Monty Pythonin lentävä sirkus (Monty Python's Flying Circus) - 6.3.1992. Montyn parhaat 3.3. Suomalaisia lämmiteltiin tunnin ja vartin mittaisella koosteohjelmalla kolme päivää ennen varsinaisen sarjan alkamista. Koomikko Steve Martin toimi esittelijänä.
Suomessa oli aiemmin nähty vain kuusi jaksoa vuonna 1972, mutta 20 vuotta myöhemmin saatiin nauttia kattavasta paketista.
Legatio Musicassa olen kirjoittanut jo lähes kaiken sanottavani. Suosikkisarjani nyt ja aina - paitsi neljäs tuotantokausi, joka tehtiin ilman John Cleeseä, on tylsä ja ikävä. Onneksi siinä on vain kuusi jaksoa.
Jos saisin kysyä Monty Python -ryhmän jäseniltä yhden kysymyksen, ja saisin siihen myös vastauksen, se olisi: Miksi Monty Python's Flying Circus -sarjassa harrastettiin niin paljon homohuumoria, ja miltä se Graham Chapmanista sisimmässään tuntui?
Viimeinen erä (Homeboy) - Isäpuoli ja äiti rupesivat nauhoittamaan huhtikuussa 1990 runsaasti leffoja telkkarista. He alkoivat vähän myöhemmin myös ostella paljon VHS-kasetteja. He kokosivat oman kotikirjaston. Itsekin tuoreena elokuvahulluna pengoin heidän kokoelmaansa tarkkaan ja katsoin kaikki elokuvat jotka edes etäisesti kiinnostivat. Ilmeisesti äiti ja/tai isäpuoli kävivät joskus Kreikassa tai Kyproksessa ja toivat sieltä nipun VHS-elokuvia. Yksi niistä oli Mickey Rourke -leffa Homeboy vuodelta 1988. En tiennyt ollenkaan mistä elokuva kertoo, mutta katsoin sen. Se oli tuskallista, sillä kuvanlaatu oli kammottavan huono. Ihmettelin, ovatko kaikki kreikkalaiset VHS-leffat noin huonolaatuisia. Elokuva itsessäänkään ei ollut kovin nautittava. Nyrkkeilijä kärsii pahenevasta kallovammasta liian monen päähän sattuneen iskun seurauksena, ja lääkäri varoittaa, että yksi paha isku lisää saattaa sokeuttaa hänet.
Viimeinen erä esitettiin telkkarissa 7. huhtikuuta 1992. Sain silloin katsoa sen uudestaan hyvällä kuvanlaadulla. Elokuva oli nyrkkeilystä innostuneelle Rourkelle oma, tärkeä henkilökohtainen projekti, joka ei onnistunut odotetusti. Mikael Fränti moitiskeli Rourken roolisuoritusta: "Michael Seresin ei esikoisohjaajana pystynyt tyynnyttelemään Rourken itsetietoista intoa. Tarinaan jäi liikaa ärsyttävän pateettisia ja itsetietoisia korostuksia". "Rourke työstää rooliaan yli, takertuu kuin noiduttuna kaikenlaisiin eleiden virityksiin, kasvojen vääntöihin ja kävelytyylin koukeroihin. Maneerit alkavat tukehduttaa". Eric Claptonin ja Michael Kamenin musiikkia Fränti kehui upeaksi, kuvaaja Gale Tattersallin muutamat huvipuisto-otokset sykähdyttivät, ja "nyrkkeilykohtauksissa väkivalta iskeytyy suoraan tajuntaan".
Selitys huonolaatuiselle kreikankieliselle VHS:lle löytyi Hesarista, 26. kesäkuuta 1991.
Äiti ja isäpuoli olivat hankkineet myös Homeboy-soundtrack-CD:n, jossa on enimmäkseen Eric Claptonin säveltämiä instrumentaaleja. Tylsähkö levy minusta vielä tuolloin, mutta tykästyin tuntemattoman The Brakes -yhtyeen ilmeisesti ainoaan levytettyyn kappaleeseen "Living in the Real World". Tavanomainen mutta mieleenjäävä poprock-biisi.
Viime syksynä tuumin, että voisin ehkä hankkia Homeboy-soundtrackin omakseni. Onhan siinä hyvää bluesia Magic Samilta ja J.B. Huttolta, The Brakesin kappale puree yhä, ja varmaan ne Claptonin instrumentaalitkin ovat ihan kelpoja kunhan niitä kuuntelee perehtyneesti. Levyä ei löytynyt Helsingin divareista, joten hankin sen Amazonin kautta Englannista. Ihan OK levy, olen kuunnellut CD:tä jo jokusen kerran.
Neurovisio - Pirkka-Pekka Petelius ja Pedro Hietanen jatkoivat Hei hulinaa -sarjan jälkeen katsojien hauskuuttamista, 2.6.1992 alkaen.
