America: America (1971)

Homecoming (1972)

Hat Trick (1973)

Holiday (1974)

Hearts (1975)

History - America's Greatest Hits (1975)

Americalta olin teininä kuullut useita kappaleita, ja kaikista pidin kovasti. Minä siis suorastaan himoitsin näiden levyjä, ja kun History-CD osui vastaan Stockmannilla 25.3.1993, niin minähän ostin. A Horse With No Name, I Need You, Ventura Highway, Sister Golden Hair ja kahdeksan uutta mainiota tuttavuutta. History oli väärin merkattu Discogsissa, mutta ihan oikea versio ei ole vieläkään, koska minun kappaleessani ei mould ringissä ole "III"-kaiverrusta, vaan kahdeksikko.

Kaikki kolme tekivät biisejä, ja jokaisella oli oma tyylinsä. Dewey Bunnellia pidän parhaana lauluntekijänä, hänen lauluissaan oli usein musiikillista kunnianhimoa ja mielenkiintoisia ideoita mukana. Gerry Beckley teki kaikkein pehmoisimmat laulut. Dan Peek oli kolmikon herkin luonne, ehkä biisintekijänä heikoin mutta osui silloin tällöin kultasuoneen. Lauloi usein ylärekisterissä. Peek-parka vain ei kestänyt julkisuuden paineita, turvautui alkoholiin ja muihin päihteisiin ja erosi yhtyeestä vuonna 1977. Sittemmin hän pyöri uskonnollisissa piireissä.

Ensimmäinen levy on musiikillisesti idearikkain. A Horse With No Name -hitti antoi minulle inspiraation Janoinen vaeltaja -sarjakuvaan, kun tulkitsin laulun sanat tahallani väärin ja loin kryptisen tarinan.

Homecoming on epätasainen, mutta vaisumpiakin biisejä jaksan hyvin kuunnella, niissä on kuitenkin tunnelma yleensä kohdillaan. California Revisited oli uusi versio A Horse With No Name -singlen b-puolesta Everyone I Meet Is From California.

Hat Trick ei ole kovin onnistunut levy. Bändi on itsekin myöntänyt, että olisi pitänyt olla niitä hittejäkin mukana. Yrittivät levystä jotain kunnianhimoisempaa ja vaikeampaa, mutta ei mennyt putkeen. Muskrat Love on huippuhetki, Molten Love on jännä. Vähän latistaa jälkimmäisen kappaleen loppua se, että se kupliva ääni ei olekaan poriseva pata vaan joku puhaltaa pillillä vesilasiin tai jotain. Ei anna vaikutelmaa sulamisesta. Heikoimmillaan levy on keskivaiheilla. It's Life on ankea biisi, nimikappaleella Bunnell, Beckley ja Peek pistivät yhteen pötköön kaikki pöytälaatikossa lojuneet keskeneräiset biisiaihionsa ja tulos on sellainen kuin voi odottaa: paljon aineksia, mutta maku puuttuu. Green Monkey ei omannut singlepotentiaalia, mutta singlenä se silti julkaistiin. Wind Wave, She's Gonna Let You Down ja Rainbow Song ovat sentään melko hyviä.

Holiday on kiva levy. On siinä pari vähän heikkoa esitystä siinä puolenvälin tienoilla, mutta sitten homma terävöityy uudestaan. Old Man Took on yksi kohokohta. Rakastan tuota huilua "heard a blue jay call" -kohdassa. Dan Peekin kynäilemä You kuulostaa siltä kuin hän olisi kehitellyt Hat Trick -eepokseen päätynyttä keskeneräistä lauluaan edelleen, rustannut siihen vain eri sanat. Kuunnellessani levyä ensimmäisen kerran (lainasin LP:n Leppävaaran kirjastosta joskus 90-luvun puolenvälin tienoilla) kaksi viimeistä kappaletta yllättivät, kun tuntuivat poikkeavan niin vahvasti levyn muista biiseistä. Enpä nyt enää tiedä ovatko ne NIIN erilaisia.

Hearts on melkein pelkkiä loistobiisejä putkena. Vain Old Virginia ja People in the Valley eivät sykähdytä. Ensilevyn veroinen mestariteos, vaikka onkin sitä kaupallisempi.

Harmi, että Heartsin jälkeen Americasta puhaltui kaikki taika pois jonnekin. Ja kun Peek lähti ja Bunnell ja Beckley jäivät kaksistaan, ei America todellakaan ollut enää entisensä. Paitsi Silent Letter on yllättävän virkeä, jopa hyvä, levy. You Can Do Magic on myös ihan kiva hitti. Siinä se.

 

3.11.2017

Ananda Shankar: Ananda Shankar (1970)

Ananda Shankar and His Music (1975)

Sá-Re-Gá Machán (1981)

Kun kävin läpi 1001 albums you must hear before you die -listan aiemmin kuulemattomia levyjä, kommentoin Shankarin esikoislevyä Kvaakissa seuraavasti: "Nyt joudun korjaamaan hieman aiempia tylytyksiäni mitä sitariin tulee. On se sittenkin mahtava soitin - kun sillä reippaasti maustaa muutenkin hienoja sovituksia. Näin teki Ananda Shankar omalla levyllään. No joo, levyn avaava versio Jumping Jack Flashista on minulle tuttu ennestään ja huima versio onkin - ei vain tullut heti mieleen esimerkkinä minulle mieluisasta sitarin käytöstä. Koko levy on samanlaista herkkua - lähes... vain 13-minuuttinen Sagar (The Ocean) meinaa olla minulle liikaa."

