13.9.2015

Milloinkahan viimeksi olen postannut kaksi sarjakuvasivua samana päivänä? 53. YKS-sivu ei riittänyt minulle tänään, vaan piti lisätä vielä Ruutihampaille epilogisivu. Tunsin, että Ruutihampaista jäi lukijalle vähän liikaakin mietittävää, joten jatkoin tarinaa sivun verran. Se selventää joitakin asioita. Viime sunnuntaina sain tehdyksi tuota epilogia jonkin matkaa, ja tänään tein loput. Ribardi on vihdoinkin täysin onnellinen, kun saa solmia elämänsä ensimmäiset ystävyyssuhteet. Eikä kukaan aavista, että hän onkin syntyperäinen kettu ja asunut metsässä (tai sen liepeillä) koko ikänsä. Kiva myös päättää tarina positiivisiin tunnelmiin kauhuilun jälkeen.

 

25.12.2015

Kello on puoli tuntia yli puolenyön, joulupäivä on alkanut ja minä tulin juuri vanhempieni luota... sanoisinko henkisesti valaistuneena. En ollut ajatellut kirjoittaa vuodatuksia tänne enää, ei ollut intoa siihen. Minun on kuitenkin nyt pakko kirjoittaa ylös mitä sain tietää, kun keskustelu kääntyi käsittelemään rankkoja asioita minun menneisyydestäni.

Kaikki alkoi silloin, kun minä olin kolmivuotias, eli vuosi oli kai sitten 1977 tai ehkä jo 1978. Tapahtumapaikkana synnyinkotini Kavallintiellä Kauniaisissa. Äiti oli saanut kutsun jollekin reissulle työpaikkansa porukan kanssa - en nyt enää muista oliko kyseessä työ- vai huvimatka ja minne se oli suuntautumassa. Joka tapauksessa, äiti rupesi pakkaamaan tavaroita joita matkalleen tarvitsisi. Sitä varten hän otti komerosta matkalaukun - ainoan matkalaukun joka meillä oli. Isäni puuhaili sillä aikaa alhaalla autotallissa jotain, eli ei ollut asunnossa sillä hetkellä.

Äiti tavaroita pakatessaan huomasi, että matkalaukun jostain lokerosta tippui lattialle kirjeitä, jotka oli sidottu paperilla nipuksi. Kirjeet oli avattu ja niissä kaikissa luki isäni nimi samalla pyöreällä, hieman lapsekkaalla käsialalla. Äiti uteliaana rupesi tutkimaan kirjeitä ja joutui toteamaan, että kaikki oli lähettänyt isäni työpaikan sihteeri, Monika nimeltään. Kirjeiden sanallinen sisältö paljasti isäni syrjähyppelyn, joka oli mennyt niin pitkälle, että Monika oli kirjeitse udellut isältäni, mitä tämä aikoisi tehdä Jan-poikansa suhteen, jos hän muuttaa yhteen. Haluaako, että poika tulee mukaan elämään uuden "äidin" kanssa vai saisiko hän jäädä biologisen äitinsä luo. Isä saapui pian takaisin kämppään ja valahti aivan valkoiseksi huomattuaan, että matkalukku on lattialla ja vaimonsa selailee sihteerin lähettämiä kirjeitä.

Syrjähyppyä oli jatkunut jo pari vuotta. Isäni oli valehdellut äidilleni, että on joka toinen viikko työmatkalla vaikkapa Tampereella tai jossain muualla. Kerran äidille oli tällaisen viikon aikana jopa tullut tarve saada isä langan päähän, ja niin hän soitti tuloksetta kaikki Tampereen hotellit läpi. Tosiasiassa isäni asui noina viikkoina sen sihteerin luona. Hänen ajatuksissaan oli toive yletä firmassa insinööristä osastopäälliköksi. Hänen ajatusratansa kulki siten, että jos firman pomot saavat tietää, että tällä ahkeralla työntekijällä on sekä vaimo, lapsi että vielä rakastajattarena sihteeri, hänen arvonsa muiden silmissä nousisi ja hänelle lahjoitettaisiin sen myötä korkeampi työtuoli.

Tuloksena tästä kaikesta oli muun muassa se, että isästä ei tullut osastopäällikköä ja vanhempieni suhde muuttui platoniseksi. Lähinnä kai minun vuokseni he sinnittelivät yhdessä vielä kolme vuotta, mutta suhde loppui kun äitini tapasi uuden miehen, siis Frejn, isäpuoleni.

Entä miten kolmivuotias lapsi reagoi tähän rajuun muutokseen kotioloissa ja vanhempien keskinäisessä suhteessa?

Äidilläni oli tietysti tapana lukea minulle satuja iltaisin. Eräänä iltana minä kuitenkin riistin satukirjan äitini käsistä ja sanoin topakasti: "Minä luen itse". Sitten makasin sängyllä ja lueskelin. Äiti jäi tuijottamaan aivan hämillään, tuskin tajuten mitä oli tapahtunut ja mikä minuun meni.

Myös yksityinen päivähoitajani jonka luona kävin hoidossa kun ei kunnan päivähoitopaikkaa järjestynyt - Saga Hindrén siis - näki ilmeisesti minun kerran, kolmivuotiaan natiaisen, lueskelevan jotain kirjaa ja mietti hämillään, että lukeeko tuo poika oikeasti vai leikkiikö hän vain lukevansa.

Kerran olin äidin kanssa sitten ruokakaupassa, Kauniaisten rautatieaseman kohdalla olevan sillan lähellä. Kaupassa oli ripustettuina kylttejä joihin oli kirjoitettu päivän erikoistarjoukset. Minä sitten kuuluvasti luin: "Puoli kiloa jauhelihaa niin-ja-niin monta markkaa" (tai jotain vastaavaa). Lihatiskillä henkilökunta meinasi saada sydänkohtauksen, ja he kysyivät minkä ikäinen tuo poika on. No, kolmen.

Kuusivuotiaana esikoulussa toteutin opettajan antaman piirustustehtävän. Piti piirtää oma koulumatka, kuvata sitä. Minä piirsin paperin päästä päähän ulottuneen viivan, josta lähti haarautumaan useita lyhyempiä viivoja. Jokaisen viivan kohdalle olin kirjoittanut jotain aivan ihmeellisillä koukeroilla. Eskarin opettaja huolissaan näytti paperia äidilleni, joka sitten lopulta totesi, että nuo näyttävät kyrillisiltä kirjaimilta. Äidin työpaikalla oli henkilökuntaa, jonka toimenkuvaan kuului yhteydenpito Neuvostoliiton kanssa. He osasivat venäjää. Kun äiti näytti paperia heille, he purskahtivat nauruun. Siinähän luki valikoima Kauniaisten katuja ja teitä venäläisin aakkosin kirjoitettuina. No niin, minähän olin omaksi huvikseni opetellut venäjän- ja kreikankielen aakkoset, kuusivuotiaana naperona. Osaanhan ne vieläkin, vaikka noita kieliä en osaa juuri sanaakaan.

Eli vanhempieni suhteen laadun muuttumiseen reagoin siten, että rakensin ympärilleni ihan oman maailman, johon sulkeuduin. Siinä maailmassa sitten opettelin itse kaikkia asioita lukemalla ja muistamalla kaiken imemäni tiedon ulkoa.

