30.12.2017

The Invaders: Girl's in Action / No Secrets (1979)

Best Thing I Ever Did (New Future) / Much Closer Still (1979)

Magic Mirror / Shirley You're Wrong (1980)

Test Card (1980)

Tässä se aiemmin lupaamani tarina siitä, kun yritin avustaa Angelon Power Pop Criminals -musiikkiblogia kiitokseksi kaikesta hienosta musiikista mitä hänen aiempi Power Pop Lovers -bloginsa tarjosi, ja tapahtui muuan yllättävä käänne...

Aloitan kuitenkin ihan alusta. Satuin hankkimaan Black and Whitesta kolme new wave -kokoelma-LP:tä, 20 of Another Kind Volume Two sekä Pure British Pop For Raw People Vol. 1 ja Vol. 2. Näiltä kokoelmilta löytyi muutama nykyinen keräilykohdebändi. Yksi mielenkiintoisimmista oli The Invaders, jolta sain kuulla kahden ensimmäisen singlen a-puolet, Girl's in Action ja Best Thing I Ever Did. Kumpikin erinomaista new wavea. Päätin hommata bändin tuotannon itselleni.

Invadersien levyjä ei löytynyt täkäläisistä divareista, joten päädyin tilaamaan ne kaikki MusicStackin ja Netsoundsmusicin kautta. Jälkimmäisen sivuston kautta en kovin montaa levyä tilannut, ja se sulautettiin lopulta MusicStackiin, joten sitä ei ole enää olemassa. Nuo kolme yllämainittua sinkkua sain MusicStackin kautta, ja harvinaiseksi & kalliiksi osoittautuneesta Test Card -LP:stä sain erinomaisessa kunnossa olevan kappaleen Netsoundsmusicin avulla.

Invadersin viimeistä sinkkua "Backstreet Romeo / Rock Methodology - Invasion of Privacy" kyttäilin myös MusicStackissa, mutta siitä hyvin harvinaisesta singlestä ei ilmaantunut myyntiin yhtään yksilöä, jossa olisi ollut kuvakannet tallella. Halusin nimenomaan kuvakannellisen kappaleen. Biisit sinänsä minulla kyllä oli, koska koko Backstreet Romeo -single b-puolineen oli tarjolla yhdessä mp3-verkkokaupassa. Invadersien muuta tuotantoa ei ollut tarjolla, vain tuo heidän viimeinen singlensä hyvälaatuisena vinyylirippauksena. Sieltä siis ostin singlen molemmat b-puolen biisit.

Kun olin näin saanut haltuuni Invadersien koko tuotannon ja kuuntelin sitä erittäin kovasti diggaillen, syttyi lopulta ajatus, että moni muukin haluaisi varmasti kuulla tämän bändin aikaansaannokset. Test Card on varsin harvinainen levy jostain syystä. Muistan että netissä oli kerran olemassa yksi sivu, jossa kerrottiin Invadersien tarina, ja harmittelen sitä etten muista mitään mitä sillä sivulla kerrottiin. Sieltä varmasti selvisi miksi Test Card on niin harvinainen LP, vedettiinkö se nopeasti markkinoilta vai mikä oli syy? Olen muistavinani että bändi hajosi heti LP:n julkaisun jälkeen, jos näin oli niin se saattaisi selittää jotain.

Käännyin Angelon ja hänen Power Pop Criminals -bloginsa puoleen, ja kysyin yhden postauksen kommenttiosiossa kiinnostaisiko Invadersin tuotanto vinyylirippauksina. Kyllä kiinnosti, joten ryhdyin työhön.

Valitettavasti minulla oli siihen aikaan vielä se vanha rupuinen levysoittimeni jolla tein varhaiset, rupuiset vinyylirippaukseni. Tämä tapahtui vieläpä ennen FinnArcticin perustamista, joskus vuoden 2007 loppupuolella, jolloin olin vasta treenaamassa vinyylirippaamisen jaloa taitoa eikä rippausteni taso ollut edes sitä luokkaa mitä ne olivat oman musiikkiblogini alkuaikoina.

Vuonna 2007 minä myös opiskelin vielä graafista suunnittelua Vantaan ammattioppilaitos VARIAssa. Siellä oli Mac-tietokoneet ja huippuluokan skannerit. Opiskelumme oli sen verran vapaamuotoista, että saatoin huoletta viedä Test Card -LP:n ja Invadersien singlet skannattaviksi koulun koneilla. Skannasin siis levyt koulussa, ja koostin raakaskannaukset valmiiksi, käyttökelpoisiksi kuvatiedostoiksi Mac-koneilla. Tein graafisena suunnittelijana yhtä hyvää työtä kuin Angelo oli tehnyt omissa musablogeissaan, eli muokkasin vinyyliälppäreiden kannet CD-kansiksi Photoshopin avulla. Test Card -LP:n takakannessa oli yllin kyllin materiaalia:  laulujen sanoitukset, bändikuva ja graafisia elementtejä. Hyödynsin tätä materiaalin paljoutta ja loin Mac-koneella ja Photoshopilla kahdeksansivuisen CD-kansibookletin, tämännäköisen:

 

 

 

...ja CD:n takakannen eli trayn:

 

 

Tallensin kaikki tuottamani kuvatiedostot muistitikulle, jonka vein kotiin omalla PC:llä avattavaksi. Vaan minua odottikin yllätys. Macilla luomani kuvatiedostot olivatkin aivan suunnattoman isoja, monikymmenmegaisia tiedostojärkäleitä. Kuvatiedostojen koot olivat niin isoja, että oma pikku PC:ni ei meinannut millään kyetä avaamaan niitä. Mac-koneet vaativat kuvilta melkoisen tarkkaa resoluutiota, joten tekemäni levykansikuvat olivat resoluutioltaan aivan huippuluokkaa. Sain lopulta avatuiksi kuvatiedostot kuitenkin, ja pienensin niitä MS Paintillä (muuta kuvankäsittelyohjelmaa minulla ei vielä siinä vaiheessa ollut) useaan otteeseen. Siinä prosessissa kuvista tuli kamalan suttuisia, kuten noista esimerkeistä voi nähdä, mutta päätin että ne saavat kelvata.

