Herbie Hancock: Takin' Off (1962)

Empyrean Isles (1964)

Blow-Up (1966)

The Prisoner (1969)

Fat Albert Rotunda (1969)

Mwandishi (1971)

Crossings (1972)

Sextant (1973)

Head Hunters (1974)

Death Wish (1974)

Thrust (1974)

Man-Child (1975)

Secrets (1976)

Mr. Hands (1980)

Magic Windows (1981)

Future Shock (1983)

Sound System (1984)

Takin' Off ja Empyrean Isles ovat lähinnä perusjaskaa. Minulla on nuo levyt koska ensinmainitulla on Watermelon Man ja jälkimmäisellä Cantaloupe Island. Muuten... no joo.

Blow Up -elokuvan soundtrack on mukavan vaihteleva. Mukaan mahtuu 60-luvun svengaavaa groove-musiikkia (Main Title From Blow-Up), perusjazzia (End Title), rokkia (Yardbirdsin ja Tomorrow'n kappaleet) ja kaikkea siltä väliltä. Tosin jätän Yardbirdsit, Tomorrow't ja Lovin' Spoonfulit kuuntelematta, koska mielestäni ne rikkovat kokonaisuutta. Myös Butchie's Tunen skippaan ja kuuntelen vain Hancockit.

The Prisonerilla olen huomaavinani jo lieviä sävyjä muuten tavanomaisessa perusjazzissa - vai johtuuko tunteeni vain levyn kannesta? Joka tapauksessa, jaksan kuunnella levyä kohtalaisella mielenkiinnolla.

Fat Albert Rotunda on maukasta soulaavaa jazzia. Etenkin pidän molemmista Fat-alkuisista kappaleista, niissä on hyvä groove ja mieleenpainuvat melodiat.

Mwandishi aloitti Hancockin sauhuavan fuusiokauden. Tosin Mwandishin musiikki kylpee vielä aika seesteisissä tunnelmissa. Silloin tällöin on ollut tosin hetkiä, jolloin Wandering Spirit Song on tuntunut menevän yhdessä kohtaa liian free jazziksi eli rasittavaksi.

Crossings on jo haastavampi levy Hancockilta. Sleeping Giantissa on yksi erityisen hieno jakso 11 ja 13 minuutin välissä, mutta pidän levystä muutenkin. Tällä ei pidetä vielä mitään älytöntä meteliä, mutta ihan ihmeellistä musiikkia riittää albumin täydeltä.

Sextant on Hancockin vaikein levy, tämän kuunteleminen varsinkin surisevan Hornetsin aikana kysyy kovaa sietokykyä ja fuusiofaniutta. Minulta näitä ominaisuuksia löytyy, ja osaan nauttia tästä ylettömästä happoisuudesta.

Head Huntersista se alkoi, se Hancock-faniuteni. Albumi kun oli valittu 1001 albums you must hear before you die -listalle. Krautrock-bändi Faustin neljännestä levystä pidin ja totesin Kvaakissa että voisin kuunnella lisääkin. Sitten jatkoin: "Herbie Hancockia nyt ainakin aion kuunnella lisää. Head Hunters nimittäin potki kunnolla. Maukasta jazzfunkia - nyt ollaan asioiden ytimessä". Pidän kaikesta tällä levyllä - Chameleonin sykkeestä, luovasti uusiksi ideoidun Watermelon Manin ihanan hauskasta huiluintrosta ja leppoisuudesta, Slyn kinkkisestä rummuttelusta, sekä Vein Melterin hillitystä soinnukkuudesta ja samana jatkuvasta, armeijan paraatien soittajat mieleen tuovasta rumpukuviosta.

Elokuvamusiikista pystyn harvoin saamaan mitään irti, mutta Hancockin tekemä musiikki Charles Bronson -hittiin Väkivallan vihollinen eli Death Wish on aika nautittavaa jännitysmusiikkia. Paint Her Mouth yltyy aika hurjaksi kunnes aseen pamahdus laukaisee (heh) jännityksen. Myös yhdeksänminuuttinen Suite Revenge sekä kaksi viimeistä raitaa (Party People, Fill Your Hand) ovat paikoin erityisen hienoja.

Thrust ja Man-Child ovat kumpikin hyvin samankaltaisia fuusiolevyjä, ja edustavat minulle Hancockin huippukautta Head Huntersin ohella. Funkin sykettä riittää, ja kokeilua. Suosikkejani. Stevie Wonder soittaa huuliharppua kappaleessa Steppin' in It.

Secretsiä uskaltaisin ehdottaa fuusiojazziin tottumattomalle ensimmäiseksi Hancock-levyksi. Hyvin sliipattua musiikkia, kevyttä lievästi funkahtavaa fuusiota. Tunnelmat ja tyyli säilyvät tasaisina pitkin matkaa, eikä mitään hirveän radikaaleja kokeiluja esiinny. Ensimmäisen kerran Hancock käyttää vocoderia, josta tuli sitten melkoinen riesa myöhemmillä albumeilla. Tästäkin levystä pidän paljon. Cantaloupe Island on väännetty niin uuteen uskoon etten tunnista sitä.

