27.1.2022

Olen poistanut Kvaak-foorumin selaimen kirjanmerkeistä. En käy enää siellä katselemassa. Siellä on meno ollut niin tylsää viime aikoina, että vain haukottelen. Soulseek sai myös jäädä, en pyöri enää sielläkään.

En lue enää mitään nettisarjistakaan. Toukokuussa 2013 sain tietää Minna Sundbergin A Redtail's Dream- eli Punahännän uni- sarjiksesta, ja luin nopeasti kaikki siihenastiset sivut. Innostuin, ja seurasin sarjaa tiiviisti loppuun saakka. Uhrasin vähistä rahoistani osan aRTD-kirjaankin, sain sen toukokuussa 2014. Kun Minna aloitti Stand Still Stay Silent- sarjakuvansa, luin sitä suurella mielenkiinnolla. Tarina imaisi mukaansa. Äänestin SSSS:ää joka päivä TopWebComics-listalla. Kun ensimmäistä seikkailua oli tehty ja julkaistu aimo siivu, tarina tuntui jämähtävän paikoilleen. Yhtä dramaattista käännettä (ne jotka ovat sarjiksen lukeneet, tietävät) lukuunottamatta ensimmäisen seikkailun loppupuolisko pitkästytti eikä piirrostyökään ollut lainkaan sitä, mitä se alkusivuilla oli. Piirros oli muuttunut liian rennoksi. En jaksanut enää äänestää sarjaa TopWebComics-listalla, enkä lopulta enää edes seurata sarjaa päivittäin. Pidin taukoja, ja kävin sitten lukemassa viimeisimmät sivut silloin kun siltä tuntui.
    Kun toinen SSSS-seikkailu oli alkanut, jaksoin lukea vähän matkaa, mutta lopetin sitten kokonaan. Tarina oli uuvuttanut minut. En ole palannut enää sarjan pariin, joten en tiedä miten se päättyy (olen välillä miettinyt, miten sarjan fanit suhtautuvat siihen, että koronapandemia on tuonut todellisuuden lähemmäs Minnan sarjakuvaa). Minulla on ensimmäisen seikkailun kaikki sivut muistitikulla, se riittää. Kirjaa en hankkinut. Luovuttaminen taisi olla viisas ratkaisu, Minnan uskoontuleminen ja sen vaikutukset myös SSSS-sarjakuvalle eivät ole mairittelevia uutisia minusta.
    Signeerattu kappaleeni A Redtail's Dream- kirjasta on tästä huolimatta sarjakuvakokoelmani rakkain aarre. Kuinkahan paljon siitä tullaan pyytämään keräilymarkkinoilla tulevaisuudessa?
    Lukiessani SSSS-sivujen kommenttiosioita sain tietää Minnan varhaisistakin sarjakuvaharjoitelmista. Huomioni saivat sellainen valmiiksi tehty sarjis kuin Pahistenlistijät sekä keskeneräiseksi jäänyt nimetön sarjakuva ketusta ja jonkinlaisesta haarniskagriffonista, jotka auttavat naaraspeuraa pääsemään lähimpään satamaan, jotta tämä pääsisi pois koko maanosasta. Jälkimmäinen sarjakuva löytyi joskus Minnan Deviantart-sivulta, joka on ajat sitten poistettu, ja paha sitä on Wayback Machinellakaan koettaa selata. Sarjiksella ei ollut koskaan mitään Sundbergin antamaa nimeä, mutta olen nähnyt siitä käytettävän nimeä "Nightfallen". Poimin sekä Pahistenlistijöiden että sen nimettömän sarjiksen kaikki sivut muistitikulle, kun ne vielä yhdestä venäläisestä kuvagalleriasta luvattomasti löytyivät. Nyttemmin tuo venäläinen kuvapalvelin vaikuttaa olevan poistettu, eikä Minnan töitä enää sieltä löydä. Googlasin Pahistenlistijät-sarjaa, ja löysin yhden nettisaitin, jossa sarjakuvaa voi lukea. Löytää ehkä helpommin, jos vääntää ä:n a:ksi. Sitä nimetöntä, keskeneräistä sarjakuvaa ketusta, haarniskagriffonista ja naaraspeurasta ei löydy enää mistään. Latasin sen Google Driveen, jos jotakuta kiinnostaa. Annoin kansiolle nimen "Nightfallen", jotta olisi jokin nimi.
    Tarinalla ei ole alkua, ei varsinkaan loppua, ja välistäkin puuttuu sivuja. Sivut voisivat olla isommassakin koossa. 20 sivua voi sentään lukea, ja mukana on kaksi hahmopiirrostakin. Useimmat jpg:istä tarjoavat myös suomenkieliset luonnokset, mutta minä luen mieluummin englanninkielistä dialogia. Suomenkielisten repliikkien kieliasu on aivan kamala. Sundberg on sanonut, ettei hänellä ollut mitään suunnitelmaa juonesta eikä konseptista, kunhan piirteli jotain tarinantapaista toivoen että siitä syntyisi jotain. Minä kyllä huomaan sarjiksessa potentiaalia, minä olisin keksinyt siihen ehkä hyvääkin jatkoa yllätyskäänteineen.