Pikkupoikana en kuulunut siihen kastiin, joka tykkäsi leikkiä ulkona pihalla muiden tenavien kanssa. Mieluummin istuin sisällä kirja kädessä ja luin. Isälleni oli kova paikka, kun hän oli ostanut minulle hienoja leikkijunaratoja. Ei, ei minua kiinnostanut. Halusin vain lukea. Isä joutui leikkimään niillä junaradoilla yksinään. Minä olin luullut, että olin vain sellainen luonteeltani, ja että tämä tarjosi sitten vuosia myöhemmin otollisen kasvualustan sille henkiselle järkytykselle jonka koin, kun muutin rauhallisten ja hemmottelevien vanhempien luota ankaran ja tiukan isäpuolen ja hänen keskenään kinastelevien, vähän rauhattomien tyttäriensä luo. Olin luullut, että vasta siinä vaiheessa aloin rakentaa itselleni omaa maailmaa johon paeta. Että vasta silloin pakenin ahdistavaa todellisuutta populaarikulttuurin maailmaan. Ensin kirjojen, sitten musiikin, sitten tietokonepelien ja sarjakuvien ja lopulta vielä elokuvien pariin. Koulunkäynnin kustannuksella. Vaan se kehitys olikin alkanut jo aiemmin. Nyt vasta sain tietää tämän.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla opettajat pitivät minua aivan ihmeellisenä tapauksena. Normaalit pikkulapsethan osaavat kaikkea vähän muttei mitään hyvin. Minä sen sijaan herätin kummastusta olemalla uskomattoman taitava joissakin asioissa, ja muissa asioissa taas aivan toivottoman surkea. Sen takia isäpuoli, äiti ja minä ravasimme säännöllisesti Folkhälsanilla selvittelemässä psykiatrin luona, miksi minä olen tuollainen.

Minä kun olin kaikki vuodet kuvitellut, että kävimme psykiatrin luona siksi, että kärsin isäpuolen luokse muuttamisen aiheuttamasta henkisestä järkytyksestä!

Syy siihen, että ala-asteella pikkuhiljaa sulkeuduin ja muutuin sisäänpäinkääntyneeksi reppanaksi kumpusi siis huomattavan paljon aikaisemmin tapahtuneesta traumasta.

Yläasteellahan olin aivan kuoren - tai sanotaanko muurin - sisällä. En puhunut tunneilla enkä välitunneilla, ei ollut yhtään kaveria ja seisoskelin vain käytävillä mahdollisimman syrjäisessä ja yksinäisessä paikassa. Lukiossa sitten viimein totesin, ettei näin voi jatkua, ja rupesin tekemään lujasti töitä avautuakseni henkisesti ja muuttuakseni puheliaammaksi.

Yläasteen rehtori oli kuulemma tokaissut isäpuolelleni - silloin kun kävin vielä ala-astetta - että tuosta pojasta ei tule ikinä ylioppilasta. Isäpuoli ajatteli jo tuolloin, että pötypuhetta. Rehtori oli sitä vastaan, että minut pitäisi päästää yläasteelle. Koska yläasteesta on suora reitti lukioon, ja minulla ei ollut siis hänen mielestään mahdollisuuksia suorittaa lukiota. Ei niillä arvosanoilla mitä ala-asteella sain. No, lopputulos tiedetään. Kirjoitin C:n. Kyllä siihen vaadittiin henkistä piiskaamista isäpuolen taholta, mutta onneksi myös minä - tätä isäpuoli itku silmissä kiitteli - onneksi minä en ollut samanlainen kuin hänen vanhin tyttärensä Mia. Mia oli semmoinen huithapeli joka meni minne ja miten huvitti ja yritti seurata kymmeniä elämän raiteita yhtä aikaa. Hänen kanssaan Frejllä oli vielä enemmän töitä. Minä sentään, tajuttuani lopulta mikä tilanteeni on, rupesin määrätietoisesti puurtamaan ylioppilaskirjoitusteni eteen. Sain sitten lopulta asettaa valkolakin päähäni. Onneksi minulta löytyy tuota määrätietoisuutta... että kun jotain olen kerran päättänyt, en anna minkään esteen olla tielläni vaan pusken eteenpäin mistään muusta välittämättä.

Frej on kuitenkin vähän katkera Folkhälsanille, koska sieltä ei koskaan saatu mitään psykiatrin papereita tai muitakaan kirjallisia analyyseja kaikista niistä psykiatrikäynneistä. Nimittäin kun tuli aika miettiä minun asepalveluksen suorittamistani, Frej joutui käyttämään kaikki suostuttelutaitonsa yrittääkseen vakuuttaa armeijan pomot siitä, etten ole hyvää ainesta sinne. Jos olisi ollut psykiatrin paperit käsissä, suostutteleminen olisi ollut paljon helpompaa. Onneksi sentään minäkin olin ymmärtänyt, etten kestäisi armeijaa, vaan halusin sivariksi. Halusin palvella yhteiskuntaa muulla tavoin.

Folkhälsaniin pitäisi Frejn mielestä ottaa vielä yhteyttä ja pyytää niitä papereita 1980-luvun käynneistäni. Mieluiten niin kauan kun äitini on vielä elossa.

Nämä asiat ja mietteet halusin saada jonnekin kirjoitetuiksi jo nyt, etten unohtaisi niitä sitten myöhemmin. Olen nimittäin ajatellut, että elämäkertaani pitäisi täydentää. Vasta sen kirjoittamisen myötä aloin jälkeenpäin ymmärtää monia asioita. Haluaisin saada ne mukaan Sukuni viimeinen -teokseeni. Kuulin eilen muitakin juttuja, mutta en halua kertoa niitä tässä, vaan panttaan niitä kunnes päivitän elämäkertaani. Ongelmana tosin on, että kun 2013 muutin tänne Vaasankadulle, kaksi muistitikkua hävisi jonnekin tavoittamattomiin. Toisessa niistä oli mm. elämäkertani materiaali, skannaukset kuvituksista, teksti sekä Notepadilla että Wordilla, kuvien kanssa ja ilman. PDF-tiedoston olen saanut takaisin, lataamalla sen tuolta netistä. Jonkinlainen Word-tekstitiedostokin on, semmoinen jossa on koko tekstiosuus. Pieni osa kuvamateriaalista on peräisin päiväkirjoistani, jotka ovat nyt ullakolla jossain niistä monista pahvilaatikoista. Sen takia olen ruvennut raivaamaan ullakkoa, että löytäisin ne päiväkirjat. Haluan myös eroon Commodore 64:sta, että olisi vähemmän tuota roinaa.

 

Huokaus... Kello on nyt kohta puoli 12, olen saanut nukutuksi, ja nyt kun olen värittämässä 66. YKS-sivua en voi olla ajattelematta lisää eilistä keskustelua. Oli vielä asioita, joita en saanut sanotuksi. Frejllä on ollut laivanrakennusinsinöörin työnsä ohella koko ajan harrastuspohjalta vastuutoimi koulujen tausta-aktiivina. On jutellut oppilaiden ja opettajien kanssa ja yrittänyt parhaansa mukaan auttaa niitä oppilaita joilla on vaikeuksia. Niin Granhultsskolanissa, Hagelstamska högstadietissa kuin myös Gymnasiet Grankulla samskolassa, eli kaikissa niissä kouluissa joissa kävin. Hän tekee sitä edelleen.

