Joe Walsh: Barnstorm (1972)

The Smoker You Drink, the Player You Get (1973)

So What (1975)

But Seriously, Folks... (1978)

There Goes the Neighborhood (1981)

Joe Walshin löytäminen ajoittuu aikaan, jolloin isän vuonna 1977 nauhoittamalla kasetilla ollut Fleetwood Macin The Green Manalishi oli vielä tunnistamaton kappale, ja yritin tunnistaa sen lainaamalla kirjastoista levyjä sekalaisilta 70-luvun rokkareilta siinä toivossa, että löytäisin edes sitä samaa soundia. Lainasin Tikkurilan kirjastosta Joe Walshin But Seriously, Folks -LP:n, ja vaikkei edes lämmennyt, niin minä kyllä lämpenin Walshille. Indian Summer ja varsinkin Theme From Boat Weirdos ja Life's Been Good olivat ihania biisejä. Lainasin Pasilan kirjastosta vielä The Smoker You Drink -CD:n, ja kun sekin oli loistava levy, päätin kerätä Walshin levyjä. Nuo viisi levyä olivat yhden divarikierroksen saldo.

Barnstorm on minulle Walshin mestariteos. Tällä levyllä on aivan oma tunnelmansa, jota kansi kuvaa hyvin. Autio erämaa, sääolosuhteiden piinaama lato, kaikkialla lohdutonta yksinäisyyttä. Sitä fiilistä on musiikissakin. Kummallakin levypuolella on oma kohokohtansa. Ykköspuolella se on välillä hivelevän, surumielisen kaunis, välillä jylhä instrumentaali Giant Bohemoth, johon olen rakastunut aivan täysillä. Kakkospuolella on räjähtävä rock-eepos Turn to Stone. Pidän paljon myös biiseistä Here We Go, One and One ja Mother Says. Muut raidat täyttävät albumin oivasti.

The Smoker You Drink... tarjoaa enemmän hittejä. Rocky Mountain Way esitteli maailmalle voice boxin. Book Ends on tummanpuhuva, muttei uhkaavuuteen asti. Midnight Moodies on pikkunätti instrumentaali. Happy Ways on rentoa calypsoa. Meadowsin aloittaa Walshin lyhyt hulluuskohtaus, minkä jälkeen kuullaan hyvä, mieleenpainuva sävellys. Dreams on melankolinen, rauhallinen instrumentaali. Days Gone By'n huiluintro tuo minulle jostain syystä mieleen Wigwamin.

So What on jäänyt minulla enemmän paitsioon. Se ei vain tunnu niin vahvalta levyltä kuin ympäröivät soolot, mutta onhan siinä sentään hauska All Night Laundry Mat Blues ja uusi (heikompi) versio Turn to Stonesta.

But Seriously, Folks -levyllä laiskanlötkö west coast -meininki hiipii uhkaavasti esiin, juuri se mitä There Goes the Neighborhood on pullollaan. Mutta Theme From Boat Weirdos on minulle aivan yhtä sykähdyttävän kaunis kohokohta kuin Giant Bohemoth Barnstormilla. Life's Been Good on jokseenkin täydellinen kahdeksan (tai yhdeksän) -minuuttinen. Siinä on kaikki kohdallaan - tai ainakin melkein, sillä sanoituksessa Walsh paistattelee kyllä hieman omahyväisesti omassa menestyksessään ("I got a mansion, forget the price / ain't never been there, they tell me it's nice"). Indian Summer on myös ihana, ja At the Station pistää vähän vauhtia muuten hyvin rentoon kokonaisuuteen.

There Goes the Neighborhood tuli kuunneltua nyt kolmatta kertaa, enkä vieläkään löydä siitä mitään tarttumapintaa. Pään läpi jälkiä jättämättä suhahtavaa, mitätöntä aikuisrokkia. Harvoja oikeita hutiostoksiani - ehkä ainoa, jos unohdetaan vahingossa hankitut kaksoiskappaleet muutamasta levystä.

 

Johan Lewis & Korjaa Bois: Jätenauhaa... eli rakkautta koko kansalle (1977)

Viettäessäni sivarielämää Taalintehtaalla tein toki muutakin kuin vain siivosin sairaalaa, syötin potilaita ja kuuntelin Meriradiota. Kävin silloin tällöin paikallisessa kirjastossa, luin siellä Joakim Pirisen Sokeri-Sakarin ruotsinkielisenä eli Socker-Conny -albumin, ja kuuntelin joitakin vinyylilevyjä.

Johan Lewis & Korjaa Bois oli ennestään tuttu Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjasta sekä kasetille nauhoittamastani Hardis-kappaleesta, joka oli soinut 90-luvun alussa Radiomafian huumorilevytoivekonsertissa. Taalintehtaan kirjastossa äkkäsin, että heillähän oli Jätenauhaa vinyylihyllyssä, joten pyysin virkailijaa laittamaan sen pyörimään. Levy oli melkoisen hämmentävä, enkä ihan sulattanut sitä ensikuuntelulla. Ajattelin kuitenkin, että jos Maailman ihanin juttu ja Karjala soisivat joskus radiossa, niin ne kyllä kelpaisivat nauhalle.

No, koitti vuosi 1996 ja levy tuli ulos CD:nä edesmenneen Matti Pellonpään muistoa kunnioittaen. Ostin samantien. Pian sen jälkeen kuulinkin Karjala-biisin radiossa, Alivaltiosihteerissä.

Onhan tämä hyvin nopeasti puhki kuluvaa "huumori"musaa, jos nyt naurattaa edes ensikuuntelulla. Mutta minähän tunnen usein outoa rakkautta kaikenlaisia outoja levyjä kohtaan. Jännintä tässä on biisijärjestys: joka toinen raita on balladi, joka toinen rokkia.

