30.11.2017

Deep Purple: Shades of Deep Purple (1968)

The Book of Taliesyn (1968)

Deep Purple (1969)

In Rock (1970)

Fireball (1971)

Machine Head (1972)

Who Do We Think We Are (1973)

Burn (1974)

Stormbringer (1974)

Come Taste the Band (1975)

Deep Purple on mainio yhtye. Tosin minun Deep Purpleni alkaa vasta neljännellä levyllä In Rock. Ensimmäisellä albumilla on toki Hush, mutta ei se riitä.

En ole hankkinut livelevyjä, koska en yleensä paljoa välitä livelevyistä. Pääsyy tähän on se, että olen niin tottunut kuulemaan niitä studioversioita tutuista kappaleista, että liveversiot kuulostavat aina huonommilta, kömpelömmiltä. Sitten vielä yleisön laulatus kuulostaa typerältä ja loputtomat livejammailut pitkästyttävät.

Child in Timesta en oikein pidä. Se kuulostaa liian synkältä ja ahdistavalta kaikkine kiljumisineen. Sitten se on vielä niin helkutin pitkäkin.

Machine Headista, Burnista ja Stormbringerista olen nauttinut eniten - Burn ja Smoke on the Water ovat suosikkibiisini Purple-tuotannossa. Mutta Fireball ja Who Do We Think We Are menevät myös oikein hyvin. Anyone's Daughter on kyllä aivan idiootti kantri-novelty-rallatus, mutta kelpaa se sellaisena välipalana.

 

1.12.2017

Dennis Wilson: Pacific Ocean Blue (1977)

"Kuka olisi uskonut, että Beach Boysin rumpalilla oli emmeitä mestariteoksen aikaansaamiseen?

Iso joukko avustavia muusikoita - heidän joukossaan 11 taustalaulajaa - säestää päätähteä, joka ei tosiaan ole mikään kultakurkku. Wilsonin karheassa, lähes juopuneessa äänessä on kuitenkin tunnetta, hänen biiseissään kauneutta, mahtipontisissa sovituksissa eteerisyyttä. 70-luvun Beach Boysilta kuulostaa ehkä korkeintaan What's Wrong, muuten ollaan ihan eri maailmoissa. Kuin kaipuuta jonnekin muualle. Vaikea selittää... Jos mahtipontisesta popista pidätte, niin heti etsimään tämä levy jostain kuultavaksenne ja kokekaa itse.

Dennis Wilson työsti seuraavaa sooloaan Bamboota, mutta hukkumiskuolema koitti ennen sen valmistumista."

Näin kirjoitin Kvaakiin tästä levystä.

 

Derek and the Dominos: Layla and Other Assorted Love Songs (1971)

"Derek & The Dominosin levy soljui yhtenäisen ja tasavahvan kuuloisena pakettina, mutta kun Layla lopulta alkoi, se tyrmäsi minut. Niin kirkkaasti se tosiaan erottui kokonaisuudesta. Kuuntelen tämän tuplan vielä uudestaan jossain vaiheessa, sen se ansaitsee. Tämä on niitä levyjä, jotka suorastaan vaativat monia kuunteluja ennen kuin niistä saa kaiken irti."

Näin kirjoitin Kvaakissa.

 

The Dictators: Go Girl Crazy! (1975)

Yhdestä kirjastosta lainaamastani - siihen aikaan kun lainasin kaikki mahdolliset new wave- ja punk-kokoelmat - kokoelma-CD:stä löytynyt "(I Live For) Cars and Girls" houkutteli minut tutustumaan tähän levyyn. Messevää roskarockia tämä onkin, mutta samalla se on jotenkin vähän rasittava. En jaksa kovin paljoa kuunnella tätä. Mutta Cars and Girls on mahtava biisi.

