Tiikerin varhaiset sunnuntaistripit ovatkin aivan mahdottoman eloisia. Ei Tiikeri nyt mikään pitkästyttävä sarja ollut myöhäisvuosinaankaan, sillä parhaimmillaan sunnuntaistripeissä riitti loppuun asti vauhtia. Mutta 60-luvulla näiden tenavien touhukkuudessa oli jokin vaikeasti selitettävä lisävivahde, josta pidän. Myöhäisaikoina sarja keskittyi ehkä liikaakin Pumpun hassuihin lausahduksiin, mutta 60-luvulla hän vaikuttaa olleen melko vähäpuheinen.
    Piirrostyyli on tosiaan muuttunut vuosien varrella. Juli on kokenut suurimman ulkonäkömuutoksen, Huukon naamaa on Bud Blake myös viilaillut jossain vaiheessa. Huomionarvoista on myös Lissun puuttuminen. Hän siis tuli mukaan kuvioihin vasta myöhemmin. Sissi on vielä ainoa tyttö sarjassa.

Poninhäntää julkaistiin helmi-maaliskuussa 1966 enää harvakseltaan. Tytölle ollaan jättämässä hiljaiset hyvästit. Ei tule jäämään ikävä. Kun on lukenut jonkin verran Poninhäntiä, ei sarja jaksa enää tarjota mitään uutta. Muutamia vakiovitsejä lähinnä varioidaan. Isän mielestä twist-levyt ovat hirveää kuultavaa. Isää ärsyttää, kun tytär ryntää puhelimen luo ennätysajassa sen soidessa, ja sitten hän jaarittelee koko illan jonkun kaverinsa kanssa omituisissa asennoissa loikoillen, eikä kukaan muu pääse puhelimeen loppupäivän aikana. Pikkuveli Velipekka on lörppäsuinen, varsinkin silloin, kun siskollaan on treffit ja poikaystävä on ovella. Poninhännän poikaystävät vaihtuvat alvariinsa. Poikakaveri Timpan romutuskuntoisesta autosta väännetään vitsiä. Bensamyyjä saa harmaita hiuksia, kun Timpalla ja Poninhännällä on aina varaa vain muutamaan bensalitraan. Poninhäntä rakastaa jäätelöä yli kaiken. Opettajat joutuvat kestämään tytön mielikuvituksellisia poissaoloselityksiä. Historiasta Poninhäntä ei ymmärrä yhtään mitään, ja kemianluokassa hän aiheuttaa räjähdyksiä. Muutenkin koulu sujuu surkeasti. Tyttö pyytää koko ajan isäänsä korottamaan viikkorahaansa. Ja niin edelleen. Tällainen tyhmästä, keskiluokkaisesta teinitytöstä kertova kevyt vitsisarja ei jaksa pitkään kiinnostaa, ellei mukaan tuoda jotain painavampaa ainesta.

27. helmikuuta HS uudisti sunnuntain sarjissivunsa. Kolmen sunnuntaisarjan - Tiikeri, Kippari Kalle ja Kissalan pojat - lisäksi julkaistiin kymmentä arkistrippiä, ja koko hoito pakattiin samalle aukeamalle kahdelle sivunkorkuiselle palstalle. Mukavan tiivistä ja kätevää, helppolukuista.

 

11.10.2019

Pudotuspeli on alkanut. Jenni saatettiin tyylikkäästi päätökseen 8. toukokuuta 1966. Jenni sai vihdoinkin aviomiehen ja sarja onnellisen lopun. Sarja ei ollut koskaan enempää kuin kevyttä hömppää, mutta se oli tasalaatuista hömppää. En huomannut tason laskeneen siitä mitä se oli alun alkaen. Edes piirtäjänvaihdosta ei huomannut!

Ulla lähti 18. toukokuuta. Byäää.

Poninhäntä kuihtuu turhan hiljakseen pois HS:n sivuilta. Ei ole mitään mieltä julkaista sarjaa yhtenä päivänä / kuukausi. Korviketta haettiin kauempaa historiasta: Jack Greenall loi 1935 hahmon nimeltä Useless Eustace, ja häntä Hesari julkaisi nimellä Avuton Aatu. Tosin niin pienessä koossa, etten usko Greenallin yhden ruudun vitsipiirrosten tuottaneen paljon iloa lukijoille. Sitäpaitsi Useless Eustace oli jo 1966 vanhanaikaisen näköinen - miltähän vuodelta nuo 1966 julkaistut kuvat ovat? 18. toukokuuta huomasin ensimmäisen Aatu-piirroksen. Aikakoneen haun antamien 235 tuloksen perusteella sarja sinnitteli samassa suurennuslasikoossa vuoden 1968 marraskuuhun asti! Paikka vain vaihtui jossain vaiheessa sisäsivuista lehden lopussa olevaan radio- ja tv-ohjelmasivuun. Voin muuten olla väärässä, mutta... julkaistiinko Avutonta Aatua joskus 30-luvulla Hesarissa muutaman kerran - mainostarkoituksessa?
    1966 nähtiin radio- ja tv-ohjelmasivulla toista yhden ruudun pilakuvasarjaa. Nimenä oli "Tv-hetki" ja tekijänä Henry Scarpelli. Alkuperäinen nimi oli "TV Tee-Hees". Scarpelli piirsi Archieta eli Justusta 1990- ja 00-luvulla, kertoo Lambiek. Justusta en muuten ole paljon lukenut, lapsena näin sitä jossain Seurassa tai muussa sen tapaisessa viikkolehdessä. MAD-lehden parodiasarjis 50-luvulta on tuttu.

13. maaliskuuta 1966 Kippari Kallen sunnuntaistripin piirtäjä vaihtui Bill Zabolysta Bud Sagendorfiin. Arkisarjat sen sijaan olivat edelleen Tom Simsin ja Zabolyn tuotantoa, ja olivat oleva siihen saakka kunnes Hesari toukokuussa 1967 lopetti arkisarjan.

28.5.1966 Hesarissa päättyi Rip Kirby -tarina "The Missing Key" - merkittävä siinä mielessä, että se oli viimeinen stoori, johon Ward Greene ja Alex Raymond tekivät käsikirjoituksen. Seurava tarina "Zero Hour" oli ensimmäinen Fred Dickensonin kirjoittama, ja samalla viimeinen, jonka Raymond piirsi kokonaan ennen kohtalokasta auto-onnettomuuttaan. Dickenson on signeerannut oman tarinansa: Dickenson Street on kadunnimi kuvitteellisessa Manopolisin kaupungissa, jonne stoori osittain sijoittuu.