 

5.1.2018

John Handy: Hard Work (1976)

Vuodenvaihteen 1984 - 1985 tienoilla äänitin mainion kasetin lähinnä Ripatin juontamista Ocsid-ohjelmista. Hetkinen... siinä oli ainakin Grandmaster Flashin The Adventures of Grandmaster Flash on the Wheels of Steel, General Njassan I'm Young, Beautiful and Natural, Whamin Everything She Wants, Band Aidin Do They Know It's Christmas ja David Johansenin The King of Babylon ykköspuolella. Kakkospuolella oli sitten John Handyn Hard Work, M.S.M.:n Roboto Synphonie, Fox the Foxin I.C. Eyes, Rickey and the Frogin Funky Street, Dingon Nimeni on Dingo, Gary Low'n La colegiala ja Rebbie Jacksonin Centipede, ja niiden jälkeen vielä jotain sekalaista muista radio-ohjelmista.

Kovaa kamaa.

Eli ensituttavuuteni John Handyn kanssa tapahtui jo vuoden 1985 alussa Tapani Ripatin ansiosta. Tykkäsin Hard Workista kovasti, ja kun kasetti / nauhoitus ajan myötä hävisi, tuo kappale oli pitkään toivelistallani. Joskus 90-luvun lopulla tai 00-luvun alussa LP löytyi Tavastialla pidetyillä levymessuilla. Olin niin riemuissani. Nykyinen kappaleeni levystä on kuitenkin eri, Digeliuksesta ostettu.

Young Enough to Dream on myös kiva, mutta muuten Handyn levy ei ole ihan parasta. Kaksi hienoa biisiä riittää kuitenkin syyksi tämän omistamiseen. Handyn muuhun tuotantoon on ollut kiinnostavaa perehtyä, mutta ei se ole antanut kovin paljoa. Mies antautui kaupallisuuden peikolle Hard Workin jälkeen ja teki tyhjäntyhmiä levyjä.

 

John Kongos: Kongos (1971)

Higher Than God's Hat / Would You Follow Me (1973)

Ride the Lightning / I Won't Ask You Whee You've Been (1975)

I No. 7 (Only Wants to Get to Heaven) / Slow Talkin' Boy (1976)

Cats Eyes (Theme From the TVS Series 'Cats Eyes') / Cats Eyes (Vocal By Louise Burton) (1985)

Etelä-Afrikassa syntynyt John Kongos aloitti uransa yhtyeessä nimeltä Johnny (Kongos) and The G-Men, joka oli tyypillinen paikallista suosiota nauttinut, garage-rokkia ja beat-musaa tehnyt cover-bändi. Kongos muutti Englantiin 60-luvun loppupuolella ja teki LP:llisen softia hippipoppia, Confusions About a Goldfish (1969). Hänellä oli myös pari lyhytaikaista psykedeliabändiä, The Floribunda Rose (1967) ja Scrugg (1968), joiden harvoja levytyksiä löytää Nuggets-tyyppisistä kokoelmista.

Kongosin todellisen läpimurron toivat brittilistan neljännelle sijalle kivunneet singlet "He's Gonna Step on You Again" ja "Tokoloshe Man", jotka ovat molemmat samantyylisiä, isosti runsailla yksityiskohdilla tuotettuja, tribaalirytmisiä, vaikuttavia rock-biisejä. Molemmat sisältyivät Kongosin toiselle sooloalbumille Kongos (1971). Tällä levyllä myös isohko Jubilee Cloud ja mahtipontisesti paisutteleva balladi Gold tekivät minuun vaikutuksen, mutta keskellä oleva pitkä putki tasaisempia kappaleita on minulle vain keskitasoa parempaa poprockia. Uskonnolliset vivahteetkin häiritsevät hieman.

Juuri He's Gonna Step on You Again tutustutti minut Kongosiin, kun se löytyi yhdeltä Rhino Recordsin julkaisemalta Super Hits of the 70's - Have a Nice Day -sarjan kokoelma-CD:ltä, jonka lainasin Tikkurilan kirjastosta. Poimin LP:n mukaani, kun huomasin sen Hippie Shake Recordsissa.

Kongosin levytystuotanto tuon toisen sooloalbumin jälkeen jäi satunnaiseksi ja vähäiseksi. Mies on keskittynyt tuottamiseen, tv-sarjatunnareihin ja laulujen kirjoittamiseen muille artisteille.

Kakkossoolon jälkeen tehty single "Great White Lady" (1972) oli vielä mukavasti rokkaava ja "Higher Than God's Hat" on sekin pirteä. "Ride the Lightning" kuulostaa kuitenkin minun korviini vähän liikaa kreikkalaiselta Abbalta helisevine kitaroineen, ja b-puolen balladi menee tylsäksi lässyilyksi saksofoneineen. I No. 7 on pikkuisen hölmö laulu, joka pistää jo epäilemään Kongosin hittivainua, ja se pakollinen b-puolen balladi, "Slow Talkin' Boy", menisi läpi ehkä korkeintaan Välimeren maissa harppuineen ja syntetisaattoreineen. Kiinnostavan erikoinen sinkku kuitenkin, joskaan ei tarpeeksi erikoinen ollakseen oikea kuriositeetti tai camp-arvoinen. 1981 ilmestyi ainoastaan Italiassa new wave -diskosingle "I'm Dreaming", josta Discogsissa maksetaan monta kymppiä. Säästäkää rahanne, ainakin a-puoli on kummallinen ja vähän sotkuiseksikin menevä möhkäle.

Cats Eyes -tv-sarjan tunnari on melko sähäkkä syntetisaattorirevittely. Louise Burtonin voimakas tulkinta b-puolella antaa sävellykselle vielä uuden ilmeen ja ulottuvuuden.

