26.10.2017

Kirjamessujen ensimmäinen päivä, ja minä pääsin vihdoinkin taas käymään noilla messuilla. 2011 viimeksi, sen jälkeen rahatilanne on aina estänyt nuo vierailut.

En ajatellut hirveästi kuluttaa, lähinnä oli mielessäni etsiä Kekkosesta kertovia kirjoja ja käydä tamperelaisen Antikvariaatti Makedonian ständillä tarjontaa penkomassa. Ohjelmapuolella ei juurikaan mitään kiinnostavaa, mitä nyt Jake Nymanin huomasin aikovan puhua kello neljältä uutuuskirjastaan Kielletyt levyt.

Töistä suoraan Pasilaan lähtemällä ennätin perille vähän neljän jälkeen. Ostin lipun portilla, jätin sekä talvitakin että selkäreppuni narikkaan ja painuin vilskeen sekaan. Kävelin suoraan ja viipyilemättä aivan hallin perälle asti yrittäen samalla kuulostella että missä se Jake mahtaa puhua. Aivan hallin perällä oli levymessut, joten ajattelin loogisesti että siellä. Ei näkynyt Jakea, mutta jäin selailemaan levytarjontaa. Ei ollut tarkoitus ostaa mitään levyjä, mutta ajattelin että jos löytyy viiden vuoden takainen Topmostin kokoelma-CD tai Pelle Miljoonan Brooklyn - Dakar, niin ne ostan. Siispä selailin huolellisesti kaikki Suomi-CD:t, muttei löytynyt kumpaakaan levyä. Ei sattunut silmiin mitään muutakaan pakko-ostettavaa, niin ei tullut sitten tehtyä levyhankintoja.

Hallin perältä lähdin kävelemään järjestelmällisesti kaikki käytävät läpi, pikkuhiljaa hivuttautuen sisäänkäyntiä kohti. Tosin Antikvariaatti Makedonian kohdalla sitten eksyin suunnasta ja sen jälkeen etenemiseni muuttui enempi harhailuksi ja siksakkailuksi. Uskon kuitenkin vähintään vilkaisseeni jokaista ständiä joka siellä oli.

Eli, ensimmäinen osasto josta tuli jotain ostettua oli Makedonia. Siellä oli tarjolla kiinnostavia ruotsalaisia BD-käännöksiä, löytyi Tardin Adelea peräti kolmen albumin verran: Mumiernas återkomst, Salamanderns hemlighet ja Monstret i Saint-Martin kanalen. Adele-sarjan albumit 4-6 siis. Vain ensimmäinen albumi tuli suomeksi, se on se Adele ja hirviö jota löytyy divareista halvalla aina silloin tällöin. Toinen ja kolmas albumi minulla on jo ennestään ruotsiksi, ja nyt löytyivät siis kolme seuraavaakin osaa.

Pierre Winingerin Nicéphore Vaucanson -sarjan albumi Mysteriet Evergreen oli sekin ihan mieluisa ruotsinkielinen löytö. Yksi Winingerin Victor Billetdoux -albumi on minulla jo ranskaksi, mutta tämä on eri sarjaa.

Yksi Francois Bourgeonin Les passagers du vent -sarjan albumi löytyi myös ruotsinkielisenä, eli Resande med vinden: Ormens timme. Neljäs albumi näkyy olevan, minulla onkin jo sopivasti kolme ensimmäistä ranskaksi.

Régis Loiselin La quete de l'oiseau du temps -sarjan ensimmäinen albumi löytyi vielä, tosin ei albumina vaan lehdessä nimeltä Casablanca - Serieäventyr för vuxna, numero 9/1987. Albumi on siis tuossa lehdessä ihan kokonaisena vaikkakin kahteen osaan eri puolille lehteä pilkottuna. Siinä välissä saa lukea ensimmäiset 26 sivua Massimo Rotundon kovaksikeitetystä dekkarista Pas de pitié pour le privé vuodelta 1985. Lopussa tarjoillaan vielä Antonio Seguran ja José Ortizin Hombre-sarjaa 15 sivun verran.

Ruotsalaisherkkujen päälle Valerian-albumi Pahat unet, jonka omistan vihdoinkin nyt myös suomeksi. Lisäksi huomasin, että Zoom Teufeliltä on tullut toinen Siegfried-albumi, joten se vielä pinon päälle. Makedonia-hankinnat maksoivat yht. 90 euroa, ei paha tuollaisesta herkkumäärästä.

Toinen ständi josta ostin jotain oli Wanhat kirjat -antikka, josta päätin noukkia mukaani Mika Waltarin Turms kuolemattoman 15 eurolla. Seitsemäs painos, vuodelta 1984. Omistaja (nimeltään Matti Haaparanta tai jotain) oli iäkäs ja liikkui raihnaisesti, mutta jaksoi kovasti kehua ostamani kirjan kuntoa. Puolet hinnasta kuulemma tuli kansipaperin moitteettomasta kunnosta ja siitä että se paperi ylipäätään on tallella. Mies harmitteli miten monet oppivat heittämään nuo kansipaperit roskiin, oli itsekin moiseen sortunut nuorena.

Jep, kävin kaikki mahdolliset osastot läpi, mutta kirosin mielessäni sitä, että Marskista kyllä riittää kirjoja joka paikassa, mutta Kekkosesta ei mitään.