27.6. päättyi viimeinen aidosti mielikuvituksellinen Mikki-jatkotarina "A Fatal Occupation" (hieman huono nimi, koska se ei kuvaa syvälle Maan uumeniin sijoittuvaa juonta kovin hyvin). Bill Walsh kirjoitti vielä viisi tarinaa Mikille, mutta ne ovat maanläheisiä, vähemmän huimia. Eli jos sunnuntaistripit olivat jo täysin tylsiksi pehmenneitä, niin samaa alkoi seuraavien puolentoista vuoden kuluessa tapahtua myös arkistripeille... jotka olivat tässä vaiheessa vanhaa kamaa, vuosilta 1954-1955. Eli Hesari julkaisi vuosina 1966-1967 kahdentoista vuoden takaisia Mikki-arkistrippejä. No, se hyvä puoli sillä, että kutakin sarjakuvaa julkaistiin monen vuoden ajan vain 2-3 strippiä viikossa oli, että hyvää tavaraa riitti pitempään. Kun sarjat ikääntyessään alkoivat menettää teräänsä, Hesarissa sen sai huomata vasta yli kymmenen vuoden viiveellä.

30.6. loppui sitten Honor Eden. Heippa vaan.

Mitäs meillä on jäljellä...

Aku Ankka
Felix kissa
Jeff Cobb
Jori Sawyer
Kippari Kalle
(myös sunnuntaisarja)
Kissalan pojat (vain sunnuntaisarja)
Masi
Mikki Hiiri (myös sunnuntaisarja)
Rip Kirby
Roi Rohkea
Tiikeri
(myös sunnuntaisarja)
Viljami

HS pystyi nyt helpommin julkaisemaan kaikkia sarjiksia joka päivä.

 

12.10.2019

En tiedä onko tämä relevanttia kellekään muulle kuin minulle, mutta Kvaakin Masi-ketjuun postasi Jukka Laine Masi-sunnuntaistripin vuodelta 1960. Huomasin, että sama strippi löytyy Bob Gustafsonin uudelleen piirtämänä Semicin 1986 julkaiseman Sarjakirja 112 (Masi) -pokkarin sivuilta 58-59. Gustafsonin piirrosjälki jää latteahkoksi tuohon alkuperäiseen Walkerin strippiin verrattuna. Olinkin epäillyt pitkään, että noissa Semicin 80-luvulla julkaisemissa Masi-sarjakirjoissa on vanhoja strippejä uudelleenpiirrettyinä versioina, ja tuo Jukan postaus varmisti epäilykseni oikeaksi.
    Heinäkuussa 1966 Hesarissa julkaistiin Masi-tarinajatkumo, jossa Masi, Viki, Hönö, Rokki / Jannu, Plato ja Kessu matkustavat kaikki yhdessä autolla Masin vanhempien luo kestittäviksi. Mainitun Semicin sarjakirjan avaa Gustafsonin uudelleentulkinta samasta jatkumosta. Otin kuvakaappaukset alkuperäisistä stripeistä, laitoin ne talteen koneelleni.
    Kvaakin Masi-ketjun ansiosta olen löytänyt muutakin talteen otettavaa. Tammikuussa 2017 Jukka Laine postasi kolme helmikuussa 2016 tehtyä Masi-strippiä, joiden hän mainitsi olevan uudelleenpiirrettyjä versioita vanhoista stripeistä. Löysin syys-lokakuun 1965 Hesareista alkuperäiset - tuosta voi verrata, miten piirrosjälki on huonontunut vuosien kuluessa:

 

 

Minulle ei ole koskaan kolahtanut kunnolla kalloon se, miten Masin taso on vuosien kuluessa huonontunut. Paljon enemmän olen surrut Karvisen ja Harald Hirmuisen alennustilaa. Masia jaksoin kyllä aina lukea Hesarista. Nyt 50- ja 60-lukujen strippituotantoa luettuani ymmärrän paremmin tason laskun, vaikkakin enemmän piirrostyön kuin vitsien tason suhteen.

 

13.10.2019

Syyskuussa 1966 päästiin Rip Kirbyn piirtäjänvaihdokseen. Tarinassa "Elixir of Youth" tekijä vaihtuu Alex Raymondista John Prenticeen, joka viivytteli strippiensä signeeraamisessa:

 

 

Aiemmin luulin piirtäjänvaihdoksen tapahtuneen myöhemmin, seuraavassa tarinassa "Misdirections", mutta errare humanum est.

Tiikerissä on Lissu suorittanut ensiesiintymisensä, ensin sunnuntaistripissä marraskuussa, ja sitten joulukuussa arkistripissä.

4. joulukuuta aloitti Velho. Olen jo kertonut, etten ole suhtautunut Velhoon mitenkään erityisellä lämmöllä. Onpahan vain ollut Hesarin sunnuntaisarjakuvien joukossa, luettavana mutta jostain syystä kylmäksi jättävänä. En osaa oikein sanoa miksi. Onko sarjan maailma sen verran klaustrofobisen ahdistava, tyrannimaisen hallitsijan luonnevikoja ja tässä-ollaan-eikä-muuta-voida -tyyliin voihkivia riistettyjä alamaisia ylhäältä katsova, etten jaksa viihtyä? Tämä yhdistettynä vielä kepeän ilmavaan, äärimmilleen karrikoituun piirrosjälkeen ja niukkaan tapahtumapaikka- / miljöövalikoimaan. Lisäksi Velho on ollut minulle aina yksi huonoimmin piirretyistä sarjakuvista koskaan, etenkin nykypäivänä.

 

 

14.10.2019

1967 tammikuun alussa Rip Kirby pääsi siihen kohtaan, jossa Prentice alkoi signeerata strippejä. Kesken Misdirections-tarinan se tapahtui:

 

 

Ennen luulin piirtäjän vaihtuneen Raymondista Prenticeksi tuossa kohdassa.

