14.11.2009

Olen tässä viime aikoina keräillyt voimia yhden pitkän tarinan kertomiseen. Yritän saada sen nyt kerrotuksi.

Vuonna 2004 Ilmalan ratavarikolla makuuvaunujen petaamisen hoiti vielä SOL. Yksi SOLin tytöistä iski silmänsä minuun, ja pian vaihdettiin puhelinnumeroita ja sovittiin treffit. Työpaikkaromanssi. Hän halusi sirkukseen, joka oli majoittunut Elielinpuistoon. Mikäs siinä, mukava ilta se oli, vaikken varsinaisesti sirkusfani olekaan. Hauskaa oli meillä molemmilla.

Sirkuksen jälkeen vietimme loppuillan baarissa siideriä juoden. Hän kumosi niitä useita, ja aloin hieman huolestua. Itse otin vain pari, koska oli työpäivä seuraavana aamuna, ja minähän en muutenkaan juuri juo. Lopulta lähdimme junalla minun kotiini, ja hän oli jo aika pahoinvointinen. Sitten hän yrjösi junassa oikein kunnolla. Laatat senkun lentelivät, matkustajat siirtyivät kauemmas ja minä häpesin. Autoin Sadun kotiini ja sänkyyn, ja nukahdimme vierekkäin. Satu vielä hoki ettei hän halua enää elää, hän haluaa kuolla. Muistan sen.

Seuraavana päivänä töissä olin hieman huolestunut. En ollut siivonnut kämppääni aikoihin, ja Satu oli siellä koko päivän. Hän tekstasi minulle vähän väliä, ihmetteli kun oli niin pölyistä, että onko tämäkin vain huijausta aivan kuten jonkun hänen entisen deittinsä loistoauto.

No, kotiin päästyäni siivosin ja niin poispäin. Ensimmäinen rakasteluyö meni vähän metsään. Olin vielä aika kokematon eikä Satu tainnut olla minuun kovin tyytyväinen.

Sitten hän jätti minut.

Olin henkisesti aivan murskana. Samoihin aikoihin sähköpostiini saapui vastaus yhteen deitti-ilmoitukseeni. Joku iäkkäämpi rouva Nelli Elfving lähetti kuvan Pietarissa asuvasta tyttärestään (tai jotain) Larissasta, ja kyseli kiinnostustani tavata hänet. Epäilin koko juttua, mutta päätin kuitenkin kokeilla riskeistä välittämättä. Järjestin viisumi- ja passiasioita kuntoon jossain Elfvingin suosittelemassa pienemmässä liikkeessä, joka oli erikoistunut Venäjä-viisumien järjestämiseen. Kaikki muu oli lopulta hoidettu, mutta matkustusajankohdan suhteen tuli pikkuisen hankaluuksia. Elfvingin haluama matkustuspäivä ei minulle sopinutkaan, ja yritin puhelimitse hänen kanssaan ehdottaa toista päivää. Se taas ei sopinut hänelle. No, hän sanoi että tavataan jossain kahvilassa ja neuvotellaan asioista. Mitään tapaamista ei sitten kuitenkaan järjestynyt ja juttu kuivui ainakin minun osaltani kasaan. Onneksi, kuka tietää jos N.E. olisi järjestänyt kahvilaan pari isoa kaveria takomaan päähäni järkeä. Viisumirahat menivät minulta aivan turhaan, mutta parempi näin. En ollut valmis moiseen seikkailuun, ja kuka tietää olisiko siinäkin ollut jokin huijaus takana. Elfving oli kuulemma joku varakas öljypomo, ja kun googlasin hänen nimensä, löysinkin jotain sensuuntaista viitettä. Silti...

Ei väliä, sillä Satu tekstasi minulle ja halusi palata luokseni.

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Palattiin sitten yhteen, ja Satu alkoi olla luonani joka päivä. Suunnilleen yötä päivää.

Sadun perheestä sain tietää sen verran, että hänellä on kaksi pikkuveljeä. Isä kohdistaa kaiken huomionsa heihin, ja Satu on saanut varttua pitkälti ilman kasvatusta ja huomiota. Äidin kanssa Satu ei tule toimeen ollenkaan.SOL potkittiin sitten pois koko ratavarikolta, ja petaustyöt siirrettiin meille, ISS:läisille. Satu jäi työttömäksi.

Jonkin aikaa meillä oli aivan upeaa yhdessä. Seksi alkoi sujua, ja olin onneni kukkuloilla.


Vähitellen aloin kuitenkin ärsyyntyä, kun Satu oli luonani lähes joka ikinen päivä. Hän ei ymmärtänyt, että tarvitsen välillä omaa rauhaa ja yksinäisyyttä. Sadulla oli lievä pölyallergia, mutta siivota hän ei viitsinyt. Kokkaamisen alkeitakaan hän ei osannut, mutta hän kyllä kaivoi netistä kivoja reseptejä ja pyysi minua laittamaan niitä ruokia. Mikäs siinä, valmistin kaikkea hyvää ruokaa Sadun ehdotusten mukaan. Quiche lorrainea ja mitä kaikkea muuta. Hienosti sujui, quichen pohjakin tuli juuri oikealla tavalla rapeaksi. Vaikka siis olen hyvä ruoanlaittaja, niin en minä itselleni laita mitään eineslihapullia, perunaa ja makaronia kummempaa. Miksi laittaisinkaan, yhdelle hengelle? Sadun vuoksi oli kyllä kivaa kokata, välillä improvisoida jotain lihapataa riisistä, pavuista, herneistä, maissista ja lihasuikaleista. Olisin kyllä toivonut että hän olisi vaivautunut edes tiskaamaan. Ei tullut kuuloonkaan, itse sain tehdä kotona aivan kaiken. Itse hän jämähti tietokoneeni ääreen. Chattaili Windows Live Messengerillä muiden poikien kanssa. Satu alkoi muutaman kuukauden kiihkeän sekstailun jälkeen kyllästyä seksiin eikä enää antanut. Halaili kyllä. Näin jälkeenpäin tuntuu uskomattomalta, etten potkinut Satua pellolle moisten käyttäytymiskuvioiden takia. Vaikeaa se olisi minulle ollut, kun hänellä oli kaikkia omia tavaroitaan ahtaassa yksiössäni.

Satu kulutti rahavarojani aika paljon. Vähän väliä minun piti pistäytyä videovuokraamoissa vuokraamassa kauhuelokuvia, joista hän piti. Ihan kuten minäkin, mutta ero oli se, että minä pidän vanhoista elokuvista, Satu taas ei juuri suostunut katsomaan vanhoja elokuvia. Hänestä uudet elokuvat olivat parempia. Sain hänet sentään katsomaan muutaman vanhankin leffan, "THX-1137", "Stepford Wives" (1975) ja Steven Spielbergin varhaistyö "Duel". Parhaalta kaveriltaan hän lainasi Dario Argenton "Bird With the Crystal Plumagen", jota kohtaan minullakin oli marginaalinen kiinnostus, niinpä katsoin sen samalla itsekin.

Jouluna 2005 paistoin ensi kertaa eläessäni joulukinkkua, ja hyvin onnistui, vaikka homma venyi pikkutunneille asti ja Satu alkoi olla kärsimätön.

Satu ei itse osannut matkustaa julkisilla minnekään ellen ensin ollut mukana näyttämässä tietä. Niinpä aina kun hänen piti lähteä johonkin uuteen paikkaan, minun täytyi ensin katsoa määränpää puhelinluettelon kartasta (sekään ei häneltä onnistunut) ja sitten viedä hänet sinne.

Oliko se joulunalus 2004 jolloin Satu antoi minulle pitkän listan joululahjoista jotka minun piti ostaa hänen perheelleen? Enimmäkseen omista rahoistani. Pari jotain juttua hän sentään antoi, jotka sain vaihdettua rahaksi jossain, en muista mitä lahjakortteja vai mitälie muuta ne olivat. Sentään vähän raha-apua, mutta silti minulta menivät melkein kaikki joulurahat.

Hänen synttärilahjoikseen hankin Krisse Salmisen ystäväkirjan sekä webbisilmän, kakun ostimme yhdessä, ja sitten vietimme synttäreitä kaksistaan minun luonani. Webbisilmällä sitten alkoi ottaa (tuhmiakin) kuvia itsestään - niitä hän lähetteli chat-kavereilleen.

Linnanmäelläkin kävimme. En itse paljoa perusta useimmista laitteista. Kerran uskaltauduin vuoristoradalle vuosia sitten, muuten suosin rauhallisempaa menoa. Törmäysautojen parissa meillä oli hauskaa. Sadun vanhemmat sattuivat olemaan paikalla samaan aikaan. Omia vanhempiani Satu ei edelleenkään halunnut tavata. Kotkalainen enoni oli ainoa joka sai nähdä hänet. Eno kutsui meidät kaikki Eatziin syömään. Mukava ruokahetki oli.

