Irwin Goodman: Irwinismi (1966)

Ei tippa tapa... (1966)

Reteesti vaan (1968)

Irwin Goodman (1970)

St. Pauli ja Reeperbahn (1970)

Poing poing poing (1971)

Las Palmas (1972)

Kohta taas on joulu (1972)

Si si si (1974)

Erikoiset (2001)

Irwinin levyt Kohta taas on joulu -albumia lukuunottamatta julkaistiin vihdoin CD:nä 2001. Tyhmyyksissäni ostin CD:t vain vuoden 1970 nimikkolevystä alkaen, ja neljää ensimmäistä olen sitten koettanut metsästää jälkeenpäin, siinä vaiheessa kun kaupat olivat jo tyhjät Irwin-CD:istä ja nuo vuoden 2001 julkaisut kadonneet ostajien kotihyllyihin. Osta minut puuttuu vielä.

Reteesti vaan on itse asiassa vuoden 1969 kakkospainos, levyn etiketeissä on kehystetty Rytmi-logo. Ykköspainoksessa etiketin logoissa ei ole kehystä. Kakkospainos kuitenkin puuttuu toistaiseksi Discogsista, joten ykköspainos minulla on merkattuna.

Green Grass Recordsista jo 90-luvun lopulla vinyylinä ostamani Las Palmas on suosikkini. Vuoden 1972 levyillä sovituspuoli oli huipussaan, Las Palmas ja Kohta taas on joulu soivat komeasti. Sen jälkeen Irwinin musiikki latistui.

En ole joulumusiikin ystävä. Omat joululevyni ovat lähinnä epäkonventionaalisemmasta päästä. Kohta taas on joulu pukattiin ulos CD:nä 1997. Ostin sen heti tuoreeltaan Mannerheimintien Free Record Shopista. Ajattelin, että höh, eivätkö voineet samantien CD:istää muitakin Irwinin levyjä? No, otetaan nyt sitten edes tämä kun kerran saatavilla on. Kohta taas on joulu on niin hyvä kuin Irwiniltä saattoi ikinä toivoa. Kaikki laulut uusia, sovitukset isoja ja energisiä eikä musiikissa tunnelmoida vaan annetaan paahtaa urku auki. Muutama kappale oli minulle jo lapsesta asti tuttu, koska synnyinkotini levyhyllyssä oli Soiva joulukalenteri.

Oma joulunajan suosikkini on jo vuodesta 1987 ollut Isao Tomitan Snowflakes Are Dancing. Olkaa hyvä.

St. Pauli ja Reeperbahn esittelee myös musiikillisesti parasta Irwiniä, nimittäin neljän ensimmäisen kappaleen ja Ryysyranta meni -tilityksen aikana. Mahtavat sovitukset niilläkin kappaleilla, tai vähintäänkin värikkyyttä. Muu materiaali on latteampaa.

Kun 1994-1995 olin sivarina Taalintehtaalla, paikallisen sairaalan vuodeosaston siivoojana ja apulaisena, kuuntelin iltaisin Turun seudun paikallisasemaa Meriradiota. Joku mies juonsi siellä moniosaista Irwin-ohjelmasarjaa, jossa hän kertoi Irwinin elämästä ja kävi läpi levytystuotantoa kronologisesti. Siinä soi paljon harvinaisiakin levytyksiä, kuten vuoden 1980 sinkku "Discohai / Grosse Freiheit".

Majoitus oli järjestetty erikoisella tavalla. Minulla oli nimittäin oma huone Taalintehtaan sairaalan vieressä sijaitsevassa terveyskeskuksessa. 7. toukokuuta 1995 katsoin terveyskeskuksen telkkarista kun Suomi pelasi voitokkaasti MM-jääkiekon loppuottelussa Ruotsia vastaan. On muuten edelleen ainoa jääkiekko-ottelu jonka olen katsonut kokonaan, en minä urheilusta välitä. Päätin kuitenkin tehdä sinä iltana poikkeuksen, koska minulla oli sellainen kutina, että voisi tapahtua jotain suurta. Kun Suomen jääkiekon MM-kulta oli varmistunut, soitin heti Meriradion iltaohjelmaan Iltatuulen viestiin ja pyysin toivekappaleena Irwinin biisiä "Sen kunniaksi", jonka olin jo kuullut siinä Irwin-ohjelmasarjassa. Halusin saada sen kasetille. Valittaen toimittajat kertoivat myöhemmin radiossa, ettei heillä ole levystössään Irwinin Si si si -LP:tä jolla tuo biisi on mukana. Se Irwin-ohjelmasarjan vetäjä oli soittanut kaikki biisit omasta levykokoelmastaan. Minun piti soittaa uudestaan Iltatuulen viestiin ja toivoa jotain muuta. Kun seuraava kappale soi, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla, soitin ohjelmaan ja pyysin Hectorin "Linnut, linnut" -biisiä Irwinin tilalle. Ei se ollut hyvä vaihtoehto, mutta siihen hätään en muutakaan keksinyt. Jääkiekon maailmanmestaruudesta saamani hieno fiilis vähän latistui.

Si si si on ikävän lattea levy. Hidas levyntekoprosessi ja Irwinin ääniongelmat - edellinenhän oli jälkimmäisen seuraus - rasittavat levyä pahasti ja tekevät albumin kuuntelemisesta joka kerta jännitysnäytelmän: kestääkö Irwinin ääni edes jotenkuten kappaleen loppuun asti vai tuleeko stoppi? Sama tunne joka kerta kun levyä kuuntelen, vaikka tiedänkin lopputuloksen: kyllä Irwin jotenkuten suoriutuu.

