3.10.2020

Vuoden 1982 aikana Neuvostoliitosta tuotu tv-ohjelmamateriaali väheni edelleen jonkin verran, mutta neukkuelokuvia ja lyhäreitä sekä satunnaisia piirrettyjä ja dokumentteja riitti joka kuukaudelle vuosien 1982-1983 aikana, vaikka sitten niukastikin. Itä-Eurooppa säilytti melko vahvan aseman, muttei pärjännyt alkuunkaan Ruotsille, Tanskalle ja Norjalle, joiden ylivalta Suomen tv-ohjelmatarjonnassa oli murskaava. Luulisi esim. tanskalaisten dokumenttien jatkuvan syöttämisen jo ärsyttäneen niin tv-kriitikoita kuin katsojiakin, etenkin kun aika suuri osa dokumenteista käsitteli pohjoismaisia kirjailijoita, muusikoita ja muita taiteentekijöitä, joiden nimet eivät välttämättä sano(neet) suomalaisille mitään. USA ja Englanti kirivät vuoden 1982 aikana loistokkaasti rinnalle - juuri tuo vuosi toi britti- ja jenkkiviihteen toden teolla suomalaisiin koteihin. Ja täysillä mentiin tällä saralla jo heti tammikuussa, jolloin ohjelmistoon saapui useita brittisarjoja ja yksi amerikkalainen (etsiväsarja Nero Wolfe). Viihde kuitenkin keskittyi MTV:hen, Yleisradio tuotti edelleen valtaosin asiaohjelmia.
    2.9.1982 Hesarin tv-ohjelmasivulla kerrottiin toukokuussa suoritetun mielipidetutkimuksen tulos: "Kansa tahtoo lisää viihdettä". Ja sitähän saatiin. Jopa siinä määrin, että Kajava älähti 23. tammikuuta 1983: "Alas tv:n viihdesarjojen valta!".

Suomikin tottakai yritti parhaansa ohjelmatuottajana, mutta suomalaisten viihde-, lasten- ja asiaohjelmien sekä tv-näytelmien tasossa oli harvemmin hurraamista. Jukka Kajavan mielestä ainoa hyvä suomalainen viihdeohjelma oli vuonna 1982 Hukkaputki, ja sekin oli vain parhaimmillaan hyvä. Välillä sielläkin hypättiin aidan yli matalasta kohdasta. Mies haukkui pikkutarkasti kaikkea mahdollista, vaikka sitä, että musikaalielokuvissa ja musiikkiohjelmissa laulut jätettiin tekstityksessä kääntämättä, tai niistä käännettiin vain ensimmäinen säkeistö, jolloin laulujen oleellinenkaan viesti ei välittynyt katsojille. Esimerkkeinä 13. helmikuuta 1982 esitetty amerikkalainen musikaalielokuva Ilo irti (On the Town, 1949), jossa Gene Kellyn, Frank Sinatran ja Jules Munshinin esittämät merimiehet seikkailevat New Yorkissa, 21.8.1982 esitetty dokumentti chileläisestä mutta maanpaossa eläneestä Quilapayun-yhtyeestä, jonka kantaaottavat laulut jätettiin kokonaan kääntämättä, sekä seuraavana päivänä esitetty tsekkiläinen elokuvafantasia Päiväkirja. Leos Janacekin teosaiheistosta ja musiikista koostettu elokuva kuitattiin muutamalla sanalla juonen kulusta, minkä jälkeen ilmoitettiin, että elokuvaa ei ole tarvis suomentaa. Tätä seurasi yli puoli tuntia tsekiksi laulettua kertomusta, josta katsoja jäi lähes täysin pihalle tekstityksen puuttumisen takia.

Erikoisimpina tapauksina nähtiin srilankalainen elokuva (16.3.1982), kirgisialainen elokuva (25.1.1983), tasmanialainen elokuva (1.3.1983) ja pohjoiskorealainen elokuva (25.5.1983). Mainita voi myös jokusen korealaisen dokumentin, meksikolaisen elokuvan (27.7.1982), filippiiniläisen elokuvan (21.11.1982), brasilialaisen elokuvan (20.12.1982) ja tv-sarjan (5.8.1983), pari intialaista elokuvaa (22.5.1983, 15.6.1983), turkkilaisen elokuvan (3.7.1983), perulaisen elokuvan (31.7.1983) sekä vietnamilaisen dokumentin (16.8.1983).
    1. elokuuta 1982 nähtiin puolalais-eestiläistä yhteistuotantoa ollut tieteisfilmi Lentäjä Pierksin kuulustelu (Test pilota Pirx), joka perustui Stanislaw Lemin tarinaan Kuulustelu. Marek Piestrakin 1979 ohjaamasta elokuvasta sanoi Mikael Fränti arviossaan, että lopputulos "on erittäin kuivakiskoinen ja jähmeä", ja että "tieteiselokuvien huikea kuvallinen maailma on jäänyt Piestrakilta kaukaiseksi, tavoittamattomaksi haaveeksi". Puolalaiset eivät Fräntin mukaan ole juuri harrastaneet tieteiselokuvia tuotannossaan, joten sietää ihmetellä, miksi Yle otti moisen epäonnistuneen kuriositeetin ohjelmistoonsa. Arvo Pärtin musiikki sai sentään kehun.

22.8.1982 esitettiin uusiseelantilainen dokumentti Puiden puolesta, jossa yli yhdeksänkymppinen luonnonsuojelija Richard St. Barbe Baker kehotti istuttamaan metsäkaupalla puita, jotta ihmiskunta pysyisi hengissä ja aavikoituminen vältettäisiin. Jukka Kajava kysyi myöhemmin kolumnissaan, miksi suomalaisten oli tuotettava Uudesta-Seelannista asti dokumentti puhumaan tärkeästä asiasta, kun "tärkeää olisi tiedottaa meille siitä, mitä Suomessa tällä alueella tapahtuu. Kyllä meillä tapahtuu. Sen tietää jokainen maata matkannut ja raiskatut hakkuutasangot nähnyt. Nyt näytti siltä, että ulkomailla eivät osaa hoitaa metsävarojaan, toimivat kuin typerykset. Suomi säästyi kritiikin piiskalta".
    Helmikuussa 1983 esitettiin dokumentti Tanskan saksalaisalueella toimivista kouluista kertoneen dokumentin "Dansk skola i tysk vardag". Kajava kyseenalaisti senkin ohjelman Suomeen tuomisen mielekkyyttä: "tietenkin ohjelman seurassa tuli ajatelleeksi Ruotsissa asuvia suomalaislapsia, heidän kielellistä ja kansallista vyöhykettään vieraassa maassa. Mutta jos tähän tähdättiin, niin eikö silloin kannattaisi tuottaa oma ohjelma aiotusta aiheesta. Suomesta katsoen tanskaa puhuvien lasten saksalaiset ongelmat ovat aika kaukaisia ja siten erityisiä, että ohjelman sanoma laihtui lähinnä toteavaksi".
    Ehkä Ylen yletön into tuottaa ulkomailta ohjelmamateriaalia välillä myös kostautui huteina, kun ei aina oltu vaivauduttu miettimään esim. ulkomaisten dokumenttien esittämisen järkevyyttä.

