Jussi & Boys & Friends: Kehä kaartuu (1975)

Since "Mä tahdon rokata" (1973) and "Pojat asialla" (1974) had been done with a relatively meager budget, and "Kantri & Rock" was a quickly tossed-off hodgepodge effort, producer Matti Laipio started convincing Scandia that a more ambitious Jussi & The Boys album might be appropriate.

"Kehä kaartuu" was recorded in the Marcus Music studio in Sweden, and the musicians included bassist Pekka Pohjola, organist Jukka Gustavson, vocalist Eero Raittinen, and a five-man Swedish jazz horn section. The level of ambition here is signified by the daring decisions to cut "You've Lost That Loving Feeling" and "River Deep, Mountain High", linked together with an instrumental bridge that's quite stupendous. Other covers include The Band's "The Night They Drove Old Dixie Down" and "Will the Circle Be Unbroken". Amongst these songs a simple drinking song like "Korkataan taas" feels almost anomalistic.

"Kehä Kaartuu" is the only Jussi & The Boys album that's available on CD, even though it sold poorly at the time. Jukka Gustavson had a hand in creating the great cover art.

In 1976 Jussi & The Boys cut the LP "Mennään melomaan" (Let's Go Rowing). I haven't been able to find it anywhere, but here are 9 of the 13 songs included. Some were recorded in USA with local rock'n'roll legends, like the "Memphis Medley", which includes "Blue Moon of Kentucky" and "I'm Left, You're Right, She's Gone". These recordings were a little poorly engineered, as the vocal track became distorted. So instead of putting these two songs on the LP separately, this radio medley was conceived. K.W. Blomqvist, Jussi Raittinen's old friend, plays the Memphis DJ who supposedly plays both sides of Finnish "John's" new single on his radio program.

Guitarist Pekka Tammilehto sings his own song "Vaahto peilaa", and Jussi gets his finest moment on the album with a cover of "Gentle on My Mind" - "Takaa ajatusten virran".

I hope you don't mind too much that four songs are missing.

Jussi Raittinen: Muistan vielä vuonna -76 - Kaikki EMI- ja USA-levytykset 1975-1978 (2003)

In July 1976 Jussi went on a long-planned second trip to USA with producer Matti Laipio, pianist Kaj Westerlund and good friend K.W. Blomqvist (1947-2006), who's written songs both for Jussi, humor band Hullujussi and old time rock band The Agents.

With them they brought two albums worth of material. "Nashville" (1976) got its name from the place where it was recorded. The engineer and second producer was Scotty Moore, Elvis Presley's guitarist. The record fulfilled Jussi's dream of cutting a country album in Nashville with local legends, and the results certainly are something to be proud of!

"Nashville, Tennessee" took part in the yearly national Syksyn Sävel pop song contest, finishing fifth.

"Rollin' the Rock" (1977) was cut in New Orleans and Van Nuys, California, and it's a collection of traditional rock'n'roll.

A slight mishap occurred with the song "I'm Comin' Home", which Jussi originally intended to be Charlie Rich's composition. The band had received the song list in advance, and when they noticed the song "I'm Comin' Home", they said that Johnny Horton's song is one of their bravura numbers. So when the tune was about to be played in the studio, Jussi started singing Rich's song, and the band playing Horton's namesake song. After some confusion and discussion, Horton's "I'm Comin' Home" was finally selected to be recorded. Unfortunately that song didn't quite suit Jussi's voice, so the vocals were re-recorded in Finland. The result still wasn't good enough, but the song stayed on the album.

Jussi & The Boys: Lapsilta kielletty (1979)

"Lapsilta kielletty" (1979) has become something of a sought-after rarity over the years - it seems that the master tapes for this album are lost and a CD release is thus not probable. This last Boys album until 1986's "Numero 3" consists of only cover material, of which the best choice IMO is the great Nick Lowe's "I Knew the Bride (When She Used to Rock'n'Roll)", originally written for another great rocker, Dave Edmunds. This song has the honor of opening this set, which otherwise is restricted to rock'n'roll oldies like Chuck Berry's "Thirty Days" and "Too Much Monkey Business", and a reworking of Jussi's early hit "Liisan koira" (Walking the Dog).