Hän mainitsi, että jopa Kauniaisten kouluissa hän on joutunut huomaamaan miten erilaisista taustoista oppilaat ovat lähtöisin, miten erilaiset kotiolot heillä on. Niin, Kauniaisissakin on monenmoista, jopa huume- ja alkoholistiperheitä, kuulemma. Tämä näkyy sitten oppilaissa ja heidän koulunkäynnissään ja menestymisessään. On niitä oppilaita, jotka saapuvat kouluun joka aamu Mersun kyydissä isin kuskaamina, ja sitten niitä jotka joutuvat kamppailemaan ongelmaperheissä. Tästä tuli minulle mieleen, että koulussa minäkin huomasin että muutamat oppilaat - omat luokkatoverit esimerkiksi - ovat selvästi sen oloisia että kotona ei taida olla asiat hyvin. Olin juuri varovasti viemässä puheenaihetta siihen suuntaan, että tietääköhän Frej miksi yläasteella esim. Sami Rantanen oli niin kummallinen tyyppi ja miksi lukiossa Titti Gylling tuli mielisairaaksi. En ehtinyt tähän kohtaan ennen kuin Frej jo jatkoi puhumista ja käänsi aihetta sitten toiseen suuntaan.

Olisin halunnut kysellä myös isänisäni pojalleen rakentamasta Durran-leikkiveneestä sekä vanhasta valokuvasta, jossa isänisäni ja isäni poseeraavat Durran-veneen kanssa. Joku Frejn tuttu halusi nuo monta vuotta sitten itselleen, jotta voisi kunnostaa sen leluveneen alkuperäiseen kuosiinsa. En ole kuullut mistään paljoakaan sen koommin, enkä ole saanut venettä enkä valokuvaa takaisin. Tämä asia on kaikki nämä vuodet vähän kismittänyt minua. Tuo vene on sinänsä pikkuasia, mutta asia on minulle tärkeä, sydäntäni lähellä, kun on sentään edesmenneen isäni jäämistöstä kyse. Hieno insinöörintaidoilla rakennettu vene, sininen väriltään ja kyljessä luki "Durran". Olikohan siinä jokin moottorikin? En jaksa tarkkaan muistaa, kun siitä on niin monta vuotta.

 

26.12.2015

Jos nyt sitten väliaikatietoja rakkaasta sarjakuvastani, kun kerran taas kirjoittamisen makuun pääsin. Tuo majavajakso meni hienosti, joistakin kohdista olen aika pahuksen ylpeä. Ensimmäinen pakollinen Ruutu/Nonstop -sarjakuvaviittauskin tuli siinä hoidettua, eli ruutu, jossa yksi majava elvistelee sulan kanssa on kopioitu ensimmäisestä Yakari-seikkailusta, jossa nimihenkilö on juuri saanut sulan Suurelta Kotkalta. Koko tuo majava- ja lautanrakentamisjakso on oikeastaan kunnianosoitusta Deribille, varsinkin sivu 55. Yakarihan myös seikkaili yhdessä albumissaan majavien mailla.

Lisään vielä, että vaikka YKS:stä tulee varmaankin yli 200-sivuinen eepos, en aio viitata siinä kuin kahteen sarjakuvaan. Populaarikulttuuriviittauksia saa olla sarjakuvissa, mutta harvakseltaan. Ne eivät saa viedä koko ajan huomiota itse tarinoista. Yakari-viittauksen jo piirsin, toinen sarjisviittaus tulee vasta ihan lopussa, viimeisellä tai toiseksi viimeisellä sivulla.

Kiljos-lokin hyökkays sivuilla 63-64 on ex tempore keksitty idea. Ajattelin ensin, että eläinten kalastus sujuisi ilman kummempia välikohtauksia, mutta tuumin sitten, että tarina tarvitsee hiukan pippuriakin. Tähän lokkikonfliktiin palaan vielä myöhemmin, joskin lyhyesti.

Kettu-uroksen - siis Kieriinan poikaystävän - nimi jäi vahingossa laittamatta mukaan sarjaan. Se on Rituke. Olisin voinut pistää sen mukaan Kieriinan repliikkiin sivulla 64 ("Takaisin rantaan, Rituke"), mutta se olisi kuulostanut käskevältä, ja Kieriina ei ole käskevää tyyppiä. Halusin korostaa parisuhteen osapuolten tasavertaisuutta.

Aiemmin skannasin tussioriginaalit 200 dpi:nä, mutta sivun 60 myötä päätin kasvattaa resoluution 600 dpi:hin. Skannauksista tulee kyllä valtavan isoja, ei niiden tarvitsisi olla niin jättimäisiä. Hyvä että koneessa sentään vääntö riittää. Julkaisukoko kasvoi aavistuksen verran siinä samalla, nyt se on jo hiukan originaalikokoa isompi. Johtuu siitä, että pienennän originaaliskannauksen 17 prosenttiin, eikä 16,67 prosenttiin. Samalla aloin piirtää tekstauksen apuviivat tekstin alle, eikä ylle kuten ennen. Tämmöisiä pieniä säätöjä.

Tuo majavajakso on hieno, mutta sekään ei vedä vertoja kaikelle sille, mitä on tulossa...

 

28.12.2015

Päiväkirjat ovat löytyneet, ja samalla toin ullakolta alas valokuva-albumini sekä nipun omia vanhoja piirustuksia ja sarjakuvia. Olen jo aloittanut elämäkerrassani olevien kuvien, piirrosten ja sarjisten etsimisen ja skannaamisen. Pikkuhiljaa alan koota uudelleen kuva- ja tekstimateriaalia jotta voin koostaa ja täydentää elämäkertaani. Hommaa riittää, sillä lisäksi on piirrettävä taas yksi muotokuva ja varattava kaiken ohella aikaa myös YKS:lle. Onneksi tulee uusivuosi ja pitkä vapaa viikonloppu.

 

21.1.2016

Kahdeksan kadonnutta kappaletta... kahdeksan biisiä joista seitsemän minulla on ollut kasetille äänitettyinä 1980-luvulla ja jotka olen kovasti halunnut löytää uudelleen. Mutta turhaan, koska minulla ei ole mitään aavistusta niiden nimistä tai esittäjistä. Vaan tänä aamuna löysin niistä yhden. Kuuntelen Spotifysta jatkuvasti musiikkia, ennenkuulemattomia vanhoja levyjä. Tällä hetkellä sellaisia, jotka on arvosteltu mainiolla Wilson & Alroy's Record Reviews -nettisivustolla. Juuri nyt kuunteluvuorossa on Gwen Guthrie, amerikkalainen b-kastin soul-laulajatar. Heräsin varhain aamulla, laitoin Spotifyssa soimaan hänen albuminsa "Portrait" (1983) ja "Just For You" (1985). Kömmin takaisin sänkyyn karistaakseni aamu-unisuuden silmistäni. Kun noista levyistä jälkimmäinen rupesi soimaan, hätkähdin kun sieltä tuli yksi lähes 30 vuotta minulta kadoksissa ollut kappale: avausraita "Put Love in Control". Pongahdin ylös sängystä, avasin SoundTap Streaming Audio Recorder -ohjelman ja äänitin tuosta kappaleesta itselleni mp3:n. Tuo biisi soi "Urheilua ja musiikkia" -radio-ohjelmassa vuonna 1985, sieltä minä sen alunperin kasetille tallensin. Nyt löytyy taas.

Vielä on siis seitsemän kadonnutta kappaletta jäljellä. Tämä on yksi syy miksi kuuntelen niin paljon musiikkia. Tosin en ole vielä tehnyt täsmäiskuja tanskalaiseen tai saksalaiseen poprockiin, italialaiseen tai espanjalaiseen, vocoderin läpi laulettuun syntsamusaan, kevyeen ranskalaiseen syntsapoppiin, saksofonilla maustettuun 80-luvun alkupuolen diskoon tai Jaska Jokunen / Tenavat -aiheiseen konepoppiin jotta löytäisin loput kadonneet biisit (sitten on vielä englanninkielistä AOR:ää ja jotain mannereurooppalaista (italialaista? espanjalaista?) kevyesti keinahtelevaa, erittäin höntisti ja naivisti laulettua poppia hienoilla stemmoilla). Mutta kyllä sitten joskus, kun kaikki muu on kuunneltu alta pois.