(Sivukommentti: Eilen kävin Suomalaisessa Kirjakaupassa ihan vain sarjakuvahyllyä mielenkiinto vähissä vilkaisemassa, mutta silmäni osuivatkin Mannerheimin omaan muistelmateokseen, yli 700-sivuiseen järkäleeseen, jota myytiin alennushintaan 19,95. Pitihän se ostaa. Minulla on nyt neljä kirjaa Mannerheimista, enemmän kuin tarpeeksi.)

Jaksoin silti kärsivällisesti ja väsymättä etsiä UKK-kirjoja, ja niinhän siinä sitten kävi että viimeisestä vasta löysin etsimäni. Antikvariaatti Salpakirjan ständi oli viimeinen paikka jossa kävin, ja sieltä löytyivät Jukka Seppisen Urho Kekkonen - Suomen johtaja sekä Juhani Suomen Kuningastie yhteensä 15 eurolla. Jess! Siellä oli tarjolla myös Kekkosen 30- ja 40-luvusta kertovat Myrrysmies- ja Vonkamies-kirjat, mutta tyydyin noihin kahteen. Kuningastiekin käsittelee vain vuodet 1950-56, jolloin Kekkonen oli vasta pääministeri ja ulkoministeri, mutta takakansiteksti oli niin hyvä ja lupaava, että mukaan lähti.

Kello oli 18.37 kun kuulin Jake Nymanin äänen. Hän puhui parhaillaan, kaksi ja puoli tuntia luulemaani myöhemmin uutuuskirjastaan. Jäin tosin kuuntelemaan ja katsomaan haastattelua vain lyhyeksi hetkeksi. 18.50 suunnistin jo hakemaan takkini ja reppuni lähteäkseni ulos. Makedonian antaman ison muovikassin kahvat pettivät jo kirja- ja sarjakuvasaaliin painosta. Sitten vain talsimaan lumisateessa kohti rautatieasemaa.

Hankintojeni yhteishinta oli siis 120 euroa, siihen päälle vielä 16 euron pääsylippu ja 2,50 euron narikkamaksu. Tosin, sen jälkeen kun Wanhat kirjat -divarin mies oli sekoillut vaihtorahoja antaessaan kolikoiden kanssa ja poiminut lattialle lennähtäneitä yhden ja kahden euron lantteja, olin kuulevinani Waltarin kirjaa varten saamani muovipussin kilisevän. Kotona huomasin, että pussi oli napannut kaksi kahden euron kolikkoa mukaansa. Mutta tästä ei sitten kerrota sille miehelle, eihän?

 

27.10.2017

Kirjamessuilla en pahemmin nähnyt Nymanin lisäksi muita julkkiksia. Harri Saksala hengaili jollain stadin slangi -aiheisella ständillä, siinä kaikki. Oli vanha mies jo, hyvä kun edes tunnistin kun oli tuota ikää kertynyt niin paljon.

Mieleenpainuvin osasto oli Rauman Antiikkikellarilla. Kvaakissa siitä on vähän puhuttu Divareista-ketjussa, että Raumalla ovat varsinaiset antikvariaatit lopettaneet, joten ainoa vähän sentapainen liike on juuri tuo. Tosin siellä on myynnissä aika paljon muuta kuin kirjoja, joten se ei ihan divarin kriteerejä täytä. Kyseessä on enemmänkin antiikkikauppa. Kirjoja varmasti sen verran, että pystyy messuständin laittamaan. No, aika paljon niitä kirjoja kyllä oli. Hirveästi wanhoja sanomalehtiä, kellastunutta historiaa jostain 50- ja 60-luvulta. Vanhan painotuotteen haju oli aika voimakas sillä osastolla. Varmasti kirjatkin haisivat, osa kirjoistakin taisi olla tosi vanhoja.

 

Olen tässä tuumiskellut, että pitäisi huolehtia D-vitamiinin saatavuudesta. Niinpä pitäisi aloittaa kalanmaksaöljyn päivittäinen nauttiminen. Se sopii minulle parhaiten D-vitamiinin lähteeksi. Kalaa ei tule syötyä, voista luovuin elämäntaparemonttini myötä kun halusin vähentää suolan käyttöä. Maidossa, jota rupesin taas juomaan päivittäin kun palautin myslin ruokavaliooni, on D-vitamiinia, mutta sitä pitäisi juoda litra päivässä jotta siitä saa sen päivittäisen suositusannoksen. Danone-jugurtissa, jota syön lähes päivittäin, ei ole D:tä. Niinpä fisunmaksaöljy jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Sopii hyvin, minulla ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan. Lapsenakin otin kiltisti ja hyvällä halulla kaikki fisuöljyt ja kalkkitabletit, ja 80-luvulla kalanmaksaöljykapselit olivat minusta jopa nynnyilyä. Omanlaisensa makuhan siinä on, mutta entä sitten?

Kävin siis apteekissa tänään ja ostin 500 ml:n pullon. En tiedä paljonko käytännön eroa tulen huomaamaan, kun olen muutenkin niin terve ja pirteä, mutta pitäähän omaa kehoa silti ajatella. Piti käydä jo keskiviikkona, mutta on ollut aika kiire viikko.

 

Perjantain velvollisuus, Arabianrannan päihdeklinikan siivous viivästyi yli puolella tunnilla. Lähden yleensä menemään kotoa ratikalla sinne tasan viideltä, mutta pitikin jäädä odottamaan DHL:n Ranskasta kuskaamaa pakettia. Amazonista 10 päivää sitten tilaamani sarjakuvaintegraalit saapuivat. Cubitusta ja Max Cabanesin Dans les villages -fantasiasarjaa.