Erikoiset on varsinkin tänä päivänä harmillinen julkaisu. Rocket Records kun on jo saattanut Kulkurin kulta -albumin kokonaisuudessaan CD-muotoon, joten ei tuota joutavaa iskelmälällätystä viitsi Irwinin erikoisina kuunnella. Ne jotka tuon Kulkurin kullan ovat omakseen halunneet, ovat jo hankkineet tuon Rocketin CD:n, ja harvinaisia Erikoisia olisi Irwinin tuotannossa vielä riittänyt: vaikkapa Mieletön maailma, Maa tarvitsee, Pikku Irwin ja Henkipatto tällä julkaisulla olisivat auttaneet Irwin-kompletistia lisää.

 

 

 

 

Tuossa Hesarin leikkeessä puhutaan tästä kasetista. Kappaleiden nimet on kirjoitettu kasettiin vähän miten sattuu. "Kirkonkylän kioski" lienee "Kulta, ei syytä huoleen".

 

Isaac Hayes: Shaft (1971)

Truck Turner (1974)

Groove-A-Thon (1976)

Hayesin albumeilla on tapana olla vähän raskaita läpikahlattavia. Ylipitkät biisit liian vähillä aineksilla ja liialla siirapilla oli Hayesin helmasynti. Nämä ovat mielestäni parhaimmistoa, joskin yksittäinen suosikkikappaleeni on albumilta To Be Continued löytyvä "Ike's Mood I". Ostaisin senkin levyn pelkästään Ike's Moodin vuoksi jos kohdalle sattuisi. Tough Guys ja Chocolate Chip voisivat myös kelvata hyllyyni.

Miksi Spotifysta puuttuu Truck Turner -albumilta sen kohokohta "Pursuit of the Pimpmobile"?

 

The Isley Brothers: Original Album Classics (The Brothers Isley (1969) / Get Into Something (1969) / Givin' It Back (1971) / Brother, Brother, Brother (1972) / 3 + 3 (1973))

Live It Up (1974)

Live It Up / The Heat is On (1974 / 1975)

Go For Your Guns (1977)

Original Album Classics -pikkuboksit ovat hyvä keino saada kätevästi haltuun useampi mieleinen levy hyvältä artistilta. Näin myös The Isley Brothersien kohdalla. The Brothers Isley ei ole parhaita suorituksia, mutta hyvä. Klassikoita ei löydy, mutta aika tasavahva paketti silti on. Vacuum Cleanerilla ei yksinkertaisesta "rakkauteni on kuin pölynimuri" -aiheesta ole saatu irti paljon muuta kuin kaksi riviä, joita toistetaan kyllästymiseen asti. Sama vika vaivaa myös The Blacker the Berrie -kappaletta jossa vielä hoetaan "you know" muutaman kymmentä kertaa, joten muuten oivaa soul-levyä kuunnellessa kannattaa varautua lieviin ärsytysmomentteihin.

Get Into Something taas ei tarjoa paljoa muuta kuin erinomaisen nimikappaleen, muu albumi hoidetaan alta pois rutiinilla.

Albumilla Givin' It Back Isleyt versioivat muiden lauluja. Neil Youngin Ohio ja Jimi Hendrixin Machine Gun muodostavat väkevän kaksikon joka tuntuu kuin kirjoitetun yhdeksi kokonaisuudeksi. Fire and Rain on James Taylorin ainoa todellinen onnistuminen laulunkirjoittajana, tosin siitäkin on tehty ehkä turhankin monta versiota. Isley-veljesten näkemys on parhaita kuulemiani. Bob Dylanin Lay Lady Layn parissa viivytään liiankin pitkään, mutta kyllä tätä kymmenen minuuttia kuuntelee, kunhan varaa pikkuisen muutakin kevyttä tekemistä kuuntelun ajaksi. Eric Burdonin ja Warin Spill the Wine saa erittäin pätevän käsittelyn. Stephen Stillsin Love the One You're Withiä tulkitaan myös erinomaisesti jälleen kerran, mutta Nothing to Do But Today menee liiaksi kiekumiseksi. Bill Withersin Cold Bolognassa on tunnetta ja eläytynyttä tuskaa.

Brother, Brother, Brother on perushyvä levy. Put a Little Love in Your Heart, Pop That Thang, It's Too Late ja Love Put Me on the Corner ovat ne biisit jotka ovat jääneet mieleeni. Syyt ovat järjestyksessä: hieno kappale kenen tahansa esittämänä, sanoitus, ihana versio (kymmenen minuutin pituudestaan huolimatta) ja tunnelma.

Mietin joka kerta, kestääkö se uliseva fuzz-kitara That Ladyssä liian kauan. Kyllähän se vähän turhan pitkään jatkuu. Muuta nurisemista en keksi tästä 3 + 3 -albumista.

Live It Up on se levy, jolla Isleyt rupesivat tekemään kaksiosaisia kappaleita. Tähän ideaan on suhtauduttava ristiriitaisin tuntein, sillä heikoimmillaan nämä loppujamit olivat monotonisia eivät tuoneet biiseihin mitään lisää, kuten tällä levyllä nimikappaleessa. Mutta esimerkiksi Midnight Skyn lopussa piru pääsee kitaran varteen ja Ain't I Been Good to You on loppupuoliskolla niin tuskaa että sillä melkein piinataan kuulijaa.