Satu aloitti opiskelut käpyläläisessä koulussa. Opiskeli farmaseutiksi, mutta oli käsitykseni mukaan aika keskinkertainen oppilas. Hän hankki opiskelija-asunnon Siltamäeltä, mistä ei ollut pitkäkään matka perhekotiinsa Tapulikaupungissa. Silti hänen vanhempansa eivät suostuneet panemaan tikkua ristiin sen eteen, että Satu olisi saanut omia tavaroitaan kuskattua opiskelijakämppäänsä.

Ei hän silti kämpässään paljon aikaa viettänyt. Edelleen hän oli lähinnä minun luonani.

Oli hänen vanhemmissaan sentään jotain hyvää. Isä kutsui minut mukaan hiihtolomalle Rukalle. Olin siellä vähän ennen 2005 joulua. Satu, isä, veljet ja minä. Mukavaa oli, vaikka isä ja pojat olivatkin lasketteluihmisiä ja minua ei rinteeseen saa pakottamallakaan. Olen itse murtomaaihmisiä, ja sitä harrastinkin paljon. Satu myös, laskettelun ohella. Otin loman aikana kuvia maisemista, hiihtokeskuksesta ja poroista. Iso-Syöte oli aiemmin pohjoisin paikka jossa olin käynyt, ja sain ennätykseni rikottua.

Samaan aikaan Satu-episodin kanssa lähettelin kirjeitä ja sähköposteja Riihimäen Marjalle ja Turun Katjalle. Ja hänellä oli miespuoliset chat-kaverinsa, joita hän ei varmaan juuri tapaillut. Jutteli vain tekstin ja kuvien välityksellä. Jos Satu jotakuta tapaili, se päättyi vain hänen pettymykseensä, kun mies ei ollutkaan sellainen kuin hän halusi.

Melkein kaksi vuotta suhteemme kesti. Loppuaikoina yritin tosissani päästä Sadusta eroon. En siivonnut, en tiskannut Sadun jättämiä astioita, en puhunut. Satu ei ollut musiikin ystävä, ja minä taas kuuntelen musiikkia taukoamatta. Niinpä jouduin kuuntelemaan musiikkia aina korvakuulokkeilla kannettavasta cd-soittimestani. Loppuaikoina en sitten muuta tehnytkään kuin sitä. Satu chattaili. Tiskaamaton astiavuori homehtui keittiössä, mutta minä suostuin tiskaamaan vain omat lautaseni. Pöly lisääntyi.

Vanhempani (no, äiti ja isäpuoli, mutta sanon "vanhemmat" yksinkertaisuuden vuoksi) olivat luvanneet auttaa, jos haluan Sadun pois elämästäni. Toukokuussa 2006 he tulivatkin auton kanssa, valmiina kuskaamaan Sadun tavarat hänen opiskelukämpälleen. Satu pelästyi, hän ei ollut halunnut tavata koskaan vanhempiani eikä hän ollut siihen halukas nytkään. Hän karkasi. Tavarat siirrettiin sitten ilman hänen mukanaoloaan. Jätimme pahvilaatikot hänen kämppänsä eteen, ja kaikki näytti olevan hyvin.

Ei ollut. Tekstasin Sadulle, ja hän vastasi takaisin, ettei hän asu siellä enää. Hän oli muuttanut parhaan kaverinsa luokse. Ei ollut viitsinyt kertoa minulle siitä, kun en muutenkaan koskaan puhu hänelle. Herranjestas, täytyyhän siitä sentään ilmoittaa, vaikka ennen vanhempieni saapumista jos ei aiemmin! Satu antoi osoitteensa, se oli lähellä Puistolan rautatieasemaa. Kävelymatka. Minun nopeille jaloilleni ainakin. Okei, oli ilta. Tekstasin Sadulle, että voin järjestää hänelle yllätyksen aamuksi. Niin sitten hyppäsin junaan, menin Malmiin, sieltä bussilla Siltamäelle. Otin ensimmäisen pahvilaatikon ja lähdin kävelemään. Kuljin kilometrien matkan painava pahvilaatikko mukanani ja jätin sen sen talon luo, jossa Satu ja hänen kaverinsa asuivat. Sama kuvio vielä kolmesti. Kävelin siis seitsemän kertaa sen reitin, 3½ kertaa edestakaisin. Lopuksi siirsin vielä laatikot asunnon oven eteen. Aamu valkeni, kävelin asemalle ja sitten junalla kotiin.

En minä itseasiassa heti matkustanut Siltamäelle ja ryhtynyt kahdella jalalla liikkuvaksi muuttoautoksi. Meni siihen muutama päivä. Satu lähetteli paniikkitekstareita. Mitä jos tavarat varastetaan sieltä? Tiesin että Sadun kaverilla oli auto, joten so what? Käyttäköön sitä. Näköjään ei viitsinyt käyttää.

Elämä on opettanut minut neuvokkaaksi ja sitkeäksi. Tällaisiin urotekoihin ryhtyminen on minulle tuttua, voisin kertoa lisääkin selviytymistarinoita...

Tekstasin Sadulle. Arvatkaa, mitä hän vastasi?

"Kiitti vaan".

Unohdin naiset lopullisesti mielestäni. Ei ikinä enää seurustelua. Parempi näin. En ole koskaan tuntenut mitään vetoa perheenisyyteen. En selviäisi siitä, en henkisesti enkä taloudellisesti. Kun minun on välillä vaikea elättää edes itseni. Sitä kyllä olen miettinyt, että kun olen sukuni viimeinen, Wibergin suku kuolee mukanani. Mutta lapsien tuottaminen tähän maailmaan on rangaistus. Ei tällaiseen maailmaan pidä kenenkään syntyä, ei täällä pysty elämästä nauttimaan. Parempi olisi syntyä eläimeksi, niillä on helpompaa.

Ei minun tänne pitänytkään syntyä. Oikeastaan minun olisi pitänyt syntyä joksikin muuksi olennoksi, ehkä jopa aivan toiseen maailmaan. Jonkin pahan erehdyksen kautta jouduin kuitenkin ihmiseksi maapallolle. Näin olen uskonut lapsesta asti.

Järkyttävintä tässä kaikessa on kuitenkin...

Olin yläasteella hirveän ujo ja sulkeutunut. Lukiossa aloin tehdä tosissani töitä avautuakseni, antaakseni itsestäni enemmän muille ihmisille. Minua kiiteltiin avautumisesta.

Nyt olen ollut läheisissä tekemisissä ihmisten kanssa. Sekä naisten että miesten. Mitä siitä on seurannut? Kaksi katastrofaalista seurustelusuhdetta, useita pieleenmenneitä deittailuja, todella pahoja rahavaikeuksia ja rikossyyte. KIITOS KAIKESTA, MINÄ SULKEUDUN TAKAISIN SIIHEN KUOREEN JOSTA OLEN KAHDENKYMMENEN VUODEN AJAN YRITTÄNYT MURTAUTUA ULOS, ENKÄ ENÄÄ IKINÄ TULE SIELTÄ POIS!!!


15.11.2009

Töissä menee hyvin. Työkaverit ovat tosin näköjään kaikki ulkomaalaistaustaisia, ja minä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Oloni on töissä vähän epätodellinen. Ei suurta väliä, kunhan on töitä. Taidan pystyä taas pitkästä aikaa nauttimaan junien siivouksesta. Olen sentään ammattilainen siinä, se saa oloni hyväksi. Makselen velkoja takaisin minkä kykenen, mieliala on korkealla, mutta henkisesti tarvitsen lepoa ja rauhallista elämää ilman tapahtumia. Koko tämä vuosi on ollut helvetillinen enkä tästä toivu ihan parissa kuukaudessa. Yhteenkään ihmiseen en pysty enää luottamaan, miehet ovat huijanneet ja käyttäneet häikäilemättömästi hyväkseen, naiset vain käyttäneet hyväkseen. En päästä enää ketään lähelleni.

Kohta kykenen taas piirtämään.


16.11.2009

Sadun kunniaksi on sanottava, että hän ei sentään tupakoinut, eikä hän juuri juonutkaan, toisin kuin ensitreffeistämme olisi voinut päätellä. Onneksi.

Päästyäni eroon hänestä hän tekstaili minulle monta kuukautta. Kaipasi minua. En vastannut yhteenkään tekstariin enkä puheluun. Aikaa se vei, mutta lopulta hän ymmärsi. Eipä kai ihme, taisin tehdä hänen hyväkseen enemmän kuin kukaan muu koskaan.