The most fondly remembered song here seems to be new guitarist Pekka Tammilehto's outrageous version of "Love Potion Number 9". Here he finds a bottle of Koskenkorva vodka, drinks it, throws up and gets locked in jail. Tammilehto used to play in a semi-legendary group called Kalle Kiwes Blues Band. They never made any records, probably because their songs were considered too raunchy. "Tää Koskista on vain" is the only song from this period that has been immortalized on vinyl.

Tammilehto later took on the artist name Topi Sorsakoski and started a successful career as a light pop crooner.

Lapsilta kielletty -levyn kuulin ensimmäistä kertaa jo 1983-1984 Kasavuorentiellä isäpuolen luona. Frejllä oli se kasettina, ja kuuntelin sitä muutaman kerran, vaikka se oli lapsilta kielletty (hehehe). Useat kappaleet jäivät mieleeni. Omakseni sain levyn vuonna 2005 kun seurustelin Järvenpään / Keravan Marian kanssa, ja kävimme Järvenpään Puistobluesissa. Minä selasin levymyyntikojujen laatikoita, ja äkkäsin tuon aarteen.

Jussi Raittinen: Jussi ja Kieku ja Kaiku (1979)

Jussi's children's albums are quite a different kettle of fish. He had sung a couple of children's songs on an album called "Pingviiniherran liivinnappi" (1974), but in 1979 he cut a whole LP of such music.

The concept was built around writer Mika Waltari's and artist Asmo Alho's comic strip characters, two roosters called Kieku and Kaiku (1927-1975). Not an ordinary comic strip, since it had no speech bubbles. Instead every panel had a rhyme written underneath. The one-page stories usually carried a moral of some sorts.

M.A. Numminen wrote the songs, and chose "Kekkonen-rock" from Suomen Talvisota 1939-1940's album and Numminen's early solo recording "Jenkka hevosen puhdistamisesta" to be re-recorded. "Kuldakapja Kôrvikene" is an Estonian traditional, and the short closer "Onnee!..." a Finnish traditional.

Jussi Raittinen: Jussi merihädässä (1982)

"Jussi merihädässä" (1982) assembled mainly old material, which causes the record to lose some freshness. Still an enjoyable sequel.

1. Lapsenvahdin rock (Babysitter Rock)
Eero and Jussi originally recorded this in 1961 for their second single.
2. Turkkilainen tupa-koi (The Turkish Man Is Smoking)
Some wordplay here - "tupakoi" can also be translated as "cottage moth".
3. Taa-taa-Tarzani
Hilarious song about a pseudo-Tarzan who's making a film. He suffers from hay fever, lacks muscles, can't swing on the lianas and has to wear a wig and false teeth.
4. Mikko Virtanen
Mikko Virtanen is a seven-year-old boy who's a real menace. At the age of ten he's learned his lessons and becomes one of the best pupils in school.
5. Pekka Töpöhäntä
Pekka Töpöhäntä (Pelle Svanslös) is a popular children's book character created by Swedish writer Gösta Knutsson. He's a cat who's gotten his tail bitten off by a rat and is thus bullied by other cats - especially the evil Måns.
6. Maapallon ympäri (Around the World)
7. Tiku ja Taku (Chip'n'Dale)
One of the funniest songs here! Naturally performed with varispeed vocals.
8. Kyllästynyt konesorsa (Bored Machine Duck)
A key-backed machine duck at a drugstore turns haywire, hears the calls of the other ducks at a nearby lake, and joins them. Another highlight, despite only being 49 seconds long.
9. Mikki-Hiiri merihädässä (Mickey Mouse in Distress)
Mickey Mouse goes out sailing and meets the terrible Sea Goblin. This is an old children's classic originally performed by its composer, Georg Malmstén, in 1936. Personally I'm a little fed-up with this song because I've heard it so often.
10. Intiaanin sotahuuto (Indian War Call)
Another classic, written by Martti Piha in 1955 and originally sung by his son Heikki-Juhani.
11. Höpö-höpinää (Cheap Babble)
Originally written in 1980 for the Syksyn Sävel competition. It didn't make it to the finals, so its release was delayed for two years. Puts me in a good mood.
12. Merileijona (Sea Lion)
Jussi sang this in 1974 for the aforementioned "Pingviiniherran liivinnappi" LP, but this is a re-recording.
13. Meidän varsa (Our Foal)
14. Spaghetti spaghetti spaghetti
Brilliant lyrics about the difficulties in preparing and eating spaghetti!
15. Metsämökin tonttu (Elf of the Forest Cottage)
The 1974 hit for Jussi & The Boys gets another treatment.
16. Töölaul
Another Estonian traditional. I assume the title means "Work Song".