Olen rankannut Jeff Cobbin hyvien sarjisten joukkoon, mutta on minulla yksi (vai useampikin?) ongelma sen kohdalla. Jatkuva sosiaaliporno ja yhteiskunnallinen osanottaminen käy raskaaksi pitemmän päälle. Välillä kaipaisi edes keventäviä välipaloja tuhdin tarinavyöryttelyn lomaan. Tästä aiheutuu se, etten jaksa pysyä mukana juonenkäänteissä (liikaa muita sarjiksia luettavina), ja jotkut tarinat tuntuvat sitten päättyvän oudon äkkinäisesti, ikään kuin loppupuolelta olisi jätetty paljon oleellisia strippejä pois. Mietin, onko vika minun tarkkaavaisuudessani ja ymmärryksessäni, vaiko sarjakuvassa. Eikö Pete Hoffman aina tiennyt miten lopettaa tarinansa, tai edes sitä, miten sankarinsa selviää pulasta? Vai jääkö minulta aina jotain tärkeää huomaamatta?
    Hoffman osaa kyllä piirtää. Jäljessä on vähän jäykkyyttä ja puisevuutta, mutta hiuksianostattavien jännitysruutujen luojana, jopa suoranaisen kauhun kuvaajana hän on pistämättömän tehokas. Erikoislähikuvissa ihmisten kasvoista hän suorastaan tuntuu mahtailevan kyvyllään tehdä valokuvantarkkaa jälkeä tarvittaessa.

Jori Sawyerista olen aiemmin kirjoittanut, että öljy-yhtiön asiamiehenä hänen toimenkuvansa jäi epämääräiseksi ja mies itse persoonattomaksi yleismieheksi. Vaan sitten Roy Crane keksi vaihtaa sankarinsa ammattia. Jori on seikkaillut todella pitkään laivaston palveluksessa ja lentäjänä. Lentäjäntyöstä Crane on saanut aivan mahdottomasti jännää tarinaa aikaiseksi, ja olen nauttinut paitsi seikkailuista myös piirrostyöstä. Buz Sawyer on uskomattoman hienosti piirrettyä sarjakuvaa! Valitettavasti Hesarin mikrofilmikuvaus tuhoaa stripeille kolmiulotteisuuden tuntua antavat harmaasävytetyt taustaelementit. Jotkut (valitettavan harvat) HS:n numerot on vasta myöhemmin kuvattu, eikä selvästikään mikrofilmaustekniikalla vaan ihan vain valokuvaamalla (?). Näiden numeroiden Jori Sawyer -stripit näkyvät suunnilleen sellaisina kuin ne on lehtiin painettu, ja niissä näkyy selvästi miten kauempana olevat taustaelementit on sävytetty kauniisti harmaalla, etualalla olevien elementtien ollessa kunnolla mustia. Helsingin Sanomien sarjakuvasivut olivat upean näköisiä 50-60-luvuilla. Sawyerin lisäksi Roi Rohkea, Jenni, Rip Kirby, Aku ja Mikki, Jeff Cobb, Joonas, Ali O'Hara, Kai Masters... Niin paljon ammattitaitoisen sarjakuvapiirrännän eleganssia. Että onkin masentavaa moisen nautinnon jälkeen avata vasta oviluukusta kolahtanut tuore Hesari sarjakuvasivun kohdalta, etenkin sunnuntaina...
    Piilisikö tässä yksi syy siihen, miksi sarjakuvia nykyään pidetään vain lasten kamana, eivätkä aikuiset arvosta?

 

16.10.2019

Hups, kirjapainoalan lakko alkoi ja keskeytti Hesarin ilmestymisen välillä 9. - 29. maaliskuuta 1967. Itse asiassa hyvä juttu, minulla olikin tänään niin kiireinen päivä, että tiukkaa olisi tehnyt käydä läpi 31 lehteä. Kävin esim. töiden jälkeen kaupungilla ostamassa ison määrän sukkia kahdesta eri liikkeestä, ja vielä Asematunnelin Lidlissä. Klinikka piti siivota, ja varhaisaamun jälkimmäinen Legatio Musica -postaus oli aikaavievä.
    Aprillipäivänä 1967 julkaistiin erikoispaksu Hesari, jossa käytiin lyhyesti läpi lakon aikaiset tapahtumat. 30. maaliskuuta varmasti tuli Hesari, mutta se puuttuu Aikakoneesta. Jatkotarinoita tarjoavissa sarjiksissa huomaa pientä hyppäystä, ja Mikki Hiiri -tarinasta "Dr. X" tosiaan jää yksi strippi puuttumaan.

Aaltotien keikarit -strippien postaaminen jatkuu taas blogipuolella. Loput valitsemani 77 kelvollista strippiä tulevat julkaistuiksi uudenvuodenaattoon mennessä.

 

19.10.2019

Pudotuspeli jatkui toukokuussa 1967. Felix-kissan viimeinen strippi julkaistiin 14. toukokuuta. Kauan HS jaksoikin tuon sarjan kanssa, vaikka Oriolo piristi kyllä sarjaa. Välillä hänkin sortui vitseihin, joita Felixissä oli jo nähty Messmerin aikana. Kumarrukset Pat Sullivan -aikakauden tuotantoon päin toistuivat tiuhaan, Oriolo teki paljon kunniaa varhaiselle menolle, vaikka hän ei ollutkaan mikään nokkela vitsinikkari. Oriolon luomat sivuhahmot olivat yhden nuotin poneja, kuten lihava, työtön ja tyhmä sikahahmo Pekoni ja vielä tyhmempi Jaska.
    13. toukokuuta HS julkaisi artikkelin Felixistä:

 

 

Näin tylysti katti potkittiin pois HS:n sivuilta seuraavana päivänä:

 

 

Mitään aikailematta HS korvasi Felixin Batmanilla. Bob Kanen piirtämä strippisarja oli siitä erikoinen, että sunnuntaistripit liittyivät kiinteästi kokonaisuuteen jatkamalla aina arkistrippien kertomaa tarinaa. Eli lehtien oli pakko julkaista myös sunnuntaistrippejä, muuten tuli juonihyppäyksiä. Ja Hesarihan julkaisi myös niitä. Sunnuntaisarjoja oli siis nyt kuusi, ja Mikki-sunnuntaistrippiäkin alettiin julkaista sunnuntaisin muiden sarjojen seassa, eikä lauantaisin erillään muista kuten aiemmin.
    Batman-sarjis jäljentää aika onnistuneesti sen 60-luvun tv-sarjan camp-henkeä. Tämä on minun Batmaniani, hiiteen kaikki nykyinen totinen synkistely:

 

 

Kippari Kalle -arkisarja sai lähdön 27. toukokuuta, tylysti kesken tarinan. KK oli tappanut kauhean Klopin, luolassa asuvan hirviön, joka oli niin pelottava, että Olka, Eetu, Osku, Kallen isä ja Lumperi olivat muuttuneet vauvoiksi. Selitys oli, että ihminen voi pelästyä niin pahasti, että kadottaa ikävuosia. Kallen onnistui tappaa Klop, mikä sai muut kasvamaan hujauksessa takaisin aikuisiksi, mutta Kalle ryömi ulos luolasta vauvaksi muuttuneena. Klop olikin yhtä pelottava kuolleenakin. Tähän seikkailu lopetettiin, eivätkä lukijat saaneet tietää, miten KK muuttui takaisin aikuiseksi.
    Kalle jatkoi edelleen sunnuntaisin Bud Sagendorfin jutuilla, mutta enpä jaksa välittää niistä, niin kuin en enää pitkään aikaan arkistripeistäkään.