Ihanaa kun elämäni on palannut taas melkein normaaliksi. Rock-musiikki maistuu taas. Stiff Little Fingersin varhaistuotanto. Kunnon vanhanajan punkkia. Korvat nauttivat.

Nautiskelen teetä. Joka päivän kohokohta. Kahvia en ole koskaan maistanut. Isän kahvi-innostus ei tarttunut minuun. Haluaisin siirtyä taas käyttämään irtoteetä ja kokeilla eri hienoja teelaatuja. Luin että itämaissa tarjotaan teen kanssa kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä, sitä olisi kiva kokeilla. Rahapulan takia on kuitenkin tyydyttävä halpaan pussiteehen sadan pussin paketeissa. Kunpa löytäisin intiaanisokeria jostain. Tätini käyttää sitä, tai ainakin käytti. Hakaniemellä on pikkufirma, joka maahantuo sitä, mutten tiedä, onko se lopettanut moisen. Jotain sellaista taisi olla ilmassa. Tätini tilasi minullekin aina silloin tällöin usean kilon pussillisen intiaanisokeria. Mitenkähän saisin sitä hankittua jostain?

Hetkinen, netissä kauppaa ainakin pari liikettä intiaanisokeria. Voisi harkita jonkin ajan päästä kun rahaa alkaa jäädä vähän yli.

10.11. tililläni oli yli 2000 euroa. Nyt enää 95. Niin paljon eri maksuja tuli maksettaviksi. Tässä kuussa ei kuitenkaan pitäisi tulla enää mitään laskuja tai karhukirjeitä. Veronpalautuksia saan tavallista vähemmän, vain hieman alle 300 euroa. Aiempina vuosina on tullut takaisin enemmän. Ensimmäinen palkka uudesta työstä tulee 10.12. Siitä lähtee vuokra heti ensimmäiseksi, sitten Ykkösbonus-Mastercardin velanlyhennys. Yritän lyhentää sitä 300 eurolla, niin jäljelle jäisi ehkä 900. Loppukuussa mahdollisesti kännykkälasku, joka minulla on aina minimaalinen, kun en juuri soittele enkä tekstaile kellekään. Sitten vielä GE Money Oy:n velan lyhennys, 200 euroa. Sen jälkeen velkani olisi pienentynyt 3500 euroon.


22.11.2009

Syy siihen miksi viime vuoden tammikuussa masennuin, oli se, etten tuntenut saavuttaneeni elämässäni yhtään mitään. Kämppäni oli äitini hankkima, huonekalut olivat vanhempieni varastossa ollutta ylijäämäkamaa, työpaikat ja koulutukset ovat menneet poskelleen ja nyt joudun tyytymään vaatimattomaan junasiivoojan työhön. Sarjakuvaharrastukseni ei ole johtanut mihinkään. Olen kuitenkin jo 35, tässä iässä pitäisi olla jo jotain saavutettuna.

Onneksi on vapaa poikamieselämä. Siitä en luovu. Nyt otan tästä lähin rauhallisesti, nautin levykokoelmastani, pidän kiinni työpaikastani, ja siinä onkin kaikki mitä tarvitsen. Kyllä minä lähipiirini hienoissa, isoissa asunnoissa vieraillessani mietin, että kiva olisi asua tällaisessa asunnossa itsekin. Mutta mitä siitä hyötyisin? Mitä järkeä siinä olisi? En minä välitä isosta kämpästä, minullahan on vain itseni. 26 neliön yksiö on aina riittänyt minulle hyvin. Se on vieläpä parhaassa mahdollisessa paikassa, lähellä on kolme kauppaa, posti (oma pankki on tosin lopetettu, mutta onhan niitä muualla), ja kolmen minuutin kävelymatkan päässä rautatieasema josta pääsee junalla kolmeen suuntaan. Ympärillä on yllin kyllin luontotilkkuja ja muuta vihreää. En ole koskaan haaveillut hienoista puitteista. Jos olisin miljonääri, pitäisin rahat vain säästössä enkä tekisi niillä mitään. Täydentelisin vain vanhan suomirockin kokoelmaani ja ostelisin vaatteita. Lisää kauluspaitoja ja suoria housuja jostain Dressmannilta. Ehkä jotain omaperäisempääkin, liivejä ja pikkutakkeja ja mitä muuta keksisin.

Minulle riittäisi hyvin 20.000 euroa korvaamaan tämänvuotiset henkiset kärsimykset ja rahanmenetykset.

Menestys sarjakuvapiirtäjänä on ainoa asia josta haaveilen. Ellei menestystä tule, niin sääli, mutta aion silti saada tehdyksi kaikki sarjakuvat joita olen suunnitellut.

Voisin olla vaikka elokuvakoomikko. Tunnen sisälläni näyttelijän, joka vain odottaa tilaisuutta astua esiin. Pärjäisin varmaan hyvin, kun vain oppisin pitämään kiinni roolihahmostani ja eläytymisestäni keskeytyksiä täynnä olevan elokuvanteon aikana. Koomikon elkeitä olen harjoitellut vuosia hiljaa itsekseni, minulla on varsinainen kuminaama ja aikamoisen vilkas huumori. En vain ole osannut tuoda näitä piirteitä esiin muiden nähden, pelleillyt ja vitsaillut vain itsekseni. Kukaan ei varmasti uskoisi jos kertoisin olevani koomikko. Huumorini vaihtelee sysimustasta hirtehishuumorista ympärillä nähtyjä ja kuultuja asioita pisteliäästi ja osuvasti kommentoivaan vitsailuun ja edelleen verbaaliakrobaattiseen sanaleikittelyyn. Olen pitkään yrittänyt saada sarjakuviini enemmän näitä minulle luontaisia huumorin lajeja, mutta vähän huonolla menestyksellä. Jospa vielä saisin Aaltotiehen lisää purevaa ivaa. Ja kun tulevaisuudessa herätän henkiin vanhan Olavi, etsivä-sarjakuvani, niin siihen saisin ujutettua kaikkia itsekeksittyjä hauskoja ilmauksia, fraaseja ja sananväännöksiä, joita olen kerännyt vuosien varrella vihkoon.

En minä täältä muuta minnekään. Rapuihmiset juurtuvat niin hyvin sinne missä asuvat. Olen asunut Kauniaisissa kolmessa osoitteessa (lisäksi yksi omakotitalo, jossa isäpuoli tyttärineen asuivat kun äitini tapasi heidät - olin siellä aika paljon ennen kuin muutimme kaikki yhteiseen rivitalonpätkään), sitten Mäkkylän asunto jossa olin jonkin aikaa äidin ja isäpuolen vaivana ennen kuin 22-vuotiaana lensin pesästä. Mäkkylässä asumisen lomassa opiskelin Porvoossa ja Karjaalla sekä hoidin siviilipalveluksen Taalintehtaalla (olin siivooja ja kerrosapulainen sairaalassa). Siinä on minulle muuttokiintiötä yllin kyllin. Ei enää sellaista.


15.12.2009

Tänään oli taas sellainen päivä töissä. Yhtä hullunmyllyä. Tulee töihin iltavuoroon pari minuuttia myöhässä, koska junat myöhästelevät äkkipakkasten takia, sitten saa huomata, että työkaverit ovat jo lähteneet siivoamaan jotain junaa, joka lähtee puolen tunnin kuluttua. Siitä kun selvitään, vaihdetaan äkkiä toiseen junaan, joka lähtee varikolta Helsinkiin kolmen vartin kuluttua. Se siivotaan äkkiä, paitsi että kun porukassa on kuusi siivoojaa, joista osan työn jälkeä pitää vahtia, kaikki aloittavat eri vaunuista tai jopa junan eri päistä. Juna pitää kuitenkin kävellä kertaalleen päästä päähän ja korjata pikaisesti pahimmat laiminlyönnit. Sitten tauolle, ja vasta tässä vaiheessa pomo antaa minulle lapun, johon illan aikana siivottavat junat on merkitty. Oma hankaluutensa on siinäkin, että meillä on töissä lähes pelkästään maahanmuuttajia. Tulee kommunikaatio-ongelmia, kun osataan huonosti suomea. Kaipaisin töihin enemmän suomea äidinkielenään puhuvia. Vaikka mikä minä olen mitään sanomaan? Eihän suomi ole minunkaan äidinkieleni.