1977 ja Sunlight. Hancock siirtyi diskoon. Lisäksi hän oli seonnut vocoderiin, ja kolmella ensimmäisellä kappaleella, joiden yhteiskesto on 24 ja puoli minuuttia, joutuu sietämään sitä naukumista. Hancockin lauluääntä ei oltukaan aiemmin kuultu, mutta jos hän ei uskaltanut laulaa kuin vocoderin läpi, niin en olisi suositellut laulamista ollenkaan. Siksi hermostuttavalta lopputulos kuulostaa. Musiikkikin on tyhjäntyhmää, kävelytempoista diskon pumppaamista. Albumin pelastaa osittain kuiville kaksi viimeistä, instrumentaalia kappaletta. No Means Yes on kohtalaisen funky etenkin ollessaan kaikkein perkussiovoittoisimmalla päällä. Siisti syntetisaattori vähän painaa biisiä alaspäin. Good Question päättää levyn orgastisella menolla, jossa Hancock antaa ropista pianolla uskomatonta vauhtia Anthony Williamsin kiivaan rummuttelun päälle.

Feets Don't Fail Me Now vuodelta 1979. Täyttä diskoilua. Voi että sitä vocoderin moukuamista melkein joka biisissä. Varsinkin kahdessa ensimmäisessä ja Honey From the Jarissa. Tell Everybody sentään sykkii ja ropisee hyvin kaikkine perkussioineen ja mukana on naislaulajiakin. Knee Deep ei sisällä mitään ihmeellistä, mutta levyn ainoana instrumentaalina se on tervetullut hetken helpotus Hancockin vocoder-maniasta.

Monster (1980) herättää huomiota kannellaan, jonka piirsi itse mustan, makaaberin huumorin erikoismies Gahan Wilson. Levyn sisältö valitettavasti on persoonatonta perusdiskoa, mutta onneksi Hancock luovutti sentään laulupuolen muille jo tästä lähtien. Sanoituksista ei ole paljon sanottavaa, jos on kuunnellut vähänkin vanhoja diskolevyjä osaa kyllä arvata mistä tässä lauletaan. Don't Hold It In on sentään kohtuuhauskaa tarinointia estojen vapauttamisen tärkeydestä.

Mr. Hands ei ole mikään suurtyö, mutta ihan symppis albumi, joka liikkuu diskorytmeistä (Just Around the Corner) kevytkevytfuusioon (Spiraling Prism) ja melkein perusjazziin (steel-rummuilla maustettu Calypso). Mitään omaperäistä ei kuulla missään vaiheessa, mutta ympäröivien albumien keskellä Mr. Hands on ilahduttava tapaus. Se riitti minulle syyksi hankkia CD Amazonin kautta.

Magic Windows - ei paljon enempää sanottavaa tästä levystä kuin Monsterista. Everybody's Broke on oikeasti vitsikäs ja metka laulu siitä kun ei rahat riitä jukolauta. Päätösraita The Twilight Clone hoitaa instrumentaalipuolen, ja on oikeastaan kohtalaisen jännää perkussioiden kalistelua ja sähkökitaran uikuttamista tasaisen syntsa-diskorytmin päällä. Valitettavasti, koska biisi kestää kahdeksan minuuttia, niin jotenkin sitä odottaisi että se kehittyisi johonkin suuntaan, tai tarjoaisi edes hyvän loppuyllätyksen. Vaan ei, biisi kulkee tasaisesti samaa latua loppuhäivytykseen asti. Pettymys, mutta silti lievä valopilkku. Albumin muusta materiaalista ei mitään kerrottavaa.

Lite Me Up (1982) on niin viimeisen päälle Heatwave-diskoyhtyeessä ansioituneen engelsmanni Rod Tempertonin levy, että Hancock jää taka-alalle. On Herbie osallistunut biisien kirjoittamiseen, tuottamiseen ja laulamiseenkin (vocoderia taas...), mutta missä hänen tai kenenkään muunkaan persoonallisuus? Tämä on niin tyypillistä vuoden 1982 diskoilua, soundikin tuttu niille jotka ovat myöhempää Heatwavea kuunnelleet. Parhaaksi kappaleeksi nostaisin Paradisen, oikeastaan aika hivelevä puoliballadi kyseessä.

Motor Mouth kuulostaa aivan samalta kuin George Bensonin vuoden 1980 hitti Give Me the Night, eikä se ole mikään ihme, kun tutkii minkä verran noissa kahdessa biisissä toimi samaa henkilökuntaa: biisinkirjoittaja (Rod Temperton), sähköpianon soittaja (Herbie Hancock!), rumpali (John Robinson), puhallinsoittaja (Larry Williams), trumpetisti (Jerry Hey) sekä kaksi taustalaulajaa (Jim Gilstrap, Patti Austin). Kai noilla samankaltaisuuksilla syntyy väkisinkin samanlaista jälkeä.

Rockit-hitin ja Future Shock -albumin myötä Hancockilla alkoi elektrofunk-kausi. Rockit oli ansaittu pelleilyhitti (katsoin YouTubesta jokin aika sitten itse asiassa aika pelottavan videonkin), mutta muu materiaali on puuduttavan tasaista jyystöä. Laulettuja biisejä ovat vain nimikappale ja Rough, mutta minua ne vähän ihmetyttävät. Molemmissa vokalisteiksi on kreditoitu vierailevia nimiä: Future Shockilla, joka on Curtis Mayfield -cover, laulaa Dwight Jackson Jr., ja Rough-biisissä Lamar Wright. Kummatkin täysin tuntemattomia nimiä, joita ei Discogsin mukaan muualta löydy. Koska molemmat kappaleet on laulettu falsetissa, en ihmettelisi jos asialla olisi ollut Curtis Mayfield itse salanimien turvin.

