Hefty Load: Hefty Load (1983)

FinnArctic-esittely:

"The Finnish music scene was beating wildly in the early 1980's, thanks to this band who provided some classy music for discos and open-minded nightclubs. Not easy to pigeonhole, but think of PiL, maximize the drum sound and replace Rotten with a more conventional vocalist and you'll start to get the picture.

Hefty Load won a rock band contest arranged by a Swedish-language radio program called "Halvåttan" - they were awarded with a recording session which produced the single "Du bist wunderbar / Schrecklich" in 1981. Two years later Johanna released the second single "Nightsight / Centre of the Universe" and this album. "Du bist wunderbar", "Centre of the Universe" and a new song called "Rabbit" were also included on the essential modern music compilation "The Art of Breeding".

The most interesting band member is Jyri Honkavaara, formerly in punk band Ratsia, who ultimately switched to futuristic rock with their third and last album "Jäljet" in 1982. Hefty Load could thus be considered a natural step forward in Honkavaara's career. Another figure worth noting is Jimi Sumén, who had lots to do here: he produced, engineered and mixed the album, and handled keyboards and backing vocals on some tracks.

Lineup:
Keimo Hirvonen - drums, percussion, keyboards
Hepa Halme - saxophones
Matts Kullman - bass, guitar, keyboards
Richard Hamilton - bass, keyboards, guitar, vocals
Måns Kullman - lead guitar, vocals
Jyri Honkavaara - vocals, guitar"

Hefty Loadin ainoa LP on erittäin paljon mieleeni. Nightsight ja monet muut biisit ovat väkevää ja kosiskelematonta tanssipunkkia. Levyn päättää yllättävän kaupallinen Dancin' on Razorblades, joka on kuitenkin tietyllä tapaa suosikkini. Melodia on mainio, ja sen tehoa olisi voinut kokeilla singlelläkin.

 

 

 

 

Heikki Sarmanto Quintet: Counterbalance (1971)

Heikki Sarmanto Serious Music Ensemble: Like a Fragonard (1971)

Heikki Sarmanto Big Band: Everything Is It (1973)

Heikki Sarmanto: Open Ear (1976)

Like a Fragonard on tunnelmiltaan hyvin tasainen levy. Koko albumi samaa lyyristä, herkkää taidejazzia Maija Hapuojan kirkkaalla äänellä tulkitsemana. Kaipaisin vähän laaksoja ja kukkuloitakin, kuten Counterbalancessa ja Everything Is Itissä, jotka ovat kumpikin oikein vivahteikasta ja välillä energistä fuusiojazzia.

Paras levy näistä on kuitenkin Open Ear, joka yhdistää noiden kolmen muun levyn parhaat puolet: Hapuojan äänen ja musiikin vauhdikkuuden. Kakkospuoli huipentaa levyn, Shattered Mirrors ikään kuin johdattaa ja Anticipation / Celebration sitten tarjoaa sen pyörryttävän, ihanan karusellin jonka kyytiin saa heittäytyä. Valitettavasti päätösraita Rain Hat on kuin jotain miespuolisen tenorin tulkitsemaa oopperaa, ja se jää näin kokonaisuudesta täysin irralliseksi turhakkeeksi.

 

 

24.12.2017

Helen West: Helen West (1985)

Helsingin Sanomat 2.3.1985:

Helen-Helin levyltä olisin tosiaan kaivannut enemmän rockia ja vähemmän sitä herkkää laulutulkintaa, mutta ihan hyvä levy silti. Oman kappaleeni sain tilaamalla sen netin kautta jostain rovaniemeläisestä levydivarista. Taisivat Bogart Co:n Dance On ja Tao Taon nimikko-maksisinkku hoitua kotiin siinä samalla.

