Curtis Mayfield: Curtis (1970)

Superfly - The Original Motion Picture Soundtrack (1972)

Minulla on usein vaikeuksia tiukasti falsetissa laulavien vokalistien kanssa. Falsettilaulu tuppaa enemmänkin ärsyttämään minua. Esim. Smokey Robinson on sellainen laulaja, etten oikein jaksa kuunnella häntä. Curtis Mayfield kuuluu melkein samaan sarjaan - There's No Place Like America Today -levyn jälkeen hänen ylärekisterinsä alkoi käydä rasittavaksi. Tosin levytkin heikkenivät siinä samalla, ja sekin vaikuttaa.

Mutta nämä kaksi levyä ovat kovaa kamaa.

 

Cymande: Second Time Round (1973)

Promised Heights (1974)

The Message (1999)

Cymande on ihan netin musiikkiblogiviidakosta löytynyt hieno brittibändi. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan heistä, mutta tykkäsin heti heidän musiikistaan, joka tuntui olevan peräisin jostain saaresta Väli-Amerikassa. Osa soittajista olikin tosiaan kotoisin Guyanasta, Jamaikalta ja St. Vincentistä. Cymanden levyt ovat genreen nähden suhteellisen vähäeleisiä ja rauhallisia, musiikki ei varsinaisesti kiehu, mutta kuplii mukavasti. Saattaa siis vaatia joillakin muutaman kuuntelukerran ennen kuin kolahtaa, mutta kannattaa jaksaa.

The Message on tupla-CD, joka sisältää koko vuosien 1972-74 tuotannon: kolme albumia ja muutaman aiemmin julkaisemattoman raidan. Tuo kokoelma oli joitakin vuosia sitten yli sadan euron arvoinen Amazonissa ja MusicStackissa, mutta onnistuin hankkimaan MusicStackin kautta, kanadalaisesta AMZ Music -levykaupasta kappaleen, josta kansivihko oli lähtenyt lätkimään. Hinta oli 57,99 dollaria. Puuttuvasta kansivihosta viis, tuon summan olin valmis kokoelmasta maksamaan, en yhtään enempää.

Tilasin CD:n 8. heinäkuuta 2010, myyjä ilmoitti vasta 19. elokuuta että maksu oli saapunut perille, ja postitti sen kaksi päivää myöhemmin. Että osasi olla jahkailevaa palvelua! Muutenkin jouduin pettymään AMZ Musiciin. Pulju liittyi MusicStackiin tammikuussa 2010, jolloin minä olin käyttänyt sivustoa jo melkein neljä vuotta, eli se oli vielä uusi tulokas kun tuon Cymanden kokoelman tilasin. En tiedä oliko vain myyjän alkukankeutta, mutta kahden huonon kokemuksen jälkeen en enää viitsinyt tilata häneltä mitään.

 

28.11.2017

The Damned: Damned Damned Damned (1977)

Music For Pleasure (1977)

Problem Child / You Take My Money (1977)

Don't Cry Wolf / One Way Love (1977)

Love Song / Noise Noise Noise - Suicide (1979)

Machine Gun Etiquette (1979)

The Black Album (1980)

Strawberries (LP) (1982)

Strawberries (CD) (1982)

Best of Vol 1½ - The Long Lost Weekend (1988)

Music For Pleasuresta minulla on ollut myös saksalaispainos sameansinisellä vinyylillä vuodelta 1986, mutta myin sen Harrille. Sen olin ostanut Etelä-Helsingissä jossain Fredrikin- tai Albertinkadun tienoilla toimineesta divarista, jonka nimeä en muista. Tuon oranssivinyylipainoksen ostopaikka on myös painunut unhoon.