 

16.2.2022

Peräti 14 hommaa joko kesken jätettyinä, tekeillä, suunnitteilla tai tuloillaan, tai jotka pitäisi jossain vaiheessa hoitaa. Suurta osaa niistä aion tehdä samanaikaisesti, jakaa vapaa-aikani tarkasti niiden kesken.
    Eikä siinä vielä kaikki, sillä kerran kuussa haeskelen netistä elokuvia katsottaviksi. Jäljellä on 57 toive-elokuvaa, 40 vuosina 1931-1969 tehtyä suomalaista elokuvaa ja 30 vuosina 1970-1980 tehtyä suomalaista elokuvaa. Yhteensä 127 leffaa - tai oikeastaan 120, sillä seitsemän suomalaista elokuvaa on kahdella listalla. Joka kuukausi on löytynyt jotain, ja varsinkin ulkomaisten toive-elokuvien lista on lyhentynyt.
    Juu, viime vuonna käänsin katseeni myös 70-luvun Suomi-leffojen suuntaan. Katsoin Elonetistä ja YLE Areenasta mitä löytyi. 70-luvun suomalaiset leffat ovat tarjonneet järjestään joko vaisun tai liian masentavan katsomiskokemuksen, jälkimmäisestä esimerkkeinä Anssi Mänttärin Pyhä perhe, Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin ja Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Tuollaiset naru-kaulaan-kuula-kalloon -työläiskuvaukset ovat liikaa. Ainoat täysipainoiset, nautittavat elokuvakokemukset ovat tarjonneet Edvin Laineen Viimeinen savotta ja Jörn Donnerin Miestä ei voi raiskata. Vuoden 1980 filmatisointi Maiju Lassilan eli Algot Untolan komediasta Tulitikkuja lainaamassa on kiinnostava kuriositeetti. Kelpasi katseltavaksi sellaisena, vaikka aika oli ajanut pahasti tarinan ohi ja kaikessa oli pölyn maku.
    Vuoden 1980 elokuvista kiinnostaisivat erityisesti Aurinkotuuli ja Tulipää. Ei minua jonkun Algot Untolan ja Olga Esempion rakkaustarina kiinnosta pätkääkään, mutta Tulipää olisi mielenkiintoista nähdä ihan suomalaisittain muhkeana eepoksena. Ei tosin ehkä sovi odottaa liikoja. Suomen Kuvalehden numerossa 21/1981 julkaistiin Fennada-Filmin toimitusjohtajan Ilmo Mäkelän kirjoitus, jossa hän kritisoi ohjaajien Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon leväperäistä rahankäyttöä. "Elokuvaa on tehty mistään piittaamatta, porsastellen". Tulipää maksoi liki kuusi miljoonaa markkaa, mutta Mäkelän mukaan se olisi voitu toteuttaa 3,8 miljoonalla markalla. Vertailukohtana Mäkelä käytti 1978 valmistunutta Eino Leino -elokuvaa Runoilija ja muusa, jonka budjetti oli 2,8 miljoonaa, ja siitä neljännesmiljoona tuhlattiin kohtauksiin, jotka eivät mahtuneet lopulliseen elokuvaan. Tulipäästä Mäkelä kirjoitti: "Nyt jo tiedetään, että koko kuvausajan elokuva paisui kuin pullataikina ja tekijät menettivät kosketuksen kuvatun materiaalin kokonaiskestoon ja leikkaushuoneen lattialle kuvattiin tiettävästi kokonainen miljoona markkaa! Innostuksen vallassa työskenteleville taiteilijoille se on jossain määrin anteeksiannettavaa, mutta tuotannonjohdon on pidettävä päänsä kylmänä ja estettävä harakoille kuvaaminen". Kritisoitavaa löytyi siitäkin, että kuvauspaikkoja haettiin turhan kaukaa Helsingin ulkopuolelta, teetettiin kuvausryhmällä kohtuuttomasti ylitöitä, rakennettiin kalliita lavasteita kuten tervahautoja muutaman sekunnin ottoa varten, ja käytiin vielä Leningradissa asti kuvaamassa, vaikka kohtauksen olisi hyvin voinut toteuttaa Helsingissä. Kaikki tämä kasvatti tuotantokustannuksia roimasti.
    Tulipään näkeminen siis kiinnostaisi minua, jos vain Honkasalo ja Lehto valitsivat aiheeseen paremman lähestymistavan kuin Kainuu 39 -semidokumentissa, jossa rikottiin neljättä seinää urakalla ja vieläpä lapsellisella tavalla, niin että lopputulos toi mieleen koulunäytelmän. Vai pitäisikö se ottaa uudelleenarviointiin, jos se paranisi toisella katsomiskerralla?

 

19.3.2022

 

 

Tässä se monta vuotta suunnittelemani pikkuhomma, jonka mainitsin. Vuonna 1997 Helsingin Sanomat julkaisi kakkossivullaan Vieraskynä-osastossa kirjoitussarjan, jossa 21 henkilöä esitti oman arvionsa siitä, millainen Suomi tulee olemaan vuonna 2022. Leikkasin kaikki kirjoitukset talteen, mutta olen antanut itselleni luvan lukea kirjoitukset ensimmäisen kerran vasta vuonna 2022. Nyt kun minulla on omat kotisivutkin netissä, voin lukemisen lisäksi skannata kirjoitukset ja postata ne. Julkaisen yhden kirjoituksen joka toinen lauantai, ja kun kaikki kirjoitukset ovat täällä, esitän oman arvioni siitä, kuka on osannut parhaiten ennustaa tulevaisuutta.

