Janne Louhivuori: Midnight Pink (1982)

"Of all Hurriganes members, Janne Louhivuori, who played guitar on "Fortissimo" (1981) and "Rockin' Hurriganes" (1982) has had the least benefit of his membership in one of the most popular Finnish rock'n'roll bands. He hasn't acquired a very prominent position in the music scene, but he's worked steadily as solo artist, producer and songwriter.

His first solo album was "Midnight Pink". Last year I listened to this on cassette. The tape was old and very worn, but despite the bad sound I could hear what an amazing rock'n'roll record it was. I wanted to find a good vinyl copy, and was overjoyed when I found one.

Louhivuori himself calls this "a buddy record that mostly has my own songs on it and a couple of covers". Yes, it's true that the multitude of guest vocalists - Kassu Halonen, Dave Lindholm, Edu Kettunen (Broadcast) and Riki Sorsa - dominate this LP, but Louhivuori himself displays a lot of versatility with 9 tunes that differ quite a lot from each other.

I won't make any further introductions, because I want to let "Midnight Pink" surprise you! Download and be amazed!

PS. Louhivuori followed this up with "Suomenlahti soi" (1983), but everyone seems to agree that it's lousy - including the artist himself."


Näin minä FinnArcticissa, ja seison yhä sanojeni takana, vaikka olen lukenut netistä nyrpeitä kommentteja Louhivuoren soolodebyytistä. Lainasin tämän kasettina Kauniaisten kirjastosta joskus 2008 alussa, ja kassu oli niin huonossa kunnossa että musiikista vaivoin sai selvää, mutta musiikin tasokkuus puski esiin kaiken sameuden seasta. Onneksi löytyi LP Black and Whitesta.

 

Suomenlahti soi kyllä kiinnostaisi ihan näin vanhan suomirockin entusiastina kuulla, mutta en uskaltaisi ostaa sitä. Eipä levyä kyllä ole missään koskaan näkynytkään. Voin helposti uskoa että levy on surkea, YouTubesta kuulemani nimikappale ei ollut mikään häävi, ja single "Guitar Hero / Porno Teatro" kuuluu yhdessä ex-Kake Singers Juknurin kahden soolosinkun, Luotettavat Lähteet -bändin "Kabulin yön" ja Tajakka & Tablettien "Tsingis Khanin" kanssa kamalimpiin suomalaisiin singleihin mitä olen eläissäni kuullut.
 
 
 
 

Janus: Gravedigger (1972)

Tämä saksalais-brittiläinen progebändi tarjoaa upeaa kuultavaa melkein koko levyn mitalla, mutta siinä vaiheessa kun 20-minuuttinen nimisävelmä menee pelkäksi akustiseksi kitarannäppäilyksi, alkaa lievä haukottelu tässä päässä. Bonusraitojen kasarisoundit pilaavat nautintoa entisestään.

 

Jargon: Jargon (1980)

Jargonin löysin kasettina, yhdessä Sukellusveneen ainokaisen Vesi- ja lintumusiikkia kanssa, Kauniaisten kirjastosta vuonna 2008. Siirsin molemmat, onneksi tosi hyväkuntoiset kasetit koneelle, ja pistin jakoon FinnArcticissa. Jos nyt kasettirippauksiini tuli äänen värinää, se johtui vain viimeisiään vedelleestä tupladekki-kasettisoittimestani, josta oli toinen dekki kaiken lisäksi hajonnut käyttökelvottomaksi. Koostin jonkinlaiset CD-kannet osittain tyhjästä, sen informaation pohjalta mitä kasettilipukkeisiin oli painettu.

Jargon oli Finnforestin jäsenten Jarmo Hiekkalan, Pekka Tegelmanin, Heikki Keskisen ja Pertti Pokin myöhempi yritelmä, joka jäi kuitenkin yhteen levyyn. Kokoonpanoa täydensi rumpali Seppo Rauteva, jota oli jo kuultu Liisa Tavin kahdella ensimmäisellä levyllä ja Petri Petterssonin Ehkä meille vielä jää aikaa -LP:llä.

Musiikki on hyvin samanlaista kuin Finnforestilla, paitsi vähän seesteisempää. Jotenkin huomaan pitäväni tästä vielä vähän enemmän kuin Finnforestista. Sävellykset ovat helposti omaksuttavia, ehkä kaupallisempia. Onnistuin hankkimaan LP:n Kaapelitehtaalla 9.12.2016 pidetyillä levymessuilla, pulittamalla 90 euroa.

