3.6.2010

Vihaan auktoriteetteja, ja ylipäätään kaikkia pomoja. Mitä järkeä on siinä, että joku keinotekoisesti nostetaan korkeammalle jalustalle ja häntä sitten pidetään muita tärkeämpänä? Ei kukaan ole muita tärkeämpi, ei kenenkään tehtävän pitäisi olla johtaa ja pomotella toisia. Minun ihanneyhteiskunnassani kaikki olisivat samanarvoisia, sekä auttaisivat ja neuvoisivat toisiaan.

Lueskelen vanhoja päiväkirjojani vuosilta 1988-1995. Vaivautunein mielin silmäilen pikaisesti kaikkia typeriä juttuja joita kirjoittelin. Uskomatonta miten antaumuksellisesti olen voinut kirjoittaa Commodore 64-peleistä ja kahviloiden peliautomaateista sekä niistä lukemattomista tilastoista ja luetteloista joita kirjoittelin vihkot täyteen. Urheilulajien ennätykset, "typerä"-sanan synonyymit, prepositiot, Rooman 7 kukkulaa, puolueet, sukulaisia tarkoittavat sanat, itämaiset puolustuslajit, heprealaiset, arabialaiset, venäläiset ja kreikkalaiset kirjaimet, tärkeimmät sanat 40 eri kielellä, eri maiden kansallisruoat, -eläimet, -puut ja -kasvit, itsenäiset valtiot, eri kielet ja missä maissa niitä puhutaan, maaherrat, maiden kansallispäivät, tunnettujen henkilöiden kuolinsanat, alkuaineet, atomipaino ja keksijät, tanssit, soittimet, olympialaiset pitopaikkoineen, valuuttayksiköt, kalat... Tuollaista vihkot täyteen! No, tuon ansiosta jaksan edelleen raapustella käsin tekstiä loputtomiin. Onhan koko jättimäinen elokuvaohjaaja- ja -näyttelijäfilmografiakansionikin käsin kirjoitettu.

Ikävämpää on lueskella keskinkertaisesta koulumenestyksestäni sekä isäpuolen haukkumisista. Pelkäsin häntä aina hiukan, en ollut koskaan sataprosenttisen rento hänen seurassaan. On se minua muovannut.

Mielelläni olen lämmitellyt vanhoja lapsuusmuistoja. Olen täysin 80-luvun kasvatti, vaikka muistanhan minä jotain 70-luvultakin. Sieltä ovat varhaisimmat lapsuusmuistoni. TV:stä katsoin ensin Pätkiksiä Smurffeineen, Benny Hilliä, Muppetteja, Kuplaa, Lemmenlaivaa, Kenny Everettin Videoviihdettä, Peukaloisen retkiä, Perhe on pahinta, Kaikenkarvaisia ystäviä ("All Creatures Great and Small"), suomalaista Parempi myöhään-sketsisarjaa, Tankki täyteen- ja Reinikainen-sarjoja... Myös brittisarja Täyttä elämää jäi mieleen. Myöhemmin tuli lisää suosikkeja: Ritari Ässä, Alf, Jaki ja Nuka, Näkemiin vaan muru, Monkees, Batman (60-luvun sarja), Salainen agentti 86, Hymyhuulet, Velipuolikuu, Soitinmenot, Televisio-ohjelma Kettunen, The Twilight Zone (80-luvun painos), Älywapaa palokunta... Taisteluplaneetta Galacticaa en muista katsoneeni, nimi vain jäi mieleen. Kenny Everett oli vähän pelottava, koska se oli niin outoa huumoria. Silti se oli pakko katsoa. Kuplakin pelotti hiukan, mutta katsottava oli. Eniten ihmetytti silti "Safiiri ja Teräs"... Kun satuin joskus näkemään siitä jotain, en ymmärtänyt yhtään mitään. Aivan käsittämätöntä outoilua! Sarja jäi vuosiksi vaivaamaan päätä, halusin kovasti tietää mistä se kertoi. Uteliaisuus sai tyydytyksen joitakin vuosia sitten kun löysin puolet jaksoista DVD-boksina Helsingin Filmifriikistä. Katsoin ne aivan telkkariin nauliintuneena. Loput jaksoista eli jälkimmäinen boksi oli tilattava netin kautta, kun sitä ei löytynyt muuten mistään. Nuo kaksi boksia ovat paras DVD-hankintani. Mistä saisi nähtäväkseen ranskalaisen minisarjan "Vaarallinen mutantti" ("Le Mutant")? Nimen muistan lapsuudestani, ja sarja vaikuttaa kiinnostavalta. Kovasti siitä jotkut puhuvat, eli kulttisuosio tuntuu olevan taattu. En tiedä onko sarja julkaistu DVD:nä, sillä niillä muutamilla nettisivuilla joissa se mainitaan, käytetään kuvituksena väärän DVD:n kantta. En uskalla tilata - semminkin kun DVD tuntuu loppuneen kaikkialta.

Melkein kaikkea tuota mainittua olen saanut näin jälkeenpäin ostettua tai netistä ladattua. Ritari Ässä saa jäädä menneisyyteen, samoin Smurffit, Benny Hill, Kaikenkarvaiset ystäväni, Täyttä elämää ja Soitinmenot. Kettusta ei ole kuin yksi TV:stä nauhoitettu jakso. Sitä lisää, Markus Kajo on aina kuulunut suosikkeihini!

Jaki ja Nuka-jaksot löysin netistä äskettäin. Tosin espanjaksi puhuttuina, mutta kiva verestää tuotakin muistoa. Sarja vaikuttaa pikavilkaisulla tosi pettymykseltä, muistikuvani mukaan siinä karhunpennut joutuivat erilleen toisistaan emonsa menetettyään ja kokivat pelottavia seikkailuja suuressa maailmassa. Mutta eihän siinä ole kuin kivaa, harmittoman näköistä yhdessäoloa jonkun intiaanipojan kanssa, joka jaksossa. Mitä nyt joku ilkeä metsästäjä vähän juonittelee karhujen saalistusaikeissa. Lepsua.

Olihan minulla radio-ohjelmasuosikkejakin. Ehdoton ykkönen oli Tapani Ripatin juontama discomusiikin erikoisohjelma Ocsid. Sieltä nauhoittelin kappaleita minkä jaksoin, ja ohjelma muokkasikin musiikkimakuani aika hyvin diskon suuntaan. Enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi Ripattia aina on haukuttu. Muuten kuuntelin Ykköskabareeta, Knallia ja sateenvarjoa sekä Yhtä köyttä-yhdistyksen kokouksia. Kuka muistaa ensin- ja viimemainittuja ohjelmia? Ykköskabaree oli kuin radioon siirretty UIT:n revyy. Sama kaava, eli ajankohtaisia ilmiöitä parodioivia sketsejä ja niiden välissä lauluesityksiä, joissa tuttuihin melodioihin oli kirjoitettu uudet hauskat sanat. Mukana toilailemassa oli sellaisia tuttuja kuin Ismo Kallio, Titta Jokinen, Leo Lastumäki ja Raimo Lintuniemi. Olikohan Marita Nordbergkin, vai erehdynkö?