Entäs suomalaiset tv-näytelmät? Vuosina 1979-1983 seuraavat erottuvat HS:n arvioinneissa selkeästi epäonnistumisiksi (kritiikit Kajavan, ellei toisin ilmoiteta):

1979

12.3. Paavi on kaapattu (eteläamerikkalainen Joao Bethencourtin kokoillan komedianäytelmä vajaan tunnin mittaiseksi lyhennettynä, ohjaus Markku Onttonen) - ("tyhjänpäiväiseksi typistetty", "kiireisen tuntuista juonen juoksutusta", "...muttei olla hauskoja, nasevia, osuvia, henkeviä, ei oikein mitään")
28.6. Laululintunen (unkarilainen näytelmä, vieraileva unkarilainen ohjaaja Sandor Szönyi) - ("räikeä, meluisa, vivahteeton", "lavastus näyttää turistirihkaman ale-tavaratalolta")
9.8. Suomeen tai kämpille (Pentti Haanpään novelli rahansa rulettiin tuhlaavasta työmiehestä) - ("tasapaksua teatteria", "Lauri Törhösen ohjaamassa esityksessä avustajavoimin täytetyt pelijaksot eivät kasva kohokohdiksi eikä valitettavasti juuri mikään muukaan")
17.10. Onnellinen mies (Arto Paasilinnan romaanista, ohjaus Hannu Kahakorpi) - ("taas kaatuu raisu komedia tosikkoon toteutukseen", "tv-sovitus on sisällöltään kesy, draamallisesti kontrastiton ja riehaantumaton")

1980

7.1. Laahus (Lauri Kokkosen näytelmä, ohjaus Antti Einari Halonen) - ("kuinka tv-väki osasikin häivyttää kaiken sen, mikä näyttämöversiossa oli jäntevää ja pitävää. Kahden naisen muuntuvasta ja draamallisesta ihmissuhteesta tehtiin tempoa nopeuttamalla liioiteltua puskateatteria", "epätarkat kuvat, epätasainen äänitys", "tulos oli kauhea")
4.2. Suomalainen rakkaus (Tuula Saarto, ohjaus Ville-Veikko Salminen) - ("ollakseen teatteria Saarron teksti on aivan liian mietelausemaista ja rakenteeltaankin täysin epädramaattista", "näyttelijät ovat tosi onnettoman näköisiä. Eivät ole kunnolla päättäneet, että tehdäänkö tästä täysi parodia, vai pitäisikö olla tosissaan", "henkilöistä puuttuu liha ja veri")
4.2. Poltettu oranssi (Eeva-Liisa Manner, ohjaus Sina Kujansuu) - ("tv-versiosta tosin joutuu penäämään paljon parempia roolisuorituksia ja huikeasti rohkeampaa pyyhkimistä tiiviyden ja intensiteetin säilyttämiseksi", "tulipaloa seuraava loppupuolituntinen on pelkkää piinaa loputtomine aforismeineen, kohdistumattomine yleisväitteineen")
31.3. Elämäntoverina alkoholisti (Eila Pennanen) ("tulos kuitenkin näyttää kuin puujaloilla esitetyltä: asenteelliselta, yliteatraaliselta". Ohjaaja Pekka Parikan toteutus sai haukkuja tikku-ukkomaisuudesta, ja "Pennasen tekstikin perin mietelausemaista ja opettavaa. Asiat on tuotu liiaksi pintaan. Niissä ei ole mitään oivallettavaa")
31.3. Marraskuun kuvia (Matti-Juhani Karila, ohjaus Juhani Tiikkainen) - ("näytelmä on epätasainen, epäpersoonallinen eikä kovin syvä", "nimekäs näyttelijäjoukko työskentelee hieman pehmein aksentein ja tyhjin silmin", "ihmisiin on jäänyt tulkinnallista, taidollistakin löysyyttä")
26.6. Hiekkakuningas (Henri Kapulainen, ohjaus Jukka Sipilä) - ("klisheinen", "ohjaaja kokeilee erilaisten tyylien kompositiota. Tämä kaikki on oikein ja tervetullutta, mutta ei vielä Hiekkakuninkaan kohdalla johtanut muuhun kuin itse yrittämisen kiusalliseen näkymiseen", "tapa ilmaista on liian suoraviivainen. Katsojan ei tarvitse kuin katsella ja välillä ihmetellä, miksi tekijät pitkittävät kaikkea niin suunnattomasti")
7.8. Auringon lapset (Maksim Gorki, ohjaus Veikko Kerttula) - ("menee oikein roimasti poskelleen", "esitys on jäänyt kirjavan ylinäyttelemisen varaan. Katsojan tuskaa kestää lisäksi lähes kolme tuntia")
13.8. Rippipuvut (Orvokki Autio, ohjaus Mauno Hyvönen) - ("näytelmän "asiat" ja niiden ilmaisu sen sijaan maittavat tehdyiltä ja jäävät puolitiehen", "pieni näytelmä ehtii käsitellä samoja teemoja jopa moneen kertaan, aina samoilta kanteilta ... toistosta sanomiset eivät parane", "dramaturginen ja rakenteellinen kömpelyys ihan hämmästyttävät")
8.9. Rajuilma (August Strindberg, ohjaus Ritva Nuutinen) - ("pilalle mutistu", "jäykkää seisoskelua, istumista, täysin jännitteetöntä juttelua. Epäselvää, kaiken lisäksi")
4.10. Anjuta (Anton T
šehov, ohjaus Pauli Virtanen) - (Kajavan mukaan suttuinen ja katkonainen, vain ja ainoastaan kömpelö tv-näytelmä, "Anjutasta tuskin syntyy muuta kuin paha mieli, niin katsojille kuin tekijöillekin")

