Edellisen sivun Johnny Kniga -artikkelikompleksin jälkeen voin muistella vähän Johnny Knigan sarjakuvatarjontaa yleisemmin. Lehdessä julkaistiin useita strippisarjoja, vaihtoehtoista kamaa eri alternative-tekijöiltä.

Oli Marko Turuselta jokin sarja, Matti Hagelbergin raapekartonkisarjis, Tommi Hännistä, Jii Roikosta, Jone Mattilaa, Tomi Riionheimoa...

Tommi Hänniseltä oli Pupuankka-tyyliin piirretty Pusikossa suhisee, tiukasti navan alapuolella liikkunut sarja metsäneläimistä laukomassa ja tekemässä levottomia juttuja.

Tomi Riionheimon panos oli Eläkeläiset, jossa jokainen strippi toisti väsyttävästi samaa yksinkertaista perusideaa: haastattelija kysyi joltakulta tyypiltä jotain, tyyppi vastasi jotain tyhmää, ja viimeisessä ruudussa haastattelija kommentoi: "Sama täällä".

Metalli kohtaa lihan oli harvinaisen sairas, muistaakseni Photoshop-tyyliin (tai jotain) toteutettu sanaton sarja, jossa aina jokin metalliesine survoi jonkun kuoliaaksi mahdollisimman graafisella tavalla. Tekijää en muista, joten en osaa syyttää häntä.

Jouni Mattilan räävitön Aku Ankka -muunnelma "Setä ja veljenpojat" oli harvoja sarjoja, jotka onnistuivat viihdyttämään minua.

Vähän aikaa julkaistiin Jii Roikosen Jasso-kissaa. Leikkasin talteen kaikki 14 strippiä, ja niitä mittailemalla selviää, että Johnny Knigassa strippien julkaisukoko oli tihrustelukokoinen 124 x 33 mm. "Missä mun rillit?"

 

Bob Marley & The Wailers: Catch a Fire (1973)

The Wailers: Burnin' (1973)

Bob Marley & The Wailers: Rasta Revolution (1974)

Natty Dread (1974)

Rastaman Vibration (1976)

Exodus (1977)

Kaya (1978)

 

 

The Bob Seger System: Ramblin' Gamblin' Man (1968)

The Bob Seger System: Noah (1969)

The Bob Seger System: Mongrel (1970)

Bob Seger: Brand New Morning (1971)

Bob Seger: Smokin' O.P.'s (1972)

Bob Seger: Back in '72 (1973)

Bob Seger: Seven (1974)

Bob Seger: Beautiful Loser (1975)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Live Bullet (1976)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Night Moves (1976)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Stranger in Town (1978)

Bob Seger & The Silver Bullet Band: Nine Tonight (1981)

Detroitin demonin ensimmäinen albumi "Ramblin' Gamblin' Man" on vielä hiomaton aikansa kuva. Raakaa rockia jonka lomaan tuodaan vaihtelua parilla erikoisella kokeilulla. Nimikappale, julistavan pasifistinen 2 + 2 = ? sekä loppuhuipennus The Last Song (Love Needs to Be Loved) ovat ne helmet, ikään kuin hitit, jotka kannattelevat levyä. Gone on herkän psykedeelisesti folkahtava ja Doctor Fine kevyttä taideurkuilua. Train Man keventää myös hieman kokonaisuutta ja antaa osviittaa Segerin myöhemmästä tyylistä. Sekä se että The Last Song tuntuvat olevan koottu kahdesta erillisestä palasta. Mutta kun levyllä on kuusi kappaletta joihin ei ole päässyt syntymään mitään kosketusta ja ne on pistetty vähän niin kuin keskelle levyä melkein yhteen pötköön, niin vähän epätasaiselta levyltä tämä tuntuu. Sellaiselta, jota ei viitsi pyörittää kuin harvoin.

Oma kappaleeni Ramblin' Gamblin' Manista on siis originaalipainos, jossa ei ole levyn nimeä etukannessa. Nimen pitikin alunperin olla Tales of Lucy Blue, siitä tuo kansikuva.

Seger-faneille suosittelen Scott Sparlingin ylläpitämää erinomaista fanisivustoa The Seger File. Siitä selviää jokseenkin kaikki mitä haluaa miehestä ja hänen urastaan tietää. Jonkun pitäisi vain vetää Sparling esiin piilostaan neljän vuoden hiljaisuuden jälkeen ja käskeä siirtämään tai siirrättämään se kierrevihon kierteen näköinen graafinen elementti pois tekstin päältä. Olisi jutut vähän helppolukuisempia.

