Batman - Se alkuperäinen viihdesarjakuvamainen Batman, 1966-1968 tehdyssä telkkarisarjassa. 120 jaksoa tätä sarjaa. Kolme tuotantokautta. Jaksojen suuri määrä johtuu siitä, että tarinat ovat usein kaksiosaisia, eikä muksuja haluttu pitää jännityksessä pitkään. He saivat tietää jo seuraavana päivänä, miten seikkailu päättyy. Uusi tarina aloitettiin sitten 6 päivää myöhemmin. 1.9.1987 tämä sarja alkoi Suomen tv:ssä Kolmoskanavalla, mutta silloin minulla ei ollut vielä mahdollisuutta katsoa sitä. Ei tainnut Kolmonen edes näkyä vielä kotona, ja vaikka olisikin, kesti aikansa, ennen kuin tajusin, että tätä täytyy katsoa, tämähän on huippusarja. Olisiko ollut 17. jakson "True Or False Face" loppu, jossa ollaan köytettyinä metrotunnelissa.
    Mutta silti... olen kahdesti yrittänyt katsoa kaikki sarjan jaksot lyhyen ajan sisällä, mutta kummallakin kerralla luovuttanut kesken kaiken. 120 jaksossa on ihan liikaa. Makeaa mahan täydeltä ja enemmänkin.
    Yhdessä tuplajaksossa nähdään Roddy McDowall (1928 - 1998) Kirjatoukkana. McDowall on suosikkinäyttelijäni. Hän aloitti lupaavana lapsinäyttelijänä 30-luvun lopulla, mutta kaltaisilleen tyypillisesti hän ei tehnyt mitään vaikutusta nuorena aikuisena. McDowall vietti joitakin vuosia teatterinäyttelijänä, palasi 60-luvun alkupuoliskolla taipuisana ja karismaattisena luonnenäyttelijänä, joka vähän väliä varasti kohtauksia itselleen. Kirjatoukkana hän joutui pukeutumaan vaatteisiin, joilla hän välillä uhkaa hukkua taustaan, mutta suoritus on intensiivinen ja persoonallinen.

Sarjan parodia- / camp-arvo on huipussaan. Batman ja Robin selviytyvät pahoista tilanteista usein niin uskomattomilla konsteilla, ettei niitä voi ottaa todesta. Joskus niihin on hankala suhtautua edes parodiana. Batman on joskus suorastaan yli-inhimillinen.

Sain monta vuotta sitten käsiini Apu-lehden numeron 25/1966, päivämäärä 18. kesäkuuta. Siitä revin irti John Skow'n kirjoittaman artikkelin "Batman on Lepakkomies", jossa kerrotaan tv-sarjasta, Adam Westistä, Burt Wardista, jaksojen "The Ring of Wax / Give 'Em the Axe" tekemisestä ja sarjan USA:ssa aiheuttamasta hysteriasta. Laittaisin artikkelin tänne, mutta se on seitsensivuinen. Onneksi se löytyy Kvaakista, voitte lukea siitä.

Artikkelin suomentajalle on sattunut kömmähdyksiä. Frank Gorshinin näyttelemää Arvuuttajaa (The Riddler) kutsutaan Irvileuaksi. Termi "hard-edged" on "kovareunainen" lainausmerkeissä - oikeampi käännös olisi väkevä, kova, kaunistelematon tai jotain siihen tyyliin. "Square" eli tylsimys on käännetty "kuutiomaiseksi".

 

 

Pikku Muppetit (Muppet Babies) - 5. syyskuuta 1987 Kolmoskanavalla. Juu, tätäkin tulin katsoneeksi suuressa Muppet-kaipuussani. Piirretty sarja, joka kertoi siitä, millaisia Jim Hensonin luomat hahmot olivat pikkuisina. Hahmojen iän lisäksi erilaista oli se, että sarja oli suunnattu aivan pienimmille pilteille ja meno oli sen mukaista: ylisöpöä, opettavaista ja vailla sitä verbaalista tykittelyä joka saa aikuisetkin nauramaan. Hahmojen persoonat olivat samat: Fozzie-karhu yritti kovasti olla hauska muttei ollut ja tuskaili koko ajan sen kanssa. Kermit yritti väistellä Miss Piggyn ihastuksen osoituksia, ja tämä taas loukkaantui herkästi jos häntä ei puhuteltu kunnioittavasti.

 

 

Alf - Maanantai-iltapäivien sulostuttaja 7. syyskuuta 1987 alkaen. Alf tuli minulle oikein tutuksi jo silloin kun se pyöri meillä ensimmäistä kertaa. Paitsi etten nähnyt alkupään jaksoja, mutta se johtui vain siitä, etten heti suinpäin ruvennut katsomaan kaikkia jänniä / hauskoja tv-sarjoja, vaan minut piti ensin tavalla tai toisella vähän altistaa niille ennen kuin kiinnostuin. Näin telkkarista monta kertaa lyhyen mainospuffin, joka vaikutti kiinnostavalta, ja niin sitten viimein rupesin seuraamaan Alfia viikottain.