Kun Kvaakissa oli Kuukauden haasteena piirtää sarjakuva aiheesta "Lastenlaulu, jota olen aina inhonnut", Mikki-hiiri merihädässä oli kakkosvaihtoehtoni. Minähän tein sarjiksen Mari Laurilan Aja hiljaa isistä.

Jussi Raittinen ystävineen: Suomalaista historockia osa 3 (1983)

I don't have the 1972 album by Tommie Mansfield Group, but I can give you a compilation of Jussi Raittinen's basement tapes - Mansfield plays guitar on five songs.



Tommie Mansfield (real name Pekka Nurmi, 1940-1981) was an eccentric character - a nature boy and wild guitar genius who was completely self-taught with his instrument. He built his first own electric guitar in 1955 and learned to play rock'n'roll by listening to the records sent to him by his big sister Hanna, who had moved to America. Pekka invented his stage name after seeing the Jayne Mansfield movie "The Girl Can't Help It". He practically disowned his real name after this, because it reminded him of his bad childhood memories. One of them was probably the severe meningitis and the constant headaches he suffered ever since - this must have been one of the reasons for his odd personality.

Tommie gained much fame with his incredible guitar playing while touring with other artists in 1960 and 1961. Despite being undisciplined, having difficulties in concentrating and being a perfectionist with his playing, when he really let go on stage there was nobody that could match his style. Tommie also made a name for himself as a guitar manufacturer.

Tommie was a great admirer of anything American, and the clothing sense he developed reflected this: stetson hat and boots - although he had to compromise with the latter, as real American-style boots were hard to find in Finland. So-called mersey boots with diagonally-cut heels had to do. For some reason, though, he refused to wear a belt, and so his trousers fell down more than once during his stage performances. This was still not so weird compared to his taste in food and his eating habits...

With the passing of years styles changed both in terms of music and clothing, but Mansfield refused to change his appearance. In the beginning of the 70's, though, he had lost his spark for rock'n'roll after listening to Lloyd Green, and his head was filled with only country music.

Tommie Mansfield died in 1981 from an ulcer. He was THE true original in Finnish rock'n'roll history, a grown-up child, a guitar hero whose whole life consisted of his guitar and his playing. Not much recorded evidence is left from him, he recorded an album with his and Jussi Raittinen's band Tommie Mansfield Group in 1972. That album must trade owners with quite a fortune nowadays.

So, here's a collection of Jussi Raittinen's rare tapes, made between 1962 and 1967. Merely recorded for the fun of it and never intended for public release, record company Johanna released them in 1983 on the subsidiary label Etnomono. "Suomalaista Historockia 3 - Jussi Raittinen ystävineen" (Finnish Historock 3 - Jussi Raittinen with his friends) contains recordings with the Esquires, duets with Eero Raittinen, Tommie Mansfield and Pertti Kilpeläinen, and recordings with some army buddies. As the sleeve states, the rarity of these recordings and the pure joy heard in the playing should compensate for the poor sound and other technical shortcomings.



Eire Apparent: Sun Rise (1969)

Väkevästi tuotettua psykedeliaa lahjakkaan mutta aivan liian vähälle huomiolle jääneen Ernie Grahamin ensimmäiseltä bändiltä. Jotkut sentään kuuntelivat tarkkaan ainakin tätä bändiä, sillä australialaisen Dave Miller Setin samana vuonna ilmestynyt single "Mr. Guy Fawkes / Someone Is Sure to" on kokonaan Eire Apparentin levyltä coveroitu. Hyvät biisivalinnat, nuo tuntuvatkin Sun Risen kohokohdilta.

Hieman kantrahtava singer-songwriter -pala "Got to Get Away" ja suoraviivainen rokki "Rock'n'Roll Band" tuntuvat itseasiassa oudoilta tapauksilta kaiken happoilun seassa, ja ilmentävätkin Grahamin todellista mielenlaatua musiikintekijänä. Eire Apparent oli hänelle vain yksi vaihe, jolle saattoi surutta jättää hyvästit kun psykedelia meni pois muodista.