 

 

Noahia tehtäessä Seger oli henkisesti alamaissa ja uransa suhteen eksyksissä, eikä hän olisi pystynyt kannattelemaan kokonaista albumia yksinään. Niinpä apuun tuli nuori laulaja-lauluntekijä Tom Neme, joka tarjosi omia laulujaan levytettäviksi. Nemen lauluja onkin levyllä peräti viisi, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän kypsymättömiä hippirockbiisejä. Pohjat vetää silti Seger itse täysin tolkuttomalla Cat-revittelyllä, joka kuulostaa Danten Infernolta. Sitä ei jaksa kuunnella kuutta minuuttia.

Noah ei ole tarttuvana, simppelinä "hittinä" mikään huono esitys, Innervenus Eyes kiehuu sekin hyvin, ja onneksi loppuun on edes tajuttu pistää "2 + 2" -singlen b-puoli Death Row, joka kohoaa kevyesti levyn vaikuttavimmaksi esitykseksi. Siihen on saatu todellista kuolemanpelkoa ja paniikkia.

Noah on ensimmäinen monista levyistä, joista Seger ei ole antanut tehdä CD-versiota. Tässä tapauksessa sen kyllä ymmärtää. Onneksi bootleggaajat ovat pistäneet toimeksi ja julkaisseet muutamankin epävirallisen CD:n. Minä sain omani MusicStackin kautta USA:sta noin 20 dollarilla.

Tom Nemestä ei ole sittemmin juuri kuultu. The Seger Filessa on jonkun JP:n lähettämä teksti, jossa hän kertoo miten 16-vuotiaana vuonna 1987 tapasi Nemen, joka siihen aikaan soitti The Peoples Choice -nimisessä hääyhtyeessä. Se teksti ei paljoa valaise asioita, mutta kiinnostava juttu yhtä kaikki niille joita tuntemattomat, mutta yhden mahdollisuuden eläessään saaneet muusikot kiinnostavat.

 

 

Segerin pään sisällä todella ailahteli tuohon aikaan. Tulisen Mongrelin jälkeen hän teki Brand New Morningin, simppelin akustisen kitaralevyn. Miesparka oli eronnut, yksinäinen, harhaili urallaan vailla tietoa suunnasta... Vaikea sanoa tästä mitään... paitsi että on sen verran riisuttu ja välityön makuinen levy ettei sitäkään huvita paljoa kuunnella.

Brand New Morningistakaan tuskin nähdään koskaan virallista CD-versiota mikäli se Segeristä riippuu, mutta bootleg löytyy. 21,99 dollaria maksoi MusicStackissa. Kansilipukkeen takasivulta löytyy The Seger File -sivustolta pöllittyä tekstiä hailakasti painettuna ja tietysti ilman lähde- ja kirjoittajatietoja.

 

"Smokin' O.P.'s"... Smokin' Other People's Songs... Eli cover-levy vuorossa seuraavaksi. Seger on taas oma kaikkein virkein itsensä ja pistää menemään kunnolla. Tai no, on tuossa lopussa kaksi miehen omaakin laulua, herkkä Someday ja räjähtävä Heavy Music - joka ei ole uusi äänitys vaan alkuperäinen singleversio vuodelta 1967. Kutsuttakoon sitä kuluttajaystävällisyydeksi eli keräilijöiden työn helpottamiseksi, kuten Death Row'n esiintymistä Noahillakin. Niin, ja yksi Seger-suosikkilevyistäni tämä.

 

 

Back in '72 on taas yksi CD:nä julkaisematon levy, mutta tällä kertaa täytyy ihmetellä, mitä vikaa Seger kuulee tällä levyllä, kun ei ole halunnut antaa kaivaa tätäkään esiin vinyylisuosta. Väkevä levy, jolla useita miehen uran huippuja. Rock-muusikon tuskasta kertova Turn the Page on saanut useita tulkintoja muilta artisteilta vuosien varrella: Metallica, Waylon Jennings ja Marshall Chapman USA:ssa, Jon English Australiassa. Monikohan edes tietää nykyään, että se on Segerin laulu?

Rosalie taas on vilpitön kehulaulu legendaariselle ontariolaisen CKLW-radioaseman soittolistavastaavalle Rosalie Trombleylle, joka osoitti harvinaisen hyvää musiikkimakua ja hittikorvaa, suosien yllättävänkin paljon mustaa musiikkia, kuten soulia ja R&B:tä. Ko. radiokanavaa kuunneltiin korvat tarkkoina aina Detroitissa asti ja monet bändit ja laulajat saivat kiitellä pitkälti juuri Trombleya lunastaessaan rojaltishekkejään pankista. Valitettavasti Segerin levyttäessä ylistyslaulunsa CKLW:n alamäkiluisu oli jo alkanut, kun ensin kanavalle määrättiin kanadalaisen musiikin kiintiö (30% kaikista soitetuista levyistä) ja sen jälkeen musiikin linjaa alettiin pehmentää pois kovemmasta rockista ja kohti mössömpää, radioystävällisempää pehmorockia.