Minulla on ollut aika hyvä tuuri Suomen Postin kanssa. Ei yhtään hukkunutta lähetystä sikäli kun pystyn muistamaan *koputtaa puuta*.

Kymmenen päivää sitten tilasin USA:n Amazonista molemmat The Autumnlands -yhteisniteet (fantasiaseikkailusarjakuvaa sekin, Sarjakuvakokoelmani-sivulla tarkempaa tietoa) poikkeuksellisesti pikalähetyksenä. Yleensä tilaan halvimmalla ja hitaimmalla postitustavalla, kun minulla on kuitenkin kärsivällisyyttä odottaa. Nyt valitsin pikalähetyksen, sen hoiti UPS ja jouduin muutama päivä sitten noutamaan paketin K-Marketista Pasilasta. Tulin siihen loppupäätelmään, että mieluummin tilaan tosiaan jatkossakin kaiken halvimmalla postitustavalla, ei tee mieli maksaa ylimääräistä tuollaisesta pitkästä hakumatkasta.

 

28.10.2017

Suomalainen MAD -lehtien sisältökartoitus poiki ensimmäisen yhteydenoton. Eräs mies, joka osallistui lehden vuonna 1971 lukijakirjepalstalla järjestämään vimpainkisaan ja voitti sen, halusi nähdä uudelleen voittoisan kuvansa ja tietää missä numerossa se julkaistiin. Omat Suomalaiset MADit kun olivat hävinneet vuosien saatossa. Löysin etsityn kuvan vuoden 1972 helmikuun numerosta, skannasin sen ja lähetin sähköpostitse. Sain jo kiittävän vastausviestin.

Lisäsin meiliosoitteeni joka sisältökartoitussivulle, jos jotkut muutkin haluavat esittää kysymyksiä tai toiveita tai muuten vain jutella.

 

29.10.2017

Työpaikkani tarjoaisi minulle 100 euron virkistysrahaa, jos vain vaivautuisin / onnistuisin rekisteröitymään jollekin tietylle nettisivulle. Ilmeisesti kyseinen nettisivusto on Smartum, mutta ohjeet sinne pääsemiseksi ovat olleet hyvin vähäisiä ja epämääräisiä. Enkä ole tullut kyselleeksi mitään. Ei ole pahemmin herännyt mielenkiinto virkistysrahan käyttöön tällaisen epämääräisyyden ja epätietoisuuden takia. Tällainen työsuhde-etu on minulle täysin uusi asia. En ole koskaan aiemmin ollut töissä sellaisessa firmassa joka tarjoaa tällaisia työsuhde-etuja. Olen aivan epätietoinen. Vasta tänään sain itseni edes käymään Smartumin sivuilla, ja muutaman minuutin hakemisen ja parin turhan kirjautumisyrityksen jälkeen löysin maininnan, että jos on uusi rekisteröitymisaikeissa oleva käyttäjä, kannattaa kysellä ohjeita työnantajalta. Ei pahemmin innosta rupeamiseen tämmöinen.

En minä koskaan edes käy missään, vaan olen mieluummin vain kotona kaiket vapaa-ajat.

Mieli tekee skipata koko virkistysrahajuttu. Lokakuu on kohta lopussa, ja ilmeisesti marraskuisia rekisteröitymisyrityksiä ei enää huomioida.

Tottakai minussa se suurin vika on. Olin jo teininä sellainen, että kaikki kivat asiat tein ensiksi, ja velvollisuudet jätin viimeiseksi ja ihan viime tinkaan, jos sain tehtyä niitä ollenkaan. Sama juttu vieläkin, aikuisena. Liian monta kertaa olen ollut sellaisessa tilanteessa, että olen ihan yhdennellätoista hetkellä ruvennut hoitamaan jotain velvollisuutta ja kysellyt joltakulta ensimmäiseksi mieleen tulleelta henkilöltä ohjeita, että miten menetellä, ja sitten olen joutunut keskelle hirveää haloota ja kohua. En halua enää kokea sellaista.

Firmalla on myös intranet-sivut, mutta ne vasta ovatkin jääneet minulle ihan myyttiseksi asiaksi. Mistään en ole löytänyt tietoa mikä se intranetin osoite on, ja mistä saa tunnukset ja salasanat sinne kirjautumiseksi. Papereissa, jotka sain kun minut palkattiin töihin, selostetaan kyllä miten intranetissä tulee surffailla, mutta nettiosoitteesta tai edes käyttöalustasta ei tietoakaan.

 

Keksinpä tämmöisen älyttömän mutta hauskan projektin: ajattelin kuunnella läpi kaikki CD-levyni aakkosjärjestyksessä, ja osan vinyyleistäkin siinä samalla. Täällä vuodatuspuolella sitten valutan päästäni kaiken tekstin minkä levyihin liittyen keksin. Tarinoita levyjen hankkimisesta, levyarvosteluja, huomioita, anekdootteja... mitä vain mitä mielen tulee. Samalla tarkistan Discogsissa, että olen varmasti merkannut CD-levyistä ja vinyylisingleistä oikeat versiot.

 

ABC: The Lexicon of Love (1982)

Tästähän se kaikki alkoi, kun Matti-enoni nauhoitti tämän minulle kasetille vuonna 1983. A-puolen kasetin A-puolelle, B-puolen B-puolelle, ja kummankin kasettipuoliskon loppuun jäi minuuttikaupalla tyhjää. Piti täyttää nuo raotkin musiikilla, kun kasetin kelaaminen alkoi pänniä. Ja sitten yritin 8-9-vuotiaana epätoivoisesti opetella C-kasetille nauhoittamista.