Sitten rippasin Test Card -LP:n ja kaikki singlet sillä onnettomalla vinyylisoittimellani, ja äänenlaatuhan oli kertakaikkisen karsea, miltei kuuntelukelvoton. Rohkenin silti tarjota Angelolle koko mediapaketin, Test Card -LP:n biisit, sinkkujen biisit (mukana myös mp3-verkkokaupasta ostamani hyvälaatuiset kopiot Rock Methodologyn singleversiosta ja Invasion of Privacysta) sekä tekemäni levykansikuvat. En kuullut Angelolta mitään kommenttia, eikä hän koskaan postannut tekemiäni vinyylirippauksia blogiinsa. Ymmärrettävistä syistä. Kyllä minua nolottikin, ja ajattelin ettei olisi pitänyt vaivautua.

Vaan annas olla. Kului jonkin aikaa, ja yhteen toiseen musablogiin, jota ylläpiti tyyppi joka oli aiemmin avustanut Power Pop Lovers -blogia (ennen kun tämä blogi joutui yhden kiukkuisen häirikön vainon kohteeksi ja avustajat kaikkosivat), ilmestyi minulle osoitettu viesti. Tämä PPL-blogin ex-avustaja piti oman bloginsa oikeassa laidassa toivelevylistaa, luetteloa levyistä joita hän himoitsi oikeina vinyylikappaleina tai mp3-muodossa. Seurasin tätä kyseistä blogia satunnaisen harvakseltaan, ja yhtenä päivänä äkkäsin, että sen oikean laidan toivelevylistalla luki "Invaders: Test Card - (Please... Gumby...)".

Päässäni raksutti hetken. Gumby... sehän olen minä... sehän on minun nimimerkkini. Siis tämän blogin ylläpitäjä toivoi minun tarjoavan hänelle Invadersien tuotantoa mp3-muodossa? No selvä, minulla oli siinä vaiheessa onneksi jo kunnon USB-vinyylilevysoitin jolla pystyin tekemään hyvälaatuisia rippauksia. Rippasin Test Card -LP:n ja singlet uudestaan ja tarjosin koko paketin vanhoine kansikuvineen tälle bloginpitäjälle. Pian blogin oikeaan laitaan ilmestyikin teksti "Thank you so much... Gumby... next week it will be posted."

Invaders-postaus ilmaantui siihen blogiin vähän pitemmän ajan päästä kuin yhden viikon, mutta siellä se Invadersien tuotanto lopulta oli esittelyineen päivineen, valmiina kenen tahansa omalle koneelle imuroitavaksi. Tunsin tyytyväisyyttä.

Kyseinen blogi kohtasi sittemmin joitakin ongelmia joita en pysty muistamaan, mutta ylläpitäjä senkun yritti uudestaan alusta asti ja postasi uudemman kerran kaiken vanhan materiaalinsa. Netissä on vieläkin näkyvillä uudempi Invaders-postaus samoilla teksteillä kuin alunperinkin.

Sittemmin Invaders-kokoelmani on parantunut sen verran, että Girl's in Action -single on saanut kuvakannet ympärilleen. Minulla oli alunperin kanneton kappale siitä sinkusta. Backstreet Romeo -singleä en ole hommannut vieläkään.

Invadersien levyt kuuluvat suurimpiin ylpeydenaiheisiini levyjenkeräilijänä. Erinomainen bändi ja erinomaisia ovat levytkin, kunhan hyväksyy sen, että Test Card -LP on vähän tummasävyisempi kuin kahden ensimmäisen singlen a-puolet - että jos vain Girl's in Actionin ja Best Thing I Ever Didin on kuullut, niin...

Backstreet Romeon laulaa luikauttaa ihanalla äänellään Soo Lucas alias Sue Catwoman. Soo oli Invadersin jäsen ja kirjoitti biisejä yhdessä nokkamies Sid / Slavko Sidelnykin kanssa. Oikealta nimeltään Soo oli ilmeisesti Judy Croll, hän oli aikansa punk-tyyli-ikoni ja kova Sex Pistols -fani. Valitettavasti hänen itsensä luomaa hius- ja pukeutumistyyliä hyödynnettiin markkinointimielessä aika röyhkeästi, ja kaiken huippu oli, kun hänet pistettiin nakuilemaan Malcolm McLarenin ja Julien Templen surullisenkuuluisassa Sex Pistols -leffassa The Great Rock'n'Roll Swindle.

Invadersien kaikkien levyjen kannet teki huippulahjakas englantilainen graafinen suunnittelija Alwyn Clayden, jota avoimesti rohkenen tunnustaa ihailevani. Girl's in Action -singlen kansista voi nähdä, että mies on melkoinen peto piirtämäänkin. Minulla on muutama muukin levy, jonka kannet ovat Claydenin tekoa. Tutkin niitä tarkkaan ja yritän imeä oppia.