Sokeria ja pippuria (Good & Evil) - Välillä käy niin, että jokin tv:n komediasarja on poliittisesti liian epäkorrekti amerikkalaiselle yleisölle. Kuplan, Tyttökultien, Vihdoinkin yksin -sarjan ja monien muiden hittien luoja Susan Harris vaati jenkeiltä liikaa tällä saippuaoopperaparodialla, joka lopetettiin vain kuuden jakson jälkeen samasta syystä kuin Kuplakin. Jotenkin Suomeen ilmeisesti saatiin hankituksi ylimääräisiä, USA:ssa esittämättömiä jaksoja, sillä sarja alkoi meillä 31.8.1992 ja päättyi 2. marraskuuta kymmenen jakson jälkeen. Minä katsoin ne kaikki. Tuossa pilottijakso kolmessa osassa:
https://www.youtube.com/watch?v=C07I7Ow8TDc
https://www.youtube.com/watch?v=mY47opfQpjI
https://www.youtube.com/watch?v=oDjiVy7JMeI
Hei me pamputetaan (Police Squad!) - 1.1.1993 ja siitä viisi viikkoa eteenpäin esitettiin tätä poliisisarjojen parodiaa. Asialla oli ZAZ eli David Zucker, Jim Abrahams ja Jerry Zucker, jotka yhdessä ja erikseen ohjasivat sellaisia komediaklassikoita kuin Hei me lennetään, Top Secret!, Hot Shots ja Mies ja alaston ase -sarja. Tuotantoyhtiö luopui Police Squadista jo kuuden jakson jälkeen, mikä oli armollista, sillä onhan tämä kamalasti itseään toistava tuotanto. On tietämättään tollo poliisietsivä (Frank Drebin, jota näytteli Leslie Nielsen), kengänkiillottajana työskentelevä poliisin vasikka, joka tietää kaiken maan ja taivaan väliltä kunhan häntä vain voitelee seteleillä, vieraileva tähti, joka käväisee alkutekstien aikana vain kuolemassa, lapsia opettava laboratorion työntekijä, jolta lipsahtaa epäilyttäviä juttuja sekä lopputekstien aikana aina jollain tavalla pieleen menevä "pysäytyskuva". Kuusi jaksoa samoja vitsejä varioituina jaksaa kyllä katsoa, mutta aika pian olisi ollut pakko keksiä jotain uutta ideaa, jos tätä olisi saatu jatkaa. 2.2.1997 sarjaa ruvettiin uusimaan.
Onnenpyörä - 2.1.1993 alkanut leikkimielinen kilpailuohjelma. Tätä tulin katselleeksi tasan tarkkaan sen ajan, jolloin opiskelin Porvoossa (syyskuu 1993 - toukokuu 1994). En ollut onneksi ainoa Onnenpyörän katsoja, aina joku muukin istui kanssani koulun telkkarihuoneessa katselemassa Janne Porkan vetämää pyöränpyöritystä ja vokaalien ostamista. Porvoo-opiskeluni jälkeen ei enää huvittanut jatkaa Onnenpyörän seuraamista.
Aikahyppy (Quantum Leap) - Tiedemies Sam Beckett jää loikkimaan ajassa eestaas. Jokin korkeampi voima haluaa korjata historiassa tapahtuneita vääryyksiä, ja valitsee Beckettin välikappaleeksi. Miesparka hyppää jonkun oikeasti eläneen henkilön kehoon, ja tehtävänä on estää kyseiselle henkilölle tai jollekulle muulle tapahtunut onneton juttu - minkä jälkeen on seuraavan ajankohdan ja henkilöllisyyden vuoro. 30.1.1993 alkoi tieteissarja, joka teki Scott Bakulasta tunnetumman nimen. Minä olin aiemmin nähnyt hänet Disneyn tuottamassa tv-elokuvassa I-Man (1986), jossa radioaktiivinen säteily teki tavallisesta tallaajasta haavoittumattoman supermiehen. Aikahyppyä katsoin vain joitakin harvoja jaksoja.
Hugo - 17.3.1993 aloitti tv:ssä interaktiivinen peliohjelma, joka oli tanskalaista alkuperää. Se oli sitä aikaa, kun suomalaisilla oli vielä näppäinmalliset lankapuhelimet. Nykyaika on tehnyt moisten ohjelmien teon mahdottomaksi, kun kaikki pelailevat mitä pelailevat internetissä älypuhelimilla.
Sama juttu kuin Onnenpyörän kohdalla: Porvoossa tätä oli kiva katsoa (parin muun opiskelijan seurassa), ei enää sen jälkeen. Kodin ilmapiiri oli sen verran erilainen kuin kansanopiston ilmapiiri, ettei Kauniaisissa mitä tahansa hömppää viitsinyt tuijotella.