CD:n ostin 12. joulukuuta 1992 Helsingin keskustan City-Käytävän levykaupasta, mikä Anttila tai Fazer se nyt sitten oli nimeltään. Se ja yksi Supertrampin kokoelma-CD olivat 5. ja 6. itse ostamani levy.

The Lexicon of Love on 1980-luvun paras levy. Piste. Tässä on menoa alusta loppuun, ei pitkästytetä tylsillä balladeilla mutta saatetaan kuulija hurmioon yhdeksällä tarttuvalla biisillä. Sen jälkeen ABC ei päässyt enää lähellekään samaa tasoa. Tämä on selvä teemalevy, sanoitukset eivät muuta olekaan kuin kattava kokoelma rakkausaiheisia kielikuvia jonoon pistettyinä.

The Look of Love -biisistä 8-9-vuotiaan pikkupojan mielikuvitukseni keksi ihan kokonaisen musiikkivideonkin. Kohdasta 1:50 tapahtuu seuraavaa: mies nukkuu, puhelin soi, mies menee vastaamaan, järkyttyy, muut talon asukkaat ihmettelevät mikä hätänä, mies juoksee merenrantakalliolle, jättiaalto huuhtoo hänet mennessään, muu väki saapuu pelastamaan hänet, lopuksi pelastettu mies läimäyttää yhtä selkään kiitokseksi, että hyvin tehty.

 

Ace: Five-A-Side (1974)

Ace: I Ain't Gonna Stand For This No More / Rock and Roll Runaway (1975)

Joskus vuosia sitten kirjastosta lainaamani tupla-CD-kokoelma Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock oli jossain määrin käänteentekevä levy minulle. Minulla ei ole sitä vieläkään, mutta aiemmin huonosti tuntemalleni brittiläiselle pubrock-skenelle syttyi innostus tuon kokoelman myötä. Piti ruveta perehtymään tuolla kokoelmalla esiteltyihin bändeihin tarkemmin, siis niihin joita en ennestään tuntenut. Muutama nimi oli kyllä tuttu jo valmiiksi lähinnä vanhojen Soundi-lehtien ansiosta.

Nuo kaksi Acen levyä tuli hankittua viime vuonna ihan siksi että olisi "How Long" ja "I Ain't Gonna..." jollain oikealla levyllä eikä vain CD-R:llä. Joskus aiemmin olin kuunnellut kaksi ensimmäistä Acen albumia, mutta unohtanut ne sitten mielestäni, kun ne eivät mitenkään erityisiä olleet. Vaan ostinpa sitten Black and Whitesta kuitenkin tuon Five-A-Siden, ja kun single myöhemmin osui silmiini, niin senkin sitten. Vasta tämän jälkeen opin, että bändin kakkoslevy Time For Another sisältääkin "I Ain't Gonna..." -biisistä erilaisen, heikomman version kuin singlellä on. Sitä en muistanutkaan, vaikka olin joskus tuon albumin kuullutkin. Kiitin onneani, että huomasin singlen ennen albumia. Olisi vähän pänninyt, jos olisin ostanut keskinkertaisen Time For Another -LP:n divarista vain huomatakseni, että se mainio "I Ain't Gonna..." ei olekaan siinä sinä versiona josta tykkään eikä levyllä ole mitään muutakaan kehumisen arvoista.

 

The Adverts: Crossing the Red Sea With the Adverts (1978)

The Adverts: Cast of Thousands (1980)

Levyjen kuuntelemisen lomassa voin vaikka vähän opiskellakin ja sivistää itseäni. Piti lukea Wikipedia-artikkeli murhaaja Gary Gilmoresta, josta Adverts teki laulun "Gary Gilmore's Eyes". Laulavat, että Gilmore olisi lahjoittanut silmänsä tieteelle, mutta tuon mukaan kaksi ihmistä sai pelkät sarveiskalvot.

Aaai, mutta noinhan silmänsiirto-operaatiot menevätkin. Eli koko silmää on mahdoton siirtää, vaan ainoastaan sarveiskalvo siirretään. Näin sitä viisastutaan.

 

30.10.2017

Aerosmith: Aerosmith (1973)

Get Your Wings (1974)

Toys in the Attic (1975)

Rocks (1976)

Draw the Line (1977)

Jossain vaiheessa rupesin miettimään, että levykokoelmani kaipaa lisää rock-uskottavuutta. Kokosin sitten listan rock-bändeistä, joiden levyt olin joskus kuunnellut ja jotka vaikuttivat sellaisilta että voisin tykästyä, ja aloin kerätä niitä. Aerosmith oli yksi tällainen nimi. Toys in the Attic on suosikkini, todella kovaa rokkia. Sen sijaan Draw the Line on niin kokaiinipöllyinen levy, että sen kuunteleminen on vaivaannuttavaa. Kannattiko levyä edes ostaa... Kun vain ajattelenkin, että nousussa ollut newjerseyläisbändi Starz joutui tuottamaan v. 1978 ilmestyneen kolmannen albuminsa itse, kun kaksi aiempaa tuottanut Jack Douglas oli estynyt Aerosmithin takia... ja seuraukset olivat tuhoisat.