 

John Lodge: Natural Avenue (1977)

Street Café / Threw It All Away (1980)

Vaikka pidän vinyyliä ja CD:tä tasa-arvoisina formaatteina, on levyjä jotka kerään mieluummin vinyylinä, ja levyjä jotka kerään mieluummin CD:nä. Peruskaman, bulkin, jonka löytää helposti CD:näkin, kerään mielelläni sillä kompaktimmalla formaatilla. Keräilylevyt haluan usein vinyylinä, elleivät maksa älyttömästi eikä CD:tä ole heti saatavilla. Poikkeuksia on kuitenkin kumpaankin suuntaan.

Moody Blues -miesten 70-luvun soololevyt piti ehdottomasti saada vinyylinä. Kokoelma on hienomman näköinen vinyyliformaatissa, kun levyillä on tyylikkäät avattavat kannetkin. Tosin soololevyjen nippu on kokonaisuutena parempi katsella kuin kuunnella, ja vaakakupissa vähiten painaa kyllä tämä basisti Lodgen soolo. Mies yksinkertaisesti mokasi tämän levyn. Moodies-levyille Lodge sai aika paljon hienoja biisejä, mutta Natural Avenuella... no, Children of Rock'n'Roll, Summer Breeze ja nimikappale ovat vahvimpia, ja silloin kun kokosin 90-minuuttiselle kasetille soololevyjen parhaat palat, nuo kolme pääsivät mukaan. Mutta niitäkään en enää jaksa, niiden vähäkin viehätysvoima on tyrehtynyt.

Street Café -sinkku on paria pykälää parempi kuin albumi. Se nyt ei tarkoita paljoa, mutta semmoinen ihan kiva keskitasoinen pikkulevy tämä on, ja kyllä se tällaiselle keräilyarvoltaan vähäiselle (kuusi puntaa MusicStackissa) mutta keräilymielessä kiinnostavalle singlelle riittää. Kannet on sitäpaitsi suunnitellut Alwyn Clayden!

 

Johnny: Johnny (1966)

Siis eipä huolta / Salainen hymy (1967)

Johnny (1970)

Polttopiste (1970)

Kotidisco (1972)

Jonglööri (1973)

FinnArctic-esittely (se osa siitä jonka vielä pystyin löytämään):

Eljon "Johnny" Liebkind (b. 22.9.1945) was one of the most popular Finnish pop singers in the 1960's.

He started his career as drummer for Shadows-type guitar band The Sounds. Their still best-known recording is the smash hit "Emma", which single-handedly started the instrumental guitar rock'n'roll - affectionately called rautalanka - craze in Finland in 1963. Following Scandia's suggestion Johnny became a solo singer the same year, debuting with the hit song "Hymyhuulet", a cover of Cliff Richard's "Lucky Lips" The success encouraged Johnny to turn himself into a full-time singing artist.

Johnny toured around the country for the rest of the decade and recorded numerous singles, many of which were covers. "Rehtorin luiseva Salli" ("Long Tall Sally"), "Kotihipat" ("Jailhouse Rock"), "Tutti Frutti", "Rakastuin sinuun liian helposti" ("I Could Easily Fall in Love With You"), "Tunti vain" ("Concrete and Clay"), "Öisin vain valvon" ("Tossing and Turning"), "Melkein" ("Daydream"), "Pillipiipari" ("Pied Piper"), "Kahden sateessa" (The Lovin' Spoonful's "You and Me and Rain on the Roof") and "Teet mulle hyvää" ("Sugar Sugar") are some of his recordings with British or American origins. None of Johnny's singles sold gold, however, but that wasn't very common in those days.

In 1970 Johnny's popularity had waned somewhat, so he cut down on touring and publicity and began studying economics. His biggest seller came the same year, with the single "Ihana aamu" (Wonderful Morning), originally a Hungarian song.

From the beginning of the seventies Johnny cut a short string of LP's, although he wasn't really an album artist. "Polttopiste" (1970), "Kotidisco" (1972) and "Jonglöörit" (1973) were, like his earlier material, mainly assembled from foreign songs considered suitable for him to record and are thus rather patchy.

Although Johnny also wrote a few songs himself. He had already penned "Kaipaan sua" and "Hei tytöt" for The Sounds, for himself he wrote "I Have Found a Friend", "What Do You Want", "Salainen hymy", "Kyllä se iloksi muuttuu" and "Tanssin koko yön".

"Polttopiste" contains one particularly interesting song: "Kesäyö (Kesäillan valssi)", is Johnny's version of "Kesäillan valssi" (Waltz of the Summer Evening) composed by Oskar Merikanto (1868-1924). Since 1904 it has been one of the most oft-recorded Finnish compositions.

"Kotidisco" is my own favourite of Johnny's final albums. Tunes like "Little Green Apples", "Is This the Way to Amarillo", "Funny Funny", "Che sara", "Feliz Navidad", and Christie's "Man of Many Faces" make a pleasant old-fashioned pop LP. "Piiri pyörii" (literally "The Circle Rotates", figuratively "That's the Way Things Go Around Here") is fun and indeed sounds like a wildly spinning carousel or a roundabout.

"Jonglööri" contains slightly rockier material like David Bowie's "Life on Mars", Paul McCartney's "Hi Hi Hi" and Wild Angels' only hit "Clap Your Hands and Stamp Your Feet". Jim Croce's "Don't Mess Around With Jim" is another interesting choice, and even the oldie ballad hit "The End of the World" received a surprisingly fast and energetic arrangement. It wasn't really a good idea to mould Johnny into a "jytä" rock singer, so the LP is his weakest despite a few good songs that really work for him.

The copy I have of "Jonglööri" is in a truly peculiar shape. The first four songs have been played almost to death, and the surface noise almost outweighs the music. When the fifth song ("Tanssin koko yön", for which Johnny wrote the music) begins, the surface noise vanishes almost completely. Midway through the sixth and last song on side A, the noise returns but doesn't become very prominent. Side B has some mild surface noise throughout. I guess it shows what the previous owner thought of the LP. The removal of most of the surface noise ruined the sound of the first four songs pretty badly, but at least I could pick the fourth song - "Ihanaa elämää" - from a CD. Sorry about the sound quality on the first three songs.