Rip Kirby -tarinoita lukiessani olen kiinnittänyt erityistä huomiota Desmondin rooliin. Alex Raymondin piirtämissä seikkailuissa Desmond oli oikeasti hyödyllinen apulainen. Entinen kassakaappivaras oli uskottava ex-rikollinen. Joskus hän saattoi tosin mokata, kuten tarinassa "Bleak Prospects", kun murtauduttiin Starlockien kartanoon etsimään mahdollisesti tärkeitä todisteita. Tässäkin tapauksessa haitta kääntyikin lopulta hyödyksi, kun ensin metelöivästi törmäillyt palvelija sattui vahingossa ottamaan kartanosta mukaansa käypää todistusaineistoa. Useimmiten Desmondista saattoi olla Ripille paljonkin hyötyä. Tähtihetki oli tarinassa "The Millbanks Murder Case", jonka alkutyön Desmond hoiti kokonaan yksin Ripin ollessa lomalla. Kun korttihuijausjuttu kääntyikin murhatapaukseksi ja Rip otti ohjat, Desmondista oli vielä lisää apua, kiitos yhteyksiensä alamaailmaan.
    Desmondin hahmo romahti melko pian sen jälkeen, kun Fred Dickenson alkoi vastata yksin tarinoista. Muutama seikkailu vain, ja Desmond oli alennettu tolloksi sidekickiksi, jonka tehtävänä oli olla koominen tarinoiden keventäjä. Hän ei ollut enää uskottava ex-roisto. Jo tarinassa "Dangerous Deceptions" (neljäs Dickensonin yksin kirjoittama tarina) jouduin häpeämään Desmondin puolesta.

Hyvästit Jori Sawyerille jätettiin 21. syyskuuta. Hänen viimeinen seikkailunsa tapahtui Etelänavalla, ja oli vielä vahvaa työtä, vaikka lopussa mentiinkin aika kahjolla vaihteella älyttömän juonenkäänteen myötä. Hemaiseva, vähäpukeinen nainen Antarktiksella sai tutkimusretkikunnan jäsenten päät pyörälle. Sitten vielä kesti aikansa, ennen kuin miehet huomasivat, että he olivatkin kantaneet lentokoneeseen mallinuken. Ensimmäinen Jori-seikkailuhan oli aikamoista hulluttelua sekin, eli ympyrä tavallaan sulkeutui.

Roi Rohkea pokkasi nöyränä syvään ja poistui 4. marraskuuta. Minun kyynikon luonteeseeni ei oikein sovi sarjakuva, jossa mikään ei ole niin pahaa kuin miltä näyttää, ja jonka päähenkilö on niin täydellinen eikä edes ylpisty siitä. Tarinoiden käänteet olivat joskus pelottavan lähellä korniutta. Silti sarja pysyi tasalaatuisena koko ajan. Kyllähän Rusty Riley olisi parempaa tavaraa julkaistavaksi jossain Hevoshullussa tai Villivarsassa kuin kaiken maailman tusinatuotantoa edustaneet sarjikset, joita olen ko. lehdissä takavuosina nähnyt.

HS hankki kaikkien kadonneiden sarjisten tilalle kylliksi korviketta. 4. marraskuuta starttasi Punasulka komeasti sunnuntaistripillä (voi siis sanoa Punasulan korvanneen Roi Rohkean):

 

 

Sisäsivuille taas ilmestyi juuri vuoden vaihtumista odotellessa ensimmäinen Feifferin satiiripaukku - ja niitä tuli lisää aina vuoden 1982 heinäkuuhun asti. Kiitos Hesarille näistä:

 

 

 

Kvaakissa väitetään, että Jori Sawyer sai lähteä Hesarista sen takia, että lukijat närkästyivät kun Buz lähti Vietnamin sotaan. Löysin vähän aikaa sitten yhdestä Hesarista artikkelin, joka käsittelee Vietnamin sotaa sivuavia / sivunneita jenkkisarjiksia. Siinä mainittiin, että Buz Sawyer autteli useasti Saigonissa taistelevia amerikkalaissotilaita. Ei näitä strippejä kuitenkaan Hesarissa julkaistu. HS hyppäsi niiden yli. Sen verran jaksoin jälkeenpäin tutkia, että huomasin, että 1966 joulukuun alussa Jori-strippien päiväykset hyppäsivät vuoden 1958 toukokuusta elokuuhun. Jokin Jorin seikkailu jätettiin välistä pois. Eli HS:n lukijoiden ei tarvinnut pahastua arkojen maailmanpoliittisten kriisien käsittelystä sarjakuvasivulla. Eihän Hesari julkaissut mitään sellaisiakaan sarjakuvastrippejä, joissa käytiin Neuvostoliitossa. Esim. Mikki Hiiri -stripit, joissa taistellaan natseja vastaan ja käydään rakkaassa itänaapurissamme, sensuroitiin muitta mutkitta. Korkeintaan Masissa Vietnam-maininnat sallittiin.

Jos jaksaisin, kävisin läpi tarkemmin vielä kaikki vanhat Hesarit selvittääkseni tarkemmin erillisten Mikki Hiiri -seikkailujen aloitus- ja lopetuspäivämäärät ja sen, mitä Mikki-strippejä ja -seikkailuja HS jätti julkaisematta. Ja miksei vaikka saman tien Jennille ja Joonakselle sama käsittely, eli kunkin seikkailun aloitus- ja lopetuspäivämäärät HS:n sivuilla. Jennin seikkailut on otsikoitu stripeissä, eli homma onnistuisi (kuin myös Ali O'Haran, mutta ne tarinat rönsyilivät liikaa). Joonaksen kaikista seikkailuista minulla ei ole nimiä tiedossa, kun vain osa niistä on julkaistu uudelleen kokoomakirjoissa. Ihan tarpeeksi työtä yhdelle miehelle on kuitenkin ollut jo tässä kaikessa, mitä olen jaksanut tehdä ja raportoida. Joku muu tutkikoon niitä asioita, jotka olen ohittanut tai jotka ovat jääneet minulta huomaamatta.