Jep, Douglas oli tuottanut sekä Starzin että Aerosmithin aiemmat levyt, ja luonnollisesti häntä pyydettiin tuottamaan myös Starzin kolmas albumi, mutta Douglasilla oli kädet täynnä Aerosmithin ja heidän viidennen levynsä kanssa. Rahaa paloi, kama pöllysi ja Draw the Linen tekeminen viivästyi viivästymistään. Starz sen sijaan joutui tuottamaan levynsä itse olemattomalla budjetilla kun levyfirmaansakaan / managereitaan ei enää kiinnostanut seistä täysillä jätkien takana, ja syntynyt albumi Attention Shoppers! olikin sitten sekä taiteellinen että kaupallinen floppi. Että kumpaan levyyn olisi kannattanut Douglasin panostaa?

 

31.10.2017

Aika: Rakkautta / Tämän hetken vain (1985)

Heehee, tämä kuulostaa niin paljon Dingolta tai joltain kadonneelta MACin singleltä, että huvittaa. Mutta tämä on iloista, tarttuvaa, ja minä tykkään.

Vähän vain on ikävää kuunnella singleä, jolla ei ole kuin neljä minuuttia musiikkia.

 

The Alan Parsons Project: Tales of Mystery and Imagination (1976)

I Robot (1977)

Pyramid (1978)

Eye in the Sky (1981)

Pitkän linjan tuottaja- ja studioketun Alan Parsonsin (Pink Floydin Dark Side of the Moonin äänittäjä) ja biisinkirjoittajaparinsa Eric Woolfsonin studiobändi ei kyllä mitään progea tehnyt, vaikka välillä niin väitetäänkin. Progevaikutteita on, mutta kunnon progeen vaaditaan enemmän kuin levyt puolillaan kolmen-neljän minuutin poppibiisejä, joiden seassa kuullaan kunnianhimoisempia instrumentaalijuttuja. Levyjä syntyi aika paljon, ja nämä neljä ovat ne, joita itse pidän vahvimpina ja jännittävimpinä.

Tales of Mystery and Imagination ikävä kyllä päätettiin vuonna 1987 pilata täydellisesti sillä viheliäisellä uudelleenmiksauksella, jossa mukaan tungettiin kaikenlaista rumaa tilpehööriä. Se olikin sitten pitkään ainoa CD:nä saatavilla oleva versio. Vinyylinä minä sen hankinkin juuri tästä syystä, valitettavasti kyseessä on saksalainen uusintapainos yksöiskansilla. Tosin levy on alkuperäisessä muodossaankin aika raskas kuunnella läpi johtuen siitä vartin mittaisesta siivusta klassista musiikkia. Pitkästyn vain kuoliaaksi sitä kuunnellessani.

I Robot on minulle se suosikkilevy näistä, jännä kokonaisuus joka kuljettaa kuulijan mielenkiintoiselle matkalle... välillä ollaan tunteellisempia, välillä maalaillaan uhkaavampia kuvia, välillä ollaan hiukan scifi-tunnelmissa.

Pyramid on epätasainen levy, minulle huippukohdat erottuvat hyvin vahvasti mitäänsanomattoman materiaalin seasta. Voyager, What Goes Up, One More River, Pyramania ja Hyper-Gamma-Spaces omaavat joko vahvoja melodioita tai mielenkiintoisia musiikillisia ideoita, muista biiseistä ei mitään sanottavaa. Tai no, Can't Take It With You ei oikeastaan ole hassumpi, sanoitukseltaankaan. On siinä ideaa.

Eye in the Sky on ensimmäisiä itse ostamiani levyjä, taisi olla kolmas. Noukittu mukaan 3. elokuuta 1992 Leppävaaran Maxi-Marketista (nykyisin sen paikalla on Sello). Samalla se on ensimmäinen levyhankinta joka minulla on vielä tallessa. Kahdesta ensimmäisestä ostamastani levystä luovuin ennen pitkää, mutta toisen niistä sentään hankin myöhemmin takaisin kun tulin katumapäälle. Nimikappale ja Mammagamma houkuttelivat minut ostamaan Eye in the Skyn, eikä tarvinnut pettyä. Onhan se jo aika valjua poppia paikoitellen, mutta kyllä minä saan siitä vieläkin tarpeeksi paljon irti. Kaupallinen rokkipala You're Gonna Get Your Fingers Burned ja kunnianhimoinen Silence and I ovat suosikkini noiden jo mainittujen ohella. Step By Step kelpaa myös. Monet tuntuvat diggaavan levyn päättävää balladia Old and Wise, mutta minuun se ei pure. Colin Blunstone laulaa sen kyllä hienosti sillä tunnusomaisen pehmeällä, hönkäilevällä äänellään.

Kannattaa tosiaan tarkistella näitä CD:itä. Sekä Eye in the Skysta että I Robotista oli väärät painokset merkattuina. Nyt on oikein. Puolustuksekseni sanon, että ne identtiset versiot eivät olleet Discogsissa vielä silloin, kun noita CD:itä merkkasin. Piti tyytyä niihin, jotka osuivat lähimmäs. Minun Eye in the Skyn matriisissa lukee tosin päivämääränä 6/91 eikä 12/90, mutta "2DA1X" täsmää, joten hyväksyttäneen.