Juontaja vaihtui kesken kaiken Taru Valkeapäästä Marika Saukkoseen. Hugon puheita ei oikein osattu päivittää sen jälkeen kun juontaja vaihtui, niinpä Hugo sanoi pitkään Marikalle "Taru, sano sille että herää pahvi!" silloin kun peliä pelaava soittaja epäröi näppäinkomentojen kanssa liian pitkään. Marika ei voinut muuta kuin huomautella Hugolle, että en minä ole Taru.
"Meno Toijalaan, jos perrrlsaus kestää!". "Hei, halojaa, ollaankos siellä vielä elossa? Hohoi!". "Paha paikka... viimeistä viedään!". "Aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta". Hugon ääni ja vakiofraasit soivat vieläkin korvissani. Noita Taranstellan ainoa repliikki oli: "Ansa on viritetty. No onneton, tee valintasi!".
Iltalypsy - 1.5.1993 lähetettiin ensimmäinen jakso YLEn satiiriohjelmaa, jossa uutisankkurit Riikka Uosukainen ja Jorma Melleri yrittivät olla hauskoja ja piikitellä poliitikkoja ja ajankohtaisia tapahtumia. Ei toiminut, lopputulos oli vaivaannuttava.
Iltalypsyn vaalispesiaali - 15.1.1994.
Iltalypsy - 22.1.1994 alkoi uudistettu Iltalypsy, jossa aidot uutisankkurit oli korvattu näyttelijöillä. Eeva Litmanen esitti Leila Toroskaista, Heikki "Ääni" Määttänen Mika Wirtaa. Aikansa työskenneltyään Toroskainen ja Wirta lähtivät ja tilalle tulivat Jaana Ala-Knaapi-Pesonen (Minna Suuronen), Tero Saxman (Taisto Oksanen) sekä urheilutoimittaja Pertti "Pera" Kartio (Jouko Klemettilä) ja kulttuuritoimittaja Diana Juva (Minna Koskela). Iltalypsy oli suosikkiohjelmiani ja se piti aina katsoa, vaikka terävyys ja iskevyys heikkenivätkin aina miehistönvaihdosten myötä. Juvasta pidin vähiten.
Erikoistoimittaja Aimo Surakka (Jorma Pilke) vastasi yhdestä suosikkilausahduksestani, joka puri tähän entiseen formulafaniin. Kimi Räikköseen kohdistuneista asenteista hän sanoi: "No sitä, että on tyhmää haukkua sellaista tyhmäksi, joka on tarpeeksi viisas tienatakseen miljoonia ajamalla ympyrää".
Iltalypsyä löytää yhä YouTubesta.
Kipusiskot (Nurses) - 17.8.1993 alkoi taas yksi Susan Harrisin tallin menestyssarja. Lehdestä luin, että Harris on Amerikan tuotteliaimpia tv-sarjojen luojia, ja Suomessa on kuorittu vain kermat päältä. Kipusiskoja oli miamilaisessa sairaalassa neljä: perheen ja työn välillä tasapainoileva äiti, ex-miehensä perään haikaileva eronnut nainen, siveyttään vaaliva latino ja fobioista kärsivä, äärimmäisen empaattinen uusi tulokas. USA:ssa sarjaa tehtiin kolmen tuotantokauden verran vuosina 1991-1994. Minä muistan vahvimmin katsoneeni sarjaa 1994-1995 Taalintehtaalla sivarihommien lomassa. Tunnuslaulu jäi hyvin mieleeni, enpä muuta muista.
Pilottijakso YouTubessa surkealla kuvanlaadulla:
https://www.youtube.com/watch?v=ZdbvozUaZlk
Lucy show (The Lucy Show) - 90-luvun alkuvuosina laman raivotessa elettiin telkkarissa todellista nostalgiabuumia: The Munsters, 60-luvun kulttisarja The Prisoner eli Saarroksissa, The Untouchables eli Lahjomattomat, The Man From U.N.C.L.E. eli Napoleon Solo, The Monkees, Salainen agentti 86, Monty Python, ja tietyssä mielessä huipentumana tämä. Lucille Ballin mustavalkoista sitcomia (1962-1968) kokeiltiin meillä 23. elokuuta 1993 alkaen. Katsoin jokusen jakson, mutta totesin sen liian pölyttyneeksi kamaksi omaan makuuni.
Pikkuteatteri - Telkkarissa oli esitetty valikoituja lyhytelokuvia satunnaisesti jo aiemmin, mutta 23.1.1994 päätettiin Pikkuteatterista tehdä säännöllinen kerran-viikossa -lyhäripaketti. Lähinnä Taalintehtaalla ollessani oli kiva antaa laadukkaiden ulkomaisten lyhytelokuvien viihdyttää itseäni.