1981

4.5. Rakas rouva (uusittiin 19.3.1983) (Kerttu-Kaarina Suosalmi, ohjaus Georg Dolivo) - ("deodoranttimainokselta näyttävä luomus", "aikasiirtymien ruuhkassa katsoja ei aina tiedä edes sitä, millä vuosikymmenellä mennään", "esitys on täysi ladattua ajatusta, mutta se ei avaa itseään katsojan pohdittavaksi", "jos kaunis kuva riittää katsomisen motiiviksi, niin silloin Rakas rouva toki täyttää toiveet")
5.10. Loppiaisaatto (William Shakespeare, ohjaus Pauli Virtanen) - ("kuinka pilataan hyvä tragikomedia", "puskateatteria", "perustragedia, lemmenleikkien toivoton kiihkeys lakaistaan maton alle. Kaikki perustuu meteliin, kansanomaisuuteen ja ylisuureen ilmaisuun", miesnäyttelijät "karjuvat, ärjyvät, huutavat vuotoisilla äänielimillä ja vain pelkkää volyymin vaihtelua tunnustaen")
2.11. Armahda meitä (Tito Colliander, ohjaus Juhani Tiikkainen) - ("dramatisointi tulvii tiheiksi kirjoitettuja ja tiheästi tulkittuja pikkukohtauksia, mutta kokonaiskaari laimenee proosamaiseksi, kohokohdattomaksi", "näytelmä ei rakjennu kokonaisuudeksi vaan on lopussa yhtä hajallaan kuin alussakin")
15.12. Vänrikki Stoolin tarinat (J.L. Runeberg, ohjaus Bengt Ahlfors) - ("melko katkelmallinen ja toisten takia hieman tyhjänpuoleinenkin viihdespektaakkeli", toteutus jätti Kajavan mielestä henkilöhahmojen kehittelyn puolitiehen - katsoja jää odottamaan enempää, mutta sitä ei tule, vaan tv-sovitus jää "armotta liian pitkäksi, itseään toistelevaksi, ja illan mittaan väljähtyväksi viihdedraamaksi")
28.12. Kerran kesällä (Joel Lehtonen, ohjaus Sina Kujansuu) - ("iki-ihanasti rehevästä, turmeltuneesta, huumorintajuisesta, kriittisestä ja enteellisestä vuosisadan alun kuvauksesta on kamerain edessä tullut silppua, tekoteatteria, hortoilua", "kesäinen joukkio vaeltaa maisemissaan ja huoneistossaan kukin roolinsa ulkokuorena, aivan kuin syvintä henkilöanalyysia ei olisi kunnolla tehtykään", "on vain toteutettu kohtauksia, kuvia muttei ole tulkittu")

1982

25.1. Kovaosaisten kuu (Eugene O'Neillin näytelmä vuodelta 1943, ohjaus Eeva Salminen) - ("pahvisenmakuiseksi jäävä", "kokonaisuutta ei kohenna raskaasti kaavamainen kameratyö ... eikä liioin lavasterealismi, joka muistuttaa suomalaisen teatterin keittiörealismia amerikkalaiselle farmille siirrettynä" (Kirsikka Siikala))
8.2. Haukat lentävät korkealla (Hannu Salo, ohjaus Kari Rentola) - ("sisältö on kaikkiaan jätetty merkillisen epäselväksi, jopa ihmisten sukulaisuussuhteiden alueella. Muutamissa kohtauksissa repliikitkin ovat, kuin itse poliisimestari olisi ne arpatynnyristä poiminut", "paatosta riittää ja jokainen repliikki on painokas kuin kaivon kansi", "kaikki tehdään yli, tyhjällä paatoksella ja tasarytmisesti")
26.2. Pohjalla (Maksim Gorki, ohjaus Timo Bergholm) - ("Pohjalla-näytelmää näytellään tasaisen totisesti", "kaikki näyttelevät toistensakaltaisesti, kuin yksi ainut ihminen", "ilmaisullisesti aika yksitoikkoista jökötystä", "henkilöt eivät isommin eroa toisistaan")
3.3. Aivan tavallisia ihmisiä (Ilkka Pitkänen, ohjaus Mauno Hyvönen) - ("henkilökuvat jätetään kautta linjan kalvakkaiksi ja vähäsyisiksi", "ongelmia on, niitä esitetään, mutta syitten tasolla ja seurauksia arvattaessa pitäydytään lähes nollarajalle", ohut materiaali latistaa kuunnelman "vanhan kertaukseksi" ja "turhalta tuntuvaksi dramatisoinniksi")
28.4. Hämähäkki (kuusiosainen sarja, käsik. Liisa Nevalainen, ohj. Pertti Melasniemi) - (henkilöt vaihtavat keskenään "sellaisia sanoja ja ajatuksia, joita ei uskoisi kopioitavan valtakunnalliseen televisioverkkoon", "kansallisena tuotteena pohjasuoritus", "käsikirjoitus on kuin tekijän päässä pyörineiden juorujen tulostusta. Hän olisi voinut purkaa niitä lähipiirissään, eikä laittaa julkisesti esitettävään tuotteeseen", "sarjassa käytettävää suomea ei pitäisi päästää ainakaan lapsia kuuntelemaan, sillä se häpäisee täydellisesti oman kansallisen henkisen aarteemme - kielen")
    9.5. Jukka Kajava kolumnissaan kysyi tästä suuren maailman tyyliin tehdystä kotimaisesta sarjajännäristä: "loppuiko vuoden heikoimman tv-sarjan etsiminen tähän? Onko se Hämähäkki?", "kotimainen jännäripaketti on todellakin täysin epäonnistunut. Sen toteuttajat ovat jäykistäneet vähätkin elämänpiirteet hengiltä ja hidastaneet kerronnan niin pitkittyneeksi, että sen paikoillaan pysähtyneille toilauksille ei oikeastaan voi muuta kuin nauraa".
5.5. Vanhan naisen ilta (Outi Pennanen, ohjaus Ritva Huhtala) - (Kajava kehotti yksinäisiä murheellisia vanhuksia olemaan katsomatta tätä yksinäisen vanhan naisen elämänvaikeuksia kuvaavaa näytelmää, koska se tekee heidät vielä murheellisemmiksi. "Ketä näytelmän "onnellinen" loppu lohduttaa. Mitä rakentavia näkymiä teos vanhalle ihmiselle tarjoaa? Ei mitään". Lisäksi näytelmä oli draamaksi "katkelmallinen ja pintapuolinen", ja pääroolia vetänyt Irja Kuusla joutui "etsimään elämää elottomista tilanteista" ja jäi "muutenkin melko yksisuuntaisen draaman ainoaksi kannattelijaksi").
13.7. Kreikkalainen konvehti (Rainer Alander, ohjaus Harriet Sjöstedt) (näytelmä on "aika naseva juoneltaan, mutta täyttyy televisiossa turhasta lärpätyksestä, asioiden ja tilanteiden pitkittämisestä", esitys "on levällään kuin ne kuuluisat Jokisen eväät")
14.8. Kenttähartaus (Heikki Hartikaisen ja Matti Kivisen tarina atomivoimalassa sattuneesta vuodosta ja pakenevista ihmisistä) ("hurjan tarinan väljä toteutus", "teatterin tuntemisen puute pilaa Kenttähartautta pitkälle. Ohjaus ei osaa ilmaista kohtausten vastakkaisuuksia tarpeeksi terävästi eikä tiedä suuria myöskään henkilöohjauksesta. Näyttelijät kaahaavat teosta läpi vivahteettomasti. Satiirin herkuista suurin osa tippuu tien varteen")
27.9. Naisen ratkaisu (Jean Bitar) - ("kelvotonta katsottavaa", "tulos osoittautuu kliseiden, alkeellisen draamajutun, osaamattoman henkilöohjauksen ja yleensäkin kaikkien mahdollisten vikojen masentavaksi kaatopaikaksi", "niin typeräkin näytelmän sotkuinen juoni ... on, että väliin sille nauraa kuin vuoden parhaalle viihdeohjelmalle")
23.11. Presidentti (Suomen historiaa, erityisesti presidenttien kautta, kertaava neliosainen näytelmä, käsik. Kyösti Skyttä, ohj. Erkki Tiihonen) - ("edessänne on viitisen tuntia teatteria, joka pääasiassa pohjaa maskeeraajan taitoon sekä näyttelijöiden ja esikuvien väliseen näköisyyteen. Siinä sitten kaikki", "soppa olisi tarvinnut vielä yhden kokin: näkemyksellisen, näyttelijäntyötä hallitsevan ammattiohjaajan")
13.12. Iltamien jälkeen (Leo Kalervo, ohjaus Raimo O. Niemi) - ("siinä tehdään totista työtä ja yritetään olan takaa korvata hidas tempo ja vähät tapahtumat täydellä näyttelijän intensiteetillä. Henkilökuvien syvyys ei kuitenkaan ole sitä luokkaa, että esityksestä tulisi tuskaista tuijottelua kummempaa teatteria. Tematiikastaan Iltamien jälkeen selviää, mutta ilmaisullisesti ollaan ulkopuolisesti ylidramaattisia")
25.12. Prinsessa Ruusunen (käsik. Pekka Suhonen Topeliuksen tarinan pohjalta, ohjaus Mirjam Himberg) - ("köyhän miehen Ruusunen", "väreissä löytyy, koreissa hepeneissä samoin, mutta draama on laihaa, kuvaus kankeaa ja sen muutamat temput lällärikamaa", "esityksen eteneminen on kömpelöä")