Yhtä köyttä-yhdistys oli nokkelampi idea. Oli luotu fiktiivinen härmäläiskylä Köyrinki, jossa kahdeksan hyvin erilaista asukasta kokoontui joka viikko keskustelemaan jostain aiheesta. Näitä aiheita olivat hyvinvointi, Lappi, alkoholi, naispomot, ihmisten katoaminen, elokuvat, ikääntyminen, seksi ja rakkaus, uskonto, (näköis)patsaat, täydelliset elämänmuutokset... Matti "kauppaneuvos Paukku" Tuominen oli lämpövoiman hoitajana työskennellyt, kommunistista ideologiaa kannattanut yhdistyksen puheenjohtaja Toivo Antinoja, Maj-Britt Heljo oli keski-ikäinen kampaamoyrittäjä Anita Sjöberg, Ritva Koskensuu hänen sisarentyttärensä, nuori punkkari Tiina Kalliovuori, Kalle Juurela (R.I.P.) Karjalaevakko, maanviljelijä ja taidemaalari Peksujeff, Aarre Karén vapaaherra von Bryloff-Virtanen, Ilkka Kylävaara suupaltti alkoholistirenttu Pentti Toivola, Hellevi Seiro nelikymppinen, 60-lukua ja nuoruuttaan takaisin haikaillut emansipoitunut Raija-Maija Ristola-Ruukku, ja Seppo Hovi (SE Seppo Hovi?) taksikuski, tavallinen perusmies Tossavainen - joissain jaksoissa oli mukana myös apteekkarska, jota esitti Maija-Liisa Peuhu. Varttitunnin pituisia jaksoja käsikirjoittivat Kylävaara, Maarit Niiniluoto ja Ilse Rautio. Jaksot yhdistivät onnistuneesti huumoria ja painavaa asiaa, ja hahmojen erilaisuus takasi sen, että he aika paljon myös mollasivat toisiaan ja joskus vähän kinastelivatkin. Etenkin patsaskeskustelu sai von Bryloff-Virtasen yhdessä vaiheessa aiheellisesti kysymään "onko tässä nyt uusi kansalaissota alkamassa?" Nauhoittelin Yhtä köyttä-yhdistyksiäkin kaseteille, ja vaikkei minulla ole ollut niitä tallella enää pariinkymmeneen vuoteen, muistan vieläkin pitkiä pätkiä niistä ulkoa.


4.6.2010

Lueskellessani vanhoja päiväkirjoja koen kaikenlaisia fiiliksiä. Merkintöjä ja juttuja kaikista kirjoitteluhommistani - luetteloista, sun muista turhanpäiväisistä asioista joita tein vapaa-aikanani - luen tuskastuneena ja kyllästyneenä. Haluaisin ne kokonaan pois päiväkirjoistani, sillä eivät ne kiinnostaisi ketään, eivät ne enää kiinnosta edes itseäni. Välillä ahdistun ikävistä asioista joista kerron, välillä hekotan nasevalle huumorilleni, välillä herkistyn kuvauksista jotka liittyvät omiin koulukavereihini, välillä syvennyn muistelemaan kaikkia juttuja kotona. Välillä saan lieviä ahaa-elämyksiä kun löydän kiinnostavia asioita jotka olen unohtanut täysin. Tuumin, että olipa hienoa, kun sain ne taltioitua. Minusta piirtyy kuva kunnollisena, pohjimmiltaan hyvin fiksuna poikana, joka on vain laiska koulussa ja aika lapsellinen. Joitakin mielipiteitäni allekirjoittaisin edelleenkin, useimpia kuitenkaan en. Esim. vuoden 1994 huhtikuun vuodatukset eutanasian puolesta ovat parhaita päiväkirjamerkintöjäni. Täyttä asiaa! Päällimmäisenä on kuitenkin tunne, että kaipaan luokkakavereitani. Minun on todella ikävä heitä. Haluaisin kuitenkin tavata heidät sellaisina kuin he olivat silloin. Ajatella - ei sellaisina kuin he ovat nyt, vaan sellaisina kuin he olivat silloin koulussa. Itse olisin kuitenkin 35-vuotias. Vaan mitähän he miettisivät minut tavatessaan? Olen päiväkirjoihin merkinnyt muutamankin kerran, miten joku luokkakaveri on lukiossa minulle sanonut, että minusta tulee vielä jotain suurta, kun osaan piirtää niin hyvin ja tehdä hienoja sarjakuvia. No, eihän minusta ole tullutkaan mitään. Olen hyvännäköinen (naamastani huolimatta), nuorekas, ja sofistikoitunut, mutta en mitään. Jossain määrin olisin heille pettymys. Vielä ei tosin ole liian myöhäistä. Se on tärkeintä, etten koskaan ole luopunut toivosta. Yritän yhä pyrkiä tunnettuuteen, vaikken olekaan saanut tehdyksi mitään unelmieni eteen.

Merkinnöistäni aistii luokkakavereiden riemun avautumisestani sekä tyttöjen salatun halun tutustua minuun lähemmin. Melkein lukiessani toivon että löytäisin merkintöjä, joissa kertoisin saaneeni tyttöystävän ja/tai ilmoittaisin avautuneeni kaikille siellä koulussa omista mietteistäni ja persoonasta, ja että kaikki tuntevat minut nyt läpikotaisin. Mutta tiedän ettei sellaisia merkintöjä ole. Missä te olette? Emmekö voisi tavata jossain? Me kaikki?


6.6.2010

Minulla on itseasiassa vähän heikko muistikuva siitä mitä oikein tein kotona Kauniaisissa, Kavallintiellä silloin kun olin lapsi. Miten aikaani kulutin iltaisin. En ollut paljoa ainakaan ulkona leikkimässä pihan muiden lasten kanssa, epäilen. Äitini mainitsi tässä joku päivä että luin hirveästi, minulla oli koko ajan nenä kiinni kirjassa. Niinhän se taisi olla. Opin tavaamaan kolmivuotiaana ja lukemaan täydellisesti nelivuotiaana, joten olin vähän ihmelapsi siinä mielessä. Kaupoissa kaikki ihmettelivät kun vaahtosammuttimen kokoinen natiainen luki mainokset ääneen. Minulla oli useita suomenkielisiä satukirjoja joita lueskelin, ja niissä oli paljon tekstiä. Eivät ne välttämättä mitään pikkulasten kuvakirjoja olleet, sellaisia joissa on aukeaman kokoinen kuva ja siinä seassa pieni tekstinpätkä. Ihan kunnon tekstipainotteisia kirjoja oli ainakin yksi.

Palapelit olivat myös yksi suuri innostukseni. En ole koskaan antanut isäpuolelleni täysin anteeksi sitä, että hän eräänä päivänä heitti menemään kaikki alle 1000 palan palapelit. Muutama päivä tosin vein palapelini ullakolle saadakseni lisää tilaa CD-R- ja DVD-R-levyilleni. En minä ole niitä ehtinyt enkä viitsinyt täällä asuessani koota.

Sitten oli kissa nimeltä Taskinen. Äitini on aina ollut melkoinen kissahullu. Jo ennen minun aikaani hänellä oli Nti Andersson, josta hän kuitenkin joutui luopumaan kun odotti minua. Kun olin pieni, äiti löysi jostain mustan pentukissan jonka risti Taskiseksi. Hänen lempipuuhaansa oli lampunjohtojen järsiminen, ja hän myös yritti raapia jalkaani aina kun kiipesin sänkyyn nukkumaan. Taskinen jouduttiin lopettamaan kun hän oli tehnyt jotain tosi ikävää. Isä hermostui täysin ja vei hänet eläinlääkäriin lopetettavaksi. Siitä on minulla vieläkin heikko muistikuva.