 

 

Seurasin sarjaa sitten uskollisesti aina katkeraan loppuun saakka. Neljäs eli viimeinen tuotantokausi oli kauttaaltaan aika masentavaa katsottavaa, ja vähän samanlaisia fiiliksiä oli kuulemma siellä kameran toisellakin puolella. Keskinäiset skismat repivät tekijätiimiä ja näyttelijöitä. Näin vielä myöhemmin kaikki Alfin jaksot, ja silloin minulle valkeni kuinka iloton se viimeinen tuotantokausi oikeasti oli. Se olisi pitänyt jättää tekemättä.

Alf sai Marvelilta oman sarjakuvalehden, joka tuotiin Suomeenkin. Suomalaisversio yhdisti kolme jenkkiläistä lehteä yhdeksi, eli yhdessä numerossa oli USA:ssa vain kaksi tarinaa, suomalaisissa lehdissä niitä oli kuusi. Sarjakuvaversiolle altistuin yhden numeron verran, ja voin sanoa pitäneeni siitä. Tämä oli se kyseinen numero:

 

 

Luin lehden useaan kertaan, vaikkei se ollutkaan minun vaan isäni Leena-kihlatun tyttären, Suvi Lepistön. Dave Manakin piirrostyö ei ollut mitään huippua, mutta ajoi asiansa. Eniten minua miellytti se, että sarjakuvan mahdollisuuksia oli osattu käyttää tarinoissa hyväksi. Stoorit olivat absurdimpia ja mielikuvituksellisempia kuin tv-sarjassa, eikä Willie Tanner ollut ihan niin nössykkä kuin elävämpi esikuvansa, vaan pelasti jopa sankarillisesti päivän yhdessä tarinassa.

Ikään kuin sarjakuvassa ei olisi ollut tarpeeksi, Alfista tehtiin kaksikin eri piirrettyä tv-sarjaa. Niistä toista esitettiin Kolmoskanavalla maanantaisin, nimellä "Alf - Melmacin sankari", aikavälillä 7. marraskuuta 1988 - 16. tammikuuta 1989. Tuohon väliin osui 11 maanantaita, mutta piirrossarjan jaksoja lienee lähetetty kymmenen, koska Tapaninpäivänä esitettiin otsikolla "Alfin joulu" vissiin sitä oikeaa Alfia. "Melmacin sankari" kertoi tarinoita Alfin kotiplaneetalta, ajalta jolloin se vielä oli olemassa eikä ollut vielä räjähtänyt atomeiksi.

Taisin katsoa kaikki lähetetyt piirrossarjan jaksot, mutta ei niistä ole jäänyt muuta mieleen kuin tunnuskappale, jossa laulettiin Gordonista (sehän oli Alfin oikea nimi, Gordon Shumway) ja Melmacista. Tekstityksessä luki jotain "sekopäiden paikka Melmac on / on kissojen olo täällä turvaton" tai siihen tyyliin. Biisi svengasi mukavasti kaikkine lauluharmonioineen. Ai, mutta löytyyhän se YouTubesta - ja se on justiinsa niin kiva kuin odotinkin.

Tuohon mainitsemaani aikaväliin osui YLEn toimittajien ja freelancereiden lakko, joka vaikutti myös Kolmoskanavan ohjelmiin siten, että tekstitykset puuttuivat. Siinä joutui tämän Alf-fanin tuolloinen englanninkielen taito koetukselle.

Oikea Alf palasi vuoden 1989 tammikuussa. 18. syyskuuta 1989 jälkeen oikea Alf jäi pitkälle tauolle, ja sen tilalla alettiin syyskuun 25. päivästä alkaen esittää toista piirrettyä sarjaa, satumukaelmia otsikolla "Alfin ihmeelliset": Oli Robin Hoodia, Prinsessa Ruususta, Tuhkimoa, Liisaa Ihmemaassa, Peter Pania ja muita. Alkuperäinen nimi oli ALF Tales. Tätä sarjaa jatkettiin vuoden loppuun, jonka jälkeen Alfille jätettiin muutamaksi kuukaudeksi hyvästit, kunnes se oikea, näytelty versio palasi kuvaruutuihin tiistaina 5. kesäkuuta 1990.

Enpä muista noita satujuttuja nähneeni ollenkaan.

Pistän tähän vielä IMDB-linkit kumpaankin piirrettyyn sarjaan. Eli A.L.F. oli se Melmaciin sijoittunut, ja ALF Tales se tuttuja satuja versioinut sarja. Osittain samaan aikaanhan noita tehtiin.

Willie Tanneria näytellyt Max Wright on elänyt surkean elämän tällä vuosituhannella. Ehdonalaista vankeutta rattijuopumuksesta, alkoholi- ja päihderiippuvuutta, seksiorgioita, pornovideossa esiintymistä kahden miehen kanssa ja syöpäsairaus. Muistan hänet Alfin lisäksi vain vuonna 1986 valmistuneesta komediasta Soul Man (C. Thomas Howellin esittämä valkoihoinen nuorukainen naamioituu mustaksi saadakseen opiskelupaikan), jossa Wright näytteli psykiatria tai lääkäriä.

