Itseasiassa vuonna 1986 muutin kyllä isäni luokse, ja kävin Mattssonien luona satunnaisesti. En muista paljoa siitä millaista elo isän kanssa oli, ennen kuin tietokone tuli.

Isä oli hankkinut minulle 1988 Commodore 64-tietokoneen käytettynä. Kävimme sen omistajan luona ja veimme sen koepelattuamme kotiin. Isä joutui ostamaan uuden monitorin, johon tarkoitukseen kelpasi hyvin tavallinen telkkari. Sain siis samalla telkkarin omaan huoneeseeni. Pelejä oli satakunta, ja isäkin innostui koneesta kovasti. Sama innostus tarttui sitten Leenan 9-vuotiaaseen tyttäreen Suviin, kun he 1989 ilmestyivät kuvioihin.

Lepistöillä oli Yorkshirenterrieri Vili, jota sain joskus ulkoiluttaa.

Kauniaisten yläaste ja lukio sijaitsivat muutamien metrien päässä Kavallintien kodistani, joten tunnustan livahtaneeni joskus koulun jälkeen hetkeksi pelaamaan tietokoneella ja häipyneeni ennen kuin isä tulisi kotiin töistä. Joskus tulin kyllä yllätetyksi, isän iloksi.

Isän kuoleman jälkeen tietokone siirrettiin pikkuhiljaa Kasavuorentielle. Isäpuolella oli epäilyjä siitä, mitä koulunkäynnistäni tulee, kun tietokone on talossa - minulla oli vielä viimeinen vuosi lukiossa jäljellä - mutta minä tiesin etten siinä ympäristössä pahemmin kehtaisi pelailla.

Tietokone on nyt ullakollani, edelleen käyttökunnossa. Yksi tärkeä kytkin katosi matkalla Laajasalosta Kasavuorentielle (Lepistöt asuivat Laajasalossa, isä muutti sinne). Saa tietokoneen kuvan varmaan silti näkymään vähän säätämällä, en ole kokeillut. Pelaaminen loppui minulta täysin muutettuani omilleni.

Onhan minulla ollut muitakin harrastuksia. Vuonna 1985 innostuin pullonkorkeista. Aloin yhtäkkiä tulla koulusta kotiin taskut täynnä likaisia korkkeja. Pesin niitä kylpyhuoneen lavuaarissa ja säilöin johonkin laatikkoon, kunnes isäpuoli osti kansioita, pahviarkkeja ja liimaa. Lopulta yksi pöytä kotona oli kokonaan korkkien, kansioiden ja pahvien valtaama. Koulun jälkeen liimailin uutterasti korkkeja, mitä isäpuoli varmaan piti tärkeänä tehtävänä vain siksi, että pöytä saataisiin taas vapaaksi. Keräsin ensin 10 kappaletta jokaista eri korkkia, mutta vähensin sitten määrän viiteen. Korkkienkeräilyinnostus tarttui muutamiin luokkakavereihini, ja he keräilivät niitä aikansa. Harrastimme vähän vaihtokauppoja ja sen sellaista. Se oli ehkä sosiaalisinta mihin koulussa koskaan ylsin. Terve harrastus siis. Parilla veljeksellä oli oman tanskalaisen isäpuolensa ansiosta runsaasti tanskalaisia pullonkorkkeja, ja voi sitä onnenpäivää, kun he lopettivat harrastuksensa ja antoivat kaikki korkit minulle. Lopulta muutkin lopettivat, ja taas sama juttu. Korkitkin minulla on tallella ullakolla. En ole koskaan virallisesti lopettanut niiden keräilyä, mutta en keräile enää uusia korkkilajeja. Ainoastaan lisää sennäköisiä korkkeja joita minulla on ennestään, mutta koska niitä ei löydy enää mistään, en ole saanut kokoelmaani kartutetuksi enää moneen vuoteen.

Kesällä 1990 minua puri elokuvakärpänen, ja sillä tiellä olen yhä. Innostuin niin, että kirjoitin valtavan vihkon täyteen luetteloa kaikista tehdyistä elokuvista ja rupesin katsomaan tv:stä kaikki elokuvat joita esitettiin. Isäpuoleni sai minua onneksi vähän suitsittua jälkimmäisen suhteen.

Sitten se musiikinkuuntelumania, joka alkoi jo 1983. Vielä omaan kämppään muutettuani syksyllä 1996 pääasiallinen tapani kerätä musiikkia oli nauhoittaa sitä kaseteille. Vinyylejä ja CD:itä oli toki aika paljon, mutta lopulta siirryin nykyaikaan ja aloin polttaa CD-R-levyjä. Se oli neljä vuotta sitten. Nyt minulla on yli tuhat CD-R:ää, 625 LP:tä, 239 vinyylisingleä ja 520 CD:tä.

Kaikista ikävistäkin kokemuksista huolimatta olen kiitollinen ajasta isäpuolen perheen kanssa. En olisi pärjännyt suuressa maailmassa senkään vertaa kuin nyt, ellei isäpuoli olisi kasvattanut minua. Lukuisat saarnat ja muutamat tukkapöllyt opettivat. Hän olisi saanut kyllä kehua ja kannustaa enemmän, tuntui että aina kun minulla oli hyvät odotukset jostain, hän yritti palauttaa minut maan pinnalle muutamilla varoittavilla sanoilla. Usein turhaan. Muutenkin olisin kaivannut niitä kehuja, jos hän pelkäsi että ylpistyisin, niin hän pelkäsi turhaan. Oli minulla sen verran identiteettikriisejä.

Isäni oli loistotyyppi. Fiksu mies, ja erityisesti arvostan hänen valokuvaustaitojaan. Meidän perheen valokuva-albumeja katsellessa ihastelen aina niitä hienoja luontokuvia, joita hän oli ottanut. Lähikuvia eläimistä, kasveista, kukista ja sienistä. Minustakin on upeita kuvia. Isällä oli kaikki zoomikamerat ja kiikarit. Kiikarit ovat minulla vieläkin. Samoin pienoisrautatie, jonka isä osti minun ilokseni, mutta joka sitten päätyi isän huviksi. Tässä yhtenä päivänä kaivoin ullakolta esiin sen rautatielaatikon ja katsoin kyynelsilmin vihkoa, johon isä oli insinöörin tarkkuudella tehnyt lyijykynällä merkintöjä ja piirroksia. Miksen voinut arvostaa sitä rautatietä?

Enemmän pidin formula-pienoisradasta, muistan hyvin leikit isän kanssa sen parissa. Olimme molemmat kovia formula-hulluja, tsemppasimme Kekeä telkkarin ääressä kotisohvalla vierekkäin maaten. Samoin isän Saksasta ostamat Meccanot viihdyttivät meitä. Rakensimme kaikkia nostureita liittämällä niitä metalliosia ruuveilla ja muttereilla yhteen. Minnekähän ne ovat joutuneet? Paras luokkakaverini Kalle leikki joskus myös Meccanoilla käydessään luonani, ja minua aina ärsytti, kun hän jätti jälkeensä kauhean sotkun huoneeni lattialle. Minä jouduin korjaamaan Meccanot pois.

Isäni kuoleman jälkeen en ole kyyneltäkään vuodattanut hänen vuokseen. Tiesin ettei itkeminen mitään auttaisi. Ei se toisi isääni takaisin. Elämä jatkuu kuitenkin minun kohdallani, siispä urheasti eteenpäin. Jokainen lähtee joskus, rakkaatkin ihmiset joutuvat joskus poistumaan, jotkut varhain, jotkut myöhään. Se on vain pakko heti hyväksyä.

Kesällä 2001 aloin todenteolla harrastaa valokuvaamista. Aloitin hieman kömpelöllä mutta lupaavalla valokuvasarjalla Kauniaisista, lapsuuden maisemistani. Kävin kaikissa minulle tärkeissä paikoissa. Vähitellen kehityin, ja katsoessani kahta kokoamaani valokuva-albumia huomaan seassa oikein onnistuneita otoksia. Ei juurikaan ihmisiä, enemmän suosin pitkiä pyöräretkiä, joilla kuvasin maisemia ja luontoaiheita. Kuvani ovat usein yksinkertaisia, pelkistettyjä ja seesteisiä. Kolmeen vuoteen en ole kuvannut mitään, ikävä kyllä. Haluaisin lämmitellä harrastustani uudelleen, nyt kun olen selvinnyt kaikista henkisistä ongelmistani.