Don't Cry Wolf -singleni ei ole tuo painos, vaan se on geneerisissä Stiff Records -kansissa ja matriisissa lukee "A PORKY PRIME CUT". Kyseinen sinkku on irrotettu jostain singleboksista. Se on ollut Discogsissa, mutta se on poistettu tietokannasta, koska sitä versiota ei ole myyty koskaan erillisenä. Jouduin sitten merkkaamaan jonkin ihan toisen painoksen omakseni Discogsissa, kun se identtinen ja oikea painos kerran poistettiin. Black and Whitesta minä tämän singlen ostin ihan erillisenä, mutta vasta Discogs-jäsenyyteni aikana olen tajunnut, että se on ollut alunperin osana singleboksia ja joutunut erilleen siitä.

Strawberriesistä on tullut suosikkilevyni näistä. Minua viehättää sen monipuolisuus ja yllätyksellisyys, eikä siinä ole yhtään turhaa kappaletta. Kaikissa biiseissä on jotain. Lukuisat bonusraidatkin ovat viihdyttäviä, Lovely Moneya lukuunottamatta. Vivian Stanshall saa höpistä tuossa seitsenminuuttisessa versiossa aivan liian kauan, ja kun hän vielä toistaa täsmälleen samoja juttuja useaan kertaan, meinaa siinä pinna olla tiukalla. Torture Me -kappaletta luulin parodiseksi lauluksi masokistisesta poikaystävästä, kunnes sain selville, että se onkin eläinten oikeuksien puolesta puhuva vilpitön kannanotto.

 

 

Daryl Hall & John Oates: War Babies (1974)

Mikseivät Hall ja Oates voineet tehdä enemmän tämänkaltaisia rohkeita, vähemmän kaupallisia levyjä? Todd Rundgrenin tunnistettavalla tyylillään tuottamalla levyllä ei ole kuin yksi tyylirikko, Better Watch Your Back. Muuten totaalista kamaa. Kun ostin tämän joskus 90-luvun lopulla Mannerheimintien Free Record Shopista, minulla oli aluksi hieman vaikeuksia niellä koko levykokonaisuutta, vaikka useat kappaleet kolahtivatkin ensikuulemalla. Pian War Babiesista tuli kuitenkin levy, jonka mielelläni laitoin soimaan, kun olotilani oli masentunut, sekava ja levoton. Nyt kun olen löytänyt henkisen tasapainon en enää koe sellaisia fiiliksiä, ja War Babies maistuu ihan muuten vain koska tahansa.

 

Dave Edmunds: Rockpile (1971)

Born to Be With You / Pick Axe Rag (1973)

Subtle As a Flying Mallet (1975)

Get It (1977)

Tracks on Wax 4 (1978)

 

 

Dave Goodman & Friends: Justifiable Homicide? / Take Down Your Fences (1978)

Sex Pistols -tuottaja ja omaa The Label -levymerkkiään ylläpitänyt Dave Goodman teki singlen Liddle Towersin traagisen tapauksen muistolle. Justifiable Homicide? -biisissä kerrotaan yksityiskohtaisesti 39-vuotiaan Towersin 1976 kokemasta pahoinpitelystä Birtleyssä paikallisen poliisin toimesta. Towers kuoli poliisin käsittelyssä saamiinsa vammoihin. Tuomioistuin päätti pari vuotta myöhemmin, että kyseessä oli oikeutettu tappo, mikä aiheutti aikamoista julkista polemiikkia.

Sex Pistolsin kitaristi Steve Jones ja rumpali Paul Cook, perkussionisti Mark Farley, Goodman itse syntsassa, bassossa ja laulussa, ja kolme taustalaulajaa - heidän joukossaan Ben Brierley The Vibratorsista. Siinä porukka.

B-puolella on mielenkiintoinen täyteinstrumentaali. Akustinen kitara pohjalla, taustalla Jones kikkailee sähkökitaralla minkä kykenee ja Farley helisyttää vielä lehmänkelloa (!). Harvoin viimeksimainittua saa kuulla. Ostin singlen, koska sitä kehuttiin Soundissa ja vinyyli on punainen. Laitoin sen heti listalleni niistä punk-singleistä jotka on löydettävä Helsingin divareista, ja sehän oli tarjolla Black and Whitessa. Molemmat biisit pääsivät mukaan ensimmäiselle Punkerous-kasetilleni.