Alfin esittäjäksi mainittu Paul Fusco toimi muuten vain äänenä. Yhtä lailla krediittiä tulee antaa myös kääpiönäyttelijä Mihaly Meszarosille, joka sonnustautui karvaiseen kokovartalopukuun, kun Alf piti näyttää kävelemässä tai juoksemassa. Muistaakseni Meszarosin ja tuottajien välille tuli jotain kärhämää, jolloin "Michu" lähti lätkimään, ja viimeisessä tuotantokaudessa Alf nähtiin vain nukkena. Näin muistan jostain lukeneeni.

 


Hymyhuulet - 26.9.1987 saatiin ensimmäinen annos Peteliuksen, Kallialan ja kumppaneiden parhaasta yhteisestä projektista. 23.4.1988 taas viimeinen, ja siinä välissä oltiin joitakin viikkoja ilman. Tästä 80-luvun juppikulttuuria irvineestä sarjasta jäi useita sketsejä mieleen ensikatselurupeaman aikana, mutta kumma kyllä suuri osa niistä keskittyi viimeiseen jaksoon. Aki ja Turo -sketsit ovat klassikoita, mutta muuten 16 jaksosta ensimmäiset 15 ovat pahasti epätasaisia ja monet jutuista aiheuttavat joko päänsärkyä tai myötähäpeää.
    Kesällä 1989 3. heinäkuuta alkaen uusittiin parhaita jaksoja.
    "Kerro mulle Len" -sketsit ovat näppärintä antia, sillä niissä viestitään suomalaisten omituisuuksista ulkomaalaisesta vinkkelistä - yleensä osuen. Toinen viestinvälittäjä, vietnamilainen tulkki Pham Tan Kiet tuli joskus 70-80-lukujen taitteessa Suomeen, ja sai Suomen kansalaisuuden 90-luvun alussa. Amerikkalaissyntyinen Billy Carson taas oli taitava rumpali, joka on soitellut Jukka Tolosen, Ile Kallion ja Kojon kanssa. Kallion ja Pera-veljensä Pera & The Dogs -yhtyeessä syntyi rajua rokkia, myöhemmässä Buffalo Soldierissa taas tanssifunkia. 80-luvun lopulla hän joutui alentumaan Hyvät herrat -tv-sarjan palvelijan rooliin sekä mainostamaan Matti & Maija -paistinpannuja telkkarissa. Nykyisin hän asuu Kaliforniassa.

Hymyhuulten hokemia kuuli koulussakin yläasteella. Luokkani tyttöjen suusta saattoi kuulla "Gigolo!" ja "Ou stik", joista jälkimmäinen oli heikon teoriani mukaan jonkinlainen väännös "auts töks töks":istä.

 

 

Ray Bradbury esittää (The Ray Bradbury Theater) - Kanadalainen variaatio Pelon rajalla / Hämärän rajamailla -sarjasta, pelkästään Ray Bradburyn tarinoista. 1987 sarjasta esitettiin kolme jaksoa: 10. lokakuuta sekä 7. ja 21. marraskuuta. 31.12.1988, 6.1.1989 ja 4.2.1989 kolme jaksoa lisää. 31.7. - 30.10.1992 esitettiin vielä 12 jaksoa. Tämä pääsi mukaan katselmukseeni vain, koska 7. elokuuta 1992 kirjoitin päiväkirjaani: "Televisiossa viime viikolla alkanut sarja "Ray Bradbury esittää" on tarjonnut hyvää korviketta "Pelon rajalla" -sarjalle, jota ikävöin". En minä muuten muistaisi tätä katsoneeni.
    31.7.1992 näytettiin jakso Pitkät vuodet (The Long Years), joka perustuu Marsin aikakirjoista löytyvään tarinaan. Se kuuluu sarjan neljänteen tuotantokauteen vuodelta 1990. Myös kaikki muut 11 vuonna 1992 näytettyä jaksoa tuntuvat olevan neljänneltä kaudelta. Minä olen saanut haltuuni kolme ensimmäistä tuotantokautta. Bradbury itse esiintyy alkutekstijaksossa, hän nousee vanhanajan veräjähissillä kerrokseen jossa hänen työhuoneensa on ja toimii juontajana. Joskus hän myös tekee cameoroolin omana itsenään lyhyessä näytellyssä kohtauksessa, ennen varsinaisen tarinan alkamista. Katsottava sarja, tarinat eivät ole vailla mielenkiintoa. Jotenkin tämä ei vain koukuta minua kuten 80-luvun The Twilight Zone. Tarinat lipsahtavat herkästi pitkäveteisiksi eivätkä loppuratkaisut aina tyydytä.