 

"Ännnngh!"

 

Seven-levyllä Seger taisi vihdoinkin alkaa saada vähän isompaa nimeä. Get Out of Denver on hillitön sanatykitys parista tyypistä, jotka ihan vain jännityksen vuoksi päätyvät tekemään jotain vähän laitonta ja saavat poliisit peräänsä. Tätä rokkiklassikkoa ovat useat yrittäneet vuosien varrella versioida, kukaan ei ole yltänyt Segerin tasolle. Long Song Comin' on hauska laulu ihmisistä jotka vain jaarittelevat turhia eivätkä tajua lopettaa, ja Need Ya on muuten vain kunnon menoa. UMC (Upper Middle Class) -biisissä Seger vähän rauhoittuu ja unelmoi vauraammasta elämästä. "I wanna drive a Lincoln / spend my evenings drinking / the very best of burgundy..." "...an office in the city / secretary pretty / will take dictation on my knee". Levy on hyvä kokonaisuus, ei horjahtele.

Löysinpäs Seger Filesta myös tarinan siitä, miten tuossa ylempänä oleva sivuston luojan ja ylläpitäjän Scott Sparlingin kuva Segeristä päätyi Seven-LP:n takakanteen. Sivu on pitkä ja se täytyy vierittää melkein alas asti, mutta otsikon Photo by S. Sparling, Part Two alta se löytyy.

 

 

Beautiful Loser on enempi introspektiivinen levy, ja sen takia pakostikin vaisumpi. Mutta ovathan siinä sentään kova rokkipala Katmandu ja hyvä versio Nutbush City Limitsistä antamassa pari energiapaukkua.

 

Live Bullet oli sitten Segerin läpimurto. Osasyy varmasti siinä, että levy on niin helkutin kova ja Seger livenä Kokemus, mutta eiköhän pääsyy ollut Capitolin uudessa johdossa, joka osasi markkinoida miestä. Tuossa heti alla olevalla Soundin sivulla Bobin selitys Capitol Recordsin muuttuneista kuvioista, jotka edesauttoivat hänen maineeseen pääsyään.

Waldemar on muuten käsittänyt Long Song Comin' -biisin aivan väärin. Eivät sanat todellakaan kerro siitä mistä hän luulee niiden kertovan, vaan kaikenkarvaisista jaarittelijoista, jotka jankkaavat tylsiä juttuja eivätkä tajua milloin lopettaa.

 

 

Livetuplan myötä uuden starastatuksen ansainnut Seger pukkasi vuonna 1976 julki Night Moves -levyn, joka on sitten ensimmäinen osoitus siitä keskitien jenkkiradiorocktyylistä, jolla Seger myöhemmät levyt teki. Pari loistobiisiä (Rock'n'Roll Never Forgets ja nimikappale), loput ihan kelpo tavaraa. Okei.

 

Stranger in Town vuonna 1978. Silloin kun opiskelin Porvoossa, eli vuosina 1993-1994, Radiomafiassa pyöri tunnin mittainen joka-aamuinen musiikkiohjelma Eldorado. Tunnarina soi suunnilleen samannimisestä Howard Hawks / John Wayne -länkkäristä poimittu nimikkolaulu. Pääsin kuuntelemaan Eldoradoa melkein joka aamu, koska päivittäinen lukujärjestys oli suotuisa varhaisaamun radionkuuntelulle. 60-, 70- ja 80-luvun musaa tuli nauhoitettua monet kasetit täyteen.

Eldoradossa valittiin joka viikko yksi rockin klassikkolevy, jolta sitten soitettiin viisi kappaletta viikon aikana, yksi per päivä. Yhtenä viikkona klassikkolevyksi oli valittu Stranger in Town, ja siltä soitettiin aikavälillä maanantai-perjantai biisit Hollywood Nights, Still the Same, Old Time Rock & Roll, Till It Shines ja Feel Like a Number eli koko a-puoli. Stranger in Townin kappaleet, Get Out of Denver ja Against the Wind saivat minut miettimään, että Bob Segerin tuotantoon kannattaisi perehtyä. Niin sitten muutama vuosi myöhemmin lainasin kirjastosta mitä löytyi, ja loput levyt yritin hankkia divareista.