 

Dingo: Nimeni on Dingo (1984)

Kerjäläisten valtakunta (1985)

Pyhä klaani (1986)

Tuhkimotarina (1993)

Sinä & minä (1993)

Heh, yksi lapsuuden suosikkibändini jaksaa purra edelleen. Nuo kokoelmat ostin joskus 1993-95 Helsingin City-käytävässä eli Rautatieasemaa vastapäätä toimineesta levykaupasta. Käteviä kokoelmia, ne kun sisältävät kaikki albumeilla julkaisemattomat singleraidat, mukaanlukien tuolloin uunituoreen Perjantai-singlen. Tämän ansiosta nuo kaksi kokoelmaa tuntuvat välttämättömiltä hankinnoilta, vaikka vaikea niitä on enää mistään saada. Kahdesta ensimmäisestä albumista taas ei jää puuttumaan kuin Valomerkki ja Even laulama Lähden taas.

Autiotalosta ajan nuoriso teki ahkerasti suusta suuhun kiertäneen pilkkaväännöksen "Ja käsiraudoissa kuljemme keskusvankilaan / ja se minua niin vituttaa".

Tässä vielä toinen väännös. Tämä Masi-strippi oli jäänyt aika hyvin mieleeni. Julkaistu Hesarissa 19.7.1986. Ei tämä tosin mikään miksaus ole, vaan versio tai mukaelma. Miksaukset tehdään studiossa miksauspöydällä.

 

.

 

 

2.12.2017

The Distractions: You're Not Going Out Dressed Like That (1978)

Nobody's Perfect (1980)

Something For the Weekend / What's the Use? (1980)

And Then There's... (1981)

The Distractions, aikoinaan ehkä aliarvostetuimpia ja väärinymmärretyimpiä brittibändejä. Heillä oli tasan yksi aihe josta lauluja syntyi, nimittäin pettymykset rakkaudessa. Kun katsoo laulaja Mike Finneyn pönäkkää, silmälasipäistä olemusta, ei voi välttyä ajatukselta, että ihan omista kokemuksista tässä laulettiin. Ja epäilemättä vokalistin ulkonäkö tarkoittikin käytännössä, ettei Distractionsista ollut lupa tykätä.

Ainoa albumi Nobody's Perfect on kuitenkin nuorekkaan 70-80-luvun brittipopin mestariteoksia, jonka unohtuminen vinyyliaikaan on suuri häpeä. Ei kukaan jolla on tunteet, voi olla symppaamatta ja herkistymättä, kun kuulee sellaisia lauluja kuin Boys Cry, Waiting For Lorraine, Something For the Weekend ja Stuck in a Fantasy. Kyllä tuollaisia fiiliksiä on taatusti kokenut ihan jokainen.

Esikois-EP You're Not Going Out Dressed Like That on vielä hiomaton timantti, mutta ainekset olivat kasassa jo tuolloin. Pettymyksen Distractionsin tuotannossa aiheuttaa ainoastaan 1981 julkaistu kolmen biisin single And Then There's.... Bändi oli sinkun kannessa yhtä masentuneen näköinen kuin ennenkin, mutta vaatetus oli vaihtunut siisteihin valkoisiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin solmukkeisiin. Liian sliipattua, musiikkia myöten. Distractions alkoi muistuttaa uhkaavasti hajutonta ja mautonta pubibändiä. Tauko oli paikallaan, ja se venyikin pitkäksi. Vasta 2010 aktivoiduttiin taas.

 

Doc Kirby & Co: Doc Kirby & Co (1973)

 

 

1.12.2016 kerroin tämän levyn tarinan. Eli yhdestä Juho Juntusen Poikamme musisoivat -sarjakuvan ruudusta se alkoi, ja aikansa se kesti ennen kuin opin, ettei Doc Kirby ollutkaan Juntusen keksimä bändi, vaan ihan oikea, levyttänyt memphisiläisyhtye. Musiikki on kunnon suistomaarockia ja Doc Kirbyllä itsellään on mainion raaka, sammaltava ääni ja laulutyyli. Vähän vain tuntuu pettämiseltä pistää levylle vain 27 minuuttia musiikkia. Eikö bändillä ollut enempää levytyskelpoista materiaalia? Edes kaksi biisiä lisää?

