Pistän tv-sarjakatselmukselleni korkin kiinni katsomalla joitakin sarjoja, joihin en ole luonut aiemmin katsekontaktia muuten kuin korkeintaan lyhyinä näytteinä telkkarin viihdemuisteluohjelmissa, mutta jotka kiinnosti nähdä. Apuinani ovat YLE Areena ja itse äskettäin hankkimani DVD:t.

 

Ilkamat - Sketsisarjaa tehtiin rentoon tahtiin ettei tekijöiltä mene mehut liian nopeasti. 1970 esitettiin jakso / kuukausi paitsi kesällä, jolloin pidettiin luova tauko. Jaksojen esityspäivät olivat 24.1., 21.2., 21.3., 18.4., 16.5., 5.9., 3.10., 31.10. ja 28.11.1970. Jatkoksi vielä Vappu-ilkamat 30.4.1971, sekä Ilkamat de luxe 25.9.1971, 30.10.1971 ja 13.11.1971.
    Ilkamia ei löydykään YLE Areenasta, mutta YouTubesta ja YLEn Elävästä Arkistosta sentään vähän. Taitavat starat kuten Pentti Siimes, Marja Korhonen, Leo Lastumäki, Marita Nordberg, Marjatta Leppänen ja Seppo Kolehmainen tanssivat Jaakko Salon sykkivän hammond-groove-musiikin tahtiin. Musiikki taukoaa alvariinsa, jotta kuulemme mitä epähauskoja puujalkavitsejä porukka laukoo. Tämän lomassa sketsejä, jotka eivät ole yhtään sen nokkelampia. Studioyleisöllä kyllä oli hauskaa, ääniraidalla ulvotaan aivan estoitta.
    Joulukuussa 1970 julkaistiin vielä Olli Alhon laatima Ilkamat-kirja, johon oli koottu ohjelman vitsejä.

 

Ällitälli - Heikki Kinnunen tekemässä itsestään tähteä, apunaan Leo Lastumäki. Ensimmäinen tuotantokausi 6.2. - 15.5.1971, tauon jälkeen taas 22.1. - 15.4.1972. YLE Areenassa on neljä jaksoa. Niistä ensimmäisen kohokohta on Kari Rydmanin psykedeelinen, free jazzia ja lausuntaa yhdistävä kuvaus kananmunan keittämisestä. Ilkamista on edetty seuraavalle huumorin tasolle, paikoin ihan hupaisaa musiikinsekaista menoa.
    Toukokuussa 1972 väreissä kuvattu Ällitälli edusti Suomea Montreux'n viihdeohjelmakilpailussa, ja jäi vain karvan päähän voitosta. M.A. Numminen pistäytyi laulamassa "La donna e mobilen". Kinnusta ja Lastumäkeä kehuttiin loistavina koomikoina, joista puuttui muun maailman koomikkotähdille ominainen ylimielisyys. Parhaaksi äänestettiin kuitenkin englantilainen Marty Feldman Show. "Kunpa ne tietäisivät, että meillä on Suomessa vain kaksi värikameraa ja toista niistäkin jouduttiin käyttämään tekstejä kuvattaessa", ohjaaja Pertti Reponen tunnusti.
    Kolmannessa YLE Areenan jaksossa nähdään Juha Vainio laulamassa "Vanhat mestarit". Mozartia jatsi-Janatuisen tapaan. Neljännessä Lastumäki pahoinpitelee Mustasukkaisuustangoa.
    Arvasin muuten oikein: Esko Linnavallin ja Esa Katajavuoren albumilla "On the Rocks" (1972) on Ällitälli-niminen kappale, josta epäilin, että se saattoi olla tämän ohjelman tunnari. On se.

 

Merirosvoradio - 16.3.1974 - 6.12.1975. Ihan oikea, kuntoon viritetty sketsi- ja musiikkiviihdehjelma. Kinnunen, Lastumäki, Erkki Liikanen, Pekka Laiho, Esko Roine, Risto Mäkelä ja Petra Frey ovat mainio tiimi. Jo ensimmäisestä jaksosta mieleen jää PITKÄ ja hillitön Uri Geller -parodia. Kuudessa ensimmäisessä jaksossa vakiovieraana Hullujussi, joka esittää repertuaariaan playbackina. Seuraavissa jaksoissa nojataan Erkki Liikasen Aikapommi-yhtyeen renkutuksiin ja parodisiin tulkintoihin listahiteistä. 16. ja 20. jaksossa yllätysvieraana Lee Hazlewood, joka käväisee laulamassa yhden laulun. Hänet luultavasti oli tarvis käydä noutamassa vain läntisestä naapurimaastamme asti, sillä Hazlewood vietti 70-luvulla paljon aikaa Ruotsissa, missä hänen suosionsa ei ollut vielä hiipunut.
    Viimeisen jakson loppupuolella esiintyy Ritva Valkama, joka Lastumäen juonnon mukaan oli juuri valmistunut teatterikoulusta, ja "Tulitikkuja lainaamassa" -sketsi oli hänen ensimmäinen julkinen esiintymisensä. Hänen oli määrä korvata joukosta poistunut Pekka Laiho, mutta tuo 24. jakso jäikin viimeiseksi Merirosvoradioksi. MRR.