 

Erkki! - Holle Holopainen laajensi sivuhahmorepertuaariaan verenimijähahmolla nimeltä Vampyyriholle, ja kisailutti lapsia ja jakoi Erkki! -merkkejä palkinnoiksi. Tämän 10. lokakuuta 1987 alkaneen leikkimielisen ohjelman myötä kuulin ensi kertaa Heimo H:sta, josta myöhemmin tuli No TV:n Frank Pappa. Erkkiä tehtiin alkuun 20 jaksoa. 9.10.1988 kisailu siirtyi väliaikaisesti Kasmasiini-nimiseen ohjelmakokonaisuuteen, jossa esitettiin sekalaista nuortenohjelmaa kuten tv-sarjoja. 1.10.1989 - 25.2.1990 tuli 15 itsenäisesti lähetettyä Erkkiä lisää uusilla keksijöillä ja tehtävillä.

 

 

Kissa vieköön - Moniko muistaa tämän 24.10.1987 alkaneen 12-osaisen sketsisarjan? Itse muistin tasan yhden sketsin, jossa Anna Hultin, Heikki Kinnunen ja Pentti Siimes olivat mukana. Ensinmainittu oli himokas vaimo, keskimmäinen väsynyt aviomies ja viimeksimainittu piru, joka popsahti paikalle taikasanalla "voi perkele!", jonka Kinnunen tietysti laukoi suustaan kahdesti. Katsoja ehkä arvasikin, kenen kanssa vaimo pelehtii sketsin lopussa.
    Mukana touhusivat myös Marja Korhonen ja Peppe Forsblom, ja yllätysesiintymisiä suorittivat Brita Koivunen ja Seura-lehteä mainostanut laulaja-Erkki Liikanen. Anna Hultin oli lupaava kasvo, selvästikin, mutta miksei hänestä ole sittemmin kuultu?
    Likimain kaikki musiikki soitettiin vanhoilta savikiekoilta (nimikappale oli Bruno Laakon & Lepakoiden versio vuodelta 1938), ja näyttelijöille jäi tanssiminen ja huulten liikuttelu. Studiolavasteissa pysyttiin, mutta tyyliä oli roimasti enemmän kuin samaan aikaan katsojista kilpailleissa Hymyhuulissa. Lähempi vertailukohta on Parempi myöhään, ja siinä piileekin varmaan syy, miksi Kissa vieköön on jäänyt vähän historian hämäriin. On vaikea uskoa, että tätä tehtiin 1987-1988. Sarja näyttää niin vanhahtavalta kalsean pastellisävyisine lavasteineen ja laahaavine tempoineen, että sen sijoittaisi helposti 80-luvun alkuun Valehtelijoiden klubin ikätoveriksi. Minäkin muistelin olleeni pienempi poika, kun tuon mainitsemani aviopari-vihtahoususketsin näin. Muutamissa sketseissä näkee kyllä, että käsikirjoittaja Pertsa Reponen katsoi Hymyhuulia.
    Käsikirjoituksissa on parhaimmillaan kekseliästä sanailua, mutta Reposen taipumus sketsien venyttämiseen horjuttaa jaksoja, joiden mitta on muhkeat kolme varttia ja hiukan päälle. Kajavan peräänkuuluttamaa osallistumista kyllä löytyi sitä enemmän mitä pitemmälle sarja eteni. Erityisesti politiikka ja talousjärjestelmä saivat sapiskaa.

 

 

Mummo - Klassikoksi noussut suomalainen komediasarja omalaatuisesta mummosta, jota pojat perheineen pitävät jo vähän höpsähtäneenä, ja he ovat alati huolissaan tämän pärjäämisestä yksin. Tosiasiassa mummo vain elää omalla erikoisella tavallaan. Muistettavin oli lottoepisodi, jossa mummo oli saanut jonkin lottovoiton, ja poika vaimoineen halusi saada selville kuinka mummo onnistui siinä. Mummo aloitti Kapteeni käskee -leikin, jonka hän lupasi tehoavan. Ulkopuoliset saivat ihmetellä, kun vanha nainen toikkaroi kaduilla omituisen monivaiheisen rituaalin tahdissa, ja kaksi aikuista ja pikkutyttö seurasivat perässä toistaen jokaista hassua liikettä. Sitten koitti se suuri lottoarvonta...
    Anja Räsänen oli nappivalinta vanhan rouvan rooliin, hänen katseessaan oli juuri sitä oikeaa salaperäisyyttä, joka taipui tarvittaessa höynähtäneeseen eksentrisyyteen. Samaa oli nähty jo yhdessä Reinikaisen jaksossa, jossa Räsänen näytteli outoja puhelevaa sairaalapotilasta. Pekka Lepikkö ajatteli Mummoa alunperin näytelmänä, mutta idea laajennettiin viisiosaiseksi sarjaksi.
    Sarjan avausjakso nähtiin 4.11.1987. 2.11.1988 - 25.1.1989 esitettiin samat viisi jaksoa uudestaan sekä tuoreet viisi jatko-osaa, 5.6.1991 koko 10-osainen sarja alkoi uudestaan.
    Olen miettinyt, onko minussa vikaa, kun en täysin tykännyt tästä rakastetusta ja kehutusta sarjasta. Lepikön ohjaus oli minusta jäykkää, henkilöhahmot pökkelöitä ja tyhmiä toljottajia. Käsikirjoituksissa oli ainesta, mutta henkilöt pikkuisen ärsyttäviä ja juonet laahasivat liikaa minun makuuni. Maiju Jokisen esittämä pikku tytär oli ehkä paras, koska hän oli auttavainen järjen ääni ja yritti välillä pitää kaikkia touhuiluja hiukan koossa.