Aku Ankka
Batman
(myös sunnuntaisarja)
Feiffer (sisäsivuilla)

Jeff Cobb
Kippari Kalle
(vain sunnuntaisarja)
Kissalan pojat (vain sunnuntaisarja)
Masi
Mikki Hiiri (myös sunnuntaisarja)
Punasulka (myös sunnuntaisarja)

Rip Kirby
Tiikeri
(myös sunnuntaisarja)
Velho (vain sunnuntaisarja)

Viljami

Siis yhdeksän arkisarjaa vuoden 1967 lopulla. Juuri se määrä, joka mahtui pystysuoralle palstalle. Hesarin sarjakuvamäärä oli nyt optimi. Vain kolme sarjaa tarjosi enää pitkiä seikkailuja: Batman, Jeff Cobb ja Rip Kirby. Mikki oli seikkailunsa seikkaillut, "Li'l Davy" päättyi 9. joulukuuta, ja sen jälkeen tuli vain yksittäisiä gageja.

Vielä julkaistiin Al Taliaferron piirtämiä Aku Ankka -strippejä vuosilta 1955-1956, mutta piirrosjäljessä tapahtui selvä muutos huonompaan heinäkuun 1967 lehdissä. Syy oli siinä, että Manuel Gonzales oli alkanut tussata strippejä joulukuussa 1955, kun aiemmin Taliaferro oli tussannut ne itse. Niin paljon voi tussaaja vaikuttaa jälkeen. No, Taliaferro palasi jokusen kuukauden jälkeen omien strippiensä tussaajaksi.

Vuoden 1967 lopulla Hesarin sarjakuvasivu ei ollut enää komean näköinen. Rip Kirbya, Batmania ja Jeff Cobbia lukuunottamatta kaikki taidokkaasti piirretyt sarjakuvat olivat poistuneet, ja tilalle oli hankittu vain pelkistettyä karrikointia.

Löytyi vielä kiinnostavaa ekstraa. Heinäkuussa 1967 Hesarissa alettiin mainostaa Aku Ankka -lehteä vähän vajaan puolen sivun mainoksilla, joissa oli aina uusimmasta numerosta poimittu kolmen tarinan avaussivut. Numeroa 29/1967 (Inducks-sivu) yritettiin tehdä houkuttelevaksi näillä näytesivuilla. Kuinkahan moni piti näiden näytteiden perusteella Aku Ankka -lehteä laadukkaana sarjakuvajulkaisuna lapsille?

 

 

Piirtäjät ovat Kay Wright (Mestariteos), Jim Fletcher (Retki Rosmopoukamaan) ja Al Hubbard (Puutarhajuhla). Rosmopoukamassa vielä tussaajana Ellis Eringer. Silmäinkauhutaidetta varsinkin Fletcher - Eringer -parivaljakolta. Ehkä joku jossain tajusi tosiasiat, sillä pian mainoksissa nähtiin enää vain kahden tarinan ensimmäinen ruutu.

Kvaakissa on ketju nimeltä Huonoin Disney-piirtäjä?. Mielenkiintoista keskustelua jo 12 sivun verran, ja mukana on vielä äänestys, jossa saa antaa äänensä omasta mielestään huonoimmalle Disney-piirtäjälle 26 ehdokkaasta. Minäkin otin osaa joskus taannoin. Tein oikein huolellista tutkimusta Inducksin avulla, ehdokkainani Luis Destuet, Nils Rydahl ja Schäferin pariskunta. Rydahl teki Inducksin näytteistä päätellen ihan kelvollisia lehdenkansia myöhempinä aikoinaan. Schäferien loppukauden Iso Paha Susi -tarinatkin vaikuttavat aivan OK-tasoisilta. Sen sijaan Destuet ei koskaan oppinut mitään, myöhäiset työt ovat aivan yhtä tökeröitä kuin varhaisetkin. Ääneni meni siis Destuetille. Tuossa Kvaak-äänestyksessä hän on 16 äänellä jaetulla nelossijalla José Ramón Bernadón kanssa.

Monien parjaamia piirtäjiä, kuten Rosa, Perego, Pier Lorenzo de Vita ja Tony Strobl, joiden huonous ei johdu teknisistä taidoista, en vaivaudu lyttäämään. Perego teki masentavan pitkäveteistä ja latteaa jälkeä Aku Ankan taskareissa, mutta tyyliä tarkemmin tutkimalla kyllä huomaa, että mies osasi, hän oli tarkka ja huolellinen piirtäjä. Tyyli vain oli sellainen, ettei se sopinut kuin niihin esinäytöksiin, joiden ei tarvinnut olla mitään enempää kuin taskareihin valittuja tarinoita yhdistäviä linkkejä. Sen sijaan Peregon piirtämiä seikkailutarinoita lukiessa meinaa nukahtaa kesken kaiken. Mies vain oli piirtäjänä täysin kunnianhimoton. Hän oli tietoisesti valinnut suhteellisen nopean piirtämistavan, siistin muttei luovan. Strobl oli aika lailla samaa maata Peregon kanssa, voin sanoa samat sanat hänestä, paitsi ettei hän vaivautunut edes väläyttämään sitä, että taitoa olisi ollut enempäänkin. Pier Lorenzo de Vitan tyylistä tunnustan pitäväni, Perunamaan taskaritietokannassakin olen sitä puolustellut.

Mainitsemassani Kvaak-ketjussa nimimerkki hdc kertoo lukeneensa vuoden 1965 Aku Ankka -lehden vuosikerran jälkimmäisen näköispainoksen. Ihan mainio kommentti häneltä. Minua oikeastaan kiinnostaisi lukea noita 1960-luvun Aku Ankka -lehtiä, voisi olla hauskaa lukea isot määrät kurjaa Ankkaa. Minullehan ei Aku Ankka -lehtisarjakuva merkitse mitään, joten voisin suhtautua sarjojen kehnoon tasoon viileydellä, ilman häiritsevää tunnesidettä, ja sarjojen ikä ns. nykisi minun nostalgianarustani. En tosin tiedä, kuinka pitkälle turnauskestävyyteni riittäisi.

