27.7.2017

Taiteilija tarvitsi tarviketäydennystä. Kävin varmaan ensimmäistä kertaa Temperassa ostoksilla - ellen ole unohtanut jotain monen vuoden takaista käyntiä. Piti saada uusia sivellintusseja, ja niitä löytyikin kun myyjältä kysyi. Ostin kuitenkin vain kaksi näin alkuun, katsotaan millaisia ovat käytössä. Ovat ihan erilaisia kuin harmaat ohutvartiset ThinLINE-tussit joita olen tähän mennessä käyttänyt. Nämä ovat mustia ja paksumpivartisia Piloteja, mutta kuitenkin edelleen japanilaista tekoa.

Kävin Keltaisessa Jäänsärkijässä ja ostin sieltä poikkeuksellisesti vinyylisinglejäkin. Olen joskus aiemminkin hommannut Jäänsärkijästä muutaman singlen, mutta yleensä keskittynyt CD:ihin ja älppyihin, kun sinkut ovat niin hankalassa paikassa etteivät ole osuneet edes silmiin. Liikkeessä ollessani päätin kuitenkin hetken mielijohteesta selvittää sinkkujen olinpaikan, ja löytyiväthän ne ihan kysymättäkin. Katsoin vain käytetyt Suomi-seiskat, joita oli kaksi laatikollista, ja löytyihän sitä ostettavaa:

CD:t:
The Tornados: Ridin' the Wind - The Anthology
The Outsiders: Thinking About Today - Their Complete Works
Gary Walker and The Rain: Album No. 1

7":t:
Stalker: Kosketus / Haben sie (Poko Rekords, 1985)
Stalker: Lähtö / Kukkapaita ja puuhelmet (Poko, 1987)
Ragnar Hare: Bit / Små flickor (Beta, 1984)
Tiz: Hymyilevä nukke / Mä haluun tietää (Femme Fatale (Poko), 1983)
Big Saarinen: Lapsisoturit / Langennut enkeli (Kräk, 1986)
Tao Tao: Kuulen taas / Piikkiä perseeseen (Poko, 1987)
Lizards: Valttikortit / Body Building (Poko, 1981)
Juice Leskinen Slam: Kettusen Pekka ja Happosen Marja / (Instrumental) (Johanna, 1981)
Sound Storm Shock: Things After War / Bad Luck Boy (Johanna, 1983)
Maria: Poltettu maa / Sua pelkään (Flamingo, 1986)
Top Rank: I Want You / London (Poko, 1979)

Nuo ensinmainitut ovat varmaan viimeiset 60's-CD:t jotka tuolta toistaiseksi ostan. Olen viime kuukausina Nuggets- ja Rubble Collection -boksien myötä tutustunut vähän kattavammin noihin 60-luvun psykedelia- / garage-bändeihin, ja nimenomaan niihin jotka pääsivät mukaan noille kokoelmille, ja nimenomaan niihin jotka tekivät vähintään yhden albumin. Spotify, allTunes ja YouTube auttoivat minua tässä projektissa. Osa Nuggets- ja Rubble-boksien bändeistä oli toki hyvinkin tuttuja ja tuotantonsa kattavasti kuunneltu, mutta olihan siellä vielä rutosti nimiä joihin en ollut vielä perehtynyt. Puhumattakaan siitä, että ennestään tutuista bändeistäkin jotkut tekivät niin kovia levyjä, että tuntui siltä, että ne pitäisi lopultakin hankkia. Parhaista levyistä koostin toivelistan, ja se kädessäni olen poiminut toukokuun loppupuolelta lähtien Jäänsärkijästä mitä sieltä nyt 60's-CD-puolella löytyi. Gary Walker & The Rain ja The Outsiders ovat CD:t numero 17 ja 18 siltä osastolta, eikä enempää taida sieltä näillä näkymin herua. Toivelistalla on vielä 17 levyä.

The Outsiders oli Hollannista, ja minun kirjoissani se heidän loistava levynsä on kakkosalbumi "C.Q.". Tuossa tupla-CD:ssä on koko tuotanto, ja ajattelin, että menköön, ensimmäinenkin albumi on hyvä. Gary Walker & The Rain oli The Walker Brothers -miehen oma projekti, jonka ainoa albumi julkaistiin vain Japanissa. Olen Walker Brothers -fani, ja tykkäsin kovasti myös tuosta The Rainin albumista kun sen kuuntelin, joten se piti saada. Tosin tämä CD on kyllä tökerösti tehty. Ei minkäänlaista levynumeroa, ei julkaisijatietoja, ja itse jewel case on tehty lötkönpehmeästä muovista. Pääliosa - jossa kansivihko on - heiluu vapaasti, vaikka kotelon pitäisi jämähtää vaakasuoraan asentoon. Aivan selvä bootleg, ja Discogs varmisti, että näin tosiaan on asian laita.

The Tornadosin CD:tä katselin aiemmilla käyntikerroilla, ja nyt päätin sitten napata sen. Olihan Tornadosilla joitakin aivan mahtavia biisejä, vaikka suurin osa tuotannosta ei niin nappaa. Mutta Joe Meek oli nero. Monta vuotta sitten kuuntelin kaikki mahdolliset Meek-tuotannot jotka pystyin kirjastoista ja mp3-nettikaupoista löytämään, ja enimmäkseen hyvää tavaraa löytyi.

Singleistä Ragnar Hare oli eniten etsitty. Minulla on nyt bändin koko tuotanto, kun sain tuon aiemmin kuulemattoman "Små flickor" -biisin haltuuni. Tiz oli yhtä kuin Martiz sen jälkeen kun alkuperäinen vokalisti Martina "Martiz" Kallionalusta oli häipynyt. Uudeksi laulajaksi tuli tuleva Ilona, eli Toni Lähteenmäki. Big Saarisen singlen myötä ei Juha "Bigboy" Saarisen tuoteperheestä kai puutu muuta kuin Barzan "Helena"-maksisinkku (josta minulla on kyllä b-puolineen kopio CD-R:llä) ja Bigboyn kakkoslevy vuodelta 1993.

Tao Taon "Kuulen taas" on aika kehnon bändin parhaita paloja, b-puoli taas yksi niistä ärsyttävistä rimanalituksista. Molemmista biiseistä minulla oli kopiot ennestään (kuten useista muistakin sinkuista tässä), mutta ostin silti. "Kuulen taas" oli hauskalla tavalla mukana yhdessä näkemässäni unessa. Oli pelkistä naisista koostunut hevibändi, joka pyrki pinnalle, ja heidän piti esiintyä tv:ssä. Kyseinen esiintyminen taisi olla hyvin ratkaiseva kykyjen näyttö. Valitettavasti laulumikki ei toiminut ollenkaan, joten laulua ei todellakaan kuullut taas. Esitys oli sen takia täysi fiasko, ja tyttöhevibändin levytysura jäi yhden singlen mittaiseksi.

Marian singleä ei tarvitsekaan hankkia Divari Kankaasta tilaamalla, kun se löytyi lähempääkin.

Kruunasin ostosreissuni vielä Kampin ostoskeskuksessa, jossa ruoan lisäksi kävin ostamassa Esa Kuloniemen tuoreen Renegades-kirjan, kun yhtäkkiä muistin että tuommoinen on julkaistu.