 

Ei voi olla totta! - "I'm your host, David Frost". Telkkariin siirretty Guinnessin suuri ennätyskirja, josta parhaiten jäivät mieleen mies, joka söi ison määrän tulisia jalapeno-pippureita kestäen poltteen, toinen mies, joka söi jonkin auton tai muun metallisen hökötyksen, sekä nainen, joka selällään maaten kieritti kolikoita vatsalihastensa muodostamia poimuja pitkin. Tämä teinipoika hormoneineen katsoi silmät lievästi suurentuneina sen naisen seksikästä, pehmeää vatsaa... hehe. 19.12.1987 alkaen joka toinen lauantai.

Guinnessin ennätyskirja oli kivaa luettavaa 80-luvulla, mutta kun vuosituhannen vaihteessa ostin vuoden 2000 laitoksen, petyin. Johtui kai toimituksen uudesta linjasta - siitä, että arveluttavat ennätykset oli karsittu pois jotta ihmiset eivät yltyisi riskeeraamaan henkeään ja terveyttään ennätyksiä tavoitellessaan - että kirja tuntui suppealta, nopeasti luetulta, vähän tyhjältä. Se ei antanut minulle riittävästi, ja heitin sen paperinkeräykseen. Sen koommin en ole hankkinut hyllyyni moista roskaa.

 

 

Tiikerihai - Tästä 9.1.1988 alkaneesta viihdesarjasta muistan tasan tarkkaan tunnusmelodian, joka oli havaijikitaraversio tutusta ikivihreästä, enkä muuta. Antaa siis Hesarin Ilkka Malmbergin kertoa:

 

 

He-Man (He-Man and the Masters of the Universe) - 11.1.1988 alkoi Kolmosella tämä animaatiosarja. Eternia-planeetan miekka- ja muskelisankari sai osakseen sarjan, joka varmasti tyydytti kohderyhmäänsä eli pikkupoikia ja varhaisteinejä. Muut saivat nyrpistellä nenäänsä. En digannut He-Mania, mutta tulin katsoneeksi tätä piirrettyä silti tarpeeksi muistaakseni siitä jotain. Kohtaus, jossa prinssi Adam muuttuu väkivahvaksi He-Maniksi ("By the castle of Grayskull! I have the power!") toistui joka jaksossa identtisenä ensin pelosta tärisevine ja sitten urheaksi murisijaksi muuttuvine kissoineen. Tietysti tekijäryhmä halusi säästää aikaa ja rahaa kierrättämällä samaa pätkää aina kun sitä tarvittiin. Niinpä tämä lyhyt pätkä on jäänyt mieleeni.

 

Pulmuset (Married... With Children) - Alkoi 20.1.1988, jäi tauolle 29.12.1989, jatkui 30.8.1990.

 

 

Isäpuoleni Jonna-tyttären suuri suosikki. Minua Pulmuset eivät kuitenkaan vetäneet puoleensa. Näin tarpeeksi tätä sarjaa silleen vahingossa ymmärtääkseni, ettei se ihan minun makuuni ole. Ainoa jakso, jonka ihan tieten tahtoen katsoin, on nimeltään "Kolmannen asteen yhteys" (Married... With Aliens) ja se esitettiin meillä 27.10.1991. Luin Katso-lehdestä juonisynopsiksen: "Avaruusoliot ilmestyvät Bundyjen makuuhuoneeseen ja vievät Alin sukat elintärkeän sukkamehun vuoksi". Tuo juoni oli niin uskomattoman hölmö, että päätin tehdä sen ainoan poikkeuksen ja asettua telkkarin ääreen. Avaruusukot laskeutuvat Bundyjen talon pihalle keskellä yötä, ja Al herää kun olennot vievät hänen sukkansa. Seuraavana päivänä kukaan ei tietenkään usko Alin kertomusta. Al kohtaa puhumattomat oliot taas seuraavana yönä, hänellä on kamera kädessään, ja hän ottaa kuvia, joissa hän ja oliot poseeraavat iloisina. Al vie kuvat kehitettäviksi, mutta kehittämössä mokataan kaikki kuvat eikä Alille jää kuvatodistetta olioiden kohtaamisesta. Seuraavana yönä Al pääsee kertomaan olioille kuvien epäonnistumisesta, mutta kysyy näiltä kuitenkin, mihin ne sukkia tarvitsevat. Oliot lausuvat sen ainoan sanansa: "Isuzu!", mikä tarkoittaa polttoainetta.