Minulla on ollut Stranger in Town myös kuvalevynä, siihen aikaan kun olin innoissani värivinyyleistä ja kuvalevyistä. Kuvalevy löytyi itse asiassa ensin, se sai kelvata kunnes löytäisin kannellisen mustavinyyliversion liitteineen jostain. Löydettyäni hyväkuntoisen ruotsalaispainoksen minulla oli vähän aikaa kaksi Stranger in Townia, kunnes myin kuvalevyn Harrille.

 

Vuoden 1981 livetuplaa ei löytynyt kirjastoista, mutta Segerin vetovoiman live-esiintyjänä tietäen uskalsin sokkona ja luottavaisena ostaa Nine Tonightin divarista. Eikä tarvinnut pettyä. Menoa on riittävästi pitämään mielenkiintoa yllä. Jopa You'll Accomp'ny Me, Her Strut, Fire Lake ja Betty Lou's Gettin' Out Tonight kuulostavat virkeämmiltä kuin Against the Wind -levyllä. Tämän jälkeen Seger vajosi sitten keskitien jenkkirockin harmaaseen massaan, mutta vanhat levyt pitävät legendan elossa.

 

 

14.11.2017

Bo Diddley: Hey! Bo Diddley (1958 / 1959)

Hey! Bo Diddley / Bo Diddley (1962)

Road Runner / My Story (1960)

Is a Gunslinger (1960)

Have Guitar Will Travel (1960)

In the Spotlight (1960)

Is a Lover (1961)

Is a Twister (1962)

Bo Diddley & Company (1962)

Bo Diddley's Beach Party (1963)

Chuck Berry & Bo Diddley: Two Great Guitars / Howlin' Wolf, Muddy Waters & Bo Diddley: The Super Super Blues Band (1964 / 1968)

Howlin' Wolf, Muddy Waters, Bo Diddley: The Super Super Blues Band (1967)

The Black Gladiator (1970)

Another Dimension (1971)

Where It All Began (1972)

Big Bad Bo (1974)

The 20th Anniversary of Rock'n'Roll (1976)

Ain't It Good to Be Free (1984)

Nyt tulee tarinaa. Tulin kiinnostuneeksi The Who'n tuotannosta ja lainailin kirjastoista kaikki levyt My Generationista Who's Lastiin. Kun kohdalle sattui Quadrophenia-leffan soundtrack, äkkäsin että siinähän on muutama oldies-hitti The Who'n biisien seassa, Booker T & The MG'sin Green Onions, The Cascadesin Rhythm of the Rain, The Chiffonsin He's So Fine... Silloin juolahti mieleen idea.

Olin jo joitakin vuosia ollut vuosien 1975-1982 Soundi-lehtien onnellinen omistaja. Noissa Soundeissa arvosteltiin aika paljon sekalaisia oldies-kokoelmia - oli Phil Spector -tuotantojen kokoomia, Sun Recordsin julkaistujen levytysten ja julkaisematta jääneiden äänitysten kokoelmia, ja sitten sekalaisempia oldies-hittikokoelmia.

Britta-tädiltäni olin saanut Philipsin hollantilaisen haarakonttorin joskus 70-luvulla julkaiseman 120 biisin oldies-kokoelmaboksin 120 All Time Hits jossa on hittejä vuosilta 1946-1969. Se kuului alkujaan hänen edesmenneelle miehelleen, eli isäni Börje-veljelle. Britta mietti, että jos tuosta 9 levyn (mukana yksi bonus-LP) laatikosta saisi jotain rahaa jos myisi sen johonkin divariin. Tiesin, ettei tuollaisesta mitään saa, tuskin edes kelpaa divareihin. Ajattelin, että mieluummin pidän sen itselläni. Tuumin tuosta boksista, että aika paljon tylsää viihdekamaa mutta myös kivoja pop-hittejä mukavasti joukossa.

Oli jäänyt tuosta 8 + 1 LP:n boksista vielä pieni nälkä noihin 50- ja 60-luvun hitteihin. Soundi-lehdissä arvosteltujen oldies-kokoelmien kappaleista melkein kaikki olivat outoja, ennenkuulemattomia tapauksia. Mietin, että miksen sivistäisi itseäni?