Kotkassa asuneen isoisäni luona lempipuuhaa oli tietosanakirjojen lueskelu, ja muutenkin luin innolla kaikenlaisista tietokirjoista mm. planeetoista ja kasveista. Pikkupoikana osasin ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä. Ne unohtuivat sittemmin. Ja pitihän venäläiset ja kreikkalaiset aakkoset opetella. Ne osaan vieläkin.

Minulla on vähän paremmat muistikuvat siitä mitä kaikkea tapahtui yksityisen päivähoitajani kanssa aikaa viettäessäni. Kun molemmat vanhempani kävivät töissä eikä minulle järjestynyt hoitopaikkaa muuten, niin lehti-ilmoituksen kautta minulle saatiin yksi pariskunta, jonka luona kävin päivisin. Sielläkin oli paljon pihan lapsia, ja heidän kanssaan sentään leikin päivittäin. Hiekkalaatikolla varsinkin. Olen osoittanut kiitollisuuteni tätä pariskuntaa kohtaan käymällä tapaamassa heitä sittemmin, ensin viikoittain, sitten yhä harvemmin. Nykyään juttelemme harvoin.

Pariskunnan koira, Englannin springerspanieli Munter oli oma tapauksensa. Hän oli hyvin äidillinen koira. Kohteli minua kuin pentuaan, halusi suojella, kulki vierelläni ja halusi aina päästä kauppaan meidän kanssamme. Kuoli vuonna 1978.

Pariskunnan pojilla on ollut aina koira lemmikkinä, ja näiden koirienkin kanssa sain olla aina kun pojat kävivät kylässä samaan aikaan kuin minäkin. Ihania labradorinnoutajia, tosi ihmisrakkaita, ahkeria nuolemaan.

Rakkaimmat lapsuusmuistoni ovat kuitenkin ajalta, jolloin asuin äidin, isäpuolen ja tämän kahden tyttären luona Kauniaisten Kasavuorentiellä. Vuosina 1983-1984 kävimme ahkerasti ulkomailla. Norjassa mökkeilimme, Ruotsissa kävimme Kolmårdenin eläintarhassa ja Grännan polkkapossutehtaassa (polkkapossuja minä ja nuorempi tytär söimme vielä pitkään kotonakin), Ruotsista ajoimme autolla Tanskaan jossa pistäydyimme Legolandissa, sieltä jatkoimme Saksan poikki Itävaltaan, Wieniin, tapaamaan muuatta isäpuolen perheen tuttavaperhettä. Suomenruotsalaisia, mutta muuttaneet Itävaltaan.

Kotimaassa meille muodostui tavaksi käydä kerran vuodessa joko Messilässä tai Ellivuorella hiihtämässä. Silti elo ei ollut aina herkkua. Alkoholi toi silloin tällöin ikävän särön yhteiseloomme. On kaksi syytä miksen itse juo. Ensinnäkin isä ja äiti eivät juuri juoneet, ja toiseksi isäpuolen kanssa sain aina välillä nähdä mitä viina tekee ihmiselle. Ei isäpuoli missään tapauksessa alkoholisti ollut, mutta silloin kun hän otti, sen muistin pitkään jälkeenpäin. Mieleeni on syöpynyt erityisesti yksi ikävä tapaus Messilässä... Ei olisi pitänyt jäädä siihen hotellihuoneeseen isäpuolen ja äidin kanssa. Olisi pitänyt häipyä ulos kuten tyttäret, niin olisi jäänyt kokematta eräs kohtaus.

Ymmärrän hyvin isäpuolta. Oli sentään kolme lasta paimennettavana, rankka ja vastuuntäyteinen työ laivanrakennusinsinöörinä, rahat piti saada aina riittämään kaikkeen, emmekä me jälkikasvut aina hoitaneet varsinkaan hieman kasvettuamme asioita kovin hyvin. Minä olin koulussa laiska hyvästä tahdostani huolimatta, vanhempi tytär tuotti takuulla omat murheensa. Hänhän sai isäpuolen kerran raivostumaan niin, että lasipöytä särkyi nyrkin voimasta. Alkoholi oli tapa purkaa paineita. Ymmärrän sen hyvin. Hän oli myös tunteellinen. Muistan kun oli ensimmäinen joulu uudessa rivitaloasunnossa (olimme muuttaneet vain viereiseen rivitaloon, muutamien metrien päähän), ja isäpuoli sen kunniaksi pöytäpuhetta pitäessään pillahti itkuun liikutuksesta.

Äitini oli valitettavasti joskus humalassa isäpuolen kanssa. Hänestä tuli nuokkuja. Hän ei kännissä juuri puhunut, korkeintaan reagoi joillain turhautuneen kuuloisilla sanoilla isäpuolen kännihölötykseen, istui muuten hiljaa silmät ummessa ja vaikutti uneliaalta.

Erityisen traumaattisina muistan ne pitkät yöt, jolloin isäpuoleni piti minulle monen tunnin moraalisaarnan olohuoneessa. Muut nukkuivat, isä saarnasi minulle lähes aamunkoittoon asti. Minä halusin vain jonnekin kauas pois tai ainakin nukkumaan, mutten uskaltanut sanoa mitään. Äitikin joskus kapusi makuuhuoneestaan ylös portaita olohuoneeseen ja kehotti isäpuolta lopettamaan. Näitä öitä kertyi aika paljon vuosien mittaan.

 

Ei ihme että aina niin kovasti halusin mieluummin asua biologisen isäni kanssa. Vaan millaista elämää se olisi ollut? Isä oli yksin, hänellä oli insinöörintyönsä, hän veti Citroën-klubia, toimitti kerholehteä... Kämppä oli välillä täynnä lehtipaperia, suunnitteluvaiheessa olleita lehden sivuja vinot pinot. Pitkästyttävää se olisi ollut elää siellä. Vasta kun isäni alkoi hankkia tyttöystäviä, hänen elämäänsä tuli enemmän väriä. Varsinkin Lepistöt - Leena Lepistö jäikin hänen viimeiseksi tyttöystäväkseen. Ehtivät mennä kihloihinkin vähän ennen isän kuolemaa vuonna 1992. Jouluna 1991 se taisi tapahtua. Ei siis pitkä kihlausaika.

Itseasiassa vuonna 1986 muutin kyllä isäni luokse, ja kävin Mattssonien luona satunnaisesti. En muista paljoa siitä millaista elo isän kanssa oli, ennen kuin tietokone tuli.

Isä oli hankkinut minulle 1988 Commodore 64-tietokoneen käytettynä. Kävimme sen omistajan luona ja veimme sen koepelattuamme kotiin. Isä joutui ostamaan uuden monitorin, johon tarkoitukseen kelpasi hyvin tavallinen telkkari. Sain siis samalla telkkarin omaan huoneeseeni. Pelejä oli satakunta, ja isäkin innostui koneesta kovasti. Sama innostus tarttui sitten Leenan 9-vuotiaaseen tyttäreen Suviin, kun he 1989 ilmestyivät kuvioihin.

Lepistöillä oli Yorkshirenterrieri Vili, jota sain joskus ulkoiluttaa.

Kauniaisten yläaste ja lukio sijaitsivat muutamien metrien päässä Kavallintien kodistani, joten tunnustan livahtaneeni joskus koulun jälkeen hetkeksi pelaamaan tietokoneella ja häipyneeni ennen kuin isä tulisi kotiin töistä. Joskus tulin kyllä yllätetyksi, isän iloksi.


Isän kuoleman jälkeen tietokone siirrettiin pikkuhiljaa Kasavuorentielle. Isäpuolella oli epäilyjä siitä, mitä koulunkäynnistäni tulee, kun tietokone on talossa - minulla oli vielä viimeinen vuosi lukiossa jäljellä - mutta minä tiesin etten siinä ympäristössä pahemmin kehtaisi pelailla.