Tuossa levyn sisällä nököttävä promopaperi. Se on aika kärsinyt, mutta edelleen luettavissa.

 

 

The Doctors: Full ranson / Leo Fender (1982)

Kappas vaan, tämä onkin ruotsiksi laulettua kamaa. A-puolella ihan hyvää rokkia ja b-puolella ripaus ska-vaikutteita. Asialla ainakin Kurt Lindbom ja Peter Hellsten, joista ensinmainittu vaikutti aiemmin Reflexband-nimisessä yhtyeessä. Reflexband pääsi 1981 levyttämään ainoan albuminsa sekä suomeksi että ruotsiksi.

 

Dollar: Shooting Stars (1979)

Tässä vasta onkin kyse levystä, jonka skitsofreenisyys aiheuttaa pettymyksen. Löysin netistä latauslinkin tämän levyn a-puolelle, ja päätin kokeilla. Overture on nimensä mukaisesti instrumentaalia avaustunnelmointia, joka lupaa melkoista scifi-pop-eeposta. Shooting Star lunastaakin tämän lupauksen mukavasti. Tokyo on kaupallinen, singlepotentiaaliakin omannutta popahtavaa new wavea, ja singleksi se albumilta irrotettiinkin. A-puolen päättävä Star Control on hidas, yli kuusiminuuttinen biisi joka on laulettu vocoderin läpi ja koristeltu syntetisaattorimatolla. Jännää siis tähän mennessä.

Päätin, että haluan ehdottomasti kuulla levyn kakkospuolenkin, ja tilasin LP:n MusicStackin kautta. Voi sitä pettymystä, kun koko b-puoli osoittautui sokeriseksi pehmopopmoskaksi, joka ei pärjää edes Bucks Fizzille. Who Were You With in the Moonlight menee vielä harmittomana kevytpopkappaleena ihan hyvin, mutta sen jälkeen tulevaa ällömakeutta en kestä.

A-puolta jaksan kuunnella. Olisipa koko levy ollut sellainen.

Dollarin kahdelta seuraavalta albumilta ei löydy musiikillisia ideoita edes tämän vertaa.

 

Doll By Doll: Gypsy Blood (1979)

Doll By Doll (1981)

Grand Passion (1982)

Tässä taas yksi pahasti aliarvostettu yhtye. Jackie Leven (1954-2011) oli Doll By Doll -yhtyeen laulaja ja keulahahmo, skotti joka omien sanojensa mukaan oli onneton ihminen, ja teki lauluja näiden onnettomien fiilisten inspiroimana. Leven oli ihmisenä kuulemma aikamoinen kusipää ainakin niihin aikoihin kun bändi vielä toimi, ja käytökseltään arvaamaton. Epäilemättä yksi syy, miksi levyt eivät myyneet ja Levenin nimi oli monille myrkkyä. Mutta hänet oli siunattu uskomattomalla nelioktaavisella lauluäänellä, ja tätä ääntään Leven hyödynsi Doll By Dollin levyillä tyylillä, sortumatta liiaksi rasittavaan briljeeraamiseen ja venkoiluun.

Doll By Dollin ensimmäinen levy Remember on valitettavasti jäänyt minulle ulkokohtaiseksi ja kylmäksi. Kahdella kuuntelukerralla en onnistunut pääsemään musiikkia liki, joten olen keskittynyt näihin kolmeen seuraavaan. Tosin Grand Passionilla bändiä ei ollut enää olemassa, vaan se on käytännössä Levenin ja hänen löytämänsä nuoren lahjakkuuden Helen Turnerin (laulu & koskettimet) duettolevy.