The Heat Is On on turhauttava levy. Koko a-puoli on tulista ja tiukkaa funkia, parasta mitä Isleyt sillä osastolla tekivät. Vaan miksi b-puoli on täytetty kolmella limaisimmalla balladilla mitä voi kuvitella? Minä en kestä kuunnella niitä, en. Yleensäkin enemmän tai vähemmän hyljeksin soul-balladeja ja suosin enemmän funk-biisejä, ja The Heat Is Onin balladit saavat minut raivon partaalle. Spotifyssa olen kerran pistänyt myös Harvest For the Worldin (1976) soittolistalle, mutta silläkin oli niitä ällöttäviä balladeja. Oli pakko pistää sen jälkeen jotain tiukkaa, balladitonta funkia soimaan, jotta sain siirapin pois korvistani.

Go For Your Guns on bändin viimeinen loistava levy. The Pride on lopussa yksitoikkoinen, mutta muuten kyseessä on yksi näiden parhaista funkbiiseistä. Hitaampi Footsteps in the Dark - hieno melodia. Tell Me When You Need It Again - hyvä koukku, hyvää funkia. Climbing Up the Ladder on ilkeänkuuloinen ja yksi levyn kohokohdista. Voyage to Atlantis on esimerkki minun mieleeni olevasta balladista. Se on osattu tehdä mielenkiintoiseksi hyvällä sovituksella ja kunnon tunnelmalla. Kappaleessa ei oikeasti matkata Atlantikseen, se on rakkausaiheinen vertauskuva. Nimiraita on itseasiassa funkrockbiisi Livin' For Your Lifen kakkososa, siinä kitaristi pääsee sooloilemaan ennen loppufeidausta.

 

Jaakko Kangosjärvi: Ihmeellinen luonto (1981)

 

 

31.12.2017

The Jackson 5: Skywriter / Get It Together (1973 / 1974)

Dancing Machine (1974)

Moving Violation (1975)

The Jackson 5:n taiteellinen huippukausi on tässä. Aiemmat levyt ovat vähän lastenmusiikkia, myöhemmät diskolevyt ovat - no, vain diskoa, tai sitten oltiin musiikillisesti latteita.

Skywriterilla näkee jo musiikillista kunnianhimoa. Nimikappaleessa käytetään runsaasti phasing-efektiä. Corner of the Sky on peräisin vuonna 1972 ensi-iltansa aaneesta Pippin-musikaalista, jonka ohjasi itse Bob Fosse. Corner of the Sky sai Jacksoneilta erityisen tenhoavan tulkinnan. Hallelujah Day, The Boogie Man, I Can't Quit Your Love ja nimibiisi ovat ne selkeät hittiehdokkaat, World of Sunshine vetoaa hyväntuulisuudellaan ja You Made Me What I Am päättää albumin vauhdikkaasti.

Onhan levyllä heikotkin kohtansa. Touch on yli-imelä lällätys eikä Ooh, I'd Love to Be With You myöskään innosta. Lisäksi, koska Michael oli ryhmän ainoa oikeasti lahjakas jäsen, Jackson 5:a on vähän vaivaannuttavaa kuunnella silloin kun joku muu laulaa leadiä. Erityisen heikoksi lenkiksi osoittautuu vanhin veljes Tito, joka hoiti ne möreät äänet. Ei hän ollut mikään laulaja, eikä hän paljoa äänessä ollutkaan.

Hankin tuon Skywriter / Get It Together -kaksikon Amazonista jo joulukuussa 2005, eli Amazon-käyttäjäurani alkuaikoina. Hinta oli $29,99, ei ihan halvalla irronnut. Skywriterin olin kuullut jo joitakin vuosia aiemmin, koska lainasin LP:n Töölön kirjastosta. Totesin albumin jo silloin hyväksi, mutta useampi kuuntelukerta sai minut oikein ihastumaan.

Get It Togetherilla musiikillinen kunnianhimo oli huipussaan. Kahdeksan ja puoli minuuttia kestävä Barrett Strong - Norman Whitfield -funk-orgia Hum Along and Dance on jo ihan progea, ja sen tahdissa voi pistää kunnon tanssit pystyyn ja antautua euforian valtaan. Nimikappale on vietävän tuhtia funkia, harmi että CD:ssäni on tuon kappaleen kohdalla jokin masterointivirhe tai mikä lie. Sama muutaman sekunnin pätkä kuullaan kahdesti putkeen, ja yksi samanmittainen pätkä puuttuu sen sijaan täysin.

Reflections-coverissa käytetään kivoja myöhäispsykedeelisiä syntetisaattoriefektejä. Samoja efektejä kuullaan myöhemmin parin muun kappaleen lopussa.

Mama I Gotta Brand New Thing Don't Say No on parhaita Whitfieldin biisejä. Siitä löytyykin cover-versioita yllin kyllin, vaikka cover-versioiden runsaus taitaa johtua lähinnä siitä, että Whitfield kierrätti 70-luvulla samoja omia biisejään kaikilla levyillä joita tuotti. Get It Togetherilla ei Whitfieldillä kuitenkaan ollut näppejään pelissä. Joka tapauksessa, Mama I Gotta... kertoo mainion tarinan nuoresta kitaristialusta, jonka äiti ei ymmärrä poikansa palavaa halua päästä New Yorkiin ja tulla tähdeksi, vaan jankuttaa vain koulunkäynnin ja kotitöiden tärkeydestä.