Olen myös huomannut, että somalien joukossa on sellaisia, joilla on vähän omat käsitykset junasiivoustyön hoitamisesta ja systeemeistä. Kaikki tekevät omalla tavallaan asioita. Muutamilla somalilla on sekin asenne, että "minä en tee sitä, minä teen vain tätä". Kaikkiin työtehtäviin pitää suostua, moppaukseen, vessojen pesuun, roskien keräämiseen jne. Jos näistä jokin on liian vastenmielistä, niin siitä vain muita töitä hakemaan. Itse harmittelen sitäkin, että yleisin kieli työpaikalla on hoono soomi. Minä nyt satun olemaan vielä sellainen kielipoliisi, joka pyrkii vaalimaan täydellistä ja huoliteltua kielenkäyttöä. Korviani riipii, kun kuulen kankeaa ja virheellistä suomea. En voi sille mitään, että olen tällainen.

Pomot vielä lyövät lisää vettä tähän hullunmyllyyn omilla määräyksillään. Kuulin tänään sellaistakin, että kun siivotusta junasta poistutaan, niin mopinvartta pitää lyhentää. Kun ollaan seuraavassa siivottavassa junassa, saa mopinvartta jälleen pidentää miehenkokoiseksi. Selityksenä, että ratojen yllä kulkee sähkölinjoja, eivätkä mopinvarret saa koskettaa niitä. Voi jumalauta, linjat kulkevat useiden metrien korkeudessa, joten mitä vaaraa siitä on, jos mopinvarren kärki on jossain pään kohdalla? Olen ollut töissä kahdeksan vuotta, joten minun pitäisi tietää onko mokomaa riskiä vai ei. Protestina pidin lyhennetyn varren kärkeä edelleen pään korkeudella ja moppasin yhden junan kokonaan lyhyellä mopilla. Kun joku huomauttaisi asiasta, sanoisin: "Moppi ei saa koskettaa kattoa. On hengenvaarallista jos moppi koskee kattoon". Mutta eihän kukaan tietenkään huomannut. Eihän minua koskaan huomata. Jonkun mielestä moppaaja ei voi myöskään pestä vessoja. Kyllä voi, jos porukassa on kaksi tai kolme ihmistä, työtehtävät voi jakaa aivan miten vain kunhan kullekin tulee tasapuolisesti töitä.

Eräs entinen pomo huomautti siitä, että kun ollaan siivouskeskuksessa ja menossa siivoamaan jotain junaa, ei mopinvarressa saa olla lankaosaa pujotettuna. Lankaosa laitetaan mopin lapaan vasta kun ollaan junassa. Eikä siivouskeskuksessa varsinkaan saa antaa lankaosan koskea lattiaa, koska se likaantuu. Tällaiset määräykset saavat miettimään, että pomoilla voisi olla hyvä tulevaisuus EU:n virastoissa miettimässä kurkun käyryyttä ja vehnänjyvien standardimittoja. Tosiaan tuntuu siltä, että meidän työpaikkamme on nyt kuin EU. Ylemmät tahot puuttuvat joka asiaan, ja tuntuu siltä että koko systeemi romahtaa omaan mahdottomuuteensa ennen pitkää. SOL:illa on ollut vaikeuksia saada varikolle kunnon systeemiä, joka rullaisi smoothisti. Aina välillä on näitä sekoilupäiviä, jolloin on kaikki kaaosta ja työntekijät säntäävät sinne tänne siivoamaan vartin päästä lähtevissä junissa sen vähän mitä ehditään. Silloin minusta tuntuu, etten haluaisi olla täällä töissä. Tai niinhän minusta aina tuntuu, mutta tällaisina päivinä varsinkin. Sitten saattaa seuraava päivä olla helppo ja mutkaton. Kaikki sujuu, ja uskoni tähän duuniin palautuu taas.

Paha juttu sinänsä, ettei minusta ole auttajaksi tässä systeemiongelmassa. En minä osaa edes tiiminvetäjänä olla. Kaikesta kokemuksesta huolimatta en pysty vastuunalaisiin tehtäviin. En pärjäisi sellaisissa. Minä olen omillani suorittajana, muiden käskytettävänä. Kuljen muiden mukana ja teen omat hommani, ja annan muiden hoitaa pomoilut. Silloin olen elementissäni.

Kaikesta huolimatta tunnen että minulla on helkkarin paljon enemmän järkeä päässä kuin monilla muilla. En puhu kuitenkaan töissä paljoa. Olen se porukan hiljainen erakko, joka kulkee mukana ja tekee hommat, pysyy poissa kinasteluista, on syrjässä mutta lojaali kaikkia kohtaan, ja on muita reippaasti älykkäämpi vaikkei sitä näytäkään. Miksi sitten olen niin vähäpuheinen? Äh, ei minulla koskaan ole paljoa sanottavaa. En osaa enkä halua harrastaa tyhjänjauhamista. Puhun kun on asiaa, eikä sitä yleensä ole. Tai itse asiassa minulla ON erittäin paljon asiaa, mutta liian painavaa sellaista. Se mitä minulla on sanottavana on liian painavaa tavallisiin arkikeskusteluihin tai työkavereiden normaaliin vuorovaikutukseen. Sitä vuodatan sitten tähän sivuun.

Kaipaisin kyllä kovasti älykästä keskusteluseuraa, jotakuta jonka kanssa voisin puhua syvällisiä ja viisaita. Toisaalta, aina kun olen ihmisten kanssa mieleeni juolahtaa melkoisia määriä kommentteja ja heittoja, mutta en joko kehtaa tai saa lauottua niitä suustani. Ne voivat olla sen verran tylyjä, että saattavat loukata muita ihmisiä (voisin viskellä ilkeyksiä kun mieli tekee, mutta pelkään seurauksia. Hallitsen kyllä hiljaisenkin, huomaamattomamman vittuilun, sitä harrastan välillä). Muut ovat ehtineet jo vaihtaa keskustelunaihetta ennen kuin saan suunvuoron tai huomaan sopivan raon, jolloin en puhuisi kenenkään päälle. Keksin kommenttini sen verran myöhään, että ajoitus menisi pieleen. Kukaan ei satu olemaan juuri silloin kuunteluetäisyydellä, kun keksin jotain. Kaikkea tällaista. Sääli, voisin mm. huvittaa ihmisiä hurtilla huumorillani. Tänäänkin joku valitti yhden IC-vaunun vessojen tukkeutuneista lavuaareista. Teki mieli heittää, että "ei, ne ovat koirien juomapaikkoja. Koirillahan on joskus tapana juoda vessanpöntöstä, mutta junissa se ei oikein onnistu, joten lavuaarit pidetään tukossa koiria varten". Taas kesti kuitenkin pieni hetki ennen kuin sain tuon keksittyä. En sitten viitsinyt enää.

Olen mestari pitämään kaikki kynttiläni vakan alla. Miten osaankin.

Ei minun kannata silti älylläni kerskailla. Kun se somali sai niin perusteellisesti hyödynnettyä ennenkuulumatonta hyväuskoisuuttani ja sinisilmäisyyttäni. Muutenkin olen tullut tehneeksi niin paljon kaikkia typeryyksiä ja mokia elämäni aikana.

Talvi tuli sitten kunnolla. Inhoan talvea. Vihaan lunta ja pakkasta. Onneksi olen lämminverinen (siitä se Satukin minussa niin piti), minulla on erinomainen pintaverenkierto ja tarkenen kylmässä säässä hyvin. Ja vaikka joutuisin seisomaan tuntikausia pakkassäässä ja näpit jäätyisivät, niin odotan vain hetken ja tapahtuu jokin ihmeellinen reaktio. Kylmyys katoaa sormista ja varpaista ja ne muuttuvat lämpimiksi. Sitten ei palele enää, ja olo on hyvä. En tiedä tapahtuuko muille ihmisille samoin.

Kesän lapsi minä olen. Kesällä olen syntynytkin. Silloin elän toden teolla.

Joulu lähestyy. Usein vanhemmat ovat kutsuneet minut kyläilemään jouluisin, mikäli työvuorot sen sallivat. He ovat tylsiä pyhänviettäjiä. Pakenevat sivilisaatiota kesämökilleen Turun saaristossa. Jos nyt koskaan saavat rakennettua sitä uutta, ihka omaa mökkiä Pukkisaareen. Vanha mökki on Norrskatassa, joka on jo valmiiksi vähän eristyksissä. Pukkisaari on sitä vielä enemmän, sinne ei ole kukaan koskaan tönöä rakentanutkaan. Paperisota vaikuttaa ylitsepääsemättömältä. En ole pitkään aikaan viitsinyt kysyä miten homma edistyy. Ei kiinnosta, eikä se edisty kuitenkaan.