Eli en yleensä jaksa kuunnella sitarin soittoa, mutta Shankarin psykedeelisyys puree minuun. Ja jos kaksi ensimmäistä albumia ovat outoja, niin Sá-Re-Gá Machan se vasta sitä onkin. Shankar halusi luoda jotain vähän muunlaista vaihteeksi, venyttää omaa tyyliään pidemmälle, ja tuloksena on 40 minuuttia enimmäkseen kokeellista tavaraa. Monkey's Tea Party!

Sá-Re-Gá Machan -CD:llä on bonuksena Elvis-covereita sisältävä India Remembers Elvis -EP vuodelta 1978, ihan hyvä sekin vaikka onkin vähän enemmän maanpinnalla.

 

Andy Pawlak: Shoebox Full of Secrets (1989)

Pawlakista sain tietää, kun ostin Black and Whitesta englantilaisen Record Mirror -lehden (1954-1991) mukana vuonna 1989 tulleen EP:n On the Hot Tip 1, jossa on neljä artistia kukin yhdellä kappaleella: Love and Money Glasgowsta, Pawlak Tynesidesta, Diesel Park West Leicesteristä sekä ainoana ei-UK-bändinä Rainbirds Berliinistä. Pawlakin ihanan kaunis All That's Left of Me kutkutti uteliasta mieltäni siinä määrin, että tilasin LP:n MusicStackin kautta, Vinyl Solution -nimisestä australialaisesta levykaupasta. Kannen tussiteksti "Southern FM" on ilmeisesti australialaisen radioaseman nimi.

Pawlakin kaunis sofistipoppi hurmaa minut, mutta mies ei ole onnistunut saamaan nimeä ilmeisistä lahjoistaan huolimatta. Raukalla on ollut epäonnea enemmän kuin tarpeeksi, kuten tästä haastattelusta ja biografiasta ilmenee.

 

The Animals: The Complete Animals (1990)

Animalism (1966)

Animalisms (1966)

The Original Animals: Before We Were So Rudely Interrupted (1977)

Ark (1983)

Eric Burdon kuuluu suosikkilaulajiini. Olen kerännyt hänen monenkirjavan uransa tuotokset aina 80-luvulle asti. Tottakai hänen maneerinsa ja ylilyöntinsä ärsyttävät minua, mutta osaan antaa ne anteeksi. Näillä perus-Animalsin levyillä Burdon sentään pitää itsensä kurissa.

Ark-levyllä heikoin lenkki on John Steel, jonka rummuttelu kappaleissa Loose Change ja Just Can't Get Enough on jopa kömpelöä. Muut biisit sujuvat paremmin, mutta ei Steelin soitto erityisen vahvaa ole. Crystal Nightsin pilaa myös juustoiset kosketinsoittimet - onneksi ne eivät tunge päälle muissa biiseissä.

Tiedän Burdonin omaelämäkerrasta "I Used to Be an Animal, But I'm All Night Now", mutten ole halunnut hankkia sitä. Kirja on kuulemma täynnä väritettyjä ja jopa valheellisia juttuja, eikä mitään musiikista eikä juuri Burdonin 70-luvun vaiheistakaan. Haluan kuulla totuuksia, en satuja.

 

4.11.2017

BOSSE & ROBERT:

Hoida itsesi / Ne naiset (1965)

Duudillandei / Käsi kädessä (1966)

Suukko pimeässä / Siilinnahka (1966)

ANKI, BOSSE & ROBERT:

Anki, Bosse & Robert (1965)

Mistä löydän, kuinka löydän / Kukonpojat: Kuka Liisan vei? (1967)

Anki, Bosse & Robert (1969)

20 suosikkia - Nellyn palmikko (1996)

Kiva kerätä näiden levyjä. Olivathan Bosse ja Robert Österberg usein höpsöjä ja naiveja, eivätkä sanoitukset aina toimineet hirveän hyvin ("Lentävät veljekset"), mutta mitä siitä.

Hoida itsesi -singlellä on tussikirjoitus "NITE". Tarkoittaako se legendaarista DJ:tä, Kari "Nite" Niirasta? Divari Kangas, jolta sinkun tilasin, ei kirjoitusta edes maininnut.