Tämä Jorma Ollilan kirjoitus avasi sarjan. Se julkaistiin Hesarin kakkossivulla 27. kesäkuuta 1997. Olen selannut tämän vuoden Hesareita lähinnä katsoakseni, muistellaanko lehdessä tätä kirjoitussarjaa mitenkään. Jos muistellaan, se vesittää tämän minun juttuni. Taitaa kaikkien huomio vain olla niin vahvasti Ukrainan sodassa ja koronassa, että tällaiset vähäpätöiset asiat eivät kiinnosta ketään.

Niin... se sota...

Yhtenä joulukuun päivänä ajauduin pitkään keskusteluun työpaikkani valokuvaajan kanssa. Tai oikeammin, hän piti monologia ja minä kuuntelin. Hän paasasi kolmen vartin ajan sarjakuvista, siitä mikä on hyvää sarjakuvaa ja mikä ei, netti- / kotisivuista ja siitä miten niillä promotoidaan ja myydään omaa osaamista. Mies tiesi sarjakuvapiirtämisharrastukseni ja halusi vilkaista kotisivujani. Hän katsahti nopeasti Yö kätkee suojaansa -tarinan viimeistä sivua ja kääntyi sitten pois, ilmeisesti siksi, että sivuillani on joitain venäjänkielisiä mainoksia. Hän rupesi sitten höpöttelemään hyvistä sivustopalvelimista ja esitteli jotain omaa saittiaan. En ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä mies minulle koetti selittää, ja tuntui, että sen mitä hän sanoi olisi voinut kertoa paljon ytimekkäämmin ja lyhyemmällä ajalla. Sitäpaitsi keskustelu alkoi kolmen aikaan ja kesti varttia vaille neljään - tämä oli siis työajan jälkeen, ja MINÄ HALUSIN MENNÄ KOTIIN. Kaiken lisäksi oli vielä Teollisuusliiton koko teknologiateollisuudelle julistama ylityökielto yhä voimassa.

Sen verran kuitenkin ymmärsin, että nämä kotisivuni eivät ole hyvät ja että minun pitäisi hakeutua jollekin toiselle palvelimelle. Niin, en minäkään ole tykännyt siitä, että täällä on näkynyt niitä venäjänkielisiä mainoksia. Ei minulla edes ole koskaan ollut Venäjästä kovin yleviä ajatuksia. Kirjauduin yhtenä päivänä hallintapaneeliin ja etsin täppiä josta voisi saada mainokset pois, mutta eihän sellaista ole. Pari ruksia laitoin johonkin kohtaan, sellaisiin jotka sallivat kommentoinnin. Kas, oliko kommentit kielletty muuallakin kuin Guestbookissa? Sitten tajusin, että jotkut ilmeisesti maksavat uCozille omista sivuistaan. Ehkä heidän sivuillaan ei mainoksia ole. Minä en ole ikinä maksanut uCozille latin latia näistä sivuista. Sen takia täällä tietysti on näkynyt niitä mainoksia.

Mutta miten onnistuisi kaiken täällä olevan materiaalin siirto jollekin toiselle palvelimelle? Sarjakuvat kyllä saisi minne tahansa, mutta entä vuodatussivujen materiaali? Nämä sivut ovat olleet niin kätevällä alustalla: tyhjä taulu, johon on voinut töhertää mitä tahansa aivan vapaasti ja hyvin näkyy. Lisää tekstiä vain edellisen perään. Jollain blogisivustolla pitäisi otsikoida kaikki, ja uusi teksti näkyisi edellistä ylempänä eikä alempana, eikä kirjoituksia voisi välttämättä kätevästi lukea siten, että kaikki putkeen ylhäältä alas, vaan yksi kerrallaan alhaalta ylös. Entäs kuvamateriaali? Sujuisiko esim. lehtileikkeiden lukeminen optimaalisesti jossain muualla, ilman että täytyy klikata isommaksi? Pelkään, etten pystyisi siirtämään Hesari-vuosikatsauksia, tv-sarjakatselmusta, IS:n Kuukauden kotimainen -esittelyä, Suomalainen MAD -sisältökatsausta ja muuta sälää luontevasti minnekään muualle niin, että lopputulos toimisi kaikilta osin.

Mietin myös sellaista, että näillä uCoz-sivuillani saattaa olla paljonkin sellaista materiaalia, jota useampikin taho voi vaatia poistettavaksi, jos se olisi sellaisella nettipalvelimella, johon Suomen lain koura yltää. En tiedä, onko tämä hullu ajatus, kun en minä mistään mitään tiedä.

Vaan sitten tuli tämä Ukrainan sota, jonka myötä suunnilleen kaikki Venäjään liittyvä on pistetty boikottiin.

24. helmikuuta, samana päivänä jolloin oli ensimmäiset pommitukset ja kuolonuhrit, rekisteröidyin WordPressiin ja rupesin tekemään uusia sivuja sillä.

Menin TopWebComics-sivulle, klikkasin auki Top 10 -sarjakuvien omat sivut ja katsoin, mitä palvelimia näiden sarjisten tekijät käyttävät. WordPress yhdistettynä ComicPressiin tuntuu olevan se yleisin alusta. Maksoin WordPressille, ostin vielä ComicPressin, koska se ei ollut valmiiksi tarjottujen sivuteemojen joukossa, ja latasin lopulta vielä Comic Easel -pluginin kun ymmärsin, että jotkut käyttävät sitäkin. Ajatuksenani oli, että loisin sarjakuvilleni samanlaisen selailusysteemin jolla esim. tätä nettisarjakuvaa voi lukea. Sivu kunnon koossa, alla ja miksei ylläkin First-, Prev-, Comments-, Next- ja Last-linkit. Ehkä sivut vielä kuvalinkeiksi joista voi klikata seuraavan sivun auki. Alla sitten kommenttiosio. Vaan en saanut ComicPressillä mitään tällaista aikaiseksi. En edes löytänyt tarvittavia työkaluja moisen systeemin luomiseen. Mitä taas Comic Easel -pluginiin tulee, tuli vaikutelma kuin sitä ei enää edes tuettaisi. Kaikki hienot ajatukseni valuivat alas viemäristä.