Ihmeen mieluusti olen monta vuotta lueskellut Wilsonin ja Alroyn levyarvosteluja ottaen huomioon, miten harvoin itse asiassa olen samaa mieltä heidän kanssaan. Esim. nyt kuunteluvuorossa olevan Nona Hendryxin levyt vuosilta 1977-1987 he lyttäävät aika järjestelmällisesti, mutta minuun ne ovat toistaiseksi purreet aika hyvin enkä huomaa niissä mitään vikaa.

RateYourMusicin yksi ärsyttävimmistä ominaisuuksista on, että jos on vaikka levy joka on saanut toistaiseksi ainoastaan kaksi arvosanaa... toinen käyttäjä on antanut arvosanan vasta muutamalle sadalle levylle ja hän antaa kolme tähteä, toinen käyttäjä on arvioinut jotain 10.000 levyä ja hän lätkäisee 3,5 tähteä, RYMin ohjelma laskee keskiarvosanaksi 3,30 eikä 3,25. Eli enemmän levyjä arvioineen arvosanoilla on enemmän painoarvoa kuin sillä käyttäjällä, joka ei vielä ole antanut niin paljon arvosanoja eri levyille. Erityisen ärsyttävää on, että RYM-käyttäjän, joka ei ole ollut enää aikoihin aktiivinen eli ei ole vieraillut sivustolla moneen kuukauteen, arvosanoilla ei ole juuri lainkaan painoarvoa. Tekee vääryyttä esim. niille RYMiläisille, jotka ovat vaikkapa kuolleet. Ymmärrän, että tällä halutaan yllyttää käyttäjiä arvioimaan mahdollisimman paljon levyjä ja myös pysymään sivuston käyttäjinä mahdollisimman pitkään, mutta minusta tämä on vain epätasa-arvoista. Lisäksi se vääristää levyn todellista hyvyyttä eli laadukkuutta ja suosiota ihmisten keskuudessa.

En tee RateYourMusicissa enää juuri muuta kuin annan levyille arvosanoja. En kirjoita arvosteluja, en kirjoittele foorumipuolelle, en lisää levyjä, en uploadaa kansikuvia, en lisää elokuvia sivuston leffatietokantaan, en anna yes- ja no-ääniä uusille artistiprofiileille tai niiden päivityksille... Ainoastaan niitä arvosanoja. En suostu muuhun. No, sivuston nykyiseen ulkoasuun olen tottunut, mutta profiilin kirjoittamisen pakollisuus uusille artisteille samoin kuin live- ja studiolevyjen sekä näyttelijöiden pääosien ja sivuosien erittely omille listoilleen ärsyttävät vieläkin, samoin biisilistojen kirjoittamisen vapaaehtoisuus ja se, etten pääse omalle profiilisivulleni yhdellä klikkauksella. Lisäksi korpeaa vieläkin ne pari tapausta, joissa tekemäni levytietojen korjaukset / lisäykset joutuivat kusipäisen moderaattorin hampaisiin, Pasille ja Harrille sattuneista vastaavista tapauksista puhumattakaan. Pasin kohdalla mode esim. hylkäsi kansikuvan Dave-nimisen laulajan (ei Dave Lindholm, vaan toinen tuntemattomampi) LP:lle "Mitä sisälläni on". Kun ei nettisivu, josta Pasi oli kuvan poiminut, ilmoittanut levyn koodia. Moden mielestä ei ollut varmuutta siitä, että kansikuva oli juuri oikeasta vinyylipainoksesta. Vaikka levystä on olemassa vain yksi painos. Tästä Pasi sille modelle huomauttikin, vaan ei armoa. No, minä löysin Daven älppärin kansikuvan Huuto.netistä ja uploadasin sen RYMiin. Minullahan on valta hyväksyä itse ne levykansikuvat, jotka sinne uploadaan. Ainoa kansikuva, jonka olen viime kuukausina RYMiin lisännyt.

Discogsissa on mukavampi tehdä töitä. Ei modeja, ja homma toimii siellä silti. Levyille on pakko kirjoittaa ne tärkeät biisilistat, muuten levyn lisääminen tietokantaan ei onnistu. Uuden artistin voi lisätä kirjoittamatta lainkaan profiilitietoja. Sinne on myös mahdollista lisätä levyistä enemmän infoa kuin RYMissä varmaan koskaan. Ainoat puutteet Discogsissa ovat, että siellä ei juuri arvosteluja kirjoitella eikä levyille voi antaa arvosanoiksi tähdenpuolikkaita vaan ainoastaan kokonaisia tähtiä. Siksi en ole siellä hirveän paljon arvosanoja antanutkaan. En halua antaa levylle arvosanaksi keskinkertaiset kolme tähteä jos se on mielestäni hyvän 3,5 tähden arvoinen.

 

3.2.2016

Suomi on sairastunut. Taudinaiheuttajina ovat älypuhelimet, jotka naulitsevat ihmisten katseet ja huomion itseensä. Joka paikassa näpelöidään iPhonea, pahimmassa tapauksessa ollaan vielä kuulokkeet korvilla. Minä käytän vielä Nokian simpukkamallista kännykkää ja sen aion pitää niin kauan kuin se toimii. Enkä käytä sitä muuhun kuin puheluihin ja tekstareihin, ja niitäkin kertyy aika vähän. Yritin kuukausia sitten löytää Stockmannilta kännykkätelinettä jonka voi ripustaa vyöhön roikkumaan, mutta eihän niitä tehdä enää kuin niille älyttömille puhelimille. Jouduin sitten ostamaan sellaisen kahdellakympillä. Muovisen iPhonenpidikkeen. Taittamalla, vääntelemällä, runtelemalla ja liimaamalla onnistuin saamaan siitä sellaisen, että Nokiansimpukka pysyy siinä ja on vielä helppo ottaa kiireessä poiskin kun puhelu tulee.

Kvaakissa oli vähän aikaa sitten taas vuotuinen Herra Koipeliini -äänestys parhaasta käännössarjakuvasta. Minä kävin tammikuun toisena päivänä, muutama päivä ennen äänestysajan päättymistä antamassa ääneni Aarne Ankalle (joka myös voitti) - senkin tein vain siksi että kaikkia Kvaakin toimittajia muistutettiin äänestyksestä yksityisviestillä joka päätyi myös minun sähköpostiini. Muuten en olisi vaivautunut kirjautumaan Kvaakiin ja antamaan omaa ääntäni. Edellisen kerran kirjauduin Kvaakiin viime marraskuussa ja sen olin ajatellut viimeiseksi käynnikseni siellä.

 

4.2.2016

Aina välillä kirjoitan sivustoni nimen tai sarjakuvieni nimet Googlen hakukenttään siinä toivossa että netissä puhuttaisiin, mutta relevantteja osumia tulee joka kerta pyöreät nolla. Ketään ei kiinnosta.