 

Jarno ja Juha: Seuramatka Suomessa (1978)

Tiesin jo Soundi-lehden arvostelusta, ettei Jarnon ja Juhan huumoriyritelmä ole minua varten, vaikka Waldemar Wallenius siitä tunnustikin pitävänsä. Syyni tämän CD:n hankkimiseen olikin ihan toisenlainen ja erikoinen: minähän pidin RateYourMusicissa yllä Finnish cartoonists as record cover artists -listaa levynkansista, joihin suomalaiset sarjakuvapiirtäjät olivat tehneet kannet. Juho Juntunen teki kannet Jarnon ja Juhan kaikille levyille, myös sinkuille. "Hannu ja Harmi" -singlen kannesta löysin jonkin kuvan netistä, ja uploadasin sen RYMiin koristamaan listaani. Toivoin, että CD:n kansivihosta löytyisi kuvat myös "Seksuaaliobjekti"- sekä "Humppa-Heikki" -sinkuista, jotta nekin pääsisivät näkymään luomallani listalla. Löytyiväthän ne.

Valitettavasti joudun kärsimään tämän CD:n löytymisestä levykokoelmastani lopun ikääni. Edes masokistisessa mielessä ei ilahduta kuunnella levyä, jolla mikään osa-alue ei toimi vaan on vain sietämätöntä kuultavaa.

Jarno Patala kunnostautui sittemmin äänittäjänä, ja sekä hän että Juha Paunonen olivat mukana Nova-progeyhtyeestä tutun Antti Ortamon liidaamassa, erinomaisen singlen tehneessä Jääkaappi-yhtyeessä. Paskasta ne kukatkin nousevat.

 

Jasmine Go-Go: Jasmine Go-Go (1987)

Outi Popp! Sekä Ret Marutissa musisoineet Kai Raumonen ja Riikka Haapasalo. Iskelmän ja rockin sekoitusta tarjoillaan tyylikkäästi. Hyvä tytöt!

Reino Koivulan tapaa tehdä levykansitaidetta en pysty tälläkään kertaa ymmärtämään.

 

Jason Wave: Forgive Me Whatever I've Said / I'll Never Trust in Radicals (1976)

Kuka oli Jason Wave? Hyvin englantia ääntävä mies laulaa miehekkäällä, väräjävällä äänellä itse tekemiään ja sovittamiaan tyylikkäitä akustisia kitaralaulelmia. Taustalla hillittyjä miesharmonioita. Ei tämä mitään hittimusiikkia ole, mutta rehellisen, akustisen singer-songwriter -kaman ystäville mielenkiintoinen mysteeri.

Haa, viitseliäämpi googlaaminen toi tulosta. Suomi24:ssä joku kysyi vuonna 2009, oliko Jason Wave kenties Juhani Aalto, joka oli myöhemmin F&C-lehden (Folk & Country) päätoimittaja. Olen nähnyt netissä kuvan yhdestä F&C:n numerosta - ikävän halvannäköinen julkaisu. Lehti kohtasi sittemmin talousvaikeuksia ja se fuusioitiin Waldemar Walleniuksen perustamaan WUM-lehteen.

 

           

 

 

J.D. Blackfoot: The Song of Crazy Horse (1973)

Clevelandissa, Ohiossa vuonna 1944 syntynyt Benjamin Franklin van Dervort sai jonkinlaista kulttimainetta kaksijakoisella ensi-LP:llään The Ultimate Prophecy (1970). A-puoli koostui kantrirock-lauluista, b-puoli oli mustaa tuomionpäiväpsykedeliaa.

The Song of Crazy Horse -levyllään mies ryhtyi intiaanien oikeuksien puolestapuhujaksi. Ykköspuolen täyttää lähes kokonaan eeppinen nimikappale 1840-1877 eläneen sioux-soturin elämästä ja katkeruudesta, ja sitä seuraa vielä sävyltään runollisempi, lyyrisempi jälkinäytös nimeltä Ride Away.