Ensikosketukseni Doll By Dolliin tapahtui, kun lueskelin ties monettako kertaa vanhojen Soundien singlearvostelupalstoja ja päätin vähän kuunnella kaikkia niitä outoja brittisinglejä, joita 80-luvun alun numeroissa arvosteltiin. Tuli siis kuunneltua YouTubesta kaikkia Young Marble Giantsia, A Certain Ratiota ja muita taide- / new wave -bändejä... ja Doll By Dollin Caritas-sinkun.

Caritas löytyi YouTubesta myös, ja se kolahti kuin metrin halko. Loistava yhdistelmä diskoa, new wavea, tribaalia meininkiä ja rockia. Päätin heti etsiä lisää juuri tuollaista musiikkia. King Trigger oli aika hyvä bändi. Rip Rig + Panic liian vaikeaa. Pigbag melkein liian outoa, mutta useimmiten kiehtovaa taiteellista tanssimusaa. Haysi Fantayzee aika hömppää, mutta menetteli. Ihan Caritasin kaltaista tavaraa en kuitenkaan enempää löytänyt, ja kun sitten onnistuin löytämään mp3:t Doll By Dollin levyistä, petyin, kun muut biisit olivatkin ihan erilaista musiikkia.

En heti ihastunut, mutta jo ensikuulemalla nämä kolme levyä kuulostivat sellaisilta, että voisin ruveta tykkäämään, kunhan vain kuuntelen niitä tarpeeksi. Useiden kuuntelukertojen myötä Gypsy Blood, Doll By Doll ja Grand Passion nousivat OK taustamusiikista ihan suosikkikamaksi. Minut hurmaa eritoten Levenin äänen emotionaalisuus ja hänen laulujensa sävykkyys ja omaehtoisuus satunnaisine tuskan ryöpsähdyksineen. Varsinkin tuo nimikkoalbumi valloitti sydämeni vaihtelevuutensa (ja sen Caritas-biisin) ansiosta.

Mukavaa, että onnistuin löytämään levyt yksitellen - joskin aika pitkällä aikavälillä - Fennicasta ja Jäänsärkijästä. Olisin muuten tilannut ne lopulta Amazonin kautta.

Leven vajosi Doll By Doll -hommien jälkeen heroiiniaddiktion syövereihin. 1990-luvulla mies virkistyi, raitistui, ja aloitti uskomattoman tuotteliaan soolouran. Albumeja syntyi peräti 30 - levy vuodessa, kolme parhaassa, muutama niistä salanimillä - ennen syöpäkuolemaa.

 

Donald Fagen: The Nightfly (1982)

Levyn hitti "I.G.Y." tuli nauhoitettua radiosta joskus 1980-luvulla, kun olin isän kanssa kesämökillä. Ihastuin kappaleeseen täysillä.

Siitä vuosia eteenpäin, ja luin Hesarista tai jostain 1993 julkaistun Kamakiriad-levyn arvostelun (singlepoiminta "Tomorrow's Girls" tuli huomattua hyvin niin telkkarista kuin radiostakin, ja nauhoitettua kasetille). Arvostelussa mainittiin tämä The Nightfly -albumi, ja siitä käytettiin varsin vakuuttavaa ylisanaa. Otin sitten Nightflyn kuunteluun, ja tykkäsin. Joitakin vuosia sitten ostin sen CD:nä.

 

The Doobie Brothers: The Captain and Me (1973)

What Were Once Vices Are Now Habits (1974)

Stampede (1975)

Muutama vuosi sitten, kun äiti kuskasi minut autolla Laurinlahteen tapaamaan häntä ja isäpuolta, kuuntelimme radiota. Laulaja Markku Aro kertoi omasta levykokoelmastaan ja musiikkimaustaan. Hän kertoi mm. olevansa kova soul-mies. Levyjensä musiikillinen anti ei kuitenkaan saanut minua pomppimaan innosta. Aro soitti Grover Washington Jr.:n lässykamaa jostain 70-80-luvun vaihteesta ym. Minusta oli erityisen huvittavaa ja samalla ärsyttävää, että Aro ylpeili sillä että kuuntelee Doobie Brothersia, jota hänen mukaansa ei monikaan Suomessa kuuntele ja diggaa. Mitenkähän on... Sitten mies pisti soimaan munatonta Michael McDonald -aikakauden Doobie Brothersia. Plääh, minä kuuntelen sitä rokkaavampaa Tom Johnston -aikakauden tavaraa, minä.