Ai niin, Girl's in Action -singlen b-puolen ("No Secrets") lopussa siteerataan brittirunoilija Richard Lovelacen (1617 - 1657) runoa To Althea, From Prison: "Angels alone, that soar above / enjoy such liberty".

 

Iris Flower Group: Poison Sound (1987)

En ollut oikeastaan kiinnostunut tästä suomalaisesta rock-levystä, vaikka vanhaa suomirokkia keräilenkin. Ei levy ole mukana edes Suomalaisten vinyyli- ja CD-levyjen hintaoppaassa (niinkuin eivät taida olla muutkaan Megafon Recordsin julkaisut). Marilinin levy ja Visualin Division By Zero saivat minut kuitenkin tsekkaamaan myös tämän, kun kohdalle osui. Tyystin tavanomaista rokkia. En olisi huomannut, että vokalisti on nainen, ellei takakannen kuva laulajattaresta olisi näin kertonut.

 

Iron Butterfly: Sun and Steel (1975)

In-A-Gadda-Da-Vida -hitistään tunnetun Iron Butterflyn levyt kuuntelin Spotifyssa ja YouTubessa. Viisi ensimmäistä albumia ovat tasaisen keskinkertaisia, kuudes levy Scorching Beauty on aika surkea, mutta seitsemännestä ja viimeisestä albumista Sun and Steel jonkin verran pidin. Suostuin poimimaan sen mukaani Black and Whitesta halvalla, kun toisen kerran huomasin levyn siellä. On se tosiaan aika hyvä, varsinkin I'm Right, I'm Wrong.

 

Irwin Goodman: Irwinismi (1966)

Ei tippa tapa... (1966)

Reteesti vaan (1968)

Irwin Goodman (1970)

St. Pauli ja Reeperbahn (1970)

Poing poing poing (1971)

Las Palmas (1972)

Kohta taas on joulu (1972)

Si si si (1974)

Erikoiset (2001)

Irwinin levyt Kohta taas on joulu -albumia lukuunottamatta julkaistiin vihdoin CD:nä 2001. Tyhmyyksissäni ostin CD:t vain vuoden 1970 nimikkolevystä alkaen, ja neljää ensimmäistä olen sitten koettanut metsästää jälkeenpäin, siinä vaiheessa kun kaupat olivat jo tyhjät Irwin-CD:istä ja nuo vuoden 2001 julkaisut kadonneet ostajien kotihyllyihin. Osta minut puuttuu vielä.

Reteesti vaan on itse asiassa vuoden 1969 kakkospainos, levyn etiketeissä on kehystetty Rytmi-logo. Ykköspainoksessa etiketin logoissa ei ole kehystä. Kakkospainos kuitenkin puuttuu toistaiseksi Discogsista, joten ykköspainos minulla on merkattuna.

Green Grass Recordsista jo 90-luvun lopulla vinyylinä ostamani Las Palmas on suosikkini. Vuoden 1972 levyillä sovituspuoli oli huipussaan, Las Palmas ja Kohta taas on joulu soivat komeasti. Sen jälkeen Irwinin musiikki latistui.

En ole joulumusiikin ystävä. Omat joululevyni ovat lähinnä epäkonventionaalisemmasta päästä. Kohta taas on joulu pukattiin ulos CD:nä 1997. Ostin sen heti tuoreeltaan Mannerheimintien Free Record Shopista. Ajattelin, että höh, eivätkö voineet samantien CD:istää muitakin Irwinin levyjä? No, otetaan nyt sitten edes tämä kun kerran saatavilla on. Kohta taas on joulu on niin hyvä kuin Irwiniltä saattoi ikinä toivoa. Kaikki laulut uusia, sovitukset isoja ja energisiä eikä musiikissa tunnelmoida vaan annetaan paahtaa urku auki. Muutama kappale oli minulle jo lapsesta asti tuttu, koska synnyinkotini levyhyllyssä oli Soiva joulukalenteri.

Oma joulunajan suosikkini on jo vuodesta 1987 ollut Isao Tomitan Snowflakes Are Dancing. Olkaa hyvä.

St. Pauli ja Reeperbahn esittelee myös musiikillisesti parasta Irwiniä, nimittäin neljän ensimmäisen kappaleen ja Ryysyranta meni -tilityksen aikana. Mahtavat sovitukset niilläkin kappaleilla, tai vähintäänkin värikkyyttä. Muu materiaali on latteampaa.

Kun 1994-1995 olin sivarina Taalintehtaalla, paikallisen sairaalan vuodeosaston siivoojana ja apulaisena, kuuntelin iltaisin Turun seudun paikallisasemaa Meriradiota. Joku mies juonsi siellä moniosaista Irwin-ohjelmasarjaa, jossa hän kertoi Irwinin elämästä ja kävi läpi levytystuotantoa kronologisesti. Siinä soi paljon harvinaisiakin levytyksiä, kuten vuoden 1980 sinkku "Discohai / Grosse Freiheit".