 

 

Olen jo kertonut vuosien takaisesta "The Revolutionary Decades" -projektistani, eli lainasin kirjastoista hirveät määrät 50- ja 60-luvun poppia sisältäviä CD:itä ja kopioin niistä haluamani biisit, mm. ne, jotka olivat mukana kokoelmaälppäreillä, joita Soundi-lehdissä arvosteltiin vuosina 1975-1982. Sitten poltin 50 CD-R:ää. No, tämä touhu ei rajoittunut vain ulkomaisiin oldies-hitteihin ja harvinaisuuksiin, vaan keräsin myös kaiken mahdollisen 60-luvun Suomi-rockin ja -popin, ja poltin sarjan CD-R:iä otsikolla "Suomirockin etsikkovuodet". Tähän sarjaan sisältyi myös iso läjä Johnnyn biisejä. Ja tämä tapahtui ennen FinnArcticia. Ensimmäinen FinnArctic-postaukseni joulukuussa 2007 oli valikoitu kokoelma parhaita Suomirockin etsikkovuodet -CD-R:ien biisejä. Tuntui hyvältä idealta aloittaa musiikinjakelu netissä ihan suomalaisen popin alkuvuosien parhaimmistolla, ja edetä siitä sitten ajassa eteenpäin 70-luvulle.

Kunnollinen tutustuminen Johnnyn tuotantoon tapahtui siis tämän Suomirockin etsikkovuodet -projektin aikana. Pitihän Johnnyn levyjä sitten myöhemmin ruveta oikein keräämään. Polttopiste ja Jonglööri löytyivät sinä aikana kun puuhasin vielä FinnArcticin parissa. Vuoden 1970 nimikkolevy, Siis eipä huolta -sinkku ja Kotidisco-LP löytyivät myöhemmin, ja vuoden 1966 nimikko-LP:n tarjosi Rolling Records huhtikuussa 2016.

Ehkä vähän häpeän sitä, että olen Johnny-fani. Joku ehkä saattaa ihmetellä, miksen pidä esim. Dannysta, mikä hänessä on vikana? Danny on kylmä ja kova bisnesmies, Johnnylla on sympaattisempi imago. Omaa Johnny-suosikkibiisiäni minun on vähän vaikea nimetä. Ajattelin kerran, että Kissankellojen aikaan on se kaikkein sykähdyttävin kappale, mutta enää en oikein tiedä... onhan se aika imelä.

Vuoden 1966 nimikkolevyn avauskappale Laia ladaia, joka on kreditoitu S.G.A.E.:lle, on itseasiassa Edú Lobon ja Ruy Guerran kirjoittama brasilialaisklassikko Reza. Ennen Johnnya sen levyttivät mm. Elis Regina, Flora Purim ja Luiz Carlos Vinhas vuosina 1964-1965. On Pertsa Reponen sentään lisännyt kappaleeseen johdattelevan puheosuuden.

 

 

Johnny Clegg & Savuka: Third World Child (1987)

Cruel, Crazy, Beautiful World (1989)

One (Hu)'Man One Vote / Vezandlebe (1989)

 

 

Minun levyni ovat Savukan, eivät Julukan tuotantoa, mutta sopiihan tuo Hesarissa 4. helmikuuta 1984 julkaistu pikkujuttu silti esittelemään englantilaissyntyisen Johnny Cleggin, joka muutti Etelä-Afrikkaan ja ryhtyi tekemään kantaaottavaa musiikkia.

Harria minun on kiittäminen. Silloin kun hän oli vielä RateYourMusicissa eikä ollut lähtenyt sieltä ovet paukkuen pois, katsoin (kesäkuussa 2013) hänen profiilisivunsa oikeassa ylänurkassa olevaa maailmankarttaa, jossa oli hänen kuuntelemansa musiikki merkattu asianmukaiseen maailmankolkkaan sinisillä pisteillä. Halusin laajentaa omaa musiikillista maailmaani. Otin kuunteluvinkkejä Harrin musiikillisesta maailmankartasta ja rupesin hakemaan kuultavakseni samoja eteläamerikkalaisia ja afrikkalaisia yhtyeitä ja laulajia joiden levyihin hän oli perehtynyt. Sitä kautta löysin Johnny Clegg and Savukan, jonka levyjä imuroin Soulseekistä. Ihastuin täysin.

Nuo LP:t löysin sitten Digeliuksesta helmikuussa 2014. Divari Kangas taas tarjosi tuon singlen, jonka b-puolta ei ole Cruel Crazy Beautiful World -LP:llä. CD-versiossa se on kyllä bonuksena, mutta mistä Savukan CD:itä muka löytää, ainakaan halvalla. Ovat meinaan hinnoissaan. Julukan tuotantoa en ole kuunnellut (pitäisiköhän joskus), mutta Savukan levyt ovat ihanaa poppia, ja sanoissa on roppakaupalla sanomaa. Shadow Man valitettavasti puuttuu vielä.

 

6.1.2018

Johnny Kidd & The Pirates: The Best of Johnny Kidd & The Pirates (2012)

Johnny Kidd ja Piraatit oli yksi niistä The Revolutionary Decades -projektin aikana tutummaksi tulleista yhtyeistä, joista tuntui että yksi biisi (Shakin' All Over) ei riitä, pitäisi kerätä koko tuotanto. No, ei heidän imagoaan vaisummasta musiikista kovin paljon iloa saa. Kuunteleehan tätä.

Heh, David J. Ruvinin kirjoittama Always and Ever muistuttaa Lucianpäivänä laulettua Santa Lucia -laulua.