Ryhdyin sitten hommiin. Kokosin luettelon kaikista Soundeissa vuosina 1975-1982 arvosteltujen hitti- ja harvinaisuuskokoelmien biiseistä ja rupesin keräämään mp3:sia niistä lainaamalla pääkaupunkiseudun kirjastoista kaikkia mahdollisia yhden ja monen artistin kokoelma-CD:itä. Kopioin tietokoneeni kovalevylle haluamani biisit ja poltin yhteensä 50 CD-R:ää täynnä 50- ja 60-luvun hittejä ja harvinaisuuksia yhteisnimikkeellä "The Revolutionary Decades". Tein semmoisen levysarjan. Niihin tuli laidasta laitaan noiden vuosikymmenten musiikkia, poppia, rockia, bluesia, kantria, soulia, R&B:tä... niin, jopa reggaeta, kun tulin lainanneeksi myös Trojan Recordsin tuotantoa esittelevän boksin.

Tietysti aika monet 50- ja 60-luvulla levyttäneet artistit ovat niin merkittäviä, ettei heiltä riittänyt yksi tai edes muutama poiminta, vaan tuntui siltä, että kaikki saatavilla oleva tuotanto piti kerätä: Chuck Berry, Bo Diddley, Carl Perkins, Jerry Lee Lewis, The Animals, CCR, Eddie Cochran, Bill Haley, Ritchie Valens, Gene Vincent, Little Richard ja monet muut. Nämä artistit saivat sitten useita ihan omia CD-R:iä.

Tietokoneeni CD-asema sai töitä ja minulla oli hauskaa levyjä lainatessa, poltellessa ja kuunnellessa.

Bo Diddleyä en ollut kuullut aiemmin juuri ollenkaan, paitsi Ralph Bakshin Fritz the Cat -piirretyssä olin kuullut yhden kivarytmisen kappaleen, joka vasta The Revolutionary Decades -CD-R:iä poltellessa osoittautui Bo'n nimikkobiisiksi. Bo Diddleyn tuotantoa olen tässä lähinnä muutaman viime vuoden aikana kerännyt koko ajan lisääntyvällä aktiivisuudella. Tuo "Road Runner / My Story" -single vuodelta 1960 piti saada harvinaisen b-puolen vuoksi. Se on vanhin levyni. A-puolella on valitettavasti sen luokan naarmu, etten edes uskalla sitä puolta pyörittää, mutta minä ostinkin singlen vain b-puolen vuoksi ja se on soittokuntoinen. Road Runner löytyy kyllä muutenkin.

Bo'n levyjä puuttuu vieläkin aika monta, kahdeksan vissiin, mutta kyllä minä nekin vielä joskus jossain formaatissa hommaan. Jaksaa, jaksaa.

 

 

15.11.2017

Bogart Co: You've Never Met... (1983)

Smile For a Change / Stay Over Night (1984)

Dance Station (1985)

All the Best Girls / Love Tonic (1985)

Only Lonely (1986)

New Games (1987)

Hearts Break / People (1987)

I Want You (1988)

Dance On (1989)

Ah, vanha kasarisuosikkini ja enää ei niin suosikki, mutta kiva nostalgiatrippi edelleen. You've Never Met on tavallaan heidän paras levynsä, sillä kun on jonkin verran musiikillista ideaa. Kosketinoittaja Kaj Stenman esimerkiksi päättää levyn hienosti tarjoamalla meille lyhyen tuokion klassista pianoa. Sitten kun Bogarteista oli tullut jättisuosittuja he rupesivat liikaa laskelmoimaan, ja levyt muuttuivat toinen toistaan mitäänsanomattomammiksi.

Ressun soolotuotanto onkin sitten jo ihan säälittävää. Nessu Redford - sokeria kansalle.

 

 

 

Bolland: The Domino Theory (1981)

Joskus 1996-1999 kun opiskelin Vallilassa maanmittausta, kuuntelimme luokassa yhtenä päivänä radiota. Sieltä tuli Status Quon versio You're in the Army Now -biisistä. Joku totesi, että hyvä biisi. Minä siihen, että juu, mutta ei ole alkuperäinen versio. Toiset suorastaan vihaisen näköisinä tyrmäsivät puheeni ja inttivät että on tämä alkuperäinen versio, eivätkä edes kysyneet minulta, että kuka sitten muka esittää sen originaaliversion. En päässyt kertomaan heille tämän hollantilaisduon versiosta vuodelta 1981 ja sivistämään heitä. Kokemani perusteella eivät ole läheskään ainoat tietämättömät tyypit, kyllä Bollandin originaali tuntuu olevan aika unohdettu.