Heille joulu on hiljentymisen aikaa. Meillä sattuu olemaan vielä sellainen uusperhe, minä, äiti, isäpuoli ja tämän kaksi tytärtä. Tyttäret asuvat Turun seudulla nykyään, ja se vähän rajoittaa tapaamista. Niinpä vanhemmat ovat jouluna yleensä kotona kahdestaan, ovat hiljaa, välillä syövät ja saunovat. Telkkari on päällä, sitä voi välillä vähän silmäillä. Viihdelässymusaa soitetaan cd-levyiltä. Minä ahdistun. Tulen hulluksi jos ei ole koko ajan jotain tekemistä. Muistan hyvin viime joulun, kun isäpuoli oli työmatkalla ulkomailla ja olin äidin kanssa kahdestaan. Olin oikeasti menettää hermoni. Istuin, pyörittelin peukaloita ja halusin mennä jo vihdoinkin kotiin tekemään edes JOTAIN. En vain kehdannut sanoa sitä, en halunnut olla epäkohtelias.

Joululahjoista ei ole meillä paljon väliä, kun ollaan tämmöinen perhe. 80-luvulla niitä ostettiin ja jaeltiin, kun oltiin kiinteämpi yksikkö. Ei kuitenkaan juuri enää sen jälkeen. Jotain pientä saan vieläkin, mutta minulle on niin vaikea ostaa mitään. En tarvitsekaan mitään muuta kuin korkeintaan rahaa että voin kierrellä levykaupoissa, tirsk.

Meidän talon remontin luvattiin olevan valmis tämän kuun alussa. Pahin onkin jo ohi, mutta vieläkin ne poraavat jotain jossain. Viikko-pari sitten oli lyhyt jakso, jolloin kymmeneltä aamulla alkoi helvetillinen poraaminen. Koko talo tärisi. Pelkäsin, että kohta ne kuulalla moukaroivat koko talon matalaksi, tai että talo muuten vain romahtaa. Minulla oli vielä yövuoroja ja vapaita. En voinut mennä nukkumaan yövuoron jälkeen, koska tiesin, että muutaman tunnin kuluttua poran ääni saa minut pomppaamaan metrin verran ylös sängystäni. Pakko valvoa, ja sitten kun poraus alkaa, äkkiä häipyä ulos ja lähteä kaupungille. Palata kotiin muutamaa tuntia myöhemmin ja sitten kahdelta nukkumaan. Herätä seitsemältä ja laittaa ruokaa sekä iltateetä. Sitten on virkeä seuraavana yönä. Parempi oikeastaan niin, pystyy paremmin palauttamaan unirytmin normaaliksi kun yövuorot loppuvat.


16.12.2009

Äh, tänään on taas iltavuoro kolmesta yhteentoista, ja talossa on vesikatko yhdeksästä kahteen. Mietin eilen töissä, että laitan valmiiksi vettä kattilaan ja vedenkeittimeen että saan sitten laitettua ruokaa ja teetä, mutta olin jo unohtanut asian palattuani töistä. Pakko häipyä kaupungille ja syödä siellä jotain. Sitäpaitsi täällä porataan taas aivan helkkaristi.

Saisivat vihdoinkin korjata talon yhteisen saunan, joka on ollut varmaan jo vuoden käyttökiellossa putkivian takia. Ei sitä tosin käytä kuin kuusi taloutta minä mukaan lukien, joten se syönee vuokranantajan korjauskiinnostusta. Silti pitää maksaa joka kuu seitsemän euron saunamaksu. Rrrrrr.

En koskaan käyttänyt saunaa ennen kuin Satu tuli elämääni. Hän halusi saunoa. Erikseen. Yhdessä emme käyneet, hän häpesi vartaloaan. Mukava sitä on kuitenkin ollut käyttää. En tiedä paljonko enää kiinnostaa, kun korjaamisen kanssa näin vitkutellaan.


29.12.2009

Näin äsken aika kivan unen. Alkuosa on aika hämärä, mutta sen verran muistan, että isäpuoli ja minä olimme samassa bussissa, ja isäpuoli itki jollekulle etten koskaan kerro mitään itsestäni. Bussissa, muiden ihmisten kuullen! Teki mieli huutaa, että mikset sitten kysy, mutta en halunnut siinä tilanteessa lisätä vettä myllyyn.

Myöhemmin isäpuoli tuli kotiini tuomaan jotain tavaroita minulle lahjaksi sekä ilmoittamaan, että lähdemme erään sukulaisen kanssa yhteen ravintolaan syömään ja juhlimaan tämän sukulaisen synttäreitä. Sukulainen oli mukana. He lähtivät ulos, minä jäin etsimään vielä parempia vaatteita päällepantavaksi. Vaikea tehtävä, koska kaikki hienommat vaatteeni olivat pyykissä. Lopulta sain jalkaani toiset suorat housut ja ylleni tutun villapaidan. Muut istuivat jo alhaalla kadulla autossa, ja jotenkin aavistin, etteivät he minua odota. Kun olin ulkona, auto oli jo lähtenyt. Ymmärsin ettei ravintolakutsu ollut tarkoitettukaan minulle. Väärinkäsitys.

Kävelin takaisin kotiini - kiva pikku omakotitalo, jonka olin itse sisustanut mieleisekseni - ja sinne ilmestyivät kuin tyhjästä ensin isäpuoleni nuorempi tytär, joka tutustui paikkoihin, ja sitten äiti. Kun istuimme äidin kanssa sängyn päällä, sinne hyppäsi oma kissani, jonka olin vasta saanut. Kissa piiloutui itsensä kokoisen täkin alle ja alkoi leikkiä mittarimatoa. Liikehti täsmälleen samalla tavalla.

Takavuosina piirsin lyijykynällä sarjakuva-albumia, johon kokosin näkemiäni unia, linkittäen niitä jonkinlaisella kehysjutulla. Se albumi jäi kesken, kuten niin monet muutkin sarjakuvani tuohon aikaan. Ne unet olivat vauhdikkaita, seikkailuhenkisiä ja elokuvamaisia. Moneen vuoteen en ole muistanut yhtään näkemääni unta, mutta nyt sattui tuo yksi jäämään muistiin.

Kaikki elämässäni kokemani ikävät asiat, ja varsinkin kulunut vuosi, ovat lisänneet temperamenttiani. Kiehahdan yli aika helposti. Yleensä varon kuitenkin, etten käy liian ikäväksi. Enkä sano ääneen jos jokin asia vain harmittaa. Töissä harmittaa se maahanmuuttajien ylivalta. Tapahtuu ryhmittymisilmiö: venäläiset keskenään, somalit keskenään, virolaiset keskenään. Kaikki puhuvat äidinkieltään. Minä jään vähän yksin. Tai niinhän minä aina, enkä edes sure sitä. Kuitenkin kaipaan älykästä keskustelukumppania. Suomea äidinkielenään puhuvaa sellaista. Voisi puhua yleissivistyksellisistä ja maailmankatsomuksellisista asioista. Tätini kanssa olen joskus puhunut, hän on fiksu. Niistä harvoista suomensukuisista työntekijöistä yksikään ei vaikuta siltä, että korvien välissä olisi erityisen paljon purua. Eikä junasiivoustyössä edes tarvitse paljon aivoja käyttää - ei siis ihme, että turhaudun. Yksi mies, joka aloitti siivoojana, mutta on ollut nyt vuosia paperointihommissa (laittaa junien vessoihin wc- ja käsipyyhepaperia), pitkä ja laiha mies, oli myös hyvä juttukumppani. Meillä meni kemiat loistavasti yhteen, kun on samanlainen huumorintajukin. Välillä absurdejakin nokkeluuksia lauottiin. Nyt hän on kuitenkin ISS:n puolella kun minä olen SOL:illa, ja kuten sanottu, eri hommissa. Ei sanota toisillemme enää muuta kuin "terve".


12.1.2010

Viime vuosi oli katastrofaalinen, mutta nyt asiat ovat hyvin. Tätä vuotta kohtaan minulla on suuret odotukset. Paljon tulee tapahtumaan, ja asiat järjestyvät. Isäpuoleni kustantaa minulle hammashoidon, ja saan aika pahaan kuntoon menneet hampaani korjatuiksi. Olin tänään jo ensimmäistä kertaa lekurin vastaanotolla. Kuusi hammasta täytyy paikata, ja kaikki neljä viisaudenhammastani hän haluaa myös poistaa. Pöh, ne ovat olleet kilttejä eivätkä ole aiheuttaneet mitään vaivaa. Yhtä lukuunottamatta ne ovat täysikasvuisia. Ikävä heittää niille hyvästit, mutta lääkäri sanoi että aikanaan ne tulevat aiheuttamaan ongelmia. Minun täytyi käydä vielä toisessa paikassa hampaiden röntgenkuvauksessa. 82 euroa meni siihen, se oli maksettava heti omista rahoista. Se oli sitten pois tämän kuukauden velanlyhennyksestä, mutta ei voi mitään.