Majoitus oli järjestetty erikoisella tavalla. Minulla oli nimittäin oma huone Taalintehtaan sairaalan vieressä sijaitsevassa terveyskeskuksessa. 7. toukokuuta 1995 katsoin terveyskeskuksen telkkarista kun Suomi pelasi voitokkaasti MM-jääkiekon loppuottelussa Ruotsia vastaan. On muuten edelleen ainoa jääkiekko-ottelu jonka olen katsonut kokonaan, en minä urheilusta välitä. Päätin kuitenkin tehdä sinä iltana poikkeuksen, koska minulla oli sellainen kutina, että voisi tapahtua jotain suurta. Kun Suomen jääkiekon MM-kulta oli varmistunut, soitin heti Meriradion iltaohjelmaan Iltatuulen viestiin ja pyysin toivekappaleena Irwinin biisiä "Sen kunniaksi", jonka olin jo kuullut siinä Irwin-ohjelmasarjassa. Halusin saada sen kasetille. Valittaen toimittajat kertoivat myöhemmin radiossa, ettei heillä ole levystössään Irwinin Si si si -LP:tä jolla tuo biisi on mukana. Se Irwin-ohjelmasarjan vetäjä oli soittanut kaikki biisit omasta levykokoelmastaan. Minun piti soittaa uudestaan Iltatuulen viestiin ja toivoa jotain muuta. Kun seuraava kappale soi, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla, soitin ohjelmaan ja pyysin Hectorin "Linnut, linnut" -biisiä Irwinin tilalle. Ei se ollut hyvä vaihtoehto, mutta siihen hätään en muutakaan keksinyt. Jääkiekon maailmanmestaruudesta saamani hieno fiilis vähän latistui.

Si si si on ikävän lattea levy. Hidas levyntekoprosessi ja Irwinin ääniongelmat - edellinenhän oli jälkimmäisen seuraus - rasittavat levyä pahasti ja tekevät albumin kuuntelemisesta joka kerta jännitysnäytelmän: kestääkö Irwinin ääni edes jotenkuten kappaleen loppuun asti vai tuleeko stoppi? Sama tunne joka kerta kun levyä kuuntelen, vaikka tiedänkin lopputuloksen: kyllä Irwin jotenkuten suoriutuu.

Erikoiset on varsinkin tänä päivänä harmillinen julkaisu. Rocket Records kun on jo saattanut Kulkurin kulta -albumin kokonaisuudessaan CD-muotoon, joten ei tuota joutavaa iskelmälällätystä viitsi Irwinin erikoisina kuunnella. Ne jotka tuon Kulkurin kullan ovat omakseen halunneet, ovat jo hankkineet tuon Rocketin CD:n, ja harvinaisia Erikoisia olisi Irwinin tuotannossa vielä riittänyt: vaikkapa Mieletön maailma, Maa tarvitsee, Pikku Irwin ja Henkipatto tällä julkaisulla olisivat auttaneet Irwin-kompletistia lisää.

 

Isaac Hayes: Shaft (1971)

Truck Turner (1974)

Groove-A-Thon (1976)

Hayesin albumeilla on tapana olla vähän raskaita läpikahlattavia. Ylipitkät biisit liian vähillä aineksilla ja liialla siirapilla oli Hayesin helmasynti. Nämä ovat mielestäni parhaimmistoa, joskin yksittäinen suosikkikappaleeni on albumilta To Be Continued löytyvä "Ike's Mood I". Ostaisin senkin levyn pelkästään Ike's Moodin vuoksi jos kohdalle sattuisi. Tough Guys ja Chocolate Chip voisivat myös kelvata hyllyyni.

Miksi Spotifysta puuttuu Truck Turner -albumilta sen kohokohta "Pursuit of the Pimpmobile"?

 

The Isley Brothers: Original Album Classics (The Brothers Isley (1969) / Get Into Something (1969) / Givin' It Back (1971) / Brother, Brother, Brother (1972) / 3 + 3 (1973))

Live It Up (1974)

Live It Up / The Heat is On (1974 / 1975)

Go For Your Guns (1977)

Original Album Classics -pikkuboksit ovat hyvä keino saada kätevästi haltuun useampi mieleinen levy hyvältä artistilta. Näin myös The Isley Brothersien kohdalla. The Brothers Isley ei ole parhaita suorituksia, mutta hyvä. Klassikoita ei löydy, mutta aika tasavahva paketti silti on. Vacuum Cleanerilla ei yksinkertaisesta "rakkauteni on kuin pölynimuri" -aiheesta ole saatu irti paljon muuta kuin kaksi riviä, joita toistetaan kyllästymiseen asti. Sama vika vaivaa myös The Blacker the Berrie -kappaletta jossa vielä hoetaan "you know" muutaman kymmentä kertaa, joten muuten oivaa soul-levyä kuunnellessa kannattaa varautua lieviin ärsytysmomentteihin.

Get Into Something taas ei tarjoa paljoa muuta kuin erinomaisen nimikappaleen, muu albumi hoidetaan alta pois rutiinilla.

Albumilla Givin' It Back Isleyt versioivat muiden lauluja. Neil Youngin Ohio ja Jimi Hendrixin Machine Gun muodostavat väkevän kaksikon joka tuntuu kuin kirjoitetun yhdeksi kokonaisuudeksi. Fire and Rain on James Taylorin ainoa todellinen onnistuminen laulunkirjoittajana, tosin siitäkin on tehty ehkä turhankin monta versiota. Isley-veljesten näkemys on parhaita kuulemiani. Bob Dylanin Lay Lady Layn parissa viivytään liiankin pitkään, mutta kyllä tätä kymmenen minuuttia kuuntelee, kunhan varaa pikkuisen muutakin kevyttä tekemistä kuuntelun ajaksi. Eric Burdonin ja Warin Spill the Wine saa erittäin pätevän käsittelyn. Stephen Stillsin Love the One You're Withiä tulkitaan myös erinomaisesti jälleen kerran, mutta Nothing to Do But Today menee liiaksi kiekumiseksi. Bill Withersin Cold Bolognassa on tunnetta ja eläytynyttä tuskaa.