Muistaakseni Radiomafiassa oli joskus 90-luvun puolessavälissä ohjelmasarja "Suomirockin likainen tusina" tai jotain sinne päin. Siinä taidettiin esitellä 13 vanhaa suomalaista rock-levyä, jotka ovat jollain tapaa surullisenkuuluisia tai surullisia tapauksia. En muista muita esiteltyjä levyjä kuin Kummituksen "Kahdet kasvot" ja tuo Helen West (ehkä en muita levyesittelyjä kuullutkaan - siihen aikaan elämäni pyöri täysillä vierailla paikkakunnilla opiskelun ja vanhempien helmoissa pyörimisen parissa, enkä päässyt kuuntelemaan radiota miten halusin). Yksi kappale soitettiin aina kokonaan, muutamasta muusta kuultiin lyhyt pätkä. Se kokonaan kuultu Helen West -biisi oli "The Funk".

 

 

Hellhound: Soitetaan rock'n'rollia (1979)

Erinomaisen levyn teki Soundin latojan oma punk-bändi. Lainasin joskus muinoin Soitetaan rock'n'rollia -LP:n Tikkurilan kirjastosta kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla vain kuuntelin, toisella kerralla päätin nauhoittaa sen kasetille. Valitettavasti menin sitten yhtenä päivänä tärvelemään kasettinauhoitukseni äänittämällä sen päälle vahingossa jotain muuta musiikkia. Ensimmäiset kolme ja puoli kappaletta pyyhkiytyivät pois. Sen jälkeen jouduin aina kuuntelemaan albumia Punk-poika luonnostaan -biisin keskivaiheilta alkaen, koska joku oli sillä välin käynyt pöllimässä LP:n Tikkurilan kirjastosta, eikä sitä enää saatu sinne takaisin.

FinnArcticin parissa toimiessani tein toisen virheen, kun laitoin Hellhoundin levyn jakoon sellaisena kuin se sillä kasetillani oli, eli ilman kolmea ensimmäistä biisiä. Olisi pitänyt jättää jakamatta. No, olihan minulla korvaavana materiaalina mukana Pistä paremmaksi -kokoelman Räime- ja Hellhound-esitykset sekä sinkkubiisi Auringonpilkkuja, mutta... Pistä paremmaksi -biisit olin ripannut sillä vanhalla huonolla vinyylisoittimellani, jonka äänivarresta oli yksi johto hajonnut, ja Auringonpilkkuja oli Radiomafian toivelevykonsertista 1995 huonokuntoiselle kasetille nauhoitettu kopio, josta juuri ja juuri sai selvää.

Onneksi meillä on nyt tämä Hiljaisten Levyjen CD, vaikka sekin on vinyyliltä masteroitu - ja vieläpä pikkuisen turhan rahisevalta vinyyliltä. Uusi biisi Nokian insinöörikin kuulostaa suttuiselta ja laulu uhkaa hukkua räimeen sekaan.

 

 

 

Various Artists: Hellää terroria korville (1981)

Eli Karanteenin Antti LP:ltä "Anna palaa, Frank", Loose Prickin Tuu mukaan eli Ota mua kädestä LP:ltä "Valkoiset sotilaat", Widowsin Wanna Be Your Friend LP:ltä "Fun?", sekä Sensuurin Vaarallinen rakkaus, jota ei ilmeisesti koskaan ollut tarkoitettukaan bändin kakkoslevylle, jota ei koskaan julkaistu.

Kiinnostaisi ihan keräilijän näkökulmasta kuulla se kakkosalbumi - siitä on jokunen koelevy olemassa. Costello kyllä haukkui sitä ihan kamalaksi teinipopiksi, joka ei enää edes kuulostanut Sensuurilta vaan joltain ihan muulta - mutta olisiko se nyt ollut paljoa Hulinaa-levyä huonompi?:

Ei voi pysähtyä
Goodnight NYC
Show'n täytyy jatkua
Prinsessan linnassa
Tasmania
Tänään ja huomenna
Rakkaus on hulluja varten
Ei muusikoita koskaan
Elämä polttaa
Kristalliyö

Goodnight NYC on singleversiosta poikkeava versio, joka on julkaistu Rock disko -nimisellä kokoelmalla, ja Ei muusikoita koskaan on jollain Manserock-nimisellä CD-ROMilla / LP:llä, mikä lieneekään.

