Billy Cobham: Spectrum (1973)

Crosswinds (1974)

Inner Conflicts (1978)

FinnArcticia vetäessäni minulta pyydettiin usein rippauksia joistain suomalaisista jazz-levyistä tai siihen suuntaan kallellaan olevista levyistä. Heikki Sarmanto, Fyyralyyra, Lentävä siemen, Uzva, Ode to Marilyn, Farout, Middle Earth Band, Jupu Group... Minulla ei ollut juuri kokemusta jazzista vielä siinä vaiheessa, mutta 2008-2009 tuli sitten kuunneltua aika reippaasti vanhaa suomalaista jazzia ja jazz-vaikutteista musiikkia. Joistakin levyistä pidin jossain määrin, joistakin en ollenkaan.

Siedätyshoito alkoi viiveellä tehota. Kun touko-kesäkuussa 2013 kuuntelin 1001 albums you must hear before you die -listan levyjä ja arvioin niitä Kvaak-foorumissa, tuli kuunneltua ensimmäistä kertaa sitten ulkomaisia jazz-levyjä. Joistakin pidin ihan aidosti, joistakin en juurikaan. Fuusiojazz (Machito, Miles Davisin Bitches Brew, Frank Zappan Hot Rats, Herbie Hancock) kolahti, perinteinen jazz ja free jazz ei.

1001 albums -listan läpikäytyäni lopputulemani jazz-musiikin suhteen oli, että minun kannattaa ruveta aktiivisesti haalimaan fuusiojazzia kuunneltavaksi, koska se tuntuu olevan sellainen genre, joka on minua varten. Niin sitten aloin Spotifyssa ja YouTubessa kuunnella aivan järjettömiä määriä levyjä lähinnä sellaisilta jazz-artisteilta, joiden tuotannosta löytyy vähintään muutama fuusiolevy. Billy Cobhamin levyistä nämä kolahtivat siinä määrin, että ostin ne.

Inner Conflicts oli kuitenkin hankala tapaus. Siitä on julkaistu CD-versio Wounded Bird Recordsin toimesta vuonna 2000, mutta se pyörii Amazonissa ja MusicStackissa nykyään yli sadan euron pyyntihinnoissa. Ottiko Wounded Bird liian pienen painoksen? No, huippukuntoisen originaalivinyylin saa kohtuuhinnalla, joten sellaisen minä sitten MusicStackin kautta hommasin muutama vuosi sitten. Huippukuntoinen alkuperäispainos USA:sta 15 dollarilla.

Billy Cobham on ollut minulle tuttu nimi jo lapsesta asti, kun Tapsa Ripatti soitti Ocsidissa Stratuksen vuonna 1985. Ei kuitenkaan alkuperäistä Spectrum-levyllä olevaa Stratusta, vaan 80-luvun puolenvälin version albumilta Warning. Kolahti lujaa.

 


 

11.11.2017

Pfff. Vietin eilen koko perjantai-illan Malmilla. Me duunipaikan siivoojat pidimme yhteisen ravintola- ja bileillan Ruoka-aika -nimisessä syöttölässä ja samassa tilakompleksissa toimivassa Eke's-pubissa. Eräs meistä asuu Malmilla, joten hän tavallaan kutsui meidät sinne. Meitä oli sitten yhdeksän henkeä siellä syömässä hyvin, juomassa ja tanssimassa. Ilta venyi puoli viidestä puoleenyöhön asti. Selvisin muun seurueen painostuksesta kolmella siiderillä ja kahdella mustikkashotilla, eli selvä linjani piti.

Ikävintä koko paikassa oli, että Eke'sissä jouduin kuuntelemaan karaokea suuren osan ajasta. Oli siellä pari hyvää laulajaa, mutta enimmäkseen esitykset olivat säälittäviä. Oli biisivalinta sitten minun mieleeni tai ei, liian usein kappale raiskattiin pahasti. Karaoke-esitysten välissä ulkomaalaistaustainen DJ (joka itsekin lauloi välillä, ja ihan hyvin) soitti sitä tyypillistä tanssittavaa tai vähemmän tanssittavaa tämän päivän musiikkia iskelmästä lattariin ja EDM:ään. Tanssin minäkin mukana sen verran kuin sain jalat vipattamaan moisen moskan tahdissa, mutta parhaimpaani en jaksanut venyä.