1983

7.2. Joen saartama talo (Marja-Leena Mikkola, ohjaus Sina Kujansuu) - ("Kujansuu yrittää laventaa kerrontaa realismista symbolismiin, kokeilee toisenlaista, toista mittakaavaa ja lähestymistapaa. Tulos ei valitettavasti toimi, ei alkuunkaan", "tällä kertaa myös Marja-Leena Mikkolan näytelmäkin kertoo harvinaisen vähän", "näytelmästä ja toteutuksesta puuttuu omaperäisyyden syke", "vain Vieno Saariston Marttaan kasvaa luonnetta, sanottavaa. Muu väki hortoaa tahattoman komedian lähistöllä").
25.2. Anteeksi rakas (Noora Männistö) - ("ei koita tänäänkään se päivä, jona suomalainen nuortennäytelmä lakkaisi olemasta naiivi tai kvasisyvällinen", "itse runko kelpaisi, mutta sen toteutuksessa kalisevat tyhjät tynnyrit. Myös tekstitasolla")
2.3. Yöjalassa (Harold Pinterin näytelmä vuodelta 1960, ohjaus Mirjam Himberg)- ("ajan kuluttama", "psykologina Pinter toimii yksivärisesti ... kirjoittajana yhdenlaisiksi jätettyjen tyyppien ja tekotoiminnallisten kohtausten varassa", kertomus "latistuu kaavamaiseksi ja yksiselitteiseksi. Näytelmän maailmasta puuttuvat vivahteet, puuttuu todellinen elämä")
24.3. Leikkejä pianolle (Friederike Roth, ohjaus Liisa Isotalo) - ("miksi ihmeessä kelpo tarina pitää kertoa niin mahdottoman konstikkaasti, tahallisen vaikeasti. Ja kuinka maailmassa näyttelijät yleensä pysyvät tolpillaan kameran edessä, kun teksti etupäässä tarjoaa pelkkää epäpersoonallista viisastelua", "katsojan on vaikea välittää näytelmästä, koska se niin harvoin tuntuu todelta ja sitä kautta tähdelliseltä")
5.5. Pöllönpesäpuut (Hannu Salo, ohjaus Ilkka Vanne) - ("klisheiden kaatopaikka", "repliikitkin ovat hirveitä, tunnelma kuin itkumuurilla")
22.5. ...jo joutuvi yö (Jussi Luukkonen, toimittaja Tapani Itäranta) - ("onneton tapaus", "draama kulkee vilpittömästi rauhan asialla ja sotaa vastaan, mutta pitkäpiimäisesti kuin pahinkin maitojuna", "pääasiassa ...jo joutuvi yö tarjoaa sisältönsä kätkenyttä tuijottelua ja toteutus tyhjinä ammottavaa pitkistystä, kuvia käytävistä, ovista ja muusta joutavasta")
23.5. Köyhyydestä kurjuuteen (käsikirjoitus ja henkilöohjaus Olli Tola, tv-ohjaus Vesa Nuotio) - ("kaikki mitä sanotaan, on sanottu jo tuhannesti aikaisemminkin. Kaikki mitä tehdään, on aavistettavissa vähintään minuuttia liian aikaisin. Ja ilmaisu - miten siinäkin on tyydytty pelkkiin klisheisiin. Nuoret näyttelijät esiintyvät maneerisesti kuin olisi jo satavuotinen ura takana päin")
4.7. Armahda meitä (Tito Colliander, ohjaus Juhani Tiikkainen) - (Kajava haukkui dramatisointia katkelmalliseksi, näyttelijöiden tulkinta oli "epäuskottavaksi kääntyvää melodramaattista paisuttelua", "teatteria liian isolla T:llä")

Loppukevennykseksi vielä muutama Kajavan kolumni, joissa hän lyttää Ylen toimittajien ammattitaidon, viihdeohjelmat ja suomalaiset lastenohjelmat. Julkaisupäivät ovat 28.1.1982, 18.8.1983, 12.9.1983 ja 14.9.1983. Syyskuussa 1983 miesparka oli jo selvästi masentunut:

 

 

 

 

 

4.10.2020

Näin unta Juice Leskisestä.