Ostin muuten tämän EP:n saadakseni lopullisen varmistuksen siitä, että "Tuu mukaan" tosiaan on sama biisi kuin "Ota mua kädestä" eikä mikään muuallajulkaisematon.

 

Help Yourself: Help Yourself / Beware the Shadow (1971 / 1972)

Strange Affair / The Return of Ken Whaley / Happy Days (1972 / 1973)

5 (1973 / 2004)

From humble beginnings to musical trips
By Jan Wiberg on September 26, 2004
Format: Audio CD
Malcolm Morley had obviously overdosed on Buffalo Springfield and early Neil Young when he wrote the material for Help Yourself's debut. Of the nine first tracks, which comprise this eponymous album, "Your Eyes Are Looking Down" in particular sounds like a Young cover, and the following four tracks should also please any BS/NY fan. The best moments, however, come when the band really display their originality. "To Katherine They Fell" is a quiet mood piece flavored by Morley's guitar echoing in the background and Ken Whaley's bass adding sounding board to Dave Charles' free-form drumming. "Deborah" is the other highpoint, a sad, simple piano ballad where Morley really sounds heartfelt. The more forceful "Running Down Deep" and the drowsy closer "Street Songs" are also worth mentioning. This debut, while not a great album, still pleases and serves well as a harmless introduction to Help Yourself.

"Beware the Shadow", the band's third album, shows the originality in full bloom. "Alabama Lady" was the first HY song I ever heard, and it's still a favorite, an easy-to-get-into and easy-to-like cheerful song wonderfully played. "Reaffirmation" is the album's centerpiece. Flute and guitar drift out from nowhere, Morley utters a series of short lines, once interrupted by an instrumental part where drums also join in. After three minutes Morley stops singing, the tempo picks up and the band starts drifting off into a musical stratosphere. The tone shifts to a funky rhythm laced with multi-layered guitars, and soon the whole band starts chanting "reaffirmation" for about a minute, and the rest is dedicated purely to an instrumental extravaganza that soothes and amazes you, and you feel pleasantly exhausted when the whole thing finally is wrapped up at 12:35. "Calapso" is a small section of an obvious studio jam, but at 1:11 it's criminally short, you hardly even manage to pick up the catchy calypso beat. We want three minutes!

"She's My Girl" is possibly the HY song that's closest to my heart. What might sound like an innocent love song is actually a very sad song, Morley possibly singing about a loved one who has left him, or whom he has mistakenly hurt in some way. This should have been a single - why wasn't it? The humorous and deliberately messed-up "Molly Bake Bean" sounds like a fireside chant late one night after a few too many beers, but the background noises sound like coming from a kitchen or a small workshop during lunch hour. A guy named Sean Tyla co-wrote the bitter "American Mother", which appeared on Tyla Gang's 1978 "Moonproof" album as a growling three-minute hard-rocker. Help Yourself's version is a spacey, pompous, impressive seven-minute symphony where Morley shouts out the lyrics with a clear, crisp voice. "Passing Through" closes this album non-distinctively with simple acoustic guitar backing and nothing more. No matter, the listener has already got his stomach full and could hardly take any more.

Morley might have suffered from depression at the time of "Beware the Shadow", but it produced the best HY album ever!

 

My troubled but rewarding relationship with Help Yourself
August 2, 2004
Format: Audio CD
Being interested in the British pub rock scene, and happily familiar with one Help Yourself song called "Alabama Lady" (not in this 2-cd package) I bought this set expecting a very good listening experience. To make the story short, I was let down at first. The music didn't welcome me with open arms, some songs were very wonderful indeed but some were just dull and distant. I listened to the cd's over and over again and found "Happy Days" a very good set of songs, light and irresistibly catchy, but "Ken Whaley" and "Strange Affair" were uneven. I started skipping the 12-minute experimental "It Has to Be", since it made my task of getting into the music even more difficult. One by one, all the songs started playing in my head, refusing to stop, and I realised I finally liked them all.