Levyn ainoa heikko lenkki on "Captive in the Sun". Kuka sen sitten piipittääkään, hän estää kappaletta olemasta se eteerisen melodinen ja kaunis tunnelmapala joka se olisi voinut olla.


Ekblad: Story / Fragments of Love (1982)

Perusrokkia tämä. Hyvin toimii, mutta paha sanoa kahden biisin perusteella mitään definitiivistä bändin potentiaalista.


Electric Light Orchestra: Discovery (1979)

ELOn neljä ensimmäistä levyä ovat turhan raskaasti sulavaa kamaa. Olivat parhaimmillaan 1975-1979 jolloin Lynnellä riitti hyviä biisejä eikä ollut vielä jumittunut omiin maneereihinsa. Discovery oli lapsuudenkotini levyhyllyssä, joten se on päässyt muodostumaan jossain määrin rakkaaksi albumiksi. A New World Record on kuitenkin bändin mestariteos, se albumi on yhtä klassikkoputkea.

Time vuodelta 1981 on levy, joka on parhaimmillaan silloin kun kuulee niitä biisejä ihan vain yksittäisinä. Lynne muuttui suuruudenhulluksi sillä levyllä ja tunki soundimaailman niin täyteen suhinoita, vocoderia ja muuta ihmeellistä, että kuuntelukokemus on uuvuttava. Eivätkä korvat saa levätä biisien välilläkään, sillä nekin kohdat on täytetty ihmeellisillä väliosilla, yhden kappaleen muuttuessa toiseksi ilman taukoa. Biisijärjestys on Timella mietitty hyvin, sillä jokaista huippubiisiä seuraa vähän heikompi pala, jonka jälkeen tulee taas jokin hitti tai ainakin potentiaalinen sellainen. Materiaali on siis vahvaa, kunpa Lynne vain olisi hillinnyt itseään tuottajana ja antanut mieluummin hyvien sävellysten puhua. Seuraava albumi Secret Messages kärsii vähän samasta ylituotantoviasta, mutta sillä levyllä sävellyksetkin ovat mitäänsanomattomampia.


Elephants Memory: Elephants Memory (1969)

Elephants Memory (1972)

Angels Forever (1974, USA-painos)

Angels Forever (1974, UK-painos)

Radiomafian toivelevykonsertista joskus 90-luvun puolessavälissä nauhoittamani Power Boogie sai kunnian antaa ensikosketukseni Elephants Memoryyn. Leppävaaran kirjastosta - silloin kun se oli vielä vanhalla syrjäisellä paikallaan niiden minkälie opistojen luona - lainasin myöhemmin tuon vuoden 1969 levyn CD:nä. Sen jälkeen kun olin muuttanut Etelä-Haagaan, näin bändin levyjä silloin tällöin Black and Whitessa, ja päätin lopulta että täytyyhän nuo ostaa. Amerikkalaispainos Angels Foreverista oli ensimmäinen hankinta - en osaa sanoa kuinka monta vuotta se levy on roikkunut mukanani, mutta kyllä se joskus 90-luvun loppupuoliskolla tuli ostettua silloin vielä hyvin suppeaa vinyylikokoelmaani täydentämään. Pikkuinen pettymys se oli, kun ei ollutkaan niin hurja kuin olin odottanut, mutta oli se juuri tarpeeksi hyvä säästettäväksi. Vihdoin aika pitkän ajan kuluttua tuo vuoden 1972 Apple-levykin löytyi, ja sehän osoittautui ihan ruutipakkaukseksi. Mieletön levy!

Ensimmäinen levy on viihdyttävän monipuolinen kokoelma hippeilyä ja isosoundista rokkia, ja pari hupipalaakin löytyy: Hot Dog Man ja Yogurt Song. Jälkimmäisen puoliksi kirjoittanut Rick Frank erottuu EM:n levyillä selvästi bändin huumoriveikkona, sillä hänen kädenjälkeään ovat myös Apple-levyn päätösraita Local Plastic Ono Band ja Angels Foreverin loppukevennys Hoochie Coochie Rockin' Information Man.