Bosse Österberg loi musiikkihommiensa jälkeen yllättävän uran pilapiirtäjänä. Näin lapsena hänen piirroksiaan siellä sun täällä, Hufvudstadsbladetissa ja koulukirjoissa eritoten:

 

   

 

Anki: Anki yksin - Sateen jälkeen (2011)

Niin kauan kuin tää kestää saa - Taiteilijan taival (2008)

Idylli (1968)

En anna heille anteeksi (1975)

Runoja (1976)

Minulla oli siis Sateen jälkeen -LP, hankittu Green Grass Recordsista ihan kohtuuhinnalla, ehkä 40 eurolla tai jotain. Kun Rocket Recordsin kooste Ankin kahdesta ensimmäisestä soolosta tuli, ostin sen heti, ja sitten minulla olikin Sateen jälkeen jonkin aikaa kumpanakin formaattina. RateYourMusicissa nimimerkki Fastro himoitsi vinyyliä, joten postitin sen hänelle 40 euron maksua vastaan. LP oli ihan hyvässä kunnossa kiitos laminoitujen kansien, mutta tuskin se originaalipainos oli. Saattoi olla myöhempi painos, en muista etikettien väriä.

FinnArctic-blogissani osoitteessa finnishrock.blogspot.com jakelin vuosina 2008-2009 muutamaa Ankin soololevyä mp3-muodossa. Olin samoihin aikoihin myös Ausrock Forumsissa häärimässä, ja kiitokseksi aussien jakamasta mainiosta australialaisesta rokista ja popista postasin FinnArcticissa jakamani levyt englanninkielisine esittelyteksteineen myös sinne, Overseas Music -osastolle. Annoin australialaisille tilaisuuden perehtyä myös vanhaan suomalaiseen musiikkiin. No, eihän heitä kiinnostanut, joten turha vaiva.

Painajaisvuonna 2009 poistin tietokoneeltani lähes kaiken FinnArcticiin liittyneen materiaalin: kaikki mp3-tiedostot, englanninkieliset esittelytekstit suomalaisista bändeistä ja levyistä, levynkansiskannaukset ja muut. En ole sen koommin edes viitsinyt kerätä sekalaisista paikoista niitä esittelytekstejä takaisin, vaikka ne olivat informatiivisia ja usein pitkiä. Siinä meni kyllä paljon bänditietoutta hukkaan, mutta suurin osa tiedoista olikin alunperin peräisin netistä, vanhoista Soundi-lehdistä, Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjasta (1983) ja muista käsiini saamista lähteistä. Minä vain käänsin kaiken englanniksi.

Onnistuin nyt kirjautumaan Ausrock Forumsiin uudestaan vuosien jälkeen, ja keräsin sieltä talteen kaikki tärkeät viestini ja aloittamani informatiiviset keskustelut. Valitettavasti 329 foorumiin kirjoittamastani viestistä pääsin käsiksi vain 150:een. Mitä lopuille viesteilleni on tehty - poistettu??? No, jotain sentään sain talteen. Eli tässä on Ausrock Forumsista kopioituina ne englanninkieliset tekstit, joilla alunperin esittelin muutaman Ankin soololevyn FinnArcticissa:

"Here's all the solo material by Anki Lindqvist I've managed to gather. The compilation CD "20 suosikkia - Nellyn palmikko" compiles material by the trio Anki, Bosse & Robert, Finland's answer to Peter, Paul & Mary or The Seekers.

Bosse and Robert Österberg were important names in the Finnish folk scene in the 1960's. Accompanying themselves with banjo and guitar, they made an indelible impression with their hits "Nellyn palmikko" and "Kalastajan blues". Anki later joined them, and three albums followed. The Österberg brothers only gigged to finance their studies, and after they had graduated, they said farewell to the music business.

YKSIN (1966)

Anki's first solo LP "Yksin" (Alone) is very melancholy, and the songs light, chanson-like. "Timanttisormus" and the hit "Ne kesäyöt" are the only bright spots, the rest doesn't do much for me. Still, Anki's voice is not to be slandered.

This is a reprint of the album, originally released as Columbia MY-LP 106. This reprint - the first LP on the Top Voice label - is retitled "Anki", and sides A and B are switched around so that you have to wade through the sadder songs before you get to the slightly more upbeat ones. 1973 is given as the year of release on the record label, so maybe this is a second reprint? Anyway, download and listen to this rarity, and I hope you enjoy it!

SATEEN JÄLKEEN (1967)

Anki's second album boasts a nice, sunnily yellow cover. The songs are again simple and delicate, like on the first LP "Yksin", but this time they're lighter, less melancholy.

IDYLLI (1968)

"Idylli" was Anki's fourth solo album, released in 1968. It sports a cover that gets my vote as the worst album sleeve ever. Not only is the cover concept crude and the sleeve hastily thrown together, but you can't even find the album title anywhere else than on the spine. Well, OK, it's in the tracklisting on the front cover, but it's the title song that's mentioned, not the album title.

The album introduces 15 songs from 15 countries, all sung in the original language. Kudos to Anki for managing to handle so many languages! The style of the music reminds me of chanteuses like Mireille Mathieu and Edith Piaf, so fans of those artists might find this record very enjoyable. I just wonder how many copies it sold with a sleeve like this...

EN ANNA HEILLE ANTEEKSI (1975)

If you like Finnish folk band Cumulus, here's Anki's seventh solo album "En anna heille anteeksi" (I Will Not Forgive Them). The title song is composed from Pentti Saarikoski's simple but poignant poem aimed at those who care nothing about nature. Anki also performs her own version of Hector's "Trullilaulu" from his "Liisa pien'" album. Other highlights are the lyrically peculiar "Unikuvia", Matti Bergström's inventive and ironic song about city life, "Kuusitoista vuotta", Jim Pembroke's wonderful children's song "Lapsonen" and the bleak, gritty story song "Talonmiehenrouva Lauhamaa". In short, this album is chock-full of goodies to enjoy.