 

 

Kielipuoli potilas - 25.2.1978 oli Neil Hardwickin ensimmäisen Suomi-tuotannon ensi-ilta. Jostain lehdestä olen joskus lukenut kertomaa tämän 40-minuuttisen elokuvan ideasta, mutta vasta sen katsomisen myötä sain varman käsityksen. Tim Steffa (joka myöhemmin näytteli kanadalaista King Fisheria yhdessä Reinikaisen jaksossa) puhuu venäjää, ja suomalaiset solkkaavat jotain käsittämätöntä siansaksaa, mikä luo ylitsepääsemättömän kielimuurin. Talvisella, jäisellä jalkakäytävällä liukastumisesta alkaa väärinkäsitysten ketju, jonka myötä venäläismies päätyy täysin terveenä ja hyväkuntoisena sairaalaan ja ymmärtämättömien suomalaislääkärien hoivalla koko ajan huonompaan kuntoon. Siinähän kiltin ja kohteliaankin miehen pinna katkeaa, ja lopulta ollaan veistämässä saippuasta asetta, jotta päästäisiin pois koko kamalasta paikasta. Hardwick kuvasi tässä liioittelevalla tavalla omia vaikeuksiaan ensimmäistä kertaa Suomeen osuneena brittinä. Suomalaisten puhe kuulostaa vain etäisesti suomelta, ja ajatuksena on, ettei katsojakaan ymmärrä mitä kukaan puhuu. Juttu huvittaa minua näin suomalaisena. Kielitaito on pelkästään hyväksi.

 

 

Hello Hello Hello - 7.2.1974 alkanut 12-osainen englannin kielen kurssi aloittelijoille. Neil Hardwick ja David Mitchell näyttelevät brittipoliiseja, jotka etsivät kuuhun kadonnutta kissaa synkästä metsästä ja oudosta talosta. Soppaan sekoitetaan ilkeä noita ja yhtä ilkeä velho. Juontajana toimii Tuva Träskman. Sarjakuvapiirtäjänä huomionarvoinen Seppo Lindqvist loi pahvilavasteet, joiden keskellä näyttelijät toikkaroivat, ja vastasi myös animaatiopätkistä. Lindqvistin sarjiksia löytää mm. Suomalaisesta MADista sekä Veikko Savolaisen päätoimittamista Sarjis-lehdistä, ja onpahan mies julkaissut kolme sarjakuva-albumiakin: Vallan veri ei vapise (1969), Onnellinen maailmanloppu (1970) ja Masan arkki -strippisarjakuvaa mukaillut Urkin arkki (1973).
    Hello Hello Hello esitettiin telkkarissa uusintana joskus monta vuotta sitten, kun asuin Etelä-Haagassa. Yhdeksi päällimmäiseksi muistoksi minulle jäi Träskmanin hirveät hikikainalot. Aivan kauheat läntit paidassa. Pettikö deodorantti? Oliko studiossa tosiaan niin kuuma?
    Minun on myös vähän vaikea jaksaa seurata hidastempoista tarinaa, jossa puhutaan vain muutamaa englannin sanaa ärsyttävästi toistellen.

 

 