 

Johnny Lee Michaels: Lonely Brain (End Title Rock Version) / Martin' Theme (Original Soundtrack) (1986)

Johnny Lee Michaels teki pari ihan OK rock-levyä 80-luvulla, mutta mikään erityislahjakkuus hän ei ollut. Otin tämän singlen mukaan Keltaisesta Jäänsärkijästä viime elokuussa, kun siinä on pari biisiä elokuvasta Valkoinen kääpiö (jota en ole nähnyt). A-puolella ilmeisesti ihan sama versio mahtipontisesta balladista kuin Daydreamer-albumilla. B-puolella surumielisen ja pelottavan dramaattisen välillä liikkuvaa instrumentaalia tunnelmamusiikkia. Vaikuttavaa, ehkä parasta Michaelsia mitä olen kuullut.

 

Johnny Moped: Cycledelic (1978)

Cycledelic (bootleg) (1978)

Little Queenie / Hard Lovin' Man (1978)

Soundi-lehden äärimmäisen hämmentynyt mutta kehuva arvostelu Cycledelicistä sai minut pistämään levyn "pakko kuunnella" -listalleni. Black and Whitesta löytyi heti Little Queenie -single. Lainasin myöhemmin kirjastosta Basically... -kokoelma-CD:n, jolta nauhoitin kasetille ne kappaleet joista pidin. Sen jälkeen ei tarvinnut enää odottaa kauaa ennen kuin Cycledelic oli tarjolla Keltaisessa Jäänsärkijässä kilon painoisena bootleginä. Harmittelin, että vaikka bootlegillä on bonuksena No One ja Something Else, niin Mystery Track puuttuu.

Maaliskuussa 2008 vihdoin päätin, että bootleg ei minulle riitä, pakko hommata MusicStackin kautta hyväkuntoinen originaali. Sillä olikin hintaa, 64,80 dollaria USAsta. Mutta kyllä pidän kauppaa kannattavana. Kunto hyvä ja pahvinen sisäpussi Moped-sukupuineen tallella.

 

John St. Peeters: One Night Stand (1980)

Italialaiset sukujuuret omaava australialainen St Peeters, oikealta nimeltään Johnny Lo Piccolo, teki ensimmäiset singlensä 20-vuotiaana 1976-1977. Esikoisalbumi So Many Ways julkaistiin 1978, ja sisälsi tyhjänpäiväistä teinipoppia. Nimikappale oli kuitenkin hitti, se ylsi 13. sijalle. Kakkoslevy One Night Stand floppasi ja on jäänyt unohdetuksi Australiassa - siitäkin huolimatta, että avauskappale Wonder World oli menestyneen tv:n lastenohjelman Simon Townsend's Wonder World (1979-1986) tunnuskappale.

Wikipedia-artikkeli.

One Night Stand on diskolevy. Ainoa australialainen diskoalbumi, josta pidän. Silloin kun innostuin australialaisesta ja uusiseelantilaisesta musiikista, löysin heti netistä mainion Ausrock-blogin, jota rupesin seuraamaan. Tähän blogiin uploadattiin myös tämä St Peetersin kakkossoolo mp3:sina, ja pidin siitä tarpeeksi polttaakseni CD-R:n siitä. Maaliskuussa 2011 tilasin ja sain LP:n MusicStackin kautta.

Ausrock-blogiin liittyi myös Ausrock Forums -nettifoorumi, jossa toimin 2007-2008. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

John Watts: One More Twist (1982)

Harvoja löytöjäni Malmin kirpputorilta. Fischer-Z -miehen ensimmäinen soololevy on maltillisempi kuin oman yhtyeen aiemmin tekemät levyt. Watts on nyt omillaan, eikä levy kohoa samoihin korkeuksiin, ei pyrkimyksissään eikä laadullisesti. Kuitenkin sympaattinen levy, josta löytää kivaa kuunneltavaa kunhan vain viitsii jäädä sen pariin. Sanoittajana Watts ei ole enää niin suora, laulut vaativat tällä kertaa enemmän pureksimista ennen kuin ymmärtää mitä niillä on haluttu sanoa.

One Voice on se single, selkeästi tarttuvin raita. Watching You on sekin välittömästi mieleen jäävä, joten sen rankkaan kakkoseksi. Muut biisit ovat kohtuullisen hyviä, korkeintaan Involuntary Movement tuntuu täytteeltä.

Sisäpussissa on kuvia Wattsista ja hänen taustamuusikoistaan, rumpali Derek Ballardista ja basisti Dave Purdyesta, ja jostain mistälie sekalaisesta studiolla pyörineestä porukasta. Muutama kuva on selkeästi vanhempi - yllättävää, että imagoltaan neuroottinen falsettilaulaja Watts on ollut joskus itsevarman oloinen, biljardia pelaava rasvaletti.

 

Jo Jo Zep & The Falcons: Don't Waste It (1976)

Whip It Out (1977)

Let's Drip Awhile (1978)

So Young (1978)

Screaming Targets (Australia-painos) (1979)

Screaming Targets (Saksa-painos) (1979)

Hats Off Step Lively (1980)

Step Lively (1981)

Dexterity (1981)

Jo Jo Zep: Cha (Uusi-Seelanti -painos) (1982)

Cha (USA-painos) (1983)

Huh, tällä bändillä on tarina minun elämässäni. Se alkoi jo 1980, kun äiti nauhoitti yhdelle kasetilleen Screaming Targets -albumilta löytyvän biisin Don't Wanna Come Down. Esittäjäksi äiti oli merkannut kasettilipukkeeseen Jo Jo Step. 90-luvun alussa tutkin Pasilan kirjastossa englanninkielisiä musiikin hakuteoksia, ja sain selville bändin nimen oikean kirjoitusasun ja kotimaan. Aivopoimuihini muodostui ehkä lievä kiinnostuskin bändiä kohtaan.