Kakkospuolen täyttää kokoelma sekalaisia lyhyempiä lauluja eri aiheista. Ei yhtä kiinnostavaa kuultavaa. Pohjat vetää eron jälkeinen tilitys Flushed You From the Toilets of My Heart, jonka sanoitus on aivan uskomattoman mauton.

Ohiossa äänitettyä Almost Another Dayta lukuunottamatta levy on tehty Uudessa-Seelannissa, ja siellä se on myös alkujaan julkaistu, eri kannella kuin tässä MusicStackin kautta hankkimassani USA-painoksessa on. Levy voitti siellä Vuoden albumi -palkinnonkin vuonna 1974. Uusiseelantilaispainos on Discogsissa sadan euron arvoinen. Jostain australialaisen ja uusiseelantilaisen musiikin jakeluun keskittyneen Midoztouch-sivuston uumenista taisin alunperin imuroida mp3:t tästä albumista (tai sitten Ausrock Forumsista), ja vaikka tämä ei kuulukaan ihan suosikkilevyihini tästä maailmankolkasta, niin nimikappale on kyllä niin mahtava, että levy piti saada omaksi. Paljoa en ole viitsinyt The Song of Crazy Horsea kuunnella, mutta kyllä tämä menee.

 

Jean-Luc Ponty: Enigmatic Ocean (1977)

Cosmic Messenger (1978)

 

 

Various Artists: Jeanne d'Arc - Johanna palaa (1983)

 

 

Jeff Wayne: Jeff Wayne's Musical Version of The War of the Worlds (1978)

Ostin tämän monta vuotta sitten (joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla vissiin) Myyrmäki-hallin kirpputorilta. Samalla sain selville yhden isän 70-luvulla nauhoittamalla kasetilla olleen kappaleen esittäjän. Tiesin jo lapsena, että kyseisen diskoinstrumentaalin nimi on The Eve of the War, koska tässä aiemmin esittelemäni Hot Stuff -kokoelma sisälsi Justin Haywardin laulaman version siitä, mutta vasta kun pääsin kuulemaan tämän tuplalevyn, sain tietää että sen instrumentaaliversion esittäjä on siis Jeff Wayne.

En olekaan sitten sen jälkeen paljoa kuunnellut tätä tuplaa. Ei siksi, että se olisi huono, ei todellakaan. Jeff Wayne sai aikaiseksi mestariteoksen. Tämä vain on niin uuvuttavan mahtipontinen, pitkä ja raskas eepos, etten jaksa sen parissa. Viisi tähteä taiteellisesta suorituksesta, kaksi tähteä kuunneltavuudesta.

 

Jerry Lee Lewis: Live At the Star-Club Hamburg (1964)

"Jerry Lee Lewis veti mielettömän Hampurin-keikan. Kaveri riehui lavalla kuin mielipuoli. Taustabändin osana oli vain vaisusti säestää pianomiestä, joka jo kahden biisin jälkeen sai yleisönsä niin hurmokseen, että itsekin lopulta häkeltyi toistuvista "Jerry Lee" -huudoista". Näin minä Kvaakissa tästä 1001 albums -listalle valitusta levystä. Jerry Lee Lewisilta olen kuunnellut lähes koko tuotannon, mutta hänen diskografiansa on niin suunnaton ja epätasainen, ja hänen musiikkinsa isoina annoksina kuunneltuna vähän liikaa sitä yhtä ja samaa, että toistaiseksi tämä on saanut jäädä ainoaksi hankkimakseni levyksi. CD-R-levyille poltettuna löytyy kyllä lisää kerättyä tavaraa tuntitolkulla, mutta ei sitä tule kuunneltua.

 

 

Jerry Sultsina: Viimeinen mies (1981)

Nykyajan nymfomaani / Guazapa (1982)

FinnArctic-esittely:

"Jerry Sultsina & Karelian Piirakat had their home in Joensuu, another small town. They introduced themselves in 1980 with a single for Selecta Records, "Viekas vilppi / Twistaten sotaan", which failed to attract any success despite having good ideas and being a promising start.

They cut their only LP "Viimeinen mies" for Johanna in 1981. When the album was about to be released, singer-guitarist-songwriter Jari Hyttinen and drummer Jukka Tervonen split the band and recruited new men: Timo Hyttinen, Sampo Kaste and Ari Ikonen. This was because both were dissatisfied with the band's musicianship and wanted better players. These three new men had played in a group called Hullu Ooppera.