Voisi vaikka täydennellä tietoja noista singleistä Discogsissa. Infoa näkyy puuttuvan, kuten kuvia ja julkaisuvuosia. Kirjoitusvirheitäkin löytyy... voi Harri, miten oletkaan hutiloinut Big Saarisen sinkun kanssa.

 

Sain jo monta kuukautta sitten äänestysoikeuden Discogsissa, eli saan antaa Correct-, Incorrect- ja Needs Changes -ääniä. En kuitenkaan koe osaavani oikein hyödyntää tuota oikeutta. Periaatteesta harvoin edes kosken Discogsissa levyihin joita en omista, eli korkeintaan voisin antaa ääniä silloin kun joku korjaa tai täydentää omistamieni levyjen tietoja. Mutta en viitsi sitäkään tehdä.

 

28.7.2017

Suomen äänitearkiston tietokantaa en jaksa kauheasti arvostaa. Liikaa väärinkirjoitettuja kappaleiden nimiä. Biisit eivät ole siinä järjestyksessä kuin levyillä, vaan aakkosjärjestyksessä. Monien levyjen nimissä on virheitä. Esittäjät on listattu oikeilla nimillä, ei taiteilijanimillä. Lisäksi tietokanta väittää, että esim. Mika Sundqvist on salanimi... hmm?

Mutta tuo tietokanta on hyvä apu mm. silloin, kun haluan jonkun tietyn artistin tuotannossa seuloa albumeilla julkaisemattomat single- ja kokoelmabiisit sekä muiden levyillä vierailemiset erilleen. Levymerkkien diskografian koostamisessa se vie hyvään alkuun, tosin tiedot täytyy vielä myöhemmin tarkistaa muualta. Biisinkirjoittajat löytyvät melko varmasti, aika paljon siellä on tosin tuntemattomia säveltäjiä ja sanoittajia vaikka ne olisikin levyllä kreditoitu.

Kyllä, minulla on A4-ruutuvihko johon olen käsin tussilla kirjoittanut useiden suomalaisten levymerkkien diskografiat. Tosin olen joidenkin levymerkkien diskografioita vähän karsinut, en ihan kaikkia julkaisuja ole viitsinyt listata. Karsintaa olen suorittanut niiden levyjen kohdalla, jotka ovat saaneet jonkin harvinaisemman, pääsarjan ulkopuolisen levynumeron tai jotka kuuluvat johonkin muutaman levyn julkaisusarjaan. Äänitearkiston tietokannasta olen kerännyt tiedot kaikista levyistä, tosin esim. Blue Masterin, M&T Productionin, Satsangan ja Finnlevyn diskografioita viilailen kuitenkin edelleen, sitä mukaa kun saan esim. sinkkujen kohdalla selville kumpi kappale on a- ja kumpi b-puoli. Discogs on ollut tässä yksi apu, mutta muualtakin olen kerännyt tietoja sinkkujen biisijärjestyksestä.

 

Miten saisi ullakolta raivatuksi vähän turhia tavaroita pois? Viittaan erityisesti valkoiseen keinutuoliin, jonka äiti ja isäpuoli ovat sinne raijanneet. Se vie helkutisti tilaa, ja vaikka ullakkovarastoni on iso, siellä on nyt niin paljon pahvilaatikoita ja muuta tavaraa, että liikkuminen on vaikeaa muutenkin. Tuo keinutuoli on sinänsä tärkeä lapsuusmuisto, se kun oli synnyinkotini olohuoneessa. Se oli myös meidän Miska-karhumme vakiopaikka - minnekähän se pehmolelu on hävinnyt?

 

4.8.2017

Eric Burdon and The Animals: When I Was Young / A Girl Named Sandoz (1967)
Johnny Clegg & Savuka: One (Hu)Man, One Vote / Vezandlebe (1989)
Schrott nach 8: Zuppa Romana / (Instr.) (1984)
Unit 6 (=Paul Oxley's Unit): The Waiters Call Me Joe (1983, yksipuolinen single)
Ekblad: Story / Fragments of Love (1982)
Himo: Tule jo / Kielletyt käskyt (1987)
Mailroad: I'm Ready / No More (1981)
Duke-C: Swinging Summer / Motorhead Love (1982)

 

Kesän mittaisen rahatilanteen elvyttämisen (säästin suurimman osan lomarahoistani) jälkeen taas singletilauksia Divari Kankaasta. Noista neljä viimeistä ovat niitä suomalaisia sinkkuja, joita olen pitänyt silmällä viime lokakuusta lähtien. Yhdeksän on vielä jäljellä myöhemmin ostettaviksi. Burdonin ja Animalsien singlen molemmat puolet puuttuvat albumeilta ja omistamiltani CD:iltä, joten Burdon-fanina minun oli ostettava tuo. Ei vaan näytä kunto olevan ollenkaan sitä neljä miinusta mitä luvattiin, vaan levy on likainen ja naarmuilla. Pyyhin jo levyä märällä rätillä. Koekuuntelu pitäisi vielä suorittaa (EDIT: Soihan se ihan tarpeeksi hyvin, ei hätää).

Cleggin & Savukan singlen b-puoli on "Cruel, Crazy, Beautiful World" -albumilla julkaisematon (tai no, onhan se CD-versiolla bonusraitana, mutta minulla on vinyyliversio). Schrott nach 8 on saksalaisen roskapopin veteraanien Anthony Monnin ja Rainer Pietschin yhden singlen projekti - tuo on yhtä kuin Seitsemän seinähullun veljeksen "Nakit ja muusi". "Zuppa Romana" on ikivanha suosikkini, nauhoitin sen radiosta kasetille jo 1984 ja biisi on kulkenut enemmän tai vähemmän mukanani siitä lähtien.

2008 ostin Espoontorin Poppa Joe -antikvariaatista Paul Oxley's Unitin kaikki kolme LP:tä, valitettavasti "After the Party" -levystä oli tarjolla useita kappaleita joista jokaisesta puuttui asianmukainen bonussingle. Nyt se vasta on minulla.

"Tule jo" on siis se Himon single, jonka molemmat kappaleet ovat bändin älpeellä julkaisemattomia. Löytyypähän nyt sekin sitten.

Odottelen vielä Amazonista tilaamiani seitsemää CD:tä. Taas jatkuu sekin levyjentilailuhomma kesätauon jälkeen.

 

6.8.2017

Kävin eilen taas Jäänsärkijässä, ja nyt katsoin myös käytetyt ulkomaiset sekä uudet kotimaiset seiskat, samalla kun poimin käytettyjen kotimaisten lootista vielä muutaman hiukan kiinnostaneen levyn. Ei mikään hirveän mieluisa saldo tällä kertaa, mutta OK.