Tyydyin sitten Blockbase-nimiseen sivuteemaan. Tarpeeksi yksinkertainen. Ihan yksinkertaiset sivuistanikin sitten tuli. Karun näköiset.

Tässä siis uudet sivuni. Julkaisin ne eilen, eli perjantaina. Nyt on lauantai, ja alan puuhata muidenkin projektien parissa. 12 hommaa, jotka ovat joko meneillään, jotka aloitan nyt, tai joita suunnittelen. Käytännössä rupean nyt hoitamaan yhdeksää asiaa kerrallaan.

Noissa uusissa sivuissani oli kolme ongelmaa:

1) Sarjakuvasivut ja muut kuvatiedostot näkyvät liian pieninä. Ne näkyvät täysikokoisina, jos klikkaa oikeaa hiirennappia ja valitsee "Open Image in New Tab". Mutta kyllä kuvien pitäisi jo oletusarvoisesti näkyä kunnon koossa.

2) Kuvatiedostot ovat jossain ihmeellisessä WebP Image -formaatissa, vaikka uploadasin ne tuonne jpg:inä.

3) Blogipuolella Aaltotien keikarit- ja Aaltotie-stripit eivät näy heti, vaan vasta sitten kun kunkin postauksen klikkaa auki tuosta sinisestä otsikkolinkistä.

Kakkosongelman sain korjatuksi siten, että menin Settings-valikossa kohtaan "Performance", ja klikkasin "Enable site accelerator" -toiminnon pois käytöstä. Tuo toiminto pakkaa kuvatiedostot häviölliseen WebP Image -formaattiin, joka myös pienentää kuvien kokoa jotta sivu latautuisi nopeammin. Eivät kuvat edelleenkään näy täysikokoisina, mutta ovatpahan sentään JPG-muodossa.

Kolmosongelma ratkesi sillä, että poistin postauksesta kuvablokin joka oli otsikon ja "Strippi numero xxx" -tekstin välissä, ja lisäsin stripin sen sijaan oikealla reunalla olevaan kohtaan "Featured image". Nyt stripit voi nähdä jopa täydessä koossa, jos klikkaa postaukset auki.

Mutta mikä auttaisi sarjakuvasivujen liian pieneen kokoon?

Yksi erityinen murheenkryyni oli Ruutihampaat-sivupari 20-21. Kokonainen aukeama. Se näkyi oletusarvoisesti ihan minikoossa, mutta kun klikkasin oikeaa hiirennappia ja valitsin "Open image in new tab", kuva aukesi uuteen ikkunaan edelleen WebP Image -formaatissa, vaikka olin jo poistanut site acceleratorin käytöstä ja saanut kaikki muut kuvatiedostot näkymään jpg:inä. Lisäksi aukeama suostui näkymään vain tietokoneen näytön kokoisena, vaikka alkuperäinen koko on vielä isompi. Puhekuplatekstit pystyi sentään lukemaan. Kokeilin sellaista temppua, että menin tälle sivulle, klikkasin oikeaa hiirennappia ja valitsin "Copy Image Link". Sitten pistin kuvalinkin noiden uusien sivujeni kuvavalikkoon ja lisäsin aukeaman uudestaan tälle sivulle. Hätkähdin. Nythän tuo sarjakuva-aukeama näkyy uusilla sivuillani täysikokoisena, vaikka kaikki muut sivut ovat pienennetyssä koossa. Mietin, voisinko tehdä saman tempun jokaiselle sarjakuvasivulle noilla uusilla sivuillani, mutta haluanko tehdä sellaista? Ehkä olisi parempi löytää jokin toinen ratkaisu?

Huoh, tämä vuosi ja varsinkin kolme viikkoa helmikuun 21. päivästä edellisviikkoon ovat olleet puurtamista ja monien asioiden hoitamista yhtä aikaa. Helmikuun 24. päivästä alkaen olin jopa lievässä paniikissa ja stressissä. Kaikissa muissa duuneissa olisi ollut tarpeeksi, mutta kun tuli vielä se sota joka pakotti minut tekemään uudet sivut nettiin, tuntui että nyt on ihan liikaa hommia, en selviä kaikesta. Työnantajani antoi minulle jo lokakuun lopun lähestyessä 200 euroa Smartum-rahaa käytettäväksi kulttuurielämyksiin, mutta en ollut vielä helmikuussakaan käyttänyt euroakaan. En minä ole mikään kulttuuririentoihminen. Rahat ovat käytettävissä huhtikuun loppuun asti. Omatuntoni ei sallinut antaa rahojen valua hukkaan, joten tässä kuussa olen kovalla tohinalla pyrkinyt kuluttamaan niitä. Mutkia matkaan toi se, että puhelimeni Wi-Fi reistaili. Tämän kuun ensimmäisellä viikolla yritin Kansallisteatterin lippuluukulla saada lipun Aleksis Kiveen, mutta Wi-Fi ei yhtäkkiä toiminutkaan, verkkoyhteyteen tuli häiriöitä, nettiin ei päässyt eikä Smartumilla maksaminen onnistunut.