Tuuliviiri - 2.3.1994 aloitti telkkarissa musiikkivideoiden toiveohjelma. Senkun soitti numeroon, äänesti ruudulla näkyneistä biiseistä sitä, josta tehdyn videon mieluiten halusi nähdä tv:stä, ja jäi jännäämään, saako oma ehdokas tarpeeksi ääniä. Sanna Kyyhkynen ja Lasse Norres juonsivat. Oma Porvooseen sijoittuva muistoni: kerran valittavina videoina olivat mm. Äimä-yhtyeen Teppana jänis ja Popedan Mauno soittaa stereoo. Kumpaakaan biisiä en ollut tuolloin vielä kuullut, mutta Äimä oli minulle ihan outo yhtye. Päätin äänestää sitä, mutten muista varmasti, soitinko tosiaan kansanopiston korttipuhelimella Tuuliviirin numeroon ja äänestin Äimän kappaletta. Oli miten oli, Teppana jänistä ei ohjelmassa esitetty. Paljon myöhemmin sain kuulla tuon kappaleen, ja saatoin huojentuneena todeta, että onneksi. Se kun ei todellakaan ollut sellaista musiikkia, jota olisin halunnut sinä iltana Porvoossa kuulla telkkarista.
Rockens roll - Paul Oxley's Unit -yhtyeessä mukana ollut Kjell Ekholm teki viisiosaisen rock-sarjaohjelman, jonka aiheet mies oli selvästi poiminut omasta musiikkimaustaan. Joka jaksossa kerrottiin yhdestä merkittävästä nimestä. 22.8.1994 esitettiin Hurriganes-jakso, mutta silloin olin vielä Vaasassa sivarikoulutuksessa ja telkkarinkatseluni oli vähäistä. Kuin myös 29. elokuuta, jolloin aiheena oli brittirokkari Steve Gibbons, mutta tämän jakson näin. Katsoinko sen tosiaan Vaasassa viimeisenä varsinaisena kurssipäivänäni, vai esitettiinkö se myöhemmin uusintana? Gibbonsia nähtiin keikalla, vaimonsa kanssa sekä ajelemassa autolla B.S.A. -biisin soidessa taustalla, ja hänestä kerrottiin, että hän on livenä melkoinen elämys. Gibbons-fani minusta tuli vasta vuosia myöhemmin, ja nyt haluaisin nähdä tämän jakson uudestaan.
5. syyskuuta esitetyn jakson aiheena oli Paul Oxley's Unit - Ekholmilla oli oma lehmä ojassa. Vielä kuultiin ja nähtiin Abbaa ja CCR:ää ja se oli siinä.
Jäitä hattuun - 10.9.1994 - 6.5.1995 oikein kunnon rupeama suomalaista sketsiviihdettä. Taas kerran. Ja taas kerran Pertsa Reponen ja Heikki Kinnunen. Ja Tom Pöysti ja Eija Ahvo. Ja outona kasvona Nina Sallinen, jota ei ole paljon nähty, ja joka hävisi karismassa ja virtuositeetissa selvästi muille. Jaksoja tehtiin hulppeat 32, ja ne on levitetty neljälle DVD-levylle.
Jäitä hattuun tehtiin aikana, jolloin Suomi oli toipumassa pitkästä ja tuskallisesta lamasta. Laman masennuksen aistii sarjan ensimmäisissä jaksoissa, mutta myös EU-jäsenyyden tuoman toiveikkuuden. Alku on melkoisen vaisu, mutta pikkuhiljaa porukka lämpenee. Pöystin vakiohahmo on punaiseen verryttelytakkiin pukeutunut kovanaamadiini, joka hokee "pointsit kotiin" -fraasiaan ja vääntää kunnon stadia. Omituisin hahmo on Kinnusen esittämä säätieteilijä, joka näyttää Juha Föhrin ja Hitlerin risteytykseltä, heiluu hassusti sääkartan edessä ja laulaa vanhoja iskelmiä. Ja se Kinnunen jatkaa yhä niitä rapajuoppoörinöitään kossupullo ja lenkkimakkara käsissään.
Avustamassa tässä musiikkipitoisessa viihdeohjelmassa oli siitä musiikista vastannut kolmen naisen muodostama Play, Girls -yhtye, joka soitti viulua, selloa ja pianoa ja vähän lauloikin. Sitä viulua vingutti Linda Lampenius muutama vuosi ennen Playboy-julkisuuttaan (ostin Playboyn Linda-numeron ja esittelin sitä sitten Stadin ammattiopistossa Vallilassa muille maanmittausopiskelijoille - opiskelukaverini totesivat pettyneinä, että Monique St. Pierren kuvat ovat parempia kuin Lindan kuvat).
Reponen tavoitteli selvästi hillittyä tyylikkyyttä ronskin Pahan yskän jälkeen. Musiikki on suurelta osin viihteellistä, mutta myös tuon ajan suomalaisia pop-hittejä versioidaan hupi- / parodiamielessä.