The band gave permission for the album to be released without redoing it, and so "Viimeinen mies" saw the light of day despite it being slightly disappointing.

Jerry Sultsina, who had dropped the "Karelian Pies" part from their name, managed one more single. "Nykyajan nymfomaani / Guazapa" came out in 1982.

The group was constantly accused of sounding like a certain successful new wave/punk band from the same town, Hassisen Kone. Jari Hyttinen had played with Hassisen Kone frontman Ismo Alanko in a band called Sight, and on many occasions after that as well, so mutual influencing was inevitable.

Jari Hyttinen's lyrics are message-heavy. He sings ironical songs about new Messiahs, who exploit instead of save, tough rock stars who refuse to tie their own shoe laces or use toilets, because that would show they're humble and only human. People who are crazy about visiting foreign countries so that they can send postcards to their envying friends saying "Look, I'm here!", and buy souvenirs from poor people.

I myself find "The Last Man" a good rock album, and the final 7" included in this post is more of the same, maybe slightly tighter and more laid-back musically."

 

 

Jet Harris & Tony Meehan: Diamonds and Other Gems - The Complete Decca Singles (2008)

Viime kesänä Pori Jazzin aikana Green Riveristä poimimani kokoelma, jota olin ehtinyt jo himoitakin muutamia vuosia. Ei tarvitse tyytyä enää CD-R-kopioon.

Äidin 1980 nauhoittamalta kasetilta kuulemani "Scarlett O'Hara" oli ensikosketukseni tähän parivaljakkoon, vaikkei äiti ollutkaan saanut esittäjän nimeä raapustetuksi kasettilipukkeeseen. 90-luvun alussa sain selville esittäjät, kun kirjastossa tutkin musiikin hakuteoksia. 1993-1994 Porvoon-opiskeluni aikana radiosta kuulemani ja nauhoittamani "Diamonds"-hitin myötä nimet tulivat vielä vähän tutummiksi.

 

J. Geils Band: Original Album Series (1970 / 1971 / 1972 / 1973 / 1973)

 

 

 

 

 

2.1.2018

Jilted John: True Love Stories (1978)

Silloin kun lainasin pääkaupunkiseudun kirjastoista kaikki punk- ja new wave -kokoelma -CD:t, altistuin myös Jilted Johnille ensimmäistä kertaa. Yhdestä CD:stä löytyi hänen nimikkokappaleensa, ja lievän hämmennyksen ja totuttelun (ja Soundi-lehden LP-arvostelun lukemisen) jälkeen päätin, että pitääpä tutustua paremmin. Älppäri löytyi sitten Espoontorin Poppa Joe -divarista.

Graham Fellows oli vasta 19-vuotias näyttelijäopiskelija kun tämä hänen kuningasideansa keräsi suurta suosiota. Jilted John on aivan tavallinen teinipoika, ihastumisten, pettymysten, harrastusten (kuten hiirten kasvattamisen), pikku palkkahommien, finnien, epäonnistumisten ja onnistumisten ristipaineissa. True Love Stories kertoo hänen tarinansa, ja miten hän joutuu tylysti tyttöjen hylkäämäksi kerta toisensa jälkeen. Erityisesti muuan Gordon, joka vie Johnilta tämän tyttökaverin Julien, saa osakseen pilkkaa: "Gordon is a moron!", hoetaan tuossa Jilted John -kappaleessa moneen kertaan.

Martin Zeron tuotanto on varsin omalaatuinen. Kaikenlaista tavaraa ladotaan päällekkäin ja kaikki on miksattu pintaan, jolloin lopputuloksesta on tullut vähän sotkuinen. Sitä miettii, olisiko levystä tullut parempi pelkistetymmällä tuotannolla, mutta toisaalta tämä tekee keitoksesta persoonallisen. Fellows itse on LP:stä samaa mieltä, hänkään ei pidä tavasta jolla albumi on tuotettu, ja olisi halunnut sen kuulostavan enemmän punkilta, riisutummalta ja raaemmalta.