 

Vesku show - Vesa-Matti Loiri omassa show'ssaan 25.1.1988 alkaen, melkein ilman Spedeä, joka näyttäytyi vain joissakin pikkuosissa. Lisäksi apuna olivat Simo, Olli Ahvenlahti ja Hannele Lauri. Jaksoin katsoa tätä uskollisesti joka viikko siinä toivossa, että saisin nähdä jotain hauskaa. En saanut, ellei oteta lukuun Jope Ruonansuuta, joka yhdessä kykyjenetsintäsketsissä esitti 1988 levyttämänsä imitaatiopotpurin "Matkiva kulkuri". Kiva katsella Loirin hämmentynyttä ilmettä, kun Ruonansuu huipensi esityksensä vakuuttavalla Vesku-imitaatiolla "Lapin kesän" sanoin ja sävelin. Kun esitys oli ohi, Loirin näyttelemä kykyjenetsijä kysyi: "Kuka tuo viimeinen oli?" "E-e-eräs näyttelijä", Jope änkytti. Kykyjenetsijä sanoi, että esitys oli muuten hyvä, mutta tuo viimeinen ääni kannattaisi vaihtaa. Ruonansuu oli hetkessä tähti, ja lehdet alkoivat kirjoittaa hänestä.
    Mitäpä muuta Vesku show'ssa tarjottiin kuin kykyjenetsintäsketsejä, joissa toinen toistaan onnettomammat tunarit yrittivät jotain? Oli Loirin Tyyne-hahmoa, Jean-Pierre Kuselaa viinilasi kädessä hoilaamassa jotain, ja joka jakson lopuksi Vesku astui ulos koomikkopersoonastaan ja lauloi jotain vakavaa. Vesku ja Hannele Lauri näyttelivät kerrostaloasunnossa asunutta köyhää pariskuntaa, jolla ei tahtonut olla varaa edes telkkariin. Vaimo oli kyllästynyt siihen, että muut tuttavat aina puhelivat telkkariohjelmista joita he olivat edellisiltana katsoneet, mutta hän joutui yrittämään jutunjuurta joistain radio-ohjelmista muiden luodessa kummastelevia katseita. Lopulta miehensä sai hankituksi telkkarin, mutta taas tuli naisparalta poru, kun vastaanotin osoittautui pelkkää mustavalkoista kuvaa lähettäväksi halpiskapineeksi. No, sketsin lopuksi sitäkin katseltiin tyytyväisinä. Parempi kuin ei mitään.
    Minulle ei vaan ollut mitään kivaa tarjolla. Tyyne- ja Kusela-huumori ei purrut minuun, köyhästä parista kertoneet sketsit olivat liian pitkiä ja masentavan arkirealistisia viihdyttääkseen, kykyjenetsintäsketseistä oli parhaat palat kaluttu jo ennen puoltaväliä, ja Veskun oma musiikkimaku oli liian keski-ikäisen viihteellistä tälle pop-musiikin ystävälle.

En tiedä, missä ohjelmassa näin Loirin viimeisen Nasse-setä -sketsin. Spede show'ssa, Vesku show'ssa vai jossain muussa telkkarituotannossa? Nasse-setähän oli tehnyt aiemmin hommia luonto-ohjelmien ja muuntyyppisten ohjelmien parissa, mutta joka työstä hän sai pikaisen lähdön alkoholinkäyttönsä ja tunarointinsa takia. Lopulta hänet nakitettiin vetämään lastenohjelmaa - siinä työssähän ei tarvitse osata mitään. Nasse-setä oli aina "hyvin, hyvin vihainen", koska hän inhosi ja pelkäsi lapsia. No, hänen viimeisen ohjelmansa keskeytti kaksi tv-studion työntekijää, jotka tulivat ilmoittamaan, että Nassen rupeama lastenohjelman tekijänä on nyt sitten loppu. Koska hän on aina vihainen, lapset pelkäävät. Miehet rupesivat kiskomaan vastahakoista Nasse-setää ulos studiosta. Tämä yritti vielä epätoivoisesti pelastaa tilanteen huutamalla: "Nasse-setä on nyt hyvin, hyvin ilonen", samalla kun häntä raahattiin pitkin studion lattiaa.

Olen Spotifysta jaksanut kärsiä läpi Loirin melkein koko levytetyn tuotannon 1980-luvun loppuun asti. Melkein. Kusela-levytyksistä "Naurava kulkuri" jaksoi huvittaa vähän aikaa 80-luvulla, mutta aika pian olin saanut tarpeekseni siitä katkeamattomasta, hysteerisestä nauramisesta. 90-luvun alussa radiosta kasetille nauhoittamani "Lääketieteen opiskelijan epätoivo" on OK. Ajattelin, että missään nimessä en kuitenkaan kuuntele Kusela-levyjä kokonaan, enkä myöskään Tyyne-levyä. Lopulta sain kerätyksi tarpeeksi rohkeutta kuunnellakseni ensimmäisen Kusela-levyn. Se oli kärsimystä. Myötähäpeämittari oli melkein koko ajan punaisella. Tyyne-levyn kuuntelemiseen ei kanttini tule ikinä riittämään.

 

Spede Pasasella oli 1988-1992 muutama oma viihdeohjelma, joita esitettiin Kolmosella osin toistensa kanssa limittäin ja vuorotellen.