I recently found the other double-album set by Help Yourself, and listened to all 3 cd's in one go. I still hated "It Has to Be", so it's still a track I intend to skip. I'm still working on the albums "Help Yourself" and "Beware the Shadow", but this 2-cd set now has one more proud owner - me.

My favorites on "Strange Affair" are the bouncy title track, the haunting CS&N/America-type ballad "Brown Lady", and the melancholy "Deanna Call and Scotty" - and the nine-and-a-half-minute instumental "The All Electric Fur Trapper" is so ethereal in places you can't help but get enchanted by it.

On "The Return...", the best songs are the immediately catchy "Who Killed Paradise?", the ballad "Amy", which sounds like Barnstorm-period Joe Walsh, and the closing ballad "The Golden Handshake", which is so haunting you expect it to develop more during its 6-minute running time than it actually does. And "Happy Days" is wonderful from start to finish!

So, buy this set, and don't worry if you don't get turned on at first. You will!

 

Siinä Amazon-arvosteluni noista kahdesta ensinlistaamastani CD:stä. Ensikosketukseni bändiin tarjosi kirjastosta lainaamani erinomainen CD Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock, jolle oli valittu Alabama Lady. Ja kyllä, skippaan vieläkin sen It Has to Be -kammotuksen joka kerta kun kuuntelen Help Yourselfia.

United Artists rohkeni vuonna 1973 pyytää Help Yourselfia äänittämään vielä yhden, viidennen, albumin, vaikka keikkoja ei siinä vaiheessa enää juuri ollut, bändi ei ollut mikään yleisömagneetti, ja The Return of Ken Whaley / Happy Days -levykaksikko oli myynyt kehnosti. Bändiltä oli into lopussa eikä levyttämätöntä biisimateriaalia enää paljoa ollut. He kuitenkin raahautuivat studioon, kaapivat tynnyrin pohjia ja saivat aikaiseksi nipun biisejä. Rick Griffiniä pyydettiin tekemään vielä kannetkin.

Levy jätettiin kesken kun bändiltä hiipui into. Vuosien varrella Malcolm Morley joutui vastailemaan kysymyksiin Help Yourselfin viidennestä albumista, ja Morley vastaili ettei sellaista olekaan, vain nippu keskeneräisiä kappaleita joista ei saisi albumia kootuksi. Lopulta hän päätti, että parempi tehdä levy loppuun kuin jatkaa uteluihin vastailemista, ja muut bändikaverit suostuivat lähtemään mukaan studioon. Paitsi rumpali Dave Charles, jolla oli muita kiireitä. Hänet korvattiin Kevin Spaceylla, joka soitti biiseillä Romance in a Tin, The Rock ja Alley Cat. Ensinmainittu kuultiin alunperin Morleyn soololevyllä "Lost and Found", Alley Cat taas kuului Richard Treecen ja Ken Whaleyn The Green Ray -yhtyeen liverepertuaariin.

5 on hieno kokonaisuus, vaikka onhan siinä kaksi ihan eri maailmaa, kun äänitysten välillä on liki 30 vuotta aikaa (albumi saatettiin loppuun talvella 2002-2003) eikä vuoden 1973 biiseihin tohdittu koskea. Morley kuulostaa niin väsyneeltä, vuosien köyhyyden kuluttamalta noilla tuoreemmilla kappaleilla, ja äänitystekniikka ja soundipolitiikka on muuttunut melkoisesti sitten 70-luvun.

Kuulemma 5 on ainoa Help Yourself -albumi, jonka myynnistä Morley on viime vuosina saanut rojaltirahaa.

Kansivihko ylistää Willowia yhdeksi täydellisimmistä neliminuuttisista pop-lauluista mitä HY koskaan levytti, mutta minä en kuule siinä juuri mitään. Aika mitäänsanomattomalta se minusta tuntuu. No, kaikki kuulevat musiikissa eri juttuja. Sen sijaan Romance in a Tin ja Grace saavat minun täyden huomioni. Kummankin herkkyys kouraisee jotain syvällä minussa. Piiitkästä, hitaasti ja raskaasti matelevasta Cowboy Songista pidän vähiten.