Käytyäni graafisen suunnittelijan opinnot loppuun vuonna 2007 en jaksanut krooniselta alakuloltani juuri hakea alalta töitä. Jotain pientä hakua sain tehtyä, mutta se ei johtanut mihinkään. En uskaltanut ottaa isäpuoleen ja äitiin yhteyttä, koska tiesin että tulisi tenttiä töiden etsimisestä ja löytämisestä. Siivosin vain junia, sitä jaksoin sentään tehdä, vaikka olinkin töissä totinen, hiljainen ja sulkeutunut. Eräänä päivänä DNA soitti minulle ja tarjosi kännykkäliittymän vaihtoa. Vähän heikossa mielentilassa tulin suostuneeksi, varsinkin kun puhelinmyyjä oli niin innokas etten mahtanut hänelle oikein mitään. Samalla puhelinnumeroni vaihtui ja totesin että mitenkäs nyt näin kävi. Tuli syksy, tuli talvi, kävin töissä, en jaksanut hakea graafisen alan töitä ja sitten tuli vielä lama viemään sen alan työpaikat. Vasta joulun lähestyessä uskalsin soittaa isäpuolelle.

He olivat monta kertaa yrittäneet saada minut puhelimella kiinni, tuloksetta. Tietysti, kun numeroni oli vaihtunut enkä ollut ilmoittanut uutta numeroa kellekään. Koko suku oli kuulemma ihmetellyt minua. Tiedän että se oli ruma temppu, mutta kun olin masentunut ja pelkäsin kysymyksiä töiden hausta. Ne olivat lopulta kuitattavissa laman mainitsemisella. On minulla vieläkin huono omatunto.

Isäpuoleni tyttäret - joista nuorempi, Jonna, vajaan vuoden minua nuorempi - yrittivät olla minulle mahdollisimman hyviä siskoja, minkä kinoiltaan ehtivät. Jonna herätteli aamuisin tätä poloista illanvirkkua ettei olisi myöhästynyt koulusta. Komenteli hoitamaan sovitut vessan pesemiset ja imuroinnit. Minun riesanani oli hyvin usein epävarmuus. Se oli joskus niin pahaa, että olin kaikesta aivan pihalla. En tiennyt ollenkaan miten olla ja odotetaanko minun nyt tekevän jotain. Halusin vain olla jossain poissa kaikesta. Jos minun piti sellaisessa mielentilassa tehdä jotain kotitöitä niin tuskaahan se oli. Jonna komenteli lisää, eikä ymmärtänyt että olin epävarma, ja että minua olisi pitänyt käsitellä silkkihansikkain, avuliaasti neuvoen. Isäpuoli kuulusteli läksyni joka ilta, istui kirja kädessä ja kyseli, ja jos en muistanut tarpeeksi hyvin asioita, oli pakko lukea lisää kunnes osasin.

Tästä kaikesta saa varmaan käsityksen että eloni oli pelkkää helvettiä. Ei sentään, jos lukee päiväkirjojani niin huomaa että siellä on fiiliksiä laidasta laitaan. Hyviä päiviä vaikka kuinka paljon. Velvollisuuksia, ikäviä juttuja, ahdistusta, nautintoja, hupia. Mainioita anekdoottejakin löytyy.
Isäpuoli tuntuu pehmenneen iän karttuessa. Hänelle on selvästi tehnyt hyvää saada lapset ulos pesästä ja pahimmat vastuut harteiltaan. Nykyään hän on rento ja aina mukava.

Mielessäni silti kummittelee ajatus, että minua olisi pitänyt kasvattaa tavalla, johon kukaan lähipiirissäni ei olisi kyennyt.



7.6.2010

Elämäni tärkein lemmikki hankittiin 16.8.1992. Kotiimme saapui harmaaraidallinen maatiaiskissa, joka sai nimekseen Nikke. Hän elää yhä, mutta lähemmäs 18-vuotiaana ikä alkaa jo painaa pahasti. Nikke on välillä ollut vähän ylipainoinen, mutta nyt hän on laihtunut ja kuihtunut. Munuaisissa on ongelmia. Vaikka Nikke on kuulunut kiinteänä osana elämääni vain muutaman vuoden ajan, hän on silti minulle hyvin rakas. Jonna ensin vähän vastusteli lievän allergiansa takia. Äiti on usein sanonut että Nikke viihtyi melkein parhaiten minun huoneessani, koska siellä oli takuulla rauhallista. Tyttärillä oli siskonkinaa, mutta minä korkeintaan soittelin musiikkia kaseteilta. Niinpä Nikke nukkui usein sänkyni päällä. Se kai on vaikuttanut Niken suhtautumiseen meihin kolmeen jälkikasvuun. Jonna kyllä kohteli Nikkeä hyvin ja rakkaudella ainakin alussa, pärjäten allergiansa kanssa, mutta silti Nikke on ollut lämpimämpi minua kuin tyttöjä kohtaan.

Rakastan kaikkia eläimiä, mutta ehkä kissoja kuitenkin eniten. Kuinkahan paljon tulen suremaan Niken kuolemaa?



15.6.2010

Posti toi jäljennökset oikeuden pöytäkirjasta, jossa lukee kaikkien kolmen asianosaisen tuomiot. Hmph, se somaliketku sai vain 1000 euroa sakkoja ja 27 tuntia yhdyskuntapalvelua. Heitin paperit saman tien keräykseen. En halua mitään muistutuksia tuosta painajaisesta!



1.7.2010

Hellettä ja nautintoa. Kuinka ihanaa onkaan kävellä läheiseen metsään, asettua makuulle ruohikkoon sekä sammalen peittämälle kalliolle, ottaa parit torkut, nauttia parit jäätelöt ennen ja jälkeen, ja kotona vielä pullollinen Pepsiä. Kuuntelen vielä The Monkeesia (Instant Replay ja The Monkees Present tässä nyt viimeksi) ja tuumin, että tällaista elämän pitää olla. Vapaata, rauhallista sinkkuelämää. Tästä elämäntyylistä en luovu.

Aloittelen elämäkertaa. Nimeksi tulee "Sukuni viimeinen". Sitähän minä olen. Kirjoittelen hiljakseen, kiirettähän ei ole. Olen kirjoitellut hirveästi itsestäni eri yhteyksissä ja eri paikkoihin, kokoan juttuja yhteen ja kirjoittelen lisää, kaiken mitä muistuu mieleen menneisyydestä. Vähäisimmätkin muistikuvat. Vielä on todella paljon juttuja joita en ole minnekään tallentanut, mietteitä ja tapahtumia. Elämäkerrastani tulee täydellinen syväluotaus elämääni ja persoonaani. Ei sitä tosin kukaan lue ellei minusta tule merkkihenkilöä, mutta silti muistelmateos on ollut pienenä haaveenani jo vuosia.



6.7.2010

Nautiskelen paahtavasta helteestä, ja olen iloinen siitä että minulle on annettu viime aikoina pelkkiä yövuoroja. Minun ei tarvitse rehkiä kuumuudessa, vaan silloin kun ilma on sopivan vilpoisaa työntekoon. Päivisin vaeltelen ja loikoilen Ilmalan metsissä (taisin löytää Kati Sinenmaan asumuksenkin). Ahmin jäätelöä ja juopottelen limsaa. Nautin lintujen viserryskonserteista ja heinikoiden hyväilyistä. Kotona kuuntelen levyjä ja katson japanilaisia chambara-elokuvia. Voiko elämältä muuta toivoa?


4.8.2010

Kerrassaan ihana kesä! Täydellinen. Tällaista joka vuosi, niin ei kaipaisi Suomen kesästä minnekään etelärannoille. Minä olen vain nauttinut näistä helteistä. Kävellyt aina välillä Ilmalan metsässä ja mennyt omalle suosikkipaikalleni ylös kalliolle missä eivät hyttyset juuri kiusaa, mennyt kanervan ja sammalen muodostamalle mättäälle ja ottanut muutaman tunnin torkut. Sainpahan samalla väriäkin pintaan. Jäätelöä olen ahminut niin paljon kuin napa vetää.

Alan jo huolestua että olenko muuttunut liian laiskaksi. Njaa, turha pelko. Kotona olen puuhaillut kaikenlaista, en ihan entiseen tahtiin mutta päivittäin kuitenkin jotain. Ensi viikolla alkaa puolentoista viikon loma, sen kulutan elämäkertani parissa.