Jilted Johnin kaanoniin kuuluu mös nippu ulkopuolisia spinoff-tuotantoja, halusi Fellows sitä tai ei. Nimellä Julie & Gordon laadittiin ensin puolustuspuheenvuoro haukutulle Gordonille: "Gordon's Not a Moron / I'm So Happy to Know You". Kömpelöä DIY-punkkia, jossa tyttö ja poika höpöttävät ja koettavat kuulostaa niin kovilta ja puolustuskannalla olevilta, mutta kuulostavat enemmän idiooteilta kuin vakuuttavilta. Sinkulla on kuitenkin oma naivi charminsa. Seuraavana vuonna tehtiin jatkosingle "J-J-Julie (Yippee Yula) / Gettin' It Together??". Tämä jälkimmäinen single kuulostaa itsevarmemmin ja kokeneemmin tehdyltä, mutta a-puoli kaatuu lievästi ärsyttävään taustalaulukööriin, jonka osuus on ylimitoitettu. B-puoli on silkkaa täytettä, kinataan ja höpötetään yksinkertaisen taustan päälle eikä lopputulos kuulosta miltään.

Lopuksi Graham Fellowsin keikkakaverina - Gordon the Moronin hahmossa - toiminut Bernard Kelly lauloi levylle vielä kappaleet "Fit For Nothing" ja "Sold on You" vuonna 1979. Tämä sinkku on vielä ihmeellisempi kuin Julie & Gordon -kollaboraatiot. A-puolella Gordon vetää jumppatuntia lihaville ihmisille, b-puolella laulaa ylistystä jollekulle ihanalle naiselle. Jilted Johnin keikoilla Gordonia esittäneen ja tanssinumeroita vetäneen Kellyn ääni on niin mitäänsanomattoman persoonaton, että siihen on vaikea kiinnittää mitään huomiota. Ehkä juuri siksi hän turvautuu kaikenlaisiin temppuihin: hän kuiskaa, antaa vähän väliä miksaajan hidastaa tai nopeuttaa ääntään, muuntaa ääntään erilaiseksi ja hoitaa varmaan vielä falsettitaustalaulutkin saadakseen laulusuorituksensa edes vähän mieleenpainuvammaksi.

Graham Fellowsista on tullut sittemmin kohtalaisen uran tehnyt laulaja-näyttelijä. Wikipedia-artikkelista voi itse lukea tarkemmin.

 

Jimi Sumén: Screenplay (1980)

Between Orient and Accidents (1981)

FinnArcticista:

"Jimi Sumen, despite being a pioneer in the new romantic field here in Finland, has never seen his records released on CD, which is a shame.

He was only 18 when he competed in the national rock contest in Kulttuuritalo in early 1977. Jimi Sumen & Dreams put on an unforgettable show. They were the last act to perform in a contest full of apparently rather boring bands. Sumen literally woke the audience up by playing four Jimi Hendrix songs, playing his guitar exactly like Hendrix did and even burned his guitar on stage just like his idol used to do. He shared the victory with Sukellusvene merely because the jury, especially the jazz fans, sensed that giving the victory slot to a plagiarist might give the false impression to budding musicians that merely copying others will get you a long way.

Late 1977 Hendrix influences were mostly gone, and Sumen had a short Ted Nugent phase before, after many attempts to get something worthwhile done in recording studios, his first album "Key West" was finally released on Love Records in 1978. The album was regarded as rather tame, but watered-down or not, there's still enough energy on the a-side to satisfy any rock'n'roll fan. The b-side contains more boogie-type material, with less guitar and more bass - except for one song which is pure punk rock!

Sumen then jumped headlong into the budding new romantic movement and did two synth-heavy albums for Dig It: "Screenplay" (1980) and "Between Orient and Accidents" (1981). This time he was accused of being a Bowie copyist, listen for yourselves if this is deserved or not. At least he does a Bowie cover on "Orient".

The video for "(No More) Home Movies" was one of the first real Finnish music videos.

Sumen joined Brit band Classix Nouveaux in 1982 and played on their last album "Secret" (1983). Later he's worked as producer. In 1993 he released an album called "Paintbrush, Rock Penstemon", which I've never even heard of."

 

 

En ole ikinä nähnyt Key West -LP:tä muualla kuin kirjastossa, sääli. Screenplay minulla on kirjastopoistokappaleena. Joskus 2008 tai 2009 Sellon kirjasto Leppävaarassa luopui kaikista vinyyleistään, ja pisti osan poistomyyntiin kahden euron kappalehinnalla, osan taas myivät Tikkurilan kirjastoon. Ostin ison pinon niitä suomalaisia vinyylejä mitä myivät: Eve, Neumann, Alivaltiosihteeri, Malvina Reynolds, Liisa Tavi, Eero & Jussi & The Boys... ja tämä Screenplay, muiden muassa.