 

Alberto y Lost Trios Paranoias: Alberto y Lost Trios Paranoias (1976)

The Worst of the Berts (1980)

Tähän brittiläiseen huumori-/parodiabändiin tutustuin, kun lainasin kirjastosta The Stiff Records Box Set -kokoelman, ja sieltä löytyi hillitön punk-parodia Kill. "I don't like animals or lifting heavy weights / I'm gonna shoot me fingers off and carve up all me mates / Gonna steal a motor car and smash it all to pieces / Gonna cut me liver out and pin it on your braces". Yhdessä vanhassa Soundi-lehdessä oleva arvostelu Heads Down No Nonsense Mindless Boogie -singlestä vakuutti minut siitä, että tähän porukkaan kannattaa tutustua. No, kirjastosta sitten löytyi kokoelma-CD The Best of the Albertos - Snuff Rock, jossa on koko Italians From Outer Space -albumi sekä jonkin verran muttei hirveästi muita poimintoja. Olin vähän pettynyt: Italians From Outer Space jätti enimmäkseen kylmäksi. Vain muutama raita tuntui omaavan sen verran pointtia, että tallensin ne kasetille. Tuo ensimmäinen albumi löytyi sitten divarista ja oli samanlainen pettymys. Vasta Mp3:sina imuroimani Snuff Rock -EP ja viimeinen albumi Skite, sekä divarista löytämäni kokoelma The Worst of the Berts vakuuttivat minut siitä, että he osasivat olla ratkihauskoja. Vielä kun löytäisi Skiten vinyylinä... No, koko tuotannon sisältävä tupla-CD:kin on olemassa, sehän täytyy koettaa hankkia.

Skiten musiikkiparodiat kyllä menevät minulta vieläkin osittain ohi. Heads Downin tajusin heti Status Quo -parodiaksi, Juan Lopezin Abba-irvailuksi ja God Is Madin pottuiluksi Devolle, mutta muut? Vasta netistä googlaamalla selvisi, että 23 on olevinaan Ian Dury -parodia. Häh? Olen Dury-fani, mutta en mitenkään tunnista siitä kappaleesta Durya. No, hauska albumi Skite silti on ja minulle se onnistunein, hauskin ja antoisin porukan levy. Kovasti kehuttu Snuff Rock -EP on toki myös mainio ja minun silmissäni hyvänä kakkosena.

Juan Lopezin sanoitus on ihanan tyhjänpäiväinen, Heads Down osuu yhtä napakasti maaliinsa ja toimii myös rokkipalana vastustamattoman hyvin, ja Where Have All the Flowers Gone? -reggae-irvailun välispiikkiä minun on mahdotonta kuunnella pokan pettämättä. Punk-parodia Thank You kulkee kuin luotijuna, mutta vaihtoehtoinen versio Fuck You on vielä parempi. Ei pidä sensuroida itseään, antaa tulla vaan asiat niinkuin ne haluaa sanoa.

Waldemar Wallenius oli oikeassa sanoessaan Soundissa, että luonnossa Bertit ovat aivan tappavan hauska ryhmä. YouTubesta löytyy todisteita:

Anadin

Snuffin' in a Babylon + Gobbing on Life

Snuff Rock -EP:n a-puoli

 

Alice Cooper: School's Out (1972)

Billion Dollar Babies (1973)

Joidenkin nimien levyjä siis keräsin saadakseni kokoelmalle rock-uskottavuutta, mutta osaltaan sitä tuo myös kaksi Alice Cooperin mestariteosta, vaikka nämä levyt hankinkin 1001 albums you must hear before you die -listan innoittamana joulukuussa 2013. Kuuntelin tältä listalta vuonna 2013 kaikki ne levyt, joita en ollut kuullut aiemmin, ja kirjoitin niistä samalla kommentteja Kvaak-foorumissa, seuraten nimimerkki Lurkerin esimerkkiä - hän oli urakoinut listaa läpi jo aiemmin ja vuodattanut fiiliksiään Kvaakiin. Minä sitten oman kuuntelu-urakan hoidettuani kiersin levykaupoissa ja haalin itselleni niitä levyjä, jotka olivat tehneet minuun vaikutuksen.

"Alice Cooperia nyt sitten kuunneltu ekan kerran kunnolla. Ehkei parasta Alicea, mutta sopii avaukseksi. Blue Turk oli sitä Lurkerin lupaamaa jatsia, muutenkin aika monipuolisesti tässä riehuttiin. Hyvä. Kahdessa viimeisessä kappaleessa ote pääsi kyllä lipsumaan pikkaisen."

"Alice Cooper puristi itsestään kaiken irti. Eiköhän nyt tullut kuunneltua se mestariteos. Totaalista kamaa."
 

Näin kirjoitin Kvaakiin ensin School's Outista ja sitten Billion Dollar Babiesista.

 

Alivaltiosihteeri: Valtakunnan arkisto - kootut levytykset 1986-1991

Alkkareiden levytystuotanto on minulle kokoelma hukattuja mahdollisuuksia. Vuonna 1996 Karjaalla opiskellessani luin jonkin koosteen jonkin musiikkilehden edellisen vuoden levyarvosteluista. Yksi arvostelluista levyistä oli tribuutti Toinen käsittely - kunnianosoitus Alivaltiosihteerille. Siitä kriitikko kirjoitti suunnilleen niin, että "radio-ohjelmathan ovat aivan loistavia, mutta levyjen perimmäinen tarkoitus on jäänyt minulle täysin mysteeriksi..." "...Niinpä, kun esim. Satu & Vaahtopäät vetää Koko kansan hitin ja Raaka-Arska & Rengasraudat Sä oot alrightin, niin vitsi toimii paremmin, koska Alivaltiosihteeri ei itse ole paikalla osoittamassa karttakepeillään, että katsokaa, tämä on vitsi." Jotain samansuuntaista itsekin mietin bändiä kuunnellessani. Varsinkin kaksi ensimmäistä albumia takovat vitsit kuulijan kalloon lekalla, Satu Kurvisen ja miesten huutaessa kovaan ääneen sanat kuuluviin ilman nyanssin tajua.