Pidän kovasti myös biisistä It's Too Late to Change the Time. Aihe, sanoituksen maalaamat fiilikset, Michaelin tunteellinen tulkinta, mieleenpainuva melodia, kaikki on tässä onnistunut.

Ja lopuksi kuullaan vielä isoksi hitiksi noussut Dancing Machine, todellinen Jackson 5 -klassikko. Eli Get It Together on nimensä mukainen kokonaisuus.

Dancing Machine oli sen verran iso hitti, että se kierrätettiin seuraavalla albumilla, jolle annettiin vielä sen nimikin. No, annettakoon tämä anteeksi, sillä albumi on lähes yhtä upea kuin Get It Together.

Avauskappale I Am Love yllättää. Harvoinpa kukaan kehtaa aloittaa albumia herkällä, vaimealla balladilla. Siitä pitäisi jo arvata, että jollakulla on metkut mielessä. Tasan puolessavälissä biisi muuttuukin rajujen sähkökitaroiden myötä tuliseksi diskoksi.

Kuten sanottu, ei Dancing Machine ole yhtä äärimmilleen viety soul/funk-bilelevy kuin Get It Together, mutta She's a Rhythm Child, The Life of the Party, What You Don't Know ja The Mirrors of My Mind ovat hienoja vauhtipaloja, ja ne kannattelevat kokonaisuutta hyvin jo mainittujen ohella. Heikoiksi lenkeiksi rankkaan vain kakkospuolen kaksi balladia.

Moving Violation on tasavahva paketti, jolta en viitsi nostaa mitään biisiä erityisesti ylitse muiden. Kuuntelen vain tarjontaa kyllästymättä. Vieläkään en ymmärrä, miten Green Grass Recordsista halvalla ostamaani Hollanti-painosta on Discogsissa myyty 55 eurolla, ja tällä hetkellä myynnissä olevien hyväkuntoisten yksilöiden hintapyynnöt ovat 30,00 ja 46,90 euroa. Espanjalaisesta originaalistakin pyydetään 45-85 euroa, ja ranskalainen CD on 35 euron arvoinen.

 

The Jags: Evening Standards (1980)

I Never Was a Beach Boy / Tune Into Heaven (1980)

The Jags sai kuulla vertailuja Elvis Costelloon siitä lähtien kun tekivät ensisinglensä Back of My Hand (I've Got Your Number). Ei Evening Standards minusta kuitenkaan ole liiaksi Costelloa, kyllä oma ääni erottuu hyvin. Bändillä oli oma, cool soundi ja siihen sopiva stemmalaulutyyli, ja näistä ominaisuuksista pidettiin kiinni koko LP:n mitalla. Kakkoslevyllä No Tie Like a Present yritettiin vähän pyristellä Costellomaisuudesta irti, mutta heikoin tuloksin. Levystä tuli valjumpi kuin Evening Standardsista.

Back of My Hand oli mukana yhdellä new wave -kokoelmalla jonka lainasin kirjastosta vuonna 2001, ja olin sen myötä kiinnostunut kuulemaan lisää Jagsia. Kiitos Power Pop Lovers -blogille kummankin albumin ja neljän biisin Back of My Hand -EP:n jakamisesta mp3-muodossa muutama vuosi myöhemmin. Silloin kun vielä pyörin MusicStackissa, suunnitelmissani oli hankkia kaikki The Jagsin levyt, mutta tekemättä jäi. Black and Whitesta ja Keltaisesta Jäänsärkijästä löytyivät sentään nämä kaksi lättyä.

 

The Jam: In the City (1977)

The Modern World / Sweet Soul Music - Back in My Arms Again - (Bricks and Mortar) (1977)

This Is the Modern World (1977)

All Mod Cons (1978)

Setting Sons (1979)

Sound Affects (1980)

Absolute Beginners / Tales From the Riverbank (1981)

The Gift (1982)

The Bitterest Pill (I Ever Had to Swallow) - The Great Depression / War - Pity Poor Alfie - Fever (1982)

Dig the New Breed (1982)

The Jamin studiolevyt täytyy kuunnella säännöllisesti putkeen, se on minulla toistuva rituaali. Harmittelen vain albumeilta löytymättömien singleraitojen puuttumista näiltä CD:iltä. The Jamin singlet ovat niin tärkeä osa tuotantoa, että sinkut olisi pitänyt lisätä bonuksiksi. Niinpä kuuntelen mieluummin polttamiani CD-R-levyjä, jotka sisältävät albumien lisäksi singleraitoja kronologisessa järjestyksessä.

IN THE CITY

In the City on laadukasta, vihaista modpunkkia. Tasainen levy ja vahva näyttö nuorelta bändiltä. In the City -CD-R:ni tarjoaa jatkoksi biisit All Around the World, Carnaby Street, News of the World, Aunties and Uncles ja Innocent Man. Carnaby Street, News of the World ja Innocent Man ovat basisti Bruce Foxtonin ensimmäiset julkaistut laulut, mutta ei hän mikään kovin mainittava lauluntekijä ole. Sävellykset ovat melko vähäpätöisiä eivätkä ne kulje eteenpäin kovin hyvin. Pahimmillaan biiseihin on täytynyt pistää paljon rumpu- ja kitarafillejä riimien väliin jotta on päästy biisissä eteenpäin. Sanoittajana Foxton osaa lähinnä huutaa mielipiteensä kuuluville suoraan, hän ei harrasta kielikuvia eikä syvällisyyksiä.