Angels Foreverilla mukana olevalla Tonite-biisillä on melkoisen värikäs ja mutkikas historia. Sitä ovat vuosien varrella coveroineet mm. musta soul-laulaja Tony Sherman vuonna 1974, biisin kirjoittaneen kosketisoittaja Chris Robisonin myöhempi oma bändi Stumblebunny vuonna 1977, ja Ronnie Spector vuonna 1980. Elephants Memorykin teki kaksi versiota, basisti Gary van Scyocin laulama versio on Angels Foreverin jenkkipainoksessa, Robisonin laulama versio on brittipainoksessa. Robison selittää tarinan parhaan kykynsä mukaan erinomaisessa Purepop-blogissa - toivottavasti kukaan ei pahastu siitä, että kopioin tekstit tänne:

Hello!--the earliest version was on Budha Records with me singing the lead part- released as chris robison and it got good reviews- then Buddha the company went under--the publisher shopped it to Tony Sherman's gang-- and all they did was to replace my lead vocal with Tony's vocal--However the rest of the recording remained the same--on which I played electric guitar, organ and harmonica---you can hear Stan Bronstein on Sax (from elephants memory and later w; John Lennon) Stan and I also did the background harmonies 'ahhhs' and 'and you know'. Gary von Sonck is on Bass and Rick Frank on drums-also both who later played with John Lennon---I suppose you could say John stole my backup band! I only recently got back the publishing rights to my song and there are plans to re release the original Buddha version as an extra track when 'Chris Robison and his Manyhand Band" is re released out of Australia next year on a indie label--------go to google-chrisrobison and look up an interview from a radio show it has more info then U need to know about me--Cheers! Chris------- also a Ronnie Spector version of Tonite was recorded.

Chris Robison, here...So, this is so convoluted--kinda like figuring out who is the real 'Ray's Pizza' in New York.

OK here goes: Tonite was recorded and sung by me, Chris Robison, for Buddha records. That version had Rick Frank/Drums, Stan Bronstein/Sax, Gary von Sycoc/Bass, I played Guitar, Organ, and Harmonica.

After a good review in Cashbox, the record Co, went under. Bob Reno/publisher took the track to Holland, where my lead vocal was replaced by Tony Sherman's. That was a hit in Europe.

Meanwhile I had rejoined Elephants Memory after John Lennon (I DID get to record w/ him and he and Yoko produced one of my songs on the Elephants' album.)

In Wales, the later E.M. album: 'Angels Forever', (British Polygram) had yet another version of 'Tonite', with me on lead vocal. The RCA American 'Angels' version switched the vocal on this track to Gary.

Then, a band called 'Sticky Fingers' out of South Africa recorded 'Tonite' as a DISCO song (!). Soon thereafter came George McCrea's version on his album, 'Diamond Touch'.

After a year stint w/ The New York Dolls, I formed 'Stumblebunny' and included 'Tonite' as one of 4 songs on our self-produced EP on Slip Shod Records. I financed this with money I got recording with Papa John Phillips and Keith Richards. We passed that 45 out like so many frisbees up and down 6th Ave, soon getting a call from Richard Gotherer (Blondie, The Go Gos) which led to the country-ish version with David White on vocal and guitar on our Stumblebunny album version, released and printed in a Dutch and German pressing, with an American single on Mercury.

Stumblebunny toured England and Germany with The Hollies in '79. I still get royalties from 33 countries!...

Next thing I know, Genya Ravan, (10 Wheel Drive), produced Ronnie Spector's album version of 'Tonite' as a heavy punk/metal song, complete with 'Dead Boys' guitarist on lead guitar. Ronnie told me she opened her live show with 'Tonite' for a year on the road.

Now it has come full circle: Guy Blackman/Chapter Music, Australia is re releasing MANY HAND BAND, my album that got me into SO much trouble back in '73. On THIS new CD are 2 bonus tracks, including, that's right: 'Tonite" in the ORIGINAL Buddha version with my vocal back on it!.... I am now patiently waiting, for the U.S./Canadian hit/chart version, yet to be recorded.... Any takers out there? (Makes a nice slow ballad as well)



Riittäisihän tuota tärkeää ja vähemmän tärkeää tietoa vielä, Elephants Memory oli mielenkiintoinen bändi jonka tarina ansaitsisi tulla dokumentoiduksi. Jäänyt turhan pienen piirin suosikiksi. Voisi mainita, että pääsivät mukaan Dustin Hoffmanin ja Jon Voightin tähdittämään Keskiyön cowboy -elokuvaan kahdella kappaleella, Jungle Gym At the Zoo ja Old Man Willow. Songs From Midnight Cowboy -LP vuodelta 1969 on aika pitkälti sama levy kuin esikoisalbumi, paitsi että Hot Dog Manin ja Brief Encounterin tilalla on Everybody's Talkin' ja leffan nimisävelmä.