Onneksi kolmannella levyllä Yhteiskunta - rakenne ja toiminta bändi oivalsi jotain, hankkiutui edes Sadusta eroon ja teki vallattoman bilelevyn sieltä täältä napattuine puheenpätkineen. Esko Riihelän juontama Tänään iltapäivällä -ohjelma on ainakin pari kertaa kuppauksen kohteena, Jörn Donner vilahtaa, Ajankohtainen kakkonen -tv-ohjelmasta on muutama sana poimittu. Näiden lisäksi Raptorin vierailun aikana pöllitään mm. Monty Pythonilta, Saukki & Oravat -levyltä sekä Kauko Helovirran ja Jarno Hiilloskorven näyttelemästä kuunnelmasta Elmo, urheilija.

 

1.11.2017

The Allman Brothers Band: Brothers and Sisters (1973)

"Viime vuonna tuumin, että yksi Allman Brothers Bandin levy täytyy hyllystä löytyä. Kuuntelin levyt Idlewild South, Eat a Peach ja Brothers and Sisters, ja ostin niistä sen viimeksimainitun. Ylistettyä Fillmore East -tuplaa en kuunnellut, koska katsoin biisiluetteloa ja biisien kestoaikoja ja tajusin heti, että siinä kaverit vaan jammailevat loputtomiin. En ole jammailulevyjen ylin ystävä. Nyt se sitten oli kuunneltava... Hyvä levy tiettyyn pisteeseen asti, mutta In Memory of Elizabeth Reedin (kuudes raita seitsemästä) aikana aloin jo voihkia, että eikö tämä koskaan lopu."

Näin kirjoitin siis Kvaakiin arvostellessani At Fillmore Eastin 1001 albums you must hear... -listan läpikäynnin aikana.

Sittemmin olen kuunnellut muutkin Allmanien levyt, mutta ei niistä yksikään miellyttänyt yhtä paljon kuin Brothers and Sisters vaikka hyviäkin on joukossa.

Tämäkin CD oli minulta väärin merkattu.

 

Allniters: D-D-D-Dance (1983)

Tästä olen kirjoittanut aiemminkin, mutta kertauksen vuoksi: vuosia sitten tuumin, että Australia ja Uusi-Seelantihan ovat isoja, tutkimattomia, valkoisia länttejä musiikkikartallani. Löydettyäni uudestaan Midnight Oilin Blue Sky Mine -hitin ja kuultuani muutamia muita hyviä australialaisia 80-luvun hittejä päätin alkaa tutkia mantereen tarjontaa. Netistä löytyi musiikkiblogeja jotka tarjosivat aussirokkia, jostain löytyi jonkun ruotsalaisen ylläpitämä australialaisen rokin tietokanta, UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelma tarjosi jotain tuotantoa useilta sikäläisiltä artisteilta mp3:sina. Lopulta liityin vielä Ausrock Forumsiin, jossa juttelin muiden käyttäjien kanssa Australian musiikkimaailmasta, sain tietoja ja runsaasti musaa kuunneltavaksi. Joitakin eniten diggaamiani levyjä hankin sitten viimein itselleni MusicStack-levymyyntisivuston kautta, ja tämä oli niistä yksi.

Allniters soitti siis skata, ja oikein viehättävä ja viihdyttävä levy onkin. Harmi, etteivät tehneet toista LP:tä, mutta singlejä sentään riittää. Niitäkin olisi kiva löytää.

 

Al Stewart: Images (His First Three Albums) (2011)

Zero She Flies (1970)

Orange (1972)

Past, Present & Future (1973)

Modern Times (1975)

Year of the Cat (1976)

The Early Years (1977)

Al Stewartin tiesin hyvin jo pikkupoikana. Jommallakummalla enollani taisi olla Year of the Cat -LP, ja sitä varmaan kuunneltiinkin kerran kun kylässä käytiin. Äitini ensimmäisen itse nauhoitetun c-kasetin ensimmäinen kappale oli jokin tunnistamattomaksi jäänyt Stewartin esitys. Pelkästään nimibiisin ja Sand in Your Shoesin innoittamana ostin sitten Year of the Catin CD:nä joskus alkuvuodesta 1996 kun opiskelin Karjaalla.

Huvittaa nähdä Kiss-yhtyeen Peter Criss kissamaskissa levyn kannessa. Lupia kai kysyttiin? Entä saiko Criss jonkin palkkion esiintymisestään jonkun muun kuin Kissin levyn kannessa?

Oma kappaleeni Modern Timesista on sekasikiö. Sillä on se hienompi Hipgnosis-kansi, mutta sisällä on omakuvakantisesta painoksesta napattu levy ja sanoitusliite. Halusin tehdä levystä mieleiseni version.

The Early Years on siis se kahden levyn versio, jonka kakkoslevy on yhtä kuin Love Chronicles -albumi kokonaisuudessaan. Omistin siitä myös yhden levyn version, mutta silloin kun Harri oli juuri aloitellut levyjen keräämisen eteenpäinmyymistarkoituksessa, hän kysyi olisiko minulla levyjä, joista voisin luopua. Keräsin ison pinon LP-levyjä, joista minulla oli myös CD-versiot, ja myin ne Harrille vitosen kappalehintaan helmikuussa 2013. Al Stewartin yhden levyn The Early Years oli mukana siinä pinossa. Turha minun on säilyttää samasta levystä sekä vinyyli- että CD-painoksia, toinen riittää.