Eipä silti, en minäkään lue paljoa toisten nettisarjiksia, kun en vain yksinkertaisesti pidä niistä. Kotimaisista Stand Still Stay Silent, SirNookin Itä-Oksala ja Emmiina Jokisen Wurr ovat ainoat nettisarjakuvat joita seuraan. Wurria tosiaan vilkuilen Deviantartissa, vaikken ole päässyt sisälle sen valjuun ja tapahtumaköyhään tarinaan. Jokinen tuntuu olevan nyt kiinnostuneempi peikkojen ja lintuhirviöiden piirtämisestä kuin Wurrista, mutta hällä väliä. Ulkomaisista ainoat seuraamani ovat 2014 heinäkuun alussa bongaamani Tim Weeksin SaveState (jonka nörttivitseistä en tajua puoliakaan, mutta onneksi ne eivät ole sarjan ainoa sisältö) sekä uutena tuttavuutena Rick Griffinin Housepets!. Vuodenvaihteessa rupesin lukemaan, vaikka sain tietää sarjan olemassaolosta jo suunnilleen samaan aikaan SaveStaten kanssa. Silloinen viimeisin strippi tosin oli niin tajuton, että se vain karkoitti minut pois. Housepetsin huonot puolet ovat ylisuuri hahmogalleria (alunperin se kertoi vain Peanut-koirasta ja Grape-kissasta, mutta sittemmin he ovat hukkuneet jonnekin kauas taustalle) sekä täysin käsittämätön eksistentialistinen fantasia- & scifihölynpöly. Housepets on kouluesimerkki siitä mitä tapahtuu, kun tekijä ei osaa suitsia mielikuvitustaan ja omaa sarjakuvaansa.

Eli kun muiden sarjakuvat harvoin kiinnostavat, niin voinko vaatia muita kiinnostumaan minun sarjoistani? Ei taida omat tuotokseni osua kuin omaan makuuni. Kaikkein viimeiseksi kuitenkin rupean huoraamaan. Teen jatkossakin sellaista sarjakuvaa kuin haluan, ja jos ei kukaan muu pidä niin ei sitten. Harmi sinänsä, sillä sarjakuvissani on sanomaa! Minulla on sanottavaa maailmalle, mutta kun ei kukaan kuule.

Viime jouluna äiti kysyi minulta mitä teen vapaa-ajalla kotona. Kuuntelen musiikkia ja piirrän sarjakuvia. "Eikö tuo mene hirveän yksitoikkoiseksi?" Äiti ei selvästikään tiedä miksi teen sarjakuvia. Minä olen tarinankertoja. Piirtäminen itsessään ei ole niin tärkeää, tärkeintä on se että pääni keksii hienoja tarinoita jotka on pakko päästä kertomaan. Jos en osaisi piirtää, kirjoittaisin romaaneja ja kertoisin ne tarinat sillä tavalla. Minun on pakko saada keksimäni tarinat ulos päästäni, ja sarjakuvien tekeminen on niin hidasta puuhaa että siihen menee kaikki vapaa-aika. Jos minulla olisi muita harrastuksia, en saisi millään niitä tarinoita kerrotuiksi kun vapaa-aika menee kaikkeen muuhunkin. Luon maailmoja, luon hahmoja, minulla on sanottavaa ihmiskunnalle. Se luominen! Se on tärkeää minulle. Siksi piirrän sarjakuvia. Luon ja kerron tarinoita.

Olihan minulla vuosia sitten muitakin harrastuksia, mutta ensinnäkin siihen aikaan en piirtänyt mitään joten aikaa riitti tuollaiseen, ja toiseksi kyllästyin lopulta siihen että olen jatkuvasti rahavaikeuksissa. Karsin lopulta elämästäni kaiken mihin jouduin kuluttamaan rahaa. Valokuvausharrastukseen jouduin kuluttamaan rahaa, levyjen ja sarjakuvien keräily nieli rahaa, tyttöystävien pito nieli rahaa, ihmissuhteet ylipäätään voivat kuluttaa rahaa. Olin viimeksi taloudellisissa vaikeuksissa tasan vuosi sitten, enkä halua olla enää rahaton. Siksi en käy koskaan missään vapaa-ajalla, en asioi virastoissa, en osta paljoa muuta kuin ruokaa. Kun ei ole sellaisia tuloja, että voisin kuluttaa.

 

5.2.2016

Kokeiluni muotokuvapiirtäjänä taisi jäädä lyhyeksi... Henkilö A pyysi minulta lyijykynämuotokuvaa tyttärestään saatuaan tietää että osaan piirtää. Minulla ei ollut semmoisesta juuri kokemusta, lukuunottamatta yhtä pikaisesti piirrettyä muotokuvaa opiskelukaveristani silloin kun opiskelin graafista suunnittelua, mutta siitä työstä tuli aivan uskomattoman näköinen, joten tiesin että kykyä löytyy. Niinpä väsäsin mahdollisimman herkällä ja kevyellä kädellä muotokuvan saamani mustavalkoisen valokuvan pohjalta. Sain työstäni ylistystä sekä tilaajalta että kuulemma vielä muiltakin jotka sen myöhemmin näkivät, sekä 25 euroa rahaa. En osannut hinnoitella taidettani, joten pyysin alunperin 20 euroa, mitä tilaaja piti halpana hintana. Lätkäisi sitten mukaan vielä ylimääräisen vitosen. Henkilö B pyysi sitten ystävästään värillistä A3-kokoista muotokuvaa. Hänellä ei sitten ollutkaan tarpeeksi rahaa, joten tilaus supistui A4-kokoiseksi ja mustavalkoiseksi. En halunnut tehdä toista yhtä herkkää ja haurasta muotokuvaa, vaan piti päästä kokeilemaan sivellintussin käyttöä ja runsaampaa varjostusta. Tein sitten sen toisen muotokuvan. Ensimmäinen versio ei lähtenyt hyvälle polulle, joten aloitin uudestaan. Toisella kerralla tuli mielestäni ihan hyvä lopputulos. Antaessani valmiin työn tilaajalle olin aistivinani pettymystä. Olin saanut 20 euroa etumaksua, mutta sitä viimeistä viitosta ei tullutkaan. Sama henkilö oli ajatellut minun tekevän vielä toisenkin muotokuvan, mutta tilausta ei ole vieläkään kuulunut eikä piirrostaidoistani ole sen koommin puhuttu porukan kesken.

Jos joku nyt tilaisi minulta jonkin työn, ei tekisi mieli pyytää siitä mitään.

Ehkä olen vain piirtäjänä vainoharhainen ja omaan heikon itsetunnon, mutta en kai sitten ole mikään hyvä piirtäjä. Sarjakuvaa osaan ehkä vähän tehdä, mutta ei minusta ole oikeaksi taiteilijaksi. Luin vähän aikaa sitten uudestaan Mutatoituneen metsän ja järkytyin. Aivan kauheaa piirrostyötä. Epämuodostuneita päitä, vääntyneitä ja venyneitä. Sotkuista sommittelua huonoista kuvakulmista. Välillä ei saa selvää mitä kuvassa edes on. Silloin aikoinaan kun piirsin Mutatoitunutta metsää, tunsin tekeväni tosi hyvää jälkeä, mutta nyt tekee mieli piirtää kaikki uudestaan. Oikeastaan vasta YKS:n majavajaksosta alkaen olen tehnyt hyvää piirrostyötä. Eli kehitystä on tapahtunut, ja huimaa sellaista. En ole vieläkään hyvä sarjakuvapiirtäjä, mutta olen koko ajan lähempänä sitä.

Kannattaakohan minun ylipäätään kertoa kellekään että osaan piirtää. Aina kun kerron jollekulle piirtämistaidoistani ja siitä että teen sarjakuvia, siitä ollaan vaikuttuneita hetken aikaa, mutta sen jälkeen kukaan ei puhu piirtämisestäni enää koskaan. Asia ikään kuin unohdetaan. Vähän sellaista olen joka kerta aistivinani. Taiteellisuutta ei taideta lopulta arvostaa. Niin että kannattaisikohan minun vain pysyä vaiti ja sanoa, ettei minulla ole minkäänlaisia harrastuksia.