RUNOJA (1976)

"Runoja" was solo album no. 8, and it came out in 1976. Again the concept was very clear: 20 poems turned into songs. Only Finnish female poets were selected, and even all the musicians who played on this record were women - this makes "Runoja" a distinct "women's album". Carita Holmström and Marianne "Maru" Nyman played guitar, frequent Hector and Anki collaborator Pirjo Bergström handled the keyboards plus some accordion and percussion, and so on. The comment printed on the back cover ("Mitähän pojat sanoo?!!!" - "What will the boys say?!!!") probably refers to this.

The highlight is "Avioliittokysymys", where a black female servant voices her thoughts about her employer. This poem is turned into a light samba song.

Jep, radiosta kuuntelin kerran Ankin haastattelun, jossa hän kertoi myös Runoja-albumin tekemisestä. Alunperin tarkoituksena oli vain tehdä sävellyksiä runoihin, ilman sen kummempaa spesifikaatiota. Anki luki useita runokirjoja ja poimi niistä ne runot, jotka hän halusi levyttää. Lopulta hän huomasi, että kaikki valitsemansa runot olivat naisten kirjoittamia. Anki tuumi, että viedään sitten tätä juttua pidemmälle ja hommataan levylle soittamaan pelkkiä naismuusikoita.

En anna heille anteeksi on suosikkini Ankin sooloista. Mestarillisen kokonaisuuden luovat hivelevän kaunis Hän kahlaa kanssasi halki tulppaanien, lievästi pelottavat Trullilaulu ja Unikuvia, hysteerinen Kuusitoista vuotta, herkkä Lapsonen, melkein liian synkkä Talonmiehenrouva Lauhamaa ja mielenkiintoisesta ajatusmaailmasta kertova Pirssikyyti. Nimikappale maistuu liiaksi väkisin sävelletyltä runolta, mutta annan sen anteeksi.

Yksin ja Sateen jälkeen tuntuivat pitkään liian alakuloisilta ja vähäeleisiltä levyiltä minun makuuni, mutta olen oppinut pitämään niistä.

Ankin varhaisessa tuotannossa huvittaa ja viehättää tuo tunnusomainen ärrä. "En löydä ketään verltaistasi sun"...

"Vanhan korpin varjo" on vähän ärsyttävä laulu. Korppi naurahtaa aivan liian monta kertaa, menee jankkaamiseksi.

 

Musiikkijuttujen lomaan muutama sarjakuva-artikkeli. Harri Römpötti arvosteli Hugo Prattin Aavikon skorpionit 7.3.1995. Tätä minä en leikannut talteen, vaan leike löytyi Aavikon skorpionit -albumin sivujen välistä kun olin ostanut sen divarista. Jarkko Vehniäinen esiteltiin kun hänen Kamala luonto -sarjansa aloitti Metro-lehdessä 3.10.2011. Veli-Pekka Alaren Kutri-Helena -sarjakuvasta tehtiin koostealbumi vuonna 2005, ja Heikki Jokinen arvosteli sen Hesarissa 5. kesäkuuta.

 

 

 

 

 

Annika: Itseteossa (1978)

Nimibiisi ja Enkelit heittää arpaa ovat ne kappaleet, jotka muistetaan tältä Annika Salmisen ainoalta soololta. Hyvä levy tämä on kokonaisuutenakin, Annika oli oppinut todella käyttämään ääntään karjuttuaan Dead End 5:ssa vain kurkku suorana. Ainoastaan loppukiljahdus Lauantaissa menee ylilyönniksi.

1970-luvun Suomelle tyypillisesti covereita on paljon. Itseteossa on Buddy Hollyn It's So Easy, mutta sovitus lienee mallinnettu Linda Ronstadtin versiosta. Enkelit heittää arpaa on Carly Simonin laulama Bond-tunnari Nobody Does It Better, ja se kyllä nousee levyn kohokohdaksi. Rollareiden Tumblin' Dice on käännetty Noppamieheksi. Kerran sut löydän eli Needles and Pins ei ihan toimi, vaan menee vähän kömpelöksi. Freen All Right Now'n kanssa onnistutaan vähän paremmin.

Yllättäviä ratkaisujakin löytyy: Rakastuitko enkeliin on Harri Rinteen sanoittama versio Freemanin Käyntikortista, Supermies on Eero Raittisen lyhytaikaisen Ball-yhtyeen single Ballgame Takku Kotilaisen suomentamana, ja sovitettuna diskopalaksi. The Crestsin Sixteen Candles tuntuu jotenkin epämuodikkaalta valinnalta, kun on niin oldies-kamaa, mutta se toimii ihan hyvin Annikan käsittelyssä.

Annika asuu Ruotsissa nykyään, kantaa sukunimeä Andersson, ja laulaa edelleen kun aikaa ja tilaisuuksia on.