1978 julkaistun, turhan isosti tuotetun ja liiankin kauas Stewartin vahvuuksista laulunkirjoittajana etääntyneen Time Passages -levyn myötä Al vajosi kuoppaan josta hän ei enää noussut. On silläkin levyllä neljä kappaletta, joita diggailen isosti - nimikappale, Life in Dark Water, Song on the Radio ja End of the Day - mutta kokonaisuus on liian raskas eikä se seuraavilla albumeilla keventynyt tarpeeksi. Biisimateriaalistakin alkoi hävitä se entinen vetovoima.

 

2.11.2017

Alwari Tuohitorvi: Alwari Tuohitorvi (1974)

Asia on ananas (1975)

Light Me... (1976)

Casanova / Spitfire (1977)

Silver Ball (1978)

Pop Liisa 11 (2017)

 

      

            Raimo Pikanen                                                                                       Seppo Alajoki

      

            Mika Sundqvist                                                                                         Jukka Rautiainen

 

Alwaria on vaikea ottaa hirveän vakavasti. Ensimmäinen levy kärsii joistakin aivan tolkuttomista sanoituksista. "Korttelin kauhein" on sellaista aivopierua että siitä on vaikea saada mitään järkevää irti. Kappaleessa "Kun kalloon ei käy" huvittaa tuo "kun ilta on rock'n'roll, silloin yöllä soi vain soul". Jaa... mitähän sillä yritettiin sanoa? Metaforaa, kenties? Eikä sillä tunnu olevan mitään yhteyttä biisin muun sanoituksen kanssa.

Tämän levyn hankkimisesta ja ehostamisesta kerroin itsenäisyyspäivänä 2013.

Asia on ananas ei rokkaa kunnolla, vaan on aika lässyä kamaa monin paikoin. "Onko Saaran syy" ja "Älä iske Tuijaa" ovat ne helmet, ja ihan levyn keskellä on pari hyvää rokkipalaa. "Señorita de Colombo" on aika mainio.

Ensimmäinen englanninkielinen LP Light Me on mahalasku. Jonkun englanninkielen taitoisen olisi pitänyt oikolukea sanoitukset, jotka vilisevät sellaista tankeroa että itkettää. Biisien "sävellyskoukut" ovat yhdentekeviä.

"Casanova"-single on tarttuvampi, mutta se englanninkieli siinäkin... "Sun is shining to my eyes"... huokaus sentään...

Silver Ball on oikeastaan melkein onnistunut levy. "Sing Your Song to Me" ja "Sunshine on Your Shoulder" omaavat hyvät melodiakulut, "Deep Silence" tarjoaa hyvää kitarointia, nimikappale jytää vaikka sanoitus on jankkaavaa puuta heinää, ja "Magazine Star" on ihan hassu. Loppupuolella pari kappaleellista kovaa rokkia.

Mutta sitten... Paimenpojan tanssiinkutsu ja Kunnon meininkiä... Näitä levyjä en ole vieläkään halunnut kuulla kokonaan ja tuskin ikinä kuuntelenkaan. Pojat, pojat... te häpäisitte itsenne.

Pop Liisa 11 on kömpelö liveperformanssi. Rokkibändi ja Beggars Operan Pathfinder toimivat parahultaisesti, mutta muu menee alta riman. Varsinkin se Moody Blues -cover. Pari ykköslevyltä tuttua biisiä kuullaan alkuperäisillä englanninkielisillä sanoilla, mutta kyllä Alwarien suomennoksetkin toimivat paremmin kuin heidän englannin ääntämisensä. Heikoin Svartin tähän asti julkaisemista Liisankatu-levyistä.

Ja se älypää, joka Discogsissa lisäsi Notes-osioon täysin turhaa tekstiä ja poisti Limited Edition -tekstin: mitä hemmettiä oikein ajattelit??? Jos vinyylipainos on 300 kappaletta, se on rajoitettu painos. Älä poista sitä Limited Edition -tekstiä. Palautin sen, älä poista uudestaan - semminkin kun 150 kappaleen kirkasvinyylipainoksen olet SINÄ merkannut rajoitetuksi painokseksi. Ja minä en yleensä koske Discogsissa levyihin joita en omista, sen takia en laittanut Limited Edition -tagia sille kirkasvinyylipainokselle jota minulla ei ole.

 

Amazing Blondel: Blondel (1973)

Mulgrave Street (1974)

Näiden levyjen tarinan kerroin 21.9.2012. Mulgrave Street on todella hyvä kolmen ensimmäisen kappaleen aikana, mutta sitten ideat loppuvat ja homma menee lähinnä akustiseksi balladihyminäksi. Mitä pidemmälle levyä kuuntelee, sitä kovemmin alkaa kaivata jotain enempää. Mutta onpahan sentään kolme helmeä tarjolla. Blondel-levyllä minua taas viehättävät The Leaving of the Country Lover ja Sailing.

 

The Amboy Dukes: The Amboy Dukes (1967)

Ted Nugent on täysi kusipää punaniska, mutta joskus hän on ollut aivan vakavasti otettava ja hyvä rokkari. The Amboy Dukesin ensilevyllä ei ole vielä Journey to the Center of the Mindia, mutta se on vähän parempi albumi minusta. Hankin Rhino Recordsin Nuggets- ja Nuggets II -boksit sekä 20 CD:n Rubble Collection -boksin, ja heti sen jälkeen päätin täyttää vielä vähän lisää psykedeelisen rokin mentävää aukkoa levykokoelmassani. Suuresta tarjonnasta minulle kelpasi kuitenkin vain paras, ja tämä Amboy Dukesin esikoinen oli yksi valioyksilö.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31