Ainoa hyvä levy, jonka Aro laittoi soimaan, oli tuo äskenmainittu Donald Fagenin Nightfly.

 

Vanhojen Hesarien nettiselailussa olen saanut käydyksi läpi vuoden 1987 numerot. Tuon vuoden tapahtumista huomioin aikoinaan aika monta: tammikuun hirmupakkaset (Kaisaniemessä mitattiin jopa 35 asteen pakkaslukema), Jumalan teatteri, saksalaisen harrastajalentäjä Mathias Rustin uhkarohkea lento pienkoneella Saksasta Suomen kautta Moskovan Punaiselle torille, amerikkalaisen evankelista Billy Grahamin vierailu Suomessa elokuussa, öljyä kuljettaneen neuvostotankkeri Antonio Gramscin karilleajo Porvoon edustalla ja Suomen avuttomuus mereen valuneen öljyn poistamisessa, sekä ruotsalaisvakooja Stig Berglingin pako vankilasta Helsinkiin.

Hyvin muistin myös arkkiatri Arvo Ylpön 100-vuotissyntymäpäivän 27. lokakuuta. Länsiväylä-lehdessä Jouko Innanen väänsi asiasta vitsiä Into-sarjakuvassaan. "Suomi itsenästyi 1917. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua on kovat juhlat." "Juu! Ylpön 130-vuotispirskeet!"

Helsingin Sanomista löytyi taas nippu sekalaista muistiin jäänyttä tavaraa. Masan arkkia, Masia, Punasulkaa, Aku Ankkaa, Haraldia ja Tiikeriä oli hauska lukea, kun melkein kaikista numeroista löytyi vähintään yksi tutuntuntuinen tai aivan selkeästi muistiin piirtynyt strippi.

Rip Kirby oli 1987 tympeää luettavaa. Vuoden alussa nähtiin loppupuoli tarinasta The Power (1975). Sitä seurasi The Imposter (1979), tarina asehullusta henkivartijasta, joka omii itselleen työnantajansa, arkeologi Jonathan Carverin henkilöllisyyden aiheuttettuaan ensin välillisesti tämän kuoleman. Tämä oli ensimmäinen Rip Kirby -tarina, jonka leikkasin talteen. Melko tympeä tarina.

Seuraavat tarinat olivat The Hunt For Cinderella (1978) ja Wikipediassa nimettömäksi jäävä juttu (numero 134) vuodelta 1983. Ensinmainitussa etsitään kuolleen miljonäärin tytärtä pikkukaupungista, jälkimmäisen keskiössä on maitotyttöä esittävä patsas, jonka sisään on kätketty mittaamattoman arvokas timantti. Molemmat tarinat ovat täysin joutavia, vailla minkäänlaista jännitystä. Jälkimmäistä en jaksanut edes lukea kovin tarkkaan. Kummastakaan tarinasta minulle ei ole jäänyt muistikuvaa, leikkasinkohan ne edes talteen vuonna 1987? Vuosi päättyi tarinaan The Pickpocket (1982), joka jatkui vuoden 1988 puolelle. Sen leikkasin talteen, vaikkei sekään ole kuin tyydyttävätasoinen.

Muista sarjakuvista: sisäsivuilla lauantaisin aikavälillä 3. tammikuuta - 14. helmikuuta julkaistiin Joakim Pirisen yksisivuisia. Ne muistinkin erittäin hyvin, sivut ovat samoja joita nähtiin Kaasua, komisario Likanen -albumissa, mutta eri käännöksillä. Pirisen yksisivuiset alkoivat selvästikin vuoden 1986 puolella - kunhan saan käydyksi sen vuoden Hesarit läpi saan tietää milloin tarkalleen Piristä ruvettiin Hesarissa julkaisemaan.