Mestariteos on kuitenkin The Rock, todellinen kohokohta. Sille on loihdittu mieletön tunnelma, ja biisi kestää anteliaat kuusi minuuttia, joten nautittavaa riittää.

Hieno veto oli omistaa tämä viides levy huhtikuussa 2001 kuolleelle Ernie Grahamille, vaikkei hän soittanut kuin Strange Affairilla jolle hän sai mukaan yhden biisin, Movie Starin. Graham teki paljon biisejä ollessaan Help Yourselfin jäsen, mutta vain tuo yksi äänitettiin.

 

Henkka: Jo toimikaa / Lähtevän sun näin (1976)

RateYourMusic-arvosteluni:

A real surprise find from Hi-Hat's catalogue! Behind the bland artist name lurks a piece of quality pop with slight soul/funk influences, especially in the b-side which is a cover of "Everything's Changing" by The Soul Survivors. Great keyboard work throughout, a little synth and electric guitar on the a-side, and Henkka has a good, although not terribly distinctive voice. His real name seems to have been Henrik Westerberg, he made another single ("Palaathan luoksein / Lupauksia") for Sonet-Polar in 1985.

My only complaint is that the otherwise fine production falters a bit on the b-side, where Henkka sounds like he's too far away from the mike.

Kuuntelin jotain musiikkiohjelmaa YLE Areenassa - siinä soitettiin muutama Hi-Hatin sinkkubiisi, ja Henkan Lähtevän sun näin oli yksi niistä. Itse asiassa YLE Areenan ohjelmaesittelyn biisilistassa luki "Jo toimikaa", ja luulikohan juontajakin että a-puoli oli pistetty soimaan, mutta kappaletta kuunnellessani tajusin että eihän tuo ole Jo toimikaa vaan Lähtevän sun näin. Onkohan YLEn äänilevystössä olevassa sinkussa etiketit väärillä puolilla?

Kummastelin sitä, että laulu tuntui kuuluvan jostain seinän takaa ja soitto taas kuului ihan selvästi ja hyvin. Silti kiinnostuin, ja päätin 2010 helmikuun lopulla tilata singlen netin kautta turkulaisesta Iki-Popista. En todellakaan pettynyt, a-puolihan on aivan uskomattoman hieno (ja siinä lauluraitakin on täysin kunnossa) ja ihmettelen miksei jatkoa kuulunut ennen kuin vasta yhdeksän vuotta myöhemmin.

Mitä Henkalle on kuulunut?

 

Herbie Hancock: Takin' Off (1962)

Empyrean Isles (1964)

Blow-Up (1966)

The Prisoner (1969)

Fat Albert Rotunda (1969)

Mwandishi (1971)

Crossings (1972)

Sextant (1973)

Head Hunters (1974)

Death Wish (1974)

Thrust (1974)

Man-Child (1975)

Secrets (1976)

Mr. Hands (1980)

Magic Windows (1981)

Future Shock (1983)

Sound System (1984)

Takin' Off ja Empyrean Isles ovat lähinnä perusjaskaa. Minulla on nuo levyt koska ensinmainitulla on Watermelon Man ja jälkimmäisellä Cantaloupe Island. Muuten... no joo.

Blow Up -elokuvan soundtrack on mukavan vaihteleva. Mukaan mahtuu 60-luvun svengaavaa groove-musiikkia (Main Title From Blow-Up), perusjazzia (End Title), rokkia (Yardbirdsin ja Tomorrow'n kappaleet) ja kaikkea siltä väliltä. Tosin jätän Yardbirdsit, Tomorrow't ja Lovin' Spoonfulit kuuntelematta, koska mielestäni ne rikkovat kokonaisuutta. Myös Butchie's Tunen skippaan ja kuuntelen vain Hancockit.