Brother, Brother, Brother on perushyvä levy. Put a Little Love in Your Heart, Pop That Thang, It's Too Late ja Love Put Me on the Corner ovat ne biisit jotka ovat jääneet mieleeni. Syyt ovat järjestyksessä: hieno kappale kenen tahansa esittämänä, sanoitus, ihana versio (kymmenen minuutin pituudestaan huolimatta) ja tunnelma.

Mietin joka kerta, kestääkö se uliseva fuzz-kitara That Ladyssä liian kauan. Kyllähän se vähän turhan pitkään jatkuu. Muuta nurisemista en keksi tästä 3 + 3 -albumista.

Live It Up on se levy, jolla Isleyt rupesivat tekemään kaksiosaisia kappaleita. Tähän ideaan on suhtauduttava ristiriitaisin tuntein, sillä heikoimmillaan nämä loppujamit olivat monotonisia eivät tuoneet biiseihin mitään lisää, kuten tällä levyllä nimikappaleessa. Mutta esimerkiksi Midnight Skyn lopussa piru pääsee kitaran varteen ja Ain't I Been Good to You on loppupuoliskolla niin tuskaa että sillä melkein piinataan kuulijaa.

The Heat Is On on turhauttava levy. Koko a-puoli on tulista ja tiukkaa funkia, parasta mitä Isleyt sillä osastolla tekivät. Vaan miksi b-puoli on täytetty kolmella limaisimmalla balladilla mitä voi kuvitella? Minä en kestä kuunnella niitä, en. Yleensäkin enemmän tai vähemmän hyljeksin soul-balladeja ja suosin enemmän funk-biisejä, ja The Heat Is Onin balladit saavat minut raivon partaalle. Spotifyssa olen kerran pistänyt myös Harvest For the Worldin (1976) soittolistalle, mutta silläkin oli niitä ällöttäviä balladeja. Oli pakko pistää sen jälkeen jotain tiukkaa, balladitonta funkia soimaan, jotta sain siirapin pois korvistani.

Go For Your Guns on bändin viimeinen loistava levy. The Pride on lopussa yksitoikkoinen, mutta muuten kyseessä on yksi näiden parhaista funkbiiseistä. Hitaampi Footsteps in the Dark - hieno melodia. Tell Me When You Need It Again - hyvä koukku, hyvää funkia. Climbing Up the Ladder on ilkeänkuuloinen ja yksi levyn kohokohdista. Voyage to Atlantis on esimerkki minun mieleeni olevasta balladista. Se on osattu tehdä mielenkiintoiseksi hyvällä sovituksella ja kunnon tunnelmalla. Kappaleessa ei oikeasti matkata Atlantikseen, se on rakkausaiheinen vertauskuva. Nimiraita on itseasiassa funkrockbiisi Livin' For Your Lifen kakkososa, siinä kitaristi pääsee sooloilemaan ennen loppufeidausta.

 

31.12.2017

The Jackson 5: Skywriter / Get It Together (1973 / 1974)

Dancing Machine (1974)

Moving Violation (1975)

The Jackson 5:n taiteellinen huippukausi on tässä. Aiemmat levyt ovat vähän lastenmusiikkia, myöhemmät diskolevyt ovat - no, vain diskoa, tai sitten oltiin musiikillisesti latteita.

Skywriterilla näkee jo musiikillista kunnianhimoa. Nimikappaleessa käytetään runsaasti phasing-efektiä. Corner of the Sky on peräisin vuonna 1972 ensi-iltansa aaneesta Pippin-musikaalista, jonka ohjasi itse Bob Fosse. Corner of the Sky sai Jacksoneilta erityisen tenhoavan tulkinnan. Hallelujah Day, The Boogie Man, I Can't Quit Your Love ja nimibiisi ovat ne selkeät hittiehdokkaat, World of Sunshine vetoaa hyväntuulisuudellaan ja You Made Me What I Am päättää albumin vauhdikkaasti.

Onhan levyllä heikotkin kohtansa. Touch on yli-imelä lällätys eikä Ooh, I'd Love to Be With You myöskään innosta. Lisäksi, koska Michael oli ryhmän ainoa oikeasti lahjakas jäsen, Jackson 5:a on vähän vaivaannuttavaa kuunnella silloin kun joku muu laulaa leadiä. Erityisen heikoksi lenkiksi osoittautuu vanhin veljes Tito, joka hoiti ne möreät äänet. Ei hän ollut mikään laulaja, eikä hän paljoa äänessä ollutkaan.

Hankin tuon Skywriter / Get It Together -kaksikon Amazonista jo joulukuussa 2005, eli Amazon-käyttäjäurani alkuaikoina. Hinta oli $29,99, ei ihan halvalla irronnut. Skywriterin olin kuullut jo joitakin vuosia aiemmin, koska lainasin LP:n Töölön kirjastosta. Totesin albumin jo silloin hyväksi, mutta useampi kuuntelukerta sai minut oikein ihastumaan.

Get It Togetherilla musiikillinen kunnianhimo oli huipussaan. Kahdeksan ja puoli minuuttia kestävä Barrett Strong - Norman Whitfield -funk-orgia Hum Along and Dance on jo ihan progea, ja sen tahdissa voi pistää kunnon tanssit pystyyn ja antautua euforian valtaan. Nimikappale on vietävän tuhtia funkia, harmi että CD:ssäni on tuon kappaleen kohdalla jokin masterointivirhe tai mikä lie. Sama muutaman sekunnin pätkä kuullaan kahdesti putkeen, ja yksi samanmittainen pätkä puuttuu sen sijaan täysin.