The Modern World -singlen hankin jo kun 90-luvun lopulla keräsin Black and Whitesta ja Hippie Shake Recordsista punk- ja new wave -sinkkujen parhaimmistoa. Huomasin kuitenkin vasta viime vuoden huhtikuussa, että olin unohtanut merkata sen Discogsiin. Mietin, että löytyyköhän lisää tuollaisia laiminlyöntejä, mutten jaksanut käydä läpi koko levykokoelmaani ja tarkistaa että kaikki levyt varmasti on merkattu. Nyt tämän kuuntelu-urakan aikanahan se hoituu siinä samalla.

THIS IS THE MODERN WORLD

Paul Weller ja The Jam saivat pyyhkeitä kakkoslevystä This Is the Modern World, eikä se tosiaan hirveän hieno levy ole. The Modern World on hyvä single, bändin parhaimmistoa. Foxton onnistui London Trafficissa, melodia on tarttuva ja kulkee hyvin ja biisissä on vauhtia. Hyvä lopetus. Life From a Window omaa hienon tunnelman, ja Tonight At Noon on kaunis. I Need You (For Someone) ei ole ollenkaan hassumpi, se kulkee varmalla raiteella.

Tuon pidemmälle eivät kehuni ylety. In the Street Today alkaa tosi tiukalla introlla, mutta hyvä avaus lässähtää heti kun mitätön biisi pääsee käyntiin. Tai pitäisikö sanoa että ei pääse. Don't Tell Them You're Sane taas loppuu vaikuttavilla efekteillä, mutta biisi itsessään on Foxtonia heikoimmillaan. Miksi Tonight At Noon alkaa tuolla kummallisella pelleilyllä? Täysin irrallinen ja sopimaton avaus nätille, asialliselle laululle. Muista kappaleita ei ole paljon sanottavaa, vaisuiksi jäävät.

Olen terästänyt CD-R:ää seuraavilla sinkkubiiseillä: The Who -cover So Sad About Us, The Night, Strange Town, The Butterfly Collector ja When You're Young. Kolme viimeistä ovat Jamia parhaimmillaan ja toimivat hyvänä siirtymänä All Mod Consin tunnelmiin ja soundeihin. Ylipäätään The Jam -CD-R-levyille taltioimani singleraidat ikään kuin esittelevät aina seuraavan albumin tyylin, johdattavat kuulijaa siihen.

ALL MOD CONS

The Jam iski takaisin. Heikkoa Modern Worldia seurasi täysipainoisin ja vahvin albumi jonka tämä porukka sai aikaiseksi. Mr. Cleanin sanoituksen myrkyllisyys jopa yllättää, koska se esitetään niin sävyisän biisin muodossa. The Jamin David Wattsia kuuntelen mieluummin kuin The Kinksin. Tunnelmallinen In the Crowd yltyy lopussa komeaksi äänisekasotkuksi, johon heitetään vielä rippunen Away From the Numbersia. Billy Hunt on suoraviivaista pogoilumenoa. The Place I Love on täynnä kaipuuta. Levy huipentuu kahteen mestariteokseen, "A" Bomb in Wardour Street ja Down in the Tube Station At Midnight. Varsinkin jälkimmäisen sanoitusta kannattaa lukea jostain kappaletta kuunnellessa, jotta painajaismaisen tarinan kaikista yksityiskohdista ja tunnelmamaalailuista saa varmasti selvän.

CD-R:lläni ovat mukana vielä See-Saw, The Jamin uran huipennus Going Underground ja sen b-puoli The Dreams of Children. Viimeksimainittuun on poimittu pieni takaperoiseksi käännetty sämple Thick As Thieves -biisistä, joka löytyy seuraavalta albumilta...

SETTING SONS

Tästä piti tulla teemalevy kolmesta koulukaverista, jotka aikuistuttuaan vieraantuvat toisistaan ja toistensa ajatusmaailmoista liukuessaan poliittisesti eri suuntiin. Vaan konsepti jäi puolitiehen, koska Welleriltä ei irronnut tarpeeksi tarinaan sopivia biisejä. Niinpä mukana on useita irrallisiakin kappaleita sekalaisista aiheista.

Setting Sons alkaa laululla creepystä naisfanista, joka ahdistelee Welleriä jatkuvilla puhelinsoitoilla. Ilmeisesti mukana on tosipohjaa. Albumin ykköspuoli tarjoaa myös sota-aiheisen biisikolmikon Little Boy Soldiers - Wasteland - Burning Sky. Bruce Foxton sai kerrankin täysosuman, Smithers-Jones on pistämätön kuvaus tylsän turvallista elämää viettäneestä valkokaulustyöläisestä, joka yhtenä päivänä saa kuulla pomoltaan, ettei häntä enää tarvita. Pieniä sävyjä ja detaljeja ripotellaan pitkin matkaa, ja lopussa todetaan vertauskuvallisesti, että meri on vielä täynnä lisää kaloja joita paistaa pannussa. When You're Young -singlen b-puolella oli ollut sähköinen versio kappaleesta, mutta albumiversio tarjoaa jousitaustan.

Näillä eväillä on syntynyt hyvää jatkoa All Mod Consille, The Jamin musiikki rikastui ja hioutui edelleen. Pidän varsinkin nokkahuilusta Wastelandissa. CD-R:ääni täydentävät vielä Liza Radley (haitaria!), Funeral Pyre, toinen The Who -cover Disguises ja uutta soulaavampaa linjaa esitellyt Absolute Beginners.

