, kun siinä oli joitain vaivoja. Lääkäri pyysi ottamaan housut pois. Täh, peräaukkoako tässä ruvetaan tutkimaan? Miten se muka liittyy selkävaivoihin? Aikooko lääkäri työntää sormensa minun peräaukkooni? Minä siinä sitten heitin, että jos se onkin lääkäreiden uusi menetelmä? Jos työntää käden tarpeeksi syvälle peräaukkoon, ylettyy oikomaan selkää ja hieromaan selkälihaksia. Naiset nauroivat katketakseen.


3.10.2010

Pitkä tauko tässä on ollut, mutta nyt viime päivinä olen taas kirjoitellut ahkerasti - päivittäin - elämäkertaani. (Lomalla en ehtinytkään.) Käyn läpi vuosina 1988-1995 kirjoittamani päiväkirjat ottaen niistä irti kaiken mitä saan. Olen nyt vuodessa 1991, ja melkein itku silmässä kirjoittelen isän syövästä, heikosta lukiomenestyksestäni, meidän perheen ongelmista ja pahoinvoinnista, omiin oloihini eristäytymisestäni, ujoudestani ja suunnattomasta tyttöystävän kaipuustani, ja muista ikävistä asioista joita varsinkin sinä vuonna tuntui riittävän. Marraskuu 1991 oli minulle lohdutonta aikaa.

Me Mattssonit olimme varsinainen kulissiperhe: päältäpäin hyvin toimeentullutta kauniaislaista keskiluokkaa, jolla näytti olevan kaikki hienosti. Sisällä kuitenkin oli kitkaa ja ongelmia, masentuneisuutta ja riitoja. Meistä olisi saanut hyvän saippuasarjan.

Sitten ovat vielä Kotkassa asuneen vaarini minulle kirjoittamat kirjeet, joissa olisi paljon juttuja hänen elämästään. Sähköpostiviestit minun ja lahtelaisen / riihimäkeläisen Marjan välillä. Vantaan ammattiopistolla graafisen suunnittelun opintojen aikana kirjoittamani minä-tutkielma, josta ehkä löytyisi jotain uniikkia juttua. Oma syntymäkirjani ehkä tarjoaisi vielä joitain yksityiskohtia siitä millainen olin vauvana ja ihan pienenä. Ehkä muitakin tietolähteitä löytyisi, jos oikein penkoisin tavaroitani. Tietysti tärkeiden paikkojen nimiä, osoitteita ja muuta nippelitietoa täytyy tarkistaa kartoista tai ihan paikan päällä.

Tekstiä on koossa nyt 35 täyteenahdettua aanelosta, tiivistä tekstiä jota on varaa reippaasti laventaa, värittää ja yksityiskohtaistaa. Kun lasken, että "Sukuni viimeinen" kuvaa tällä hetkellä vasta pientä murto-osaa kaikesta mitä minulla on kerrottavana, ja yksi aanelonen kattaisi ehkä kolme painetun kirjan sivua, niin tuleehan tästä pitkä eepos. Kunpa voisin kopioida kaiken tekstin nettiin, että kaikki saisivat lukea elämästäni. Se olisi nimittäin riipaisevaa luettavaa. Niin paljon on asioita, jotka haluaisin huutaa julki ensimmäistä kertaa eläessäni. Voisin luoda vaikka Bloggeriin blogin, jonne kopioisin kirjoittamani elämäkerran pala kerrallaan. Tosin, jos lähipiirini näkisi blogin, he raivostuisivat kun menen kertomaan julkisuuteen yksityisasioita heistä ja heidän elämästään. Mutta jotenkin haluaisin tekstini julkisuuteen, ei se riitä että kaikki on ainoastaan koneella, päiväkirjoissa ja muistitikulla. Eihän kukaan muu niitä voisi muuten lukea. Haluaisin, että varsinkin ex-koulukaverini saisivat lukea elämäkertani ja vihdoinkin tietää millainen olin ja miten minulla meni. Minulla riittäisi silloin ymmärtäjiä ja lohduttajia. Kerrankin.

Muuten minulla ei ole ihmeempiä kuulumisia. Omenoita olen syönyt viikkotolkulla monta päivässä. Britta-tädilläni on Ruskeasuon siirtolapuutarhatontillaan omenapuu, joka tosin vähän tuhoutui, kun yksi mies leikkasi siitä liian paljon oksia pois varsinkin latvasta. Siitä huolimatta puu kantoi ihan kohtalaisen sadon, ja kannoin kotiin muovikassillisen omenoita. Ex-perhepäivähoitajani Hindrénit toivat Inkoosta omien omenapuidensa satoa pari kassillista. Töissä löysin yhdestä junasta muutamia omenoita.