Saman viikon perjantaina onnistuin sentään saamaan lipun Svenska Teaterniin, musikaalinäytelmään Next to Normal. Lippuluukulla koin yllätyksen. En tiennytkään, että isäpuoleni siskon vanhin tytär, Nina Wikström (tai mikä hänen sukunimensä nykyään onkaan) työskentelee siellä lipunmyyjänä. En ollut nähnyt häntä hirveään moneen vuoteen, niin kuin ei hänkään minua. Yllätys oli molemminpuolinen. Joka tapauksessa, Wi-Fi toimi ja sain lipun saman illan näytökseen.

Seuraavana päivänä eli lauantaina olin Ateneumissa katsomassa suomalaisen maalaustaiteen historiaa ja Eino Ruutsalon 60-luvulla ohjaamia kokeilevia mainos- ja lyhytelokuvia. Katsoin viime vuonna kaikki neljä Ruutsalon ohjaamaa täyspitkää elokuvaa YLE Areenasta, joten mietin, että katsotaan ne kokeilevat lyhäritkin sitten. Ne ovat kyllä sellaisia, että niistä voi saada epileptisen kohtauksen. Elokuvanäytöksen ja Ateneumin Ruutsalo-katsauksen isäntä kertoi, että maailmalla oli tekijöitä, jotka tekivät samantyyppisiä kokeilevia lyhyttuotantoja, kuten Norman McLaren ja Stan Brakhage, mutta Suomi oli 60-luvulla sen verran takapajuinen etteivät ulkomaiset vaikutteet tänne helpolla yltäneet. Ruutsalolla ei siis ollut ulkomaisia vaikutteita, vaan hän päätyi omaan tekniikkaansa - suoraan filminauhalle maalaamiseen - omien materiaalikokeilujen kautta. Tuloksena filmille suoraan maalattuja animoituja viivoja ja väriläiskiä, jotka pomppivat levottomasti. Taustalle Otto Donnerin jazzia ja hyvä tuli. Omalla tavallaan... ehkä joidenkin mielestä. Minulle aika raskasta katsottavaa.

Viime viikon perjantaina uusi yritys Kansallisteatterissa, ja onnistuin saamaan lipun Aleksis Kiveen. Näytös oli viime tiistaina, ja se oli vallaton elämys. Kaksi klovnimaisesti maskeerattua miestä kertoi Kiven elämäntarinan runsaalla, hullulla huumorilla maustettuna. Lyhyempi mies toi mieleeni Pelle Hermannia esittäneen Veijo Pasasen - joskus mieleeni tuli myös Fakiiri Kronblom tai ainakin Peteliuksen Velipuolikuuhun luoma ivamukaelma hänestä, etenkin silloin, kun mies puhui ruotsia. Kannattaa osata vähän toista kotimaistakin, jotta esityksestä saa kaiken irti. Niin, ja omata erinomainen yleissivistys. Anakronismeja, populaarikulttuuriviittauksia, vitsailua suomalaisista ja ulkomaisista julkkiksista sekä Kivi-sitaatteja vilisevä teksti oli kaikesta huolimatta kumman sivistävä. Jotain tunsi oppineensa. Musiikista vastasi nelijäseninen jousisoitinryhmä Avanti! ja joku miespuolinen haitarinsoittaja. Kappalevalintoihin kannatti kiinnittää huomiota. Oivalsin tämän, kun soitettiin Prokofjevin Romeota ja Juliaa (joka on minulle tuttu yhdestä Commodore 64:n pelistä).

Tänään kävin Kansallismuseossa. Toista maata -näyttely kertoo Suomesta ajalta, jolloin Suomi ei vielä ollut Suomi. Oli siellä myös esihistoriaa ja nykyhistoriaa aina näihin päiviin asti. Kertomukset 90-luvun lama-Suomesta olivat minulle tuttuja, kiitos Hesari-katsaukseni. Smartum-saldoa on nyt jäljellä 40 euroa. Joskus ensi kuussa käyn Messukeskuksessa, se saa riittää. Loput hilut saavat mennä harakoille.

Sitten piti tehdä vielä seuraavaan PlanInfoon Positiivinen napa -strippi. Deadlineksi määrättiin aprillipäivä. Sain stripin valmiiksi viime sunnuntaina.

Kaiken tämän lisäksi puuhailua koneeni kovalevyllä olevien mp3-tiedostojen, levykokoelmani & Discogsin, yhden musiikkiaiheisen kirjoitusprojektin sekä iPadin parissa.

Juu, minulla on nyt iPad. Sain sen tammikuun puolessavälissä. En halua kertoa enempää, koska sen saamiseen liittyy ikävä tapaus, jota en halua tässä tilittää. iPad nyt kuitenkin on, olen ostanut iPad-kynän ja Clip Studio Paint -nimisen piirto-ohjelman. Ajatuksena oli, että voisin treenata digipiirtämistä ja ehostaa muuten käsinpiirrettyjä sarjakuviani digipiirretyillä yksityiskohdilla - ehkä näin saada sarjikset paremman näköisiksi. Positiivinen napa -strippi sai olla ensimmäisenä kokeilualustana. Homma toimi, jatkossa ehkä kehityn digipiirtäjänä. En aio kuitenkaan antaa pirulle koko kättä, suosin jatkossakin kynää, sivellintä ja paperia.