SOUND AFFECTS

Se kokeileva levy, jolla pyrittiin laajentamaan bändin soundia ja tavoittelemaan jotain muuta. Levy, jolta en viitsi poimia mitään erityisiä huippuja, vaan nautin mieluummin vain kokonaisuudesta kaikkine runsaine detaljeineen. En kokenut mitään vaikeuksia päästä sisälle tähän levyyn, vaan omaksuin sen aika helposti.

Tales From the Riverbank, War ja The Great Depression jatkavat albumin perässä polttamallani CD-R:llä. Varsinkin War on jo ihan kuin seuraavan levyn maailmasta reväisty.

THE GIFT

Wellerillä oli kunnianhimo korkealla tasolla - hän halusi The Giftistä mestariteoksen, mutta joutui tyytymään hyvään. Bändin viimeinen studioalbumi kuvasti levotonta ajan henkeä lähes täydellisesti ja esitteli ne lukuisat musiikilliset vaikutteet, jotka tuolloin olivat alkaneet täyttää Wellerin pään. Tarkkaan laskettu yhdistelmä soulia, funkia, post-punkia, kokeilua ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta, ja tuloksena oli ehdoton bailulevy.

Tosin Trans-Global-Expressissä vihaista sanomaa sylkevä lauluraita on haudattu niin taustan alle, ettei sanoista saa selvää vaan ne täytyy lukea paperilta. Eikä Bruce Foxtonin säveltämä Circus ole kantaaottava ollenkaan, vaan freneettinen instrumentaali. Esimakuna julkaistulla singlellä "Town Called Malice / Precious" pöllitään bassokulut Supremes-hitistä You Can't Hurry Love ja diskoklubit villinneestä Pigbagin Papa's Got a Brand New Pigbag -esikoissinglestä.

Koko The Gift -LP:stä tuli ykköshitti, joten kun Weller palasi Italian-lomalta heinäkuussa, hänen ilmoituksensa The Jamin hajottamisesta otettiin vastaan tyrmistynein reaktioin. Bändi hajosi huipulla. Tarina päätettiin siisisti kahdella jäähyväissinglellä, The Bitterest Pill ja Beat Surrender. Ensinmainittu katkeraa kalkkia, jälkimmäinen hyväntuulinen vauhtipala.

CD-R:lle mahdutin loput kuusi singleraitaa: The Bitterest Pill, Pity Poor Alfie / Fever, Beat Surrender, Shopping, Move On Up ja Stoned Out of My Mind. Vanha jazz-standardi, Curtis Mayfieldiä, The Chi-Lites -hitti ja nippu Wellerin omia sävellyksiä. Hillitysti soulaava Shopping ikään kuin enteili Paul Wellerin seuraavaa projektia, The Style Councilia.

 

 

James Brown: Live At the Apollo (1963)

It's a Man's Man's Man's World (1966)

It's a New Day - Let a Man Come In (1970)

Sex Machine (1970)

Revolution of the Mind (1971)

There It Is (1972)

Get on the Good Foot (1972)

The Payback (1973)

Hell (1974)

Get Up Offa That Thing (1976)

Olen tosiaan jaksanut kahlata läpi James Brownin suunnattoman diskografian, peräti kahdesti, ja valinnut laadullisesti epätasaisesta 72 albumin vuoresta ne omasta mielestä parhaat. Sitten olen hankkinut ne. Stockmannilta neljä, Jäänsärkijästä yksi, Amazonin kautta loput.

Moinen albumituotanto tietysti tarkoittaa melkoisia vaikeuksia löytää aina tarpeeksi materiaalia 40 minuutin kiekon täyttämiseksi. Ikävä kyllä parhaillakin albumeilla saattaa esiintyä ilmiselvää täytemateriaalia, mutta harvoin sentään mitään niin noloa kuin Get on the Good Foot -albumilla oleva Recitation By Hank Ballard. Liki kuusi minuuttia pelkkää kömpelösti improvisoitua James Brownin ylistystä persoonattoman taustan päällä saa kenet tahansa hamuamaan CD-soittimen skip-nappulaa.

Revolution of the Mind -livellä tekee mieli tukkia emceen turpa. "Soul brother number one, ladies and gentlemen, soul brother number one...". Keksi toinenkin ylisana, puuroaivo.

Hell-levyn tekee oudoksi gongin kumahtelut melkein kaikkien biisien välissä. Outoa ratkaisua ei ainakaan levyn musiikillisessa sisällössä motivoida mitenkään.

 

 

1.1.2018

The James Gang: Yer' Album (1969)

Thirds (1971)

Straight Shooter (1972)

Straight Shooter / Passin' Thru (1972)

Bang (1973)

Miami (1974)

Newborn / Jesse Come Home (1975 / 1976)

Joe Walsh oli 70-luvun aikana hieno rock-muusikko ja lauluntekijä. Sitten ideat kuivuivat ja Eagles-jäsenyytensä myötä huipulle päässyt länsirannikon lötköttelijä rupesi pelaamaan musiikillisesti liikaa varman päälle.

Varhaisen bändinsä The James Gangin ensilevy Yer' Album esittelee jo ensitahdeillaan tunnusomaisen Walsh-tyylin: pitkiä, melodisia kitarasointuja, tunnelmamaalailua, tunteellisesti naukuvaa laulua. Take a Look Around on nätti ja persoonallinen kappale. Walshin ensimmäinen soolo Barnstorm on täynnä tätä tyyliä.