Olen kuullut Paintbrush, Rock Penstemon -albumin. Esittäjäksi olisi pitänyt pistää Edward Vesala Sound and Fury, Suménin nimi lienee kannessa markkinointiteknisistä / kaupallisista syistä. Jimi soittaa sentään kitaraa tällä Vesalamaisella taidejazzlevyllä josta en voi sanoa pitäneeni, mutta en nyt ihan inhonnutkaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Jim Keays: The Boy From the Stars (1974)

Skottilaissyntyinen Jim Keays vaikutti menestyksekkäässä australialaisessa progebändissä The Master's Apprentices, mutta kun 1972 tuli soolouran vuoro, hän päättikin tehdä avaruus-glamrokkia. The Boy From the Stars oli kunnianhimoinen projekti, joka manifestoitui Keaysin mielessä sen jälkeen kun hän oli täyttänyt päänsä astrologialla, tarot-huuhaalla, alkemialla, UFOilla, homeopatialla, itäisillä ja länsimaisilla uskonnoilla, tieteellä, filosofialla, fysiikalla, lääketieteellä, politiikalla ja ties millä muulla, yrityksessään ymmärtää jotain siitä mihin tuhoon maailma oli syöksymässä ja mitä pitäisi tehdä sen pelastamiseksi. Se oli sitä 70-lukua ja hippimeininkiä.

Tämä levy kertoo tarinan siitä, kun Tähtien Poika saapuu jostain kaukaa avaruudesta varoittamaan ihmiskuntaa uhkaavasta tuhosta. Keays suunnitteli koko homman levyn kantta ja muita yksityiskohtia myöten, apunaan parhaat saatavilla olleet muusikot. Levyn tekeminen nieli kaksi vuotta aikaa ja suunnattoman summan rahaa, mutta Keays pitää edelleen lopputulosta kaiken vaivan arvoisena. Levy - joka taisi olla yksi ensimmäisistä australialaisista teema-albumeista - ja siitä lohkaistut kaksi singleä ylsivät hittilistoille. Tosin projektin luonteen vuoksi se ei ollut paras mahdollinen levy esitettäväksi livenä konserteissa. Kolme konserttiesitystä tehtiin (niistäkin yhtä jouduttiin typistämään huonojen sääolosuhteiden ja muiden, kalliiden, esiintyjien vuoksi, ja siitä tuli kertakaikkinen floppi), enempään ei ollut taloudellisia resursseja.

Vuosien myötä The Boy From the Stars keräsi yhä lisää mainetta ja innokkaita keräilijöitä, joten CD-versio bonusraitoineen oli tervetullut. Yritin tilata tämän CD:n joltain nettisivulta jo toukokuussa 2008, mutta levyä ei koskaan pistetty postiin. Onneksi olin mukana Ausrock Forumsissa, joku siellä sattumoisin uploadasi mp3:t nettiin vielä saman kuun lopulla, ja sain tehdyksi itselleni edes CD-R-kopion. Joulukuussa 2010 sain vihdoin CD:n itselleni MusicStackin kautta tilaamalla.

Jim Keays odotti vuoteen 1983 ennen kuin teki seuraavan soololevynsä. Red on the Meter on Boy From the Starsia paljon maanläheisempää, lievästi new wave -vaikutteista poprockia. Minulla on siitä mp3:t kovalevyllä, ei mikään loistava levy mutta ihan mukava, kyllä sitä on tullut kuunneltua silloin tällöin.

 

Jimmy Castor Bunch: It's Just Begun (1972)

E-Man Groovin' (1976)

Maximum Stimulation (1977)

Sitä, että niin monesta 70-luvun amerikkalaisesta soul- ja rock-levystä löytyy Suomesta yllinkyllin kappaleita, on kiittäminen tuonaikaisia suomalaisia levyjobbareita. He kiersivät USA:n levykauppoja ja tyhjensivät cutout-alelaarit kaikesta kiinnostavasta ja toivat saaliit suomalaisiin levykauppoihin. Monet - esimerkiksi harrastelijabändien jäsenet - kuulemma kolusivat määrätietoisesti suomalaisten levykauppojen alelaareja ja ostelivat muutamalla markalla kaikkea outoa mistä eivät olleet kuulleetkaan - ja saivat runsaasti vaikutteita omaan musiikkiinsa. Jimmy Castor Bunchin funk/soul -mestariteos It's Just Begun on varmasti yksi tätä kautta Suomeen isoina määrinä päätynyt levy.