Hardrock, joka avaa Sound System -albumin, on köyhää ja liian samanlaista jatkoa Rockitille eikä metrojunaan sijoitetussa videossakaan ollut oikein mitään ideaa (tahatonta koomisuutta ja noloutta kyllä). Sovitukset tämän levyn elektrobiiseissä menevät liialliseksi metallin kalisteluksi ja lopputulos kuulostaa kuolleelta, sieluttomalta. Mainio afrohenkinen Karabali ja hillitty kasarisoulpala People Are Changing tuovat sentään vaihtelua ja nimikappale onnistuu henkimään edes vähän bilemeininkiä raskaan konesovituksensa läpi. Ainoa laulubiisi People Are Changing epäonnistuu yrittäessään vakuutella kuulijalle että nykyaika on muuttamassa ihmistä. Ainakaan minä en löydä tarjotuista esimerkeistä mitään tarttumapintaa, ja laulaja jää toistelemaan samoja sanoja ohi kyllästymispisteen.

Kommentoin tässä muitakin levyjä kuin omistamiani, koska toistuviin rituaaleihini on kuulunut noiden kaikkien Herbie Hancock -albumien kuunteleminen yhteen menoon, yleensä Spotifysta, koska sieltä se hoituu kätevimmin. Eli Sunlight, Feets Don't Fail Me Now, Monster ja Lite Me Up ovat myös muodostuneet erinomaisen tutuiksi runsaiden kuuntelukertojen myötä, vaikka ovatkin kaukana huipuista.

Minulla ei alunperin ollut tarkoituksena hankkia omakseni kuin muutama tärkein 70-luvun fuusiolevy, mutta annoin vähitellen yhä enemmän periksi, ja haalin levyjä useita lisää. Lopulta teki mieli saada omaksi myös ne disko- ja elektrolevyt, joten Magic Windows, Future Shock ja Sound System tuli ostettua kun ne levykaupoissa osuivat silmiin, kaikista vioistaan huolimatta. Neljä vuosien 1977-1982 levyä puuttuu vielä. Blow Up, Secrets ja Mr. Hands ovat Amazonin avulla saatuja, mutta niin pitkälle en sentään mene, että nuo neljä puuttuvaakin netin kautta tilaisin. Ostan jos näen divareissa, jos en näe koskaan, niin olkoon.

 

26.12.2017

Various Artists: Hilselp (1979)

Hilse II (1979)

FinnArctic-esittelyt:

Hilse (Dandruff) was a DIY punk fanzine that was entirely handwritten. Chief editor Kimmo Miettinen and a number of other writers published the first crude-looking issue in 1977, and did 12 more before Miettinen had grown tired of the whole thing and quit in 1980. Hilse basically carried the Finnish punk flag single-handedly, at least in the world of publications.

When Hilse had reached its seventh issue, it had grown from a sloppily edited schoolboy-made hand-out with articles copied from foreign magazines into a thick and relatively regularly published magazine with a regular working staff, but still it didn't bring any profit to anybody. To help finance future issues, the editorial staff - or actually mainly one man, Jusa Sipilä - produced a compilation with the cream of Finnish punk bands introducing never-before released recordings. The recording sessions were accompanied by a concert held in 25th of May 1979. The 18 bands who appeared on the LP did their recording job in May 11th (Ratsia), 26th and 31st. Studios used were Microvox (Pekka Nurmikallio again) and MSL with Mika Sundqvist.

The front cover mocked the hugely popular "Finnhits" compilations of pop and schlager hits.

1. EPPU NORMAALI: Cock in My Pocket

One of Finland's greatest punk bands. Their first albums "Aknepop" (1978), "Maximum jee & jee" (1979), "Akun tehdas" (1980) and the live double "Elävänä Euroopassa" (1980) represent Finnish punk rock at its best and most individual. After that they abandoned punk rock, but kept on as one of our most successful rock bands of the 1980's. They're still active and doing real fine, although after 15 albums and numerous best-of's and rarities comps they're not nearly as productive as they used to be.

This Iggy Pop cover kicks butt, nothing more needs to be said about it.

2. MAUKKA & NAHKATAKIT: Kun sä tuomitset mut (When You Condemn Me)

The only song that should have been left off this LP. A sloppy demo version (or that's what it sounds like) of a song that later became one of the highlights of Maukka Perusjätkä's debut album "Säpinää".

3. TINNERI: Mustavalkoinen maailma (Black and White World)

Vocalist Seppo Seppälä and guitarist Kari Hakala are the only surviving members of Tampere-based Tinneri. Guitarist Kari Seppälä, bassist Reijo Laine, drummer Jari Salmela and manager Jusa Sipilä met more or less tragic deaths in the course of a few years after 1981. This is their best-known song, and they did not do many more recordings after this. "HilseLP 2" has three other songs, Johanna Records' "3 vuotta myöhemmin" compilation carried two songs.

4. POP-IDOLIT: Go Go koululaitos (Go Go School System)

Pop-idolit from Ylöjärvi (same place as Eppu Normaali, located near Tampere) present their only recording. Members later worked in Mäds (two singles for Poko Rekords in 1981) and Pasi & Pantterit (one single in 1990).