 

21.10.2019

Aaltotien keikarit -strippi numero 126 ei ole vitsinä kummoinen, mutta pidän siitä, mitä Taunon Commodore 64:n näytöllä tapahtuu. Seuraavassa stripissä jotain käänteentekevää.

Enpäs muistanutkaan kertoa Myrsky tynnyrissä -muisteluteoksessani, että Aaltotie-sarjani tapahtuma-aika on jäänyt varsin epämääräiseksi. Sarjassahan Tauno pelaa kasettiasemalla varustetulla kuusnelosella, lankapuhelimia käytetään ja telkkaritkin ovat vanhaa mallia. Olen tökännyt neulan vuoteen 1988, mutta enpä ole pystynyt pitämään yllä aukotonta ajankuvaa. Aaltotiessä on nähty kännyköitä ja sen sellaista. Eli sarjakuvassa eletään oikeastaan jonkinlaista epäaikaa, jota on vaikea määritellä. Olen sen verran pesunkestävä nostalgikko, etten ole halunnut modernisoida 80- ja 90-luvulla keksimiäni vitsejä kun olen myöhemmin piirtänyt niistä uusia versioita, vaan halunnut säilyttää mukavan retrofiiliksen. Sellainen minä olen.

 

24.10.2019

Ihana päivä tänään. Musiikkibloggaajana yksi kohokohta, kun vihdoin oli tänä aamuna ennen töihin lähtöä suuren Redgum-postaukseni vuoro. Alunperin viime vuoden tammi-helmikuussa kirjoittamani teksti täydentyi reippaasti viime viikonloppuna. Nyt se on vielä perusteellisempi ja informatiivisempi. Olin pitkään ja kiihkeästi odottanut, että tulisi aika laittaa tuo kilometrin mittainen eepos Legatio Musicaan. Ja kuten saattoi arvata, kukaan ei ole vielä viitsinyt vilkaista sitä. Ei se mitään, surkuteltuani pitkään sitä, etteivät mitkään minun tekemiseni kiinnosta ketään, olen päättänyt lakata hakkaamasta päätäni seinään huomionhakemisessa. Teen nykyisin kaikkea vain itselleni, en kellekään muulle. Antaa muiden tehdä ja katsella sitä mikä heitä kiinnostaa. Minä teen mitä minua kiinnostaa tehdä, ja ainoa asia joka minulle on tärkeää on, että minulla itselläni on hauskaa ja että nautin siitä.

Pääsin kertomaan Redgum-postauksestani myös töissä, ja juttelemaan paljon muustakin. Milloinkaan en ole ollut työpaikalla niin puhelias, ainakaan sen jälkeen kun lopetin elämästäni ja traumoistani tilittelyn siivoojakollegoilleni kahvitauoilla.

Viideltä tapasin sitten Matti-enoni. Käveltiin seiskan ratikan pysäkille, ja sitä kautta pääsimme Messuhallin luo. Messuilla tapansa mukaan Matti haali itselleen suomalaisia jännäreitä pienehkön kassin täyteen. Kirjoja kertyi enemmän kuin hän oli odottanut, ja varsinkin enemmän kuin Marja-vaimonsa olisi toivonut ("Et sitten osta yhtään kirjaa sieltä, meillä on jo ennestään kellari täynnä!"). Minä taas poimin itselleni Mika Waltarin Mikael Hakimin (Mikael Karvajalka on jo ennestään), Veikko Huovisen Kuikan ja Hamsterit, sekä sen ainoan puuttuneen Tove Janssonin eli Muumilaakson marraskuun. Waltari oli ainoa kirja, jonka ostin omilla rahoilla, Matti kustansi muut. Viini- ja ruokamessuilla Matti maisteli paria viiniä, ja yhdessä syötiin pizzat. Minä valitsin Vegetarianan kesäkurpitsalla, aurinkokuivatuilla tomaateilla ja parmigiano-juustolla (se on varmaan se juusto, jota oli viime vuoden messuilla syömässäni pizzassa). Täytteet tippuivat hyvin pöydälle syödessä, kun ei syöty aterimien kanssa vaan käsin. Pistin poskeeni vielä puolet Matin pizzapalasta, kun hänellä ei niin nälkä ollut kokouslounaiden jälkeen. Pizzoja kyyditti tölkillinen ihanan raikkaan makuista italialaista sitruunasoodaa.
    Juu, lähden kyllä lauantaina messuille uudestaan omin päin, jäi sellainen tunne.

 