En juuri katsonut tätä sarjaa, mutta yksi lyhyt sketsi jäi mieleen kun isäpuoli ja äiti kotonaan Mäkkylässä katsoivat ja minä satuin olemaan kylässä viikonloppuina sivarityön lomassa. Siinä Kinnunen kuuli radiosta pelkkää tasaista, jatkuvaa piipitystä, ja vaimo uteli että mittaustaukoako siinä kuuntelet. Kinnunen vastasi että oli ajatellut kuunnella Radiomafiaa, mutta ovat näemmä piipanneet kirosanat pois.
Muistiini on jäänyt kaksi muutakin sketsiä. Toisessa parodioitiin Renny Harlinin ja Markus Selinin Gladiaattorit-ohjelmaa. Eija Ahvo oli siinä gladiaattori nimeltä Tappava Tampooni, ja häntä haastateltiin telkkarissa. Hyväntuulinen TT kujersi olevansa aistillinen nainen ja toivotti lopuksi miespuoliselle haastattelijalle, että kiitti vaan sun skreboilles. Toisessa muistamassani sketsissä irvailun kohteina olivat kanadalaiset iriadamant-elämäntapaintiaanit, jotka olivat 90-luvun alussa majoittuneet Kittilään. Sketsissä esiteltiin muita samantyyppisiä heimoja kuten juomatapaintiaanit: Kinnunen inkkariasussa piteli viinilasia ja sanoi kameralle hillitysti: "helan går". Luultavasti näin ne joko Siivotaan, siivotaan -sarjassa (1991-1992) tai Kolmannen korvapuustissa (1993-1994). Jäitä hattuun ei noita sisällä.
Ei tämä 32 jakson katselu-urakka olekaan niin raskasta kuin pelkäsin, välillä vähän semmoista toisella silmällä katsottavaa tavaraa. Voi puuhata jotain muuta kevyttä samalla. Jaksot ovat lyhyitä, 21-22 minuutin mittaisia. Vuonna 1995 Sallinen oli joistakin jaksoista kokonaan poissa, ensin Hollannin-matkan ja sitten äitiysloman vuoksi. Tuon vuoden jaksot ovat tosi väsyneitä. Reponen oli tainnut imeä itsestään mehut pois. Ajatella, että hän jaksoi puristaa ulos vielä kaksi viihdesarjaa ennen kuolemaansa: Olen finni (18 jaksoa 1996-1997) ja Pappia kyydissä (10 jaksoa 1998). Jälkimmäinen on minulle nimenä tuttu, mutta Olen finni -sarjan olemassaolosta sain tietää vasta nyt Wikipediasta.
Suomen parhaat - Tapio Liinoja on vaativa mies. Hän ei tyytynyt mihin tahansa, hänelle kelpasi vain paras. Suomen paras. 6.6.1995 alkaneen kevyen katseluohjelman ensimmäisessä jaksossa esiteltiin Suomen paras lovenveistäjä, lappuliisa, saunoja, keinutuolipuuseppä ja sääprofeetta. Toisessa jaksossa mm. Suomen paras nakkikioski ja bingoemäntä. Rentoa, aivoja rasittamatonta ajanvietettä.
Live Aid 10 vuotta - 14.7.1995 popmaailman suurimmat tähdet palasivat kuvaruutuihin ohjelmassa, jossa esitettiin parhaat palat 10 vuotta aiemmin pidetystä hyväntekeväisyyskonsertista. Konsertin järjestänyt Bob Geldof välitti tunnelmia vuoden 1995 Etiopiasta, jossa kuivuus oli taas vienyt sadon. Niinpä muusikoiden palkkiot ja tv-yhtiöiden esitysmaksut lähetettiin Etiopiaan maan auttamiseksi. Juhlaohjelma oli pitkä: se alkoi 18:55, välillä Mikko Alatalo viihdytti iskelmäkansaa Tammerkosken sillalla kolmen vartin ajan, ja taas jatkettiin Live Aid -tapahtumaa yökahteen asti. Onneksi oli perjantai, ei ollut pahitteeksi minun valvoa myöhään yöhön spektaakkelia katsoen. Kun en alkuperäistä konserttilähetystä päässyt katsomaan vuonna 1985, niin tämä kelpasi hyvin.
Naurun paikka - 18.8.1995 alkoi Markus Kajo katsella amerikkalaisia hassuja kotivideoita, ja kommentoida niitä kyynisen apaattisesti. Oikea ratkaisu, antaa niiden videoiden vain olla hauskoja eikä yrittää itse lisätä ärsyttävästi pökköä pesään. Piilokamerahuumorista en ole koskaan pitänyt, mutta lavastamattomat kommellukset naurattavat, koska ne ovat luontevia eivätkä välttämättä perustu ihmisten kiusaamiseen.