Reflections-coverissa käytetään kivoja myöhäispsykedeelisiä syntetisaattoriefektejä. Samoja efektejä kuullaan myöhemmin parin muun kappaleen lopussa.

Mama I Gotta Brand New Thing Don't Say No on parhaita Whitfieldin biisejä. Siitä löytyykin cover-versioita yllin kyllin, vaikka cover-versioiden runsaus taitaa johtua lähinnä siitä, että Whitfield kierrätti 70-luvulla samoja omia biisejään kaikilla levyillä joita tuotti. Get It Togetherilla ei Whitfieldillä kuitenkaan ollut näppejään pelissä. Joka tapauksessa, Mama I Gotta... kertoo mainion tarinan nuoresta kitaristialusta, jonka äiti ei ymmärrä poikansa palavaa halua päästä New Yorkiin ja tulla tähdeksi, vaan jankuttaa vain koulunkäynnin ja kotitöiden tärkeydestä.

Pidän kovasti myös biisistä It's Too Late to Change the Time. Aihe, sanoituksen maalaamat fiilikset, Michaelin tunteellinen tulkinta, mieleenpainuva melodia, kaikki on tässä onnistunut.

Ja lopuksi kuullaan vielä isoksi hitiksi noussut Dancing Machine, todellinen Jackson 5 -klassikko. Eli Get It Together on nimensä mukainen kokonaisuus.

Dancing Machine oli sen verran iso hitti, että se kierrätettiin seuraavalla albumilla, jolle annettiin vielä sen nimikin. No, annettakoon tämä anteeksi, sillä albumi on lähes yhtä upea kuin Get It Together.

Avauskappale I Am Love yllättää. Harvoinpa kukaan kehtaa aloittaa albumia herkällä, vaimealla balladilla. Siitä pitäisi jo arvata, että jollakulla on metkut mielessä. Tasan puolessavälissä biisi muuttuukin rajujen sähkökitaroiden myötä tuliseksi diskoksi.

Kuten sanottu, ei Dancing Machine ole yhtä äärimmilleen viety soul/funk-bilelevy kuin Get It Together, mutta She's a Rhythm Child, The Life of the Party, What You Don't Know ja The Mirrors of My Mind ovat hienoja vauhtipaloja, ja ne kannattelevat kokonaisuutta hyvin jo mainittujen ohella. Heikoiksi lenkeiksi rankkaan vain kakkospuolen kaksi balladia.

Moving Violation on tasavahva paketti, jolta en viitsi nostaa mitään biisiä erityisesti ylitse muiden. Kuuntelen vain tarjontaa kyllästymättä. Vieläkään en ymmärrä, miten Green Grass Recordsista halvalla ostamaani Hollanti-painosta on Discogsissa myyty 55 eurolla, ja tällä hetkellä myynnissä olevien hyväkuntoisten yksilöiden hintapyynnöt ovat 30,00 ja 46,90 euroa. Espanjalaisesta originaalistakin pyydetään 45-85 euroa, ja ranskalainen CD on 35 euron arvoinen.

 

The Jags: Evening Standards (1980)

I Never Was a Beach Boy / Tune Into Heaven (1980)

The Jags sai kuulla vertailuja Elvis Costelloon siitä lähtien kun tekivät ensisinglensä Back of My Hand (I've Got Your Number). Ei Evening Standards minusta kuitenkaan ole liiaksi Costelloa, kyllä oma ääni erottuu hyvin. Bändillä oli oma, cool soundi ja siihen sopiva stemmalaulutyyli, ja näistä ominaisuuksista pidettiin kiinni koko LP:n mitalla. Kakkoslevyllä No Tie Like a Present yritettiin vähän pyristellä Costellomaisuudesta irti, mutta heikoin tuloksin. Levystä tuli valjumpi kuin Evening Standardsista.

Back of My Hand oli mukana yhdellä new wave -kokoelmalla jonka lainasin kirjastosta, ja olin sen myötä kiinnostunut kuulemaan lisää Jagsia. Kiitos Power Pop Lovers -blogille kummankin albumin ja neljän biisin Back of My Hand -EP:n jakamisesta mp3-muodossa. Silloin kun vielä pyörin MusicStackissa, suunnitelmissani oli hankkia kaikki The Jagsin levyt, mutta tekemättä jäi. Black and Whitesta ja Keltaisesta Jäänsärkijästä löytyivät sentään nämä kaksi lättyä.

 

The Jam: In the City (1977)

The Modern World / Sweet Soul Music - Back in My Arms Again - (Bricks and Mortar) (1977)

This Is the Modern World (1977)

All Mod Cons (1978)

Setting Sons (1979)

Sound Affects (1980)

Absolute Beginners / Tales From the Riverbank (1981)

The Gift (1982)

The Bitterest Pill (I Ever Had to Swallow) - The Great Depression / War - Pity Poor Alfie - Fever (1982)

Dig the New Breed (1982)

The Jamin studiolevyt täytyy kuunnella säännöllisesti putkeen, se on minulla toistuva rituaali. Harmittelen vain albumeilta löytymättömien singleraitojen puuttumista näiltä CD:iltä. The Jamin singlet ovat niin tärkeä osa tuotanoa, että sinkut olisi pitänyt lisätä bonuksiksi. Niinpä kuuntelen mieluummin polttamiani CD-R-levyjä, jotka sisältävät albumien lisäksi singleraitoja kronologisessa järjestyksessä.