Tietokone on nyt ullakollani, edelleen käyttökunnossa. Yksi tärkeä kytkin katosi matkalla Laajasalosta Kasavuorentielle (Lepistöt asuivat Laajasalossa, isä muutti sinne). Saa tietokoneen kuvan varmaan silti näkymään vähän säätämällä, en ole kokeillut. Pelaaminen loppui minulta täysin muutettuani omilleni.

Onhan minulla ollut muitakin harrastuksia. Vuonna 1985 innostuin pullonkorkeista. Aloin yhtäkkiä tulla koulusta kotiin taskut täynnä likaisia korkkeja. Pesin niitä kylpyhuoneen lavuaarissa ja säilöin johonkin laatikkoon, kunnes isäpuoli osti kansioita, pahviarkkeja ja liimaa. Lopulta yksi pöytä kotona oli kokonaan korkkien, kansioiden ja pahvien valtaama. Koulun jälkeen liimailin uutterasti korkkeja, mitä isäpuoli varmaan piti tärkeänä tehtävänä vain siksi, että pöytä saataisiin taas vapaaksi. Keräsin ensin 10 kappaletta jokaista eri korkkia, mutta vähensin sitten määrän viiteen. Korkkienkeräilyinnostus tarttui muutamiin luokkakavereihini, ja he keräilivät niitä aikansa. Harrastimme vähän vaihtokauppoja ja sen sellaista. Se oli ehkä sosiaalisinta mihin koulussa koskaan ylsin. Terve harrastus siis. Parilla veljeksellä oli oman tanskalaisen isäpuolensa ansiosta runsaasti tanskalaisia pullonkorkkeja, ja voi sitä onnenpäivää, kun he lopettivat harrastuksensa ja antoivat kaikki korkit minulle. Lopulta muutkin lopettivat, ja taas sama juttu. Korkitkin minulla on tallella ullakolla. En ole koskaan virallisesti lopettanut niiden keräilyä, mutta en keräile enää uusia korkkilajeja. Ainoastaan lisää sennäköisiä korkkeja joita minulla on ennestään, mutta koska niitä ei löydy enää mistään, en ole saanut kokoelmaani kartutetuksi enää moneen vuoteen.

Kesällä 1990 minua puri elokuvakärpänen, ja sillä tiellä olen yhä. Innostuin niin, että kirjoitin valtavan vihkon täyteen luetteloa kaikista tehdyistä elokuvista ja rupesin katsomaan tv:stä kaikki elokuvat joita esitettiin. Isäpuoleni sai minua onneksi vähän suitsittua jälkimmäisen suhteen.

Sitten se musiikinkuuntelumania, joka alkoi jo 1983. Vielä omaan kämppään muutettuani syksyllä 1996 pääasiallinen tapani kerätä musiikkia oli nauhoittaa sitä kaseteille. Vinyylejä ja CD:itä oli toki aika paljon, mutta lopulta siirryin nykyaikaan ja aloin polttaa CD-R-levyjä. Se oli neljä vuotta sitten. Nyt minulla on yli tuhat CD-R:ää, 625 LP:tä, 239 vinyylisingleä ja 520 CD:tä.

Kaikista ikävistäkin kokemuksista huolimatta olen kiitollinen ajasta isäpuolen perheen kanssa. En olisi pärjännyt suuressa maailmassa senkään vertaa kuin nyt, ellei isäpuoli olisi kasvattanut minua. Lukuisat saarnat ja muutamat tukkapöllyt opettivat. Hän olisi saanut kyllä kehua ja kannustaa enemmän, tuntui että aina kun minulla oli hyvät odotukset jostain, hän yritti palauttaa minut maan pinnalle muutamilla varoittavilla sanoilla. Usein turhaan. Muutenkin olisin kaivannut niitä kehuja, jos hän pelkäsi että ylpistyisin, niin hän pelkäsi turhaan. Oli minulla sen verran identiteettikriisejä.

Isäni oli loistotyyppi. Fiksu mies, ja erityisesti arvostan hänen valokuvaustaitojaan. Meidän perheen valokuva-albumeja katsellessa ihastelen aina niitä hienoja luontokuvia, joita hän oli ottanut. Lähikuvia eläimistä, kasveista, kukista ja sienistä. Minustakin on upeita kuvia. Isällä oli kaikki zoomikamerat ja kiikarit. Kiikarit ovat minulla vieläkin. Samoin pienoisrautatie, jonka isä osti minun ilokseni, mutta joka sitten päätyi isän huviksi. Tässä yhtenä päivänä kaivoin ullakolta esiin sen rautatielaatikon ja katsoin kyynelsilmin vihkoa, johon isä oli insinöörin tarkkuudella tehnyt lyijykynällä merkintöjä ja piirroksia. Miksen voinut arvostaa sitä rautatietä?

Enemmän pidin formula-pienoisradasta, muistan hyvin leikit isän kanssa sen parissa. Olimme molemmat kovia formula-hulluja, tsemppasimme Kekeä telkkarin ääressä kotisohvalla vierekkäin maaten. Samoin isän Saksasta ostamat Meccanot viihdyttivät meitä. Rakensimme kaikkia nostureita liittämällä niitä metalliosia ruuveilla ja muttereilla yhteen. Minnekähän ne ovat joutuneet? Paras luokkakaverini Kalle leikki joskus myös Meccanoilla käydessään luonani, ja minua aina ärsytti, kun hän jätti jälkeensä kauhean sotkun huoneeni lattialle. Minä jouduin korjaamaan Meccanot pois.

Isäni kuoleman jälkeen en ole kyyneltäkään vuodattanut hänen vuokseen. Tiesin ettei itkeminen mitään auttaisi. Ei se toisi isääni takaisin. Elämä jatkuu kuitenkin minun kohdallani, siispä urheasti eteenpäin. Jokainen lähtee joskus, rakkaatkin ihmiset joutuvat joskus poistumaan, jotkut varhain, jotkut myöhään. Se on vain pakko heti hyväksyä.

Kesällä 2001 aloin todenteolla harrastaa valokuvaamista. Aloitin hieman kömpelöllä mutta lupaavalla valokuvasarjalla Kauniaisista, lapsuuden maisemistani. Kävin kaikissa minulle tärkeissä paikoissa. Vähitellen kehityin, ja katsoessani kahta kokoamaani valokuva-albumia huomaan seassa oikein onnistuneita otoksia. Ei juurikaan ihmisiä, enemmän suosin pitkiä pyöräretkiä, joilla kuvasin maisemia ja luontoaiheita. Kuvani ovat usein yksinkertaisia, pelkistettyjä ja seesteisiä. Kolmeen vuoteen en ole kuvannut mitään, ikävä kyllä. Haluaisin lämmitellä harrastustani uudelleen, nyt kun olen selvinnyt kaikista henkisistä ongelmistani.