Tuntuu hyvältä kun olen päässyt eroon henkisistä demoneistani, jotka alkoivat kiusata minua pari vuotta sitten. Kun olen kokenut vanhempien avioeron, kaksi täysin erilaista perhettä ja kaksi täysin vastakkaista kasvatusmenetelmää, ja lukenut kaikkia artikkeleita siitä, miten Suomessa ei välitetä lapsiperheistä tuon taivaallista, niin minulla ei ole mitään syytä uskoa perhe-elämään. Toisaalta omasta menestymättömyydestäni ja pärjäämättömyydestäni huolimatta minulla on pari arvokasta ominaisuutta: loistava terveys ja loistava kasvatus. Minulle on opetettu, että syödessä suu pidetään kiinni eikä maiskutella, ruoka suussa ei puhuta, ja lautanen syödään tyhjäksi. En siedä myöskään kuunnella kun kävellessä kengät laahaavat maassa. Jalat pitää nostaa kunnolla ylös. Myös purkan mässyttäminen suu auki on minusta inhottavaa. Purkkaa jauhetaan maltillisesti ja ääneti suu kiinni.

Joskus minullekin koittaa aika, jolloin oma keho alkaa rapistua ja tulee ties mitä kremppoja. Sellainen kohtalo on vain pakko ottaa vastaan kun se tulee. Ruumiillani saavat tehdä sitten mitä lystäävät, minua ei kiinnosta mitä sillä tehdään, poltetaanko ja sirotellaanko tuhkat jonnekin vai haudataanko siunaamattomaan maahan. Minua kiinnostaa vain se, että pääsen joskus pois tästä maailmasta. Sitä odotellessa yritän ottaa kaiken ilon irti rauhallisesta, mutkattomasta, vapaasta ja onnellisen tylsästä vanhanpojan elämästä.

En ole koskaan perustanut lempinimistä. Olen ihan pelkkä Jan enkä mitään muuta. Pienenä minua kutsuttiin joskus Suklaasilmäksi, for obvious reasons. Älköön kukaan silti kutsuko minua kuin etunimelläni. No, töissä minua kutsutaan yleensä sukunimellä, mutta niin monia muitakin.

Siinä olivat tämänkertaiset irralliset rönsyilevät jaarittelut.


5.8.2010

Minua vähän ärsyttää aina, kun eri lehdet ovat puolillaan laihdutus-, painonhallinta- ja kalorijuttuja, vertailuja eri elintarvikkeiden kalorimäärästä. Kun itse olen siunattu isältä perityllä aineenvaihdunnalla, joka pitää minut hoikkana. Ei oikeastaan pitäisi ärsyyntyä, sillä tiedän, että tuollaiset asiat ovat lähes kuolemanvakavia monille ihmisille. Ne vain eivät edusta minun maailmaani, joten en mahda mitään fiiliksilleni. Toisaalta, kun sivuutan iltapäivälehtiä lukiessani nuo kaloriartikkelit, saan luettua lehdet nopeammin. Säästyy aikaa.

Itse vedän huoletta kaloreita sisääni, eikä se näy millään. Fyysinen työ ja jatkuva puuhastelu pitänevät kolesterolinikin kurissa?

Niiden kahdeksan ja puolen vuoden aikana, jolloin olen siivoustyötä tehnyt, en ole pitänyt ainuttakaan sairaslomapäivää. Joskus harvakseltaan on ollut flunssaa, mutta olen silloinkin ollut töissä. Tiedän ettei pitäisi, mutta kun a) tarvitsen rahaa, b) flunssat eivät vie minulta paljon voimia ja c) flunssani kestävät vain muutaman päivän. Terveyskeskukset ovat minulle jopa vähän outoja paikkoja. Väitän, että ainakin vuodesta 1984 lähtien terkkarikäyntini voi laskea hieman reilun yhden käden sormilla.

Painoindeksini on jotain 20 ja 21 välillä. Juuri normaalin alarajoissa. Siitä on kyllä vähän haittaakin. Viimeisen parin verikokeen aikana olen pyörtynyt. Aiheuttaahan se lievää neulakammoa. Tunnustan, etten ole uskaltanut hoitaa rokotuksianikaan kuntoon tämän takia. Yhden aineen voin kerralla ottaa kehooni eikä tunnu missään, mutta useampi?

En tosin ole punninnut itseäni moneen vuoteen. Painankohan vieläkin 65 kiloa? On minulle tullut vähän lihaksia ja ehkä painoakin.


6.8.2010

Minulle tulee nyt kahden vuoden ajan Suomen Kuvalehti kotiin. Joku lehtitalomies soitti minulle ja tarjosi kahden vuoden etutilausta jostain vapaavalintaisesta lehdestä. SK oli ainoa mielekäs vaihtoehto, muut olivat jotain Seuraa, Apua, Tekniikan/Vauhdin Maailmaa ja Akua. Hinta on puolet normaalista eli 234 euroa kahdesta vuodesta yhden sijaan. En aio jatkaa tilausta tämän ajan jälkeen, käy liian kalliiksi kukkarolleni. Kahden vuoden ajan kuitenkin hyvää luettavaa joka viikko.

Suomen Kuvalehdessä oli vähän aikaa sitten juttu lapsettomuudesta, pariskunnista jotka eivät ole saaneet lapsia hedelmättömyyden takia. Niinpä niin, ihmisen syytä. Kemikaalit ja saasteet. Toisaalta noin luonto hoitaa kuntoon maapallon ylikansoitusongelman. Jos ihmisiä syntyy sperman laadun heikkenemisen takia yhä vähemmän, se auttaa tuota ongelmaa. Olisivat ihmiset onnellisia, kun heidän ei tarvitse tunkea lisää kaltaisiaan maailmaan, jossa heidänlaisiaan on jo liikaa.

SK:ssä pidän mm. Jukka Ukkolan pakinoista. Olen ollut hänen faninsa monta vuotta. Ei hän enää ole ihan yhtä terävä kuin takavuosina, mutta kuka sitä nyt vuosikymmeniä jaksaisi pitää samaa tasoa yllä. Hän osaa loistavasti yhdistää älykkyyden, nokkeluuden ja huumorin. Minulla on hänen "SuoMesta"-pakinakokoelmansa. Samperi vain kun pakinoitsijat ovat aina niin laiskoja kokoamaan kirjoituksiaan kirjamuotoon. Löysin äskettäin junasta Alpo Ruuthin "Maailmanloppu ja muita ongelmia"-kolumnikokoelman. Vain 29 kolumnia vuosien 1979-84 ajalta. En tosin tiedä montako hän niitä kirjoitti, ja mies kuitenkin kirjoitti kaikkea muutakin.

Älykkäästä huumorista puheenollen, Hesarin sarjakuvapalsta on parantunut huimasti viime vuosina. Fingerporin seuraksi tuotiin tanskalaiset Wulffmorgenthaler ja Biller. Varsinkin ensinmainittu on poskettoman hauska ja kekseliäs. Sääli tosin, että Väärä johtopäätös sai väistyä. Miksi se? Ennemminkin pitäisi heivata se Harald Hirmuinen pois. Se sarja ei ole enää yhtään mitään. Se on niin väsähtänyt kuin mikään sarja voi olla. Suomalaiset vain ovat niin kiintyneet Haraldiin, kun se kertoo viikingeistä. Mutta kun sarjassa ei ole enää kunnon vitsejä eikä ideoita. Muutamaa perusvitsiä vain varioidaan. On renttuvitsi, Orm Onnekas-vitsi, autiosaarivitsi, venevitsi, verokarhuvitsi, linnanryöstövitsi, hunnihyökkäysvitsi, Tohtori Shokin kertoma laihdutusvitsi sekä Hamlet-ja-Horna-vitsi. Montako muunnelmaa samoista aiheista Chris Browne vielä keksii? Karmaisee ajatella, että kun hän kuolee, poikansa jatkaa sarjaa ja Hesari jatkaa sen julkaisua. Sunnuntaisarjoista joutaisivat pois Velho, Santeri, Sekametsä ja Karvinen, vaikka viimeksimainitusta luopuisin vähän hammasta kiristäen. Karvinen on minulle rakas sarja, mutta kun sekään ei ole enää yhtään mitään. Unipilleri. Siitä on kadonnut kaikki. Korvikkeeksi ei riitä Eskon tyttöystävä, jonka ammattikin (eläinlääkäri) tuntuu unohtuneen.


7.8.2010

Olen hyvin ristiriitainen persoona. Toisaalta olen erittäin pedantti. Joka esine kotonani on omalla paikallaan, josta se ei siirry. Kaikki on ojennuksessa ja aakkosjärjestykseen jaoteltuna. Toisaalta olen hirveän laiska siivoamaan ja pyyhkimään pölyjä. Toisaalta olen ihmisvihaaja, toisaalta taas minulla on hyvin humaaneja ajatuksia ja toivon ihmiskunnalle pelkkää hyvää. Toisaalta minusta on kivaa keskustella ihmisten kanssa kaikenlaisesta, toisaalta olen erakko joka ei muiden seuraa kaipaa. Talvisin keittiöni ikkuna pysyy visusti kiinni, koska en halua kylmää ilmaa sisään, kesäisin en sulje ikkunaa ollenkaan paitsi oikein rajulla ukonilmasateella tai kun joku metelöi pihalla ruohonleikkurin kanssa. Minusta tuntuu, että olen skitso. Sisälläni asuu kaksi vastakkaista persoonaa.