Eihän missään enää edes näe mitään käsin piirrettyä. Ei sanomalehdissä, kirjojen kansissa eikä katukuvassa. Pelkkää kuvasommittelua, joka on tehty Photoshopissa ja vedetty muutaman Photarifiltterin läpi. Kuvatkin poimitaan usein jostain kuvapankista. Kukaan ei tee enää käsin mitään. Sellainen on mennyt pois muodista. Surullista.

 

6.2.2016

RateYourMusicissa olen antanut jo yli 19.000 levylle arvosanan. Määrä lisääntyy yhä, parhaimmillaan 25:llä yhden päivän aikana. Viime aikoina olen lähinnä paikkaillut levynkuunteluni aukkoja, mikä tarkoittaa että ennestään tutuilta artisteilta, joilta olen jo kuunnellut vähintään yhden albumin, kuuntelen lisää levyjä. Pyrin kuuntelemaan kaikilta tutuilta nimiltä kaikki vuoteen 1989 mennessä julkaistut studio- ja livealbumit, en kokoelmia. Tuoreempia levyjä en välitä kuunnella, koska minusta 1990-luvulla ei enää tehty hyvää musiikkia. En pidä nykyajan soundeista. Musiikki on tapettu täysin. Varsinkin 2000-luvun musiikki kuulostaa täysin kuolleelta. Se joko ärsyttää minua, tai se ei kuulosta yhtään miltään, tai sitten se saa minut ahdistumaan, tekee oloni epämiellyttäväksi. Joskus nykypäivän musiikkia pystyn vaivoin edes tunnistamaan musiikiksi.

RYM ei ole ainoa paikka, jossa kartoitan kuuntelemaani musiikkia. Aloin jo 1990-luvulla pitää listaa kaikista kuuntelemistani albumeista. Ensin se oli paperimuodossa, ja kun 2003 sain ensimmäisen oman tietokoneen, kirjoitin listan Microsoft Works -tiedostoon. Levyt-tiedostossa on esittäjän nimi, levyjen nimet ja julkaisuvuodet, laulajan syntymämaa / bändin perustamismaa, antamani arvosanat sekä biisilistat. Kappaleet on erotettu toisistaan pilkulla. Jos kappaleen nimessä on pilkku, se on väritetty 50%:n harmaalla. Omasta musiikkikokoelmasta löytyvät kappaleet / levyt on lihavoitu. Suomalaiset levyt lukevat sinisellä tekstillä. Yhdelle sivulle mahtuu enintään 42 levyä, rivejä kun mahtuu 84. Sitten on rinnakkaistiedosto "Levyt plus", josta puuttuvat syntymä/perustamismaat, lihavoinnit ja suomalaislevyjen sininen väri, mutta tilalla on vielä kuulematta olevia levyjä biisilistoineen sekä albumeilla julkaisemattomia irtobiisejä. Jos olen kuullut jonkin albumin vain osittain, olen merkinnyt oranssilla ne kappaleet jotka olen kuullut ja punaisella ne jotka löytyvät omasta musiikkikokoelmastani. Samat värimerkinnät ovat albumien ulkopuolisten kappaleiden kohdalla. Näitä tiedostoja olen uutterasti jaksanut päivittää sitä mukaa kun olen kuunnellut musiikkia - jo kohta 13 vuoden ajan. Levyt plus -tiedostossa on muuten 748 sivua tällä hetkellä.

Tuossa selventävä esimerkki:

 

Antoisa työmaa.

 

Aiheesta ihan toiseen. Muistan, että minulla oli lapsena jokin lastenkirja, joka kertoi metsäneläimistä, jotka taisivat lähteä kotimetsästään suorittamaan jotain (vaarallista?) tehtävää. Olikohan metsä uhattuna tai jotain? Kirja oli kohtalaisen isokokoinen, kuvitus oli neliväristä, yksityiskohtaisesti piirrettyä ja huolellista. Näin ainakin muistikuvani väittää. Mieleeni syöpyi yksi kuva, jossa eläimet olivat aivan valtavan kokoisia, jopa puita isompia. Kirja kertoi kuitenkin aivan tavallisen kokoisista eläimistä, joten ihmettelin, miksi taiteilija oli piirtänyt eläimet tuohon kuvaan niin jättimäisiksi. Siitä tuli jotenkin surrealistinen fiilis koko kirjaan. Kirjan nimeä ja kirjoittajaa en todellakaan muista, ainoastaan sen, että suomentaja oli Mikko Kilpi. Minulla kun oli - ja on vieläkin - toinen Kilven suomentama kirja eli "Jumalia ja sankareita: Maailman taruaarteet: Kreikka" (kust. Eurobook Limited & WSOY, 1984), ja kiinnitin huomiota siihen, että kirjoilla on sama suomentaja.

Olen yrittänyt Kilven nimen perusteella jäljittää tuota lastenkirjaa, ja arvelin että kyseessä voisi olla Frederick Covinsin "Taistelu mäyrämetsästä", jonka WSOY julkaisi suomeksi 1978. Niinpä hommasin tuon kirjan tilaamalla sen netin kautta yhdestä antikvariaatista joka käytettyä kappaletta kauppasi, ja petyin. Ei olekaan se kirja. Kuvitus on siinä mustavalkoista, ja maalattua, ei piirrettyä. Mutta ihan hyvältä kirjalta tuo "Taistelu mäyrämetsästä" vaikuttaa, joten ei sikäli huono ostos. Pieni mahdollisuus on, että vanhemmillani on tuo salaperäinen lastenkirja vielä jossain varastossa tai omassa kirjahyllyssä, kuten muutkin fiktiokirjat jotka minulla lapsena oli. En kuitenkaan uskalla lyödä vetoa sen puolesta, varsinkaan kun viime jouluna skannasin katseellani heidän kirjahyllynsä läpi löytämättä yhtään minun joskus omistamaani kirjaa. Kyllä heillä oli minun kirjani hyllyssään vielä silloin kun asuivat Espoon Mäkkylässä, huomasin ne kun kävin visiitillä joskus 90-luvun lopulla. Vaan ottivatko ne mukaan kun muuttivat Laurinlahteen?

 

7.2.2016

Tulihan valmista. Olin kauhean laiska värittämään tuota sivua lauantain aikana, mutta nyt puoli tuntia yli puolenyön on sivu 74 viimein esillä. Piirtäminen sujui kyllä nopeasti ja rutiinilla, lokit syntyivät pitkälti tussikynällä improvisoiden. Se myös näkyy lopputuloksessa ikävällä tavalla. No jaa.

Nyt tulee sarja ns. one-shotteja eli yksittäisiä sivuja jotka kaikki käsittelevät eri aihetta. Muutama juttu roikkuu vielä ilmassa tai muuten vain vaatii käsittelyä. Kutsun näitä sivuja kirjainyhdistelmällä NLMAV. N tarkoittaa Nykettiä, hänen osuutensa oli tosin poikkeuksellisesti kahden sivun mittainen. L tarkoittaa tietysti lokkeja, eli tuo on se lupaamani lokkikonfliktisivu. Se mitä M sitten tarkoittaa, selviää myöhemmin.

Eli M-, A- ja V-sivut on vielä tehtävä ennen kuin teen aikahyppäyksen. Annan Uuvakan vähän ikääntyä. Päästään eteenpäin hänen elämäntarinassaan.

 

10.2.2016

Viime aikoina olen ollut oikein mukavassa vireessä. Sivuja on tullut puskettua ulos parhaimmillaan kaksi viikon aikana. Sivu 75 on siis se M-sivu. Se joka tuntee vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvan tarinan kuningas Midaasta ja aasin korvista, ymmärtää, että juuri siihen tämä sivu viittaa.