Elephants Memory soittaa myös John Lennonin Some Time in New York City -albumilla (1972) ja Yoko Onon tuplalla Approximately Infinite Universe (1973). Vastaavasti taas Lennon ja Ono soittelevat ja laulelevat vuoden 1972 Apple-levyllä ja tuottivatkin sen. Näillä muusikoilla oli aika hyvä synergia.

Kakkoslevyä Take It to the Streets (1970) en ole nähnyt vielä missään, mutta ei se erityisen hyvä ole. Minulla on siitä CD-R-kopio, mutta aika harvoin olen kuunnellut sitä. Mongoose on hieno kappale ja se lohkaistiinkin singleksi. Muuten biisimateriaali jättää valitettavasti paljon toivomisen varaa, eikä bändi pirteällä soitollaan pysty ongelmaa peittämään. Kitaristien ja kosketinsoittajan palleilla istuu uusia miehiä, joita ei enää myöhemmillä levyillä nähty: David Cohen, Guy Peratori ja Mike Rose. Cohen oli Country Joe and the Fishin jäsen ja myöhemmin hyvin käytetty studiomuusikko, muut ovat outoja nimiä.

Elephants Memoryn tuotannosta löytyy vielä pari singleharvinaisuutta, ihan OK Skyscraper Commando (1971) ja kelvollinen muttei mitenkään erityinen jäähyväissingle Shakedown (1975). Kompletisteille.

Stan Bronstein teki 1976 kaksi levyllistä mietoa, puleerattua jazzrockia, Livin' on the Avenue ja Our Island Music. Ensinmainittua en ole kuullut kokonaan, mutta ei kuulosta hirveän lupaavalta. Nimikappale on pehmoa laulettua lällätystä, Better Late Than Never on aika hyvää, riuskaa menoa, lempeästi funkkaava Walk That Funky Dog ihan OK naistaustalaulajista huolimatta, nopea Night of the Trotter jää kasvottomaksi. Our Island Music taisi olla vähän keskinkertaista parempi levy.


Elevators: Frontline (1980)

Massachusettsin osavaltiossa perustettu powerpop-bändi, jonka jäsenistä kaksi asui Bostonissa, muut Northamptonissa. He saivat tilaisuuden levyttää yhden LP:n, ja hyödynsivät tilaisuutta valitsemalla levytettäväksi ennemminkin sellaisia biisejä, jotka kuulostivat tietynlaisilta, saadakseen albumilleen yhtenäisen, Elevatorsmaisen soundin. Ilmeisesti parhaat pöytälaatikossa majailleet biisit olisi sitten pistetty kakkoslevylle, ja siitä olisi tullut ainakin monipuolisempi paketti, joka olisi laajentanut kuvaa bändistä. Näin olen ymmärtänyt bändin omista puheista.

Mutta kyllä Frontline on vahva levy tällaisenaankin. Nimikappale, hauska Girlfriend's Girlfriend ja varsinkin Stop the World ovat sähäkkää, syntesoitua new wavea. Vaikka meno vähän rauhoittuukin noiden jälkeen, levy pysyy hyvänä loppuun asti.


Elvis Costello: My Aim Is True (1977)

Watching the Detectives / Blame It on Caine - Mystery Dance (1977)

This Year's Model (1978)

(I Don't Want to Go to) Chelsea / You Belong to Me (1978)

Armed Forces (1979)

Get Happy!! (1980)

Trust (1981)

Almost Blue (1981)

Imperial Bedroom (1982)

En ole täysin mukana Elvis Costellon maailmassa. Olen jaksanut tarpoa koko tuotannon läpi vuoteen 2004 asti (aplodeja), mutta minulle riittävät vuodet 1977-1982, jolloin miehen musiikissa oli vielä minuun purevaa elinvoimaa.