Pedanttisuus on sekin isän perintöä. Isällä oli insinöörin tarkkuus, ja kaikki oli tiukasti järjestyksessä. Isän veljen, Börjen, sappi kiehahti jos vaimonsa lainasi työpöydältä kynän ja palautti sen muutaman sentin verran väärään paikkaan. Heidän isänsäkin oli Britta-tädin mukaan samanlainen. Se on Wibergeillä verissä.

Äidin suvulta taas periytyy näköjään musiikki-innostus. Äiti laulaa alttoa Gillekören-nimisessä kuorossa. Timo-eno on soitellut kitaraa omaksi ilokseen. Matti-eno kuuntelee hirveästi kaikenlaista musiikkia. Isoisä kuunteli vain klassista musiikkia ja kävi kirkkokonserteissa, sitä en laske musiikki-innostukseksi. *virn*

Teininä kuuntelin vain poppia ja diskoa. Vuosien myötä musiikkimakuni on monipuolistunut, jalostunut, muuttunut hienostuneemmaksi. Rokkia, poppia, punkkia, new wavea, soulia, funkia, diskoa, progea, jazzrockia, progejazzia, latino- ja chicano-rockia, reggaeta, kokeellista, folkia, kantria, oldies-musiikkia, vähän iskelmääkin (Junnu Vainiota ja Irwiniä)... Minulla on jopa orastava jazz-innostus. Klassista musaa en kestä kuunnella, enkä örinämetallia tai hiphopia. Iskelmä yleensä puuduttaa ja freejazz (Edward Vesala) panee hikoilemaan. Silti minulla on Vesalaa CD-R:nä, koska en osaa vetää rajoja siihen mitä vanhaa Suomimusaa kannattaa kerätä ja mitä ei.

Satu ei pahemmin musiikista välittänyt. Tai kyllä hän kerran toi yhden CD:n. Güntheriä. Hyvä etten heittänyt CD:tä ikkunasta ulos, kun hän laittoi sen saamarin "Pleasuremanin" soimaan. Sitten hänellä oli muutaman CD:n sarja jotain joogameditaatiomusiikkia tai mitä lie geneeristä rentoutusnukutushyminää. UNGH...

Kuolemaa en pelkää. Kunhan tulee nopeasti, ettei minun tarvitse kärsiä. Ei maailma menetä minussa mitään. Ainoa mitä pelkään, on että kotonani tai muualla talossa syttyy tulipalo ja koko omaisuuteni tuhoutuu.

Töissä näyttelen usein tyhmempää kuin olen saadakseni jonkin pointin perille. Ne pointit vain tuntuvat jäävän joka kerta muilta ihmisiltä tajuamatta. Pointtini voi esimerkiksi olla, että tajusin kyllä vaiston avulla tuon asian, mutta jos nyt kuitenkin olisit kertonut sen ääneen minulle. Etkä vain muille. Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä, älä myöskään muiden ihmisten hoksottimia. Minua ärsyttää myös se, että venäläiset ja virolaiset eivät hallitse suomen kielen kysymyssanoja. Kun he kysyvät jotain, se ei kuulosta kysymykseltä, ja se jättää tilaa väärinkäsityksille. Minulla on vaikeuksia ymmärtää huonoa suomea, eli täytyy tosiaan osata kieltä jos minun kanssani aikoo keskustella.

Minusta ei saisi yksikään nainen poikaystävää. Olen liian erilainen kuin muut ihmiset. Ei taida maailmassa olla ainuttakaan naista joka ei parin kuukauden seurustelun jälkeen sanoisi: "Ei tästä tule mitään. Olemme liian erilaisia, meillä ei ole mitään yhteistä eivätkä ajatusmaailmamme kohtaa. Emme ole samalla aaltopituudella." Ei se mitään, en halua edes lapsia. En todellakaan halua paimentaa joitain kirkuvia ja ärsyttäviä kakaroita.

Naisia ärsyttäisi jo se, että kuuntelen musiikkia taukoamatta kotona ollessani.

Ei minulla ole minkäänlaista viehätysvoimaa. Ulkonäköni, olemukseni ja käyttäytymiseni eivät vetoa naisiin. Jos joku nainen väittäisi olevansa ihastunut minuun, pitäisin häntä hulluna. Ei yksikään nainen edes kestäisi minua muutamaa viikkoa kauempaa. Hyvä niin, saan olla loppuelämäni rauhassa ilman pelkoa, että naiset missään vaiheessa alkaisivat tungeksia lähelläni.

Tämä vuodatussivu on minulle tärkeä henkireikä. Haluan kovasti kertoa muille ihmisille näitä samoja asioita joita tänne vuodatan, mutta kun kukaan ei koskaan keskustele kanssani. Muiden kanssa vain. Jos joku kysyy minulta jotain, se on jotain pinnallista, josta ei ole kunnon jutunjuureksi tai joka ei voisi johdattaa keskustelua johonkin tässä käsittelemääni asiaan. Joskus ehdin vähän vihjaista jollekulle jostain syvemmästä asiasta, joka painaa mieltäni, mutta ennen kuin ehdin jatkaa, toinen on jo ehtinyt kysyä jotain jostain muusta aiheesta tai joku muu on ehtinyt väliin ja ruvennut puhumaan sen toisen kanssa jostain aivan muusta - ja minä jään unhoon.


8.8.2010

Kohtapuoliin ne Rainbow-hipit häipyvät Leppävirrasta. Toivottavasti ovat viihtyneet. Mitenkähän heidän porukkaansa pääsisi liittymään?

En ole saanut vielä velkaani hoidetuksi pois. Parin päivän päästä pulitan 500, sitten on 675 euroa jäljellä. Tarvitsen kuitenkin jatkuvasti täydennystä levykokoelmaani. Ei se mitään, velkaa olen kuitenkin lyhentänyt joka kuukausi useilla sadoilla euroilla. Satoja euroja levyihin, satoja euroja velkaan, sitten vuokra. Juuri muuhun ei rahaa sitten menekään. Ruoan saan aika hyvin hankituksi pullorahoilla. Harvoin tarvitsee automaatilla käydä.

En osaa tuntea häpeää mistään. Nuorena mokailin ja tein itsestäni naurettavan jatkuvasti. Lopulta turruin häpeäntunteeseen. Enää minua ei nolostuta mikään. Sama juttu itkemisen kanssa. Olen niin kovettunut, etten osaa itkeä vaikka itkettäisikin.

Olen varmasti maailman löysäpipoisin ihminen. Minua ei pysty shokeeraamaan. Tottakai mielessäni tiedän milloin joku on ylittänyt rajan, mutta en vaivaudu nostamaan meteliä enkä valittamaan mistään. Aina täytyy saada kaataa rajoja. Se ei silti tarkoita että itse haluaisin niitä kaataa.


21.8.2010

Olen aina ymmärtänyt persoonallisuuksia. Sellaisia, jotka ärsyttävät monia ihmisiä, koska ovat erilaisia ja tekevät asioita eri tavalla kuin mitä pidetään normaalina. Veltto Virtanen, Mikael Jungner, Hjallis Harkimo... Ihmiset eivät ole välttämättä aina ymmärtäneet heitä, koska he ovat Persoonia. Paavo Väyrynen, Matti Nykänen (hänellähän on ADHD, se täytyy ymmärtää), Veikko Vennamo... Olen aina pitänyt väriläiskistä. Ennen julkkikset olivat sellaisia, he olivat päässeet julkisuuteen huomattavilla ansioillaan. Nykyään melkein kaikki medioissa näkyvät ihmiset ovat pintajulkkiksia, väriläiskät ovat liian harvassa. Minä ymmärrän Persoonia, koska olen itsekin sellainen. Jos olisin julkisuudessa, minäkin ärsyttäisin monia ihmisiä puheillani ja mielipiteilläni.

Nyt lehdissä kohistaan aivohalvaus- ja narkolepsiatapauksista, joiden aiheuttajaksi epäillään sikainfluenssarokotetta. Onneksi en ottanut rokotusta. Oli minulla jokin tavanomainen flunssa jossain vaiheessa, mutta se meni tuttuun tapaan ohi muutamassa päivässä.