Spede Special - Alkoi 3.2.1988. "Spede kilpailuttaa tunnettuja vieraitaan ja näyttelee kumppaneineen sketsejä". Tässä ohjelmassa nähtiin kaikkea hulavanteen pyörittelyä, vilkkuviin nappeihin perustuvia reaktionopeuspelejä, naruhyppelyä ja vitsien kertomista. Spede tottakai treenasi näitä kaikkia juttuja minkä ehti, joten hän oli niissä haka, toisin kuin vieraansa, jotka joutuivat pärjäämään niissä kylmiltään. Joskus Spedekin sentään mokasi, ja hänen liioitellun tuskastuneiden reaktioidensa katselu ja ylimitoitettujen "voi rähmä" -huutojen kuuntelu tuotti vahingoniloa.
Spedestroikka - 9.9.1989 - 26.5.1990. "Liennytysohjelma". En osaa sanoa mitä tässä ohjelmassa nähtiin.
Speden tee-se-itse-tv - Alkoi 7.2.1990. "Katsojien omia hupivideoita ja uusia sketsejä". Tässäkö ohjelmassa katsojille annettiin mahdollisuus tehdä omaa kotikutoista, käsikirjoitettua ja filmattua sketsiviihdettä ja päästä sillä telkkariin? Mukana oli myös Jukka Puotila, joka trikkikuvauksen avulla esiintyi talk show'ssa kolmena kappaleena, imitoiden kolmea julkkishahmoa samaan aikaan.
Speden sallitut leikit - 8.9.1990 - 5.11.1992.

 

 

Televisio-ohjelma "Kettunen" - Alkoi 16.2.1988, jaksoja alettiin uusia 17.1.1989.
Kettunen special - Esitettiin 19.4.1992.
Ihmisen paras ystävä - Alkoi 21.11.1989.
"Hannu ja Kettu" - Alkoi 27.11.1990.

Kettusta esitettiin telkkarissa aikana, jolloin asuin kahdestaan isäni kanssa synnyinkodissani, minulla oli huoneessani Commodore 64 -tietokone jolla pelailin, ja koska näyttönä toimi tavallinen telkkari, saatoin katsella tv:tä huoneessani omassa rauhassa milloin halusin. Kettunen oli ideaali ohjelma tähän elämäntilanteeseen: lyhyt, harmiton, turvallinen. Minuun puri välittömästi Kettusen / Markus Kajon omalaatuinen charmi. Hämärässä, pölyisessä antikvariaatissa mies puheli katsojalle ruikuttaen pienistä maailman epäkohdista älyllisesti, filosofisesti ja kyynisellä huumorilla juttujaan maustaen. Välillä viihdytettiin Risto Hiltusen pianomusiikilla ja vanhoilla mustavalkoisilla tietoiskuilla ja Suomi-filmipätkillä. Minä jopa toivoin ohjelmalle lisää pituutta.
    Tarkkaan ottaen sain kuusnelosen 2. maaliskuuta 1988, ja alkuperäinen näyttö korvautui tv-vastaanottimella 11. maaliskuuta, mutta ehdin hyvin mukaan Kajon mietelmiin.

25-minuuttinen Kettunen special ("Les Miserables") lähetettiin Montreux'n Kultaisen Ruusun viihdekilpailuun, ja se esitettiin meillä viikkoa ennen kilpailua pääsiäisenä 1992. Ihmisen paras ystävä oli Jukka Leistin, Ola Tuomisen ja Kettusen tekijöiden viihdeohjelma, jonka Kajo käsikirjoitti. En tiedä mitä se piti sisällään enkä tiedä, katsoinko. Hannu ja Kettu toi kameran eteen myös Kettusen ohjaajan Hannu Lumivuoren, ja yhdessä herrat puhelivat niitä näitä, viihdyttäviä ja "opettavaisia" juttuja.

 

Tracey Ullman Show - Britti Ullman lienee taitava komedienne ja näyttelijä, ja kyllä hänen Stiff Records -merkille tekemiä levyjäänkin viitsii kuunnella. Amerikkalaista tuotantoa ollut 26-osainen sketsisarja, joka lähti pyörimään Suomessa 12.5.1988 ja paussin jälkeen taas 30.8.1989, ei kuitenkaan jaksanut näyteltyjen osuuksien kohdalla naurattaa. Sketsit olivat liian pitkiä, eivätkä kyllin hauskoja ja nasevia. Mukana oli myös laulu- ja tanssinumeroita, mutta ne eivät yksinään riittäneet.
    En olisi jäänyt sarjan pariin, ellei sketsien välissä olisi näytetty animaatioita keltaihoisen lapsiperheen kommelluksista. Nämä piirretyt jaksot olivat niin hupaisia, että jaksoin kestää ikävät ja tylsät sketsit. Lopulta tässäkään ei tuntunut olevan tarpeeksi, ja lopetin Tracey Ullmanin katselun. Se keltainen perhe sai sitten vuonna 1989, kaksi vuotta Ullmanin show'ssa pyörittyään, oman sarjan, jota tehdään yhä vieläkin: Simpsonit (The Simpsons).