Uudet kotisivuni ovat siis tässä:

Aaltotie.com

Tuo ei sitten ole mikään kirjoitusalusta. Irrotin Myrsky tynnyrissä -muisteluteoksestani joitakin sekalaisia mietteitä, jotka haluan vielä huutaa maailmalle ja vähän kuuluvammin. Muuten tuo saitti on vain sarjakuvilleni. Toivottavasti en koe enää tarvetta kirjoitella mitään. Pidän nämä uCoz-sivutkin pystyssä, ja koska olen itsepäinen jäärä, hoidan täällä ne kaksi pikkuprojektia, joita viime vuonna suunnittelin.

Olen kirjoittanut näille vuodatussivuille älyttömästi tekstiä. Liikaakin. Sitä on ollut pakko vähentää roimasti. Silloin kun olin perustanut Legatio Musica -blogin, siirsin näiltä vuodatussivuilta kaikki musiikkiaiheiset tekstit sinne. Se auttoi aika paljon materiaalin ylenpalttisuuteen. Heinäkuussa 2020 poistin täältä suurimman osan teksteistä jotka ovat luettavissa myös Sukuni viimeisestä ja Myrskystä tynnyrissä, joitakin ihan oleellisia kirjoituksia lukuunottamatta. Halusin keventää näitä sivuja, ja kyllä ne kevenivät, kun suuri osa raskaimmista tilityksistä poistui. Nyt olen sitten siirtänyt omia sarjakuvasivujani koskevat kommentit näiltä sivuilta pois. Ne voi lukea nyt uusilla sivuillani heti sarjissivujen alla. Sekin auttaa tekemään vuodatussivuista helpommin luettavia, kun ei enää mene ihan niin hirveästi erilaista juttua sekaisin ja ristiin rastiin.

 

2.4.2022

 

 

Uusilla kotisivuillani julkaisen Naavametsäläiset-seikkailua numero 5: Siivetöntä elämää. Teen tätä sarjakuvaa osittain iPadilla. Prosessi on nyt aiempaa monimutkaisempi: ensin normaalisti tussaus tussikynällä ja sivellintussilla, skannaus, raakaskannausten yhdistäminen sekä kontrastin ja tummuuden säätö Paint.netillä, väritys Photoshopilla. Tästä lähtien kuitenkin tallennan sivun Photarilla PNG-muodossa. Sen jälkeen uploadaan PNG-tiedoston Google Driveen. Otan iPadin, lataan Google Drivesta PNG-tiedoston sille, avaan Clip Studio Paintin ja lisään mitä haluan sarjakuvasivulle lisätä. Tallennan PNG:n, poistan pöytäkoneellani PNG-tiedoston Google Drivesta, uploadaan uuden PNG-tiedoston iPadilla sinne, lataan sen pöytäkoneelleni, ja joko Photarilla tai Paint.netillä pienennän kuvan kokoa ja tallennan JPG:nä.

Teen iPadilla lisäyksiä sarjakuvasivuun vaihtelevasti. Siivetöntä elämää -sarjiksen ensimmäisellä sivulla lisäsin ja vahvensin varjostuksia siellä täällä, linnunpesään laitoin lisää vaaleanruskeaa väriä peittäen osan tummemmista kohdista, lisäsin munankuoren sisäpintaan harmaata, pehmensin taustan värikaaria 7., 8. ja 9. ruudussa, maalasin punaruskeaa väriä lintuisän jalkojen varjostuksiin ja loin lintuisän siipiin puna/sinisen hässäkän lähes tyhjästä. Tuo siipien puna/sininen kuvio on tehtävä oikeastaan kokonaan iPadilla, se olisi liian hankala toteuttaa Photoshopilla hiirtä käyttäen. Kolmella seuraavalla sivulla lisäykset olivat vähäisiä. Naaraslintujen siipien ja pyrstösulkien kärjissä oleva vaaleampi ruskea sekä pään ja vartalon vaaleanruskea pilkutus on iPadilla tehty. Viidennellä sivulla maalasin taustojen puut ja pilven iPadilla useiden pienempien yksityiskohtien lisäksi. iPadilla on myös kätevää peittää väritysvaiheessa jääneet valkoiset pisteet, pyyhkiä pois ääriviivojen yli lipsahtanut väri, tasoitella ruutujen reunoja ja kulmia sekä poistaa sarjakuvasivulle jostain eksyneet pienet mustat pisteet ja muut röpelöt.

iPadilla touhuaminen sujuu jo rutiinilla. Voisi jopa sanoa, että tämä on tuonut uutta hupia piirtämiseen. Aloitin viime viikon maanantaina, ja nyt on jo kuusi sivua netissä. Yritän saada sivut 7 ja 8 tehdyiksi tämän viikonlopun aikana. Asiaa auttaa se, että kaikki sivut on luonnosteltu. Minun ei tarvitse miettiä enää mitään, senkun piirrän vaan. En halua kuitenkaan hosua, koska se tuottaisi hutiloitua jälkeä. Pidän runsaasti pieniä taukoja tussausvaiheessa, ja sivun valmiiksi saatettuani pidän loppuillan "vapaata" ja alan tussata seuraavaa sivua vasta seuraavana päivänä. Väritysvaiheessa en pidä pahemmin taukoja.

Tarvitsen silti jatkossakin sitä paperioriginaalia. Tuntuisi liian vaikealta piirtää iPadille tyhjästä jotain, saada sillä kuvaelementit oikeille paikoilleen ja mittasuhteet kohdilleen. Lasipinta lisäksi luistaa liikaa, se tuntuu haittaavan hyvän viivan piirtämistä. Tottumiskysymys, epäilemättä, mutta minä en viitsi totutella.