Käytyäni graafisen suunnittelijan opinnot loppuun vuonna 2007 en jaksanut krooniselta alakuloltani juuri hakea alalta töitä. Jotain pientä hakua sain tehtyä, mutta se ei johtanut mihinkään. En uskaltanut ottaa isäpuoleen ja äitiin yhteyttä, koska tiesin että tulisi tenttiä töiden etsimisestä ja löytämisestä. Siivosin vain junia, sitä jaksoin sentään tehdä, vaikka olinkin töissä totinen, hiljainen ja sulkeutunut. Eräänä päivänä DNA soitti minulle ja tarjosi kännykkäliittymän vaihtoa. Vähän heikossa mielentilassa tulin suostuneeksi, varsinkin kun puhelinmyyjä oli niin innokas etten mahtanut hänelle oikein mitään. Samalla puhelinnumeroni vaihtui ja totesin että mitenkäs nyt näin kävi. Tuli syksy, tuli talvi, kävin töissä, en jaksanut hakea graafisen alan töitä ja sitten tuli vielä lama viemään sen alan työpaikat. Vasta joulun lähestyessä uskalsin soittaa isäpuolelle.

He olivat monta kertaa yrittäneet saada minut puhelimella kiinni, tuloksetta. Tietysti, kun numeroni oli vaihtunut enkä ollut ilmoittanut uutta numeroa kellekään. Koko suku oli kuulemma ihmetellyt minua. Tiedän että se oli ruma temppu, mutta kun olin masentunut ja pelkäsin kysymyksiä töiden hausta. Ne olivat lopulta kuitattavissa laman mainitsemisella. On minulla vieläkin huono omatunto.

Isäpuoleni tyttäret - joista nuorempi, Jonna, vajaan vuoden minua nuorempi - yrittivät olla minulle mahdollisimman hyviä siskoja, minkä kinoiltaan ehtivät. Jonna herätteli aamuisin tätä poloista illanvirkkua ettei olisi myöhästynyt koulusta. Komenteli hoitamaan sovitut vessan pesemiset ja imuroinnit. Minun riesanani oli hyvin usein epävarmuus. Se oli joskus niin pahaa, että olin kaikesta aivan pihalla. En tiennyt ollenkaan miten olla ja odotetaanko minun nyt tekevän jotain. Halusin vain olla jossain poissa kaikesta. Jos minun piti sellaisessa mielentilassa tehdä jotain kotitöitä niin tuskaahan se oli. Jonna komenteli lisää, eikä ymmärtänyt että olin epävarma, ja että minua olisi pitänyt käsitellä silkkihansikkain, avuliaasti neuvoen. Isäpuoli kuulusteli läksyni joka ilta, istui kirja kädessä ja kyseli, ja jos en muistanut tarpeeksi hyvin asioita, oli pakko lukea lisää kunnes osasin.

Tästä kaikesta saa varmaan käsityksen että eloni oli pelkkää helvettiä. Ei sentään, jos lukee päiväkirjojani niin huomaa että siellä on fiiliksiä laidasta laitaan. Hyviä päiviä vaikka kuinka paljon. Velvollisuuksia, ikäviä juttuja, ahdistusta, nautintoja, hupia. Mainioita anekdoottejakin löytyy.


Isäpuoli tuntuu pehmenneen iän karttuessa. Hänelle on selvästi tehnyt hyvää saada lapset ulos pesästä ja pahimmat vastuut harteiltaan. Nykyään hän on rento ja aina mukava.

Mielessäni silti kummittelee ajatus, että minua olisi pitänyt kasvattaa tavalla, johon kukaan lähipiirissäni ei olisi kyennyt.



7.6.2010

Elämäni tärkein lemmikki hankittiin 16.8.1992. Kotiimme saapui harmaaraidallinen maatiaiskissa, joka sai nimekseen Nikke. Hän elää yhä, mutta lähemmäs 18-vuotiaana ikä alkaa jo painaa pahasti. Nikke on välillä ollut vähän ylipainoinen, mutta nyt hän on laihtunut ja kuihtunut. Munuaisissa on ongelmia. Vaikka Nikke on kuulunut kiinteänä osana elämääni vain muutaman vuoden ajan, hän on silti minulle hyvin rakas. Jonna ensin vähän vastusteli lievän allergiansa takia. Äiti on usein sanonut että Nikke viihtyi melkein parhaiten minun huoneessani, koska siellä oli takuulla rauhallista. Tyttärillä oli siskonkinaa, mutta minä korkeintaan soittelin musiikkia kaseteilta. Niinpä Nikke nukkui usein sänkyni päällä. Se kai on vaikuttanut Niken suhtautumiseen meihin kolmeen jälkikasvuun. Jonna kyllä kohteli Nikkeä hyvin ja rakkaudella ainakin alussa, pärjäten allergiansa kanssa, mutta silti Nikke on ollut lämpimämpi minua kuin tyttöjä kohtaan.

Rakastan kaikkia eläimiä, mutta ehkä kissoja kuitenkin eniten. Kuinkahan paljon tulen suremaan Niken kuolemaa?



15.6.2010

Posti toi jäljennökset oikeuden pöytäkirjasta, jossa lukee kaikkien kolmen asianosaisen tuomiot. Hmph, se somaliketku sai vain 1000 euroa sakkoja ja 27 tuntia yhdyskuntapalvelua. Heitin paperit saman tien keräykseen. En halua mitään muistutuksia tuosta painajaisesta!



1.7.2010

Hellettä ja nautintoa. Kuinka ihanaa onkaan kävellä läheiseen metsään, asettua makuulle ruohikkoon sekä sammalen peittämälle kalliolle, ottaa parit torkut, nauttia parit jäätelöt ennen ja jälkeen, ja kotona vielä pullollinen Pepsiä. Kuuntelen vielä The Monkeesia (Instant Replay ja The Monkees Present tässä nyt viimeksi) ja tuumin, että tällaista elämän pitää olla. Vapaata, rauhallista sinkkuelämää. Tästä elämäntyylistä en luovu.

Aloittelen elämäkertaa. Nimeksi tulee "Sukuni viimeinen". Sitähän minä olen. Kirjoittelen hiljakseen, kiirettähän ei ole. Olen kirjoitellut hirveästi itsestäni eri yhteyksissä ja eri paikkoihin, kokoan juttuja yhteen ja kirjoittelen lisää, kaiken mitä muistuu mieleen menneisyydestä. Vähäisimmätkin muistikuvat. Vielä on todella paljon juttuja joita en ole minnekään tallentanut, mietteitä ja tapahtumia. Elämäkerrastani tulee täydellinen syväluotaus elämääni ja persoonaani. Ei sitä tosin kukaan lue ellei minusta tule merkkihenkilöä, mutta silti muistelmateos on ollut pienenä haaveenani jo vuosia.



6.7.2010

Nautiskelen paahtavasta helteestä, ja olen iloinen siitä että minulle on annettu viime aikoina pelkkiä yövuoroja. Minun ei tarvitse rehkiä kuumuudessa, vaan silloin kun ilma on sopivan vilpoisaa työntekoon. Päivisin vaeltelen ja loikoilen Ilmalan metsissä (taisin löytää Kati Sinenmaan asumuksenkin). Ahmin jäätelöä ja juopottelen limsaa. Nautin lintujen viserryskonserteista ja heinikoiden hyväilyistä. Kotona kuuntelen levyjä ja katson japanilaisia chambara-elokuvia. Voiko elämältä muuta toivoa?


4.8.2010

Kerrassaan ihana kesä! Täydellinen. Tällaista joka vuosi, niin ei kaipaisi Suomen kesästä minnekään etelärannoille. Minä olen vain nauttinut näistä helteistä. Kävellyt aina välillä Ilmalan metsässä ja mennyt omalle suosikkipaikalleni ylös kalliolle missä eivät hyttyset juuri kiusaa, mennyt kanervan ja sammalen muodostamalle mättäälle ja ottanut muutaman tunnin torkut. Sainpahan samalla väriäkin pintaan. Jäätelöä olen ahminut niin paljon kuin napa vetää.