CD:t:

Banco Del Mutuo Soccorso: s/t (1972)
Sallyangie: Children of the Sun (1968, 2CD)

Singlet:

Ducks: Rockin' Chair / St. Nick's Xmas Song (Poko, 1978)
Johnny Lee Michaels: Motion Picture Music From The White Dwarf:  Lonely Brain / Martin's Theme (Yahoo!, 1986)
Teddy & The Tigers: Bop With Beaver Jeans / Twenty Flight Rock (Beavers Production, 1978)
Mike Oldfield: Five Miles Out / Live Punkadiddle (Virgin, 1982)
Skids: Iona / Blood & Soil (Virgin, 1981)
The Motors: Sensation / The Day I Found a Fiver (Virgin, 1978)
The Jags: I Never Was a Beach Boy / Tune Into Heaven (Island, 1980)

Banco Del Mutuo Soccorson levy ei varsinaisesti ollut toivelistallani, mutta se - kuten muutama muukin Bancon levy - on minulle neljän tähden albumi, joten ostin silti. Sallyangie on aika kamalaa hippifolkia, mutta minulla oli siitä CD-R -kopio, se oli toivelistallani ja se on Mike Oldfieldia, joten se piti saada. Olisin tilannut sen Amazonista joku päivä, mutta eipä tarvitsekaan enää. Oldfieldin "Five Miles Out" on kauhea biisi, enkä paljoa pidä koko albumistakaan - paitsi kansi on upea ja "Family Man" hyvä hitti. Nimikappaleella on hieno sanoitus, mutta sävellys ja varsinkin sovitus mättävät pahasti. Se pirun vocoder... Hillittömän Punkadiddlen liveversio on sentään harvinainen ja keräilykamaa. The Jagsilta kaipailen koko kakkoslevyä "No Tie Like a Present" jolta a-puoli on peräisin, mutta otetaan nyt tuo yksi pala kun vastaan osui.

Jo lapsena pidin itseäni Motors-fanina, kun ne muutamat kappaleet jotka äiti oli nauhoittanut kaseteilleen kolahtivat minuun. Airport, Love and Loneliness, That's What John Said ja Here Comes the Hustler saivat minut himoamaan lisää Motors-musaa. Aikuisiällä himoni sai tyydytyksen, kun kirjastosta löytyi ensimmäinen levy CD:nä ja Poppa Joe -divarista kakkosalbumi kivalle punaiselle vinyylille prässättynä. Aika tuore tieto minulle on, että Approved By The Motors -LP:n punavinyyliversiolla onkin Today-kappaleesta singleversio, jossa on rummut ja vähän muutakin lisänä. Mustavinyyliversiolla, jossa on se mustavalkoinen bändikuva kannessa, on tuosta levyn päättävästä balladista rummuton versio. Se paljastui, kun imuroin Soulseekistä tuon albumin CD-version bonusraitoineen.

Minulla on jo Skidsin Joy-LP jolla on nuo molemmat kappaleet, mutta Ionan singleversio on lyhyempi editti ja Blood & Soilista on LP:llä ja singlellä erilaiset versiot. Leikitään nyt Skids-kompletistia sitten.

 

10.8.2017

Ja taas... Nyt kävin pitkästä aikaa Rolling Recordsissa. Omistaja ei ollut tänään paikalla, vaan joku sijainen.

Barza: Helena / Kultainen medaljonki (12", Kräk!, 1986)
Eve: Saura (Kräk!, 1987)
Mike Westhues: A Man Name 'A Jones (Love Records, 1976)
JOS-Agit: Työkansan lauluja (Love, 1976)
Eri esittäjiä: Suomi-rock 1 (Extend Records, 1983)
Meatballs: Meet the Meatballs (Beta, 1984)

Nyt on sitten Barzankin maxi-single ihan oikeasti. Even levy minulla on jo ennestään, mutta se on kirjastopoisto ilman alkuperäistä sisäpussia. Mike Westhuesin levyn olen antanut lipsua sormien lävitse liian monta kertaa, kyllä se nyt vaan jumalauta oli vihdoin viimein saatava. Suomi-rock 2 on jo ennestään, nyt löytyi ykkösosa sen kaveriksi.

JOS-Agit oli vähän enemmän heräteostos, ainoa levy näistä jota en ole koskaan kuullut. Olen kuitenkin poiminut joitakin noita Loven ja Eteenpäin-merkin kommarilevyjä kun ovat vastaan tulleet. Jännä sikäli, etten edes tiedä miksi niitä kuuntelen ja mikä niissä viehättää. Minullahan on oikeistolainen maailmankuva. Osoitan syyttävän sormen lähinnä Harrin suuntaan, hän taisi olla yksi niistä, jotka FinnArctic-aikoinani toivoivat minun kaivavan poliittisen laululiikkeen levyjä blogiin postattaviksi. Ja kun päätin ruveta keräämään vanha suomimusaa, en sitten osannut rajata niitä pois keräilysektoristani kun kerran olin kuullut niitä jo useita ja tehnyt niistä itselleni CD-R-kopioita. Myöhemminkin tuli muutama tuollainen taistolaislevy tutuksi joko siten, että Harri antoi minulle mp3:sia jostain levystä tai sitten hän pyysi minua hommaamaan jonkin levyn kirjastosta ja lähettämään sen hänelle äänitiedostomuodossa. Penniteatterin "Korppien kokous" muistuu mieleeni esimerkkinä jälkimmäisestä, sen sain lainatuksi Kauniaisten kirjastosta. Nyt minulla on oma kappale siitä levystä.

Kyllä nuo vasemmistolaislevyt kelpaavat minulle kuultaviksi, välillä ne ovat ihan hupaisia. Kunhan ei vain ruveta suoraan Neuvostoliittoa ylistämään.

Rolling Recordsiin piti jättää Riff Raffin Robot Stud, Hootenanny Trion Esplanaadi ja huimalla 450 euron hintalapulla varustettu Sateenkaarilipun alla, jonka näin nyt vasta toisen kerran elämässäni. Siinä vasta varsinainen Graalin malja...

 

13.8.2017

Varttuneempien musanurkka -ketju PIF:ssä on kivaa luettavaa. Herää omiakin muistoja mieleen.

Yhdeltä isän 1977-1978 nauhoittamalta kasetilta löytyi putkeen viisi Foreignerin kappaletta, neljä niistä ensimmäiseltä albumilta ja yksi kakkoslevyltä. Vanhempani eivät 1979-1980 kasetteja kuunnellessaan osanneet tunnistaa bändiä, mutta minä keksin sen joskus myöhemmin. Satuin vielä pikkupoikaiässä katsomaan telkkarista jonkin Foreignerin livetaltioinnin - mikä lie tv-studiolive-esiintyminen tai sitten ihan oikea keikka. Siinähän kuului niitä tuttuja biisejä.

Synnyinkodissani en kuunnellut omalla mankallani muuta kuin Karhuherra Paddington- ja Pelastuspartio Bernard ja Bianca -kasettejani, mutta muutettuani Kasavuorentielle isäpuolen luo minulla oli pieni radio-kasettinauhuri-yhdistelmä, jolla rupesin 1983 nauhoittamaan kaseteille päivän hittejä radiosta. Lionel Richien All Night Long, Kim Wilden Dancing in the Dark ja mitä lie muuta. Ensin kasetille, johon enoni oli nauhoittanut minulle ABC:n The Lexicon of Loven. Yhden levypuolen kummallekin kasettipuolelle niin, että kasettipuolten lopussa oli minuuttikaupalla tyhjää. Harmittelin, että kasettia piti aina kelata puolen vaihtamisen jälkeen, joten halusin nauhoittaa tyhjiin rakoihin musiikkia. Tai siis ensin piti keksiä, miten nauhoittaminen onnistuu. Pitkään yritin nauhoittaa painamalla vain playta. No eihän pelkällä play-nappulalla mitään saanut taltioitua. Lopulta jostain löytyi tieto rec + play -yhdistelmästä, jolla tallennus onnistui. En muista opinko itse jostain vai opettiko joku. Muistikuvani mukaan kukaan ei ollut erityisen kiinnostunut ongelmistani sen mankan kanssa.

