Booster: To the Batcave

Kuuntelin 1980-luvulla innokkaasti Tapani Ripatin juontamaa disko- ja tanssimusiikin erikoisohjelmaa nimeltä Ocsid. Kuten olen näillä vuodatussivuilla useasti kertonut. Nauhoitin Ocsidista musiikkia kaseteille minkä kykenin, mutta eihän minulla ole ollut noita nauhoituksia tallella enää moniin vuosiin. Jotkut Ocsidista tutut biisit olivat jääneet mukavasti päähän pyörimään, ja nyt näinä itsenäisinä aikoinani, jolloin minulla on ollut tietokone ja Visa käytössäni, olen pyrkinyt haalimaan niitä takaisin joko mp3:sina tai oikeina levyinä.

"To the Batcave" on siis happoista elektroa, jossa Adam West Batmanin roolissaan hokee vähän väliä "To the batcave" ja "We haven't one moment to lose". Joku muu - Burt "Robin" Ward kenties? - sitten heittää välillä omia fraasejaan. Tätä Boosterin kappaletta en kai kuitenkaan kuullut Ocsidista, veikkaisin, vaan se taisi soida jossain muussa ohjelmassa. Minulla ei ollut tietoa kappaleen ja esittäjän nimistä, joten levyn hankkiminen vaati minulta ensin vähän salapoliisityötä netissä. Sain supistettua mahdolliset vaihtoehdot kahteen, ja sitten tilasin MusicStackissa molemmat levyt. Väärä levy saapui postissa ensin, tämä oikeaksi osoittautunut Boosterin maksisinkku vähän myöhemmin.

80-luvulla olin innoissani konemusiikista, rapista, housesta ja muusta tanssittavasta. Vaan 90-luvun alussa kun tekno tuli, innostukseni laantui parissa vuodessa. Tekno ei ollutkaan enää kivaa musiikkia. Se oli liian mekaanista, totista, tunteetonta, yksitoikkoista, kylmää. Genren yhden pioneerin Technotronicin hiteistä sen hyvin aistin. Ensimmäinen hitti Pump Up the Jam oli ihan kiva, mutta mitä enemmän hittejä bändiltä tuli ulos, sitä enemmän alkoi tympiä. Okei, Guru Joshin ainut hitti Infinity (1990's... Time For the Guru) oli todella kova sana. Radiossa soitettiiin lukuisia eri miksauksia ja versioita siitä, ja nauhoitin kaikki kaseteille. Bizz Nizzin Don't Miss the Partyline oli hieno, samoin hollantilaisen Peter Slaghuisin eli Hithousen Move Your Feet to the Rhythm of the Beat ja Jack to the Sound of the Underground. Itse asiassa, jos teknomusiikki olisi jäänyt sellaiseksi kuin nuo Hithouse-biisit, kuuntelisin sitä ehkä vieläkin.

 

Boston: Boston (1976)

Don't Look Back (1978)

Mitä muuta voisin sanoa kuin, että Bostonin ensimmäinen levy on rockin mestariteos. Nuori, nälkäinen bändi näytti koko maailmalle mistä se on tehty. Kakkoslevy ei nouse samalle tasolle, mutta huipulta ei ole jaksettu pohjaan asti pudota, joten Don't Look Back on vielä laadukas levy. Pikkuhitti "A Man I'll Never Be" on mielestäni komea eepos, samaa tasoa ensimmäisen albumin materiaalin kanssa.

Sääli, että perfektionistiseksi äityneellä bändillä oli sen jälkeen vaikeuksia saada mitään aikaiseksi. Kolmatta levyä tehtiin kuusi vuotta, rahaa paloi, ja tuloksena oli pelkkää silkkoa. Neljäs levy tuli sekin kahdeksan vuoden jälkeen, mutta sitä en ole viitsinyt edes kuunnella.

 

Boycott: Boycott (1987)

Noukittu Anttilan alelaarista marraskuussa 2010. Olikohan siinä kolme hintalappua päällekkäin, ja ylimmässä luki kolme euroa. Toinen alennus. Ajattelin, että jos Anttila noin kovasti haluaa päästä levystä eroon, niin ostetaan sitten. Täydellisen tavanomainen rokkilevy. Tuollaisia on kolmetoista tusinassa.

 

 

The Boys: The Boys (1977)

Alternative Chartbusters (1978)

To Hell With the Boys (1979)

Boys Only (1980)

The Yobs: The Yobs Christmas Album (1980)

Fun fact: Joskus takavuosina kun päätin ensimmäistä kertaa perehtyä The Boysin tuotantoon, kirjastosta löytyi varhainen CD-painos To Hell With The Boys -levystä, jossa kappaleet Terminal Love ja Waiting For the Lady oli merkattu väärin takakanteen. Niinpä luulin toista toiseksi ja päinvastoin. Tuumin, että Terminal Love on tosi kiva biisi ja nauhoitin sen kasetille. Kesti muutaman vuoden ennen kuin tajusin, että nauhoittamani biisi olikin Waiting For the Lady.

Kaikki muut levyt ovat joko hyviä tai mestarillisia, mutta Boys Only on hutilaukaus. Vaisu levy, jota ei jaksa pelastaa edes tuossa italialaispainoksessa olevat bonuskappaleet.

The Yobs Christmas Album on se mestariteos. Koska en ole joulumusiikin ystävä, tuollainen tyylikkäällä tavalla räävitön ja poliittisesti epäkorrekti joululevy tuntuu terapeuttiselta kaiken maailman puhkikaluttujen joulustandardien seassa. Kuinkahan monta ottoa studiossa vaadittiin, jotta Twelve Days of Christmas saatiin menemään nappiin? Ei haittaa, että Gary Numania irvivä Jingle Bells on lähes viisiminuuttisena uskomattoman puuduttavaa kuultavaa - koska irvailun kohde on niin hyvin valittu.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35