 

Anssi Tikanmäki: Maisemakuvia Suomesta (1981)

Tikanmäki osoitti kykynsä säveltäjänä tällä klassista musiikkia, fuusiojazzia ja progea yhdistelevällä instrumentaalilevyllä, jolla on kaksi erityisen timanttista kappaletta. Savolainen metsä jaksaa aina ihastuttaa minua veikeydellään ja tarttuvuudellaan. Seppo Hovin haitari kannattelee kappaletta esimerkillisesti.

Vielä parempi on kuitenkin Kiutaköngäs, jonka uskallan nostaa jopa kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi sävellykseksi. Tätä soittaisin ulkomaalaisille valioesimerkkinä suomalaisesta säveltaiteesta. Erityisesti kiittelen sitä, miten tunnelma vaihtuu lyyrisestä mahtipontiseksi, sitten surumieliseksi, sieltä edelleen dramaattiseksi ja takaisin lyyriseksi, ja täysin luontevasti, ilman pakottamista. Sävelmä säilyy loppuun asti jännittävänä, kun ensi kertaa sen kuuleva jää kiinnostuneena seuraamaan, mitä seuraavaksi tulee.

Hieno yksityiskohta on myös, miten Tuusulan moottoritiessä voi kuulla autojen suhahtavan ohi. Entä mikä on se puhallinsoitin, joka kannattelee Valkeakosken tehtaanpiippuja?

Tässä vielä torrenttisivulta (välimuistista) löytynyt teksti, jolla esittelin tämän levyn FinnArcticissa vuonna 2009:

"Here's an album that's easy to find on CD, and heartily recommended to anyone who likes sophisticated, classical-influenced instrumental music.

Anssi Tikanmäki (1955-) is well known as regular arranger and producer for Juice Leskinen, and for his film scoring assignments which include several movies by the Kaurismäki brothers. He specializes in writing music for silent movies performed by his own Anssi Tikanmäki Filmorchestra.

Tikanmäki studied in the Sibelius Academy in 1974-1980 and graduated as a music teacher. As a freelance musician he's worked with a lot of prominent pop and rock bands and singers. He's also written music for the theater.

Tikanmäki's first solo album "Maisemakuvia Suomesta" (Finnish Landscapes) paints eight musical portraits of Finland, and the accompanying booklet gives thorough descriptions of each composition and what images and events they describe. My personal favourites are near the end: "Savolainen metsä" (The Forest of Savo) is carried by a splendid accordion part that's very jolly and slightly complex - just like the mindset of the people who live in that part of Finland. You rarely get a straight answer if you ask those people a question...

"Kiutaköngäs" is a rapids that's part of Oulankajoki, a river running from Salla to the Russian lake Pääjärvi (Ozero Pjaozero). This is a majestic and ode-like tune that constantly shifts moods, being at times peaceful and pretty, wistful, wild and dramatic.

Even rock'n'roll fans should have this gem in their collection!

Added to this post is Tikanmäki's rendition of Jean Sibelius' hymn "Finlandia" - made for Aki and Mika Kaurismäki's movie "Arvottomat" (1982). Sibelius' son-in-law, Jussi Jalas disapproved strongly of this pop/rock-style arrangement and wanted to ban it from the radio. It was to no avail - this version received a lot of airplay, and Sibelius' younger descendants also gave their nod of approval to Tikanmäki's attempt to introduce the music of this composer to younger generations."

 

Apollo: Apollo (1970)

Tämähän oli pakko ostaa heti tuoreeltaan Free Record Shopista kun CD-versio tuli. Harmittelin vain sitä, ettei Pakoon maailmaa -singlen b-puolta Ohjelmoitu ihminen oltu laitettu mukaan bonusraidaksi. Joskus 2008 tai 2009 Ohjelmoitu ihminen soi jossain Radio Suomessa esitetyssä musiikkiohjelmassa vuodelta 1970, ja silloin selvisi, että se onkin vain varhaisempi, rujompi versio Hideki Tojo 1884-1948 -kappaleesta. Nauhoitin siitä mp3:n itselleni.

 

Appe: My Rock'n'Roll Star / Invention of Freedom (1975)

FinnArctic-esittely:

"Arja "Appe" Vanajas has been an active figure in the Finnish underground scene. She worked with groups like Sperm, Sikiöt and Those Lovely Hulahands in the late 1960's-early 1970's. Between 1987 and 2000 she either acted in or wrote music for a number of short films and one feature-length movie, Claes Olsson's "Elvis-kissan jäljillä". She co-wrote Hasse Walli's autobiography "Hehkuva kitara" in 1996.

In 1977 she made a single for Love Records. Two self-penned songs that move somewhere between rock'n'roll and soul and display her powerful voice. Janis Joplin can be clearly heard as an influence.

Also try to get her self-financed CD "So So So" (2004), where she sings 15 songs and accompanies herself on piano. Her homepage - in Finnish - is found here:

http://koti.welho.com/avanaja2/appe-index.html"

 

5.11.2017

Argent: Argent / Ring of Hands (1969/1970)

All Together Now (1972)

In Deep / Nexus (1973/1974)

Circus (1975)

Counterpoints (1975)

Rock-uskottavuutta levykokoelmalleni tuo myös Argent. Tämän Rod Argentin johtaman brittibändin tuotannosta en kuitenkaan varauksettomasti nauti, heiltä kun löytyy niin parempia kuin heikompiakin levyjä.