Eivät tällaiset SARSit, sikaflunssat ja AIDSit ole silti mitään. Vielä saattaa tulevaisuudessa iskeä kunnon pandemia joka niittää miljoonittain ihmisiä. Mistä sen tietää? En silti ota stressiä. Jos iskee, niin se iskee. Jos kuolen, niin sitten sanon vain moi kaikille.


22.8.2010

Elämäntyyliini kuuluu se, että olen lähes täydellisesti mainosmiesten saavuttamattomissa. En katso telkkaria enkä kuuntele radiota. En anna mainosten vaikuttaa kulutustottumuksiini, ostan aina samat muutamat tutut elintarvikkeet, ja olen merkkiuskollinen. Aina tosin en edes kiinnitä huomiota merkkeihin. Harvoin edes muistan, minkämerkkinen esim. telkkarini tai kannettava cd-soittimeni on. Muut aina muistavat sellaiset asiat, mutta minä en.

Vastustan kaikkea mielen manipulointia. Minusta jopa kulutustottumusten ohjailu mainostamalla on manipulointia. Suhtaudun mainoksiin hyvin kyynisesti. Sen takia minusta ei koskaan voisi tulla mainosmiestä tai mainostoimiston AD:tä, vaikka minulla graafisen suunnittelijan koulutus onkin.

Hannele Laurilla oli kuulemma romanssi Vesku Loirin kanssa. Nyt se sitten selvisi, miksi Lauri jaksoi spedeillä niin kauan.

U2:n konsertit kantautuivat mukavasti Hartwall Areenalta rautatien viereiselle kävelytielle, kun kävelin töihin yövuoroihin tänä viikonloppuna. "Everybody raise your hands up in the air and yell "aaaaaaaaaaaaaaaaa..." It's u for the money and 2 for the show. I'm The Edge, and this is Bozo... sorry, Bono".

Muutama yö sitten näin unta isästä ja Nikke-kissasta. Ihana uni, jossa halailin ja hellittelin Nikkeä oikein antaumuksella.

Kuinkahan moni näkee unensa väreissä? Minä näen.


27.8.2010

Harrastan paljon kielivitsailua. Pidän sanaleikittelystä, ja keksin aina silloin tällöin juttuja tyyliin:

"Keitä heitä, mutta älä heitä noita" "Keitä heitä?"
Ei maha mittää, mutta selkä ei kestä.
Selvä pyy - ja känninen käki.
Niitä löytyy siellä sun tiellä sun täällä joka säällä.
Asia HK, sanoi lihamestari.
Elva tolva luppakolva.

Olen mestari keksimään myös sadatteluja:

Voi Hitlerin umpisuoli
Voi Juntusen pahvilaatikko
Voi jum laude approbatur
Voi Dinkelin praktiikka
Voi kalifrankki
Voi Reikanin rupiset rystyset
Voi pirunluikaus
Voi piru ja paavin henkselit

Voi jurmankaariruttana, herkumaripuli, jumpernikkeli, jumpretinhuidula, jurmenkariekuma, jonkumavikureikele, perskanavoukinanruimare, jurkemanruikeli, riekumantinkura, rempulanlutina, jurttanan rötkäle ja jehnakkeen rytkimän jumfretti.

Kaikkea tuollaista hilkumapuupelia (=soopaa) siis.

Pari päivää sitten töissä keksin aikamoisen määrän Aaltotie-strippejä. Kuusi uutta vitsiä tuli. Voisin siis mainiosti alkaa vihdoinkin taas piirtää, kun kerran vitsejä taas syntyy. Nuo nyt tällä sivustolla olevat piirsin siihen aikaan, kun olin vielä Sadun kanssa. Siivoustyö on minulle ollut suorastaan tärkeä ideointia silmälläpitäen, moppia heilutellessani keksin paljon ideoita sarjakuviin. Nimeän strippi-ideat ja pyörittelen nimiä päässäni, siten muistan ne vielä kotonakin.

Haluaisin ujuttaa sarjakuviini enemmän mustaa huumoria. Myös verbaalihuumoria. Se on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi, sellaiset huumorilajit eivät oikein luontevasti istu keksimiini tarinoihin. Töissä voin esimerkiksi vessan roskiksesta löytää aivan verisen tamponin ja heittää itsekseni kommentin, että "Draculan tikkari".

Olen nyt entistä enemmän upoksissa omassa maailmassani. En niin paljoa kuuntele mitä ympärilläni puhutaan. Ei kiinnosta. Seurausta ikävistä kokemuksistani ihmisten kanssa.


7.9.2010

Urho Kekkosesta on taas kirjoitettu lehdissä paljon. Vaikka olin vasta 7-vuotias kun Kekkonen luopui vallasta, ja opin tuntemaan hänet vain Kari Suomalaisen pilapiirrosten kautta, on hän silti minulle suurmies, jota kunnioitan varauksetta. Sellaista presidenttiä ei tule toista. Muuten kaikki historian tapahtumat ovat minulle aika hämäriä. Jos luen jotain historiatekstiä, en muista siitä jälkeenpäin juuri mitään. Vaikka koulussa kuinka pänttäsin historiankokeisiin, niin parhaimmillanikin onnistuin vain iloisesti sekoittamaan kaikki faktat. On minulla onneksi kirjahyllyssä Vuosisatamme kronikka sekä Suomen ja Maailmanhistorian pikkujättiläiset, sekä Kaiken maailman keksinnöt. Niistä voi aina jotain tarkistaa.

Hiukseni voivat pitkästä aikaa hyvin. Muistan kun varhaisteini-iässä kävin parturissa, ja parturi totesi minulle, että tervashampoo voisi sopia parhaiten hiuspohjalleni. Niinpä sitten käytin vuodesta vuoteen pelkästään sitä. Sitten vähän aikaa omillani asuttuani minua alkoi harmittaa, ettei tervashampoo poistanut kunnolla hilsettä. Minulle kertyi hilsettä erittäin helposti ja paljon. Vaihdoin hilseshampoohon. Tätini sitten jonkin ajan päästä huomasi että hiuksistani oli kadonnut kiilto. Olin itse huomannut myös, että hiuspohjani punoitti usein, eikä hilse pysynyt tarpeeksi hyvin loitolla. Rupesin sitten käyttämään sekaisin terva- ja hilseshampoota. Ajattelin, että säilyttäisin hiusten kiillon samalla kun hilse pysyisi poissa. Ei, hiuspohjani alkoi vihoitella ja punoittaa yhä pahemmin. Nyt käytän tervashampoota ja kuivien, vahingoittuneiden hiusten hoitoainetta. Pääni voi oikein hyvin. Toivottavasti jatkossakin, muuten minulta loppuvat keinot.

Käyn parturissa vain kahdesti vuodessa. Yksi syy on halu säästää rahaa. Tukanleikkuu sen kun kallistuukin vuosi vuodelta. Pääsyy on silti se, että olen paremman näköinen kun tukka on runsas ja puoli vuotta kasvanut. Hiukseni ovat kuin äidilläni, ne kerääntyvät päälaelle runsaaksi massaksi eivätkä laskeudu alas.

Levyjenkeräily on mukavaa. Käytän erittäin paljon nettiä, ennenkaikkea MusicStackia levyjen tilaamiseen ulkomaisista levykaupoista. Saan minkä tahansa harvinaisen vinyylilevyn MusicStackin kautta, eikä siihen tarvita kuin luottokortti. Minulla on nyt aikamoinen määrä levyjä, joita Suomesta on ihan toivotonta yrittää etsiä. Käytän nykyisin myös suomalaisia levykauppoja, tilaan netin kautta niistä suomalaisia älppäreitä. Enää en tilaa niin paljon ennenkuulematonta musiikkia, koska sitä ei paljon enää ole. Olen melkein kaiken jo kuullut. Nyt enimmäkseen korvaan itse polttamani CD-R-levyt oikeilla LP/CD-levyillä.

eBayta en käytä koskaan. En pidä huutokaupoista. Pidän siitä, että jollain tuotteella on määrätty hinta joka täytyy maksaa että sen saa omakseen. Muiden kanssa kilpaileminen ei myöskään ole minun juttuni. Kerran tosin sorruin kokeilemaan Huuto.net:iä, kun siellä oli myynnissä ainoa Soundi-lehden numero väliltä 1/1975-1/1983 joka minulta puuttui (ja puuttuu yhä): 9/1975! Yksi tarjous siellä jo oli, ylitin sen eurolla. Sitten huomasin että se aiempi tarjous nousi kahdella eurolla! Korotin omaani, ja se toinen tarjous nousi jälleen. Automaattisestiko? Tajusin, että tätä voisi jatkaa vaikka ikuisesti, ja lopetin huutamisen siihen paikkaan. Anti olla, kaks-nolla.