Alan jo huolestua että olenko muuttunut liian laiskaksi. Njaa, turha pelko. Kotona olen puuhaillut kaikenlaista, en ihan entiseen tahtiin mutta päivittäin kuitenkin jotain. Ensi viikolla alkaa puolentoista viikon loma, sen kulutan elämäkertani parissa.


Tuntuu hyvältä kun olen päässyt eroon henkisistä demoneistani, jotka alkoivat kiusata minua pari vuotta sitten. Kun olen kokenut vanhempien avioeron, kaksi täysin erilaista perhettä ja kaksi täysin vastakkaista kasvatusmenetelmää, ja lukenut kaikkia artikkeleita siitä, miten Suomessa ei välitetä lapsiperheistä tuon taivaallista, niin minulla ei ole mitään syytä uskoa perhe-elämään. Toisaalta omasta menestymättömyydestäni ja pärjäämättömyydestäni huolimatta minulla on pari arvokasta ominaisuutta: loistava terveys ja loistava kasvatus. Minulle on opetettu, että syödessä suu pidetään kiinni eikä maiskutella, ruoka suussa ei puhuta, ja lautanen syödään tyhjäksi. En siedä myöskään kuunnella kun kävellessä kengät laahaavat maassa. Jalat pitää nostaa kunnolla ylös. Myös purkan mässyttäminen suu auki on minusta inhottavaa. Purkkaa jauhetaan maltillisesti ja ääneti suu kiinni.

Joskus minullekin koittaa aika, jolloin oma keho alkaa rapistua ja tulee ties mitä kremppoja. Sellainen kohtalo on vain pakko ottaa vastaan kun se tulee. Ruumiillani saavat tehdä sitten mitä lystäävät, minua ei kiinnosta mitä sillä tehdään, poltetaanko ja sirotellaanko tuhkat jonnekin vai haudataanko siunaamattomaan maahan. Minua kiinnostaa vain se, että pääsen joskus pois tästä maailmasta. Sitä odotellessa yritän ottaa kaiken ilon irti rauhallisesta, mutkattomasta, vapaasta ja onnellisen tylsästä vanhanpojan elämästä.

En ole koskaan perustanut lempinimistä. Olen ihan pelkkä Jan enkä mitään muuta. Pienenä minua kutsuttiin joskus Suklaasilmäksi, for obvious reasons. Älköön kukaan silti kutsuko minua kuin etunimelläni. No, töissä minua kutsutaan yleensä sukunimellä, mutta niin monia muitakin.

Siinä olivat tämänkertaiset irralliset rönsyilevät jaarittelut.


5.8.2010

Minua vähän ärsyttää aina, kun eri lehdet ovat puolillaan laihdutus-, painonhallinta- ja kalorijuttuja, vertailuja eri elintarvikkeiden kalorimäärästä. Kun itse olen siunattu isältä perityllä aineenvaihdunnalla, joka pitää minut hoikkana. Ei oikeastaan pitäisi ärsyyntyä, sillä tiedän, että tuollaiset asiat ovat lähes kuolemanvakavia monille ihmisille. Ne vain eivät edusta minun maailmaani, joten en mahda mitään fiiliksilleni. Toisaalta, kun sivuutan iltapäivälehtiä lukiessani nuo kaloriartikkelit, saan luettua lehdet nopeammin. Säästyy aikaa.

Itse vedän huoletta kaloreita sisääni, eikä se näy millään. Fyysinen työ ja jatkuva puuhastelu pitänevät kolesterolinikin kurissa?

Niiden kahdeksan ja puolen vuoden aikana, jolloin olen siivoustyötä tehnyt, en ole pitänyt ainuttakaan sairaslomapäivää. Joskus harvakseltaan on ollut flunssaa, mutta olen silloinkin ollut töissä. Tiedän ettei pitäisi, mutta kun a) tarvitsen rahaa, b) flunssat eivät vie minulta paljon voimia ja c) flunssani kestävät vain muutaman päivän. Terveyskeskukset ovat minulle jopa vähän outoja paikkoja. Väitän, että ainakin vuodesta 1984 lähtien terkkarikäyntini voi laskea hieman reilun yhden käden sormilla.

Painoindeksini on jotain 20 ja 21 välillä. Juuri normaalin alarajoissa. Siitä on kyllä vähän haittaakin. Viimeisen parin verikokeen aikana olen pyörtynyt. Aiheuttaahan se lievää neulakammoa. Tunnustan, etten ole uskaltanut hoitaa rokotuksianikaan kuntoon tämän takia. Yhden aineen voin kerralla ottaa kehooni eikä tunnu missään, mutta useampi?

En tosin ole punninnut itseäni moneen vuoteen. Painankohan vieläkin 65 kiloa? On minulle tullut vähän lihaksia ja ehkä painoakin.


6.8.2010

Minulle tulee nyt kahden vuoden ajan Suomen Kuvalehti kotiin. Joku lehtitalomies soitti minulle ja tarjosi kahden vuoden etutilausta jostain vapaavalintaisesta lehdestä. SK oli ainoa mielekäs vaihtoehto, muut olivat jotain Seuraa, Apua, Tekniikan/Vauhdin Maailmaa ja Akua. Hinta on puolet normaalista eli 234 euroa kahdesta vuodesta yhden sijaan. En aio jatkaa tilausta tämän ajan jälkeen, käy liian kalliiksi kukkarolleni. Kahden vuoden ajan kuitenkin hyvää luettavaa joka viikko.

Suomen Kuvalehdessä oli vähän aikaa sitten juttu lapsettomuudesta, pariskunnista jotka eivät ole saaneet lapsia hedelmättömyyden takia. Niinpä niin, ihmisen syytä. Kemikaalit ja saasteet. Toisaalta noin luonto hoitaa kuntoon maapallon ylikansoitusongelman. Jos ihmisiä syntyy sperman laadun heikkenemisen takia yhä vähemmän, se auttaa tuota ongelmaa. Olisivat ihmiset onnellisia, kun heidän ei tarvitse tunkea lisää kaltaisiaan maailmaan, jossa heidänlaisiaan on jo liikaa.

SK:ssä pidän mm. Jukka Ukkolan pakinoista. Olen ollut hänen faninsa monta vuotta. Ei hän enää ole ihan yhtä terävä kuin takavuosina, mutta kuka sitä nyt vuosikymmeniä jaksaisi pitää samaa tasoa yllä. Hän osaa loistavasti yhdistää älykkyyden, nokkeluuden ja huumorin. Minulla on hänen "SuoMesta"-pakinakokoelmansa. Samperi vain kun pakinoitsijat ovat aina niin laiskoja kokoamaan kirjoituksiaan kirjamuotoon. Löysin äskettäin junasta Alpo Ruuthin "Maailmanloppu ja muita ongelmia"-kolumnikokoelman. Vain 29 kolumnia vuosien 1979-84 ajalta. En tosin tiedä montako hän niitä kirjoitti, ja mies kuitenkin kirjoitti kaikkea muutakin.