Joskus viime vuosikymmenen puolessavälissä, vähän ennen kuin varsinaisesti kiinnostuin kahdesta valkoisesta läikästä musiikkikartallani, eli Australiasta ja Uudesta-Seelannista, piti yrittää löytää Jo Jo Zepin levyjä. Black and Whitessa oli kaupan saksalaispainos Screaming Targetsista. Se aloitti tämän bändin tuotannon keräämisen. Screaming Targets oli oikein hyvä levy, ja väijyskelin niitä sitten lisää. B&W:n alevinyylilaatikosta bongasin Don't Waste It -LP:n, ja tykkäsin siitäkin täysillä.

Sitten pengoin nettiä, ja löysin sivuston nimeltä Midastouch. Saitti oli näköjään vähän aiemmin hylätty, kaikki aktiviteetti sivustolla näytti olevan loppunut. Sivustolle oli uploadattu hirveät määrät australialaisia 70-luvun levyjä mp3-muodossa. Löysin sieltä Jo Jo Zepin albumit Whip It Out, Let's Drip Awhile ja So Young, ja ilokseni huomasin latauslinkkien olevan vielä toiminnassa. Imuroin musiikin koneelleni, ja poltin sen CD-R-levyille. Selasin sivuston muutakin tarjontaa, mutta en uskaltanut kokeilla niitä täysin tuntemattomia aussibändejä joiden musaa siellä oli tarjolla.

Tämä Midastouch hävitettiin sitten bittiavaruuteen, ja herätettiin uudestaan henkiin nimellä Midoztouch. Tästä sivustostahan olen jo aiemmin maininnut jotain. Oli mp3-puoli, jossa oli tarjolla CD:llä julkaisemattomia aussilevyjä vapaasti imuroitavina, ja foorumipuoli, jota veti nimimerkki Micko (lienee sama Micko, jolla on nykyään tämä YouTube-tili). Foorumipuolta seurasin ahkerasti, sinnekin ilmestyi kaikkea harvinaista josta minulla on edelleen isohko osa tallella. Nykyään Midoztouchiakaan ei enää ole olemassa, Megaupload-latauspalvelun lakkauttaminen ja omistajan Kim Dotcomin pidättäminen merkitsi pitkälti tuhoa Midoztouchille, jonka foorumipuolella oli käytetty pääasiassa Megauploadia latauspalveluna.

Jo Jo Zepin levyjä ei löytynyt divareista enempää, mutta onneksi on MusicStack. Sitä kautta olen kerännyt loput levyt. Minulla oli myös Live!! Loud and Clear -maxi-EP, mutta siinähän on vain viisi suoraan Let's Drip Awhile -livealbumilta poimittua kappaletta, eli ei mitään uniikkia. Myin sen Harrille, joka laittoi sen myyntiin Discogsissa.

Jo Jo Zep & The Falcons aloitti R&B- ja blues-vaikutteista rokkia soittavana pubi- ja pikkuklubibändinä, rentona ja viihdyttävänä pumppuna. Kitaristi-laulunkirjoittaja Ross Wilson päätti vuoden 1975 lopulla tehdä ajankulukseen, ihan vain yhden singlen projektina version Chuck Berryn Run Rudolph Runista. Sopimusteknisistä syistä hän ei voinut itse laulaa levyllä, joten hän pyysi hyvää ystäväänsä Joe Camilleria laulamaan sen sijaan. Camillerin lempinimen Jo Jo Zep (maltalainen väännös Joseph-nimestä) mukaan bändille annettiin nimeksi Jo Jo Zep and His Little Helpers. Singlen promotoimiseksi Camilleri ja mukaan liittynyt basisti John Power muodostivat pysyvämmän bändin Jo Jo Zep and The Falcons. Maltassa syntyneen Camillerin sukujuuret antoivat sysäyksen myös Falcons-liitteelle. Camillerista tuli päävokalisti, vähän vastahakoisesti, sillä hän olisi halunnut muiden, omasta mielestään kyvykkäämpien miesten (kuten The Sports -yhtyeen perustanut Stephen Cummings ja Falconsien kitaristi Wayne Burt) ottavan sen pestin. Kukaan muu ei vain suostunut.

Ironista oli, että koko Jo Jo Zep and The Falcons -yhtye alkoi vuosien kuluessa olla ihmisten mielissä yhtä kuin Joe Camilleri ja hänen taustabändinsä.

Don't Waste It on edelleen klassista aussirokkia. Koko levy on maukas, mutta repäisevä tulkinta Otis Reddingin Securitysta, miellyttävän hyväntuulinen ja heti tarttuva rokki Beating Around the Bush, tyylikkäästi kitaroitu We're All in the Same Boat, basisti John Powerin täydellisellä, raa'alla blues-äänellä raakkuma blues-klassikko That's Alright ja kerrassaan hurmaava tarinalaulu Sweet Little Latin Lover ovat kohokohdat.

Whip It Out on ihan hyvää jatkoa ensilevylle. The Girl Across the Street (Just Turned 18) ja Powerin laulama R&B-rokki Boogie in the Barnyard ovat hauskoja. I Need Your Lovin' menee melkein ärsyttäväksi lopussa, kun bändi ei tahdo millään lopettaa hupia, vaan biisiä senkun jatketaan vaan. Muutenkin LP:llä riittää hyvää menoa.

Melbournessa äänitetty Let's Drip Awhile (Live in Concert) on oiva näyttö bändin livekunnosta. Ei sen enempää kerrottavaa, ei mitään moitittavaa.