IN THE CITY

In the City on laadukasta, vihaista modpunkkia. Tasainen levy ja vahva näyttö nuorelta bändiltä. In the City -CD-R:ni tarjoaa jatkoksi biisit All Around the World, Carnaby Street, News of the World, Aunties and Uncles ja Innocent Man. Carnaby Street, News of the World ja Innocent Man ovat basisti Bruce Foxtonin ensimmäiset julkaistut laulut, mutta ei hän mikään kovin mainittava lauluntekijä ole. Sävellykset ovat melko vähäpätöisiä eivätkä ne kulje eteenpäin kovin hyvin. Pahimmillaan biiseihin on täytynyt pistää paljon rumpu- ja kitarafillejä riimien väliin jotta on päästy biisissä eteenpäin. Sanoittajana Foxton osaa lähinnä huutaa mielipiteensä kuuluville suoraan, hän ei harrasta kielikuvia eikä syvällisyyksiä.

The Modern World -singlen hankin jo kun 90-luvun lopulla keräsin Black and Whitesta ja Hippie Shake Recordsista punk- ja new wave -sinkkujen parhaimmistoa. Huomasin kuitenkin vasta viime vuoden huhtikuussa, että olin unohtanut merkata sen Discogsiin. Mietin, että löytyyköhän lisää tuollaisia laiminlyöntejä, mutten jaksanut käydä läpi koko levykokoelmaani ja tarkistaa että kaikki levyt varmasti on merkattu. Nyt tämän kuuntelu-urakan aikanahan se hoituu siinä samalla.

THIS IS THE MODERN WORLD

Paul Weller ja The Jam saivat pyyhkeitä kakkoslevystä This Is the Modern World, eikä se tosiaan hirveän hieno levy ole. The Modern World on hyvä single, bändin parhaimmistoa. Foxton onnistui London Trafficissa, melodia on tarttuva ja kulkee hyvin ja biisissä on vauhtia. Hyvä lopetus. Life From a Window omaa hienon tunnelman, ja Tonight At Noon on kaunis. I Need You (For Someone) ei ole ollenkaan hassumpi, se kulkee varmalla raiteella.

Tuon pidemmälle eivät kehuni ylety. In the Street Today alkaa tosi tiukalla introlla, mutta hyvä avaus lässähtää heti kun mitätön biisi pääsee käyntiin. Tai pitäisikö sanoa että ei pääse. Don't Tell Them You're Sane taas loppuu vaikuttavilla efekteillä, mutta biisi itsessään on Foxtonia heikoimmillaan. Miksi Tonight At Noon alkaa tuolla kummallisella pelleilyllä? Täysin irrallinen ja sopimaton avaus nätille, asialliselle laululle. Muista kappaleita ei ole paljon sanottavaa, vaisuiksi jäävät.

Olen terästänyt CD-R:ää seuraavilla sinkkubiiseillä: The Who -cover So Sad About Us, The Night, Strange Town, The Butterfly Collector ja When You're Young. Kolme viimeistä ovat Jamia parhaimmillaan ja toimivat hyvänä siirtymänä All Mod Consin tunnelmiin ja soundeihin. Ylipäätään The Jam -CD-R-levyille taltioimani singleraidat ikään kuin esittelevät aina seuraavan albumin tyylin, johdattavat kuulijaa siihen.

ALL MOD CONS

The Jam iski takaisin. Heikkoa Modern Worldia seurasi täysipainoisin ja vahvin albumi jonka tämä porukka sai aikaiseksi. Mr. Cleanin sanoituksen myrkyllisyys jopa yllättää, koska se esitetään niin sävyisän biisin muodossa. The Jamin David Wattsia kuuntelen mieluummin kuin The Kinksin. Tunnelmallinen In the Crowd yltyy lopussa komeaksi äänisekasotkuksi, johon heitetään vielä rippunen Away From the Numbersia. Billy Hunt on suoraviivaista pogoilumenoa. The Place I Love on täynnä kaipuuta. Levy huipentuu kahteen mestariteokseen, "A" Bomb in Wardour Street ja Down in the Tube Station At Midnight. Varsinkin jälkimmäisen sanoitusta kannattaa lukea jostain kappaletta kuunnellessa, jotta painajaismaisen tarinan kaikista yksityiskohdista ja tunnelmamaalailuista saa varmasti selvän.

CD-R:lläni ovat mukana vielä See-Saw, The Jamin uran huipennus Going Underground ja sen b-puoli The Dreams of Children. Viimeksimainittuun on poimittu pieni takaperoiseksi käännetty sämple Thick As Thieves -biisistä, joka löytyy seuraavalta albumilta...

SETTING SONS

Tästä piti tulla teemalevy kolmesta koulukaverista, jotka aikuistuttuaan vieraantuvat toisistaan ja toistensa ajatusmaailmoista liukuessaan poliittisesti eri suuntiin. Vaan konsepti jäi puolitiehen, koska Welleriltä ei irronnut tarpeeksi tarinaan sopivia biisejä. Niinpä mukana on useita irrallisiakin kappaleita sekalaisista aiheista.