Kävin vihdoinkin viime keskiviikkona salaa vanhempien luona hakemassa pois muutaman minulle kuuluneen vinyyli-LP:n, joka oli jäänyt heidän luokseen. Olin vuosia ajatellut salakuljettaa ne sieltä jonkin vierailun yhteydessä, mutta ilman tilaisuutta. Eero Raittisen Boxcar-yhtyeen "Necktie Party" (1978) oli tärkein. Minulla oli siitä kyllä digitaalikopio muistitikulla, mutta eihän se minulle riitä. Sitten Dexy's Midnight Runnersin "Too-Rye-Ay" (1982). Pikkupoikana ihastuin levyn kanteen ja kinusin marketissa levyä itselleni. Äitini suostui ostamaan sen. No, vaikka "Come On Eileen"-hitti oli minulle tuttu, en pitänytkään muista kappaleista, ja levy hautautui hyllyyn. Nyt se maistuu hyvältä. Vielä "Synthesizer Greatest" osat yksi ja neljä. Hollantilaisen Ed Starinkin sovituksia vanhoista syntsahiteistä, noita levyjä mainostettiin vuonna 1990 telkkarissakin. Juice Leskisen kokoelman "Parhaat" (1982) ostin vain yhden tai kahden ennenkuulemattoman biisin takia. Enpä kummemmin välitä levystä enää, mutta onpahan nyt taas minulla kuitenkin.

Nikke vain oli kotona kun kävin siellä Laurinlahdella. Ressukka kuulosti aika huonolta ja vaikutti vanhuuttaan väsyneeltä. Olikohan se sitä normaalia kissan kurinaa mitä kuulin vai pihisikö Niken hengitys? Mahtoiko olla viimeinen kerta kun sain nähdä hänet ja silitellä?

Sain tekstarin Osuusluotto-pikavippifirmalta, ja hain netistä paikan palvelunumeron. Soitin siihen seuraavana päivänä ja järjestin itselleni markkinointikiellon. Näin menettelen tästä lähin joka pikavippitarjoustekstarin kohdalla, sillä minun on pakko saada nuo viestit loppumaan. En halua niitä enää kännykkääni ainuttakaan.

Töissä yövuorojen alkamisaika siirretään ensi maanantaista alkaen kello yhteentoista, ja päättymisaika seitsemään. Se tarkoittaa, että ehdin torstai-iltaisin kello 21.00 saunavuoroon. Mukavaa päästä saunomaan, olenhan maksanut sen 7 euron kuukausimaksun aivan turhaan nämä viime kuukaudet.


6.10.2010

Elämäkerrassani riittää hommaa. 1991-1992 oli niin paljon huomattavia ja isoja tapahtumia, että tekstiä pukkaa massoittain. Päiväkirjoissani on todella hyvin kirjoitettuja merkintöjä, 1992 esimerkiksi perusteellisia kuvauksia isän kuolemasta, sen jälkeisistä selvittelyistä, Nikke-kissan saapumisesta taloon ynnä muusta. Lisäksi ne tarjoavat paljon tietoa muistakin ihmisistä joiden kanssa elin ja joihin sain tutustua. En minä hirveän paljon saanut kanssaihmisistäni tietää, jopa muutamat sukulaisuussuhteet ovat minulle epäselviä, mutta kaiken minkä kuulin kirjoitin kyllä huolellisesti ylös. Itse en koskaan tullut kysyneeksi mitään, hölmöä kyllä. Tietenkään en enää muista kuin korkeintaan hämärästi kaikkia elämäni tapahtumia, jos ollenkaan. Päiväkirjani ovat todella arvokkaita!

Voin nyt lisätä tekstiin mehukkaita anekdootteja, jotka unohdin kirjoittaa päiväkirjoihini. Onneksi muistan ne vielä. Muitakin ylöskirjaamattomia muistoja on kosolti.

Isäpuolenikin piti päiväkirjojen kirjoittamista todella hyvänä asiana. Kerran hän sanoi toivovansa, että olisi itsekin ryhtynyt tekemään samaa.