Ensimmäisellä levyllä säväyttää tehokas Liar. Myös Schoolgirl on kiva. Kakkoslevyltä Ring of Hands löytyvät sitten Chained ja herttainen Sleep Won't Help Me.

All Together Now on paras levy, vaikka pitkä eepos Pure Love onkin pitkäveteinen. Hold Your Head Up, Keep On Rollin', Tragedy ja He's a Dynamo ovat kuitenkin niin kovia rokkipaloja että levy menee kärkeen minun kirjoissani.

In Deep on valitettava mahalasku. Ei vaan toimi tämä. Kissinkin versioima God Gave Rock'n'Roll to You voisi olla erinomainen, mutta bändin soitto ja laulu on aneemista eikä homma irtoa kuten pitäisi. Kaksiosainen It's Only Money jauhaa paikoillaan. Alavireisenä kappaleena Losing Hold ei oikein kohota tunnelmaa. Be Glad on sentään aika hyvä, levyn paras kappale. Sooloilua on paljon, mutta se pidetään tarpeeksi vaihtelevana. Candles on the River kuulostaa kolme vuotta vanhemmalta kuin onkaan, 60- ja 70-luvun vaihteen progelta tavanomaisimmillaan. Rosie on ihan hyvää, rentoa boogie-kamaa, mutta bändi ei ole siinä kunnossa, että jaksaisi puristaa siitä kaikkea irti. Ja mitä kummaa yksi joululaulu tekee muun kokonaisuuden seassa?

Tosin täytyy tunnustaa, että lukuisat kuuntelukerrat ovat auttaneet suhdettani In Deepiin. Ei levy enää masenna niin pahasti kuin ennen, kun siihen on tottunut ja siitä on löytynyt sävyjä ja yritystä.

Nexuksella piristyttiin, ja homma saatiin taas toimimaan. The Coming of Kohoutek on dramaattisena alkavaa instrumentaaliprogea, joka kehittyy vauhdikkaammaksi ja saa odottamaan jatkoa kiinnostuneena. Once Around the Sun ja Infinite Wanderer jatkavat samaa linjaa onnistuneesti - jälkimmäisellä vielä toistetaan Kohoutekin urkukuviota, melkein kuin ympyrää hiukan suljettaisiin. Laulua kuullaan vasta neljännellä kappaleella Love, ja vaikka se onkin vähän yninäballadi, niin olkoon. Yksi tällainen kappale suotakoon. Levyn kohokohtaa saadaan odottaa pitkään - vasta vaikuttavan Thunder and Lightningin myötä Nexus kohoaa korkeuksiin. Eikä levy sieltä enää tipu. Pidän varsinkin Man For All Reasonsin rumpukuviosta, se ja taustalaulut antavat lisää potkua jo ennestäänkin hyvälle sävellykselle. Myös Gonna Meet My Maker on hyvä, tarttuva lopetus levylle.

Circus on vielä aika hyvä, tasaisen varma progelevy. Shine On Sunshine kohoaa hellyttävyytensä ansiosta jonkinlaiseksi kohokohdaksi - ainakin se poikkeaa kivalla tavalla muista kappaleista. Lyhyt "The Ring" on kiva kokeilu syntetisaattorilla.

Counterpoints oli Argentin viimeinen rutistus, mutta ei heillä ollut enää mitään tarjottavaa tässä vaiheessa. Levy jää ankeaksi seinätapetiksi, josta ei jää mitään korvien väliin. En mielelläni edes pitäisi levyä hyllyssäni, ellei se olisi sellainen erityiskappale kuin on.

 

Ari Vaahtera: Pitkät jäähyväiset (1981)

Lisäälisää / Siihen tarvitaan sua (1982)

Yön siirrot (1983)

Vaahtera ei ole mikään huippulaulaja, mutta kyllä hänen soolonsa ihan sympaattisia tapauksia ovat. Haaveet on hieno single, new wave -pala Lentohiekkaa jytisee kivasti ja Kuluneet olemukset toimii hyvin Arin vaivalloisen kuuloisesta narinasta huolimatta. Muuallakaan ei rimaa aliteta. Aquaplane-instrumentaalista olen kovasti yrittänyt miettiä, mistä sävellys on pöllitty, mutten ole tullut sen kummempaan tulokseen kuin että se on kuin yhdistelmä Argentin Hold Your Head Upia ja 10CC:n varhaista singlen b-puolta Hot Sun Rock. Ei Vaahtera välttämättä jälkimmäistä kuullut.

Lisäälisää-single ei olekaan ihan samantyyppistä kamaa, tässä pyrittiinkin tekemään jotain pykälää hypnoottisempaa ja kokeilevampaa musaa. B-puolen Ari piiskasi ehkä turhankin rajuun vauhtiin, männynkävyt vain lähtevät lentoon ja kuulijalla on työtä pysyä mukana.