Setting Sons alkaa laululla creepystä naisfanista, joka ahdistelee Welleriä jatkuvilla puhelinsoitoilla. Ilmeisesti mukana on tosipohjaa. Albumin ykköspuoli tarjoaa myös sota-aiheisen biisikolmikon Little Boy Soldiers - Wasteland - Burning Sky. Bruce Foxton sai kerrankin täysosuman, Smithers-Jones on pistämätön kuvaus tylsän turvallista elämää viettäneestä valkokaulustyöläisestä, joka yhtenä päivänä saa kuulla pomoltaan, ettei häntä enää tarvita. Pieniä sävyjä ja detaljeja ripotellaan pitkin matkaa, ja lopussa todetaan vertauskuvallisesti, että meri on vielä täynnä lisää kaloja joita paistaa pannussa. When You're Young -singlen b-puolella oli ollut sähköinen versio kappaleesta, mutta albumiversio tarjoaa jousitaustan.

Näillä eväillä on syntynyt hyvää jatkoa All Mod Consille, The Jamin musiikki rikastui ja hioutui edelleen. Pidän varsinkin nokkahuilusta Wastelandissa. CD-R:ääni täydentävät vielä Liza Radley (haitaria!), Funeral Pyre, toinen The Who -cover Disguises ja uutta soulaavampaa linjaa esitellyt Absolute Beginners.

SOUND AFFECTS

Se kokeileva levy, jolla pyrittiin laajentamaan bändin soundia ja tavoittelemaan jotain muuta. Levy, jolta en viitsi poimia mitään erityisiä huippuja, vaan nautin mieluummin vain kokonaisuudesta kaikkine runsaine detaljeineen. En kokenut mitään vaikeuksia päästä sisälle tähän levyyn, vaan omaksuin sen aika helposti.

Tales From the Riverbank, War ja The Great Depression jatkavat albumin perässä polttamallani CD-R:llä. Varsinkin War on jo ihan kuin seuraavan levyn maailmasta reväisty.

THE GIFT

Wellerillä oli kunnianhimo korkealla tasolla - hän halusi The Giftistä mestariteoksen, mutta joutui tyytymään hyvään. Bändin viimeinen studioalbumi kuvasti levotonta ajan henkeä lähes täydellisesti ja esitteli ne lukuisat musiikilliset vaikutteet, jotka tuolloin olivat alkaneet täyttää Wellerin pään. Tarkkaan laskettu yhdistelmä soulia, funkia, post-punkia, kokeilua ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta, ja tuloksena oli ehdoton bailulevy.

Tosin Trans-Global-Expressissä vihaista sanomaa sylkevä lauluraita on haudattu niin taustan alle, ettei sanoista saa selvää vaan ne täytyy lukea paperilta. Eikä Bruce Foxtonin säveltämä Circus ole kantaaottava ollenkaan, vaan freneettinen instrumentaali. Esimakuna julkaistulla singlellä "Town Called Malice / Precious" pöllitään bassokulut Supremes-hitistä You Can't Hurry Love ja diskoklubit villinneestä Pigbagin Papa's Got a Brand New Pigbag -esikoissinglestä.

Koko The Gift -LP:stä tuli ykköshitti, joten kun Weller palasi Italian-lomalta heinäkuussa, hänen ilmoituksensa The Jamin hajottamisesta otettiin vastaan tyrmistynein reaktioin. Bändi hajosi huipulla. Tarina päätettiin siisisti kahdella jäähyväissinglellä, The Bitterest Pill ja Beat Surrender. Ensinmainittu katkeraa kalkkia, jälkimmäinen hyväntuulinen vauhtipala.

CD-R:lle mahdutin loput kuusi singleraitaa: The Bitterest Pill, Pity Poor Alfie / Fever, Beat Surrender, Shopping, Move On Up ja Stoned Out of My Mind. Vanha jazz-standardi, Curtis Mayfieldiä, The Chi-Lites -hitti ja nippu Wellerin omia sävellyksiä. Hillitysti soulaava Shopping ikään kuin enteili Paul Wellerin seuraavaa projektia, The Style Councilia.

 

James Brown: Live At the Apollo (1963)

It's a Man's Man's Man's World (1966)

It's a New Day - Let a Man Come In (1970)

Sex Machine (1970)

Revolution of the Mind (1971)

There It Is (1972)

Get on the Good Foot (1972)

The Payback (1973)

Hell (1974)

Get Up Offa That Thing (1976)

Olen tosiaan jaksanut kahlata läpi James Brownin suunnattoman diskografian, peräti kahdesti, ja valinnut laadullisesti epätasaisesta 72 albumin vuoresta ne omasta mielestä parhaat. Sitten olen hankkinut ne. Stockmannilta neljä, Jäänsärkijästä yksi, Amazonin kautta loput.

Moinen albumituotanto tietysti tarkoittaa melkoisia vaikeuksia löytää aina tarpeeksi materiaalia 40 minuutin kiekon täyttämiseksi. Ikävä kyllä parhaillakin albumeilla saattaa esiintyä ilmiselvää täytemateriaalia, mutta harvoin sentään mitään niin noloa kuin Get on the Good Foot -albumilla oleva Recitation By Hank Ballard. Liki kuusi minuuttia pelkkää kömpelösti improvisoitua James Brownin ylistystä persoonattoman taustan päällä saa kenet tahansa hamuamaan CD-soittimen skip-nappulaa.

Revolution of the Mind -livellä tekee mieli tukkia emceen turpa. "Soul brother number one, ladies and gentlemen, soul brother number one...". Keksi toinenkin ylisana, puuroaivo.

Hell-levyn tekee oudoksi gongin kumahtelut melkein kaikkien biisien välissä. Outoa ratkaisua ei ainakaan levyn musiikillisessa sisällössä motivoida mitenkään.


 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53