Kajolta nähtiin myöhemminkin sekalaisia ohjelmasarjoja - yhdessä oli steel drum -yhtye soittamassa eksoottisen kuuloista musiikkia. Kajo-fanina katsoin nekin.
Ruuvit löysällä (The Fast Show) - Okei. Chanel 9, parodia Välimeren maiden telkkariohjelmista, tarkemmin uutislähetyksistä. Räikeitä lavasteita, uutistenlukijat höpöttävät portugalin, espanjan, italian ja kreikan sekoitusta. "Bono estente", "Boutros boutros ghali", ja naispuolinen säätieteilijä, joka ennusti vain aurinkoista säätä: "Scorchio!". Mies, joka sosiaalisissa tilanteissa sanoo aina jotain tyhmää, ja päättää keskusteluyrityksensä nolona sanoilla: "I'll get me coat". Tv-reportteri Ed Winchester, jonka ei koskaan anneta sanoa muuta kuin nimensä. Kaksi herrainvaatehtimon työntekijää, joiden vakiofraasi on "Ooh, suits you, sir!", ynnä monet muut. 9.6.1996 alkoi tämä englantilainen sketsisarja meillä. Katsoin muutaman jakson, ja totesin että sarjan tekninen toteutus ja näyttelijöiden ammattitaito on huippuluokkaa. Lavasteiden, kuvauksen ja sketsien harjoittelun eteen oli nähty vaivaa. Aksentit, puhetyylit ja siansaksat sujuivat mallikkaasti. Lopputuloksen olisi pitänyt naurattaa, mutta ei. Jotenkin jäin kylmäksi.
Ruuvit löysällä lähti pyörimään uusintana joskus myöhemmin. Katsoin yhden jakson. Ei sytyttänyt vieläkään. Ehkä huumori oli liian fraasi- ja hahmovetoista minun makuuni. Olisi pitänyt olla enemmän yllättävää tilannekomediaa eikä samaa tuttua varioituna.
Yritin vielä myöhemmin kolmannen kerran, josko vihdoin purisi, mutta ei. No, eipä voi kukaan tulla väittämään, ettenkö olisi yrittänyt.
Kauhua kryptasta (Tales From the Crypt) - Tales From the Crypt oli alunperin EC Comicsin 1950-1955 julkaisema kauhusarjakuvalehti. 1989-1996 tehtiin 93 osaan venynyt tv-sarja, joka koostui irrallisista episodeista. Jokaisen jakson juonsi hahmo nimeltä The Cryptkeeper, animoitu ruumishahmo, joka harrasti typeriä kauhuaiheisia sanaleikkejä ja nauraa räkätti. 14.12.1996 sarjaa tuotiin Suomeen 38 jakson verran. En jaksa muistaa, montako jaksoa katsoin, mutta viihdyin kyllä sarjan parissa ainakin joitakin viikkoja. Ensimmäinen uusi tv-sarja, jota rupesin seuraamaan muutettuani omaan yksiöön Etelä-Haagassa.
Hohtohetki - "Uuden Suomen strateginen toimintasuunnitelma". "Murrosvaiheen viihdeohjelma, jonka menetelmät auttavat meitä saavuttamaan mielenhallinnan korkeimman asteen arkipäivän arvosekamelskassa". Koukeroista tekstiä, joka ei kertonut mitään ohjelman sisällöstä, enkä minäkään muista mitä ohjelma piti sisällään.
15.2.1997 alkoi tämä ohjelma, jonka juontaja Heimo Holopainen piiloutui Heimo Hohto -sivupersoonan taakse. Holle oli käyttänyt tuota samaa roolinimeä jo Hullujussi-aikoina, mutta Hohtohetkessä patsasteli aivan toisenlainen Heimo Hohto. Hollea haastateltiin Hesarin Nyt-liitteessä. Toimittaja kysyi: "Olet ollut Kapteeni Sika, Leo Eläin, Susi-Kalle Andersson, Frank Pappa, ja nyt Heimo Hohto. Oletko pelkkää sivupersoonaa koko mies?". Holopainen vastasi: "En usko. Eihän sitä tarvitse kuin vähän raaputtaa pintaa, niin minä löydyn sieltä alta." Niinhän se taitaa olla. Heimon roolihahmot ovat tosiaan pelkkää pintaa, kun tarkemmin ajattelee.
Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity) - Täältä ikuisuuteen tunnetaan James Jonesin romaanina, josta tehtiin 1953 menestyselokuva. Burt Lancaster ja Deborah Kerr rakastelemassa Honolulun rannalla aaltojen pyyhkiessä hiekkaa heidän allaan. Ikoninen kohtaus. Montgomery Clift nyrkkeilevänä sotilaana Robert E. Lee Prewittina.