 

Paratiisin tuoksu (Série rose) - Paratiisin tuoksu oli ranskalainen pehmoeroottinen sarja, jolla Suomessa piristettiin kahta kesää. 7.6. - 9.8.1988 esitettiin 10 jaksoa, 4.6. - 6.8.1991 toiset 10.
    Asuin 1988 kahdestaan isäni kanssa. Olin yhtenä päivänä yksin kotona ja nuuskin vähän olohuoneen kirjahyllyn laatikostoa. Löysin VHS-kasetin, jonka tökkäsin videonauhuriin. Sain katsoa jotain ranskaksi puhuttua, jonnekin vuosisatojen takaiseen hienoon kartanoon sijoitettua eroottista tarinaa, jonka keskushahmot olivat himokas tilanomistaja, hänen veljenpoikansa taiteilija sekä alituiseen vaihtuneet palvelustytöt.
    Vanhempi mies pelehti vuoteessa ensimmäisen palvelustytön kanssa, kunnes hänen oli aika erota työstään. Tilalle palkattu toinen tyttö sai sitten opettaa seksin alkeita tilanomistajan veljenpojalle, joka kertoi olevansa lukittu, eristetty huoneeseensa, ilman kontakteja ulkomaailmaan. Rakkaudessa ja seksissä hän oli täysin kokematon, ja tyttö sai toimia rakkauden kotiopettajattarena. Poika olikin kumman nopea oppimaan. Lopulta kävi ilmi, että tilanomistaja ja hänen veljenpoikansa pitivät keskenään pientä peliä, näytelmää alati vaihtuneille palvelijattarilleen. Jakson lopussa toinen palvelijatar käveli poispäin kartanosta ja kolmas tyttö käveli sitä kohti, valmiina aloittamaan lyhyt työsuhteensa.
    Vanhat Hesarit paljastivat, mikä tuotanto oli kyseessä, eli Paratiisin tuoksun ensimmäiseksi, 7. kesäkuuta 1988 lähetetty jakso Rakkauden kotiopettajatar (L'éléve). Jakso perustui 1700-luvulla vaikuttaneen Nicolas Restif de la Bretonnen novelliin Maitotyttö. Katsoin sen VHS-kasetilta 80-luvun lopulla useaan kertaan, 14-15-vuotiaana teininä, isän tietämättä. Se oli ensimmäinen telkkarista näkemäni eroottinen juttu. Toista palvelustyttöä esittäneellä Isabelle Strawalla oli mielestäni maailman kauneimmat rinnat.

 

Sain siis telkkarin huoneeseeni 11. maaliskuuta 1988, kun asuin isän kanssa kahdestaan ja hommattiin yhdessä minulle Commodore 64 -tietokone peleineen. Oli kiva katsella välillä leffojakin omassa huoneessa.
    Maaliskuussa 1988 Tauno Palon viimeinen elokuva Tulipunainen kyyhkynen ja Mika Kaurismäen Rosso. Huhtikuussa Joseph Loseyn Vihreätukkainen poika. Kesäkuussa Spede-tuotantoa edustava Pölhölä. Elokuussa Hammer Filmsin tuottama One Million Years B.C., jossa Raquel Welch poseerasi kivikautisessa lannevaatteessa. Myös Ohukaisen ja Paksukaisen Lorvista loordiksi (A Chump At Oxford) sekä Jerry Lewis -komedia Disorderly Orderly. Syyskuussa Saturday Night Fever ja Beatles-animaatio Yellow Submarine. Lokakuussa vuoden 1966 Batman-leffa, Säkkijärven polkka ja Anssi Mänttärin ennätysvauhdilla kuvaama Kello. Joulukuussa ensimmäinen Pekka Puupää (1953).
    Syksyllä 1988 isäni sai tyttöystävän jolla oli 9-vuotias tytär Suvi. Sain 4. marraskuuta pelikaverin ja vapaa-ajat sujuivat kiireisemmin. Ei ollut enää niin paljon omaa aikaa.

 

Väiski ja ystävät - 31.8.1988 - 18.7.1989 esitetty sarja Väiski Vemmelsäären ja kumppaneiden vanhoja piirrettyjä, linkitetty toisiinsa tyypillisellä halvalla tv-animaatiomateriaalilla, joka tarjosi paljon puhuvia päitä ja kesyiksi laimennettuja persoonallisuuksia. Mutta alkuperäiset piirretyt olivat ja ovat loistavia. YouTubesta voi katsoa show'n tunnarin - se oli tuo väripätkä.

 

Jogi-karhu - 7.9.1988 aloitti Hanna-Barbera -tuotantoa edustanut Yogi Bear -piirretty yhden taipaleensa Suomen televisiossa. "Oh my darling, oh my darling, oh my darling Clementine", lauloi sininen Hakki-koira (Huckleberry Hound) epävireisellä äänellään, ja toinen mieleenpainunut hahmo oli hevonen, Quick Draw McGraw, joka soitti kitaraa ja käytti sitä myös aseena.



 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85