Sitten kun hampaidenkorjaushomma on valmis, voin kustantaa niille valkaisun omista rahoistani. Piti tehdä se jo muutama vuosi sitten, kun Satu hankki itselleen tarpeet oman purukalustonsa valkaisuun. Meidän piti valkaista hampaamme yhdessä, mutta kun minä kärsin rahapulasta jo silloin.


23.1.2010

Nyt oli kertakaikkiaan vittumainen yövuoro. Olin kahdeksan tuntia aivan ulalla kaikesta, ei mitään tietoa mitä teen, missä muut ovat, mihin junaan minun pitäisi nyt mennä, mitä nyt tapahtuu, miksi teemme tätä, missä mennään... Kun ei kukaan kerro minulle koskaan yhtään mitään, ja jos kerrotaan, niin puutteellisesti huonolla suomella niin etten ymmärrä puoliakaan. Minulle sanottiin, että olen toinen moppaaja. Okei, ollaan ensimmäisessä junassa, ja vähän ajan päästä alan ihmetellä, kuka tekee vessat niissä vaunuissa, jotka minä moppaan. Sitten minulle valkenee, että minun pitäisi. Siitä minulle ei kerrottu. No, en jaksa enkä ennätä käydä siivouskeskuksessa hakemassa vessa-ainepulloa, joten pesen vessat pelkällä vedellä. Sitten toinen juna, joka on Sibelius. Lattiat täynnä hienonhienoa hiekkaa, jota Venäjällä käytetään katujen hiekoittamiseen. Moppaan omat vaununi kahdesti, kun yksi kerta ei riitä lattioiden siistimiseen. Siinä kuluu aikaa, kun lisäksi vielä korjailen muiden siivoojien laiminlyöntejä. Ennen kuin olen valmis Sibeliuksen parissa, muut ovat siirtyneet viereisen raiteen IC-junaan. Tulen jonkin ajan päästä perässä. Sitä junaa ei ole edes merkitty listallemme, joten miksi sitten siivoamme sitä, ihmettelen. Toisen vaunun kohdalla kummastelen, kun se on aivan siivoamatta. Muut ovat hypänneet sen yli, ja jatkaneet kolmannen vaunun parissa. Moppaan kuitenkin sen vaunun yläkerran, pesen vessan, sitten vasta kolmanteen vaunuun. Kun olen saapunut junan toiseen päähän, ihmettelen missä muut ovat. Menen siivouskeskukseen - ei siellä. Pendolino-halliin - ei siellä. Raiteille 601 ja 605 - ei sielläkään. Takaisin siivouskeskukseen - ei. Palaan raiteelle 12 ja huomaan, että muut ovat siinä ylihypätyssä vaunussa tekemässä ykkössiivousta. Okei, siinä vaiheessa muistin että siivouskeskuksessa oli puhuttu jostain ykkössiivottavasta vaunusta. Touhutaan siinä sitten jonkin aikaa, sitten pidetään ruokatauko. Siinä vaiheessa olen jo varsin kypsä.

Teemme sitten raiteilla 601 ja 605 olevat junat. Minulla kestää taas, ja jälleen muut häviävät sillä aikaa jonnekin odottamatta minua. Onneksi kuitenkin tiedän, että teemme Pendolinon. Listallamme on kaksi Pendolinoa. 13-Pendossa heitä ei näy, joten kävelen jonkin matkaa kakkospendoon. Siellä näkyy yksi ainut työntekijä, somali, joka puhuu suomea niin huonosti etten ymmärrä paljoakaan hänen puheestaan. Missä muut sitten ovat, siitä minulla ei ole harmainta aavistustakaan. No, hän kerää roskat, penkittää ja laittaa niskaliinat, minä pesen vessat ja moppaan. Huomaan, että olen unohtanut vessapulloni jonnekin, joten pesen vessat taas vedellä. Neljännen vaunun jälkeen kaveri häviää jonnekin. Minä kiukuttelen itsekseni ja siivoan loput kaksi vaunua alusta loppuun yksin. Viimeisessä vaunussa minulle soitetaan ja kysytään, missä olen. Kerron sen, ja saan tietää, että muut ovat raiteella 602. Kun siellä oleva juna on tehty, on kaikki valmista. Näin edetään, ja saan raiteen 602 junan mopatuksi juuri ennen työvuoron päättymistä. Oudointa on, että listallamme oli 12 junaa, mutta siivosimme niistä vain puolet. Kuka ne loput siivoaa?

Kotimatkalla puhisen kiukusta.

Ei siellä töissä kukaan huomannut kiukkuani, kun en päästänyt äännähdystäkään. Raivosin vain hiljaa mielessäni. Kerran jupisin itsekseni ja hakkasin nyrkillä Pendolinon penkkiä, kun kukaan ei nähnyt. En halua raivota muiden kuullen, ei kukaan työnantaja halua pitää hankalaa työntekijää joka valittaa. Tällaiset työpäivät saavat miettimään, että mitä jos ottaisi lopputilin ja hakisi muualle töihin. Mutta minne? Tuskin enää pääsisin minnekään, Ilmalassa vain on koetettava kestää. Muiden mielestä oli tietysti tosi mukava yö, ja hommat sujuivat, eikä kukaan tiedosta, mitä minä koen. Tällaista se on, kun on pelkkiä maahanmuuttajia töissä. Venäläiset ja virolaiset sopivat työjärjestyksestä ja suunnitelmista keskenään viroksi tai venäjäksi. Minulle kerrotaan joskus mutta yleensä ei. Vaikka olen hiljainen, ei se tarkoita että minua tulee kohdella kuin seinäkukkasta. Enkä ole ujo, vaikka olen hiljainen. En osaa pitää meteliä itsestäni. En osaa kiinnittää muiden huomiota itseeni. Minut on ensin huomattava, vasta sitten voin vastata huomionosoitukseen. Olin joskus ujo teini-ikäinen, nyt olen saatanan kiukkuinen kolmekymppinen jolla on paljon sanottavaa, jos joku vain ymmärtäisi kuunnella. Minulle on kertynyt paljon kokemuksia elämänpolun varrelta, ja tunnen tarvetta puhua kaikista asioista muiden kanssa. Se kuitenkin vaatii, että muut ensin kysyvät ja osoittavat kiinnostusta. Jos kukaan ei kysy minulta mitään minusta, tulkitsen sen niin, ettei ketään kiinnosta tietää minusta mitään. Niin kai sen sitten täytyy olla. Kukaan ei välitä tietää minusta mitään, minua luullaan harmaaksi ja värittömäksi tyypiksi, ja siinä erehdytään. Jos haluatte että puhun enemmän, niin puhukaa ensin minulle. En minä kykene puhumaan ellei minua ensin puhutella. En minä osaa noin vain avata suutani, täytyy ensin tarjota minulle jotain sanottavaa puhumalla minulle. Jos keskustelette kanssani, silloin puhun paljon, ja nautin siitä. Pidän puhumisesta, minun täytyy saada ilmaista itseäni. Se vaatii kuitenkin että muut tekevät aloitteen. En minä voisi noin vain ruveta puhumaan itsestäni tai mistään muustakaan vaikka osaisinkin aloittaa. Muita ei välttämättä juuri silloin kiinnosta kuunnella. Itseasiassa olen todella värikäs persoona, minusta löytyy aivan mitä tahansa kun vähän pintaa raaputtaa. Tähän sivuun minä sitten vuodatan kaiken, kun en muuten saa puhua asioista joita ajattelen. Parempi tämäkin kuin ei mitään. Mieluummin puhuisin muiden ihmisten kanssa kaikesta tästä mitä olen tähän vuodatussivuun kirjoittanut. Ei tätä kukaan lue, mutta löytyypähän teksti edes jostain.

Yksi tyyppi töissä kyseli vähän aikaa sitten minusta. Miten asun, seurustelenko, ja niin poispäin. Kerroin hänelle, että on ollut ikäviä seurustelusuhteita ja että olen pettynyt naisiin ja viihdyn nyt vanhanapoikana. Tuntui todella hyvältä purkaa jollekulle näitä asioita, vaikka keskustelumme jäikin turhan lyhyeksi. Ei tarvita kuin muutaman sekunnin juttelu, niin jo avaudun teille kaikille kipeistä, henkilökohtaisista asioista. Jos kanttinne kestää sitä, niin tervetuloa juttelemaan. Voin taata pitkän ja antoisan keskustelutuokion.