Yksi tapaus, jota en ole tässä aiemmin kehdannut kertoa... Kerron sen kuitenkin nyt. Kun olin vielä Sadun kanssa, sain puhelun Marialta, siltä Järvenpään/Keravan Marialta. Hän kertoi, että hänellä ja aviomiehellään oli kummallakin diagnosoitu klamydia. Maria oli saanut sen joltakulta ex-seksikumppaniltaan, ja hän pyysi minua menemään testeihin tarkistamaan, etten vain olisi saanut tartuntaa. Okei, varasin ajan terveyskeskukseen, mutta sain ajan vasta joidenkin päivien päähän. Maria hermostuneena soitteli ja kysyi, olenko saanut testitulokset. Kerroin, etten ole vielä käynyt testeissä, että odottelen vielä käyntipäivää. Maria suuttui. Hänen mielestään en hoitanut hommaa tarpeeksi nopeasti. Hän lopetti pysyvästi yhteydenpidon minuun eikä enää koskaan halunnut kuulla minusta mitään. Hän ei siis koskaan saanut tietää että testitulokseni oli negatiivinen. Terveyskeskuksessa tietysti pyörryin kun verikoetta otettiin. Sadulle en kertonut testeistä ollenkaan. Siinä vaiheessa olin jo valmiiksi täysin kypsynyt naisiin, ja tämä sukupuolitautitestijuttu oli vain piste kaiken muun päälle. Että kun kerran naisten kanssa täytyy tällaistakin varoa, niin painukoon sitten helvettiin koko vastakkainen sukupuoli!

Yksi ajatus, joka on poliittisesti niin epäkorrekti, ettei sitä sovi edes ääneen sanoa... Periaatteessa kaikki liian sairaat, kaikelle allergiset tai elämää pahasti haittaavia sairauksia omaavat lapset pitäisi tappaa tai antaa kuolla. Eihän se ole arvokasta elämää, jos heidän kalliilla rahalla annetaan sinnitellä hengissä, jos he eivät pysty elämään täysillä. Miten paljon rahaa meneekään, miten paljon vaivaa ja murhetta tuottaa... Mutta kukaan ei suostuisi moiseen käytäntöön. Ei koskaan.


10.9.2010

Jaaha, mitäs lehdissä eilen? "Matti Vanhanen leikataan tänään". Hyvä, leikatkaa vaikka keskeltä kahtia. Eiköhän silläkin nirri lähde.

Töissä en syö koskaan mitään. Kun syön kotona ennen töihin lähtöä, pärjään hyvin kahdeksan tunnin työrupeaman. Syön sitten kotiin tultuani taas, jos nälkä on ehtinyt tulla. Syynä tähän on rahan säästäminen. Tulee kalliiksi ottaa eväitä mukaan töihin. Isäpuoleni luulee että olen kovinkin isoruokainen, mutta se ei pidä paikkaansa. Hän kuvittelee niin, koska tarvitessa voin syödä isoja ruoka-annoksia ja vielä hetkeä myöhemmin jotain lisää siihen päälle, ja niin yleensä käykin kun olen heillä kylässä. On tuhdit ruokatarjoilut, ja minulle tarjotaan kaikki mitä he eivät jaksa syödä. Sitten vasta onkin ähky olo. Toisaalta pärjään tarvitessa myös vähällä. Jos syön tuhtia raavaan miehen ruokaa, pärjään monta tuntia ilman että nälkä tulee. Minähän otan vapaa-ajallani rennosti, joten energiankulutukseni on aika pieni.


11.9.2010

Kaipaisin töihin enemmän rentoa, hauskaa äijämeininkiä. Engelin aikaan oli kivoja työkavereita. Persoonia. Miehiäkin paljon. Nykyään on melkein pelkkiä naisia, ja vieläpä ulkomaalaistaustaisia. En minä saa mitään otetta heidän jutuistaan, edes silloin kun ymmärrän mitä he sanovat. Siinä on sekin juttu, että ne naiset puhuvat vain yksityisasioistaan, omasta elämästään. Minua taas kiinnostavat yhteiskunnalliset sekä yleissivistykselliset asiat. Onneksi edes ISS:n puolella on muutama mukava mies. Pekka, se pitkä ja laiha alkoi jutella kanssani, kun valitin ettei ole mitään tekemistä nyt kun kaikki junat on siivottu. Kysyi onko minulla mitään Vonnegutin teosta mukana. Ei ole, vastasin, kaikki ovat kotona. Hän sitten mainitsi yhden saksalaisen kirjan, hän sanoi sen saksankielisen nimen, jonka minä käänsin suomeksi: "Ei sanonut yhtäkään sanaa". Kukas sen on kirjoittanut? "Grass", Pekka vastasi. "Ai Günther Grass?" Hän juuri. Kertoo jotain siitä, kun naapuri valmisti aina ruokaa etikkakurkuista, ja että siitä levisi epämiellyttävä haju. Hmm...

Työpaikan pellelle, Pietulle sitten pääsin kertomaan intiaanisokerista, ja mistä sitä voi hankkia. Metrossa kun olin huomannut ekokauppa Ruohonjuuren mainoksen, siellä ilmeisesti myydään sitä. Pietu taas suositteli minulle netistä löytyvää dokumenttia nimeltä "Zeitgeist", minkä arvelen tarkoittavan "ajan henkeä". Mistä kertoneekaan... Ensimmäisten 10 minuutin ei kuulemma pidä antaa lannistaa. Pietu tarjosi teepussin minulle, ja keitin & join sitten kupillisen teetä. Minulle harvinaista sekin, että töissä juon jotain muuta kuin kraanavettä. Työkaverini oli tehnyt kaksi työvuoroa putkeen, ja alkoi valittaa päänsärkyä. Sanoi, ettei tiedä jaksaako tulla tänään iltavuoroon. Näytin hänelle ja Pietullekin Iltalehden artikkelin, jossa 56-vuotias Postin työntekijä kertoi ettei ole ollut sairaslomalla 20 vuoteen, ja tarjosi viisi vinkkiä miten sellaiseen suoritukseen voi päästä. Työ ja vapaa-aika erillään toisistaan, riittävä uni, oikea ravinto, ihmissuhteet kunnossa jnpp. Muut suhtautuivat epäilevästi koko mieheen, arvelivat jotain sellaista että mies on varmaan ollut sairaanakin töissä ja mitä kommentteja he nyt laukoivatkaan. No, minä olen ollut yli 8 vuotta junasiivoojana ilman yhtään sairaslomapäivää, ja omasta mielestäni nuo viisi kohtaa olivat itsellänikin hyvin hanskassa.

Summa summarum, kahvihuoneessa minulla oli siis pitkästä aikaa laadukas, henkevä keskustelu. Kyllä teki hyvää! Lisää tällaista herkkua minulle! Ihan toista kuin edellinen yövuoro, josta poistuin kotiin niin bluesahtavissa fiiliksissä, että soitin koko päivän J.J. Calea mielialan lääkitsemiseksi.


12.9.2010

Kohtasin työmatkalla ketun. Se ilmestyi esiin rauta-aidan alta, käveli kävelytien poikki ja pysähtyi katselemaan minua. Moikkasin sitä iloisesti, se vain tapitti minua. Se oli vielä nuori yksilö, katsoi minua vähän arastellen, muttei kuitenkaan pelkäävästi. Hymyilin sille lempeästi, ja jatkoin matkaani. Katsoin hetken päästä taakseni, ja se seisoi vieläkin paikoillaan. Toivottavasti ei hämmentynyt järkytyksestä. Tai ehkä se pysähtyi miettimään, etteivät ihmiset niin vaarallisia ehkä olekaan.

Itse koen olevani hamsteri. Kerään kaikenlaista käyttökelpoista tavaraa mitä jostain löydän, vaikken tarvitsisikaan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä joskus tulevaisuudessa tarvitsee. Ei ihme, että ullakkovarastoni sekä kaikki laatikkoni ja hyllyni ovat täynnä rojua. Ennen pidin itseäni kameleonttina, koska käyttäydyin vähän eri tavalla eri ihmisten seurassa. En enää oikein tunne niin.