Älykkäästä huumorista puheenollen, Hesarin sarjakuvapalsta on parantunut huimasti viime vuosina. Fingerporin seuraksi tuotiin tanskalaiset Wulffmorgenthaler ja Biller. Varsinkin ensinmainittu on poskettoman hauska ja kekseliäs. Sääli tosin, että Väärä johtopäätös sai väistyä. Miksi se? Ennemminkin pitäisi heivata se Harald Hirmuinen pois. Se sarja ei ole enää yhtään mitään. Se on niin väsähtänyt kuin mikään sarja voi olla. Suomalaiset vain ovat niin kiintyneet Haraldiin, kun se kertoo viikingeistä. Mutta kun sarjassa ei ole enää kunnon vitsejä eikä ideoita. Muutamaa perusvitsiä vain varioidaan. On renttuvitsi, Orm Onnekas-vitsi, autiosaarivitsi, venevitsi, verokarhuvitsi, linnanryöstövitsi, hunnihyökkäysvitsi, Tohtori Shokin kertoma laihdutusvitsi sekä Hamlet-ja-Horna-vitsi. Montako muunnelmaa samoista aiheista Chris Browne vielä keksii? Karmaisee ajatella, että kun hän kuolee, poikansa jatkaa sarjaa ja Hesari jatkaa sen julkaisua. Sunnuntaisarjoista joutaisivat pois Velho, Santeri, Sekametsä ja Karvinen, vaikka viimeksimainitusta luopuisin vähän hammasta kiristäen. Karvinen on minulle rakas sarja, mutta kun sekään ei ole enää yhtään mitään. Unipilleri. Siitä on kadonnut kaikki. Korvikkeeksi ei riitä Eskon tyttöystävä, jonka ammattikin (eläinlääkäri) tuntuu unohtuneen.


7.8.2010

Olen hyvin ristiriitainen persoona. Toisaalta olen erittäin pedantti. Joka esine kotonani on omalla paikallaan, josta se ei siirry. Kaikki on ojennuksessa ja aakkosjärjestykseen jaoteltuna. Toisaalta olen hirveän laiska siivoamaan ja pyyhkimään pölyjä. Toisaalta olen ihmisvihaaja, toisaalta taas minulla on hyvin humaaneja ajatuksia ja toivon ihmiskunnalle pelkkää hyvää. Toisaalta minusta on kivaa keskustella ihmisten kanssa kaikenlaisesta, toisaalta olen erakko joka ei muiden seuraa kaipaa. Talvisin keittiöni ikkuna pysyy visusti kiinni, koska en halua kylmää ilmaa sisään, kesäisin en sulje ikkunaa ollenkaan paitsi oikein rajulla ukonilmasateella tai kun joku metelöi pihalla ruohonleikkurin kanssa. Minusta tuntuu, että olen skitso. Sisälläni asuu kaksi vastakkaista persoonaa.

Pedanttisuus on sekin isän perintöä. Isällä oli insinöörin tarkkuus, ja kaikki oli tiukasti järjestyksessä. Isän veljen, Börjen, sappi kiehahti jos vaimonsa lainasi työpöydältä kynän ja palautti sen muutaman sentin verran väärään paikkaan. Heidän isänsäkin oli Britta-tädin mukaan samanlainen. Se on Wibergeillä verissä.

Äidin suvulta taas periytyy näköjään musiikki-innostus. Äiti laulaa alttoa Gillekören-nimisessä kuorossa. Timo-eno on soitellut kitaraa omaksi ilokseen. Matti-eno kuuntelee hirveästi kaikenlaista musiikkia. Isoisä kuunteli vain klassista musiikkia ja kävi kirkkokonserteissa, sitä en laske musiikki-innostukseksi. *virn*

Teininä kuuntelin vain poppia ja diskoa. Vuosien myötä musiikkimakuni on monipuolistunut, jalostunut, muuttunut hienostuneemmaksi. Rokkia, poppia, punkkia, new wavea, soulia, funkia, diskoa, progea, jazzrockia, progejazzia, latino- ja chicano-rockia, reggaeta, kokeellista, folkia, kantria, oldies-musiikkia, vähän iskelmääkin (Junnu Vainiota ja Irwiniä)... Minulla on jopa orastava jazz-innostus. Klassista musaa en kestä kuunnella, enkä örinämetallia tai hiphopia. Iskelmä yleensä puuduttaa ja freejazz (Edward Vesala) panee hikoilemaan. Silti minulla on Vesalaa CD-R:nä, koska en osaa vetää rajoja siihen mitä vanhaa Suomimusaa kannattaa kerätä ja mitä ei.

Satu ei pahemmin musiikista välittänyt. Tai kyllä hän kerran toi yhden CD:n. Güntheriä. Hyvä etten heittänyt CD:tä ikkunasta ulos, kun hän laittoi sen saamarin "Pleasuremanin" soimaan. Sitten hänellä oli muutaman CD:n sarja jotain joogameditaatiomusiikkia tai mitä lie geneeristä rentoutusnukutushyminää. UNGH...

Kuolemaa en pelkää. Kunhan tulee nopeasti, ettei minun tarvitse kärsiä. Ei maailma menetä minussa mitään. Ainoa mitä pelkään, on että kotonani tai muualla talossa syttyy tulipalo ja koko omaisuuteni tuhoutuu.

Töissä näyttelen usein tyhmempää kuin olen saadakseni jonkin pointin perille. Ne pointit vain tuntuvat jäävän joka kerta muilta ihmisiltä tajuamatta. Pointtini voi esimerkiksi olla, että tajusin kyllä vaiston avulla tuon asian, mutta jos nyt kuitenkin olisit kertonut sen ääneen minulle. Etkä vain muille. Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä, älä myöskään muiden ihmisten hoksottimia. Minua ärsyttää myös se, että venäläiset ja virolaiset eivät hallitse suomen kielen kysymyssanoja. Kun he kysyvät jotain, se ei kuulosta kysymykseltä, ja se jättää tilaa väärinkäsityksille. Minulla on vaikeuksia ymmärtää huonoa suomea, eli täytyy tosiaan osata kieltä jos minun kanssani aikoo keskustella.

Minusta ei saisi yksikään nainen poikaystävää. Olen liian erilainen kuin muut ihmiset. Ei taida maailmassa olla ainuttakaan naista joka ei parin kuukauden seurustelun jälkeen sanoisi: "Ei tästä tule mitään. Olemme liian erilaisia, meillä ei ole mitään yhteistä eivätkä ajatusmaailmamme kohtaa. Emme ole samalla aaltopituudella." Ei se mitään, en halua edes lapsia. En todellakaan halua paimentaa joitain kirkuvia ja ärsyttäviä kakaroita.

Naisia ärsyttäisi jo se, että kuuntelen musiikkia taukoamatta kotona ollessani.

Ei minulla ole minkäänlaista viehätysvoimaa. Ulkonäköni, olemukseni ja käyttäytymiseni eivät vetoa naisiin. Jos joku nainen väittäisi olevansa ihastunut minuun, pitäisin häntä hulluna. Ei yksikään nainen edes kestäisi minua muutamaa viikkoa kauempaa. Hyvä niin, saan olla loppuelämäni rauhassa ilman pelkoa, että naiset missään vaiheessa alkaisivat tungeksia lähelläni.

Tämä vuodatussivu on minulle tärkeä henkireikä. Haluan kovasti kertoa muille ihmisille näitä samoja asioita joita tänne vuodatan, mutta kun kukaan ei koskaan keskustele kanssani. Muiden kanssa vain. Jos joku kysyy minulta jotain, se on jotain pinnallista, josta ei ole kunnon jutunjuureksi tai joka ei voisi johdattaa keskustelua johonkin tässä käsittelemääni asiaan. Joskus ehdin vähän vihjaista jollekulle jostain syvemmästä asiasta, joka painaa mieltäni, mutta ennen kuin ehdin jatkaa, toinen on jo ehtinyt kysyä jotain jostain muusta aiheesta tai joku muu on ehtinyt väliin ja ruvennut puhumaan sen toisen kanssa jostain aivan muusta - ja minä jään unhoon.