13.10.2010

"7. huhtikuuta englannin keskustelutunneilla puhuttiin eutanasiasta, mitä kannatan ehdottomasti. Miksei ihmisiä saisi tappaa jos he letkuihin kytkettyinä sitä toivovat? Sitävastoin eläimiä tapetaan jos ne kituvat. Se on epäoikeudenmukaista! Ihmisten tahtoa pitäisi kunnioittaa, sillä kärsijä itse tietää aina parhaiten missä jamassa on. Sitäpaitsi ihmisiä on ihan liikaa. Kukaan ei enää hyväksy luonnollista karsiutumista, eli sitä että heikot kuolevat, vaan heikotkin yritetään pitää väkisin hengissä halusivat he sitä tai eivät. Nämä kuluttavat paljon enemmän kuin mitä ehtivät antaa, ja on väärin että tällä tavalla tuhlataan turhanpäiväisyyksiin. Ja jos nyt joku jossain toivoo armomurhaa, mikä pyyntö häneltä evätään, ja sitten paranee ja on onnellinen ettei hänen pyyntöönsä suostuttu, niin sellaiset tapaukset ovat harvinaisia. Jos potilas toivoo kuolemaa, voin ymmärtää että psykologit ja lääkärit kieltävät sen, mutta jos omaisetkin toivovat armomurhaa, toive pitäisi toteuttaa epäröimättä. "On kyse ihmisen omasta elämästä", sanovat tietysti monet, mutta mitä virkaa on sellaisella elämällä jossa letkuja on kaikkialla, jossa vain maataan paikalla ja jossa jokainen hengenvetokin kuluttaa voimia? Jos ihminen kärsii, miksi tehdä kuolemakin vaikeaksi?!

Lakia pitäisi muuttaa, sillä se on julma antaessaan ihmisen kärsiä kieltämällä armomurhan tyystin. Myös omaiset kärsivät potilaan kokemista kivuista, ja heillä olisi varmasti muutakin ajateltavaa. Kärsimys on pahaa. Miksi sitten kuitenkin kulutamme niin paljon rahaa ja energiaa yrittäessämme ylläpitää sitä? Jo laitteet jotka pitävät ihmisen hengissä maksavat enemmän kuin ehtivät tienata takaisin. Luonto haluaa ihmisen kuolevan, ja luonnon tahtoa on vastustettu jo liian paljon ja liian kauan.

Isäni kuoli syöpään. Muistan vieläkin miten hirveältä hän näytti. Ei ihme etteivät monet pidä sairaaloista. Niissä yritetään pitää liikaa ihmisiä hengissä.

Ihminen on kuin viherkasvin lehti. Kun se kuihtuu, se on nypittävä pois roskaamasta. Ja tämä yhteiskunta on pullollaan näitä kuihtuneita lehtiä.

Miksi muuten puolikuolleita kutsutaan kasveiksi? Kasveissakin on enemmän elämää.

Tämä "tapetaanhan eläimiäkin"-pointti synnyttää toisenkin keskustelunaiheen, nimittäin ihmisen ja eläinten välisen suhteen. Myös eläimet ovat tietoisia omasta elämästään. Joku ehkä sanoo, ettei läheskään niin paljon kuin ihmiset, mutta se vain johtuu siitä että niin moni asia tässä maailmassa on ihmisten luomaa. Niin moni asia, joita eläinten ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Katsokaa vaikka ikkunasta ulos. Harmaata, tylsää, ikävää. Se on ihmisen luomaa se. Jos olisimme yhä kivikautisella tasolla, eläimet olisivat yhtä tietoisia elämästään kuin me, ja päinvastoin. Ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteita, suojaa ja kiintymystä. Ei siis enempää eikä vähempää kuin eläimetkään. Mutta ihmisellä on tietty tarkoitus tässä maailmassa, ja silloin päästään siihen mikä meissä ihmisissä on erityistä: järkeen. Elämän tarkoitus on järki, kunhan sitä käytetään oikein. Nimittäin luonnon tasapainon vartioimiseen. Mutta ihminen on tullut liian tietoiseksi omasta älystään, ja alkanut käyttää sitä maailman hallitsemiseen. Tämä "yritetään pitää heikotkin hengissä"-mentaliteetti on jostain käsittämättömästä syystä iskostunut päähämme. Miksi me kutsumme itseämme "ihmisiksi", muuten? Koska luulemme olevamme jotenkin parempia kuin eläimet, vaikka niin kauan kuin älyään käyttää väärin, ei ole eläintä arvokkaampi.

Äly on arvokkain omaisuutemme. Vioittuneen ruumiin voi korjata, mutta jos järki viedään, menköön koko henki saman tien. Ei henkisesti vastasyntyneellä ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Sellainen vain kärsii, eikä se ole varmaan hänestäkään kivaa.

Tietysti elämässä tarvitaan kärsimystä, mutta niinhän eläimetkin kärsivät aina silloin tällöin. Se voi olla tärkeä kasvu- ja varttumisalusta."

Suunnilleen näin kirjoitin päiväkirjaani 7. huhtikuuta 1994, ja pysyn näissä kannoissa edelleen. Nyt tämä lukee sitten elämäkerrassani, jossa olen päässyt 1994 lokakuuhun asti.

Harkitsen, voisinko laittaa tähän vuodatussivulle valikoituja otteita "Sukuni viimeisestä"...


16.10.2010

Vippi.fi ja OK Money ovat nyt myös järjestäneet minulle markkinointikiellon.