Clip Studio Paint ei tunnu suoriutuvan kaikesta ainakaan iPadilla sitä käytettäessä. Magic Wandilla voin valita vain yhden alueen kerrallaan, Clone Stamp tuntuu puuttuvan, opasiteettipalkkia ei löydy useimmissa tapauksissa, ja kerran yritin turhaan siirtää layeria toisen alle. Ehken ole vain keksinyt oikeita kikkoja. Sekin haittaa, etten näe eri kuvakkeiden selityksiä, vaan joudun opettelemaan niiden käyttötarkoituksen yritys/erehdys -menetelmällä. Onneksi on Undo-toiminto.

Teen siis muitakin duuneja, mutta ne eivät edes yhdessä haukkaa isoa siivua päivästä. Minulla on Discogsissa Errors-kansio niille levyille, joista olen merkannut väärän version, koska Discogsissa ei ole sitä oikeaa versiota, joka vastaisi minun omistamaani levyä. Harvemmin olen viitsinyt lisätä sitä oikeaa versiota Discogsiin, odottanut vain että joku muu lisää. Olen käynyt vielä kertaalleen läpi kaikki CD:t ja LP:t tarkistaen, onko varmasti oikea versio merkattuna. Monissa tapauksissa ei ollutkaan, joten olen joko vaihtanut toiseen versioon tai siirtänyt levyn Errors-kansioon. Errors-kansio paisui tuossa hommassa yli sadan levyn kokoiseksi, ja päätin, että nyt olen saanut tarpeekseni. Helmikuun lopusta lähtien olen niitä oikeita versioita lisäillyt verkkaiseen tahtiin. 57 levyä tähän mennessä, Errors-kansiossa on vielä 59 levyä. Kaikille en uskalla tehdä mitään. Joissakin tapauksissa erot merkkaamaani versioon ovat niin pieniä, että pelkään, että minun versioni voidaan käsittää jonkin siellä jo olevan version variaatioksi, ja sitten minun luomani tietue yhdistetään siihen toiseen versioon.

Kuuntelen ihan kaiken musiikin, joka on tietokoneen kovalevyllä. Tarkistan äänitiedostojen laadun. Teen mp3-tiedostoille muokkausta tarvittaessa, kirjaan ylös ne biisit jotka napsuvat niin pahasti, että ne on äänitettävä uudelleen. Äänitän ne sitten joskus kun on aikaa. Nimeän kansioita uudelleen, siirrän joitakin kansioita eri paikkoihin. Häviöttömät FLAC-tiedostot muunnan mp3-muotoon jotta ne veisivät vähemmän tilaa kovalevyllä. N-levyjä kuuntelen nyt, kohta pääsen Nina Simoneen. Kuunneltavaa riittää vielä 726 tunnin ajan, kesäkuun puoleenväliin asti.

Uusille kotisivuilleni postaan joka päivä yhden Aaltotien keikarit- / Aaltotie -stripin. Niitä riittää pitkälle lokakuuhun. Stiff Records -katsausta kirjoittelen hiljakseen. Se valmistuu vasta heinäkuun lopulla. Kesäkuun jälkipuoliskolla kuuntelen vielä Stiff Records -kansion läpi ja kirjoitan kommentteja biiseistä. Tämän jälkeen 112 DVD-elokuvaa katsomaan, siitä voisi tehdä kesälomahomman. Eihän se veisi kuin 1½ - 2 viikkoa jos siitä kokopäivähuvin tekee. Lasken myös Smartum-homman ja toive-elokuvien kuukausittaisen etsimisen meneillään olevien projektien joukkoon, vaikka ensinmainittu haukkaa enää yhden huhtikuun päivän ja jälkimmäinen on oikeastaan ikuisuusprojekti. En minä kaikkia elokuvia tule koskaan näkemään.

 

3.4.2022

Niin ne tutut rakkaat ihmiset vaan poistuvat, kun tässä itse vanhenen. Äiti soitti viime lokakuussa ja kertoi nähneensä Hufvudstadsbladetissa Kaj Hindrénin kuolinilmoituksen. Lähetin sitten osaaottavan joulukortin vain Sagalle. Hetki sitten äiti soitti ilmoittaen, että Husiksessa on nyt julkaistu Saga Hindrénin kuolinilmoitus. Hautajaiset on jo pidetty, ja jokin rahasumma ohjataan Ukrainan sodan uhrien auttamiseen. Niin se taitaa mennä tuollaisten vuosikymmeniä yhdessä pysyneiden avioparien kohdalla, että kun toinen kuolee, puoliso ei jaksa enää sen jälkeen pitkään porskutella, vaan lähtee itsekin vähän ajan päästä. Mutta oli Saga sentään jo 87-vuotias.

Kiitos kaikesta hoivasta ja huolenpidosta, Saga ja Kaj.

 

16.4.2022

 

 

30.4.2022

 

 

Muisteluitani sanomalehtisarjakuvista, joita luin 80- ja 90-luvuilla.