Funk #48 on sitä mitä nimi lupaa, tarttuva biisi, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä. Eli vahvimmat raidat on sijoitettu alkuun - muuten levy on selvästi keskitasoa parempaa rokkia, jossa bändi saa sooloilla miten lystää. Eikä olla turhan ryppyotsaisia, siitä todistavat levyn keskellä oleva minuutin mittainen studiohöpinäpaketti ja koko hoidon päättävä surkea puujalkavitsi.

Thirds on kerrassaan mainio sillisalaatti, joka tarjoaa monenlaista herkkua mieleenpainuvasti. Walk Away on se hitti, välittömästi päähän iskostuva rokkipala. Rumpali Jim Foxin Things I Could Be on laiskempitempoinen, uruilla ja runsailla, hienoilla kitarasooloilla maustettu biisi. Basisti Dale Petersin Dreamin' in the Country on hellyttävän kaunis kantrilallatus laiskasta miehestä, joka ei viitsi tehdä mitään elämänsä eteen vaikka sitä kovasti miettiikin. Walshin oma It's All the Same valloittaa minut upeasti äänitetyllä sinfoniaorkesterilla, joka soittaa kaunista kuviota tasaisin väliajoin. Midnight Man on tyypillinen naukuvampi Walsh-biisi, jossa on käytetty vierailevaa naisvokalistia.

Kolme viimeistä kappaletta eivät ole huippuja, mutta täyttävät kyllä albumin hyvin ja antavat riittävän vahvan viimeisen silauksen.

Muut Joe Walshin aikaiset James Gangin levyt ovat minulle liian raskaita paloja nieltäväksi, varsinkin livealbumi, joka tarjosi kestämätöntä kitaraulinaa minuuttitolkulla.

Sen sijaan minua kiinnosti jo varhaisessa vaiheessa kuulla ne levyt, jotka James Gang teki jatkuvasti vaihtelevilla kokoonpanoilla sen jälkeen, kun Walsh erkani soolouraa tekemään. Yhtenä päivänä äkkäsin Black and Whitessa Straight Shooter -LP:n, mutta siitä pyydettiin turhan kovaa monen kymmenen euron hintaa, joten en hellittänyt kukkaronnyörejäni sen hyväksi. Vaan kun myöhemmin huomasin Miami-LP:n ilmestyneen sen rinnalle suunnilleen yhtä kovalla hinnalla, tuskastuneena itku kurkussa luovutin ja pulitin vaaditut summat kummastakin levystä.

Vähän ajan päästä päätin lähteä oikein divarikierrokselle nimenomaan James Gangin ja Brownsville Stationin levyjä hakemaan, ja etsintäni tuotti tulosta. Brownsville Stationin kaksi ensimmäistä albumia, ja James Gangin kahden albumin CD:t olivat reissun tuloksena. Bangin tilasin Amazonin kautta vuonna 2005.

Straight Shooter ja Passin' Thru tehtiin uusien miesten, vokalisti Roy Kennerin ja kitaristi-laulaja Domenic Troianon johdolla. Molemmat olivat musisoineet yhden levyn tehneessä kanadalaisessa Bush-yhtyeessä, jonka esittelin aiemmin.

Straight Shooter tuntui ensimmäisillä kuuntelukerroilla hyvin tavanomaiselta bulkkirokilta, mutta pitempi tuttavuus on auttanut huomaamaan biiseissä sävyjä. Kenner on erinomainen laulaja, äänessä on voimaa ja falsettiin asti yltävää skaalaa, ja mies pystyy löytämään siihen paljon erilaisia sävyjä. Get Her Back Again ja Getting Old rauhoittavat menoa ja Hairy Hypochondriac - joka informatiivisen kansivihon mukaan kertoo basisti Dale Petersista - on metka hupipala. Melodinen Let Me Come Home toimisi melkeinpä hyvin albumin päättäjänä vahvan kliimaksin ansiosta, mutta sen jälkeen kuullaankin vielä yksi pitkä rokki, My Door Is Open.

Passin' Thru taas ei ole rokkia juuri ollenkaan, vaan bändi on popahtavissa tunnelmissa. Levyn upein hetki on One Way Street, joka päätetään kaikenlaisilla solisevilla kitara-, basso- ja muilla efekteillä. Erittäin komeankuuloista! Muuten Passin' Thru on tasaisen melodista kamaa, välillä ollaan aavistuksen verran funkyja, välillä tunnelmoidaan. Ihan OK, jos tämmöisestä pitää. Minä kyllä pidän.

Bang herättää jo kannellaan ja nimellään ("gang bang") inhotusta, mutta ei kannata säikähtää. Troianon lähdön jälkeen kyytiin otettiin nuori kitarasankari Tommy Bolin, jolla oli mukanaan nippu omia biisejä. Bolinilla oli oma bändiyritelmä Energy, joka ei koskaan päässyt tekemään levyä. Olen nähnyt netissä kerrottavan, että Bang ja sitä seurannut Miami koostuvat nimenomaan kappaleista, joita Energy soitti muttei saanut pukatuksi julkisuuteen.

Avauksena toimiva Standing in the Rain omaa kummallisen, avaruuspsykedeelisen intron. Must Be Love -biisissä Kenner innostuu esittelemään laulutaitojaan viimeisen päälle. Hän käyttää voice boxia, änkyttää, karhentaa ääntänsä, kiekuu muutaman falsettinuotin, ja matkii Elvistä pariin otteeseen. Hehehe, oletko vähän itsetietoinen pelleilijä, Roy?