Nauhuri oli teknisesti alkeellinen. Harmittelin sitä, että kun rec-nappulan painoi pohjaan, radion ääntä ei enää kuulunut. En siis kuullut, mitä nauhoitin. No mistä minä tiesin milloin nauhoittamani biisi loppui?

Lopulta keksin mankan sivusta mic-kytkimen, jota ylös siirtämällä ääni kuului myös nauhoitettaessa. Tosin mielestäni vähän turhan kovalla, eikä äänensäätö toiminut tässä vaiheessa, joten remputin nauhoituksen aikana sitä mic-kytkintä vähän väliä ylös-alas tarkistaakseni soiko biisi vielä vai ei. Se, että volyymi tosiaan lukkiutui tehtaassa määrätylle tasolle kun rec-nappulan painoi pohjaan ja mikkikytkin oli ylhäällä oli kyllä merkillinen ominaisuus. Turhaan yritti volyyminappulaa vääntää, ääni ei hiljentynyt eikä toisaalta koventunutkaan. Silloin kun ei nauhoittanut, äänensäätö toimi normaalisti.

Nauhoitin sillä mankalla paljon myös Jonnan, Mian ja minun höpinöitä ja pelleilyjä. Tosin mic-kytkin piti ensin muistaa kääntää alas, muuten kuului ulinaa. En koskaan muistanut kääntää ylhäällä olevaa kytkintä alas ennen kuin ulina muistutti minua asiasta. Telkkarista nauhoitin joskus musiikkia esim. Levyraadista. Pitkä otos yhdestä Spede Show -sketsiohjelman jaksosta päätyi myös c-kasetille, minkä seurauksena muistan vieläkin yhden mainion Vesku + Spede -lääkärisketsin sanasta sanaan ulkoa. Se jaksaa vieläkin huvittaa.

Telkkarista tuli katsottua kaikkia sekalaisia musaohjelmia kuten Toivotaan, toivotaan, Syksyn sävel, Levyraati, Hittimittari ja mitä näitä nyt oli. Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa oli ainakin biisien aikana ruotsinkieliset tekstitykset. Popeda tuli nähtyä esittämässä livenä Sukset-hitin. Tuli huomattua, että Popedan sanoitukset eivät toimi ruotsiksi käännettyinä: "En rasande pungbjörn skrek åt mig: "Hit med hackan nu, annars går det som i Kälviä"".

Musaravinnostani huolehtivat lähes kokonaisuudessaan radio ja tv. Elin niin tynnyrissä, ettei minulla ollut mitään omaa elämää koulun ja kodin ulkopuolella. En siis kuullut paljoa musiikkia muualla kuin kotona, ja kun kukaan ei varsinaisesti keräillyt ja ostellut aktiivisesti levyjä, niin piti tyytyä siihen mitä kodin laitteet tuuttasivat ulos.

Levyraatiin tuli 80-luvun alussa juontajaksi Jukka Virtanen edesmenneen Jaakko Jahnukaisen tilalle. Jahnukaisesta minulla ei ole mitään muistikuvaa, ehdinkö edes nähdä häntä? Tapani Ripatti oli raadissa ainakin kerran - olisiko ollut ihan vakiovieras, en tiedä - ja mies jäi minulle mieleen sekä nimensä ansiosta (Pertunmaan kesämökkimme lähellä oli Ripatti-niminen paikka) että siitä, että hämmästyin kun hän posautti jollekin biisille arvosanaksi täyden kympin. Kun sitten löysin radiosta Ocsid-ohjelman joskus kesällä 1984, juontaja Ripatti oli jo tuttu mies ja rupesin kuuntelemaan ohjelmaa niin usein kuin mahdollista.

1984 The Carsin balladihitti Drive kolahti minuun niin lujaa, että hartaasti toivoin saavani sen kasetille. Ei onnistunut, mutta onneksi sekä isä että äiti kumpikin omilla tahoillaan vastasivat rukoukseeni ja ostivat Heartbeat City -LP:n. Isä osti levyn ensin, ja soitti äidilleni että minun sopii tulla kuuntelemaan levyä. Piipahdin sitten hänen luonaan synnyinkodissani nauhoittamaan sen kappaleen kasetille, ja olin niin onnellinen.

Isä tykästyi myös Spandau Balletiin ja Slice Me Nice -hitillä pinnalle pongahtaneeseen saksalaiseen Fancyyn. Hän osti Spandaun Parade-LP:n ja Fancyn Get Your Kicks -LP:n, ja niitä isän kanssa kuunneltiin paljon siinä vaiheessa, kun olin muuttanut isäpuolen luota muutamaksi vuodeksi takaisin isän luokse. Isä omaksui 1982-1983 saman harrastuksen kuin äitini, eli hän rupesi myös nauhoittamaan radiosta kaikkea poppia ja rokkia nauhalle. Oikein kunnon kasaridiskokamaa ja päivän hittipoppia isän kassuille tarttui. Niitä kuunneltiin automatkoilla, kun ajettiin Citroen DS 21:llä Citikka-klubin kokoontumisiin ympäri Suomea. Isä taisi kuitenkin lopettaa äänittämisen kesällä 1986, en tiedä miksi.

Kasetteina minä ja isäni käytimme suureksi osaksi niitä äidin nauhoittamia kassuja, jotka olivat jääneet synnyinkotiini. Niitä oli noin 70. Niiden päälle nauhoitettiin uutta musiikkia. Joskus isä osti uusia kasetteja, ja minäkin sain joskus kasetin tai pari. Kärsin jatkuvasti kasettipulasta, kun olin niin innokas nauhoittaja. Välillä jouduin äänittämään jo täysien kasettien päälle uutta musiikkia. Kasettilipukkeisiin kirjoitin esittäjien ja kappaleiden nimet mahdollisimman siististi ja pienellä tekstillä, äidin ja isän esimerkkejä seuraten. Myös kirjoitusasuun kiinnitin suurta huomiota, englantia piti kirjoittaa just oikein eikä korvakuulolta. Minä ja isältä peritty pedanttisuus... Tosin kuullunymmärtäminen asetti omat rajoituksensa, yhdenkin Ocsidissa soineen kappaleen merkkasin muotoon "Queen Lickpeeper: My Lap in Love", kun oikea kirjoitusasu on tässä.

Isäni osti vielä Fancyn maksisinglen "Bolero (Hold Me in Your Arms Again)", mutta kun hän kuunteli sitä kotona, ihmettelin että miten voi biisi kulkea noin hitaasti. Fancyn äänikin oli matalaa, epäselvää mörinää. Kului aikansa, ennen kuin tajusin ihan itse, että levyä pitää soittaa 45 kierrosta minuutissa normaalin 33 1/3:n sijasta. Vihdoinkin "Bolero" soi levysoittimestamme sellaisena kuin sen kuului soida. Isä kuitenkin hermostui ja väitti, että olin jotenkin tärvellyt levysoitinta soittamalla sitä liian nopeasti, ja alkoi räpeltää jotain sen kanssa. Ihmettelin, että mitä minä nyt olin levarille tehnyt. Jälkeenpäin ihmettelen vielä kovemmin, miten isäni insinöörinä saattoi olla noin tietämätön levysoittimista, kierrosnopeuksista ja musiikin oikeasta soimisnopeudesta. Kuunteli vain tyytyväisenä Fancyn kappaletta liian hitaalla nopeudella ilmeisesti huomaamatta mitään outoa, ja nauhoitti sen sellaisenaan vieläpä yhdelle kasetilleen. En ymmärrä mitä hän ajatteli.