Ollaan kuin kotonanne - 2.1., 30.1., 27.2., 27.3. ja 23.4.1982 esitetyssä viisiosaisessa sarjassa Siimes ja Valkama jatkoivat Parempi myöhään -hengessä, mutta nyt lavasteissa, jotka on haettu tavallisten ruokakuntien olohuoneista. Sketseihin ottivat osaa lisäksi Petelius, Heiskanen, Pöystin Tomppa ja Martti Pennanen. Käsikirjoittajat Hardwick, Ahti ja Ilse Rautio jatkoivat Monty Python -huumorin suomalaistamista. Australialaisten Bruce-äijien laulu filosofeista on siirretty häjy-ympäristöön, ja 16 Tonnin Paino suorittaa pikavisiitin.
    Miesnäyttelijät pukeutuvat vähän väliä naisten vaatteisiin. Jatkotarinana suomalainen supersankari Super-Finn (Siimes), joka pelastaa maamme euroviisumaineen olemalla ainoa, joka vaivautuu säveltämään laulun kisoihin - ettei tarvitse kuunnella Reggae OK:ta viisuista toisiin. Super-Finnin siviiliminä on sanomalehden surkea toimittaja Kaarlo Kenttä, joka rakastaa kollegaansa Liisi Lainetta.
    Sitten on niitä julkkisvieraita. Tapani Kansa riisuutuu itseensä tyytyväisen näköisenä kylpyhuoneessa ja laulaa ajaessaan partansa. Juice Leskisen "Niin paljon kuuluu kokkaukseen" -laulunumeron olen joskus nähnyt jossain telkkarin viihdemuisteluohjelmassa. Kari Suomalainen häiriköi Risavuoren museossa. Teija Sopanen vaahtoaa hädissään, kun tanssinäytelmän pääosanesittäjä on ottanut hatkat. Lasse Mårtenson mukailee Luona vanhan veräjän -laulua ja suorittaa akrobaattitempun pilkkopimeässä.

 

 

Ei yhdeksän uutiset (Not the 9 O'Clock News) - Tämä ei ole uusi DVD-hankinta. Britit julkaisivat kolme tuntia 17 minuuttia kestävän Best of Not the 9 O'Clock News -koosteen, ja minulla on siitä 2004 tehty suomenkielinen versio, jonka ostin uutena jostain Anttilasta tai mistä lie. Olen katsonut DVD:n kerran aiemmin, ja nyt sitten toisen kerran.
    Tämä sarja teki tunnetuiksi kolme herraa: Mel Smith ja Griff Rhys-Jones lapioivat lunta tupaan, Rowan Atkinson tukki turpansa ja joutui noloihin tilanteisiin. Ei yhdeksän uutisissa mikään ei ollut pyhää. Sarjassa käytettiin runsaasti uutisfilmejä, arkistokuvaa, klippejä urheiluohjelmista, ja niitä koristeltiin häijynhauskoilla voiceovereilla, niiden sisältö tehtiin naurettavaksi hauskoilla juonnoilla, jotka asettivat ne ihan eri kontekstiin, tai klippejä yhdisteltiin niin, että ne saivat uuden merkityksen. Monesti tulee Iltalypsy mieleen. Poliitikot saivat eniten kyytiä, mutta kuninkaallisiakaan ei säästetty tällaiselta pilkalta. Jaksot päättyivät aina johonkin musiikkiparodiaan.
    Yhdessä parhaista sketseistä elokuvaohjaaja on tehnyt leffan, jonka väitetään pilkkaavan pyhää Monty Python -koomikkoryhmää. Studiokeskustelussa esitetään samat syytökset, joiden kohteeksi Pythoneiden Brianin elämä -komedia joutui tiukkapipoisissa piireissä, mutta Jeesuksen nimi vain on vaihdettu Monty Pythoniksi. Toisessa huippusketsissä tennistähti John McEnroe syö aamiaista kotona vanhempiensa kanssa.
    Sarjan aloitusjakso voitti keväällä 1980 Montreux'n hopeisen ruusun. Suomeen se saapui 25.11.1981, valitettavasti vain kolmen jakson voimalla. BBC ei tuolloin ainakaan toistaiseksi suostunut myymään enempää. Ei yhdeksän uutisia on esitetty meillä joskus myöhemmin enemmän ja säännöllisesti, mutten pannut merkille, milloin.

 

Rauta-aika - Neljä jaksoa, jotka esitettiin ensimmäisen kerran 28.2., 7.3., 28.3. ja 4.4.1982. No nyt on tämäkin taidepaukku nähty. Ensimmäisen jakson katsoin suurella mielenkiinnolla, mutta sen jälkeen jotenkin turruin vaikeaselkoisuuteen ja hitauteen. Kolmannessa jaksossa jaksoin taas hypätä paremmin mukaan, vähän ennen henkeä salpaavaa pään irti lyömistä. Nelosjaksossa eksyin taas, kun unohdettiin Kalevalan maisemat ja siirryttiin nykyaikaan. Aulis Sallisen musiikki on upeaa, varsinkin se kappale, joka soi ykkösjaksossa ennen 15 minuutin kohtaa.