5. KOHU-63: Just Like Eddy, I Hate Teddy

Gosh, can this really be Kohu-63??? They later became the HC punk band we all know and love them for. Although "Just Like Eddy..." isn't bad as a fit of anger towards the 50's rockabilly movement that swept over Finland side by side with the punk and new wave crazes.

6. KOLLAA KESTÄÄ: Adverts Blues

7. SE: Punk on typerää (Punk Is Stupid)

Se (=It) got, not undeservedly, labelled as "art punk", although in reality they were rarely truly "punk". A few early singles and the second LP "Pahaa unta" (1980) carried some punk sound, but otherwise singer-songwriter Jari "Yari" Knuutinen was rather a melancholic, world-weary, pensive type who wrote songs about boy-girl relationships and difficult inner feelings.

Eleven singles, one EP and four albums, of which all but the last album ("Lasi kirkasta vettä", 1984) have been made available on CD.

"Punk on typerää" is a very exceptional song by this band. A fast song that hilariously and cleverly trashes punk music with lines like "Punk, punk, punk is stupid / the record just keeps spinning in a circle / being electric means collecting dust" and "The songs are so damn boring / they lack chords, rhythm, melody / all kinds of musical touch and beauty".

8. BRIARD: Philosophy

The first Finnish punk record was made by this band: "I Really Hate Ya / I Want Ya Back" was released late 1977 by Pete Malmi, Antti Hulkko (Andy McCoy), Sidi Vainio and Ilkka Hulkko.

9. PELLE MILJOONA 1980: Ketään ei kiinnosta mitään (Nobody Is Interested in Nothing)

Punk king of Finland and his then-current band decided to do a piece of art for this compilation. A hypnotic mantra: "Nobody is interested in nothing interests nobody is interested in nothing..." You can hear they had difficulties in keeping a straight face in the studio.

10. SEHR SCHNELL: Mongoloidi (Mongoloid)

11. RATSIA: Ihohygieniaa (Skin Hygiene)

Ratsia covered Buzzcocks' "Breakdown" and turned it into a song about the zit problem. Fun.

12. VANDAALIT: Älä pilaa nuoruuttasi (Don't Ruin Your Youth)

13. VAAVI: Lällätys (Slop)

14. YPÖ-VIIS: Pelkään pimeää (I'm Afraid of the Dark)

Pogo pogo! Ypö-Viis represented the fun-loving, innocent side of punk rock. These boys were light-hearted, naive, good-natured and blessed with lots of energy and spirit of enterprise. Their debut single "Energia on A ja O" (1979) was Finland's first self-released punk rock record and caused numerous other bands to bravely release their own records. Ypö-Viis even founded their own label, Karva-Levyt, which put out a few singles by other bands.

Their own discography consists of two LP's and six singles. The first LP was a self-released live album, the second was a studio disc released by a real label (Poko Rekords) and cut in a real studio instead of in front of two tape recorders like the previous releases.

15. TV:N ORJAT: Sä et pysty irtautuu (You Can't Turn Yourself Loose)

TV:n orjat from Turku left behind a slightly unintentionally funny but catchy single "Tavallinen ihminen / Terve hulluus" (1980) and this song. Members later played in post-punk / art bands AD, Liikkuvat Lapset and 500 kg Lihaa, rock band Wrum, and instrumental avantgarde band Nylon 66'ers.

16. LOOSE PRICK: Mä en jaksa enää (I Can't Take It Anymore)

These tired boys from Kouvola had just finished their gig at the Hilse concert and suddenly they found themselves in the studio, supposed to cut something for some compilation LP. This song reflected their feelings in the studio rather well.

Loose Prick made two ambitious LP's for Poko Rekords: "Valkoiset sotilaat" (1980) and "Etkö rakastaisi, että joku rakastaisi" (1981), three singles and a classic EP called "Kaupunki EP". They also played on Veltto Virtanen's final album "Beibi" in 1982.

17. SENSUURI: Back in the USSR

Sensuuri was a group of 14-15-year-old boys who, on their first single "Kirjoitan seinään" sounded too much like Eppu Normaali. Unfortunately the decision to cover an older rock song in English did nothing to silence that criticism, as EN did just the same on this comp. Sensuuri made their only album "Hulinaa" later the same year, and by then they had found their own style. Sad that only the three singles they managed to put out after the LP represent truly classy punk rock. The album is infantile and tiresome.

Singer Pepe Lempinen made the solo single "Kun kellot soivat / Mä haluan aamun" (1982) before he was swallowed by the world of theatre. It was a true solo single, as he played all the instruments, and even drew the nice self-portrait that graced the sleeve.

Guitarist Vesa-Pekka "Costello" Hautamäki became a member of rising hard rock band Popeda. His newly-found songwriting skills and good looks were warmly welcomed, and he's stayed true to this five-man unit through their rise to fame, their glory days in 1983-1987, their setbacks, their later drop in popularity, and vocalist Pate Mustajärvi's much-publicized drinking problem which fortunately seems to be handled by now.

18. KAUKANA POISSA: Kalkki jäi mainitsematta (Chalk Was Left Unmentioned)

Kaukanapoissa has, as avid followers of this blog may have noticed, a strong connection to cult bands Kumma Heppu ja Lopunajan Voidellut and Vaaralliset Lelut. Ari Närhi and Jukka Mikkola from said bands worked with vocalist Pauli Heikkilä, although this blatant carbon copy of Jonathan Richman & The Modern Lovers' "Egyptian Reggae" is an instrumental.