Mietin pitkään ja hartaasti, miten sivu pitäisi toteuttaa. Käyttääkö Uuvakka myös itsestään oikeaa nimeä vai metsänhenkinimeä, ja käyttääkö metsänhenkien kieltä vai tavallista eläinten kieltä. Lopulta ymmärsin, että näin sen pitää olla. Metsä ei ymmärrä kieltä, joka kuulostaa muiden kuin metsänhenkien korvissa pelkältä hiljaisuudelta, joten se ei pysty silloin viestimään Uuvakan sanomisia eteenpäin. Uuvakan salaisuus ei myöskään tule välittymään eteenpäin muille kuin hänen seuraajalleen sitten joskus vuosikymmenten päästä, joten metsänhenkinimien käyttö on loogisempaa. Vasta sivun luonnostelun jälkeen ymmärsin myös, että Uuvakan on pakko käyttää suojamuuria ettei kukaan vahingossakaan näe tai kuule.

 

16.2.2016

76. YKS-sivu on vieläkin vasta luonnosteluvaiheessa. En saanut viime viikonloppuna piirretyksi mitään, kun pyörin vain nettigallerioissa, huokaus. Halusin imeä inspiraatiota jotta voisin taas vähän parannella piirrosjälkeäni.

Eilen oli tilipäivä, ja sen myötä talouteni pääsi jälleen balanssiin ja hyvään kuntoon. Viime vuosi oli taas vähän takkuilua loppuun saakka, ei ollut koskaan varaa mihinkään ylimääräiseen. Juhlin pienellä shoppailulla. Kävin Akateemisessa ostamassa sivellintusseja, kun siltä yhdeltä Kvaakilaiselta ostamani japanilaiset ThinLINEt alkavat loppua. Löytyi vain kolme sivellintussia à 9,90 euroa, ostin kaikki. Lisäksi ostin alepöydästä yli 500-sivuisen Koirarotujen maailma -opuksen, joka esittelee yli 400 rotua ja rotumuunnosta. Se tulee referenssimateriaaliksi kuudenteen Naavametsäläistarinaan, nääs. Ja kiinnostaahan minua koirarodut muutenkin. Hintalapussa oli 30 euroa ja rapiat, mutta 60 %:n alen jälkeen hinnaksi jäi € 15,16. Nyt mietin, pitäisikö etsiä vielä vastaava kissarotuopas.

 

20.2.2016

Phh. Sainpas vihdoin valmiiksi tuon kauan vaiheessa olleen sivun. Siitä tulikin särmikkäämpi kuin olin ajatellut, en tiennytkään että Atiinan pää oli noin pahasti paisunut. Oli yllätys. Toivottavasti Uuvakka saa hänet takaisin maanpinnalle.

Yritin lisätä Uuvakkaan vähän kolmiulotteisuutta. Onnistunut kokeilu vai ei, sen näyttää aika. Puunlatvaan kokeilin samaa temppua käyttämällä useita eri vihreän sävyjä. Se ainakin näyttää pahuksen hienolta, sen toteamiseen en tarvitse aikaa vaan huomaan sen jo nyt.

Seuraava sivu tulee olemaan haastavampi kuin tämä, joten voin käyttää sen piirtämiseen enemmän aikaa ja vaivaa. Se on se V-sivu sitten, ja viimeinen ennen aikahyppäystä.

 

25.2.2016

Viiskeri-parka. Ensin hän kokee tuollaisen kohtalon, ja sitten minä vien häneltä vielä pääosan kuudennessa Naavametsäläistarinassa. Toivottavasti pikkurooli tässä tarinassa lohduttaa häntä edes hiukan.

 

1.3.2016

Tämä nyt alkava jakso on aivan tuore keksintö minulta. En tätä alunperin suunnitellut, mutta tunsin, että tällä kohtauksella on omat pikku funktionsa koko tässä eepoksessa ja siten sen on hyvä olla mukana. Piti hypätä vähän kauemmas tulevaisuuteen NLMAV-sivujen jälkeen, mutta teenkin tämmöisen välipysähdyksen.

Uuvakka on nyt ikääntynyt sen verran, että pilkut ovat kokonaan hävinneet vatsanseudulta.

 

6.3.2016

79. sivu paljastaa, kuinka iso aikahyppäys on. Uuvakan vatsapilkut hävisivät, ja niin tein Atiinastakin aikuismaisemman näköisen poistamalla hänen silmäripsensä.

 

17.3.2016

Välillä tulee näitä ajanjaksoja, jolloin muut asiat vyöryvät päälle eikä piirtämiseen jää aikaa. Viime lauantaina eli 12. päivä olin Timo-enon luona Laurinlahdella, Timo ja Erjahan asuvat pienen kävelymatkan päässä äidistä ja isäpuolestani. Timo täytti 12.2. 60 vuotta, joten pidettiin kuukauden jälkeiset pikku illanistujaiset. Timo ei ole syntymäpäivien viettäjä, mutta tasavuosien kunniaksi hän päätti joustaa tämän verran.

Minulla oli tuona lauantaina vatsa pahasti sekaisin. Pyllystä tuli lähinnä vettä eikä olo ollut paras mahdollinen. Ajattelin silti että jaksan olla mukana "juhlissa" enkä kertonut voinnistani kellekään. Vielä iltapäivällä ennen lähdön aikaa oloni olikin kohtalainen, joten ajattelin optimistisesti että tässä pärjätään. Timon luona vointini kuitenkin huononi. Minun oli tosi tukala olla ja minua väsytti. Silmiä oli välillä vaikea pitää auki. Pysyin hiljaa ja kärsin illan loppuun asti jotenkuten kunnialla, ja yritin syödä katkarapuruokaa ja kakkua vaikkei tehnyt mieli. Anteeksi kaikille.

Sunnuntaina sain parannella vointiani rauhassa omassa kotona. En jaksanut piirtää paljoa viikonlopun aikana, mutta jotain sain sentään paperille.

Matti-eno oli myös mukana illanvietossa, ja hän kutsui minut seuraavaksi tiistaiksi Tennispalatsiin. Katsomaan The Revenantia, josta Leonardo Di Caprio pokkasi Oscarin. Eero-serkkuni oli mukana kolmantena pyöränä. Elokuva oli raaka ja brutaali, mutta erinomainen. Tykkäsin. En ole kahdeksaan vuoteen käynyt elokuvissa, joten kokemus tuntui vähän oudolta. Ensimmäinen valkokankaalla näkemäni elokuva sitten "WALL-E:n" vuonna 2008, ja ensimmäinen ylipäätään näkemäni elokuva sitten 1952 valmistuneen draamaelokuvan "The Member of the Wedding", jonka katsoin syyskuussa 2012.

En ehtinyt siis tiistainakaan piirtää mitään. Tiistai, torstai, lauantai ja sunnuntai ovat ne päivät jolloin ehdin kunnolla piirtää, mutta mahatauti ja sukulointi veivät minulta viikonlopun ja The Revenant tiistain. Nyt on torstai ja koetan värittää YKS:n sivua 80. Nähtäväksi jää, milloin valmistuu.