Siitä on vaikea väitellä, etteikö It's Just Begun olisi ollut Jimmy Castorin paras suoritus. Tämä on se vahvin albumi hänen äärimmäisen epätasaisessa tuotannossaan. Vaikka Castor nyt vähän lipsuukin tekemällä oman version kappaleesta I Promise to Remember, jonka oli kirjoittanut Frankie Lymon & The Teenagersille vuonna 1956. Saa hän sen anteeksi, kun albumi muuten on silkkaa asiaa.

Kuitenkin löydän paljon hyvää myös noista kahdesta muusta LP:stä. 1976 elettiin jo diskon aikaa, mutta E-Man Groovin' on hyvää ja tuoreenkuuloista diskoa. Space Age kimaltelee mieleenpainuvien koukkujensa voimin, Dracula on hauska novelty-pala, ja Everything Is Beautiful to Me päättyy vitsikkäästi. Lopussa lipsutaan aika ikävästi. Super Love ei innosta. I Don't Want to Lose You esittelee Castorin helmasynnin: se on kauheaa siirappihempeilyä falsettikiekumisineen. Castorilla oli valitettavasti myös tätä viihdemaakarin vikaa, mutta hän ei ole edes Barry Manilow'n tasoa tällä osastolla. Instrumentaaliversio Draculasta maistuu täytteeltä.

Maximum Stimulationillakin on hetkensä, kuten Punk In Finland -foorumillakin joku muisteli. E-Man Par-tay on hyvää jatkoa E-Man Groovin' -kappaleelle, Maximum Stimulation on kuin OK jatko-osa Space Agelle, Equal Peoplella on sanomaa, Mind Power sykkii vastustamattomasti. The Return of Leroy on ties kuinka mones kerta, jolloin tämä Leroy -hahmo saa Castorin tuotannossa spottivalon päälleen. Ikävä kyllä tämäkin LP on osittain tärvelty karsealla viihdemoskalla, limbona instrumentaaliversio Manilow'n Mandysta. ÄÄRRRHHH, miksi???

Vuoden 1977 jälkeen Castor upposi taiteelliseen suohon. Luomisvoima ja ideat ehtyivät täysin, eikä mies saanut aikaiseksi oikeastaan muuta kuin Anyway Anywhere Anytime -biisin (1981). Albumeja tuli vielä neljä tai viisi (Remember Yesterday -levystä vuodelta 1981 en tiedä mitään), mutta ne ovat toinen toistaan surkeampia. Materiaalipulassa Castor sortui jopa kierrättämään vanhoja biisejään, kuten 1983 julkaistulla The Return of Leroy -lätyllä joka sisältää kaksi uutta kappaletta ja kolme vanhaa. Miehen usein käyttämä hitinhakutemppu - laulut tunnetuista populaarikulttuurin hirviöhahmoista kuten Godzilla ja Muumio - kaatuivat nokalleen vuonna 1980. Samaten Dimension III vuodelta 1973 - se mitä olen siltä levyltä onnistunut kuulemaan - tuntuu sisältävän lähinnä viihteellisiä covereita pop-hiteistä kuten Whiter Shade of Pale, Helpless ja Bridge Over Troubled Water.

Yksittäisistä biiseistä Bertha Butt Boogie (1974), King Kong (1975) ja A Groove Will Make You Move (1975) ovat hyviä, samoin kuin tuo mainittu Anyway Anywhere Anytime. Muuten ei kannata vaivautua noiden kolmen listaamani albumin ulkopuolelle.