Naturally a successful record release has to have a sequel. "HilseLP 2" was advertised as "4 EP's on the same record". Not considered as good as the first comp, but I wouldn't condemn it straight away. All except Hurskas do a fine job on this record, and besides, "HilseLP 2" introduced SIG to the Finns.

1. VANDAALIT: En ole nainen (I'm Not a Woman)
2. Rock'n'rollin juhlaa (Rock'n'Roll Celebration)
3. Kaikkein komein (The Most Handsome of All)
4. Pakkopaita (Strait-Jacket)

5. HURSKAS: Hurskaat putoo ylöspäin (The Pious Ones Fall Upwards)
6. Eduskuntasika (Parliament Pig)
7. Amerikkalainen painajainen (American Nightmare)
8. Työ on vapautta (Work Means Freedom)

I have to confess I hate the vocalist on these songs - their single "Isänmaa huumaa / Sätkyihminen" is more tolerable. Hurskas came from Hämeenlinna, a rather typical aggressive punk band.

9. TINNERI: Elämää valheiden keskellä (Life Amongst Lies)
10. Mustavalkoinen maailma
11. Takaisin sähkötuoliin (Back to the Electric Chair)
12. Sulla on se fiilis (You've Got That Feeling)

13. SIG: Väkivaltaa (Violence)
14. Tänä yönä (Tonight)
15. Kartsalla (On the Town)
16. Lauantaina (On Saturday)

These guys will be introduced in the next post. Stay tuned!

 

The Hollywood Stars: The Hollywood Stars (1977)

Niitä harvoja hyviä levyjä, joihin tuottaja-manageri Kim Fowley näppinsä työnsi. Hän yritti tehdä The Hollywood Starsista tähtiä, ja ainakin biisien perusteella bändillä olisi ollut rahkeita siihen. Erinomaisen tarttuvaa ja parhaimmillaan jykevää teiniin vetoavaa rokkia Los Angelesista. Bändi itse ei kai ollut tyytyväinen Aristan järjestämään ylituotantoon jousineen ja muine kuorrutuksineen, mutta minä pidän bändistä juuri tämänkuuloisena. Ehkä olen outo. Kiitos tämän bändin esittelemisestä minulle kuuluu Angelolle ja hänen Power Pop Criminals -blogilleen.

Triviatietona mainittakoon, että KISS-yhtyeen King of the Night Time World vuonna 1976 julkaistulla Destroyerilla ja Alice Cooperin Welcome to My Nightmare -albumin päätösraita Escape olivat alunperin The Hollywood Stars -biisejä. He äänittivät ne jo 1974 julkaisematta jääneelle albumilleen, joka näki päivänvalon vasta neljä vuotta sitten nimellä Shine Like a Radio - The Great Lost 1974 Album.

Bändin tarinan voi lukea Allmusicista.

 

The Honeycombs: That's the Way / She's Too Way Out (1965)

Sen käpyläläisen miehen levykokoelmasta poimimani single, josta kerroin 11.5.2016. Olen sittemmin kuunnellut Spotifysta sen virallisen That's the Way -singlen b-puolen Can't Get Through to You. Erinomaiseksi freakbeatiksi kehuttu biisi olikin todella kummallinen. Hysteeristä pomppimista kirkkaalla äänellä laulettuna. En tiedä mitä ajatella kappaleesta, mutta olen päättänyt etten oikein pidä siitä.

 

Hootenanny Trio: Neitonen / Tatuoitu nainen (1965)

Chim Chim Cheree / Pennillä linnun siemeniä (1965)

Hei jallerii / Serenaadi (1966)

Sergei: Auta mua / Pikkusotilaat (1966)

FinnArctic-esittely:

Hootenanny Trio produced two albums, "Esplanaadi" (1966) and "Korvessa kuusen juurella" (1967). In addition to that, the compilation "Folk Sound of Finland" (1966) included four non-LP songs ("We Shall Overcome" is from this LP). They also performed on the song "Siis eipä huolta" on the b-side of Johnny's single "Salainen hymy", and "Sopu vie eteenpäin" appeared on a traffic education EP.

This CD presents 20 of Hootenanny Trio's recordings, naturally many of them Finnish traditionals. Reponen later became one of the leading Finnish lyricists, mass-producing lyrics for an ever-copious number of singers who needed song material. Here you can find four of his early lyrics, including one of the all-time standards, "Säkkijärven polkka".

Divari Kangas kauppasi nippua Hootenanny Trion sinkkuja sekä Keijo "Sergei" Räikkösen soolon, ja päätin tilata ne kaikki. Valitettavasti tapahtui moka, ja tulin ostaneeksi kummatkin myynnissä olleet kaksi kappaletta Hei jallerii -singleä. Olin pannut molemmat myynnissä olleet kappaleet tuota sinkkua Firefoxin kirjanmerkkeihin muutama kuukausi etukäteen, ajatellen että kun tilauksen tekemisen aika koittaa, voin valita niistä sen jonka kunto vaikuttaa paremmalta. Tai jos vaikka toinen niistä ehditään myydä sillä välin. Vaan ratkaisevalla hetkellä toimin liian hätäisesti, ja pistin molemmat Hei jalleriit ostoskoriin. Huomasin erehdykseni vasta kun singlepaketti oli saapunut postitse luokseni ja tutkailin ostoksiani. Divari Kankaassa varmaan ihmeteltiin mitä teen kahdella kappaleella samaa sinkkua. Niin, samaa ihmettelen minäkin.