The Prisonerilla olen huomaavinani jo lieviä sävyjä muuten tavanomaisessa perusjazzissa - vai johtuuko tunteeni vain levyn kannesta? Joka tapauksessa, jaksan kuunnella levyä kohtalaisella mielenkiinnolla.

Fat Albert Rotunda on maukasta soulaavaa jazzia. Etenkin pidän molemmista Fat-alkuisista kappaleista, niissä on hyvä groove ja mieleenpainuvat melodiat.

Mwandishi aloitti Hancockin sauhuavan fuusiokauden. Tosin Mwandishin musiikki kylpee vielä aika seesteisissä tunnelmissa. Silloin tällöin on ollut tosin hetkiä, jolloin Wandering Spirit Song on tuntunut menevän yhdessä kohtaa liian free jazziksi eli rasittavaksi.

Crossings on jo haastavampi levy Hancockilta. Sleeping Giantissa on yksi erityisen hieno jakso 11 ja 13 minuutin välissä, mutta pidän levystä muutenkin. Tällä ei pidetä vielä mitään älytöntä meteliä, mutta ihan ihmeellistä musiikkia riittää albumin täydeltä.

Sextant on Hancockin vaikein levy, tämän kuunteleminen varsinkin surisevan Hornetsin aikana kysyy kovaa sietokykyä ja fuusiofaniutta. Minulta näitä ominaisuuksia löytyy, ja osaan nauttia tästä ylettömästä happoisuudesta.

Head Huntersista se alkoi, se Hancock-faniuteni. Albumi kun oli valittu 1001 albums you must hear before you die -listalle. Krautrock-bändi Faustin neljännestä levystä pidin ja totesin Kvaakissa että voisin kuunnella lisääkin. Sitten jatkoin: "Herbie Hancockia nyt ainakin aion kuunnella lisää. Head Hunters nimittäin potki kunnolla. Maukasta jazzfunkia - nyt ollaan asioiden ytimessä". Pidän kaikesta tällä levyllä - Chameleonin sykkeestä, luovasti uusiksi ideoidun Watermelon Manin ihanan hauskasta huiluintrosta ja leppoisuudesta, Slyn kinkkisestä rummuttelusta, sekä Vein Melterin hillitystä soinnukkuudesta ja samana jatkuvasta, armeijan paraatien soittajat mieleen tuovasta rumpukuviosta.

Elokuvamusiikista pystyn harvoin saamaan mitään irti, mutta Hancockin tekemä musiikki Charles Bronson -hittiin Väkivallan vihollinen eli Death Wish on aika nautittavaa jännitysmusiikkia. Paint Her Mouth yltyy aika hurjaksi kunnes aseen pamahdus laukaisee (heh) jännityksen. Myös yhdeksänminuuttinen Suite Revenge sekä kaksi viimeistä raitaa (Party People, Fill Your Hand) ovat paikoin erityisen hienoja.

Thrust ja Man-Child ovat kumpikin hyvin samankaltaisia fuusiolevyjä, ja edustavat minulle Hancockin huippukautta Head Huntersin ohella. Funkin sykettä riittää, ja kokeilua. Suosikkejani. Stevie Wonder soittaa huuliharppua kappaleessa Steppin' in It.

Secretsiä uskaltaisin ehdottaa fuusiojazziin tottumattomalle ensimmäiseksi Hancock-levyksi. Hyvin sliipattua musiikkia, kevyttä lievästi funkahtavaa fuusiota. Tunnelmat ja tyyli säilyvät tasaisina pitkin matkaa, eikä mitään hirveän radikaaleja kokeiluja esiinny. Ensimmäisen kerran Hancock käyttää vocoderia, josta tuli sitten melkoinen riesa myöhemmillä albumeilla. Tästäkin levystä pidän paljon. Cantaloupe Island on väännetty niin uuteen uskoon etten tunnista sitä.