2.2.2010

Tänään oli kolmas ja toistaiseksi viimeinen käynti hammaslääkärillä. Tänään paikattiin vielä yksi reikä ennen kuin käytiin vasemmanpuoleisten viisaudenhampaiden kimppuun. Puudutuksen ansiosta ei sattunut, vaikka välillä kovassa käsittelyssä pelkäsin että suuni repeää, kun lekuri kiskoi huuliani kohti korvia. Alahammas olikin todella sinnikäs äitee, mutta ylähammas seurasi kiltisti esimerkkiä ja lensi pesästään ilman pullikointia. Nyt on sitten syötävä penisilliiniä ja särkylääkettä kolmesti päivässä, tyhjään mahaan. Ensimmäinen kerta ties kuinka moneen vuoteen kun joudun syömään mitään lääkkeitä, mutta eiköhän tämä uusi aluevaltaus onnistu. Ainoaksi ongelmaksi jää, miten saan sovitettua epäsäännölliset työajat, niistä johtuvat epäsäännölliset syömiset ja nukkumiset sekä lääkkeiden kulauttamiset yhteen. No, onneksi kuuri ei kestä kuin joitakin päiviä. Tonnin lasku tuli koko operaatiosta.

Oikeanpuoleiset viisaudenhampaat poistetaan vasta ensi vuoden tammikuussa. Kuinka jaksan odottaa, heh heh.


8.2.2010

Aika hyvin pärjätty poistettujen hampaiden kanssa. Kyllä ikenet vähän vihoittelevat, mutta olen ottanut pari tablettia aina kun silloin on tuntunut, ja sitten tuntuu hyvältä. En tosin ole ottanut pillereitä niin usein kuin lääkäri on määrännyt. Vähän hankalaa olisikin kun päivärytmit ovat kolmivuorotyöläisellä sekavat. Turvotusta ei ole esiintynyt, pahin harmi on ollut se, että hampaista on jäänyt muistoksi isot kuopat, joihin aina jää ruokapaloja. Niitä joutuu sitten kaivelemaan kielellä ja pinseteillä, ettei aiheudu tulehduksia. Olen nyt viime päivinä vältellytkin esim. ylenpalttista pähkinöiden ja porkkanoiden rouskuttamista, ja laittanut suuhun vain pieniä määriä ruokaa kerrallaan, jota olen sitten pureksinut vain oikean puolen poskihampailla. Näin olen välttänyt ruoan kulkeutumisen ienkuoppiin. Montakohan päivää kestää ennen kuin kuopat ovat menneet umpeen tai madaltuneet tai mitä niille nyt sitten tapahtuukaan? Sen aika vain näyttää.


12.2.2010

Kotoa töihin ja töistä kotiin kävely käy hyvin jokapäiväisestä reippailusta, kun muuten olen entistäkin pahempi kotihiiri. Olen kävellyt (ja pyöräillyt) tähän mennessä enemmän kuin useimmat koko elämänsä aikana, ja kävelen nopeasti. Niin nopeasti, että kaupungilla ollessani muut ihmiset ovat vain tielläni. Tekee mieli huutaa, että pois tieltä kun jyrä tulee. Varmaan löytyy parempikin tapa mennä kotiin töistä, kävellä Ilmalan asemalle ja junalla kotiin, mutta tämä nykyinen tapani tuntuu minusta nyt mielekkäältä. Minä olen monimutkainen luonne, haluan aina tehdä asiat oman pääni mukaan, vaikka tapani olisikin epäkäytännöllinen. Kaiken huippu on se, että jos haluan lähteä töistä kaupungille, kävelen ensin Huopalahden asemalle, ja sieltä otan junan Helsinkiin. Älkää naurako, tämä tapa tuntuu minusta nyt mielekkäimmältä. Jos jokin asia tehdään mielestäni hankalammaksi, etsin vaihtoehtoisen keinon ja jos se tuntuu hyvältä, otan sen tavakseni. Ilmalan asemalle kävely työpaikalta on nyt tehty mielestäni hankalammaksi, kun raiteidenylityspaikka on poistettu eikä enää saisi kävellä raiteiden poikki. Tai onhan siellä vissiin jotkut väliaikaiset ylityspaikat, mutta otetaanko nekin pois jossain vaiheessa? Kaikki taitavat mennä edelleen sieltä, paitsi minä.

En ole muutenkaan tehnyt juttuja aina kätevimmällä mahdollisella tavalla. Siitä olen joskus saanut kuulla huomautuksia. Minusta lopputulos on kuitenkin menetelmiä tärkeämpi.

Ikeneni eivät vihoittele enää. Puolet lääkkeistäni ovat vielä jäljellä. Säästän ensi vuoden tammikuuhun, kun loput viisaudenhampaani otetaan pois.


18.2.2010

Olin eilen illalla Tunnelin Levyn "hautajaisissa" Tavastialla. Ilmainen sisäänpääsy. Kari Peitsamo esiintyi siellä, samoin Pertti Kurikan Nimipäivät ja Zetor. En ollut koskaan aiemmin käynytkään Tavalla, kun tapoihini ei kuulu käydä keikoilla, konserteissa eikä rokkiklubeilla. Mieluummin kuuntelen musiikkia levyiltä. En kuitenkaan halunnut kuolla näkemättä koskaan suurta idoliani Peitsamoa livenä. Hyvä, kun tuli tämä mieltäni vaivannut asia korjatuksi. Peitsamo oli kovassa vireessä. Hän julisti isoon ääneen haluavansa rokata, ja potkaisi innostuksissaan pari kertaa tuolinsa kumoon. Hän koetti vaihtelevalla menestyksellä laulattaa yleisöä kappaleiden "Oliivinvihreä Dodge Dart vm. -75" ja "Lennon elää" aikana. Itseironiakin sujui: "Jos te kaikki ostatte mun levyni, niin levymyyntini nelinkertaistuu" - tarkoittaen tuoretta "Black Album"-kiekkoaan, jolta kuultiin pari näytettä. Yleisö sai yhteen otteeseen esittää biisitoiveita, mutta Peitsamo taisi vetää hieman kotiinpäin. Joku halusi kuulla "Koottavan lasisen muurahaispesän", joku taas "Koiran", mutta Kari vetikin "Pienen iloisen koiran". Osa illan yleisöstä valui paikalle vasta Karin osuuden jälkeen.

PKN:n jäsenet pyörivät ennen keikkaa yleisön joukossa. En tuntenut heitä, eikä heidän bändinsä nimikään sanonut minulle mitään ennen kuin soitto alkoi, ja yhtäkkiä muistin lukeneeni heistä jonkin lehtijutun. Vammaispunk toimi omissa ahtaissa rajoissaan hyvin, soitto oli juuri riittävän pätevää kulkeakseen. Kitaristi tosin mokasi muutamia kertoja sekä biisejä aloitettaessa ("sori, sori, anteeks") että niiden aikana. He ansaitsivat kunnioitukseni. Zetor sen sijaan ei. Rockia ja vanhoja iskelmähittejä sekoittanut pellebändi nauratti ja äimistytti jonkin aikaa, mutta vähitellen turruin naurettaviin asuihin, buddha-roolileikkeihin ja vähän liiankin överiksi vedettyyn sekoiluun. Kitaristi veti muutaman kovan soolon. Osalla yleisöstä oli hirmu hauskaa. Zetor taisi saada kovimman sukseen, varsinkin Peitsamoon verrattuna. Ehkä esiintyjälista olikin valittu illan mittaan mahdollisesti nousevaa promillemäärää silmälläpitäen - ei Tavastialla kännisiä juuri näkynyt, mutta ehkä joillakin oli sopivasti nousuhumalaa, jotta Zetor puri. Minä en juonut mitään, ja siksi bändi tuntui loppujen lopuksi vähän väsyttävältä. Jakelivat palkintoina ("paras tanssija", "paras nauraja") ainoita levyjään, LP:tä "Lihakenkä" vuodelta 1988 ja EP:tään vuodelta 1987. Netistä huomasin, että noilla levyillä on samoja kappaleita joita bändi nytkin esitti. Ovatko he kiertäneet Suomea yli 20 vuotta samoja biisejä esittäen vai onko ryhmä nyt koossa uudelleen pitkän tauon jälkeen? Tiedä en, netissä on niukasti infoa heistä.

Zetorin keikka kesti pisimpään. Vilkuilin puolihuolimattomasti kelloa ja huomasin, että Peitsamo viipyi stagella kolme varttia, PKN ehkä vajaat puoli tuntia, Zetorin keikka kesti encoreineen vissiin lähes tunnin.

Flaijerissa luki myös Andy McCoyn nimi, mutta ei hän siellä ollutkaan. Se oli pieni pettymys, mutta Peitsamon takiahan minä sinne menin. Kiitokseni menevät myös DJ:lle, joka esiintyjien välissä soitti rockia ja punkia sieltä parhaasta päästä. Oli mahtava fiilis.