Sergein single yllättää. Paisuttelevaa, vähän paatoksellista 60's-poppia folk-mieheltä. Vaan mikäs siinä, kun biisi on hyvä ja mieleenpainuva, eikä sitä ole raskautettu liialla pituudella. Ytimekkyys koituu vahvuudeksi. B-puolen protestilaulu on kuitenkin se tärkeämpi puoli.

 

Horsepower: Virginity (1989)

Big Fat Mama / My Oh My (1989)

A New Rose Every Day / Crawling on the Floor (Horny Version) - Dream Flight (1990)

Gloria / Forgotten Roads (1991)

Second Albummah (1991)

Horsepowerin LP:t olivat niin mieluisiksi osoittautuneita hankintoja, että aina kun bändin sinkkuja tulee vastaan, nekin täytyy kerätä. Pidän varsinkin Second Albummahista, erinomaista hardrockia. Sitäpaitsi Timo Laineen kansimaalaus on UPEA!

Gloria-singlen sisällä on keltainen A4-promopaperi, jossa keikkalista, ohjelmatoimiston yhteystiedot, bändikokoonpano, diskografia ja Unitor Oy / Poko Rekordsin yhteystiedot.

 

Horseshoe: First Kick (1975)

Saturday Night / Oh What a Day (1978)

Country Boys (1983)

RateYourMusic-arvosteluni First Kick -LP:stä, 2.12.2009:

"I find it difficult to decide whether the debut album of this Finnish country rock band deserves 3 or 3,5 stars. It opens very nicely, the complex drums-and-guitar arrangement of "Call Me Soon" is well handled, plus there's good use of stereo panning in the backing vocals. The ballad "Feelin' So Empty" sounds nice, with piano and all. "You Better Run" is memorable. Unfortunately, the further I delve into this album, the more I get frustrated by the limitations of producer Pekka Nurmikallio and his small 8-track studio Microvox the band cut this LP in. The rock song "Take What You Need" fails miserably, with a curiously slapdash vocal performance. From there on the album goes downhill, being more amateurish rock than country. Why were the guitars mixed so way back in "Shake Your Tail", for instance?

The country pop song "Try It Again" is at least something of a saving grace. It has a pretty melody that's easy to like. "Have You Thought About" is a ballad, not as interesting, but it holds up the quality curve. Horseshoe let the generic wimpy pop song "Take the Time" close the album, when they could have finished it with a bang.

After further thinking, I decided to lower my rating to 3 stars. I bet the band weren't entirely satisfied with the results either. Sad really, as they obviously had talent. Horseshoe waited eight years before making their second LP, "Country Boys". That one must be a great piece of plastic.
"

Saturday Night -singlekään ei valitettavasti natsaa. Soittoon on tullut kyllä lisää varmuutta, mutta laulupuoli on huteralla pohjalla. Muna puuttuu, suoraan sanoen. Bändin omat biisit ovat keskinkertaista heikompia, eikä se kantrirock nyt niin hienosti soi, että se korvaisi edes laulun puutteet.

Country Boys -LP:llä bändi osaa vihdoinkin hommansa. Kantri soi miltei Amerikan malliin, tai ainakin Country Expressin. Sääli vain, etten ole kantrin ystävä, joten en osaa innostua tästäkään levystä. Olenpas sitten hankala tapaus...

Mutta kannet ovat onnistuneet nappiin. Asetelmat, maisemat, muu rekvisiitta... Eläimetkin on saatu pysymään aloillaan kuvaamisen ajaksi. Kaikki on suunniteltu ja toteutettu viimeisen päälle. Kuvan jälkivärjäyskin on toteutettu taidolla. Näin se sujuu, kun on tosi ammattikuvaaja (Riitta Sourander) asialla.

 

Hotellin lakanat: Elämä (1986)

Levynsä kansissa Hotellin lakanat yrittää vitsikkäästi antaa itsestään kuvaa 10 vuotta koossa pysyneestä kansainvälisestä menestysyhtyeestä, joka on päässyt jopa Lesothon ja Taiwanin hittilistoille ja saanut Ruotsin kuningattaren hurmioitumaan. No, en tiedä kauanko bändi oikeasti oli olemassa, mutta ei näillä eväillä luulisi irtoavan edes paikallista suosiota.

Kantrahtava avauskappale Kollin kurjuus ja rekkakuskikantritarina Verta puskurissa toimivat vielä lajissaan kelvosti, mutta mitä pitemmälle levyä kuuntelee, sitä pahemmin ote ja hyvä maku lipsuvat. Ykköspuolella kuullaan liuta lauluja, joita kuuntelee ehkä paremman puutteessa, mutta yhtye ei pysty niillä perustelemaan, miksi heitä pitäisi kuunnella. Jos ei soiton lievä haparointi vaivaa, niin sitten laulut lauletaan horjuvasti. Tulee vaikutelma, ettei Hotellin lakanat ole vakavissaan yrittänyt päästä puusta pitkään urallaan, kunhan musisoidaan ja lauletaan jotain jotta olisi hauskaa, ja koetetaan kompensoida kunnianhimon puutetta laajahkolla soitinarsenaalilla.