Olen hankkinut tämän älppärin joskus 90-luvun loppupuolella jostain levydivarista etelä-Helsingistä, varmaan joko Fredrikin- tai Albertinkadulla toimineesta puodista jonka nimestä ei mitään muistikuvaa. Kävin siellä muutaman kerran ennen kuin lopetti. Ei tällä levyllä nyt tuon yhden hitin lisäksi mitään muuta erityisen mainitsemisen arvoista ole. Ihan hyvä teemalevy Vietnamin sodasta, mutta on tämä jäänyt minulla hyllyyn pölyttymään parin kuuntelukerran jälkeen. Bolland & Bollandin muu tuotanto onkin sitten ihan joutavaa poppimoskaa.

 

Bonnie Pointer: Bonnie Pointer (1978)

Bonnie Pointer II (1979)

The Pointer Sistersista soolouralle irtautuneen Bonnien kaksi ensimmäistä sooloa. Minulla on siis saksalaispainos tuosta kakkoslevystä.

Ensimmäiseltä soololta löytyy lähes seitsenminuuttinen versio The Elginsin soul-klassikosta Heaven Must Have Sent You. Seuraavana vuonna saksalaiset lisäsivät Heaven Must Have Sent You -kappaleen (lyhyemmän version) myös kakkossoololle, ehkä joko siksi että tuo violettikantinen levy olisi edes reilun puolen tunnin mittainen tai sitten siksi, että tykkäsivät siitä niin kovin. Lisäksi he nimesivät levyn II:ksi, jotta levy olisi edes vähän vaikeampi sekoittaa punakantiseen esikoissooloon.

Ja jotta saataisiin soppaa hämmennettyä vielä lisää, Bonnie lauloi Heaven Must Have Sent You:sta vielä diskoversion, joka löytyy ainoastaan singleltä. Kummallakin sooloälpeellä on perinteisemmin soulaava versio.

Nuo Bonnien sooloälpeet on siis helppo sekoittaa keskenään. RateYourMusicissa kävi juuri niin. RYMin moderaattorit päättelivät, että kyse on yhdestä ja samasta levystä ja poistivat violettikantisen kakkossoolon tietokannasta. Se palautettiin sinne sitten aika vikkelästi 23. toukokuuta 2010, varmaan RYMiläiset nostivat älämölön.

 

Booker T & The MG's: Green Onions (1962)

Soul Dressing (1965)

Time Is Tight (1998)

The Revolutionary Decades -projektini myötä löytynyt tuttavuus. The Who'n Quadrophenia-soundtrackilla ollut Green Onions -hitti oli sen verran maukasta musaa, että piti perehtyä kattavasti näiden herrojen tuotantoon.

 

16.11.2017

The Boomtown Rats: The Boomtown Rats (1977)

A Tonic For the Troops (1978)

Lookin' After No. 1 / Born to Burn - Barefootin' (Live in Amsterdam) (1977)

Rat Trap / So Strange (1978)

She's So Modern / Lying Again (1978)

Like Clockwork / How Do You Do (1978)

Banana Republic / Man At the Top (1980)

Okei, nyt seuraa nippu valitusvirsiä. Kun jokin vinyyliajalta peräisin oleva levy julkaistaan CD:nä, mitä hemmetin tolkkua on biisijärjestyksen vaihtamisessa? No, CD:issä ratkaisua perustellaan sillä, että vinyyliaikana kun ei kaikki musiikki mahtunut levyn yhdelle puolelle, jouduttiin a- ja b-puolesta tekemään kumpikin oma kokonaisuutensa. CD-aikana levyn voi kuunnella puolta kääntämättä, joten albumista voi tehdä yhden kokonaisuuskaaren. Mutta kun tämä on minunkaltaiselleni vinyyliaikana kasvaneelle musiikkifanille lähes pyhäinhäväistys, että mennään sorkkimaan alkuperäistä albumikokonaisuutta vaihtamalla kappaleiden järjestystä. Levy on julkaistu alunperin sellaisena kuin se on ja bändi on antanut hyväksyntänsä sille kappalejärjestykselle, joten jos järjestystä nyt kuitenkin halutaan muuttaa, vähintään pitäisi antaa kuluttajille mahdollisuus valita oma puolensa ja tarjota kaksi eri CD-versiota joista toisessa on alkuperäinen kappalejärjestys ja toisessa muutettu.

A Tonic For the Troops -CD:ssä biisijärjestys on sentään pidetty ennallaan, joten ostin sen. Ensimmäinen levy piti kuitenkin hommata vinyylinä, koska sen biisijärjestys on CD:ssä rukattu uusiksi.