Isäpuolen luona Jonna ja Mia olivat innoissaan Carola Häggkvistin euroviisukappaleesta "Främling" ja Herrey'sin "Diggi loo, diggi leystä". Kotona soi sitten paska ruotsipop, kun kumpikin vuorollaan luukutti Carolaa, Pernilla Wahlgrenia, Herrey'sia, ja vaihtelun vuoksi vielä "Minttu ja Ville" -aikakauden Jonna Tervomaata. Vähän aikaa jaksoin jonkinlaisella innostuksella digata Carolaa ja Jonnaa ja Herrey'sia minäkin, mutta lopulta tajusin että maailma on pullollaan parempaakin musiikkia. Jonna soitti minun kuulteni Pernilla Wahlgrenin LP:tä ja kovasti ylisti minulle naisen lauluääntä, äänivaroja ja usean oktaavin ääniskaalaa, mutta Pernillalle minä en sentään lämmennyt. Mieluummin kuuntelin mitä Nuorten Sävellahjasta, Rockradiosta ja Ocsidista tuli.

Toisaalta en tiedä oliko oma musiikkimakuni montaakaan luokkaa parempi, kun fanitin täysillä Dingoa, Bogart Co:ta ja Modern Talkingia. Mutta minä sentään kuuntelin 80-luvun lopulla myös Ripatin soittamaa housea, ja nostalgianälän kasvaessa 70-luvun pophittejä Steely Danilta ja Americalta ja monilta muilta, mitä vain radiosta tuli.

Muutama vuosi myöhemmin Jonna oli edennyt musiikinkuuntelussaan New Kids on the Blockiin, ja heidän kasettiaan hän soitti sitten huoneessaan päivittäin. Nössönä poikana en kertaakaan tohtinut sanoa Jonnalle että nyt jumalauta lentää tuo NKOTB-kasetti ikkunasta pihalle nauha katkaistuna. Vaikka olisi pitänyt. Minulle oli terapeuttista, kun sain tehdä koulun lehteen kuvituksen, ja yhden NKOTB:tä vilpittömästi ylistäneen vuodatuksen perään piirsin ivamukaelman yhden bändin levyn kannesta:

 

 

Radio Cityn alkaminen oli kova juttu. Jotain mainoksia ja puheenpätkää kanavan alkuajoilta tarttui minunkin nauhoilleni, musiikin lisäksi. Muistan vieläkin Fujitsu-Tenin ja Mustan Pörssin sähäkät mainokset vuodelta 1986. Tumppi Varosta haastateltiin, Tupakkatauon jälkeen -mini-LP oli juuri julkaistu. General Njassa soitti ihan ihmeellistä musaa: Treacherous Three, Talking Heads, Nation ("Big Fish"), Jerry Harrison (Bonzo Goes to Washington -nimellä tehty Reagan-sämpläys "5 Minutes"), Trouble Funk, Mark Stewart ("The Waiting Room")... ja tavanomaisempana kamana Pet Shop Boysia. Siitä en kuitenkaan nauhoittajana pitänyt ollenkaan, että Njassa puhui kappaleiden päälle viisi minuuttia joutavaa diibadaabaa, biisi sai soida rauhassa parin minuutin ajan, ja sitten Njassa rupesi taas höpöttämään joutavia pari minuuttia ennen biisin loppua. Oli vielä pahempi kuin Ripatti.

Ikimuistoinen hetki Levyraadissa koettiin 1988, kun siellä soi konemusiikin mestarin Tommi Lindellin ensimmäinen kykyjenesittely eli "Grandmaster Klaus", joka oli sämplätty täyteen Levyraadin vakioraatilaisen Klaus Järvisen höpötyksiä, jotka oli poimittu ohjelman aiemmista jaksoista. Videon aikana näytettiin välillä välähdyksiä studiossa nauravasta Järvisestä, ja kun biisi loppui ja raatilaiset saivat antaa pisteitä ja esittää mielipiteitään, oli hauska kuunnella Järvisen kommentteja. Onneksi mies otti kaiken hyvällä huumorilla. Kun Oulunkylän pop- ja jazz-opiston rehtori Järvinen sai kuulla, että asialla oli samaisessa laitoksessa opiskellut Lindell, Järvinen nauraen tokaisi, että "kyllä minä vielä pidän sinusta, Tommi".

Koko 1980-luvun elin siis ihan tynnyrissä. Vasta 1990-luvun alussa aloin olla sen verran itsenäinen, että osasin itse käydä silloin tällöin kaupungilla ostoksilla kirjakaupoissa, levyliikkeissä ja marketeissa. Tai sitten vain kirjastoissa, joista tuli pääasiallisia pakopaikkojani ahdistavista kotioloista. Mistä kaikesta jäinkään 80-luvulla paitsi... En minä sitä vuosikymmentä elänyt, minä vain seurasin sitä ulkopuolisena.

Ensimmäinen omalla rahalla ostettu oma levy oli Joe Jacksonin kokoelma Stepping Out: The Very Best of Joe Jackson. Sen hankin Leppävaaran Maxista 5.6.1992, eli kuukautta ennen 18-vuotispäivääni ja kolme päivää isän kuoleman jälkeen. Yhdeksän Jacksonin kappaletta oli minulle tuttuja, ja tykkäsin yhtä lukuunottamatta kaikista, joten fanituksen vuoksi ostin. Kokoelma oli pettymys, sillä ei sillä ollut kuin kuusi hyvää kappaletta joista yksi ("It's Different For Girls") uusi tuttavuus. Ja "Sunday Papers", yksi parhaista, puuttui. Samoin puuttui "Happy Ending". "Hit Single" sentään tuli vasta tuon kokoelman jälkeen, Laughter & Lust -levyllä. Jo seuraavana päivänä ostin Hesan keskustan Citysokoksesta toisen levyni, joka oli ex-Roxy Music -miesten Phil Manzaneran ja Andy Mackayn yhteinen levy. Olin nauhoittanut radiosta "Sacrosanct"-kappaleen, joka kolahti lujaa, joten piti saada koko levy. Hyvähän se olikin ihan kokonaisuudessaan, kelpasi kyllä.

3. elokuuta ostin Maxi-Marketista Alan Parsons Projectin Eye in the Skyn, 10. joulukuuta avasin tilin Mike Oldfieldin suhteen hankkimalla Discoveryn, 12. joulukuuta levykokoelmani kasvoi ABC:n The Lexicon of Lovella ja Supertrampin kokoelmalla, ja jouluaattona sain äidiltä Oldfieldin Tubular Bellsin. 1993 sitten keräsin ahkerasti Oldfieldin ja Supertrampin levyjä, muun muassa.