Ride the Wind on komea syntsaefekteillä ryyditetty lennokas rokki, Rather Be Alone With You heitetään accapellana ja Mystery on tunnelmallinen, eeppinen loppuhuipennus. Hyvät eväät vahvan rock-levyn tekemiselle. Ehdottomasti paras Walshin lähdön jälkeisistä James Gangin albumeista.

Miami nimettiin sen kaupungin mukaan jossa levy äänitettiin, mutta taisi Floridan aurinko pehmittää kaikkien päät. Unettava levy, jolla vain progevaikutteinen Sleepwalker jaksaa saada minut höristämään korviani. Bolinkin tuntuu unissakävelevän koko ajan, eikä jaksa yltää parhaimpaansa.

Bolin jatkoi seikkailujaan menestyksekkäästi Deep Purplessa ja kahden hyvän soololevyn parissa ennen huumekuolemaa joulukuussa 1976.

James Gang menetti samalla Roy Kennerin, joka liittyi mukaan 1971 perustettuun kanadalaiseen Law-yhtyeeseen, joka sai aikaiseksi kolme kehnosti myynyttä ZZ Top -tyylistä LP:tä ennen kuin pillit pistettiin pussiin.

James Gang koottiin uudestaan. Alkuperäisjäsenistä oli jäljellä enää Fox ja Peters, vahvistuksiksi otettiin laulaja Bubba Keith ja kitaristi Richard Shack. Salvador Dalin maalauksen kanteen saanut LP Newborn on masentavan tavanomaista, tympeää rokkia. Sävyä tuo vain päätösraita Cold Wind, joka on silkkaa kantria. Coverina heitetään ties kuinka mones sadas näkemys Heartbreak Hotelista. Levy ei ole sentään puuduttavan yksitoikkoinen, välillä tunnelmoidaan balladeilla ja välillä rokataan, mutta homma ei irtoa kunnolla. Keith nähtiin myöhemmin Point Blank -yhtyeessä, mutta Shackista ei ole sittemmin mitään kuultu.

Vielä viimeisen kerran päätettiin yrittää. Jesse Come Home tehtiin kokoonpanolla Jim Fox - Dale Peters - Phil Giallombardo - Bob Webb. Molemmat uudet jäsenet lauloivat ja tekivät biisejä, lisäksi Giallombardo hoiti koskettimia ja Webb kitaroi. Tämä on se kokoonpano, joka näkyy Wounded Bird Recordsin Newborn / Jesse Come Home -CD:n epäinformatiivisen kansibookletin takakannessa. Webb oli muuten aiemmin ollut mukana Lacewing-nimisessä yhden albumin yhtyeessä (1971), jonka kokoonpanoon kuuluivat vähän aikaa myös muuat Joe Walsh ja Joe Vitale...

Jesse Come Home on sävyltään hyvin melankolinen levy. Tässä ei paljoa rokata, vaan ujutetaan lieviä progevaikutteita melodisen AOR:n sekaan. James Gang ei todellakaan ollut enää tässä vaiheessa mikään myyvä nimi, eikä levymyyntiä takuulla auttanut se, että ne heikoimmat kappaleet pistettiin albumin alkuun. I Need Love julkaistiin jopa singlenä, vaikka se on yhtä valju ja helposti unohtuva kuin sitä seuraavat Another Year ja Feelin' Alright.

Onneksi jatkossa paranee. Peasant Song on sekin jousilla kyllästettyä itkuista lässyilyä, mutta minä pidän tämän herkkyydestä. Minulta kun löytyy tuo surumielinen puoli, jonka kanssa tämä biisi resonoi. Hollywood Dream on umpikaupallista radiosoittoa kerjäävää purkkarokkia, mutta se menee hyvin levyn ainoana hilpeänä, rokkaavampana palana.

Todellinen aarre on kuitenkin Love Hurts. Ei se Everly Brothers -klassikko, josta Nazareth sai hitin aikaiseksi, vaan Andrew Goldin sävellys, jonka alkuperäinen versio löytyy Goldin 1975 tekemältä esikoissoololta. James Gangin versio on aivan yhtä hieno, ellei jopa parempi. Kertosäe saa varmasti kenen tahansa poppisäveltäjän kateudesta vihreäksi. Melodia vetoaa minuun aivan täysillä ja koskettaa sydänjuuria myöten. Todellinen unohdettu 70-luvun pop-helmi.

Pick Up the Pizzas on kiva instrumentaali, ja harvoin olen kuullut niin upeaksi miksattua kitaraa kuin Stealin' the Show'ssa. When I Was a Sailor omaa lattapäiset sanat, mutta viehättää Jesse Come Homen progehtavimpana eepoksena.

Bob Webbistä tuli Jay Fergusonin luottomuusikko ja Phil Giallombardo häipyi jonnekin tuntemattomuuteen.

JCH'lla on siis vikansa, mutta pidän sen lievästä melankolisuudesta ja se tarjoaa tarpeeksi hienoja tuokioita, jotta uskallan kutsua sitä hienoksi jäähyväislevyksi James Gangille. Huhuja Last Ride -nimisestä vihoviimeisestä LP:stä on liikkunut, mutta älkää uskoko niitä, ei sitä levyä ole olemassa. Huhu lieneekin netissä vaiennettu kuoliaaksi. Mistä lie lähtenyt liikkeelle, onko hylätty albumiprojekti vai jonkun ulkopuolisen silkkana vitsinä liikkeelle panema päähänpisto?



 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54