Ja toinen asia: miksi The Boomtown Rats on CD:ille bonusraitoja valitessaan unohtanut melkein kaikki sinkkujen b-puolet ja valinnut niiden sijaan joitain live- ja demo-äänitteitä ja yhden John Peel -sessiobiisin? Lookin' After No. 1 -singlellä oli kääntöpuolella Hollannissa äänitetty Barefootin'-versiointi, mutta esikoislevyn CD-versiossa on Dublinissa äänitetty versio! Mukana A Tonic For the Troops -CD:llä on vain Irlannissa julkaistu singlen b-puoli "D.U.N.L.A.O.G.H.A.I.R.E." - okei, harvinaisuus toki, mutta kun se on hirveänkarmeaa, kännissä läpällä tehtyä calypso-mokellusta.

No, tuo viimeksimainittu ratkaisu antoi minulle hyvän syyn kerätä Boomtown Ratsin alkuperäisiä vuosien 1977-1978 sinkkuja. Melkein kaikki niistä ovat jo koossa, vain "Mary of the 4th Form / Do the Rat" puuttuu vielä.

Jospa nyt itse levyistä. Ensimmäinen albumi on loistava, parhaita new wave -levyjä mitä Brittein saarilta tuli. Eihän se varsinaista punkkia ole, vaan nuorta, aikansa kantaaottavaa rockia lievällä punk-asenteella. Toinen levy A Tonic For the Troops on selvästi ensimmäistä hyperaktiivisempi, mutta Geldofin biisit ovat edelleen vahvoja. Jotain Can't Stopia ja Normal Peoplea lukuunottamatta vahva kokonaisuus, josta nautin yhtä paljon kuin esikoisesta.

Mutta sitten Geldofilta kuivui sävellyskynä. The Fine Art of Surfacing ja Mondo Bongo on tullut kuunneltua kahdesti, ensimmäisen kerran kirjastovinyyleiltä joskus 90-luvulla. Silloin levyiltä ei jäänyt käteen muuta kuin hitit I Don't Like Mondays ja Banana Republic, jotka olivat jo hyvin tuttuja lapsuusajoista asti kiitos äidin kasettien. Vuosia myöhemmin lainasin levyt uudestaan kirjastoista CD:nä, ja muistan vieläkin miten uuvuttavia kuuntelukokemuksia ne tarjosivat. Hyvät biisit olivat loppuneet Geldofilta, mutta hyperaktiivisuus säilyi. Biisit pomppivat ja riehuivat levottomasti ja yrittivät survoa jotain kuulijan päähän, mutta tyhjät sävellykset eivät antaneet siihen mahdollisuutta. 2 x 40 minuuttia minä vain toivoin, että levyt viimein jo loppuisivat jotta pääsisin vaihtamaan kannettavaan CD-soittimeeni jotain rauhallisempaa. Minulla ei ole ADHD:ta, joten en kaipaa sellaisille tehtyä musiikkia.

Mutta kiitos kaikesta huolimatta, monista hyvistä viboista joita olet musiikillasi minulle tuonut, Bob. Muistan yhä, kuinka joskus takavuosina kuuntelin radiota ja sieltä tuli "Rat Trap". Voi että se kuulosti raikkaalta kaiken tyhjäpäiväisen uuden musiikin seassa. Sillä hetkellä päätin etsiä joskus aiemmin kuuntelemani Boomtown Ratsin levyt käsiini uudestaan kirjastoista, ja nauhoittaa ne kaseteille. Siitä muutama vuosi eteenpäin, ja päätin ostaa ne.

 

 

 

Booster: To the Batcave

Kuuntelin 1980-luvulla innokkaasti Tapani Ripatin juontamaa disko- ja tanssimusiikin erikoisohjelmaa nimeltä Ocsid. Kuten olen näillä vuodatussivuilla useasti kertonut. Nauhoitin Ocsidista musiikkia kaseteille minkä kykenin, mutta eihän minulla ole ollut noita nauhoituksia tallella enää moniin vuosiin. Jotkut Ocsidista tutut biisit olivat jääneet mukavasti päähän pyörimään, ja nyt näinä itsenäisinä aikoinani, jolloin minulla on ollut tietokone ja Visa käytössäni, olen pyrkinyt haalimaan niitä takaisin joko mp3:sina tai oikeina levyinä.

"To the Batcave" on siis happoista elektroa, jossa Adam West Batmanin roolissaan hokee vähän väliä "To the batcave" ja "We haven't one moment to lose". Joku muu - Burt "Robin" Ward kenties? - sitten heittää välillä omia fraasejaan. Tätä Boosterin kappaletta en kai kuitenkaan kuullut Ocsidista, veikkaisin, vaan se taisi soida jossain muussa ohjelmassa. Minulla ei ollut tietoa kappaleen ja esittäjän nimistä, joten levyn hankkiminen vaati minulta ensin vähän salapoliisityötä netissä. Sain supistettua mahdolliset vaihtoehdot kahteen, ja sitten tilasin MusicStackissa molemmat levyt. Väärä levy saapui postissa ensin, tämä oikeaksi osoittautunut Boosterin maksisinkku vähän myöhemmin.