Yksi meistä, Joonas, valitettavasti unohti takkinsa baariin poistuessaan laitamyötäisessä kohti kotia. Esimiehemme Outi oli meistä kaikkein huonoimmassa kunnossa, joten hänestä ei ollut soittelemaan perään, eikä kellään meistä muista ole Joonaksen yhteystietoja. Takin taskuihin oli jäänyt ilmeisesti vieläpä Joonaksen kotiavaimet! Vähän aikaa pähkäilimme mitä tehdä. Minä sitten otin Joonaksen takin vastuulleni, vaikka minulla oli vielä Arabianrannan päihdeklinikka siivottavana.

Pääsin Malmilta mukavasti junalla vain muutaman minuutin odottelun jälkeen Helsingin asemalle ja sieltä seiskan ratikalla Kurviin. Lähetin viestin Outin kännykkään, että minulta voi sitten kysellä takin perään. Huomasin takin taskuissa vielä matkakortin, mutta puhelinta ei sentään löytynyt. Ilmeisesti Joonas pystyy sentään soittamaan ja tekstaamaan, jos kerran puhelin on hänellä mukana. Jätin hylätyn takin kämppääni ja lähdin kohti Arabianrantaa. Siivosin klinikan tunnissa ja pääsin poistumaan sieltä kolmelta aivan väsähtäneenä.

Nyt vähän nukuttuani vietän rauhallista päivää kotona, olen huolissani Joonaksesta ja odottelen viestiä kännykkääni joltakulta.

 

Billy Thorpe & The Aztecs: More Arse Than Class (1974)

Australialaiset ovat aina olleet huonoja julkaisemaan vanhoja klassikkolevyjään uudelleen CD:nä. Hirveän monta 60-, 70- ja 80-luvun rokkilevyä on unohdettu vinyyliaikaan, ja jos CD-versio onkin olemassa, se on julkaistu joskus vuonna miekka ja kivi, eikä sitä ole saanut enää moneen vuoteen mistään. Aztec Music / Aztec Records (The Aztecsin rumpali Gil Matthews on toinen levymerkin perustajista) on paikannut puutteita sen verran kuin on pystynyt - olen muutaman heidän julkaisunsa jo hankkinutkin nettisivujensa kautta ja parhaillaan odottelen vielä kahta heidän CD:tään postissa. Valitettavasti puljulla on ollut talousvaikeuksia, mutta ovat selvinneet jotenkuten.

Tässä siis yksi Aztecin CD. Billy Thorpe (1946 - 2007) oli Australian ehkä suurin rocktähti eläessään. Todellinen legenda, joka pääsi tekemään muutaman levyn USA:ssakin 70-80-luvuilla. Hänen bändinsä The Aztecs oli Australian kovaäänisin livebändi 70-luvun alkupuolella. Thorpenkin levyjä on vielä jonkin verran CD:istämättä, mikä tuntuu vääryydeltä.

More Arse Than Class herätti aikoinaan kohua levynsä sisäkansilla, missä nelihenkinen bändi näyttää persettään. Radion tiskijukat kohtasivat vaikeuksia, kun tiukkapipoiset radiopomot kielsivät heitä lausumasta albumin kyseenalaista nimeä lähetyksissä. Tämä kaikki sopi kuvaan, minkä The Aztecs itsestään antoi: ei kainostelua, antaa mennä vaan. Ronskit puheet ja kiroileminen keikoilla olivat Thorpelle arkipäivää siihen aikaan, ja vaikeuksia siitäkin tuli.

More Arse Than Class on suosikkilevyni Thorpen tuotannossa. No holds barred -henkinen rokkilevy, joka soundaa tänä päivänäkin komealta eikä tarjoa hillittyjä hetkiä. Levyn alkua ei muuten pidä säikähtää - avausbiisi "Boogie Woogie" lähtee kyllä käyntiin kunhan tuosta omituisesta avausmurinasta selvitään.