 

Isokynä Lindholm: Isokynä Lindholm (1972)

Sirkus (1973)

Musiikkia (1974)

Lillan (1974)

Fandjango (1975)

Kenen laulu (1977)

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979)

Aino (1982)

 

 

FinnArctic-esittelyt:

"Ever since his recording debut in the short-lived group Ferris, Ralf Henrik Lindholm (1952-) has been an exceptionally prolific and productive singer-songwriter - 27 solo albums and frequent band projects along the way make for an impressive body of work.

Lindholm shipped some demos to Love Records in the winter of 1971-72, calling himself Great Pen Lee. He was urged to change his artist name to Isokynä (Big Pen), which apparently referred to Lindholm's habit of changing the names of his backing groups faster than anyone could keep up with.

"Isokynä Lindholm" introduces an electric and very eager young musician already sporting his own style of writing words: rough spoken language mixed in with rather free-form, stream-of-consciousness expressions.


"Sirkus" is considered one of the all-time classic albums in Finnish rock'n'roll. It's loaded with masterpieces like "Puhtaat laivat", "Jazzikansa tulee", the title track and "Kaikki menee seinään", and the lyrics depicted the life of young city people in a way nobody had done before. "Sirkus" made Lindholm a star with plenty of offers for interviews and magazine coverage, but he didn't desire to have his face fronting every paper, so he put an end to all excess publicity.

After "Sirkus", Lindholm only made some stray acoustic gigs and planned an entirely instrumental album of modern music, inspired by John Cage and Karlheinz Stockhausen. Love Records weren't interested in this project and scrapped it.


Lindholm joined progressive band Orfeus (original lineup Hannu Salakka, Hessu Hiekkala, Klaus Stolt and Wando Suvanto), and gigged performing whatever songs they desired to play at the moment. Orfeus, who had originally played Pink Floyd and suchlike material, were very skillful improvisers.

Record critics treated the album "Musiikkia" somewhat sourly, but with the passing of time this rather melancholy album has gained a good status in Lindholm's oeuvre.


Dave's and Orfeus' originally spontaneous style of working had evolved into something much more ambitious and thought-out. This caused friction within the band, and Orfeus split soon after their penultimate gig in Lilla Teatern, 29th July 1974, was taped and made into this live album.

"Lillan" is a varied collection of songs, ranging from long live jams to blues and a fun Russian-language country novelty song. The original album had eight songs, five more were dug out for the CD reissue.


At the end of 1974 Dave Lindholm planned to leave for USA for some time, but before that he quickly cut a bunch of his old songs in a studio, doing them all in one take. "Fandjango" was taped in two days.

In America Lindholm joined Dance Theatre of Harlem and wrote material that later ended up on Rock'n'Roll Band's "Everybody Needs Dance Music Sometimes" (1975) and Pen Lee's first LP "Closer to the Drum" (1976).

Kenen laulu (1977) (compilation of singles and other odds & ends)

"Vanha & uusi romanssi" is another very simple guitar troubadour album, but "Aino" is deservedly a classic, almost a legendary record. Four long songs with only producer-arranger Otto Donner's strings backing Dave's voice. Immensely beautiful, Devout with a capital D! The song "Pieni & hento ote" was a major hit. Extremely recommendable!"

 

 

Dave Mason: Alone Together (1970)

Levyn sisältö on valjua, mitäänsanomatonta poppia, ja sen tiesin jo kun tilasin MusicStackin kautta tämän LP:n. Minä himoitsinkin tätä vain taide-esineenä. Räiskyvän monivärinen vinyyli, joka on saatu aikaan tiputtamalla väripellettejä kuumaan vinyylimassaan. Kahteen kertaan aukeavat kannet, jotka on leikattu muotoon Masonin pään kohdalla. Pahvitasku vinyylille. Pieni reikä kansien seinään ripustamista varten. Blue Thumb vasta osasikin paketoida levynsä näyttävästi.