Olin pyörimässä jossain päin Suomea ja pistäydyin yhteen itsepalvelukahvilaan. Siellä oli Juicen lisäksi joku toinen mies. Moikkasin Juicea, hän moikkasi takaisin. Hän oli pulskasta olomuodostaan suht' vetreän näköinen ja puhui hyvällä äänellä.

Hoidin itselleni tarjottimen, asetin, lusikan, ehkä jotain purtavaa sekä kannullisen teevettä. Vasta kun istahdin pöytään ja piti kaataa sitä vettä, huomasin: missä kuppi? Menin takaisin etsimään puhdasta kuppia, mutta löysin vain likaisia.

"Eikö täällä ole yhtään puhdasta kuppia?" "Ei", kuului Juicelta vastaus. Hän vielä lisäsi jotain muuta asiaan liittyvää tuon vastauksen perään. Kumpikin tiesi, ettei puhtaita kuppeja ole, eivätkä ryökäleet viitsineet sanoa etukäteen siitä.

"Voi jumalauta", tokaisin vain. Juice sanoi minulle jotain, josta en edes siinä unessa saanut täysin otetta. Oliko jotain minun pääkaupunkiseutulaisuuteeni liittyvää... Sitten hänen ja sen toisen miehen kanssa sukeutui keskustelu jostain, jota en pystynyt siinä kesken kaiken taustoja tuntematta sisäistämään.

 

7.10.2020

Minulla on ollut vahvasti viihteellinen viikon alku. Eilen ja toissapäivänä kuuntelin YLE Areenan audiopuolelta 1983 tehdyn 19-osaisen tieteiskuunnelmasarjan Maata etsimässä, eli Earthsearch, kirjoittanut James Follett. Tuo kuunnelmasarja on kai kuultu radiossa useaan otteeseen, ja muistin kuunnelleeni siitä osia joskus muinoin. Muistin pari kohtaa. Erinomaisen viihdyttävä, huikean mielikuvituksellinen ja jännittävä sarja. Oli siinä kourallinen Knallista ja sateenvarjosta tuttuja ääniäkin: Pekka Autiovuori, Seppo Kolehmainen, Seppo Laine, Heikki Nousiainen ja Tuomas Mattila. Jos nyt jotain kritiikkiä heittäisin, niin jotkut juonenkäänteet / asiat tapahtuivat niin äkkinäisesti, että oli vaarana, että tipun kärryiltä. Jotkut juonenkäänteet myös olivat vähän hölmöjä kaikessa uskomattomuudessaan. Mutta kaksi iltaa kului rattoisasti sarjan parissa.

Maanantaina lisäksi katsoin Vimeosta vanhan suomalaisen elokuvaklassikon Valkoinen peura. Sen katsomiseen oli syynsä, joka tulee näillä vuodatussivuilla ilmi sitten aikanaan.

 

17.10.2020

Kirjoitin Legatio Musicaan piitkän postauksen, jossa tuuletan viimeaikaisia ajatuksiani levynkeräilijänä ja luettelen yli 40 levyhankintaa elo-syys-lokakuun ajalta.

 

24.10.2020

Käyskentelen läpi vuoden 1989 Hesareiden selailu-urakassa. Tämä oli suomalaisen hyvinvoinnin ja juppikulttuurin kulta-aikaa, juppeja halveksittiin ja pilkattiin mielipidekirjoituksissa ja telkkariohjelmissa. Kaikki oli Suomessa hyvin, paitsi että ilmastonmuutos (jota tuolloin kutsuttiin lähinnä kasvihuoneilmiöksi) ja otsonikato olivat pahoja uhkia, ja niistä varoiteltiin ehtimiseen. Vastapainoksi Hesari kävi maaliskuussa tutustumassa myös Grönlantiin ja Puolaan, ja raportoi miten näissä maailmankolkissa voidaan. Puolasta tehtiin pari surullista raporttia. 8. maaliskuuta otsikoitiin: "Puolan nuori polvi kärsii ja kestää - jonossa voi mennä puoli päivää, vaikka paljon mitään ei ole saatavilla" ja "Lodz on köyhä ja luuhun asti kulunut teollisuuskaupunki".

Tarkastelun kohteeksi otettiin Hetmanekien perhe. "Teresa värjää sukkahousuja Feniks-tehtailla ja Pawek on kirjapainossa. Usein he eivät juuri tapaa, koska Teresan työ kulkee kahdessa vuorossa ja Pawek on töissä myöhästä illasta aamuseitsemään". Lapset olivat olleet päivähoidossa, mutta he olivat sairastelleet siellä liikaa, joten Pawek alkoi hoitaa heitä kotona päivisin. Lapsilla oli hengitysteiden sairauksia ja niistä johtuvaa kroonista allergiaa, mikä oli kuulemma yleistä. Kotina oli kaksio huonokuntoisessa talossa, mutta neliöitä oli sentään yli sata. Hetmanekit olivat itse kunnostaneet kotiaan, ja he pitivät sitä erittäin hyvänä. Asunnossa oli uunilämmitys, ja hiilet oli kannettava itse neljänteen kerrokseen. Hiilien riittävyys oli ongelma. Kaupoissa elintarvikkeita oli kovin niukasti ja suppeasti saatavilla, ja jonottaminen oli arkipäivää. Autona Hetmanekeilla oli kolme vuotta vanha mini-Fiat, lisäksi oli tv ja ompelukone. Tärkein harrastus oli telkkari, eikä muuhun aika riittänytkään. Teresan työ oli seisomatyötä, joka kipeytti jalkoja. Sukkahousutehtaalla selkäviat olivat yleisiä, mutta yleisesti ei haluttu tunnustaa alalla olevan ammattitauteja. Sairaslomat olivat yleisiä, mutta lääkärit kuittasivat ne motivaation puutteesta aiheutuvina.