Monet tietävät myös, että tarinasta tehtiin kuusiosainen minisarja televisiolle 1979. Tuo sarja esitettiin meillä ensimmäisen kerran heti tuoreeltaan, 23.8. - 1.11.1979 joka toinen torstai. William Devane ja Natalie Wood näyttelivät tutut pääroolit, Steve Railsback näytteli Prewittia, joka kuoli.
Minisarja oli menestys, joten sitä päätettiin jatkaa varsinaisella tv-sarjalla vuonna 1980. Devane jatkoi, Barbara Hershey otti Karen Holmesin roolin Woodin sijasta. Uusina naishahmoina mukaan tulivat Kim Basingerin näyttelemä prostituoitu Lorene, kuolleen Robert Prewittin tyttöystävä, sekä Emily Austin, jota esitti näyttelijänä kokematon Lacey Neuhaus. Don Johnson oli Robert Prewittin veli Jeff. Tietoni mukaan tuo tv-sarja ei pärjännytkään, joten se lopetettiin kuukauden jälkeen. Siinä kerrottu tarina kuitenkin saatettiin loppuun, sillä 12 jaksoa kuvattiin ja niistä viimeinen vei juonen päätökseen. Tämä 12-osainen sarja alkoi meillä joskus 1980 ja päättyi 11. huhtikuuta 1981. En löytänyt tietoa kahden ensimmäisen jakson esitysajankohdasta, mikä johtuu tietysti Hesarin toimittajalakosta joka pysäytti lehden ilmestymisen 14. marraskuuta 1980. Kolmas jakso esitettiin sunnuntaina 7. joulukuuta, neljäs sunnuntaina 21. joulukuuta, viides sunnuntaina 28. joulukuuta, kuudes lauantaina 17. tammikuuta 1981 ja loput sen jälkeen joka toinen lauantai.
Minisarja ja sitä jatkanut 12-osainen sarja aiheuttivat minulle päänvaivaa. Muistini väitti vahvasti, että sarjat tulivat telkkarista siihen aikaan kun olin sivarina, eli 1994-1995. En löytänyt sen ajan Hesareista mainintaa sarjan esittämisestä edes maksukanavilta. Hesarin artikkelihaku läväytti eteeni joukon tv-ohjelmatietoja vuodelta 2000. Täältä ikuisuuteen -sarjat esitettiinkin meillä uusintoina 10.6. - 14.10.2000 Nelosella (8. heinäkuuta ei mitään jaksoa esitetty, koska silloin näytettiin Wimbledon-finaali). Kas, muistini väittää edelleen, että katsoin sarjoja Taalintehtaalla, mutta se siis valehtelee.
Päätin katsoa minisarjan, ja jaksoinkin sen parissa ihan hyvin. Pidin minisarjasta kohtalaisesti. Kun se jatkui vielä varsinaisella telkkarisarjalla, ajattelin, että no, olkoon. Istutaan tämäkin läpi. 12-osainen sarja oli pitkäveteisempi enkä löytänyt siitä mitään koukuttavaa. Emily Austinia näytellyt Lacey Neuhaus oli näyttelijäkaartin heikko lenkki. Upean näköinen platinablondi, mutta näyttelijäntaidoista ei voinut puhua. Neuhaus oli pökkelö, yksi-ilmeinen. Olin huomaavinani, että hänen roolisuorituksensa kyllä parani hiukan sarjan edetessä, muttei tarpeeksi. Neuhaus oli ollut mukana aiemmin vain yhdessä tai kahdessa elokuvassa, pienissä vilahdusrooleissa. Vuoden 1980 jälkeen ei ole ollut mitään.
Nyt jälkeenpäin tajuan että jotain taisi unohtua vahingossa. Scifisarjaa V katsoin joskus kun se tuli uusintana. Ihan OK sarja. Yhdessä jaksossa joku nainen taisi synnyttää sellaisen vihreän avaruusoliovauvan. Muistissani pyörii sellainen juttu. Miami Vicea näin joitakin jaksoja. Hill Street Bluesia katsoin myös jonkin verran, Mike Postin tunnuskappale oli kiva. Sisarpuoleni Jonna diggasi China Beachia, mutta siitä minä en välittänyt, vaikka tunnuskappale eli Supremes-hitti Reflections olikin hyvä.
Saksalaisen poliisidekkarigenren klassikko Vanha kettu (Der Alte). Tunnusjakso jäi mieleen lapsuusvuosiltani.
Alkuperäistä, mustavalkoista Alfred Hitchcock esittää -sarjaa rupesin katsomaan kun se näytettiin uusintana, mutta kyllästyin nopeasti. Sitten on 80-luvulla tehty uusioversio, josta olen nähnyt ainakin Tim Burtonin ohjaaman jakson "The Jar", jossa lasipurkin sisältö aiheuttaa hämminkiä. En tiedä milloin ja missä sen näin. Kenties joltain ulkomaiselta kaapelikanavalta joskus muinoin?