 

29.11.2017

David Bowie: Hunky Dory (1971)

The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders From Mars (1972)

Young Americans (1975)

Station to Station (1976)

David Bowie oli yksi niistä artisteista, joiden ajattelin tuovan rock-uskottavuutta levykokoelmalleni. Ajattelin hankkia kaikki vuosien 1969-1980 levyt, mutta onneksi kuuntelin ne ensin allTunesista. Eivät Bowien levyt niin hirveän mieluisia olleetkaan. Useista levyistä löytyi jotain hyvää, mutta kokonaisuus tuntui liian raskaalta eivätkä biisit tuntuneet tarpeeksi lähestyttäviltä. Nämä neljä levyä olivat ainoat, joista pidin kokonaisuuksina.

Young Americans -levyn mukanaoloa 1001 albums you must hear before you die -listalla ihmettelen. Esim. Across the Universeen ei ole saatu mitään uutta näkemystä ja mies oli sillä kertaa turhan kaupallinen ja helppo. Mutta minulle kelpaa.

 

 

Davina: Rock, Shake and Roll (1986)

Joitakin Tapani Ripatin 80-luvulla Ocsidissa soittamia ja kaseteille nauhoittamiani kappaleita olen pyrkinyt haalimaan itselleni joko oikeina levyinä tai mp3:sina. Tämän Davinan kappaleen muistan kuitenkin General Njassan soittaneen Radio Cityssä. "Kivi, pirtelö ja sämpylä", vitsaili Njassa kuuluttaessaan tämän energiapaukun.

 

Dead End 5: Dead Ends (1976)

ME 262 / Mercedes Benz (1976)

"Of course a lot of bad rock'n'roll was made in Finland in the 1970's. So I'll introduce a few examples.

Except that Dead End 5 wasn't a totally hopeless case. They were at least the loudest rock band we had at that time, and female lead vocalist Annika Salminen was a true miracle, with lung power unmatched by any singer before. The band has already been introduced here, but there's more to tell:

A young university student named Kari Heimonen started working as a manager for cult rock'n'roll band Virtanen (two LP's for Love Records: "Haloo" (1974) and "Uusi jääkausi uhkaa" (1975)). He followed them to their gigs, and started a side job as DJ in a school disco in Virtanen's home town Tampere. Heimonen shocked and amused the audience by dressing in drag and having other wild stage antics.

Another management assignment was Sleepy Sleepers in 1975, until a dispute with the band terminated the job contract. When Virtanen showed signs of inner friction in the autumn of 1975, Heimonen filled their gig calendar all the way to the following summer and moved to Turku.

In Turku he met a new and promising rock band, and seeing a lot of potential in their female vocalist, he became their manager and christened the band Dead End 5. Heimonen moved again, this time to Kerava (near Helsinki), wrote the lyrics for the band's first album "Dead Ends" and followed the group on their tours. However, after the band's records were heavily criticized in the press (mostly because of the lyrics which were considered too aggressive), Dead End 5 turned their backs on the manager. The record company executives took this criticism very seriously, and so Heimonen's lyrics for the second LP "Läpilyönti" were heavily censored.

The first LP "Dead Ends" (1976) included several covers, like the single cut "ME 262" by Blue Öyster Cult, "Francine" by ZZ Top, "Mercedes Benz" by Janis Joplin and "Let Me Go Rock'n'Roll" by KISS. Annika Salminen, drummer Olli Kivinen, bassist Jari Salminen and guitarist Rauno Melos are complete animals on this record. Thankfully they allow the listener time to breathe for a while with the calmer numbers "Yön harsot" and "Peilikuvat".

The lyrics are full of spaced-out metaphors and cringe-worthy ridiculousness, but the brilliance of e.g. the original words for "ME 262" is completely lost. About all Heimonen managed to come up with was the word "metallikotka" - metal eagle. The back cover blurb is also most likely written by him, as it's Heimonen all the way:

"DEAD END 5 is English. It's the street you live in. Your mental state. A nuclear charge in the atmosphere. Your insane self. A supernova in the stardust. It's a HARD ROCK band. It's DEAD END 5.