 

Artful Dodger: Artful Dodger (1975)

Honor Among Thieves (1976)

Lainasin kerran kirjastosta kokoelman DIY: Come Out And Play - American Power Pop I (1975-78), ja siinä ollut Artful Dodgerin "Wayside" kolahti niin, että päätin metsästää bändin levyjä. Kolmas levy Babes on Broadway ja viimeinen Rave On löytyivät helposti, mutta ensinmainittu oli keskinkertainen ja mitäänsanomaton, jälkimmäinen suorastaan surkea. Kaksi ensimmäistä levyä osoittautuivat harvinaisuuksiksi, jotka piti hommata Amazonin ja MusicStackin kautta. Onneksi vaivannäkö kannatti, sillä näillä levyillä AD oli vielä erinomainen powerpopyhtye. "Wayside" on edelleen se timantti bändin tuotannossa, mutta ensimmäisellä levyllä You Know It's Alright, Think Think ja Silver and Gold jaksavat hyvin peesissä. Vain New York Cityä en oikein ymmärrä. Honor Among Thievesillä on kova versio Keep A Knockin' -klassikosta ja pari pikkuhelmeä lopussa.

 

Various Artists: The Art of Breeding (1983)

FinnArctic-esittely:

"The Art of Breeding", a various artists compilation assembled by Kari Kalén and released by Johanna Records. The intent was to create a cornerstone assemblage of music by bands that were "in" at the time. New wave, art rock and futurism. Only four acts were chosen to provide songs for this LP, because the "in" scene in Helsinki wasn't that big in a city of half a million inhabitants.

We kick in with General Njassa, real name Jyrki Jantunen. He started his career as vocalist for neo-punk group Musta Paraati after original singer Jore Vastelin quit (Jore died in 1993 - R.I.P.). Njassa only sang on one single before being replaced by Epe Kronholm for the band's second and last album "Käärmeet". Njassa's contribution, "I'm Young, Beautiful and Natural" was the first Finnish rap song - we had to wait until the end of the decade before rap music became really popular in Finland, so Njassa was a real pioneer in that field!

Njassa continued as radio producer and personality, working for Finland's first local radio station Radio City (1985-2006, became an internet radio channel last year).

Hefty Load will be properly introduced later. For "The Art of Breeding", the single-only recordings "Du bist wunderbar" (from their debut 7") and "Centre of the Universe" (b-side of "Nightshift") were chosen, as well as a new song, "Rabbit". As bonus, I added "Du bist wunderbar"s b-side "Schrecklich".

Jimi Sumen covered the Holland-Dozier-Holland soul classic "Nowhere to Run". Twiggy Oliver is the alter ego of Mauno Paajanen, whose albums "Poste Restante" (1978) and "Psyko" (1979) have recently been assembled on a 2-CD compilation "Psyko - kaikki levytykset 1977-1980". "Cook the Messiah" and "Become a Millionaire" give a taste of his interestingly unusual way of doing rock'n'roll."

 

Artpop Kombo: Car Park Drama / Old Timer (1981)

Siis Pantse Syrjä kitarassa, Aku Syrjä rummuissa, Hurriganes-tuottaja Richard Stanley teki biisit ja lauloi. Hyvä single muuten, mutta nämä kappaleet vetävät mielen niin synkäksi ettei tätä tee mieli kuunnella kovin usein.

 

Asia: Asia (1982)

Alpha (1983)

Astra (1985)

Rock-uskottavuutta levykokoelmalle. Asian ensimmäinen levy on raikas paketti AOR:ää, toisesta albumista ei jää paljoa käteen. Kyllä se kuulostaa hyvältä sen ajan kun sitä kuuntelee, mutta jälkeenpäin... Don't Cry oli Alphan iso sinkkulohkaisu, mutta minulla on vaikeuksia muistaa siitä(kään) mitään.

Vaan Astra se vasta surullinen tapaus onkin. Go on ihan hyvä biisi, mutta tuotannolla on pilattu ihan kaikki. Kylmä kasarin puolenvälin soundi ja pari kornia biisiä (Voice of America ja Countdown to Zero), siinä resepti epäonnistumiselle.

Ja ensimmäinen levy piti sitten merkata uusiksi Discogsissa. Heh, tuo identtinen painos oli vasta 83 minuutin ikäinen kun sen merkkasin. Olinpa nopea.

 

Atlanta Rhythm Section: Atlanta Rhythm Section / Back Up Against the Wall (1972 / 1973)

Back Up Against the Wall (1973)

Third Annual Pipe Dream / Rock and Roll Alternative (1974 / 1976)

Dog Days (1975)

Dog Days / Red Tape (1975 / 1976)

Rock-uskottavuutta toivat kokoelmaani. Näihin levyihin oli helppo tykästyä, mutta vähän vaikeampi oli kerätä niitä. Piti ottaa Amazon avuksi parin CD:n kohdalla, ja niin siinä kävi, että tuli päällekkäisyyttä. Pari albumia on kumpanakin formaattina. No, ei haittaa.

Kaksi ensimmäistä levyä ovat kunnon rokkia, mutta sitten linja pehmeni. Melodisempi tyyli tuotti vielä neljä hyvää levyä, mutta Champagne Jam on jo valju, veretön levy ja sen jälkeen... goodbye.