1977 ja Sunlight. Hancock siirtyi diskoon. Lisäksi hän oli seonnut vocoderiin, ja kolmella ensimmäisellä kappaleella, joiden yhteiskesto on 24 ja puoli minuuttia, joutuu sietämään sitä naukumista. Hancockin lauluääntä ei oltukaan aiemmin kuultu, mutta jos hän ei uskaltanut laulaa kuin vocoderin läpi, niin en olisi suositellut laulamista ollenkaan. Siksi hermostuttavalta lopputulos kuulostaa. Musiikkikin on tyhjäntyhmää, kävelytempoista diskon pumppaamista. Albumin pelastaa osittain kuiville kaksi viimeistä, instrumentaalia kappaletta. No Means Yes on kohtalaisen funky etenkin ollessaan kaikkein perkussiovoittoisimmalla päällä. Siisti syntetisaattori vähän painaa biisiä alaspäin. Good Question päättää levyn orgastisella menolla, jossa Hancock antaa ropista pianolla uskomatonta vauhtia Anthony Williamsin kiivaan rummuttelun päälle.

Feets Don't Fail Me Now vuodelta 1979. Täyttä diskoilua. Voi että sitä vocoderin moukuamista melkein joka biisissä. Varsinkin kahdessa ensimmäisessä ja Honey From the Jarissa. Tell Everybody sentään sykkii ja ropisee hyvin kaikkine perkussioineen ja mukana on naislaulajiakin. Knee Deep ei sisällä mitään ihmeellistä, mutta levyn ainoana instrumentaalina se on tervetullut hetken helpotus Hancockin vocoder-maniasta.

Monster (1980) herättää huomiota kannellaan, jonka piirsi itse mustan, makaaberin huumorin erikoismies Gahan Wilson. Levyn sisältö valitettavasti on persoonatonta perusdiskoa, mutta onneksi Hancock luovutti sentään laulupuolen muille jo tästä lähtien. Sanoituksista ei ole paljon sanottavaa, jos on kuunnellut vähänkin vanhoja diskolevyjä osaa kyllä arvata mistä tässä lauletaan. Don't Hold It In on sentään kohtuuhauskaa tarinointia estojen vapauttamisen tärkeydestä.

Mr. Hands ei ole mikään suurtyö, mutta ihan symppis albumi, joka liikkuu diskorytmeistä (Just Around the Corner) kevytkevytfuusioon (Spiraling Prism) ja melkein perusjazziin (steel-rummuilla maustettu Calypso). Mitään omaperäistä ei kuulla missään vaiheessa, mutta ympäröivien albumien keskellä Mr. Hands on ilahduttava tapaus. Se riitti minulle syyksi hankkia CD Amazonin kautta.

Magic Windows - ei paljon enempää sanottavaa tästä levystä kuin Monsterista. Everybody's Broke on oikeasti vitsikäs ja metka laulu siitä kun ei rahat riitä jukolauta. Päätösraita The Twilight Clone hoitaa instrumentaalipuolen, ja on oikeastaan kohtalaisen jännää perkussioiden kalistelua ja sähkökitaran uikuttamista tasaisen syntsa-diskorytmin päällä. Valitettavasti, koska biisi kestää kahdeksan minuuttia, niin jotenkin sitä odottaisi että se kehittyisi johonkin suuntaan, tai tarjoaisi edes hyvän loppuyllätyksen. Vaan ei, biisi kulkee tasaisesti samaa latua loppuhäivytykseen asti. Pettymys, mutta silti lievä valopilkku. Albumin muusta materiaalista ei mitään kerrottavaa.

Lite Me Up (1982) on niin viimeisen päälle Heatwave-diskoyhtyeessä ansioituneen engelsmanni Rod Tempertonin levy, että Hancock jää taka-alalle. On Herbie osallistunut biisien kirjoittamiseen, tuottamiseen ja laulamiseenkin (vocoderia taas...), mutta missä hänen tai kenenkään muunkaan persoonallisuus? Tämä on niin tyypillistä vuoden 1982 diskoilua, soundikin tuttu niille jotka ovat myöhempää Heatwavea kuunnelleet. Parhaaksi kappaleeksi nostaisin Paradisen, oikeastaan aika hivelevä puoliballadi kyseessä.