80-luvulla olin innoissani konemusiikista, rapista, housesta ja muusta tanssittavasta. Vaan 90-luvun alussa kun tekno tuli, innostukseni laantui parissa vuodessa. Tekno ei ollutkaan enää kivaa musiikkia. Se oli liian mekaanista, totista, tunteetonta, yksitoikkoista, kylmää. Genren yhden pioneerin Technotronicin hiteistä sen hyvin aistin. Ensimmäinen hitti Pump Up the Jam oli ihan kiva, mutta mitä enemmän hittejä bändiltä tuli ulos, sitä enemmän alkoi tympiä. Okei, Guru Joshin ainut hitti Infinity (1990's... Time For the Guru) oli todella kova sana. Radiossa soitettiiin lukuisia eri miksauksia ja versioita siitä, ja nauhoitin kaikki kaseteille. Bizz Nizzin Don't Miss the Partyline oli hieno, samoin hollantilaisen Peter Slaghuisin eli Hithousen Move Your Feet to the Rhythm of the Beat ja Jack to the Sound of the Underground. Itse asiassa, jos teknomusiikki olisi jäänyt sellaiseksi kuin nuo Hithouse-biisit, kuuntelisin sitä ehkä vieläkin.

 

Boston: Boston (1976)

Don't Look Back (1978)

Mitä muuta voisin sanoa kuin, että Bostonin ensimmäinen levy on rockin mestariteos. Nuori, nälkäinen bändi näytti koko maailmalle mistä se on tehty. Kakkoslevy ei nouse samalle tasolle, mutta huipulta ei ole jaksettu pohjaan asti pudota, joten Don't Look Back on vielä laadukas levy. Pikkuhitti "A Man I'll Never Be" on mielestäni komea eepos, samaa tasoa ensimmäisen albumin materiaalin kanssa.

Sääli, että perfektionistiseksi äityneellä bändillä oli sen jälkeen vaikeuksia saada mitään aikaiseksi. Kolmatta levyä tehtiin kuusi vuotta, rahaa paloi, ja tuloksena oli pelkkää silkkoa. Neljäs levy tuli sekin kahdeksan vuoden jälkeen, mutta sitä en ole viitsinyt edes kuunnella.

 

Boycott: Boycott (1987)

Noukittu Anttilan alelaarista marraskuussa 2010. Olikohan siinä kolme hintalappua päällekkäin, ja ylimmässä luki kolme euroa. Toinen alennus. Ajattelin, että jos Anttila noin kovasti haluaa päästä levystä eroon, niin ostetaan sitten. Täydellisen tavanomainen rokkilevy. Tuollaisia on kolmetoista tusinassa.

 

 

The Boys: The Boys (1977)

Alternative Chartbusters (1978)

To Hell With the Boys (1979)

Boys Only (1980)

The Yobs: The Yobs Christmas Album (1980)

Fun fact: Joskus takavuosina kun päätin ensimmäistä kertaa perehtyä The Boysin tuotantoon, kirjastosta löytyi varhainen CD-painos To Hell With The Boys -levystä, jossa kappaleet Terminal Love ja Waiting For the Lady oli merkattu väärin takakanteen. Niinpä luulin toista toiseksi ja päinvastoin. Tuumin, että Terminal Love on tosi kiva biisi ja nauhoitin sen kasetille. Kesti muutaman vuoden ennen kuin tajusin, että nauhoittamani biisi olikin Waiting For the Lady.

Kaikki muut levyt ovat joko hyviä tai mestarillisia, mutta Boys Only on hutilaukaus. Vaisu levy, jota ei jaksa pelastaa edes tuossa italialaispainoksessa olevat bonuskappaleet.

The Yobs Christmas Album on se mestariteos. Koska en ole joulumusiikin ystävä, tuollainen tyylikkäällä tavalla räävitön ja poliittisesti epäkorrekti joululevy tuntuu terapeuttiselta kaiken maailman puhkikaluttujen joulustandardien seassa. Kuinkahan monta ottoa studiossa vaadittiin, jotta Twelve Days of Christmas saatiin menemään nappiin? Ei haittaa, että Gary Numania irvivä Jingle Bells on lähes viisiminuuttisena uskomattoman puuduttavaa kuultavaa - koska irvailun kohde on niin hyvin valittu.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35