Tässä Vuosisatamme kronikassa julkaistussa still-kuvassa on suorastaan heavy metal -estetiikkaa:

 

 

Sisko ja sen veli - Neil Hardwickin menestyssarja vuodelta 1986. Sen esityshistoria on kirjava: sitä tehtiin ensin kolme jaksoa, jotka esitettiin helmikuussa. Syksyllä nuo jaksot uusittiin, ja heti perään esitettiin kolme uutta jaksoa. Ensimmäinen jakso tuli 13.2. & 9.10., toinen 20.2. & 23.10., kolmas 27.2. & 6.11., ja loput kolme jaksoa 20.11., 4.12. ja 18.12.1986. Lisäksi kolmas jakso, jossa Tuija saa treffiseuralaisekseen cp-vammaisen, lähti kilpailemaan Montreux'n Kultaisesta ruususta. Se voitti lehdistön palkinnon ja sai kunniamaininnan komedian rajojen rikkomisesta. Vammaisten koulutuspoliittinen järjestö Kynnys ry luovutti vielä Hardwickille tunnustuspalkinnon.

En odottanut ihan Reinikaisen tasoista hauskuutusta, joten pidin odotukset matalalla. En ole Siskon ja sen veljen edustaman komediatyylin ylin ystävä (Monty Python onkin suosikkini), mutta katsottava sarja oli. Ei enempää, ei vähempää.

 

Pakanamaan kartta - 2.1. - 6.2.1991 nähtiin Hardwickin mestariteos. Rauta-ajan tapaan haastava sarja, joka vaatii jatkuvaa täydellistä keskittymistä. Useimmiten jaksoin seurata hyvin, joskus oli tylsiä kohtia joihin en niin mieltynyt, mutta ihastuksissani en ollut missään vaiheessa. En myöskään oikein saanut palapelin osasia sopimaan yhteen. Pakanamaan kartta vaati minulta liikaa, muttei antanut tarpeeksi.

 

 

Saarroksissa (The Prisoner) - 26. helmikuuta 1968 tätä brittisarjaa alettiin esittää ensimmäisen kerran meillä. 18.3.1991 alkoi tämä 60-luvun kulttisarja uusintana, osana Kolmoskanavan suurta nostalgiabuumia. En katsonut sarjaa silloin, mutta myöhemmin olen silloin tällöin lukenut juttua siitä, millainen klassikko on kyseessä. Katsomispäätös syntyi vasta vähän aikaa sitten, kun huomasin DVD-boksin Kallion Pienessä leffakaupassa.
    Tiesin sarjan ideasta vain sen, että mies joutuu outoon vankilaan, joka on rakennettu pieneksi kyläksi. Vanki saa vaeltaa siellä vapaasti, mutta hän on kuitenkin vangittu, ja hän haluaa paeta. Sarja onnistui hätkähdyttämään. Vankila ei olekaan tavallinen pikkukylä, vaan valtava luksuspaikka keskellä vehreää luontoa. Puitteet ovat hulppeat - ei pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon rahaa sen rakentaminen ja varustaminen on niellyt. Vankilassa on kaikki mitä yhteiskunta tarvitsee toimiakseen. Se voisi olla todellinen lomaparatiisi, jos sitä sellaisena pyöritettäisiin. Maan alla on kuitenkin teknisiä laboratorioita ja hallintalaitteita, joilla vankeja pidetään kurissa tarvittaessa. Tärkeimmät apuvälineet ovat isot valkoiset ilmapallot, jotka lähetetään pakenijoiden perään, ja jotka tukehduttavat heidät.
    Patrick McGoohanin näyttelemä mies on salainen agentti, joka on eronnut tehtävästään. Tietyt tahot haluavat tietää, miksi hän jätti toimensa. Jos agentti suostuisi paljastamaan, miksi erosi, hänet päästettäisiin vapaaksi. Vaan mies ei kerro. Hänet alistetaan laboratoriokäsittelyihin, joiden tarkoituksena on puristaa haluttu tieto ulos muuta kautta, eikä hän voi luottaa keneenkään: nekin, jotka näyttävät vangeilta, voivat olla mukana juonessa.
    17 näyttävästi, isolla budjetilla toteutettua 48-minuuttista jaksoa, jotka eivät edes tunnu televisiotuotannolta. The Prisoner voisi olla oikea elokuva, niin komean näköinen tuotanto se on kaikkine visuaalisine tehosteineen, näyttävine lavasteineen ja jatkuvasti vaihtuvine taustoineen. Käsikirjoitus on älykäs, näyttelijätyö huippuluokkaa. Erottuu massasta vahvasti.

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88