Today a heavyweight champion from Turku, Finland, arrives. DEAD END 5. Music from the black soil. From the endless night between galaxies. From the asphalt jungle. The steel blocks. The deepest voids in your mind. Metal. Electricity. Aggressive pain in your heart. Fantasies. You wander in the terminal night. DEAD END 5 five individuals, also called humans, from the planet Earth, which is the third planet away from a fixed star named the Sun. The cosmic civilizer has returned. Disturbances in your electro-magnetical field. I am intelligence and feeling. The soul of your life. The light of stars. The rhythm of music. The colour of flowers. The female charm. The spirit of science. Your last moment. DEAD END 5."

The early 1977 single "James Dean pop / Teräsneitsyt" could in a way be called Finland's first punk rock record, as the a-side was a cover of Ramones' "Blitzkrieg Bop". The second LP, "Läpilyönti" (1977) also had another Ramones song, "Judy Is a Punk" ("Judy et Jackie Punk") on it. The original songs are credited to the whole group, but Annika Salminen most likely had the strongest hand on the sad ballad "Enkelini". Strange that the album was produced by Pave Maijanen, who openly admitted to hating the band's music. "Läpilyönti" is musically a little more toned down than the debut, perhaps Maijanen tried to make it more tolerable for people like him?

After the Dead End 5 episode, Heimonen formed his own company, Rock-Show, and became a rockabilly manager. The 1950's revival took on Finland by storm side by side with punk rock, and Heimonen's first act became the leading Finnish rockabilly band, Teddy & The Tigers.

Anyway, I'm glad that I finally own the "Dead Ends" LP, even if it meant ordering it all the way from Japan! It has some collector's value and it's in a way a rather good record. Supercharged rock'n'roll from a country where rock records weren't all that common at that time.

The other LP I got from Japan will be introduced next."

Noilla sanoilla esittelin Dead End 5:n Dead Ends -LP:n FinnArcticissa. Kyllä, tilasin levyn tosiaan MusicStackissa Snow Records Japan -nimisestä putiikista, ja samaan syssyyn pyysin lähettämään vielä tamperelaisen Triesin esikois-LP:n. Kaksi levyllistä huonoa suomirockia Japanista.

Minulla on ollut kaikki muutkin Dead End 5:n levyt, Läpilyönti-LP ja kaksi singleä, mutta luovuin niistä. On kaduttanut siitä lähtien.

Jos kiinnostaa, etsikää käsiinne Juho Juntusen päätoimittaman Huuli-lehden viimeinen numero 11/1977. Siitä löytyy Heimosen kipeä kolmisivuinen sarjakuva "Polttava hiekka". Löytyisiköhän Heimosen taidetta jostain muualtakin, vai oliko tuo kertaluontoinen kokeilu?

 

 

30.11.2017

Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)

The Book of Taliesyn (1968)

Deep Purple (1969)

In Rock (1970)

Fireball (1971)

Machine Head (1972)

Who Do We Think We Are (1973)

Burn (1974)

Stormbringer (1974)

Come Taste the Band (1975)

Deep Purple on mainio yhtye. Tosin minun Deep Purpleni alkaa vasta neljännellä levyllä In Rock. Ensimmäisellä albumilla on toki Hush, mutta ei se riitä.

En ole hankkinut livelevyjä, koska en yleensä paljoa välitä livelevyistä. Pääsyy tähän on se, että olen niin tottunut kuulemaan niitä studioversioita tutuista kappaleista, että liveversiot kuulostavat aina huonommilta, kömpelömmiltä. Sitten vielä yleisön laulatus kuulostaa typerältä ja loputtomat livejammailut pitkästyttävät.

Child in Timesta en oikein pidä. Se kuulostaa liian synkältä ja ahdistavalta kaikkine kiljumisineen. Sitten se on vielä niin helkutin pitkäkin.

Machine Headista, Burnista ja Stormbringerista olen nauttinut eniten - Burn ja Smoke on the Water ovat suosikkibiisini Purple-tuotannossa. Mutta Fireball ja Who Do We Think We Are menevät myös oikein hyvin. Anyone's Daughter on kyllä aivan idiootti kantri-novelty-rallatus, mutta kelpaa se sellaisena välipalana.