My Aim Is True on hyvää kuuntelumusiikkia satunnaiseen pyörittelyyn. This Year's Model on aika jännä levy, esikoista selvästi tummasävyisempi. Armed Forces on suosikkini, tällä levyllä Costello oli musiikillisesti kunnianhimoisin ja vivahteikkain. Get Happy!! on kiva bailulevy, jossa kappaleet pidetään sen verran kompakteina ettei niihin ehdi kyllästyä. Trust-levyä kuunnellessani fillikseni jo laskee, ja Almost Bluen kuunteleminen on aikamoisen raskasta kyynelissä tarpomista. Imperial Bedroomin pitää kuunneltavana muutama piristävä huippuhetki: Beyond Belief, Man Out of Time (mahtava loppuräjähdys!) ja You Little Fool. Muuten nipin napin kestettävä levy.


Enzio Benzina: La musica (1982)

Kummallisen kesyä italalaisschlagerien parodiaa Sleeppareilta. Ainut edes hieman hullutteleva hetki on, kun solisti "Illalla, illalla" -rallatuksen kohdalla erehtyy esitettävästä kappaleesta ja alkaa laulaa Maruzzellaa. Kannet ovat hillittömät ja erinomaisen viimeisen päälle tehdyt. Muuten levy on tehty ihan pokkana ja tyylillä ikään kuin liiasta kunnioituksesta irvailun kohdetta kohtaan.


Eppu Normaali: Aknepop (1978)

Maximum jee & jee (1979)

Akun tehdas! (1980)

Elävänä Euroopassa! (1980)

Cocktail Bar (1981)

Pop pop pop (1982)

Tie vie (1982)

Aku ja köyhät pojat (1983)

Hatullinen paskaa + Soolot (1984)

Rupisia riimejä, karmeita tarinoita (1984)

Kahdeksas ihme (1985)

Paskahatun paluu (1991)

Jukka Laine väitti Kvaakissa, että Eppu Normaalin "Radio" pottuilee Hectorille. En kyllä ymmärrä miten, kun eihän siinä kappaleessa Hectoria mainita... ellei sitten... Hectorhan on tunnetusti hillitön David Bowie -fani, ja hän teki (myös) 70-luvun lopulla paljon radiohommia... ehkä Heikki omissa radio-ohjelmissaan sitten soitti Bowieta niin paljon, että Eput hermostuivat ja päättivät biisissään haukkua Bowieta skeidaksi? Olisiko näin?

Tie vie -LP oli aika yllättävä ilmestys lapsuudenkotini levyhyllyssä. En minä ole tuntenut äitiä Eppu-fanina. Äidillä oli kyllä Murheellisten laulujen maa nauhoitettuna yhdelle kasetille, varmaan äiti diggasi sitä ja osti siksi Eppujen LP:n jolta se löytyi.

Silloin kun asuin Etelä-Haagassa, minulla oli jonkin aikaa naapureina riitelevä pariskunta. Mies oli ihan oikeasti väkivaltainen renttu, joka hakkasi vaimoaan. Yhtenä iltana kuulin kun mies paiskasi naisparkaa rappukäytävässä, jopa oveani vasten. Pelkäsin, että kohta jompikumpi heistä soittaa ovikelloani... onneksi ei. Minulla oli sattumoisin juuri sillä hetkellä tietokoneeni CD-asemassa pyörimässä Eppujen Hatullinen paskaa -kokoelma. Sillä hetkellä ei tuntunut kivalta kuunnella Muijaa kuontaloon -biisiä...

Mahdollista on, että kuulin Murheellisten laulujen maan jo vuonna 1982, mutta varsinaisesti opin tuntemaan Eput vasta 1984, jolloin Pimeyden tango esitettiin tv:ssä ja Nyt reppuni jupiset soi radiossa. Pimeyden tangosta en oikein pitänyt, lähinnä Martin slaidaavan fraseerauksen takia: "taas vaihtuuUUUUU...". Reppu-hitti taas oli oikein mieluisa.

1986 oli se vuosi jolloin Eput lässähtivät. Martin avioero sai hänet kirjoittamaan sellaisia lauluja kuin Valkoinen kupla, ja sillä hetkellä musiikki alkoi muuttua liian jollottavaksi ja kesyksi. "Afrikka, sarvikuonojen maa" oli viimeinen piristävä valopilkku.