Motor Mouth kuulostaa aivan samalta kuin George Bensonin vuoden 1980 hitti Give Me the Night, eikä se ole mikään ihme, kun tutkii minkä verran noissa kahdessa biisissä toimi samaa henkilökuntaa: biisinkirjoittaja (Rod Temperton), sähköpianon soittaja (Herbie Hancock!), rumpali (John Robinson), puhallinsoittaja (Larry Williams), trumpetisti (Jerry Hey) sekä kaksi taustalaulajaa (Jim Gilstrap, Patti Austin). Kai noilla samankaltaisuuksilla syntyy väkisinkin samanlaista jälkeä.

Rockit-hitin ja Future Shock -albumin myötä Hancockilla alkoi elektrofunk-kausi. Rockit oli ansaittu pelleilyhitti (katsoin YouTubesta jokin aika sitten itse asiassa aika pelottavan videonkin), mutta muu materiaali on puuduttavan tasaista jyystöä. Laulettuja biisejä ovat vain nimikappale ja Rough, mutta minua ne vähän ihmetyttävät. Molemmissa vokalisteiksi on kreditoitu vierailevia nimiä: Future Shockilla, joka on Curtis Mayfield -cover, laulaa Dwight Jackson Jr., ja Rough-biisissä Lamar Wright. Kummatkin täysin tuntemattomia nimiä, joita ei Discogsin mukaan muualta löydy. Koska molemmat kappaleet on laulettu falsetissa, en ihmettelisi jos asialla olisi ollut Curtis Mayfield itse salanimien turvin.

Hardrock, joka avaa Sound System -albumin, on köyhää ja liian samanlaista jatkoa Rockitille eikä metrojunaan sijoitetussa videossakaan ollut oikein mitään ideaa (tahatonta koomisuutta ja noloutta kyllä). Sovitukset tämän levyn elektrobiiseissä menevät liialliseksi metallin kalisteluksi ja lopputulos kuulostaa kuolleelta, sieluttomalta. Mainio afrohenkinen Karabali ja hillitty kasarisoulpala People Are Changing tuovat sentään vaihtelua ja nimikappale onnistuu henkimään edes vähän bilemeininkiä raskaan konesovituksensa läpi. Ainoa laulubiisi People Are Changing epäonnistuu yrittäessään vakuutella kuulijalle että nykyaika on muuttamassa ihmistä. Ainakaan minä en löydä tarjotuista esimerkeistä mitään tarttumapintaa, ja laulaja jää toistelemaan samoja sanoja ohi kyllästymispisteen.

Kommentoin tässä muitakin levyjä kuin omistamiani, koska toistuviin rituaaleihini on kuulunut noiden kaikkien Herbie Hancock -albumien kuunteleminen yhteen menoon, yleensä Spotifysta, koska sieltä se hoituu kätevimmin. Eli Sunlight, Feets Don't Fail Me Now, Monster ja Lite Me Up ovat myös muodostuneet erinomaisen tutuiksi runsaiden kuuntelukertojen myötä, vaikka ovatkin kaukana huipuista.

Minulla ei alunperin ollut tarkoituksena hankkia omakseni kuin muutama tärkein 70-luvun fuusiolevy, mutta annoin vähitellen yhä enemmän periksi, ja haalin levyjä useita lisää. Lopulta teki mieli saada omaksi myös ne disko- ja elektrolevyt, joten Magic Windows, Future Shock ja Sound System tuli ostettua kun ne levykaupoissa osuivat silmiin, kaikista vioistaan huolimatta. Neljä vuosien 1977-1982 levyä puuttuu vielä. Blow Up, Secrets ja Mr. Hands ovat Amazonin avulla saatuja, mutta niin pitkälle en sentään mene, että nuo neljä puuttuvaakin netin kautta tilaisin. Ostan jos näen divareissa, jos en näe koskaan, niin olkoon.

 



 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51