 

 

1.12.2017

Dennis Wilson: Pacific Ocean Blue (1977)

"Kuka olisi uskonut, että Beach Boysin rumpalilla oli emmeitä mestariteoksen aikaansaamiseen?

Iso joukko avustavia muusikoita - heidän joukossaan 11 taustalaulajaa - säestää päätähteä, joka ei tosiaan ole mikään kultakurkku. Wilsonin karheassa, lähes juopuneessa äänessä on kuitenkin tunnetta, hänen biiseissään kauneutta, mahtipontisissa sovituksissa eteerisyyttä. 70-luvun Beach Boysilta kuulostaa ehkä korkeintaan What's Wrong, muuten ollaan ihan eri maailmoissa. Kuin kaipuuta jonnekin muualle. Vaikea selittää... Jos mahtipontisesta popista pidätte, niin heti etsimään tämä levy jostain kuultavaksenne ja kokekaa itse.

Dennis Wilson työsti seuraavaa sooloaan Bamboota, mutta hukkumiskuolema koitti ennen sen valmistumista."

Näin kirjoitin Kvaakiin tästä levystä.

 

Derek and the Dominos: Layla and Other Assorted Love Songs (1971)

"Derek & The Dominosin levy soljui yhtenäisen ja tasavahvan kuuloisena pakettina, mutta kun Layla lopulta alkoi, se tyrmäsi minut. Niin kirkkaasti se tosiaan erottui kokonaisuudesta. Kuuntelen tämän tuplan vielä uudestaan jossain vaiheessa, sen se ansaitsee. Tämä on niitä levyjä, jotka suorastaan vaativat monia kuunteluja ennen kuin niistä saa kaiken irti."

Näin kirjoitin Kvaakissa.

 

Devo: Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978)

.

 

Dexy's Midnight Runners: Too-Rye-Ay (1982)

 

 

The Dictators: Go Girl Crazy! (1975)

Yhdestä kirjastosta lainaamastani - siihen aikaan kun lainasin kaikki mahdolliset new wave- ja punk-kokoelmat - kokoelma-CD:stä löytynyt "(I Live For) Cars and Girls" houkutteli minut tutustumaan tähän levyyn. Messevää roskarockia tämä onkin, mutta samalla se on jotenkin vähän rasittava. En jaksa kovin paljoa kuunnella tätä. Mutta Cars and Girls on mahtava biisi.

 

Dingo: Nimeni on Dingo (1984)

Kerjäläisten valtakunta (1985)

Pyhä klaani (1986)

Tuhkimotarina (1993)

Sinä & minä (1993)

Heh, yksi lapsuuden suosikkibändini jaksaa purra edelleen. Nuo kokoelmat ostin joskus 1993-95 Helsingin City-käytävässä eli Rautatieasemaa vastapäätä toimineesta levykaupasta (tarkistin päiväkirjoista: Tuhkimotarina ostettu 21.1.1994). Käteviä kokoelmia, ne kun sisältävät kaikki albumeilla julkaisemattomat singleraidat, mukaanlukien tuolloin uunituoreen Perjantai-singlen. Tämän ansiosta nuo kaksi kokoelmaa tuntuvat välttämättömiltä hankinnoilta, vaikka vaikea niitä on enää mistään saada. Kahdesta ensimmäisestä albumista taas ei jää puuttumaan kuin Valomerkki ja Even laulama Lähden taas.

Autiotalosta ajan nuoriso teki ahkerasti suusta suuhun kiertäneen pilkkaväännöksen "Ja käsiraudoissa kuljemme keskusvankilaan / ja se minua niin vituttaa".

Tässä vielä toinen väännös. Tämä Masi-strippi oli jäänyt aika hyvin mieleeni. Julkaistu Hesarissa 19.7.1986. Ei tämä tosin mikään miksaus ole, vaan versio tai mukaelma. Miksaukset tehdään studiossa miksauspöydällä.

 

.

 

 



 

 



 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    39b    40