Elämäkerrassani on 73 sivua, ja kaikki päiväkirjat on käyty läpi. Melkein kaikki ylöskirjaamattomat muistoni elokuuhun 1995 mennessä ovat nyt myös mukana. Nyt käyn isoisäni 1988-1997 kirjoittamien kirjeiden kimppuun, ja sen jälkeen ovat vuorossa sähköpostiviestini Marjalle ja Katjalle. Katsotaan mitä niistä saan irti.

Kirjoittaessani ovat isot asiat selkiytyneet. Nyt ymmärrän lopullisesti, miksi minusta tuli 80-luvulla niin hiljainen ja sulkeutunut, ja miksen ole aikuisena kyennyt hyödyntämään lahjojani... Kaikki palaset ovat loksahtaneet paikoilleen. Syy ei ollut edes omani...

Täytyy toivoa, että vielä saan elämässäni jotain aikaiseksi. Nyt kun tiedän, mikä minua aina vaivasi ja miksi minusta tuli sellainen kuin tuli, pystyn ehkä voittamaan henkiset traumani ja tekemään jotain luuserimaisuudelleni. No, ehkä tuo oli turhan optimistisesti sanottu, mutta jotain saattaa tapahtua. Jotain muutosta parempaan.

Otin yhden romaanin kirjahyllystäni malliksi, ja muutin elämäkertani sivukoon, fontin ja muut sivun asetukset sitä vastaaviksi. Sivumäärä kasvoi 310:een. Ei hassumpaa. Kerrottavaa on vielä paljon. Sitten vielä kuvia päälle.

Olen päättänyt, etten lisäile näille kotisivuilleni otteita elämäkerrastani. Tulisi liikaa tekstiä ja liikaa sivuja tälle sivustolle. Kun elämäkertani on joskus ensi kesänä valmis, uploadaan sen nettiin ja laitan tänne latauslinkin.

 

10.11.2010

Velka maksettu! Viimeiset 298 euroa menivät tänään tililtä. Samoin nettilasku ja Visa-lasku. Sain niin hyvän tilin, että jäi vielä 140 euroa yli. Vuokranmaksu jää taas 25. päivään, mutta onneksi minulla on kärsivällinen isännöitsijä. Kyllä helpottaa, kun velkataakka poistui.

Rip Kirby poistuu kosta Hesarista. Harmi, olen vuosikausia kerännyt noita strippejä ja laittanut kansioon. Nuorena vuonna 1986 tai niillä paikkeilla Kavallintiellä asuessani keräsin Hesareista muutaman Kirby-tarinan, ne oli piirretty vuosina 1973-1980. Vanhin niistä oli juuri se tarina, joka julkaistaan Hesarissa tällä hetkellä. Muistot heräävät eloon. Tosin tämä ko. tarina on enää keskinkertainen ja ne myöhemmin piirretyt tarinat olivat aivan kamalia, joten Hesari lopettaa Rip Kirbyn juuri kun se lopullinen tasonromahdus tapahtuu. Siitä huolimatta olisin halunnut kerätä nuo 70-luvun jälkipuoliskon huonotkin tarinat uudestaan talteen. Vuosia sitten päätin, että sitten kun Hesarissa päästään 60-luvun strippeihin, alan kerätä niitä. No, aloitinkin jo 1958 marraskuussa aloitetusta tarinasta, kun se alkoi niin hyvin ja jatkui yhtä hyvänä. Siinä vaiheessa John Prentice oli jo muutaman vuoden piirtänyt Kirbyä. Muistan vielä hyvin kohdan, jossa piirtäjä vaihtui. Se oli yhden tarinan keskellä. Roisto oli saanut järjestettyä Desmondin vankilaan ja myhäili tyttöystävälleen, että "En saanut Kirbyä vankilaan, mutta sainpahan hänen palvelijansa. Se on melkein sama." Tyttöystävä kysyi, mitä hän aikoo seuraavaksi tehdä. "Bisnestä, kuten aina. Ketään ei ole häiritsemässä." Piirrostyyli huononi yhtäkkiä tuossa kohdassa, ja muutaman signeeraamattoman stripin jälkeen Prenticen nimi ilmestyi strippeihin. Hesari on hypännyt useiden tarinoiden yli, harmittavaa. Kansioissani on isoja aukkoja niissä kohdissa mihin nuo tarinat kuuluisivat.

En ole aito Kirby-fani, ehkä tärkein syy strippien keräämiseen on se, että kun ne ovat niin hyvin piirrettyjä, voisin ottaa niistä mallia ja inspiraatiota kun yritän kehittää omia taitojani.