Mike Oldfield alkoi kiinnostaa useasta pienestä syystä. Luulen, että Hindrénien Sam-pojalla oli "Tubular Bells" kasetille nauhoitettuna, ja että kuulin siitä osan pikkupoikana. En ollut asiasta varma enää 90-luvun alussa enkä ole vieläkään. "Moonlight Shadow" ja "Tricks of the Light" saivat minut ihmettelemään, miten Oldfield voi kuulostaa ihan naiselta. En ymmärtänyt vuonna 1984 vierailevien vokalistien konseptia. Nuo molemmat kappaleethan lauloi Maggie Reilly. Tubular Bellsistä luin vielä, että se olisi rikkonut päällekkäisäänitysten ennätyksen aikoinaan. Hesarissa arvosteltiin jokin Oldfieldin levy - olisiko ollut Amarok - ja varsin negatiivissävytteisessä arvostelussa sanottiin, että miehen vaikutus on ollut marginaalinen. Löysin kirjastossa englanninkielisiä musiikkikirjoja tutkiessani lisääkin haukkuvia kommentteja hänen levyistään. Pidin kaikista Oldfieldin kappaleista jotka olin siihen mennessä kuullut, mutta minua kiinnosti tietää, mikseivät kriitikot kehu hänen levyjään.

Yksi outo aivoitukseni hyödynsi meidän perheen levykokoelmaa. Ajattelin kesällä 1992 tehdä 90-minuuttisen kasetin a-puolelle 45-minuuttisen miksauksen, joka yhdistelisi pätkiä poppikappaleista, mitä vain levyhyllystämme löytyi. Kävin salaa levyhyllymme läpi ja tein pitkän luettelon biiseistä, joista halusin pienen pätkän mukaan tuohon miksaukseen. Tunsin biisit ulkoa, kun olin tutkinut levyjämme aika perusteellisesti, joten istuin sitten huoneessani asettaen kappaleet tempon mukaiseen järjestykseen. Hitain biisi ensin, nopein viimeiseksi. Omilta Joe Jackson- ja Manzanera & Mackay -CD:iltä otin mukaan myös muutaman kappaleen. Sitten ryhdyin nauhoittamaan niitä biisinpätkiä tarkalla ajoituksella, niin että tempo ei nytkähdellyt levottomasti vaan kulki sujuvasti. Pause-nappulan kanssa piti olla tarkkana ja muistaa tarkalleen oikea ajoitus. Tein miksauksen alusta loppuun salaa silloin kun olin yksin kotona. Miksauksen ensimmäisestä versiosta tuli muutamaa minuuttia liian lyhyt, joten piti tehdä homma osittain uudestaan ja sujauttaa väliin lisää kappaleenpätkiä. B-puolelle tuli sitten kaksi miksausta, joista toinen yhdisteli Ed Starinkin levyjen Synthesizer Greatest 1 ja Synthesizer Greatest 4 raitoja, toinen taas koostui radiossa soineista kappaleista. Noita Synthesizer Greatest -levyjä mainostettiin meillä telkkarissakin aikoinaan. Olin kuullut Soukassa Wikströmien kaksostyttöjen soittavan noita kasetteja omissa huoneissaan, ja tuumin että mahtavaa musiikkia, haluan nuo levyt. Eräänä päivänä kun olin äidin kanssa jossain marketin levykaupassa, sain valita jonkin levyn ostettavaksi, ja valitsin nuo kaksi.

Mutta takaisin noihin miksauksiin. Sen radiomiksauksen kanssa oli oltava vielä tarkempana, sillä se syntyi ihan sitä mukaa kun radiossa soi sopivan tuntuisia biisejä, joista saattoi poimia pienen palasen miksausta jatkamaan ja täydentämään. Erheisiin ei ollut varaa, vaan sekunnin murto-osan tarkka ajoitus oli vielä tärkeämpää. Kasetti tuli täyteen noista omista miksauksista. Minulla on vieläkin tallella tuo a-puolen 45-minuuttinen miksaus ja se radiossa soineista biiseistä kasattu lyhyempi miksaus, ne on CD-R-levylle poltettu ja biisilistat ovat vielä mukana kuunteluapuna.

Kerron lisää juttua jos joskus mieleen tulee. Ei nyt tule enää oikein enempää mieleen, pari muistikuvaa on ajalta jolloin äiti nauhoitteli synnyinkodissani niitä kasettejaan. Kerran äiti oli keittiössä kai ruokaa laittamassa ja samaan aikaan olohuoneessa - jossa minäkin olin - nauhoitus pyöri. Sitten äkkäsin, että hetkinen, biisi loppui ja nauha pyörii edelleen... tai jotain... ja menin pysäyttämään sen. Radiosta tuli jokin Iron Maidenin kappale, ja kun äiti sai tietää että olin vähän auttanut, hän vähän suutuksissaan tokaisi minulle, että olenko minä nyt nauhoittanut tuon Iron Maidenin (ei hän sellaisesta musiikista pitänyt, niin kuin en minäkään). Äiti sitten hiljaa puuhasi jotain meidän ruskean puisen Bang & Olufsenin kanssa, eikä minulle koskaan selvinnyt mitä olin mennyt tekemään ja teinkö lopulta oikein vai väärin. Vähän vaivaa mieltä vieläkin. Toisaalta en edes muista kunnolla miten tuo tapaus meni.

Löytyikö meidän levyhyllystämme myös Charles Dickensin klassikkoromaaniin pohjautuvan Oliver-musikaalin soundtrack, jokin The Animalsin levy ja jotain Edith Piafia, vai olivatko ne levyt lainassa tuttavilta? Äiti kuunteli Oliver-musikaalia, ja minä leikin jonkinlaisella leijalla tai muulla lentolelulla, joka sitten vahingossa syöksyi levysoittimen päälle. Äiti oli vihainen. Minua nolotti, minä olin niin umpikiltti etten halunnut koskaan tehdä mitään pahaa.

Kerran sain päähäni laatia paperille listan kaikista biiseistä joista pidin. Huomasin, että vanhemmat olivat kirjoittaneet yhden hyvän kappaleen esittäjän ja nimen juuri sille paperille jota olin ajatellut käyttää, ja huudahdin ilahtuneena, että mistä tiesitte, mitä ajattelin ruveta tekemään. Isä ja äiti vain katsahtivat minuun vakavina eivätkä sanoneet mitään. Kerran taas huomasin, että Steppenwolfin Born to Be Wildin kertosäe sointuu hyvin yhteen meidän pölynimurimme äänen kanssa. Tuollaisia joutavia muistikuvia minulla riittää, muitakin kuin musiikkiaiheisia. Kuten se, kun rupesin lukemaan olohuoneessa ääneen yhtä kohtaa yhdestä Aku Ankan taskukirjasta (Selvät sävelet, tarina Damokleen miekka), ja heti minua hyssyteltiin, että hiljaa nyt, haluamme kuulla mitä telkkarissa sanotaan. Yhdessä niistä saa kuitenkin mielikuvan, että vanhempieni välit taisivat olla aika viileät ja he olivat usein totisia. Niinpä, se isän syrjähyppely. Ja minä vaistosin jotain, ja leikin lähinnä itsekseni tai luin kirjoja.