Lodzin kaupungista kerrottiin, että se "on Puolan tekstiiliteollisuuden keskus ja naisten kaupunki". "Lodz on ahdistava ja sen vaikutelmat iskeviä, vaikka Puolassa on paljon köyhyyttä. Ihmisen käsi ei ole Lodzissa juuri kohentanut vanhaa tai uutta sen jälkeen, kun rakennusmiehet ovat lähteneet. Ilottomuutta ei Lodzissa paeta. Vieraan silmä hakee turhaan turvallisia arkipäivän merkkejä siitä, että kaupunkilainen saa elatuksensa ilman alituista ponnistelua". "Pitkällinen puute tuntuu imeneen elävän lihan kaupungista niin, että vain rangot ovat jäljellä". "Tekstiilikaupungissa on 800 000 asukasta muttei jäteveden puhdistamoa ja ikääntyneet putkistot pettävät niin että kaasuonnettomuudet yleistyvät". "Lodzin asuntojonot ovat 20 vuoden pituiset, joka tosin ei ole harvinaista Puolassa. Työläisiä majoitetaan täälläkin asuntoloihin ja perheet elävät muualla. Lasten ja nuorison rikollisuuden kasvu on maan nopeinta". Maastamuutto oli Puolassa yleistä.

Ei kovin kaukana Lodzista sijaitsee Piotrkow Trybunalski -niminen kaupunki. Sieltä Hesari raportoi 16. maaliskuuta otsikolla "Ruokakaupan valikoima on niukka Puolassa - hyllyjen säilykevihannekset ja suolakeksit eivät houkuttele, mutta lihasta ei ole pulaa". Artikkelissa kuvailtiin, miten ruokaa on kyllä periaatteessa riittävästi kansan ruokkimiseen, mutta valikoima on niukka ja harvinaiseksi katsottu tavara maksaa. Kaupoissa ei paljon muuta ollutkaan kuin noita kolmea mainittua tuoteryhmää. Vihannes- ja hedelmäsäilykkeet sekä suolakeksit - joita hyllyt kyllä olivat täynnä - eivät tehneet kauppaansa. Hintalistan luettelemista 18 eri liha- ja makkaralaadusta oli myynnissä vain neljää. Tavallisen puolalaisen ostoskassi näytti koostuvan sämpylöistä, juustosta, voista, munista ja sianihrasta. "Rasva antaa pontta leivälle, jota Puolassa syödään paljon ruokana sinänsä". Kahvi maksoi kahden päivän palkan.

Vastapainoa siis Suomen yltäkylläisyyden keskelle. Täällä meillä uhkasi maaliskuussa 1989 elintarvikealan lakko, mutta se peruuntui. Ihmiset ehtivät lakon pelossa hamstrata esim. kauppojen leipähyllyt tyhjiksi, mutta pienleipomot olivat varautuneet täyttämällä varastonsa viikkojen ajaksi, ja ne pystyivät nopeasti toimittamaan kauppoihin omia tuotteitaan. Pienleipomojen toimitusjohtajat tosin tuskailivat varastointitappioita, kun lakon peruuntumisen vuoksi jauhoja, hiivaa, sokeria ja rasvaa oli pidettävä jatkossakin varastoissa suuria määriä. "Ei kai tässä mitään ongelmia tule, kyllä ne varastot siitä pikku hiljaa vähenevät. Säilyväthän nuo jauhot ja muut tavarat", eräs kertoi.

Lisää ajankuvaa vaikkapa näistä 15. maaliskuuta julkaistuista hyvin valaisevista artikkeleista, jotka oli sijoitettu samalle sivulle vierekkäin. Jos joku on esim. miettinyt, milloin valintalevypuhelimet korvattiin näppäinpuhelimilla, alempi juttu auttaa ajoittamaan ajankohdan:

 

              

 

 

22. tammikuuta 1989 Hesari sai joka toiseen sunnuntainumeroonsa Levysivun. Levysivun yläpuoliskossa oli musiikkiaiheinen artikkeli. 22. tammikuuta artikkelin aiheena oli Jamaikan vientituote, reggae, sekä sen vaikutus Isoon-Britanniaan ns. crossover-ilmiöineen. Minua kovasti kiinnostaisi tietää, miten reggae nykypäivänä voi musiikkityylinä eri puolilla maailmaa, kun tuntuu, että genrekirjo on vain yksipuolistunut tällä vuosituhannella. Samoin haluaisin tietää, miten reggae on auttanut Jamaikan taloutta. Mistähän tietoa voisi lähteä kaivelemaan?
    Levysivun alapuolisko oli varattu lyhyille levyarvosteluille. Painopiste oli aika lailla klassisessa, oopperassa, kuorolaulussa ym. kevyessä kamassa. Levyarvostelijoina oli melkoinen kirjo nimiä: Jukka Hauru, Harri Uusitorppa, Lauri Karvonen, Pirkko Kotirinta, Heikki Hellman, Veijo Murtomäki, Olavi Kauko, Jukka Isopuro, Hannu Marttila, Tapani Länsiö... Levysivu siirrettiin jossain vaiheessa (en kiinnittänyt huomiota tarkemmin) lauantain Hesariin. Markku Fagerlund jatkoi edelleen rock-musiikista kirjoittelua lauantainumeroissa.