Karlsson piirsi Hesariin jo 1987. Piirroksissa on vain paikoitellen pientä potkua, useimmiten ne tuntuvat aika yhdentekeviltä. Tässä mielestäni paras, joulukuun 15. päivältä:

 

Länsimetroartikkeleita huomasin taas muutaman. Kolmoskanava alotti täysimittaiset kokoillan lähetykset syyskuun ensimmäisenä. Sitä ennen kolmannella tv-kanavallamme oli monen kuukauden ajan lähetetty yksi täyspitkä elokuva päivässä, eikä mitään muuta ohjelmaa.

Huvittavaa kuulla nykypäivänä ihmisten valitusta siitä, ettei telkkarista tule mitään. Vielä vuonna 1987 meillä oli vain kaksi varsinaista pääkanavaa, ja ohjelma saattoi alkaa vasta klo 18 jälkeen ja päättyä ennen keskiyötä. Silloin saattoi sanoa, että telkkarista ei tule mitään.

 

 

Yksi aarre jonka uudelleenlöytäminen tuotti minulle suurta mielihyvää, oli Tarmo Koiviston puolitoistasivuinen sarjakuva kuvitteellisen Finnmet-yhtiön konkurssista. Päähenkilö, yrittäjä Markku Savikon tokaisu "Perskeles kun kerkeis" ja sitten tuo yllänäkyvä dialoginpätkä olivat jääneet vahvasti muistiini. Julkaisupäivä oli 7. huhtikuuta. Ainoa harminpaikka on, että tuo sarjakuva on tainnut olla alunperin värillinen, ja mustavalkokuvana siitä on tullut pelkkää mössöä. Mutta on se vielä sentään luettavissa.

Hölmöyttä edustavat vaateliike Pukevan nuortenosaston Puck'sin mainokset. Ai että:

 

 

Maaliskuussa 1987 pidettiin eduskuntavaalit, ja ehdokkaiden joukosta löysin pari mielenkiintoista nimeä:

 

   

 

Seuraava Matti Almilan pakina oli yksi niistä jutuista, jotka kiihkeimmin halusin näistä vanhoista Hesareista löytää. Julkaisupäivä 4. lokakuuta. Hassua että himoitsin tätä niin paljon, ei se kuitenkaan ole kuin yksi vitsikäs pakina muiden joukossa. Harvoin taisin Hesarin pakinoita lukea tuolloin, mutta tuon satuin lukemaan ja se piirtyi mieleen. Hauskempi se lienee niille, jotka muistavat matkatoimisto Tjäreborgin tuolloisen tv-mainoksen, jota tuossa siteerataan.

 

 

Pastori Eilif Krogager löysi tammikuun 1989 alussa ostajaksi Janni Spies-Kjaerin, eli Tsä-Tsä-Tjäreborgin osti Spies. Sopii suomalaisenkin lausuttavaksi.

 

Eikös spagettiin yleensä lisätä ketsuppia? Haraldin lautasella oleva ruoka ei kylläkään näytä spagetilta - mitä mössöä lienee.

 

 

Puhekuplassa on epäilemättä lukenut "stop grinding your teeth", sanaleikki joka on ollut mahdoton kääntää.

 

 

Tässäpä harvinaisuus. Muistin selvästi, että yhdessä Harald-stripissä olisimme nähneet tohtori Shokin kasvot, ja tässähän se on.

 

 

Pidin 12-vuotiaana tämän Masan arkki -stripin käännöstä aika kömpelönä. Hanhimuorin puhekuplassa on ehkä lukenut alunperin "What on EARTH are you talking about?". Jopa "Mistä MAAilmassa sinä puhut?" olisi toiminut paremmin.

 

Pakko laittaa vielä tämä Pirisen Sokeri-Sakari -albumin arvostelu tähän loppuun.

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40