Kakkospuolella alitetaan sitten aiemmin asetettu rima kerta toisensa jälkeen, nimikappaletta lukuunottamatta. Yritetään hauskuttaa lemmikinsyöntilaululla Reissumiehen kissa, itkuvirren muotoon puetulla vitsikkäällä laululla kolmipakaraisesta pojasta, mauttomalla kiinalais"vaikutteisella" Tandemilla Tokioon -biisillä ja hirvittävällä heavy-lastenlaululla Taito Haara. Siinä vaiheessa kuulijalle iskee vain halu tehdä tälle vinyylilätylle kunnon jaakkojahnukaiset.

 

Hotlegs: Thinks: School Stinks (1971)

Ei uskoisi että tässä on tuleva 10CC:n porukka soittamassa, ja että he jo seuraavana vuonna saivat aikaiseksi hillittömän Donna-singlen. Ei Hotlegsia uskalla vilpittömästi suositella kuin 10CC-kompletisteille.

Listahitti Neanderthal Man ei ollut mikään vakavissaan suosionkalastusmielessä tehty äänite, vaan silkka rumpusounditesti. Hitiksi se kuitenkin kipusi, ja LP piti tehdä. Merkillisen matalalla on rima ollut biisejä tehtäessä, tai sitten kolmikolla Lol Creme - Kevin Godley - Eric Stewart ei ollut oikein kuvaa siitä, mitä pitäisi tehdä. Levy seilaa jossain pinnan alapuolella omassa maailmassaan, eikä kykene nostamaan päätä ylös vedestä nähdäkseen millä resepteillä menestysbändit pärjäävät. Kuin näillä kolmella olisi ollut jonkinlainen käsitys siitä, kuinka musiikkia tehdään, mutta eivät ole vielä ymmärtäneet muutamia ratkaisevia asioita. Ilmeisesti kokeneen ja lahjakkaan laulunkirjoittajan Graham Gouldmanin tulo ratkaisi hyvin paljon.

Levyä dominoivat selkeät progevaikutteet, kappaleet ovat kuin kokoelmia sekalaisista biisinpätkistä, kasattu yhteen sen mukaan mikä pätkä on tuntunut parhaiten sopivan toisen kanssa yhteen. Vähän samalla tyylillä sävellettiin 10CC:nkin biisit, mutta silloin kokonaisuus saatiin natsaamaan ja lopputulos kuulosti eheältä, osiaan suuremmalta. Hotlegsin levyllä selkeä päämäärä ja visio vielä puuttuvat. Silloin harvoin kun Hotlegsit törmäsivät jonkinlaiseen jujuun, he rakensivat biisin vain sille hataralle pohjalle. Um Wah, Um Woh tarjoaa jonkinlaisen koukun, mutta ei sitä jaksa viittä ja puolta minuuttia kuunnella, etenkään kun sitäkin innostuttiin paisuttelemaan neandertalilaisesti. Hiton luolamiehet.

CD:lle ei ole lisätty singleraitoja You Didn't Like It Because You Didn't Think of It, Lady Sadie ja Loser, tai irrallista kokoelmatärppiä Today. Ensinmainittu oli Neanderthal Man -sinkun b-puoli, ja siitä muokattiin sittemmin Fresh Air For My Mama 10CC:n esikoisalbumille. Todaysta ei voi sanoa oikein mitään, mutta albumin jälkeen 1972 tehty Lady Sadie -single merkitsi selvää piristymistä biisirintamalla. B-puoli Loser on nopea, pirteä ja jopa tarttuva pianoboogie.

 

Various Artists: Hotrocks (1989)

Sillä käpyläläismiehellä sattui olemaan venäläispainos tästä suomalaisesta rokkikokoelmasta, jolta löytyy muutama harvinainen tärppi. Big Saarisen Grand Funk -coveria, Andyn Shot Full of Lovea ja Mike Hutendin Impulse of Lovea ei löydy miltään muulta levyltä.

Varsin edustava kokoelma aikansa suomirokkia tämä onkin. Impulse of Love on erityisen komeaa kuultavaa, ja tuntuu harmilliselta, ettei nimimerkin taakse kätkeytynyt Mika Pirttiperä saanut enempää tällaista aikaiseksi tai julkaistuksi. On näköjään pyörinyt uskonnollisissa piireissä sittemmin, ja perustanut 2001 oman yrityksen Mikasound, jonka toimialaksi mainitaan "Musiikkituotanto; sävellys, sanoitus, sovitus, tuottaja ja jakelu tarpeen mukaan. Siivouspalvelut, jäsenkorjaus, pihanhoitotyöt, avustuspalvelua, kaikki muu laillinen toiminta". On leipä leveää.

 

Various Artists: Hotsnapshots 4 (1995)

Snap Recordsin promo-EP-sarjaa. Masa Mainds tarjoaa harmitonta radiopoppia, Two in Line (nimi kirjoitettiin sittemmin "2 in Line") teknopoppia, Vibrakööri kantrirokkia, Jukka Ruusumaa ja Ismo Lehtola iskelmäpoppia. Paajanen on tuttu omalaatuinen itsensä ja kertoo ufotarinan, jonka on sovittanut kevyeksi syntikkapopiksi kitaralla maustettuna. Lopussa on hauska riimi "minä näin jumalauta sen / minä näin kupin ja lautasen".