Marco Bjurström jaksaa naurattaa. Nyt hän haukkuu Venla-gaalassa pussailleet Maria Veitolan ja Kristiina Komulaisen. Taitaa olla vain kateellinen. Ehkä Marcokin olisi halunnut vähän naminamia. Hänellä on menossa näköjään jokin kumma "pakko päästä lööppeihin"-kausi. Ehkä kyseessä onkin jokin imagonmuutosprojekti, Marco haluaa imagoonsa vähän särmää ja anarkiaa ja hoitaa homman haukkumalla ensin Eläkeläiset ja sitten lesbot.


21.2.2010

Ehkä suurin vikani on se, että jos minulle selitetään mitä minun pitäisi nyt tehdä, en osaa esittää tarkentavia kysymyksiä. Vasta sitten, kun on liian myöhäistä, kun olen suorittamassa tehtävääni, mieleeni putkahtaa kysymysmerkkejä. Asioita, jotka ovat jääneet epäselviksi, ja joita minun olisi pitänyt kysyä. Sitten ihmettelen siinä yksinäni mitä minun pitäisi nyt tehdä ja miten selviän siitä ja siitä asiasta. Minulle pitäisi aina selittää kaikki asiat aukottomasti, niin ettei mikään jää epäselväksi. En osaa kysellä, en kertakaikkiaan osaa. Tämä vikani on aiheuttanut aika paljon ongelmatilanteita, ei tosin pahoja sellaisia.

Kovat kokemukset elämässäni ovat tehneet minusta entistä äkkipikaisemman, itsepäisemmän, omapäisemmän... Kukaan ei tosin huomaa sitä, koska olen niin sulkeutunut. Onneksi, muuten voisi olla työpaikka vaarassa. Lähipiirini taas ei huomaa mitään, koska tiettyjen tuttujen seurassa olen omaksunut tietyt käyttäytymismallit. Haluaisin esimerkiksi äitini ja isäpuoleni seurassa käyttäytyä vaihteeksi toisella tavalla kuin miten olen kaikki vuodet käyttäytynyt, olla enemmän sellainen kuin nykyisin oikeasti olen. Särmikkäämpi. Ei onnistu. Yritän, mutta turhaan.

Yksi syy miksi olen niin etäinen tyyppi on, että elän niin vahvasti omassa maailmassani. En ajattele samoja asioita kuin muut, en ajattele asioita samalla tavalla. Reagoin eri asioihin, ja eri asioihin eri tavalla kuin muut. Nyt yövuorossa nauroin itsekseni, kun ulkona kävi kova lumimyräkkä. Aina kun piti mennä sisätiloista ulos, olivat kaikki muut aivan paniikissa. Eivät olisi ollenkaan halunneet mennä ulos tuulen ja tuiskun sekaan. Mitä tässä nyt on, ajattelin, vähän tuulee ja sataa lunta. Hieman sissimeininkiä nyt siinä. Hyvinhän minä tarkenen kun on erinomainen pintaverenkierto.
Ongelmatilanteissa olen hiljainen, järkähtämättömän rauhallinen, suorastaan ignorantti. Kaikki on koettu, kaikesta on selvitty, mikään ei ole uutta. Jos hommat kusee, niin mitä minä siitä mitään välitän. Ei ole minulla siihen osaa eikä arpaa, kun vain hoidan oman osuuteni ammattilaisen ottein. Antaa toisten hoitaa kiehumiset, riehumiset ja solmujen aukomiset. Itsekeskeistä, tiedän, mutta tämä kyynisyyteni johtuu siitä, että minua on pommitettu ulkoapäin 35 vuoden ajan kaikella ikävällä. Nyt on panssari ympärillä, enkä jaksa liikuttua ongelmista, jotka eivät hankaloita omaa elämääni. Olen ollut elämäni aikana niin monessa pahassa paikassa etteivät tällaiset pikkujutut ole yhtään mitään. Kuten nyt tämä talvisää. Kohta pääsee taas jonnekin sisälle lämpimään, ja kun työvuoro on ohi menee kotiinsa, keittää pari kupillista teetä ja tekee olonsa mukavaksi kuivassa ja huoneenlämmössä. Mitä sitä säästä murehtimaan, myräköitä tulee ja menee. Kesäihminen minä kuitenkin olen, kesällä ainoastaan elän täysillä. Talvi pitäisi poistaa kokonaan maapallolta.

Kun kahvihuoneessa muut tekivät työsuunnitelmaa, suunnittelivat missä järjestyksessä junat siivotaan, niin minä tein päässäni tarkkoja numeerisia laskelmia siitä miten saan hoidettua loppukuun ja ensi kuun velanlyhennykset, vuokrat ja muut maksut. Minulla on nyt tililläni noin paljon rahaa, 24. päivä lähtee tuon verran rahaa, 25. päivä tulee noin paljon palkkaa ja lähtee tuon verran lisää rahaa, vuokran maksan taas vähän myöhässä eli 10. päivä jolloin on taas palkkapäivä, jos saan niin ja niin paljon rahaa ja maksan samalla loput Mastercard-velastani eli 400 euroa niin tililleni jää 80-100 euroa. Pieni ongelma tulee jos pitää ensi kuussa maksaa netti- ja kännykkälaskut, mutta maksan ne vain hieman myöhässä eli 25. päivä jolloin on taas tilipäivä.

Aivan, ensi kuussa voin maksaa loput toisesta velastani eli Ykkösbonus Mastercard-kortin käytöstä aiheutuneesta velasta. Sillä kortilla nostetuilla rahoillahan makselin aikoinaan pikavippejä takaisin. Sitten ei jää kuin se GE Money Oy:n antaman 4000 euron lainan takaisinmaksu. Siitä on maksamatta vielä 2400 euroa. Yksi 200 euron takaisinmaksuerä lähtee ensi keskiviikkona. Jos säästän joka kuukausi 400 euroa, mikä ei tuota vaikeuksia, on velka maksettu elokuun lopulla.

Koko työvuoron ajan yritän parhaani mukaan pysyä muiden perässä, kun en ole kuunnellut muiden tekemää työsuunnitelmaa ollenkaan, heh.

Mietiskelen paljon asioita aina kun ehdin eikä ole muuta tekemistä. Päänsisäisiä monologeja, dialogeja ja hauskoja ajatusleikkejä.

Vähän ennen kuutta istuimme kaikki kahvihuoneessa miettimässä kotiinlähtöä. Muut olivat aivan uupuneita, ja miettivät varmasti että kohta pitää lähteä taas sinne myrskyn sekaan ja miten jaksan ja kylläpä väsyttää ja saankohan päivällä kunnolla levättyä. Minä taas olin vielä aivan virkeä, ja pohdiskelin muusikko Bill Carsonin kohtaloa Suomessa. Miesparka osui aivan väärään maahan. Hänhän oli jazz- ja funk-rumpali, mutta eihän Suomessa ymmärretä sellaista musiikkia. Jopa sellainen hieno rockryhmä kuin Pera & The Dogs oli täällä kaupallinen floppi. Sitten mies päätyi telkkariin, naurattamaan Hymyhuuliin, näyttelemään palvelijaa Hyviin herroihin, ja mainostamaan Matti ja Maija-paistinpannuja. Ei ihme, että mies asuu nykyään taas USA:ssa. Niin, tällaisia minä ajattelen. Aamukuudelta raskaan työvuoron jälkeen. Näin itseni rumpusetin takana vetämässä tosi kovan funk-rumpusoolon. Se sai minut melkein nauramaan itsekseni, siinä kahvihuoneessa varttia ennen kotiinlähtöä. Minulla on aivan oma ajatusmaailmani. Sitten päässäni soi jatkuvasti musiikki. Kuuntelin lauantaina Ohio Players- ja Redbone-vinyylejäni, joten helppo arvata mitä musiikkia päässäni tänä yönä soi. Eipä ole meikäläisellä koskaan tylsää, kun päässä käy tauoton kuhina.

Loistavaa olla yksineläjä. Ei minusta saa kukaan elämänkumppania. En pysty tinkimään omasta elämäntyylistäni, siihen olen liian itsepäinen, liian minäkeskeinen. Liiaksi "haluan olla täysin oma itseni"-ajattelun syövyttämä. Tulisin hulluksi jos pitäisi alkaa elää muiden ehdoilla. Sen sijaan jakaisin mielelläni ajatusmaailmaani ja persoonaani jonkun muun kanssa, mukavahan se olisi tarjota jollekulle ihmiselle monivuotinen trippi pääni sisään. Tai sitten vain kirjoitella mietteitä tälle vuodatussivulle.






1   2   3   4   5   6   7   8   9   10   11    12    13    14    15    16    17