 

Hot Thumbs O'Riley: Wicked Ivory (1972)

Jim Pembroke: Pigworm (1974)

Corporal Cauliflower's Mental Function (1977)

Jim Pembroke Band: Flat Broke (1980)

Jim Pembroke: Party Upstairs (1981)

 

 

 

J.J. Cale: Naturally (1972)

Really (1972)

Okie (1974)

Troubadour (1976)

5 (1979)

Shades (1981)

Grasshopper (1982)

#8 (1984)

Cale-diggailuni alkoi aika tyypillisesti. 1993-1994 opiskellessani Porvoossa, nauhoitin radiosta kasetille Mama Don't -versioinnin, ja se maistui kerrassaan maukkaalta (se on edelleen yksi suosikeistani Calen tuotannossa). Sen ja Soundi-lehtien kaikkien kehuvien arvostelujen vuoksi päätin lainata kaikki vuosien 1972-84 Cale-levyt kirjastoista. Ei heti iskenyt kipinää, mutta varsinkin ajan mittaan alkoi tuntua siltä, että voisin tykätä kunhan kuuntelen levyjä lisää. Otin pikku riskin, lähdin kaupungille ja keräsin kerralla kaikki nämä kahdeksan CD:tä levykaupoista. Aloin nopeasti fanittaa Calea.

 

 

3.1.2018

J. Karjalainen ja Mustat Lasit: J. Karjalainen ja Mustat Lasit (1981)

Yö kun saapuu Helsinkiin (1982)

Tatsum Tisal (1983)

Tunnussävel (1983)

Ensimmäisen levyn kansi kertoo kuinka sitä tulee kuunnella: coolisti mustat lasit silmillä, tuolilla istuen, rentoutuneesti ja hiljentyneesti musiikkiin keskittyen. Tästä kokonaisuudesta en pysty poimimaan suosikkeja, kaikki laulut ovat yhtä ihania ja yhdessä ne muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Vain Brando soitti congarumpuja -laulusta semmoinen nillitys, että James Dean ei voinut filmata 1955 valmistunutta Nuorta kapinallista samaan aikaan kun Brando filmasi 1960 valmistunutta Käärmeennahkatakkia.

Bluesahtavampi Yö kun saapuu Helsinkiin ei yllä esikoisen rinnalle charmikkuudessa, mutta se onkin pykälää "isompi" ja vaihtelevampi levy. Rock'n'roll tänään -kappaleen intro on hieno, ja ovathan tässä Ankkurinappi ja Sankarit.

Tatsum Tisal on näistä kuitenkin suosikkini, parasta Suomi-soulia. Neljä ensimmäistä kappaletta varsinkin. Fiilis kulminoituu Sinisten tähtien alla -biisissä, vaikka tökeröt kaikuefektit loppupuolella ovat jo vähän liikaa. Ehkei olisi kannattanut päästää bändiä sekoilemaan miksauspöydän kanssa.

Livelevy Tunnussävel harvoin on se, jonka pistän soimaan kun haluan kuunnella J. Karjalaista. Ei siinä mitään varsinaista vikaa ole, ei vain oikein kiinnosta kuunnella sitä. Ehkä pääsyyt ovat, etten kauheasti välitä livelevyistä, ja että pari tylsää studiobiisiä keskellä albumia rikkoo kokonaisuutta.

 

 

4.1.2018

Joe Davidow: Continuity (1979)

Kuulostaa todella oudolta, kun Davidow on hidastanut omaa lauluraitaansa. Tuo matala moukuaminen huvittaa. Lisäksi albumi on 34- ja puoliminuuttisena pikkuisen lyhyt, kun tarjolla on näin fantastista taidetta. Muuten ei mitään valittamista.

 

Joe Meek: I Hear a New World (1960)

Aukitaitettava paperi joka löytyy tämän digipakin sisältä kertoo Joe Meekin ja tämän julkaisematta jääneen mestariteoksen tarinan. Meek oli nero, ja tämän 1960 äänitetyn avaruuspsykedeelisen, varhaisavantgardistisen albumin sisältä löytyvät soundit totta vieköön todistavat sen. Meek kuuli toisen maailman siellä jossain kaukana, ja onnistui vangitsemaan sen alkeellisessa pikku kotistudiossaan käyttämällä apunaan aivan tavallisia joka kodin välineitä.

CD:llä on bonuksena vielä hieman yli puoli tuntia kestävä monologi, jossa Meek kertoo mm. äänitys- ja tuottamistekniikastaan. Korvaamatonta tietoa niille, jotka jaksavat kuunnella.



 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55