FinnArcticissa muistaakseni joku uusiseelantilainen kaveri kiitteli blogini musiikkitarjontaa, mutta voivotteli samalla "but where, oh where does one find Eppu Normaali?". En ollut tippaakaan kiinnostunut jakelemaan blogissani Eppujen kaltaista itsestäänselvyyttä, mutta minä kyllä lupasin hänelle jonain päivänä laittavani Eppujen levyt jakoon. En ehtinyt toteuttaa lupaustani, ennen kuin ÄKT:n Antti Kotilainen lähetti viestiä, että mitätöipäs nuo kaikki latauslinkit ja lopeta se laiton puuhastelu. Oikeastaan en ole yhtään pahoillani lupauksen rikkomisesta.




Eilen olin vielä epätietoinen siitä, mitä Suomen 100-vuotispäivänä teen. Perinteisestihän olen silloin Turussa äidin, isäpuolen ja tämän tyttärien kanssa syömässä ravintolassa. Minulle ei kuitenkaan soitettu eilen ja ilmoitettu että 6. päivänä lähdetään taas junalla Turkuun, joten tajusin että minun täytyy itse keksiä jotain ohjelmaa itsenäisyyspäiväksi.

Olin eilen Kampin kauppakeskuksessa ostamassa joulukortteja, ja samalla poikkesin Keltaisessa Jäänsärkijässä poimimassa Svart Recordsin uusimpia Pop-Liisa- ja Jazz-Liisa -levyjulkaisuja. Katsoin, olisiko Tavastialla tai jossain muualla kenties levymessut itsenäisyyspäivänä. Ei yhtään mainosta levymessuista, ei Tavastian ovella eikä Jäänsärkijässä. Harmi, siinä olisi ollut hyvää ohjelmaa.

Katsoin tänään aamulla Hesarin menotietoja. Ei muuta mitä voisi mennä kokemaan kuin "Sukupolvi. Nyt" -valotaideteos Töölönlahden puistossa. "Ylen ja Helsingin kaupungin toteuttama 40 metriä pitkä valotaideteos, jonka läpi voi kävellä. Teoksen seinillä näkyy toisessa maailmansodassa olleiden, sieltä selvinneiden ja siellä menehtyneiden nimiä".

Metro toi minut keskustaan puoli kolmen jälkeen. Kävelin jonkin aikaa ympärilleni ja haistelin tunnelmia. Hyvin rauhallisesti ihmiset kävelivät kaduilla, vain runsaasta juhlavalaistuksesta katujen yllä huomasi että jotain juhlaa vietetään, ja sekin valokoristelu toi mieleen totta puhuen vain joulun eikä itsenäisyyttä. Muutamat rakennukset sentään loistivat sinisinä ja valkoisina. Parempi kuin ei mitään.

Puolisen tuntia siellä täällä vaelleltuani kävelin Kolmen Sepän patsaan aukiolle, jossa muutamassa myyntikojussa oli tarjolla italialaisia juustoja ja muita sikäläisiä herkkuja, konditoriatuotteita, sekalaista kaulahuivia ja päänlämmikettä, kuumia kastanjoita ja hehkuviiniä ym. Jatkoin pitkin Aleksanterinkatua Senaatintorille, ja siellähän oli hienoa hyörinää. Koko tori oli täynnä myyntikojuja, ja keskellä lasten karuselli. En ostanut mitään mistään, askeltelin vain Tuomiokirkon portaat ylös ja otin kuvia näkymästä mukaan ottamallani digikameralla.



Kauppatorilla nähtävyydet rajoittuivat sadan Suomen lipun installaatioon ja sinivalkoiseksi valaistuun Presidentinlinnaan. Esplanadinpuistossa ei ollut mitään nähtävää.



Jonotin sitten Töölönlahden puistossa siihen valoteokseen. Putkimainen rakennelma, jonka läpi käveltiin. Kummallekin puolelle oli heijastettu sodassa taistelleiden nimiä, 36 riviä tekstiä joka hitaasti liikkui peräpäädystä etupäätyyn musiikin soidessa.

Koska oli keskiviikko, pakko oli siivota vielä Arabianrannan päihdeklinikka. Se on kyllä niin viheliäinen paikka, kun ei nuku koskaan. Siivota pitää, oli sitten itsenäisyyspäivä, joulu tai uusivuosi. Sen duunin kanssa saa totisesti olla naimisissa.

Olisinhan voinut toki nyhjöttää kotona koko päivän, mutta omatuntoni ei sallinut minun hukata tätä ainutlaatuista päivää. Pakko oli jotain kokea, ja tulihan jotain koettuakin... vaikkei nyt mitään ikimuistoista kuitenkaan.




1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42