25.10.2019

Meninkin jo tänään. Perjantai-iltoina päihdeklinikan siivouksen jälkeen olen yleensä sen verran sippi, etten jaksa tehdä kotona paljon mitään. Joten miksen saman tien juoksisi kirjamessuilla kuudestatoista klo 18:15 asti, sieltä klinikalle ja vähän ennen puolta yhdeksää kotiinpäin? Erikoista logiikkaa, eikö? Sitäpaitsi: tänään satoi vähän, mutta huomenna ja ylihuomenna varmaan sataa vielä enemmän.
    Käytin nyt metroa ja lähijunaa, voidakseni Pasilan asemalla katsoa tarkemmin mitä rautatieasemalle on tehty. No joo, ihan hieno. Triplassa käymisen jätän kyllä tekemättä, kun en välitä noista ostoshelveteistä pelkän käymisen ja katselun vuoksi.
    Messuilla askeltelin rivakasti ständiltä toiselle ihan sattumanvaraisesti. Jotenkin käytävät eivät nyt tällä kertaa tuntuneet muodostavan selkeää ruutukuviota, joten toissa vuoden kaltaista järjestelmällistä käytävien läpikulkemista en voinut suorittaa. Mielessäni oli vielä joitakin ostokohteita. Olen puntaroinut ostanko vai enkö osta sitä uutta Punaparta-integraalia joka äsken julkaistiin Karibian demonin jatkoksi. Päädyin olemaan ostamatta, sarjakuvat saavat nyt oikeasti jäädä. Sen sijaan kirjoja hankin isommalla rahalla kuin olisi ollut järkevää. Rohmin scifi-kirjaklassikoita: Isaac Asimovin Säätiö-trilogiaa kokonaisuudessaan kauppasi yksi antikka. Hinnat heittelivät hurjasti. Toinen Säätiö oli kahtena kappaleena, valitsin kympin hintaisen eli kaksikymppiä toista halvemman pehmeäkantisen kakkospainoksen. Säätiö ja Imperiumi 35 euroa ja ensimmäinen Säätiö vuoden 1976 hopeakantisena painoksena järkyttävät 80 euroa! Ellen olisi niin hyvin varoissani, tuo ensimmäinen Säätiö olisi jäänyt hankkimatta. Myyjä kertoi, että olin ajoissa liikkeellä, sillä scifi-kirjat kuulemma ostetaan kirjamessuilla aina lauantaisin pois.
    Olen useasti miettinyt, pitäisikö Kirjayhtymän mustakantisia tieteisklassikoita ruveta keräämään. Niitä, joissa on tekstit kannessa ja kyljessä aina samalla valkoisella, erikoisella fontilla. Mutta kun niitä on niin paljon, enkä tiedä mitkä niistä ovat niitä Tosi Klassikoita ja mitkä vähemmän klassikoita. John Wyndhamin Uhka syvyydestä, Stanislaw Lemin Kyberias ja Arthur C. Clarken Marsin aamunkoitto lähtivät mukaan. Ihan kivasti niilläkin oli hintaa, taitavat Kirjayhtymän mustakantiset scifi-romaanit olla keräilykamaa. Kolmekymppiä Kyberiaksesta!
    Yhdellä divarilla oli valtava sarja WSOY:n Nuorten toivekirjastoa, poimin Hannu Lehtisen Kersat eivät kursaile -kirjan jonka olen lukenut ja johon liittyvän tarinan olen kertonut täällä aiemmin.
    Levymessupuolella tyydyin selaamaan vain A.H. Recordsin ständiä. Yksi toivelevy eli Clean 10 Recordsin Jorma Kalenius -kokooma-LP neljälläkympillä lähti mukaan. Kivoja ja vähemmän kivoja Poko- ja Hi Hat -sinkkuja riitti, olin niiden suhteen nirsona ja tyydyin Vanhan Isännän "Onnemme napanuora / 60-luvun kauan soiva blues" -lättyyn, Top Rankin Irtopalaseen ja Eero Raittisen Rotoxin Rotox-robotti -seiskaan. Herra A.H. kertoi, että liikkeeseen oli tullut tuhatkunta suomirock-sinkkua, että jos minulla on himoitsemistani vanhoista suomi-singleistä jokin puutelista olemassa, niin ei kun sähköpostiin se luettelo, niin katsotaan mitä löytyy ja varataan niitä. Ei ei, pitää säästää rahaa kylpyhuoneremontin ja sen aiheuttaman muuttohässäkän takia, en voi...

 

27.10.2019

Takaisin Hesareihin. Batman-sarjis oli päiväperho. Sitä julkaistiin tasan vuosi ja sitten veks. 19. toukokuuta 1968 tilalle astui tuttu tapaus: Masan arkki!

 

 

Hirveää piirrostyötä. Aivan järkyttävää. Lyön vetoa, että Boner's Arkia ei valittu Hesariin piirrostyön perusteella, vaan Masin tekijään luotettiin niin paljon, että tämmöinen lapsen töhertämältä näyttävä sarjakin otettiin mukaan lehteen kokeeksi, ja se sai pysyä sitten vuoteen 1989 asti. Eli Addison Morton Walker signeerasi Masan arkki -stripit Addison-nimellä, ettei Mort Walker -nimi dominoisi sanomalehtien sarjispalstoja. Hän kun teki Masin lisäksi myös Liisaa ja Lassea (Hi and Lois). Piirrosjälki onneksi kehittyi vuosien varrella melkoisesti.

Toukokuussa 1968 HS:n sarjisvalikoima alkoi jo muistuttaa 80-lukua. Viljami, Jeff Cobb, Kippari Kalle ja Kissalan pojat vielä mukana roikkumassa, ja muutaman 80-luvulta tutun sarjiksen grafiikan oli vielä päästävä lapsenkengistään.

Kissalan poikia en ole lukenut sen jälkeen kun sain sarjan huumorista tarpeekseni, mutta nyt julkaistavia Joe Musialin strippejä olen jonkin verran kauhistellut. Musialilla oli jokin outo kielifetissi, sillä hahmoilla roikkuu puolet ajasta kieli ulkona suusta. Sagendorfin Kippari Kalle -sunnuntaistripit taas ovat niin tyhjänpäiväisiä etten viitsi niitäkään huolellisesti lukea. Sagendorfilla oli ensin ruma tapa piirtää suuttunut Olka, mutta nyt hän on korjannut vihaisen suun siedettävämmän näköiseksi.

Punasulan huumori ei ole niin nokkelaa kuin myöhemmässä tuotannossa. Olen aina ihastellut Gordon Bessin vitseissä sitä, että ne jättivät usein lukijallekin hieman pohdittavaa ennen kuin vitsin tajusi. Varhaisissa stripeissä vitsit ovat latteampia. Tosin myöhemmässä tuotannossa vakioaiheet korostuivat kyllä liiaksi, tapahtui kaavoittumista. Sikäli sarja vähän kehittyi huonompaan suuntaan vanhetessaan.

Velhon 60-luvun sunnuntaistripeissä on aika raikasta visuaalista komiikkaa, mikä väheni 80-luvulle tultaessa. Voin sanoa pitäväni siitä. Myöhemmin vitsit kääntyivät enempi dialogivetoisiksi ja vauhdikkuus väheni. Tämä strippi on kyllä monellakin tapaa hämmentävä - miksi kuningas on tyrmässä ja Velho kuninkaana, ja mihin kaikkiin asioihin tässä viitataan? Pitäisi varmaan nähdä tuota edeltävät arkistripit, niissä on selvästi tapahtunut jotain mitä tuossa sunnuntaistripissä jatketaan:

 

 

Mikki Hiiren arkisarjat vuodelta 1956 toivat takaisin mukavan vanhan tutun. Vuodesta 1952 alkaen joitakin vuosia sunnuntaisarjoissa ihastuttanut Ellu-lintu palasi HS:n lukijoita viihdyttämään. Myös pikku Davy-poika roikkuu edelleen mukana hahmokaartissa - hänhän oli pääosassa Mikin viimeisessä pitkässä seikkailussa Li'l Davy.