 

Black Uhuru: Sinsemilla (1980)

Reggae on minulle sen verran tasainen genre, että reggae-levyjen hyvyys ja huonous onkin sitten kiinni vähän pienemmistä jutuista: onko sanoituksissa sanomaa vai lässytystä, onko musiikissa roots-fiilistä vai onko se enemmän reggae-ummikkoja kosiskelevaa, ja onko sovituksissa pieniä detaljeja, jotka huomaa tarkemmalla kuuntelulla. Jos on kyseessä dub-levy, arvotan levyn sen mukaan, kuinka luovasti siinä on käytetty studion miksauspöytää. Eikä dubissa saa olla laulua sämplejä lukuunottamatta, koska puhdas laulu pilaa tunnelman.

Hävettävän vähän on tullut reggae-levyjä ostettua, mutta kun niiden saatavuus on Suomessa vähän niin ja näin ja koko genre on jäänyt vähän muuntyyppisen musiikin jalkoihin. Eli pakostakin on tullut pistettyä rock-, jazz- ja suomilevyt prioriteettilistalla reggaen edelle.

 

 

Blood, Sweat & Tears: Blood, Sweat & Tears (1968)

"Blood, Sweat & Tears kuuluu niihin bändeihin, joiden levyjen kuunteleminen on joskus käynyt mielessä, mutta vasta nyt se sitten toteutui. Erik Satien Gymnopedieta versioitiin alussa ja lopussa, tutut hitit Spinning Wheel ja You've Made Me So Very Happy oli säästetty b-puolelle. Tanakkaa tavaraa, jota tekee mieli lisää. Ilmeisesti bändin ote löystyi tämän kakkoslevyn jälkeen".

Näin kirjoitin Kvaakiin BS&T:n kakkosalbumista 1001 albums -kuuntelun aikana. Ja juu, tämä levyhän on se jalokivi bändin tuotannossa. Mutta ote kirposi pahemmin vasta New Bloodin ja No Sweatin välissä.

 

Blue Cheer: New! Improved! Blue Cheer (1969)

Blue Cheer (1970)

Oh! Pleasant Hope (1971)

Varhainen hevituotanto on minulle liian heviä, mutta minulla on ollut vaikeuksia päästä todella sisälle myös myöhempään tuotantoon. Ei näiltä albumeilta montaa selkeää huippukohtaa erotu (paitsi Oh Pleasant Hopella Hiway Man ja hurja psykedeliapala I'm the Light), mutteivät kuulosta pahaltakaan. Kyllä nämä menevät.

 

12.11.2017

Bluesounds: Black (1980)

On (1980)

Native Sons of a Far-Away Country (1981)

Here Come the Golden Hearts (1982)

Greta's Hits (1982)

Löysin yhdeltä torrenttisivulta tekstin, jolla esittelin Bluesoundsin levyjä FinnArcticissa joskus vuonna 2008:

"One of the best Finnish rock albums was released in 1980, and it sported a black cover with the name of the band and the album in embossed black letters. The album in question was "Black" by Bluesounds, new trio by Finland's own Dylan, rock troubadour Ralf Henrik "Dave" Lindholm.

Lindholm was 19 years old when his first band Ferris cut their only album in 1971. This album already showed a promising young talent, and when Dave (pronounced 'duh-veh') released a series of solo albums in 1972-1975, introducing a lyricist who mixed streetwise spoken language with free-form word-playing and philosophy about life, a new star was born and Finnish rock'n'roll was revolutionized. Dave Lindholm was indeed one of the first who showed how to write rock'n'roll lyrics in Finnish and make the whole thing work.

Still, Lindholm didn't want to stick with Finnish, nor did he want to be merely a solo artist. Over the years he has fronted several side projects, short-lived bands who sang in English. Ferris was the first, Rock'n'Roll Band cut the classic "Everybody Needs Dance Music Sometimes" in 1975. Another project, Pen Lee, produced three albums in 1976-1978, and it was closely followed by Bluesounds. Four albums and seven singles during 1980-1982, and "Black" was the first and best of the bunch.