 

24.11.2010

Nyt on etusivulla vihdoinkin soitin, josta voi kuunnella näytteitä niistä 13 tunnistamattomasta biisistä, jotka minulta löytyvät. Osan on nauhoittanut kaseteille äiti, osan isä, osan minä itse. Sitten minä olen kopioinut ne kaseteilta tietokoneelle ja polttanut CD-levyille. Kasettien digitalisoimisen jälkeen olen onnistunut tunnistamaan kahdeksan tuntematonta kappaletta, mutta 13 on siis vielä tunnistamatta. Toivottavasti muut osaavat auttaa minua. Olen kerran aiemminkin yrittänyt saada tuollaisen soittimen kotisivulleni, mutta silloin en päässyt puusta pitkään. En osannut. Nyt onnistui, siellä se Divshare-soitin on. Kovin on irrallinen elementti sarjakuviin keskittyvällä sivustolla, mutta omatpahan ovat nämä sivuni ja minulla on oikeus laittaa tänne mitä mieleen juolahtaa. Ja minun mieleenihän juolahtaa kaikenlaista, kun olen aina ollut sellainen ideapankki.

Pikavippitarjouksia ei taida tulla enää kännykkääni. Kaikkiaan neljään palvelunumeroon soitin ja järjestin markkinointikiellon, se taisi olla siinä. Nyt on ollut viikkotolkulla hiljaista.

Kehuin joskus aiemmin täällä vuodatussivulla Helsingin Sanomien Billeriä. Ei se niin hyvä olekaan, liiaksi tekijän omaa skitsoa persoonaa mukana ja mauttomia tajunnanvirtajuttuja. Wulffmorgenthaler on hyvä, vaikka se pitäisi julkaista joko alkuperäisessä värillisessä muodossaan tai sitten ei ollenkaan. Väärää johtopäätöstä kaipaan vieläkin takaisin, vaikka minua häiritsikin vähän sarjan kaksijakoisuus. Etenkin, kun se toinen jako oli ilmeistä Lassi & Leevi-kopiointia.

Nykyisistä Hesarin sarjoista Kamut on piristävin, vaikka minua vaivaa juttujen minimalistisuus. Hyvin monissa stripeissä ei ole oikein minkäänlaista pointtia, ja perusvitsejä varioidaan liikaa. Ne pähkinöitä viskelevät oravat kyllästyttävät jo. Silti piristävä sarja. Masiin en ole kyllästynyt, toisin kuin monet muut. Minusta sarja porskuttaa vielä hyvin. Mutta se Harald... Voi voi... Sunnuntaistripeissä olisi vielä enemmän karsimisen paikka. Velho, Santeri, Karvinen ja Harald mäkeen!

Kuka muistaa vielä Hesarissa ammoin julkaistuja sarjoja? Masan arkki, Punasulka, Rauli Nordbergin Taneli, Harri Vaalion Punaniska, Tiikeri (Bud Blake, hyvä että päästiin tästä eroon, sekin oli loppuvuosina niin pahasti kuivettunut sarja)... Sitten niitä sunnuntaisivun nopeita pistäytyjiä: Mummo (Karvis-assistentti Brian Strater, raivostuttavan jähmeä piirrosjälki), Leena (Greg), Pallo jalassa (Kai Kujasalo, en oikein fanita Kujasalon liian helppoa sarjistyyliä), Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Pentti Otsamon Arkeen. Vielä antiikkisempaa eli sekä sunnuntai- että arkisarjana julkaistu Leo (päähahmoina erämaassa asuvia leijonia, sivuhahmoista muistan ikälopun kilpikonnan), sekä jokin arkisarja joka kertoi fiinistä puudelinartusta ja sen isäntäpariskunnasta, piirtäjänä joku Carpenter tai Charpentier. Sitten oli tietysti Akua ja Mikkiä. Mikiltä julkaistiin monta vuotta sitten Bill Walshin ja Floyd Gottfredsonin jatkuvajuonisia fantasia- ja seikkailutarinoita ja otin kaikki talteen, mutten onneton tajunnut säästää niitä pitempään. Roskiin menivät hienot kertomukset taikasormuksista, maankuoren alle matkustamisista ja intialaisista fakiireista jahtaamassa Mikkiä merellä, jossa odottaa satumaisia kulta-aarteita. Suomalaisia oli arkistrippipuolella runsaasti aikoinaan ennen kuin Viivi ja Wagner saatiin. Mustapukuinen mies (Ari Kutila), Pusuanna (Ursula Niemistö), Teuvo Lyly, iki-ihana Jasso-kissa, Nora Paakkasen Oskari, Joonas (yksi 50-luvun seikkailu jonka otin talteen ja liimasin kansioon, Armi Kuusela tarinan ilmiselvänä inspiraationa), Harri Vaalion Pasi (leikkasin nekin talteen, minulla on vanha "JP-sarjat"-albumi jossa on Pasia, Nordbergin Tanelia, Vaalion Hapsutakkia ja Toni Tammen Huisviliä, laitoin Hesarin julkaisemat Pasit sinne väliin). Mitäs vielä on Hesarissa julkaistu? No, jossain sisäsivuilla oli yhteen aikaan 80-luvulla Joakim Pirisen sivun sarjoja. Hassua muuten että muistan vieläkin ensimmäisen Hesarin julkaiseman Valtiaat-stripin, jossa pääministeri puhuu pöntössä eduskunnalle ja saa mustesuihkun naamaansa. Se oli kai ennen 80-luvun puoltaväliä?