Perhepäivähoitajani Hindrénit lukivat päivittäin Hufvudstadsbladetia. 80-luvulla lehti suosi tanskalaista sarjakuvaa:

Ferd’nand (Henning Dahl Mikkelsen)
Poeten og Lillemor (Jørgen Mogensen & Mogens Dalgaard)
Rasmus Nalle (Vilhelm Hansen)
Gnidén eli Fedthas (Kaj Engholm)
Kanon-mormor eli Momsemor (Werner Wejp Olsen)

Kanon-mormor poistettiin jossain vaiheessa Husiksesta, mutta lukijat nostivat siitä niin kovan äläkän, että sarja palautettiin lehteen. Jossain lehdessä on julkaistu sarjaa suomeksikin. Muunmaalaisista sarjakuvista Lassi ja Leevi oli mukana ennen kuin sitä alettiin julkaista suomeksi. Sarja taisi aloittaa Husiksessa 1988. Hufvudstadsbladetista sain ensikosketukseni Lassiin ja Leeviin, ja aloin nopeasti fanittaa sarjaa innolla. Amerikkalaissarjojen valikoimaa täydensivät myöhemmin Berke Breathedin Bloom County, Bud "Bo" Gracen Hannes (Ernie) ja Russ Manningin Tarzan. Kiva on ollut löytää kaksi Bloom County -kokoelmaa, joissa on samoja strippejä joita Hufvudstadsbladetissa julkaistiin. Hbl julkaisi sarjaa jostain keskivaiheilta loppuun asti, muistan vieläkin viimeiset stripit joissa kaikki jättävät jäähyväiset Opus-pingviinille, joka jäi sitten yksin apean näköisenä suremaan tuttujen poislähtöä. Bloom County toi myös jotain myönteistä palautetta lehdelle. Jostain muistan lukeneeni, että Petri Hiltunen olisi sarjan fani. 60- ja 70-lukujen vaihteen Tarzan-strippejä luin Hbl:stä, mutta ei niistä jäänyt mieleen muuta kuin komea taide. Tarzan-elokuvia on kiva katsella, mutta sarjakuvat eivät ole merkinneet minulle mitään.

Husiksessa oli Modesty Blaiseakin. Ei sekään sarjakuva minuun iske, mutta Joseph Loseyn 60-luvulla tekemä elokuva on hauska. Hbl:ssä julkaistut stripit kärsivät sitäpaitsi viivakadosta, mikä oli ihan yleinen ongelma suomalaisissa sanomalehdissä jotka Modesty Blaisea julkaisivat. Paitsi sitten, kun vuorossa oli tarina, jonka alussa nuori hasisriippuvainen hippipariskunta tunkeutui johonkin hienoon aidalla suljettuun valtavaan kartanoalueeseen ja järkyttyi nähdessään hevosella ratsastavan keskiaikaisen ritarin, joka tappoi raa'asti peitsellä jonkun paenneen miehen. Nainen huusi kauhusta, mies vaiensi hänet ja sanoi ettei kukaan saa kuulla heitä. Kiinnostuin kohtalaisesti tarinasta ja jäin seuraamaan, mitä myöhemmin tapahtuu. Myöhemmin Willie Garvin lähti tutkimaan outoa kartanoaluetta, jossa tunnuttiin elävän kuin keskiajalla. Tätä tarinaa sai Hbl:stä lukea ilman häiritsevää viivakatoa, mikä oli osasyynä siihen miksi kiinnostuin. Stripit olivat hyvässä kunnossa ja Romeron taide pääsi oikeuksiinsa. Lopulta mielenkintoni tarinaa kohtaan kuitenkin sammui.

Myös Bill Amendin Foxtrot oli Hbl:ssa – en kuitenkaan pitänyt karrikoidusta piirrostyylistä ja hahmojen ulospäin työntyneestä suunseudusta. Julkaistiinkohan Cathy Guisewiten Cathya myös, muistan lukeneeni sarjaa sekä suomeksi että ruotsiksi? Guisewite ei osannut piirtää. Ihmisten kuvaaminen onnistui vain edestäpäin, ja kauhistunut ilme näytti enemmän riemastuneelta.
    Sitten oli vielä ruotsalaisparivaljakon Måns Gahrton – Johan Unenge tekemä Berts dagbok eli Bertin päiväkirja, mutta se sarja oli minulle paha pettymys. Harvoin se onnistui edes hymähdyttämään. Ainut lievästi huvittanut vitsi oli, kun Bertin uskovainen täti kysyi Bertiltä, uskooko tämä Jumalaan. Bert vastasi, ettei ole oikein varma - koska pienempänä hän koki pahan pettymyksen kun sai tietää ettei yksi tietty henkilö johon hän uskoi olekaan olemassa. Kyseinen henkilö oli Joulupukki. Bertin päiväkirjassa huumoria revittiin Lassi ja Leevi -tyyliin pojan mielikuvituksessa tapahtuvasta asioiden liioittelusta, kuin myös arkipäiväisten sattumien ihan yleisestä överiksi vetämisestä, mutta jotenkin eivät Gahrton ja Unenge saaneet aikaan yhtä hyvää hupia kuin Watterson omassa sarjassaan. Gahrtonin ja Unengen nuortenkirjoja oli yhteen aikaan meillä joka paikassa, mutta ovat tainneet hävitä lopullisesti historiaan. Alkoiko olla liian liukuhihnatuotantoa? Ainakin Unengen piirräntä rupesi olemaan niin kiireessä tehdyn tuntuista, rutinoitua ja itseään toistavaa, että aloin tuntea torjuvaa reaktiota.

Hufvudstadsbladet esitteli minulle myös David Gilbertin Buckles-sarjiksen, joka sittemmin ilmaantui Iltalehteen nimellä Pojun remmissä. Hbl:ssä nimi oli Kaxen. Minua häiritsivät piirrostyylin voimakkaat Bill Watterson -vaikutteet. Kesti aikansa, ennen kuin pikkuhiljaa pääsin niistä yli ja rupesin aidosti pitämään sarjasta.

 

14.5.2022

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92