13.9.2010

Minulla on pieni pehmoeläinkokoelma. Keräilen niitä aika nirsosti, huolin vain niitä joista oikeasti pidän. Suosikkini on sylinkokoinen vaalea nalle, jolla on puna-valkoruudullinen kaulaliina. Se oli kerran petikaverinanikin lohduttamassa minua, kun yhtenä iltana tuntui oikein pahalta. Ollessani Lontoossa kolme vuotta sitten, ostin Harrodsista ihanan ruskean nallen, jossa luki tavaratalon nimi. Sillä oli ruudullinen kaulaliina, jossa olleessa taskussa nökötti toinen, pienenpieni nalle. Ostin sen Sadulle.
Hänelle se tietysti jäikin. Harmittelin kovasti jälkeenpäin, etten ostanut samanlaista itselleni.

Minulla on muutama syy miksei minulla ole omaa lemmikkiä. Tärkein on ehkä ailahteleva talouteni. En ole aina kyennyt ostamaan ruokaa edes itselleni - miten sitten lemmikille? Koiraa en voisi hankkia, koska asun yksin ja olen välillä poissa kotoa. Kuka jäisi pitämään seuraa sille? Kissalle taas mieluusti tarjoaisin 26 neliötä isomman sisätilareviirin. Toisaalta elo on helpompaa, kun ei tarvitse kantaa vastuuta mistään eikä kenestäkään.

Töissä yksi nainen alkoi puhua jostain lääkärikäynnistään. Piti selkää tutkia, kun siinä oli joitain vaivoja. Lääkäri pyysi ottamaan housut pois. Täh, peräaukkoako tässä ruvetaan tutkimaan? Miten se muka liittyy selkävaivoihin? Aikooko lääkäri työntää sormensa minun peräaukkooni? Minä siinä sitten heitin, että jos se onkin lääkäreiden uusi menetelmä? Jos työntää käden tarpeeksi syvälle peräaukkoon, ylettyy oikomaan selkää ja hieromaan selkälihaksia. Naiset nauroivat katketakseen.


3.10.2010

Pitkä tauko tässä on ollut, mutta nyt viime päivinä olen taas kirjoitellut ahkerasti - päivittäin - elämäkertaani. (Lomalla en ehtinytkään.) Käyn läpi vuosina 1988-1995 kirjoittamani päiväkirjat ottaen niistä irti kaiken mitä saan. Olen nyt vuodessa 1991, ja melkein itku silmässä kirjoittelen isän syövästä, heikosta lukiomenestyksestäni, meidän perheen ongelmista ja pahoinvoinnista, omiin oloihini eristäytymisestäni, ujoudestani ja suunnattomasta tyttöystävän kaipuustani, ja muista ikävistä asioista joita varsinkin sinä vuonna tuntui riittävän. Marraskuu 1991 oli minulle lohdutonta aikaa.

Me Mattssonit olimme varsinainen kulissiperhe: päältäpäin hyvin toimeentullutta kauniaislaista keskiluokkaa, jolla näytti olevan kaikki hienosti. Sisällä kuitenkin oli kitkaa ja ongelmia, masentuneisuutta ja riitoja. Meistä olisi saanut hyvän saippuasarjan.

Sitten ovat vielä Kotkassa asuneen vaarini minulle kirjoittamat kirjeet, joissa olisi paljon juttuja hänen elämästään. Sähköpostiviestit minun ja lahtelaisen / riihimäkeläisen Marjan välillä. Vantaan ammattiopistolla graafisen suunnittelun opintojen aikana kirjoittamani minä-tutkielma, josta ehkä löytyisi jotain uniikkia juttua. Oma syntymäkirjani ehkä tarjoaisi vielä joitain yksityiskohtia siitä millainen olin vauvana ja ihan pienenä. Ehkä muitakin tietolähteitä löytyisi, jos oikein penkoisin tavaroitani. Tietysti tärkeiden paikkojen nimiä, osoitteita ja muuta nippelitietoa täytyy tarkistaa kartoista tai ihan paikan päällä.

Tekstiä on koossa nyt 35 täyteenahdettua aanelosta, tiivistä tekstiä jota on varaa reippaasti laventaa, värittää ja yksityiskohtaistaa. Kun lasken, että "Sukuni viimeinen" kuvaa tällä hetkellä vasta pientä murto-osaa kaikesta mitä minulla on kerrottavana, ja yksi aanelonen kattaisi ehkä kolme painetun kirjan sivua, niin tuleehan tästä pitkä eepos. Kunpa voisin kopioida kaiken tekstin nettiin, että kaikki saisivat lukea elämästäni. Se olisi nimittäin riipaisevaa luettavaa. Niin paljon on asioita, jotka haluaisin huutaa julki ensimmäistä kertaa eläessäni. Voisin luoda vaikka Bloggeriin blogin, jonne kopioisin kirjoittamani elämäkerran pala kerrallaan. Tosin, jos lähipiirini näkisi blogin, he raivostuisivat kun menen kertomaan julkisuuteen yksityisasioita heistä ja heidän elämästään. Mutta jotenkin haluaisin tekstini julkisuuteen, ei se riitä että kaikki on ainoastaan koneella, päiväkirjoissa ja muistitikulla. Eihän kukaan muu niitä voisi muuten lukea. Haluaisin, että varsinkin ex-koulukaverini saisivat lukea elämäkertani ja vihdoinkin tietää millainen olin ja miten minulla meni. Minulla riittäisi silloin ymmärtäjiä ja lohduttajia. Kerrankin.

Muuten minulla ei ole ihmeempiä kuulumisia. Omenoita olen syönyt viikkotolkulla monta päivässä. Britta-tädilläni on Ruskeasuon siirtolapuutarhatontillaan omenapuu, joka tosin vähän tuhoutui, kun yksi mies leikkasi siitä liian paljon oksia pois varsinkin latvasta. Siitä huolimatta puu kantoi ihan kohtalaisen sadon, ja kannoin kotiin muovikassillisen omenoita. Ex-perhepäivähoitajani Hindrénit toivat Inkoosta omien omenapuidensa satoa pari kassillista. Töissä löysin yhdestä junasta muutamia omenoita.

Kävin vihdoinkin viime keskiviikkona salaa vanhempien luona hakemassa pois muutaman minulle kuuluneen vinyyli-LP:n, joka oli jäänyt heidän luokseen. Olin vuosia ajatellut salakuljettaa ne sieltä jonkin vierailun yhteydessä, mutta ilman tilaisuutta. Eero Raittisen Boxcar-yhtyeen "Necktie Party" (1978) oli tärkein. Minulla oli siitä kyllä digitaalikopio muistitikulla, mutta eihän se minulle riitä. Sitten Dexy's Midnight Runnersin "Too-Rye-Ay" (1982). Pikkupoikana ihastuin levyn kanteen ja kinusin marketissa levyä itselleni. Äitini suostui ostamaan sen. No, vaikka "Come On Eileen"-hitti oli minulle tuttu, en pitänytkään muista kappaleista, ja levy hautautui hyllyyn. Nyt se maistuu hyvältä. Vielä "Synthesizer Greatest" osat yksi ja neljä. Hollantilaisen Ed Starinkin sovituksia vanhoista syntsahiteistä, noita levyjä mainostettiin vuonna 1990 telkkarissakin. Juice Leskisen kokoelman "Parhaat" (1982) ostin vain yhden tai kahden ennenkuulemattoman biisin takia. Enpä kummemmin välitä levystä enää, mutta onpahan nyt taas minulla kuitenkin.

Nikke vain oli kotona kun kävin siellä Laurinlahdella. Ressukka kuulosti aika huonolta ja vaikutti vanhuuttaan väsyneeltä. Olikohan se sitä normaalia kissan kurinaa mitä kuulin vai pihisikö Niken hengitys? Mahtoiko olla viimeinen kerta kun sain nähdä hänet ja silitellä?

Sain tekstarin Osuusluotto-pikavippifirmalta, ja hain netistä paikan palvelunumeron. Soitin siihen seuraavana päivänä ja järjestin itselleni markkinointikiellon. Näin menettelen tästä lähin joka pikavippitarjoustekstarin kohdalla, sillä minun on pakko saada nuo viestit loppumaan. En halua niitä enää kännykkääni ainuttakaan.

Töissä yövuorojen alkamisaika siirretään ensi maanantaista alkaen kello yhteentoista, ja päättymisaika seitsemään. Se tarkoittaa, että ehdin torstai-iltaisin kello 21.00 saunavuoroon. Mukavaa päästä saunomaan, olenhan maksanut sen 7 euron kuukausimaksun aivan turhaan nämä viime kuukaudet.