En ole ostanut viime vuosina kuin yhden sarjakuva-albumin ja se oli Tuuli Hypénin Nanna. Minua jäi vaivaamaan muutama asia, kun se ilmestyi Ilta-Sanomissa Kuukauden kotimaisena, ja hankin albumin saadakseni näihin asioihin selvyyden. Ensimmäiset stripit menivät minulta jopa ohi, kun se oli marraskuussa ja minä olin marraskuun alussa työttömänä. Se albumi oli hyvä hankinta, vaikka vähän mietityttää, että tuliko liikaa paukkuja kerralla ulos. Riittääkö niitä vielä, jos Hypén aikoo sarjaa jatkaa? Ulkomaisista sarjoista tilaan netin kautta Rip Kirby- ja Pogo-kokoelmia heti kun se Pogo-kokoelma joskus hamassa tulevaisuudessa saadaan markkinoille. Julkaisuajankohta senkun siirtyy siirtymistään. Onhan noita vanhempia Pogo-kokoelmia myös Amazonissa myynnissä muttei aivan kaikkia, ja myytävissäkin on pari yllättävän ryöstöhintaista kirjaa halvempien seassa. Tuo tuleva kokoelma on paksumpi, joten kannattaa hankkia se ennemmin - jos se nyt saadaan koskaan ulos. Huono ajankohta tämä Pogon hankkimiselle, olisi pitänyt olla kärppänä tilailemassa noita vanhoja kokoelmia muutama vuosi sitten. Ja tuo uusi kokoelma ilmestyy kai vasta muutaman vuoden päästä...

 

18.12.2010

Ikävä kyllä kaikki aiemmat vaikeudet, ongelmat ja vaikeat ajat tuntuvat vaikuttaneen mielenterveyteeni. En ole ihan entiselläni, huomaan sen itsekin. Töissä olen usein omissa maailmoissani enkä kuuntele muita, en hymyile koskaan, puhun todella vähän ja olen välillä oikukas. En hymyile vapaa-aikanakaan koskaan, olen kadottanut sen ominaispiirteen. En tiedä paranenko koskaan täysin, mutta toisaalta voi olla että tämä talvikin vaikuttaa.

Muuten menee hyvin. Rahaa on, ostelen levyjä aktiivisesti - ehkä liiankin. Ainoa harmi on, etten ole ehtinyt kirjoitella omaelämäkertaani pariin kuukauteen. Se on nyt puolessavälissä ja haluaisin kovasti jatkaa kirjoittamista. Vanha "kaverini" entisestä musiikkiblogistani, HarrisonX, joka aina lähetteli kommentteja, levytoiveita ja piti omaakin blogia, on kärsinyt tietokoneen kovalevyn vaurioitumisesta ja hukannut suuren määrän minultakin lataamaansa musiikkia. Hän on pyytänyt minua rippaamaan niitä levyjä uudestaan ja vielä lisää siihen päälle, kun olen saanut levykokoelmaani runsaasti lisää levyjä jotka häntä kiinnostaisivat. Niinpä kaikki vapaa-aikani on viime viikkoina kulunut vinyylilevyjä ripatessa ja skannatessa ja levynkansien koostamisessa. En tiedä koska pääsen kirjoitustöihin taas. Silloin kun pidin musablogia, varastoin kaikki mp3:set ja jpg-kuvat datalevyille, mutta heitin ne roskiin kun tuli se rikosjuttu. Pelkäsin että poliisi tutkii asuntoni ja keksii, että tämä kaverihan on syyllistynyt muihinkin laittomuuksiin eli musiikin laittomaan levittämiseen. Samasta syystä lopetin bloginikin. Olen nyt yrittänyt haalia tekemiäni levykansikuvia takaisin torrenteista ja SoulSeekistä ja saanutkin jonkin verran niitä takaisin. Auttaa vähän. Nyt tallennan omistamistani LP-levyistä tekemäni kannet muistitikulle. Sieltä niitä voi kätevästi poimia jos joku RateYourMusicin käyttäjä pyytää minulta samoja levyjä joita olen jo aiemmin antanut jollekulle toiselle. Ei tarvitse skannata levyjä uudestaan ja koostaa kansia, pelkkä rippaaminen riittää. Tämä kaikki vain syö aikaa kirjoittamiselta. HarrisonX on itse työkyvyttömyyseläkkeellä joten hänellä sitä aikaa riittää. Itse olen aina vaan yöt töissä ja päivät nukun.