Musiikista tuli minulle yksi keino paeta todellisuutta, varsinkin isäpuolen luona asuessani. Kirjat olivat toinen keino. Myöhemmin mukaan tulivat vielä sarjakuvat, tietokonepelit ja lopulta elokuvat. Pakenin kodin ahdistavaa tunnelmaa populaariviihteen ja kirjallisuuden pariin sekä kirjastoihin. Kun 1990-luvun alussa osasin vihdoin käydä silloin tällöin ulkona milloin missäkin, se oli minulle helpotus. Saatoin tuntea vapautta. Saatoin olla hetken aikaa oma itseni ilman tunnetta siitä, että joku kyttäsi minua ja oli heti saarnaamassa kun tein jotain mistä eritoten isäpuoli ei pitänyt. Kauniaisten kirjastossa rakensin itselleni oman maailman, tutkin elokuva-aiheisia tietokirjoja ja keräsin luetteloa kaikista koskaan tehdyistä elokuvista. Suuruudenhullu projekti.

Aikuisena omillani asuessani en ole muuta halunnutkaan tehdä kuin olla yksin omassa rauhassa ja olla vapaasti oma itseni ilman velvollisuuksia, holhottavia ja jonkun muun silmiä niskassa. Siksi nautin yksin asumisesta ja ilman sosiaalisia kontakteja elämisestä. Toki syynä on myös se, että olen tavannut vääriä ihmisiä - niin naisia kuin miehiäkin - ja saanut kärsiä.

 

14.8.2017

Bogart Co:ta tuli hehkutettua. Muistan hyvin miten tutustuin bändiin. Kesällä 1984 olin isän kanssa kesämökillä. Isä oli pihalla töitä tekemässä, minä olin sisällä ja katselin pienestä mustavalkoisesta matkatelkkarista Levyraatia. Telkkari oli aika huono, se lämpeni hitaasti kunnes kuva lopulta alkoi näkyä. Ihan toista kuin kotitelkkarimme - meillä oli jo 70-luvulla väri-tv, muistan yksien suosikkiohjelmieni Lemmenlaivan ja Onnen päivien tunnarit väreissä. No joka tapauksessa, minulla oli mökillä radio/kasettinauhuri telkkarin vieressä, ja nauhoitin Levyraadista joitakin biisejä sekä mainoskatkoista muutaman mainoksen kasetille. Kun Bogart Co:n kappale "Smile For a Change" alkoi videoineen pyöriä Levyraadissa, minulla oli heti nauhoitus käynnissä. Videon alussa yksi yhtyeen jäsenistä heilutti joitain lappuja, joihin oli kirjoitettu suomeksi jotain, mistä heti tajusin bändin suomalaiseksi. Silti biisi kuulosti ihan kansainväliseltä. Olin jo kovasti toivonut, että Suomessakin joku alkaisi typerän iskelmämusan sijasta tehdä kansainvälisen kuuloista musiikkia, ja Bogart Co:n "Smile For a Change" kuulosti siltä. Siitä hetkestä alkaen aloin fanittaa bändiä, ja tsemppasin heitä aina kun Mikko Alatalo soitti Hittimittarissa Bogarteja.

Tuosta Levyraadista nauhoitin myös Pirkka-Pekka Peteliuksen Tahitin ja ääneltään värittömän Raija Uiton jotenkin kornin sodanvastaisen iskelmän "Miksi ruusun täytyi kuolla". Taisin tuolla samalla mökkireissulla löytää myös Ocsidin, ainakin siellä nauhoitin ensimmäisen kerran Ripatin soittamaa musaa, ja se päätyi samalle kasetille kuin Levyraati-nauhoitteet. Tuottoisa mökkiloma siis. Nauhalle päätyi muuan diskobiisi joka on ollut vuosikymmeniä paitsi tunnistamaton, myös kadonnut minulta. Itse asiassa en saanut nauhalle kuin 40 sekunnin pätkän, mutta se kuulosti niin hyvältä että olen kiihkeästi toivonut kuulevani sen joskus taas kokonaan ja vielä saavani selville nimen ja esittäjän. Siinä miehet lauloivat stemmoja falsetissa ja saksofonia oli paljon. Kappale kuulosti joskus 1970-80-lukujen taitteessa tehdyltä, ja aivan brittibändi Light of the Worldilta. Ei se ollut kuitenkaan Light of the World, koska olen kuullut heidän koko tuotantonsa. Samassa Ocsid-jaksossa soivat myös Duran Duranin The Reflex, Pierre Groscolasin She's a Lady, Human Leaguen The Lebanon ja Mike Oldfieldin To France.

(Sivuhuomautus: Mainitsemani Raija Uiton "Miksi ruusun täytyi kuolla" on alunperin saksalaisen Nicolen esittämä sävellys. Raul Reiman käänsi sen suomeksi. Nicolehan on se, joka 1982 voitti Euroviisut kappaleellaan "Ein bisschen Frieden". Oliko Nicolella paljonkin noita sodanvastaisia lauluja?)

Toivoin hartaasti, että Suomesta ponkaisisi joku nimi kansainväliseen kuuluisuuteen, mutta olin itse niin pihalla että panin toivoni aivan vääriin nimiin, kuten Mikael Anreot. Sen sijaan todellisia maailmanvalloittajayrittäjiämme eli Hanoi Rocksia en paljoa noteerannut. Tiesin että tuollainen bändi on olemassa, mutten kuullut juuri muuta kuin Don't You Ever Leave Me -kappaleen radiosta muutaman kerran. Niin, ja Malibu Beach Calypson nauhoitin radiosta tietämättä esittäjää - olin merkannut kasettilipukkeeseen Elvis Costello.

Toki kuulin jotain musiikkia muuallakin kuin kotona ja mökillä. Perhepäivähoitajieni eli Hindrénien luona esimerkiksi. Pariskunnan Sam-pojalla oli oikein kunnon levykokoelma. Black Sabbathin Paranoid, New York Dolls, Jefferson Starshipin Freedom At Point Zero, Focuksen Mother Focus, Black Oak Arkansasin Balls of Fire, Ted Nugentin Weekend Warriors, Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks... Kuuntelin Paranoidia ja ihmettelin levyn kantta ja Iron Manin introa... kuulosti hurjalta. New York Dollsin levyn kansi oli jotain ihan ihmeellistä. Nugentin levynkannen kitarasta lentävät hylsyt syöpyivät mieleeni. Sam oli nauhoittanut kasetille myös yhden T. Rexin levyn, jonka nimi ei kuitenkaan painunut mieleeni. Siinä kuitenkin käytettiin jotain ihmeellistä efektiä, jonka vuosikymmeniä myöhemmin opin tuntemaan nimellä phasing. 1990-luvulla perehdyin T. Rexin tuotantoon ja yritin samalla löytää sen phasing-efektiä käyttäneen levyn. Viimeinen levy jonka kuuntelin oli juuri se levy: Tanx vuodelta 1973. Asia siis selvisi vihdoin viimein.

Vaarini pojilla oli myös oikea levykokoelma. Matti-enolla oli ainakin jotain Genesistä, Aphrodite's Childin vauvakantinen kokoelmalevy, Wigwamin Nuclear Nightclub ja Jesus Christ Superstar -soundtrack. Jostain laatikosta taisin löytää vielä Oiling Boilingin ensimmäisen albumin - sen UFO-merkillä julkaistun - kasettina.

En ehkä elänyt 80-lukua kunnolla, mutta kaikki listahitit opin tuntemaan. Pysyin erinomaisesti perillä päivän hittimusiikista kiitos äidin ja isän nauhoittamisharrastusten ja oman ahkeran radionkuunteluni ansiosta. Tunnen kaikki kasarihitit ja niiden asema on nykyisin olla CD-R-levyille poltettua, arvoltaan vähäistä peruskauraa, jota on kiva kuunnella edelleen silloin tällöin, muttei kovin usein.