Vuonna 1978 tehty seitsemän biisin mini-LP tarjosi ensimmäisen version kappaleesta So Young, jonka mukaan levy myös nimettiin. Falconsit äänittivät vähän myöhemmin toisen version, ja Elvis Costello Attractionseineen pisti nauhalle oman coverinsa, joka löytyy 1987 julkaistulta kokoelmalta Out of Our Idiot. Show Ya Fun on kunnon rokkijyrää, ja John Power laulaa taas blues-klassikon, eli Long Distance Call. Bobby ja Shirley Womackin It's All Over Now vedetään hiukan eri tyylillä kuin rokkibändit yleensä. Camilleri uskalsi ensimmäistä kertaa kokeilla laulunkirjoittamista, Show Ya Fun on kokonaan hänen tekemänsä, ja So Youngilla hän avusti Tony Faehsea ja Jeff Burstinia, bändin kitaristeja.

Screaming Targets merkitsi käännettä Jo Jo Zep & The Falconsille, monessakin mielessä. Camilleri, Faehse ja Burstin vastasivat nyt lähes kaikista biiseistä. Musiikki oli muuttunut poprockiksi, jossa oli välillä reggae-vaikutteita. Albumin avaava pseudo-reggae-komppinen Hit and Run oli yllättäen hitti Australian ulkopuolella, ja se avasi porukalle tien sekä Yhdysvaltoihin että Eurooppaan keikkailemaan. Heinäkuussa 1980 Falconsit toimivat San Franciscossa lämmittelybändinä Journeylle, Black Sabbathille ja Cheap Trickille. Melkoisen epäsopiva yhtälö varsinkin ottaen huomioon uuden, astetta pehmeämmän musiikkityylin. Ausseja heitettiinkin kananmunilla ja muilla esineillä, mikä sai Camillerin tokaisemaan yleisölle: "Ei ihme että vanhempanne hävisivät Vietnamin sodan - ettehän te edes pysty osumaan maaliin!"

Screaming Targets julkaistiin ulkomailla, mutta versio Mickey Juppin kappaleesta You Made a Fool Out of Me poistettiin muunmaalaisista painoksista. Sitä pidettiin selvästikin liian australialaisena didgeridoo-taustoineen, ja liiaksi levyn muusta materiaalista poikkeavana. Tilalle otettiin uusi, nopeampi, lievästi reggae-vaikutteinen versio So Young -biisistä.

Screaming Targetsin jälkeen Jo Jo Zep & The Falconsin musiikillinen linja muuttui minullekin vähän vaikeammaksi digata. Uusi, enemmän kasari-new wave -henkinen poppityyli ei ole saanut minua lämpenemään. Se kuulostaa minusta vähän kolealta, kalsealta.

Seuraavalla albumilla Hats Off Step Lively reggae-vaikutteet korostuivat. Lopputulos on kuunneltava, mutta se aiempi hyvä fiilis, joka teki levyistä niin viihdyttäviä, oli kadonnut. Muualla maailmassa albumi julkaistiin vasta seuraavana vuonna, aivan eri muodossa ja lyhennetyllä nimellä Step Lively. Se oli koottu Hats Off Step Livelyn ja 1981 julkaistun kymmentuumaisen minialbumin Dexterity materiaalista. Mukana oli vielä kaksi uutta biisiä, But It's Alright ja Gimme Little Sign, jotka oli äänitetty Floridassa KC and the Sunshine Bandin keulahahmojen, Rick Finchin ja H.W. Caseyn tuottamina.

Dexterityn äänitykset on tehty suhteellisen pitkällä aikavälillä, kesäkuusta 1980 (Nosey Parker) toukokuuhun 1981 (Flexible ja Please Please Please). Nosey Parker oli kuultu parin singlen b-puolella, Sweet ja Rub Up Push Up muodostivat alkuvuodesta 1981 julkaistun singlen. Kannet ovat oudot, etukannessa ilmeisesti huumeidenkäyttäjä sitoo liinan käsivarteensa voidakseen piikittää itseään, takakannessa seisoo jonossa neljä miestä puvuissa, jotka näyttävät 50-luvun parilla dollarilla tehtyjen scifi-elokuvien näkemykseltä avaruusolioiden asuista. Musiikki on juuri sitä kalseaa konesoundeilla tuotettua new wave -poprockia jolla Falconsit vetivät viimeiset henkäyksensä.

Bändi kierteli edelleen kotimaansa ulkopuolella, mutta he olivat keskellä vilkkainta musiikillisten tyylinmuutosten kautta, ja heistä ei tuntunut mielekkäältä joutua vielä 1981 promotoimaan Screaming Targets -levyä, jonka tyyli ja biisimateriaali oli heille jo mennyttä aikaa. Tämä oli yksi niistä kitkaa aiheuttaneista seikoista, jotka saivat bändin hajoamaan siinä vaiheessa kun olisi ollut aika viimein markkinoida Step Lively -LP:tä Yhdysvalloissa.

Se mikä bändistä oli vielä jäljellä teki 1982 LP:n Cha. Tuottajana oli edelleen Pete Solley, joka oli tuottanut aiemmatkin levyt Screaming Targetsista alkaen. Camilleri ja Burstin apunaan Simon Gyllies bassossa ja Solley koskettimissa (rumpalia ei ole kreditoitu???) teki kumman harhailevan levyn, joka sentään poiki kaksi hittiä Australiassa: Taxi Mary ja Walk On By (kyllä, SE Walk On By). Hiteistä ei ollut kuitenkaan mitään apua Camillerille, joka jäi lopulta yksin ilman bändiä. Cha vaihtelee tyyliä kuulostaen välillä väsyneeltä (Walk On By), välillä hupimielessä tehdyltä diskoilulta (Taxi Mary), välillä puolitiehen jätetyltä kabareemusiikilta (Sherrie), ja välillä miltä tahansa siltä väliltä. Naislaulaja Jane Clifton avustaa useilla raidoilla. Missään vaiheessa lopputulos ei kuitenkaan kuulosta edes Dexterityltä, joten Falcons-sanan tiputtaminen nimestä oli aiheellista.

USA-versiolle poimitut uudet biisit Losing Game, King Kong ja Competition sekä Dexterityltä otettu Flexible eivät tuo mitään lisää kokonaisuuteen.