Hesariin piirtelivät Kari Suomalainen (pilapiirroksia kakkossivulla), Henrik Karlsson (pilapiirroksia Horisontti-osastossa, artikkelikuvituksia), Janusz "MAYK" Majewski (Ulkomaat-osasto), Adam Korpak (mielipidesivut), Antero "Ansu" Halla (kryptisiä vitsipiirroksia Horisontti-osastossa), Henrik Tikkanen (ihmisten päillä koristettuja aforismeja Horisontti-osastossa, otsikolla "Puhuva pää"). Varsinaisten artikkeleiden kuvituspiirroksia ei ollut paljon, mutta Aimo Katajamäki, Heikki Paakkanen, Pentti Nuortimo, Tarmo Koivisto, Hannu Hyrske ja Hannu Lukkarinen tuli bongattua.
    Adam Korpak oli minulle jo tuolloin tuttu nimi, hän kun oli kuvittanut jokusen koulukirjani. Tuossa muutama näyte:

 

 

Yksi tapaus, joka oli joskus hieman hämmentänyt mieltäni, liittyy Helsingin Sanomissa aprillipäivänä 1989 julkaistuun Karin pilapiirrokseen. Neil Hardwick, joka oli ihastuttanut Suomen kansaa sellaisilla tv-sarjoilla kuin Tankki täyteen, Reinikainen, Sisko ja sen veli sekä Kielipuoli potilas, veti 80-luvun lopulla omaa Hardwick-nimistä keskusteluohjelmaa. Karin piirroksesta ymmärsin, että Hardwick oli joutunut kansan silmissä epäsuosioon. Piirroskokoelmassa Ha! Ha! Hauska Kari oheen painettu selitysteksti ei valaise asiaa tyhjentävästi, mutta 31.3. HS:n mielipidesivulla julkaistu Neilin kirjoitus valaisee:

 

 

 

Mielipidesivulla riitti Neilin selkääntaputtelijoita toukokuuhun asti.

 

Sarjakuvat olivat vuoden 1989 alussa samat kuin jo vuonna 1984: Rip Kirby, Mikki Hiiri, Tiikeri, Valtiaat (Carsten Graabaek), Masi, Masan arkki, Punasulka, Aku Ankka, Harald Hirmuinen. Sunnuntaisin Velho, Mikki Hiiri, Karvinen, Tiikeri, Masan arkki, Taneli (Rauli Nordberg), Harald Hirmuinen, Punasulka.

Rip Kirbyssa oli meneillään tarina Back to Harmony (1980), jonka muistin hyvin. Kyseinen Harmony oli erittäin vaikeapääsyisiltä vuorilta löytynyt rauhallinen ja idyllinen kaupunki, jossa aika oli pysähtynyt 1800-luvulle. Harmonyyn oli tutustuttu tarinassa The Town That Time Forgot (1961). Back to Harmony -tarinassa Rip Kirby ja Desmond palasivat kaupunkiin, ja saivat pelastaa sen vakavalta uhalta. Muuan seurue oli nimittäin myös löytänyt kaupungin, ja pyrki ostamaan sen tyhjäksi halvoista antiikkitavaroista myydäkseen ne kalliilla eteenpäin. Hulluttelevassa loppuratkaisussa hammaslääkäriltä löytynyt käyttämätön ilokaasupullo oli ratkaisevana apuna. Sen sijaan seuraava tarina Kidnapped, jossa roistojengi kidnappasi Ma Casinon ja häneen rakastuneen vanhan, mutta sisukkaan ja ampumataitoisen kullankaivajan Joe Rimfiren, oli pyyhkiytynyt muististani.
    HS:ssä kyllästyttiin Rip Kirbyn 70- ja 80-luvun löysään menoon. 15. syyskuuta ruvettiin julkaisemaan Alex Raymondin RK-tuotantoa aloittaen nyt aivan alkupäästä, tarinasta The Chip Faraday Murder (1946). Tätä sen kummemmin kuin kahta seuraavaakaan tarinaa The Hicks Formula ja Liquid Murder ei oltu Hesarissa nähty koskaan. Vuonna 1948 kun Rip aloitti Hesarissa, ensimmäiseksi tarinaksi oli valittu neljäs, Fatal Forgeries (1946-1947).

Mikki Hiiren arkisarjoina jatkettiin Bill Walshin käsikirjoittamia 50-luvun jatkotarinoita, jotka Hesari oli julkaissut aiemmin 60-luvulla. Kumma kyllä, Hoosat From Another Planet ja sitä seurannut Mickey's Dangerous Double eivät aiheuttaneet minussa déjà vu -ilmiötä, mutta sen jälkeen tullut The Magic Shoe oli minulle vanhastaan myös Hesarista tuttu. The Magic Shoe on julkaistu myös Aku Ankan taskukirjassa nro 5 (Mikki ja Hessu timanttien jäljillä), mutta vuonna 1989 luin tarinan Hesaristakin ja sain huomata, että taskarissa tarinaa on pikkuisen mankeloitu vaihtamalla parin ruudun paikkaa, muuttamalla muutaman puhekuplan viestiä / sisältöä, sekä leikkaamalla tarinan alun ja lopun pois. Stoori päättyi siten, että Irlannista karkotettu menninkäiskuningas Vihreä Vihreä jatkoi Mikin mukana tämän kotimaahan. Oltuaan USA:n kamaralla vähän aikaa Vihreä Vihreä sai kauhukseen huomata, että ilmasto ei sovi hänelle: hän katoaa, muuttuu näkymättömäksi. Viimeisenä toiveenaan VV pyytää Mikiltä ateriaa - paistettuja perunoita - ravintolassa. Perunoita syödessään VV katoaa näkyvistä ja vain ääni jää jäljelle. VV tapaa vanhan kaverinsa, toisen menninkäisen, joka viettää lokoisia päiviä USA:ssa keppostelemalla näkymättömyytensä turvin, ja yhdessä nämä kaksi jatkavat oleiluaan. Taikakengän on Mikki viskannut sillalta alas jokeen.

Punasulan alkuperäinen piirtäjä Gordon Bess oli lopettanut sarjan tekemisen sairastumisen takia vuonna 1988 (hän kuoli seuraavan vuoden marraskuussa). Jatkajiksi pestattiin piirtäjä Mel Casson ja käsikirjoittaja Bill Yates, joiden jälki oli merkittävästi haparoivampaa. Hesari ei viitsinyt moisia julkaista kuin reilun neljän kuukauden ajan. Helmikuun ensimmäisenä 1989 Punasulan tilalle otettiin pohjoismaista tavaraa. Ari Kutilan mykkäsarjakuva Mustapukuinen mies ihmetteli kohtaamiaan kummia visuaalisia ilmiöitä reilun vuoden verran arkinumeroissa. Kutilan sarja on koottu kansien väliin kahdesti. Kemin sarjakuvakeskus julkaisi yhden kokoelman 1995, Arktiselta Banaanilta tuli toinen 2012. Onnellinen se, jolla on molemmat (kuten minulla), ja voi nauttia sarjakuvan kielellä ja graafisilla elementeillä temppuilevista oivalluksista runsain mitoin. Mustapukuisessa miehessä on ripaus Pat Sullivanin ajan Felix-kissaa.