 

16.8.2017

Tässä eletään vielä aikamoisessa levyhuumassa. Menin Rolling Recordsiin uudestaan, tarkoituksena ostaa sieltä joko Hootenanny Trion tai Riff Raffin levy. Kuinka ollakaan, erehdyin penkomaan singlelaatikoita, ja tarjonta oli niin ällistyttävä, että 200 euroa hupeni pelkästään sinkkuihin.

Aika: Rakkautta / Tämän hetken vain (Poko, 1985)
SIG: Synnyin tanssiin / Kulkurien majatalo (Johanna, 1981)
Sidi & Hermottomat: Sinun isäsi on kai tyytyväinen nyt / Terhi lähtee pois (Kerberos, 1982)
XTC: Wait Till Your Boat Goes Down / Ten Feet Tall (Virgin, 1980)
Jääkaappi: Ihminen väkivaltainen / Äiti maa itkee (Kräk!, 1982)
Xtaasi: Henget eilisestä / Jonain päivänä (Johanna, 1981)
Cumulus: Aamu rannalla / Mandoliini mies (RCA Victor, 1980)
Backwoods: Walkin' On / Heart Full of Pain (Johanna, 1980)
Maukka et Ile's disko: Varokaa koiraa / Futu (Johanna, 1982)
Ile's disko: Kireät housut / Tanssitaan rahaa (Johanna, 1983)
French Kiss: Forever Young / As the Band Plays the Moonlight Serenade (CBS, 1983)
Raine Salo: Vaan varkaat saa / Ainoa almu (Johanna, 1981)
The Hunters: Hunters of the Night / August (1983)
Break: Feeling Not So Sure / It's Over (Hi Hat, 1981)
Villi linja: Haaksirikko / Noidankehä (Poko, 1985)
Liz & Lizards: Kujan kuningas / Sä lähdit pois (Poko, 1980)
Liz & Lizards: P.A. Ska / Lista (Poko, 1980)
Ramblers: Leather and Lace / Wigent Affair (Johanna, 1983)
Ari Vaahtera: Lisäälisää / Siihen tarvitaan sua (Johanna, 1982)
Cenci: Night That Is Almost Afraid of Me / Between Hatred and Pity (Johanna, 1980)

Huh huh, TUO on sellainen singlevalikoima, joka saa minut kuolaamaan. Juuri tuollaista tavaraa kun löytää, siinä on ihan touhutippa lahkeessa. Siellä olisi ollut vielä paljon lisää herkullisia singlejä, nimenomaan myyntitiskin päällä nököttävässä "parempien Suomi-sinkkujen laatikossa", mutta niistä pyydettiin jo pääsääntöisesti enemmän kuin mitä olen valmis maksamaan. Otin siitä laatikosta vain Jääkaapin ja Xtaasin, KOSKA NE OLI PAKKO SAADA.

 

17.8.2017

http://www.punkinfinland.net/forum/viewtopic.php?f=12&t=71591

Kuin kaksi marjaa -levynkansitopicit ovat hauskoja.

 

         

 

 

Eivät nuo nyt NIIN samanlaisia ole, mutta aina kun näen toisen noista, toinen tulee heti mieleen.

 

19.8.2017

Mietin vähän väliä niitä kaikkia leluja ja muita tavaroita joita minulla oli lapsena.

- Märklin-junarata, jolla isäni sai leikkiä yksinään, kun minua ei kiinnostanut.

- Kalkitos-siirtokuvat. Nämä olivat siitä välillä ärsyttäviä, että niitä ei kovasti raaputtamallakaan saanut aina sataprosenttisesti siirrettyä muoviarkista paperiin. Jokin pala jäi uhkaavasti roikkumaan ilmassa muovin ja paperin välissä ja sitten sai jännätä, tippuuko se paperin päälle vai kiinnittyykö takaisin muoviarkkiin. Silti en muista varsinaisesti raivonneeni sitä.

- Formula 1 -pienoisrata.

- Pöydällä pidettävä kovamuovinen/metallinen jääkiekkopeli.

- Meccano-rakennussarja, jonka isäni toi Saksasta. Sillä taisi olla jo valmiiksi ikää, kun sen joskus 70-luvun lopulla tai 80-luvun alussa sain. Olisiko ollut peräti 50-luvulta? Muistan osien olleen punaisia ja vihreitä, jotka olivat ne alkuperäiset värit ennen kuin väritystä muutettiin. Saksankielinen ohjekirjakin oli vanhanaikaisen näköinen. Meccanoilla rakennettiin metalliosia ruuveilla ja muttereilla yhdistelemällä kaikenlaisia nostokurkia ja muita härveleitä. Meccanot olivat suosikkilelujani, isän kanssa rakentelin innokkaasti kaikkea ohjeiden mukaisesti. Ohjekirjan alkupuolella oli kaikkien helppojen härveleiden teko-ohjeet, ja kun sivuja käänsi eteenpäin, laitteet muuttuivat koko ajan haastavammiksi.

- Legot. Taisivat olla Tanskasta tuotuja, ainakin mukana seurasi jokin vihko, joka oli joko tanskankielinen tai tanskasta ruotsiksi käännetty. Kuvituksena valokuvia kahdesta tanskalaisesta teinipojasta legojuttuja rakentelemassa ja näillä sitten leikkimässä. Muistan, että toisen pojan nimi oli Ole.

- View Master -kiekot. Minulla oli ainakin kaksi, toinen niistä oli poimittu Disneyn Fantasia-piirretyn Noidan oppipoika -jaksosta.

Mitähän kaikkea vielä oli, mitä en enää muistakaan. Minne ne ovat joutuneet? No, Märklin-junarata on ullakon häkkivarastossa, eli sen kohtalo on selvillä ja kaikki hyvin. Mutta entä muut? Niin, ja sitten tietysti se isänisän rakentama Durran-vene, joka minua erityisesti kismittää.

Mielessäni elättelen ajatusta jostain varastosta jossain pääkaupunkiseudulla, jossa lojuu hirveä määrä tavaroita jotka ovat joskus kuuluneet meidän kodin roinavalikoimaan - varasto, jonka olinpaikkaa äiti ja isäpuoli eivät ole minulle kertoneet... tai sitten ovat kertoneet viimeksi joskus pari vuosikymmentä sitten enkä sitä enää muista. Jossain tuollaisessa isossa varastossa muistan käyneeni joskus 1990-luvulla, siinä säilytettiin meidän perheen omaisuutta. Mutta onko se meidän varastotilamme vielä meillä käytössä, vai onko kaikki tavarat viety sieltä jonnekin? En ole kehdannut koskaan kysyä, kun ei suhteeni äitiin ja isäpuoleen ole niin läheinen kuin pitäisi, johtuen juuri lapsuus- ja teini-iän kokemuksistani. Sen takia en näe heitä kuin pari - muutaman kerran vuodessa.

 

22.8.2017

 

 

 

Lisää vanhoja sarjakuva-artikkeleita. Hesarin kuukausiliitteen Joonas-artikkeli on ilmeisesti vuodelta 1993, Mort Walker / Masi -artikkeli julkaistiin Hesarissa 19.9.2000.

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28