Aku Ankan piirtäjä vaihtui syyskuun loppupuolella hetkellisesti reilusti huonompaan. Ben De Nunezin huhtikuussa 1957 piirtämiä strippejä julkaistiin Hesarissa joskus vuosikymmeniä myöhemminkin. En osaa sanoa milloin, mutta silloin kuitenkin näin ne ensi kertaa, ja tuumin, että heikohkoa jälkeä. De Nunez ei sitten huhtikuun 1957 jälkeen juuri enää Akua piirtänyt. Enpäs muistanutkaan, että jälki oli NÄIN huonoa:

 

 

Vanhahtava Avuton Aatu lopetettiin marraskuun 1968 lopulla, ja joulukuun alussa Hesari päätti jatkaa yksiruutuisten pilakuvasarjojen kavalkadia Agathasta tutun Bill Hoestin Pulmuset-sarjalla (The Lockhorns). Agathakin on yksi strippisarja, jota näin lapsena jossain sanoma- tai viikkolehdessä, eli tuttu tapaus. Sarjasta julkaistiin yksi suomenkielinen kokooma, Markat kotiin, Agatha, vuonna 1980. Se lytättiin oikein huolellisesti Sarjainfon numerossa 28. Sapiskaa saivat niin kehnot vitsit, asenteellisuus, taitamaton suomennos kuin kirjan häikäilemätön 49 markan hintakin. Viimeksimainittu seikka voi olla yksi syy, miksen ole koskaan nähnyt tuota kokoomaa livenä. Mahtoi myydä kehnosti - ehkä vain Suomen Agathat ostivat sen.

 

         

 

28.10.2019

Tiikerissä Pumpun omituinen pikkulapsen ajatusmaailma on jo hyvin esillä ja hyödynnettynä. Monet vitsit perustuvat joko siihen, että Pumppu ei kertakaikkiaan ymmärrä jotain asiaa, tai ymmärtää sen omalla oudolla tavallaan eikä asia mene kaaliin Tiikerin selittelystäkään. Yhdessä stripissä kerrottiin, että juuri Pumppu antoi laikukkaalle koiralleen nimeksi Viiru, koska hän tykkää sekoittaa asioita (kutsui leluseepraansakin Täpläksi).

Jännästi Tiikeri ja Viljami paljastuvat hyvin samankaltaisiksi sarjoiksi silloin, kun Hesarin toimitus on läntännyt stripit ihan päällekkäin keskenään - niin piirrostyön kuin sisällönkin suhteen. Kummankin sarjiksen nimihenkilöllä vieläpä musta lippis aina päässä! Viljamissa Dave Gerard on koko ajan visusti vältellyt lasten vanhempien naamojen piirtämistä. Esim. Viljamin isästä ei koskaan näy kuin korkeintaan toinen poski ja nenänpää, vartalon lisäksi. Viljamissa päällimmäisiksi vaikutelmiksi jää, että pikkupojat ovat tyhmiä, pikkutytöt ovat näsäviisaita ja ylimielisesti pitävät itseään poikia parempina, eikä vanhempia yhtään kiinnosta lastensa ajatusmaailma ja mielihalut.

Masi on antanut minulle hyvän syyn vähän opiskella Wikipediasta sotilasarvoja. Miehistö ja aliupseeristo ovat hyvin handussa, upseereista minulla on vain jonkinlainen hatara käsitys. Katsoin uteliaisuudesta myös ruotsalaisessa 91:an Karlsson -sarjakuvassa minua aina kummastuttaneen furir-arvon merkityksen. Furiiri on siis joissakin maissa käytettävä arvo komppanian majoitus- ja muonitusvastaavalle. Furiiri on ainakin Ruotsissa alin aliupseeri, joka sijoittuu arvoasteikossa korpraalin ja kersantin väliin. 91:anissa Furir Revär on ko. sarjakuvan oma Kessu, äkkipikainen ja kovapintainen mies, jonka kanssa varuskunnan ongelmatapaus 87:an Axelsson on jatkuvasti napit vastakkain.

 

30.10.2019

Menin töissä sanomaan esimiehelleni, että haluan koko jouluviikon vapaaksi. Silloin olisi kaksi virallista työpäivää. Asialla ei itse asiassa ole mitään väliä, mutta sanoinpahan nyt kuitenkin. Mutta saadakseni maanantain ja perjantain vapaiksi, minun täytyisi pitää sisääntekopäiviä, eli tehdä Planmecalla muutamana päivänä ylitöitä kuuteen tai seitsemään asti. Minunhan täytyy siivota päihdeklinikka kolmesti viikossa. Ylityöt plus klinikan siivous tarkoittaisi duunia iltamyöhään asti. Pahuksen, pahuksen se. On päiviä, jolloin oikeasti toivon, ettei minulla olisi sitä sivuhommaa. Mielessäni on myös muutto pois Vaasankadulta, ja haluaisin ihan pikapuoliin ruveta käymään asuntonäytöissä. Se ei onnistu niinä päivinä, jolloin minun on oltava töissä iltaan asti. Vielä en tiedä mitään, kun ei esimiehen kanssa ole mitään ylityöpäiviä sovittu. Niinpä en voi vielä katsella myytäviä kämppiä. Vaan kyllä asiat aina saan sumplittua. Katsotaan... päivä kerrallaan ehkä.

 

31.10.2019

Sunnuntain Hesareissa oli ollut seitsemän sunnuntaistrippiä kahdelle pystysuoralle palstalle leviteltyinä: Mikki Hiiri, Kippari Kalle, Kissalan pojat, Tiikeri, Velho, Punasulka ja Masan arkki. Pariton määrä siis. Kahden rivin korkuinen aukko oli jouduttu täyttämään kahdella summamutikassa valitulla arkistripillä. Vaan ei enää maaliskuun 1969 alussa, sillä kahdeksanneksi sunnuntaisarjaksi otettiin Howard Postin Pummit:

 

 

Pummien myötä HS:ssä oli 14 sarjakuvaa:

Aku Ankka
Feiffer (sisäsivuilla)
Jeff Cobb
Kippari Kalle
(vain sunnuntaisarja)
Kissalan pojat (vain sunnuntaisarja)
Masan arkki (myös sunnuntaisarja)

Masi
Mikki Hiiri (myös sunnuntaisarja)
Pummit (vain sunnuntaisarja)
Punasulka (myös sunnuntaisarja)

Rip Kirby
Tiikeri
(myös sunnuntaisarja)
Velho (vain sunnuntaisarja)

Viljami

Niin, ja sitten oli tietysti Pulmuset, ja telkkariohjelmasivulla edelleen jatkava TV-hetki.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53