25.12.2010

Kävin isäpuolen ja äidin luona Espoon Laurinlahdessa viettämässä rauhallista jouluiltaa kolmen kesken. Ei lahjoja, ei kuusta, vain hyvää ruokaa ja yhdessäoloa. Sellaista meidän perheessä. Kun isäpuolen tyttäret on kohtalo kaikkine yhteensattumineen ajanut Turun liepeille asumaan, niin ei meillä enää nuo tapaamiset onnistu kuten joskus ennen. Tavataan kun päästään ja kun aikaa riittää, mutta hyvin vaikea on kaikkia saada samaan paikkaan yhtäaikaa. Vain minä olen enää tarpeeksi lyhyen matkan päässä.

Nikke-kissa kuoli lokakuussa. 28.10. hän nukkui pois kotonaan. Keuhkot eivät oikein saaneet enää ilmaa ja sydän petti. Isäpuoli oli jossain kyläilemässä ja kuorolla, jossa äiti laulaa, oli konsertti sinä päivänä. Nikke oli sinä päivänä erityisen uupunut, joten isäpuoli kantoi hänet keittiön pöydän alle lepäilemään, laittoi peitteen alle ja vielä päällekin ja lähti ulos. Muutamaa tuntia myöhemmin isäpuoli palasi ja totesi että Nikke oli nukkunut pois. Seuraavaksi päiväksi oli ehditty jo suunnitella eläinlääkärille menoa - viimeinen nukutuspiikki - mutta sitä ei sitten tarvittukaan tehdä. Nikke osasi lähteä itsekin. Minulle tuli melkein kyyneleet silmiin, kun katselin valokuvaa Nikestä. Siihen oli teipillä kiinnitetty yksi hänen viiksikarvoistaan...

Nikke kuoli siis suunnilleen tasan kuukausi sen jälkeen kun kävin Laurinlahdella hakemassa älppärini pois.


 

5.1.2011

Jaaha, Hesariin on nyt sitten saatu ne uudet sarjakuvat - tai ainakin pari ensimmäistä. Kuten on jo aiemmin koettu, uudistuksissa on sekä hyvää että huonoa. Ensin hatunnosto Hesarille Billerin poistamisesta. Pidin sarjasta aluksi, mutta mitä enemmän luin sitä enemmän se aiheutti oksetusta. Useimmat vitsit edustivat vain huonoa makua. Rip Kirbyä tulee ikävä, olisin vielä jatkanut strippien keräilyä. Mietin, tilaisinko Alex Raymondin stripeistä kootut kirjat Amazonin kautta, ja päädyin siihen että en tilaa. En minä niin kovasti kuitenkaan Kirbyä fanita. Mutta sitten ne uudet tulokkaat? Rauta-Reetta vaikuttaa taas sellaiselta jenkkitusinatuotteelta, ja kvaak-nettikeskustelussa muistaakseni joku sanoi että Hesarin toimitus ei halua lisätä amerikkalaisten sarjakuvien määrää. Ärrh! Muumit taas... Ne on jo niin luettu. Minulla on kaikki Muumi-kokoelmat ja mieluummin luen niitä kerralla ahmien kuin samoja sarjoja sanomalehdestä strippi kerrallaan. Vilkaisin jo miten tuo velvollisuudentunto-tarina jatkuu ja päättyy.


Sunnuntaisarjoista poistuvat Sekametsä (no lopultakin!) ja Hannes (hmm, ei kärjessä poistolistallani, kyllähän sitä luki mutta aika yksitoikkoiseksihan se oli käynyt). Tilalle kaksi loistohankintaa eli Nanna ja Pondus. Viimeksimainittuhan teki ranskalaisen visiitin Iltalehden viikkoliitteessä, kiva kun palaa edes jonnekin. Karvista ja Haraldia ja paria muuta melkein yhtä kulahtanutta sarjaa täytyy yhä jaksaa, ei värit niitä piristä.



11.1.2011

Olin tänään hammaslääkärillä, mutta muuta ei lekuri tehnyt kuin poisti hammaskivet ja puleerasi pinnat. Hän oli päättänyt, että oikeanpuoleiset viisaudenhampaat saavatkin jäädä, ei niitä tarvitsekaan poistaa. Vasemmanpuoleiset hän poisti, koska ne olivat vinoonkasvaneita. Lekuri suoritti vain hammaskiven poiston. Enää ei tarvitse hänen pakeilleen mennä. Tuo pikkuoperaatiokin maksoi tosin 160 euroa. Huh, kyllä nuo lääkärit osaavat nyhtää rahoja ihmisiltä.

Jossain vaiheessa järjestän sitten sen hampaiden valkaisun jota olen jo vuosia suunnitellut. Nyt kun hampaat ovat kunnossa, sen voi hoitaa.