Heh, Punk in Finlandissa on ketju nimeltä Biisit missä on alussa sireenin ääntä, mutta tämä puuttuu sieltä:

Police! Police!

 

Atrain: Loose Wheel / Armchair (1975)

Juu, on tämä vähän vaisu single Frank Robsonin lyhytaikaiselta bändiltä, mutta silti pidän tunnelmasta, yleisfiiliksestä. Eivät biisitkään ole huonoja. B-puolihan oli alunperin paljon neljää minuuttia pitempi, mutta siitä oli pätkäistävä iso siivu pois, jotta se mahtui singlelle. Robsonin Stay Awhile -albumilla on uudelleen äänitetty täyspitkä versio.

 

Avaruuslintu: Avaruuslintu (1977)

Mitä Kesä-reggae tekee tällaisella kommarilevyllä? Tuollaisia kappaleita ei luulisi löytävänsä kuin tyypillisten suomalaisten b-luokan poplaulajien / -bändien 70-luvun levyiltä. Muuten kyllä lajissaan kelpo levy tämä.

 

The Bablers: What's All About (1980)

Suddenly / Day By Day (1982)

Arto Tammisen bändin ensimmäinen levy oli nuoren ja kokemattoman porukan kunnianhimoinen yritelmä, joka jossain määrin onnistuikin, vaikka sillä on vikansa.

Materiaali on vahvaa, vaikka lainailee liiaksikin kikkoja Beatleseilta. On the Morning of a Seventh Day on selvä She's Leaving Homen ja A Day in the Lifen risteytys.

Englanninkieli on paikoin kömpelöä, sanatonta daa-daa -laulua on liikaa, ja diskobiisi Walkin' on Sidewalks taatusti jakaa mielipiteitä.

Mutta on tässä paljon, mikä toimii hirveän hyvin. Tammisen melodiantaju on pistämätön. Mainittu avauskappale, kaksiosainen Dream, ja lähes eeppinen päätösraita Everybody Gotta Have a One todistavat juuri siitä kunnianhimosta. Laulupuoli stemmoineen ei ansaitse moitteita.

Kaksi vuotta myöhemmin tullut singlekään ei tasossa horjahtele. Suddenly on ihan nätti ja singlenä vahvaa Lennon-tyylistä kamaa. B-puoli rokkaa kunnolla.

Harmi, että Tamminen on sittemmin osoittautunut laiskaksi musiikintekijäksi, Mitä häneltä on tullut, kaksi soololevyä ja vielä yksi Bablers-levy... mitä mies on tehnyt elääkseen kaikkina muina vuosina? Biisejä on näköjään syntynyt jonkin verran, ja taustamuusikkona on toiminut...

 

Bachman-Turner Overdrive: Bachman-Turner Overdrive (1972)

Bachman-Turner Overdrive II (1973)

Not Fragile (1974)

Four Wheel Drive (1975)

Head On (1975)

Freeways (1977)

Street Action (1978)

Rock'n'Roll Nights (1979)

Minusta on väärin, että ainoa BTO:n levy, jonka löytää helposti CD:nä on Not Fragile. Se on ainoa bändin levy, johon en pääse yrittämälläkään sisälle. Siinä on You Ain't Seen Nothing Yet eikä muuta. Yksikään muu biisi ei jää päähän soimaan, ja levy tuntuu pelkästään valjulta.

Sen sijaan kaikista muista 70-luvun levyistä pidän ihan varauksetta, kaikista biiseistä. Yhdestäkään noista seitsemästä muusta levystä ei löydy heikkoa lenkkiä.

 

6.11.2017

Backwoods: Walkin' On / Heart Full of Pain (1980)

Raine Salo aloitti uransa tässä kaksi singleä Johannalle tehneessä bändissä. Salo-fanillakin on tekemistä, jos yrittää nauttia miehen mörinästä ja mokelluksesta tässä. B-puolella ärsytetään vielä maailman ärsyttävimmällä syntetisaattorisoundilla, joka tuntuu isolta, vihaiselta ampiaiselta.

 

Bad Company: Bad Company (1974)

Straight Shooter (1975)

Run With the Pack (1976)

Burnin' Sky (1977)

Nämä neljä levyä ovat ihan OK jatkoa Freelle. Ehkä yllättävästi Burnin' Sky on noussut suosikikseni näistä. Se kun on muita monipuolisempi albumi - pyrkivät kokeilemaan ja tekemään jotain vähän erilaista sillä levyllä. No, minun on vaikea ymmärtää Master of Ceremonya varsinkaan seitsenminuuttiseksi venytettynä, ja Passing Timen intro antaa ymmärtää tulossa olevan jotain ihan muuta kuin mitä biisi lopulta on, jotain funkympaa ja parempaa. Mutta hyvä levy silti.

Minulla on ollut mp3-muodossa myös vuoden 1979 albumi Desolation Angels, mutta joka kerta sen kuunneltuani minulle kävi samalla tavalla: viisi minuuttia myöhemmin en enää edes muistanut, olinko kuullut levyn vai en.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32