6.10.2010

Elämäkerrassani riittää hommaa. 1991-1992 oli niin paljon huomattavia ja isoja tapahtumia, että tekstiä pukkaa massoittain. Päiväkirjoissani on todella hyvin kirjoitettuja merkintöjä, 1992 esimerkiksi perusteellisia kuvauksia isän kuolemasta, sen jälkeisistä selvittelyistä, Nikke-kissan saapumisesta taloon ynnä muusta. Lisäksi ne tarjoavat paljon tietoa muistakin ihmisistä joiden kanssa elin ja joihin sain tutustua. En minä hirveän paljon saanut kanssaihmisistäni tietää, jopa muutamat sukulaisuussuhteet ovat minulle epäselviä, mutta kaiken minkä kuulin kirjoitin kyllä huolellisesti ylös. Itse en koskaan tullut kysyneeksi mitään, hölmöä kyllä. Tietenkään en enää muista kuin korkeintaan hämärästi kaikkia elämäni tapahtumia, jos ollenkaan. Päiväkirjani ovat todella arvokkaita!

Voin nyt lisätä tekstiin mehukkaita anekdootteja, jotka unohdin kirjoittaa päiväkirjoihini. Onneksi muistan ne vielä. Muitakin ylöskirjaamattomia muistoja on kosolti.

Isäpuolenikin piti päiväkirjojen kirjoittamista todella hyvänä asiana. Kerran hän sanoi toivovansa, että olisi itsekin ryhtynyt tekemään samaa.


13.10.2010

"7. huhtikuuta englannin keskustelutunneilla puhuttiin eutanasiasta, mitä kannatan ehdottomasti. Miksei ihmisiä saisi tappaa jos he letkuihin kytkettyinä sitä toivovat? Sitävastoin eläimiä tapetaan jos ne kituvat. Se on epäoikeudenmukaista! Ihmisten tahtoa pitäisi kunnioittaa, sillä kärsijä itse tietää aina parhaiten missä jamassa on. Sitäpaitsi ihmisiä on ihan liikaa. Kukaan ei enää hyväksy luonnollista karsiutumista, eli sitä että heikot kuolevat, vaan heikotkin yritetään pitää väkisin hengissä halusivat he sitä tai eivät. Nämä kuluttavat paljon enemmän kuin mitä ehtivät antaa, ja on väärin että tällä tavalla tuhlataan turhanpäiväisyyksiin. Ja jos nyt joku jossain toivoo armomurhaa, mikä pyyntö häneltä evätään, ja sitten paranee ja on onnellinen ettei hänen pyyntöönsä suostuttu, niin sellaiset tapaukset ovat harvinaisia. Jos potilas toivoo kuolemaa, voin ymmärtää että psykologit ja lääkärit kieltävät sen, mutta jos omaisetkin toivovat armomurhaa, toive pitäisi toteuttaa epäröimättä. "On kyse ihmisen omasta elämästä", sanovat tietysti monet, mutta mitä virkaa on sellaisella elämällä jossa letkuja on kaikkialla, jossa vain maataan paikalla ja jossa jokainen hengenvetokin kuluttaa voimia? Jos ihminen kärsii, miksi tehdä kuolemakin vaikeaksi?!

Lakia pitäisi muuttaa, sillä se on julma antaessaan ihmisen kärsiä kieltämällä armomurhan tyystin. Myös omaiset kärsivät potilaan kokemista kivuista, ja heillä olisi varmasti muutakin ajateltavaa. Kärsimys on pahaa. Miksi sitten kuitenkin kulutamme niin paljon rahaa ja energiaa yrittäessämme ylläpitää sitä? Jo laitteet jotka pitävät ihmisen hengissä maksavat enemmän kuin ehtivät tienata takaisin. Luonto haluaa ihmisen kuolevan, ja luonnon tahtoa on vastustettu jo liian paljon ja liian kauan.

Isäni kuoli syöpään. Muistan vieläkin miten hirveältä hän näytti. Ei ihme etteivät monet pidä sairaaloista. Niissä yritetään pitää liikaa ihmisiä hengissä.

Ihminen on kuin viherkasvin lehti. Kun se kuihtuu, se on nypittävä pois roskaamasta. Ja tämä yhteiskunta on pullollaan näitä kuihtuneita lehtiä.

Miksi muuten puolikuolleita kutsutaan kasveiksi? Kasveissakin on enemmän elämää.

Tämä "tapetaanhan eläimiäkin"-pointti synnyttää toisenkin keskustelunaiheen, nimittäin ihmisen ja eläinten välisen suhteen. Myös eläimet ovat tietoisia omasta elämästään. Joku ehkä sanoo, ettei läheskään niin paljon kuin ihmiset, mutta se vain johtuu siitä että niin moni asia tässä maailmassa on ihmisten luomaa. Niin moni asia, joita eläinten ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Katsokaa vaikka ikkunasta ulos. Harmaata, tylsää, ikävää. Se on ihmisen luomaa se. Jos olisimme yhä kivikautisella tasolla, eläimet olisivat yhtä tietoisia elämästään kuin me, ja päinvastoin. Ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteita, suojaa ja kiintymystä. Ei siis enempää eikä vähempää kuin eläimetkään. Mutta ihmisellä on tietty tarkoitus tässä maailmassa, ja silloin päästään siihen mikä meissä ihmisissä on erityistä: järkeen. Elämän tarkoitus on järki, kunhan sitä käytetään oikein. Nimittäin luonnon tasapainon vartioimiseen. Mutta ihminen on tullut liian tietoiseksi omasta älystään, ja alkanut käyttää sitä maailman hallitsemiseen. Tämä "yritetään pitää heikotkin hengissä"-mentaliteetti on jostain käsittämättömästä syystä iskostunut päähämme. Miksi me kutsumme itseämme "ihmisiksi", muuten? Koska luulemme olevamme jotenkin parempia kuin eläimet, vaikka niin kauan kuin älyään käyttää väärin, ei ole eläintä arvokkaampi.

Äly on arvokkain omaisuutemme. Vioittuneen ruumiin voi korjata, mutta jos järki viedään, menköön koko henki saman tien. Ei henkisesti vastasyntyneellä ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Sellainen vain kärsii, eikä se ole varmaan hänestäkään kivaa.

Tietysti elämässä tarvitaan kärsimystä, mutta niinhän eläimetkin kärsivät aina silloin tällöin. Se voi olla tärkeä kasvu- ja varttumisalusta."

Suunnilleen näin kirjoitin päiväkirjaani 7. huhtikuuta 1994, ja pysyn näissä kannoissa edelleen. Nyt tämä lukee sitten elämäkerrassani, jossa olen päässyt 1994 lokakuuhun asti.

Harkitsen, voisinko laittaa tähän vuodatussivulle valikoituja otteita "Sukuni viimeisestä"...


16.10.2010

Vippi.fi ja OK Money ovat nyt myös järjestäneet minulle markkinointikiellon.

Elämäkerrassani on 73 sivua, ja kaikki päiväkirjat on käyty läpi. Melkein kaikki ylöskirjaamattomat muistoni elokuuhun 1995 mennessä ovat nyt myös mukana. Nyt käyn isoisäni 1988-1997 kirjoittamien kirjeiden kimppuun, ja sen jälkeen ovat vuorossa sähköpostiviestini Marjalle ja Katjalle. Katsotaan mitä niistä saan irti.

Kirjoittaessani ovat isot asiat selkiytyneet. Nyt ymmärrän lopullisesti, miksi minusta tuli 80-luvulla niin hiljainen ja sulkeutunut, ja miksen ole aikuisena kyennyt hyödyntämään lahjojani... Kaikki palaset ovat loksahtaneet paikoilleen. Syy ei ollut edes omani...

Täytyy toivoa, että vielä saan elämässäni jotain aikaiseksi. Nyt kun tiedän, mikä minua aina vaivasi ja miksi minusta tuli sellainen kuin tuli, pystyn ehkä voittamaan henkiset traumani ja tekemään jotain luuserimaisuudelleni. No, ehkä tuo oli turhan optimistisesti sanottu, mutta jotain saattaa tapahtua. Jotain muutosta parempaan.

Otin yhden romaanin kirjahyllystäni malliksi, ja muutin elämäkertani sivukoon, fontin ja muut sivun asetukset sitä vastaaviksi. Sivumäärä kasvoi 310:een. Ei hassumpaa. Kerrottavaa on vielä paljon. Sitten vielä kuvia päälle.

Olen päättänyt, etten lisäile näille kotisivuilleni otteita elämäkerrastani. Tulisi liikaa tekstiä ja liikaa sivuja tälle sivustolle. Kun elämäkertani on joskus ensi kesänä valmis, uploadaan sen nettiin ja laitan tänne latauslinkin.






1   2   3   4   5   6   7   8   9   10   11   12    13    14    15    16    17