5.2.2011


"Cher: En aio vielä lopettaa"

No ei tietenkään. Muovihan on ikuista.

"Christina Aguilera: Sain kroppani takaisin"

Kenen kroppa sitten on hänet maineeseen vienyt?

Hosni Mubarak taas pelkää, että jos hän eroaa, Egypti suistuu kaaokseen. Täh??? Ei ole tainnut mies katsoa ollenkaan ulos ikkunasta.

Täällä Suomessa taas ovat vuorossa Vesa Keskisen ihmeelliset seikkailut, osa 2814. Se mies on varsinainen vaelteleva performanssiesitys.



10.2.2011

Alan olla huolissani itsestäni. En jaksa enää oikeastaan mitään. Tunnen masennusta ja yleistä haluttomuutta, eletty elämä painaa liikaa, ja kai tämä talvikin vaikuttaa. En tiedä syönkö väärin tai liian vähän. Kotona valvon yövuoron jälkeen klo 12-13 asti, nukun 9-10 tuntia ja herään juuri silloin, kun pitää alkaa valmistautua töihinmenoon. En siis ehdi edes valmistaa iltateetä saati sitten nauttia sitä. Töissä jaksan muutaman tunnin, ja sitten voimat hupenevat. Elän enimmäkseen teellä ja jugurtilla sekä ruisleivällä, jonka päällä on juustoa, kinkkua sekä runsaasti kasviksia. Kerran pari viikossa syön tuhdin annoksen kanaa ja riisiä, ja sitten on tuntikausia ähky olo. Sitten ei teekään mieli kunnon ruokaa muutamaan päivään.

Viimeksi minulla oli vapaapäivät viime viikon tiistaina ja keskiviikkona. Nyt on torstai, seuraavat vapaat ovat lauantaina ja sunnuntaina. Kaksi yövuoroa täytyy vielä jaksaa. Yövuorolaisia on ollut paljon sairaina, ja yöt on jouduttu hoitamaan 3-4 hengen ryhmällä, mikä on vähän. Kuusi työntekijäähän on optimi. Ei minulla sinänsä ole vaikeuksia jaksaa töissä, koska erotan työ- ja vapaa-ajan tiukasti toisistaan ja otan vapaalla rauhallisesti, suorastaan velttoillen. Jaksamistani verottaa vain se, että olen kokonaan maahanmuuttajien ympäröimä. En jaksa enää kuulla pelkkää venäjää ja viroa ympärilläni. Tulee ulkopuolinen olo. Energiatasoni on huono, eikä elämänvoimastani ja -ilostani ole paljon jäljellä.

Vaikka olen 36, nuorekas ja runsastukkainen, huomaan päälaellani muutaman harmaan hiuksen. Nypin ne kylmästi pois.


12.2.2011

Mitä jos hyppäisin alas Ilmalan ratapihan sillalta juuri junan tullessa kohdalle? Teenkö sen töihin mennessä vai töistä tullessa? En jaksa enää! Ihmiset senkun aiheuttavat pahaa oloa toisilleen. Häpeän itsekin sitä että olen ihminen, samaa sakkia kaikkien muidenkin maailmantuhoajien kanssa, brrr... Vaikka yritänkin elää mahdollisimman rauhallisesti ja siivosti, en silti koe tätä roolia arvokkaaksi. Mieleni tekisi juosta jonkin eläimen luokse ja vuolaasti pyydellä anteeksi kaikkea ihmisen aiheuttamaa vahinkoa. Kun minuakin on kohdeltu niin huonosti, tekisi mieli antaa samalla mitalla takaisin, mutten voi, koska olen niin kiltti. Sen sijaan olen yksin mustan sieluni kanssa ja yritän nuolla haavojani.


22.2.2011

Warner Brothersin Looney Tunes-animaatiot ovat loistavia. Yritän katsoa koko kokoelmani lyhyen ajan kuluessa ja arvottaa ne RateYourMusicissa. Ylimääräistä hupia tuottaa suomenkielisten tekstitysten luominen päässäni. Olisi hauskaa tekstittää leffoja, ja tehdä homma paremmin kuin jotkut. Yksi parhaista: "Bully For Bugs", jossa Väiski Vemmelsääri jallittaa härkää espanjalaisella areenalla. Haukkumasanat "What a gullibull! What a nincowpoop!" ja "What an imbecile! What an ultramaroon!" on käännetty tylsästi "Herkkäuskoinen härkä. Säälittävä sonni." ja "Imbesilli. Uskomaton urvelo." Miten olisi: "Mikä härkäpönttö! Mikä lehmäntti!" ja "Jo on impässilli! Ääripäätön!" Ei siinä tarvita kuin ajattelukykyä.







1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98    99    100    101    102    103    104    105