8.8.2010

Kohtapuoliin ne Rainbow-hipit häipyvät Leppävirrasta. Toivottavasti ovat viihtyneet. Mitenkähän heidän porukkaansa pääsisi liittymään?

En ole saanut vielä velkaani hoidetuksi pois. Parin päivän päästä pulitan 500, sitten on 675 euroa jäljellä. Tarvitsen kuitenkin jatkuvasti täydennystä levykokoelmaani. Ei se mitään, velkaa olen kuitenkin lyhentänyt joka kuukausi useilla sadoilla euroilla. Satoja euroja levyihin, satoja euroja velkaan, sitten vuokra. Juuri muuhun ei rahaa sitten menekään. Ruoan saan aika hyvin hankituksi pullorahoilla. Harvoin tarvitsee automaatilla käydä.

En osaa tuntea häpeää mistään. Nuorena mokailin ja tein itsestäni naurettavan jatkuvasti. Lopulta turruin häpeäntunteeseen. Enää minua ei nolostuta mikään. Sama juttu itkemisen kanssa. Olen niin kovettunut, etten osaa itkeä vaikka itkettäisikin.

Olen varmasti maailman löysäpipoisin ihminen. Minua ei pysty shokeeraamaan. Tottakai mielessäni tiedän milloin joku on ylittänyt rajan, mutta en vaivaudu nostamaan meteliä enkä valittamaan mistään. Aina täytyy saada kaataa rajoja. Se ei silti tarkoita että itse haluaisin niitä kaataa.


21.8.2010

Olen aina ymmärtänyt persoonallisuuksia. Sellaisia, jotka ärsyttävät monia ihmisiä, koska ovat erilaisia ja tekevät asioita eri tavalla kuin mitä pidetään normaalina. Veltto Virtanen, Mikael Jungner, Hjallis Harkimo... Ihmiset eivät ole välttämättä aina ymmärtäneet heitä, koska he ovat Persoonia. Paavo Väyrynen, Matti Nykänen (hänellähän on ADHD, se täytyy ymmärtää), Veikko Vennamo... Olen aina pitänyt väriläiskistä. Ennen julkkikset olivat sellaisia, he olivat päässeet julkisuuteen huomattavilla ansioillaan. Nykyään melkein kaikki medioissa näkyvät ihmiset ovat pintajulkkiksia, väriläiskät ovat liian harvassa. Minä ymmärrän Persoonia, koska olen itsekin sellainen. Jos olisin julkisuudessa, minäkin ärsyttäisin monia ihmisiä puheillani ja mielipiteilläni.

Nyt lehdissä kohistaan aivohalvaus- ja narkolepsiatapauksista, joiden aiheuttajaksi epäillään sikainfluenssarokotetta. Onneksi en ottanut rokotusta. Oli minulla jokin tavanomainen flunssa jossain vaiheessa, mutta se meni tuttuun tapaan ohi muutamassa päivässä.

Eivät tällaiset SARSit, sikaflunssat ja AIDSit ole silti mitään. Vielä saattaa tulevaisuudessa iskeä kunnon pandemia joka niittää miljoonittain ihmisiä. Mistä sen tietää? En silti ota stressiä. Jos iskee, niin se iskee. Jos kuolen, niin sitten sanon vain moi kaikille.


22.8.2010

Elämäntyyliini kuuluu se, että olen lähes täydellisesti mainosmiesten saavuttamattomissa. En katso telkkaria enkä kuuntele radiota. En anna mainosten vaikuttaa kulutustottumuksiini, ostan aina samat muutamat tutut elintarvikkeet, ja olen merkkiuskollinen. Aina tosin en edes kiinnitä huomiota merkkeihin. Harvoin edes muistan, minkämerkkinen esim. telkkarini tai kannettava cd-soittimeni on. Muut aina muistavat sellaiset asiat, mutta minä en.

Vastustan kaikkea mielen manipulointia. Minusta jopa kulutustottumusten ohjailu mainostamalla on manipulointia. Suhtaudun mainoksiin hyvin kyynisesti. Sen takia minusta ei koskaan voisi tulla mainosmiestä tai mainostoimiston AD:tä, vaikka minulla graafisen suunnittelijan koulutus onkin.

Hannele Laurilla oli kuulemma romanssi Vesku Loirin kanssa. Nyt se sitten selvisi, miksi Lauri jaksoi spedeillä niin kauan.

U2:n konsertit kantautuivat mukavasti Hartwall Areenalta rautatien viereiselle kävelytielle, kun kävelin töihin yövuoroihin tänä viikonloppuna. "Everybody raise your hands up in the air and yell "aaaaaaaaaaaaaaaaa..." It's u for the money and 2 for the show. I'm The Edge, and this is Bozo... sorry, Bono".

Muutama yö sitten näin unta isästä ja Nikke-kissasta. Ihana uni, jossa halailin ja hellittelin Nikkeä oikein antaumuksella.

Kuinkahan moni näkee unensa väreissä? Minä näen.


27.8.2010

Harrastan paljon kielivitsailua. Pidän sanaleikittelystä, ja keksin aina silloin tällöin juttuja tyyliin:

"Keitä heitä, mutta älä heitä noita" "Keitä heitä?"
Ei maha mittää, mutta selkä ei kestä.
Selvä pyy - ja känninen käki.
Niitä löytyy siellä sun tiellä sun täällä joka säällä.
Asia HK, sanoi lihamestari.
Elva tolva luppakolva.

Olen mestari keksimään myös sadatteluja:

Voi Hitlerin umpisuoli
Voi Juntusen pahvilaatikko
Voi jum laude approbatur
Voi Dinkelin praktiikka
Voi kalifrankki
Voi Reikanin rupiset rystyset
Voi pirunluikaus
Voi piru ja paavin henkselit

Voi jurmankaariruttana, herkumaripuli, jumpernikkeli, jumpretinhuidula, jurmenkariekuma, jonkumavikureikele, perskanavoukinanruimare, jurkemanruikeli, riekumantinkura, rempulanlutina, jurttanan rötkäle ja jehnakkeen rytkimän jumfretti.

Kaikkea tuollaista hilkumapuupelia (=soopaa) siis.

Pari päivää sitten töissä keksin aikamoisen määrän Aaltotie-strippejä. Kuusi uutta vitsiä tuli. Voisin siis mainiosti alkaa vihdoinkin taas piirtää, kun kerran vitsejä taas syntyy. Nuo nyt tällä sivustolla olevat piirsin siihen aikaan, kun olin vielä Sadun kanssa. Siivoustyö on minulle ollut suorastaan tärkeä ideointia silmälläpitäen, moppia heilutellessani keksin paljon ideoita sarjakuviin. Nimeän strippi-ideat ja pyörittelen nimiä päässäni, siten muistan ne vielä kotonakin.

Haluaisin ujuttaa sarjakuviini enemmän mustaa huumoria. Myös verbaalihuumoria. Se on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi, sellaiset huumorilajit eivät oikein luontevasti istu keksimiini tarinoihin. Töissä voin esimerkiksi vessan roskiksesta löytää aivan verisen tamponin ja heittää itsekseni kommentin, että "Draculan tikkari".

Olen nyt entistä enemmän upoksissa omassa maailmassani. En niin paljoa kuuntele mitä ympärilläni puhutaan. Ei kiinnosta. Seurausta ikävistä kokemuksistani ihmisten kanssa.








1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98    99    100    101    102    103    104    105