 

 

 

Carsten Graabaek oli näkyvä hahmo Suomessa vuonna 1989. Valtiaat-sarja pyöri Hesarissa kuudetta vuotta, mies oli toukokuussa Vanhalla pidetyillä sarjakuvafestivaaleilla yhtenä ulkomaalaisvieraana, ja viides helmikuuta starttasi pelkästään Hesarin sunnuntainumeroissa Graabaekin toinen sarja Santeri (Mig og mor). Hahmoihin kuuluivat yksinhuoltajaäiti, hyviä neuvoja jakeleva ystävätär, alkoholisti ex-mies sekä uusi poikaystävä Kimmo. Lisäksi käytiin välillä sosiaaliturvatoimiston virkailijan pakeilla, joka oli aina hankalana avustusten suhteen.

 

 

 

 

Harald oli vuonna 1989 huonossa kunnossa. Se oli viimeinen vuosi, jolloin Dik Browne piirsi sitä (hän kuoli kesäkuussa), ja hänen poikansa Chris Browne otti sitten sarjan hoitaakseen. Toivotonta on ottaa selvää milloin tekijänvaihdos tapahtui, sillä Browne- ja Dik Browne -signeerauksilla varustetut stripit vuorottelivat keskenään vielä vuoden 1989 lopulla, enkä huomannut piirrostyön muuttumista / heikkenemistä muutamaa satunnaista yksittäistapausta lukuunottamatta.
    Olen 70- ja 80-luvun Playboy-lehdistä lukenut Chrisin omaa sarjaa Cruiser, joka kertoo sutjakkaasta mutta henkisesti ontosta naistenmiehestä. Varhaisimmat Cruiser-stripit ovat visuaalisesti työstettyjä runsaine varjostuksineen, jopa oivaltavia. 80-luvulla Brownen piirrostyyli pelkistyi ja rutinoitui mutta hahmo säilytti teränsä. Voi kuvitella, että Cruiserissa on jotain Chrisin persoonasta mukana. Harald Hirmuinen on kuitenkin se sarja, josta Chris saa särpimensä, mutta pakkopullaa se tuntuu olevan. En tiedä piirtääkö Chris Haraldia oikeasti enää vai onko hän ulkoistanut homman jollekulle misogynistiselle ja piirtäjänä kehnolle tekijälle. Mitä nyt olen viitsinyt Haraldia joskus harvoin HS:stä vilkaista, niin sarjan ulkonäkö on romahtanut yhtä pahasti kuin vitsien henki happamoitunut. Viikinkimiljöö on latistunut kulissiksi, jossa eletään kuin nykyajassa. Signeerauskin on enää pelkkä Browne.

1989 Hesarissa koettiin, että Punasulan lisäksi myös Masan arkki oli jäänyt kiertämään liiaksi samaa kehää. Arkkisarja lopetettiin helmikuun viimeisenä, ja tilalle otettiin maaliskuun ensimmäisenä Brian Straterin Mummola (Grammy). Strater kuului Karvisen tekijätiimiin (taiteellinen johtaja, kertoo neljäs Karvis-kokooma, Karvisen mitalla), ja voi pojat, että se myös näkyi. Piirrosjälki on ihan kuin Karvista, mutta paljon jäykempää. Mummolan alkukielisestä nimestä en ole ihan satavarma. Poimin sen lähinnä Googlen kuvahaulla löytyvistä lukuisista miniminikokoisista skannauksista vanhojen amerikkalaisten sanomalehtien sarjakuvasivuista. Stripit näkyvät näyteskannauksissa niin pienellä, ettei niistä saa mitään selvää. Isossa koossa saa sarjissivuja lukea, jos pulittaa rahaa. Jonkin sivun sain nähdä vähän isommassa koossa, kunnes saitti sanoi stop. Luulen, että Straterin sarja on USA:ssa täysin unohdettu, eikä sitä Hesarikaan jaksanut julkaista kuin vuoden loppuun, 10 kuukauden ajan. Olikohan materiaalia edes sen enempää?
    Hahmot olivat tarmokas ja pullantuoksuinen mummo Annikki, äksy ja lapsia inhoava ylipainoinen vaari Aarne, naapurin Kerttu, josta Annikki yritti turhaan koulia energistä ja aktiivista, lapset Outi, Riku ja Antti, sekä koira Heppu. Kovastipa muistuttaa asetelma Steve Carpenterin ja Ed Wallersteinin Lilli-sarjaa, paitsi että koiria oli Mummolassa vain yksi ja sekin oli vähäinen sivuhahmo.

    Masan arkin tavoin Mummolasta julkaistiin sekä arki- että sunnuntaistrippejä, mutta arkistrippien julkaisu lopetettiin 15. marraskuuta. Seuraava päivä oli juhlapäivä, sillä silloin oli kulunut sata vuotta Hesarin edeltäjän, Päivälehden, perustamisesta. 16. marraskuuta Hesarille tehtiin rakenteellinen uudistus, joka ulottui sarjakuvasivullekin. Sarjikset runtattiin sivun alapuoliskoon kahdelle palstalle, yläpuolisko varattiin televisio- ja radio-ohjelmien esittelyille, tv- ja elokuvauutisille sekä populaarikulttuuriaiheiselle pikkusälälle. Mummolan tilalle ei otettu mitään sarjaa, sarjakuvien määrä väheni yhdeksästä kahdeksaan, jotta saatiin parillinen luku strippejä jaettavaksi kahdelle palstalle.

 

 

 

Tämä Mummola-strippi toi jo 1989 välittömästi mieleeni yhden Karvis-stripin:

 

 

Hesarissa oli vuodesta 1977 lähtien julkaistu runsaasti Claire Brétecheriä. 22. heinäkuuta 1989 jatkettiin trendiä sivun mittaisilla sarjoilla, joiden otsikkoina oli ykskantaan "Brétecher". Näitä tuli tuttuun tyyliin kerran viikossa Lauantaisivulla. Sivu kerrallaan -julkaisutiheydestä pidettiin lujasti kiinni: joskus oli kaksisivuisia juttuja, joiden loppua joutui HS:n lukija odottamaan viikon.

 

 

Lisää suomalaista sarjakuvaa saatiin 16. joulukuuta. Matti Koposen Rokkeri starttasi tuolloin lauantailehden Vapaa-aika -osastossa, lehden loppupuolella aivan sarjakuva-, radio- ja tv-sivujen tuntumassa. Tosin jostain syystä Rokkeri-nimestä luovuttiin Hesari-vierailun ajaksi ja nimeksi vaihdettiin... Koponen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63