Dallasia ja Dynastiaa en katsonut 80-luvulla (paitsi ensinmainittua joskus vahingossa näin kun muut katsoivat sitä). Dynastiaa näytettiin sitten uusintana pikavauhdilla viisi jaksoa viikossa vuoden 2000 kesäkuusta 2001 huhtikuuhun, ja silloin katsoin kaikki jaksot - osittain piruuttani. Tulipahan jaksettua, heh. Olin muuten koko tuon ajan työttömänä.
Sitten on sellaisia ohjelmia kuin Toivotaan toivotaan ja Levyraati joista en viitsi kummoisia kirjoittaa... Nero Wolfe (alkoi 9. tammikuuta 1982), Tapaus Oppenheimer (3. tammikuuta 1982) ja Tietokonejengi (22. elokuuta 1984) joista taisin nähdä jotain niin, että nimet jäivät mieleen... Chuck Jonesin piirretty Rikki Tikki Tavi (1. tammikuuta 1982) jonka katsoin joitakin vuosia sitten uudestaan YouTubesta... Disneyn ihmeellinen maailma 16. tammikuuta 1984 alkaen... Maantiekiitäjä-piirrettyjä 6. syyskuuta 1989 alkaen... Lurppa-piirrettyjä 10. lokakuuta 1989 alkaen... Mitähän kaikkea vielä on painunut täysin unohduksiin?
Brittikomediasarja Mennään bussilla palasi kuvaruutuihin 26. toukokuuta 1998. Katsoin tukun jaksoja, mutta minun oli vähän vaikea tajuta, mitä erinomaista suomalaiset ovat siinä joskus nähneet. Kai se oli juuri tarpeeksi pirteä sarja elävöittääkseen 70-luvun ankeaa tv-tarjontaa. Ei se laatu, vaan ympäristö / vertailukohdat.
Parempaa brittihuumoria edusti Ruutiukot (Dad's Army, 23.1.2002 - 12.1.2004). Suosikkihahmoni oli synkkämielinen skotti, joka aina kertoi kauhutarinoita juuri väärällä hetkellä, kun ollaan pahassa pinteessä ja olisi tarvetta kuulla jotain rohkaisevaa. Nauhoitin paljon jaksoja VHS-kaseteille ja säästin.
VHS:lle päätyi myös Vaimoni on noita -sarjaa (Bewitched), mutten ole oikein jaksanut katsoa sitä. Suomalaista Hukkaputkea löytyy DVD-R -levyille siirrettyinä VHS-tallenteina. Taisteluplaneetta Galacticaa on DVD-R:llä, mutta useimmat jaksot on dubattu jollain toisella kielellä.
Älypäissä oli minulla sulattelemista, kun seurasin uusintaesityksiä 6. kesäkuuta 2001 alkaen. Kaikki se likaisuus, sotkuisuus, epähygieenisyys, paikkojen särkeminen, huutaminen ja melskaaminen. Lopulta sulin ja rupesin tykkäämään. Joitakin aivan poskettomia koomisia ideoita. Alexei Sayle tosin oli koomikkona porukan heikko lenkki, häneltä ei irronnut mitään hauskaa. Christopher Ryan olisi myös saanut olla hauskempi.
South Parkin kanssa kävi vähän samoin kuin Simpsoneiden. Jaksoin katsella jonkin aikaa, kunnes totesin saaneeni tarpeekseni.
Aardman-tuotantoa edustava savianimaatio Rontti-Rex eli Rex the Runt on minulle vähän kiikun kaakun -tapaus. Toisaalta tuntuu siltä, että sarja oli koko ajan turhauttavan lähellä napakymppiä, muttei koskaan osunut siihen. Toisaalta epäilen, että ehkä se oli vain vähän väärällä tavalla omituinen jotta se todella kolahtaisi minulle. Nauhoitin silti kaikki jaksot ja säästin. DVD-R -levyllä ovat tallella.
Monty Python -miesten varhaisemmat sarjat At Last the 1948 Show (1967) ja Do Not Adjust Your Set (1967-1969) piti tietysti hankkia DVD:nä. Kerran katsottu ja naurettu - enpä vaan nyt ole vaivautunut kaivamaan niitä esiin ullakolta.
Minulta löytyy myös kuusiosainen brittijännäri Pimeyden ytimessä (Edge of Darkness). 2. heinäkuuta 1986 sarja saapui meille, ja jo 6. tammikuuta 1987 alkaen sitä pyöritettiin uusintana nopeaan tahtiin. Katson nyt ensimmäistä kertaa ja totean, että vaatii toisen kierroksen. Nyt en vielä jaksa keskittyä. Täytyy antaa sille aikaa.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 86 87 88