Yleisesti ottaen elämäni kuitenkin hymyilee. Työkuviot ovat muuttuneet, työskentelen nyt firmassa joka on todellinen unelmamesta. Esimies ja työtoverit ovat kivoja ja palkkanikin nousee, joten mainiolta tuntuu. Minulla on kaksi työnantajaa (toiselle teen yhä sitä samaa pientä sivuhommaa jota olen tehnyt vuodesta 2012), ja saattaa olla että minulle napsahtaa vielä pieni piirtämisnakki uuden työpaikkani omasta lehdestä. Sarjakuvaa tai piirroksia. Mikään ei ole varmaa vielä, lähetin vasta sähköpostia lehden päätoimittajalle ilmaisten olevani kiinnostunut. Työkaverit rohkaisivat minua tammikuussa hakemaan vakituista paikkaa tästä firmasta kun kerran työpaikkailmoitus julkaistiin, joten hain ja sain duunipaikan. Olinhan ehtinyt olla jo neljä kuukautta siellä vuokrasiivoojana, joten tunsin paikat ja systeemit. Se oli hyvä avu. Nyt työkaverit yllyttivät minua hakemaan pestiä piirtäjänä firman lehdestä kun kerran semmoista haetaan, joten pistin toimeksi. Toivottavasti natsaa taas, vaikka ei se mitään jos ei tällä kertaa tärppääkään.

Eilen kävin Fennica Recordsissa, joka on taas vaihtanut paikkaa. Nyt se sijaitsee Hämeentiellä lähellä kotiani. Kuinka ollakaan, levyjä selatessani huomasin lattialla pahvilaatikon täynnä 70-luvun Soundi-lehtiä. Pinoa tutkiessani sitten löysin sen. Soundin numeron 9/1975. Sen ainoan puuttuneen numeron. Sain sen vieläpä kaupan päälle levyostosteni mukana.

Oi onnea.

 

24.3.2016

RateYourMusic muuttuu kohta Sonemiciksi, ja olen päättänyt, että tasan sillä hetkellä otan loparit koko paikasta. Ei ole ilmoitettu vielä mitään tarkkaa ajankohtaa, mutta joskus huhtikuussa se tapahtunee. Tätä kirjoittaessani olen antanut 19798 levylle arvosanan, ja haluan saada 20000 täyteen ennen kuin RYM vaihtaa nimensä. Kiirettä siis pitää levyjen kuuntelemisen kanssa.

Olen hoitanut viimeiset hommat jotka halusin RYMissä saada kuntoon. Olen luonut Discogsissa toivelevylistan niistä levyistä joista minulla on vain CD-R -kopiot. Niitä ehkä rupean hankkimaan ihan aktiivisesti joskus lähitulevaisuudessa. Olen laittanut "animation"-tagin kaikille näkemilleni pitkille ja lyhyille animaatioelokuville, ja "short"-tagin kaikille näkemilleni lyhytelokuville - myös piirretyille. Halusin nääs tietää montako täyspitkää elokuvaa olen nähnyt. Sain lukemaksi 5357, mutta jos siihen lisätään vielä ne elokuviksi laskemani tuotannot jotka puuttuvat RYMin tietokannasta, niin tulos on 5404.

Lisäksi olen tehnyt viimeiset isot päivitykset luomilleni listoille. Enää en aio niitä päivittää, enkä tiedä tuntuisiko ihan järkevältä luoda esim. "Finnish cartoonists as record cover artists" -listaa uudestaan Discogsissa, vaikka Discogsissa onkin joitakin suomalaisten sarjakuvapiirtäjien taiteilemia levyjä jotka puuttuvat RYMistä.

 

25.3.2016

Phh... olenkohan koskaan työstänyt sarjakuvasivua näin kauan? Tämän sivun halusin päättyvän juuri tuohon ruutuun, mikä tarkoitti että sivulle oli keksittävä jotain ylimääräistä juttua ettei siitä olisi tullut jahkaileva ja tylsä. Päätin näyttää kissoille ja koirille rakennetun "mielisairaalan". Voihan sen näyttää jo nyt eikä vasta sitten kun sinne mennään sisälle.

 

30.3.2016

Kulutin pääsiäisen suomat neljä vapaapäivää ideoimalla ja luonnostelemalla kaksirivisen stripin, jonka aion lähettää julkaistavaksi työpaikkani omassa lehdessä. Koko homma alkoi siten, että kun sain tietää että lehteen etsitään sarjakuvaa, aloin miettiä millaisen sarjakuvan voisin tehdä. Idea ajankohtaisia talous- tai työelämäasioita kommentoivasta sarjasta, jossa on absurdia huumoria muttei vakituisia päähenkilöitä, hiipi mieleeni yhä uudestaan tehden muiden ideoiden keksimisen vaikeaksi. Niinpä ajattelin että semmoisen teen sitten. Kerroin lehden päätoimittajalle, että tuommoisia asioita voisin kommentoida mahdollisimman absurdisti, tai vaihtoehtoisesti firman asioita jos talossa tapahtuu jotain merkittävää. PT kehotti minua olemaan varovainen - lehti ei ole mikään kantaaottava joten mielipidepainotteisia sarjakuvia ei voi hyväksyä. Mielessäni kyti jo valmiiksi epäilys, että pystyisinkö tekemään ideani mukaista sarjakuvaa vai tulenko haukanneeksi liian ison palan. Tuo rajoitus tuntui vaikeuttavan tehtävää entisestään. Päätin silti yrittää, vaikkei tuollaisen sarjakuvan tekemisestä olekaan kokemusta. Haastetta lisäsi vielä se, että olen ollut muutaman vuoden ajan lähes täysin ulkona Suomen ja maailman tapahtumista.

Pitkänäperjantaina loikoilin kotona ja tartuin hitaasti ja laiskasti yhdeksään viimeisimpään Hesariin toivoen, että löytäisin jonkin merkittävän uutisen josta voisin vitsiä yrittää vääntää. Kuinka ollakaan, heti maaliskuun 17. päivän Hesarista - ensimmäisestä jonka luin - löysin artikkelin Irlannin talouskasvusta. Sain siitä heti ahaa-elämyksen, että tuostahan se sarjis pitää tehdä. Googlasin lisää tietoa aiheesta ja juttu alkoi hiljakseen muotoutua. Annoin ideoiden tulla päähäni rennon verkkaiseen tahtiin, ja maanantaina saatoin jo luonnostella viimeistä ruutua vaille valmiin strippi-idean. Otin aiheeseen mahdollisimman positiivisen, kevyen ja hyväntahtoisen kulman, unohdin karikatyyrit oikeista ihmisistä ja piirsin pelkkiä kuviteltuja ihmishahmoja. Absurdin huumorin tekeminenkin onnistui. Sain tästä taas annoksen lisää itseluottamusta sarjakuvien tekemisen suhteen.

Sarjis on melkein valmiiksi tussattu. Yritän saada sen puolen tänään valmiiksi, niin voin huomenna värittää sen. Kiirettä ei ole, deadline on 13.4. Olen lähettänyt sarjani "käsikirjoituksen" PT:lle, hän hyväksyi ideani ja pitikin siitä. Mainiota. Kävin tänään hänen juttusillaankin, sovittiin että minusta otetaan ensi viikolla kuva jonka voi sitten painaa lehteen tekijäesittelyn kera. Kuvaaja on nimittäin lomalla ja palaa ensi viikolla. Tekijäbionkin olen jo lähettänyt PT:lle sähköpostitse, muutaman lauseen esittelyn jonka laadin itsestäni. Sekin laitetaan sitten lehteen.

Eräs toinenkin firman työntekijä tekee sarjakuvaa lehteen, eli ensi numeroon tulee kaksi sarjista. Jännä nähdä mikä on sen toisen työntekijän tekemisen taso. Itse ainakin katselen puolivalmista työtäni suorastaan ylpeänä, en ole koskaan saanut aikaiseksi noin professionaalia jälkeä.

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19