It's hard to describe the unique style and sounds found inside this album. At times it's minimalist, at times experimental (the peculiar "ABCPW"), at times monotonous (the nagging half-minute guitar intro in "C.C. Less"), and suddenly Dave lets loose an explosive guitar solo that sometimes continues for several minutes (as in "T.H.E. World"). Lindholm indeed shows off his unique guitar prowess on this album, which is forty minutes of thoroughly original rock'n'roll, with moods constantly shifting, but still forming a cohesive whole.

Have a try - hope you too consider "Black" to be classic stuff!

The second album "On" was recorded live, "Native Sons of a Far-Away Country" is relaxed, simple pop, and "Here Come the Golden Hearts" has some added flavor from Tapio Niemelä's keyboards.

For Bluesounds, singles were separate entities, so the collection "Greta's Hits", released in 1982, assembled all seven singles / 14 single cuts they recorded."

 

 

Blue Öyster Cult: Blue Öyster Cult (1972)

Tyranny and Mutation (1973)

Secret Treaties (1974)

Agents of Fortune (1976)

BÖC:n manageri Sandy Pearlman (1943 - 2016) oli aikamoinen persoona: tuottaja, manageri, toimittaja, kriitikko, runoilija, laulunkirjoittaja, professori ja levy-yhtiöpamppu. BÖC:n levyillä hän toimi sekä tekstinkirjoittajana että tuottajana, ja ensinmainitussa avainsanana tuntuu olleen kryptisyys. Monista lauluista en ymmärrä paljoakaan, vaikka luen sanoitukset CD:itten kansivihoista.

Tyranny and Mutation on mielestäni aidointa ja parasta BÖC:tä. Ensimmäisellä levyllä on vähän karut ja voimattomat soundit, mutta TAM kuulostaa juuri niin tuhdilta kuin pitääkin. Secret Treaties on pehmeämpi levy, vaikka löytyyhän sieltä neljä biisiä, joita pidän bändin huippuihin kuuluvina: kaksi ensimmäistä, nelonen ja viitonen. Agents of Fortune on käänne kaupallisempaan, melodisempaan suuntaan, mutta on edelleen uskalias ja rankka levy. AOF:llä huippuhetket ovat (Don't Fear) the Reaper ja sen perään tuleva E.T.I. (Extra Terrestrial Intelligence), mutta muukin materiaali on tasavahvaa.

BÖC pitää osaltaan myös huolen kokoelmani rock-uskottavuudesta. Näitä bändejä on niin paljon, etten jaksa kaikkia luetella vuodatussivuilla, mutta tässä on siis jälleen yksi.

 

12.11.2017

Sarjakuva-aiheisia lehtileikkeitä on vielä paljon postattaviksi, joten lisää putkeen vaan. Nyt tulee tosin vain yksi juttu, mutta se onkin iso järkäle. Johnny Kniga -lehden numerossa 2/3002 (kyllä vain!) julkaistiin 15-sivuinen, moniosainen jutturykelmä Suomalaisen sarjakuvan koko kattaus: Comic Expo Finland / She-Man! / Sotaa odotellessa... / Suomalaisen sarjakuvan alennustila. Tuo viimeinen osio tarjosi lyhyitä sarjakuvia kahdeksalta tekijältä höystettyinä haastatteluilla. Mukana tuossa viimeisessä osiossa olivat Tommi Musturi, Marko Turunen, Katja Tukiainen, Maria Hakkarainen, P. A. Manninen, Jouni Mattila, Juskill America ja Matti Hagelberg. Leikkasin näiden sarjakuvat pois ja tarjoan vain niiden ohessa julkaistut haastattelut, jotka teki Markus Ånäs.

Muissa osioissa käsitellään suomalaisen sarjakuvan taloudellista kannattavutta, kohauttaneita / vastavirtaan uineita sarjakuvantekijöitä, ulkomaisia naissarjakuvasankareita sekä sotasarjiksia.

 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34