Camilleri perusti sitten 1984 oman yhtyeen The Black Sorrows, jossa on nähty useita vanhoja Falcons-muusikoita, kuten Jeff Burstin, Wayne Burt ja Gary Young. The Black Sorrows ujutti R&B-pohjaiseen rokkiin vaikutteita reggaesta ja latinomusiikista, ja jatkaa edelleen tänä päivänä.

 

Jokke Seppälä: Move On (1981)

Seppälän diskomusa on vähän liian hidasta tanssittavaksi, mutta ei tämä lievästä korniudestaan huolimatta ole musiikkina hassumpaa. Biisit ovat sentään hyviä ja tarttuvia. Kansi on tökerö - viidessä minuutissa tehty roiskaisu. Kun katsoo tarkkaan etukantta, huomaa oikeassa laidassa palasen jonkun toisen henkilön tukkaa. Alunperin on siis otettu kuva useammasta henkilöstä, mutta toinen tyyppi on leikattu pois etukantta väsättäessä. Pääsi tavallaan mukaan kuitenkin.

Seppälän aiemmat ja myöhemmät albumit kannattaa unohtaa. Move On on ainoa levy jossa on edes vähän yritystä.

 

Jona Lewie: Alias Jona Lewie (1979)

On the Other Hand There's a Fist (albumi) (1978)

You'll Always Find Me in the Kitchen At Parties / Bureaucrats (1979)

Big Shot - Momentarily / I'll Get By in Pittsburgh (1980)

On the Other Hand There's a Fist (kokoelma) (1980)

Louise (We Get It Right) / It Never Will Go Wrong (1981)

Heart Skips Beat (1982)

The Best of Jona Lewie (2002)

1947 Southamptonissa syntynyt britti John Lewis, alias Jona Lewie, aloitti musiikillisen uransa 1968 nuorena sosiologian opiskelijana, joka soitteli pianoa Lontoon jazz- ja bluesklubeissa, tai vain hengaili ympäriinsä. Hän pääsi mukaan Brett Marvin and The Thunderbolts -yhtyeeseen, skiffleä, bluesia ja jug band -musaa sekoittaneeseen hupiyhtyeeseen, jonka levyjä olen jo esitellytkin.

Lewie ei ollut enää mukana kolmannella Thunderbolts-LP:llä Ten Legged Friend. Hänestä oli tullut sooloartisti, joka teki ensimmäisen singlensä "Piggy Back Sue / Papa Don't Go" Sonetille 1974. Eriskummallinen sekoitus cajunia, boogie-pianoa ja lapsikuoroa, joka sai jatkoa muodossa "The Swan / Custer's Last Stand". A-puolella haitaria, handclappia ja bassorumpua, b-puolella pianoa, rummunpaukuttelua ja pulputtavaa syntetisaattoria tarjoava instrumentaali. Ylistyslaulu Euroopalle, Hallelujah Europa, oli tarkoitettu vuoden 1975 Euroviisukarsintoihin, mutta se hylättiin jo kättelyssä. Siitä tuli kuitenkin single vuonna 1976. 1977 julkaistiin vielä yksi Terry Dactyl and The Dinosaurs -nimellä (sehän oli Brett Marvin and The Thunderboltsin salanimi) tehty sinkku "Come Away (Bate o pe) / Cherry Ring", joka jatkoi vuoden 1971 Seaside Shuffle -hitin linjaa hioutuneemmassa muodossa.

Nämä singlet sekä ennenjulkaisematon Rockin' Yobs koottiin Sonetin toimesta kokoelmaksi, jolle jostain syystä annettiin kaksi eri nimeä ja kantta. Gatecrasher on sama levy kuin tämä Alias Jona Lewie. Takakansi mainitsee, että Lewie olisi vuoteen 1969 mennessä äänittänyt United Artistsille albumin nimeltä "Gasolene". Ellei se ole 1969 julkaistu blues-levy I Asked For Water, She Gave Me... Gasoline, jolla sekä Thunderbolts että soolo-Lewie ovat mukana, niin en tiedä mitä levyä tuossa tarkoitetaan. Imperial-levymerkin omistus oli siirtynyt Liberty Recordsin kautta United Artistsille yrityskauppojen myötä, joten todennäköiseltä tuntuu, että tuo on se levy jota tarkoitetaan.

Lewie teki loput levytyksensä aina yhtä ennakkoluulottomalle Stiff Recordsille. Näillä myöhemmillä levyillä syntetisaattorit ottivat hallitsevan aseman, mutta Lewien persoonallisuus säilyi, eikä koskaan voinut olla ihan varma, mitä seuraavalla raidalla kuulisi. Miehen musiikilliset vaikutteet kun olivat moninaiset. Eniten pidän Lewiesta kun hän on joko romanttinen tai hauska, ja harvoin hän mitään muuta olikaan.

Lewie on taas yksi artisti, joka rupesi kiinnostamaan vanhoja Soundeja lukiessani. Stop the Cavalry oli tuttu äidin 1980 nauhoittamalta kasetilta, mutta halusin kuulla lisää. Singlet You'll Always Find Me in the Kitchen At Parties ja Big Shot - Momentarily löytyivät Black and Whitesta kun keräsin brittiläisten punk- ja new wave -sinkkujen parhaimmistoa. Myyrmäki-hallin kirpputorilla joku nuorehko pariskunta kauppasi Heart Skips Beatia ja kokoelmaversiota On the Other Hand There's a Fistista. Alias Jona Lewie -kokoelma taisi olla tarjolla Popparienkelissä. Keltaiselle vinyylille prässätty Fist-albumi löytyi jonkin ajan päästä B&W:stä, ja niin edelleen. Best of -CD täyttää aika hyvin aukot Lewien kovasti singlepainotteisessa diskografiassa.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55