Ajattelin, että voisi olla kiva kerätä Paajasta. Divari Kankaasta löytyi paljon Paajasen pikkulevyjä, tilasin ne kaikki. Lämpimät kiitokset, sain kokoelmani aika hyvään kuntoon.

 

Hot Sox: Isn't That Right / Bats (1979)

Das Kapital (1981)

Plastic Twist / Purple Haze (1981)

FinnArctic-esittely:

"For a long time I was interested in a band called Hot Sox, who cut their only LP "Das Kapital" in 1981. I had read the slaughtering review of "Das Kapital" in music magazine Soundi, but still I wanted to check out what kind of music the band played. Apparently something new wavey and experimental, with synths...

One day I checked out my regular site for ordering foreign vinyl, MusicStack, and noticed that a Norwegian record store had a copy of "Das Kapital" in stock, so I rescued the record back to its home country :)

The first time I listened to the record, I was a little puzzled. Hmm, weird, tacky... but in a way, interesting.

Hot Sox were a four-man unit with Teemu Näppilä on vocals, rhythm guitar and keyboards, Tuomas Hämeen-Anttila on lead guitar, Jari Tomperi on drums and percussion and Tauno Railo on bass. Co-producer Upi Sorvali played exotic instruments called kalimba and yang-qin on a couple of songs.

The boys certainly had their own style - they even managed to turn Jimi Hendrix's "Purple Haze" into something completely different. Hot Sox didn't meet any commercial success, and it's easy to see why, because the music is too contrived and cold to make a great impression. But if you have a taste for experimental new wave, try it. You might even find some message in some of their lyrics, like "Le Mutant", which Hot Sox should have taken literally: don't try to be something you're not, don't try constantly changing your style and appearance if you don't know what you want to be.

Tauno Railo is the only member who's had a career in music since, as the bassist of Piirpauke! The other guys vanished completely from the music business.

Besides this LP, the singles "Isn't That Right / Bats" (1980), "Plastic Twist / Purple Haze" (1981, taken from the LP) and "Plaster Force / The Tube" (1981) also exist."

Ensisingle Isn't That Right on aivan eri maata kuin LP. A-puolella kömpelösti soitettua, lievästi punkahtavaa rokkia, b-puoli enemmän new wave -rokkia. A-puoli mättää joka suhteessa, biisi on niin mitäänsanomattoman heikko ettei sillä varmaan radiosoittoa saatu. Albumille uutena versiona päätynyt Bats on vähän parempi kaikin tavoin, sovituskin kiinnostavampi. En minä silti väitä sitäkään hyväksi.

Muistini petti kun viime syyskuussa kävin Rolling Recordsissa ja äkkäsin keräilysinkkujen laatikossa kaksi Hot Soxin pikkulevyä. Olisi pitänyt muistaa, että Plaster Force on se single, jonka a-puolta ei albumilta löydy. Siinä meni kymppejä hukkaan Plastic Twist -singleen, jonka molemmat biisit olivat jo hallussa sillä LP:llä ennestään.

No, mutta vielä kerran kiitos norjalaiselle Record World -levykaupalle, joka MusicStackissa kauppasi Das Kapital -LP:tä tosi halvalla helmikuussa 2008. Mitähän kautta levy oli Norjaan eksynyt?

 

Various Artists: Hot Stuff (1980)

RateYourMusicissa palloillessani luulin tätä hollantilaiseksi kokoelmaksi vuodelta 1979, mutta kun tammikuussa 2014 piti lisätä tämä Discogsiin, tarkka takakannen tutkiminen paljasti, että kyseessä onkin suomalainen julkaisu vuodelta 1980. Avaimena toimi copyright-merkintä "1980 CBS Records OY", josta pistin Discogsiin varmuuden vuoksi lähikuvan, että muutkin ymmärtävät.

Tämän kokoelman kasettiversio oli lapsuudenkodissani, ja isän kanssa kuunneltiin sitä paljon. 1990-luvun lopulla tai 00-luvun alussa huomasin älpeen Espoontorin Poppa Joe -divarissa, ja minun oli ihan pakko ostaa se lapsuusmuistojen vuoksi. En minä muuten tämmöisistä diskokokoelmista piittaa.

Onneksi Hot Stuff on parhaasta päästä sekalaisia diskokokoelmia mitä tiedän, joten en jaksa hävetä tämän löytymistä hyllystäni. Biisit on miksattu yhteen, joten tarjolla on oikeasti nonstop-tanssia. Ehkä hyväkin ratkaisu, kun levyn yhteiskestoksi voi annetuista kestoajoista laskea 56 minuuttia. Jos olisi pitänyt saada vielä tyhjää biisien välille, urat olisi joutunut puristamaan vieläkin tiukemmalle. 56 minuuttia on paljon 30 sentin vinyylikiekolle.

Kaikki poiminnat eivät ole erinomaisia. Celi Been Love Drops on viiden pennin kammotus, todellista bulkkiosastoa. Melba Mooren kappale ei ole huono, mutta Pete Bellotten keskinkertainen, vähän suttuinen tuotanto ja Melba Mooren taipumus niellä sanoja (vai johtuuko se vain äänityksestä / miksauksesta / tuotannosta?) haittaavat. Atlantic Starrin kappale on muuten hieno, mutta sanoituksesta ei voi sanoa mitään hyvää.


 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51