Häräntappoase - Marraskuussa 1991, lukion toisella luokalla, meidän piti suomenkielen tunneilla lukea jokin kirja ja kirjoittaa siitä. Valitsin valmiilta listalta Antti Tuurin Talvisodan, mutta se oli Kauniaisten kirjastossa lainattavissa vain ruotsiksi. Vaihdoin sen Häräntappoaseeseen, joka meillä oli kotona. 15.11. -13.12.1989 esitetystä tv-sarjasta olin nähnyt jo ainakin osan. Naispääosassa oli Outi Alanen, jonka näyttelijänuralle kävi lopulta huonosti. Hän joutui vaihtamaan alaa ja opiskelemaan lähihoitajaksi ja ambulanssinkuljettajaksi, koska näyttelijänä hänelle ei riittänyt töitä. Luin 7 päivää -lehdestä jonkun lukijan avoimen kirjeen, jossa syy kerrottiin: "Et ole muuntautumiskykyinen, vaan aina samalta näyttävä kimittävä-ääninen pikkutyttö". Nimimerkkinä oli "Lastenohjelmiin ehkä".
Häräntappoasehan on Anna-Leena Härkösen kirjoittama. Hänestä tulee sen ja Ismo Sajakorven Painajaisen lisäksi mieleen myös 15-osainen tv-sarja Kuumia aaltoja, joka oli Spede Pasasen viimeinen tuotanto. Hannele Laurin näyttelemän kampaajan vaihdevuosikriisistä ja miessuhdetempoiluista kertonutta sarjaa mainostettiin minun mielestäni kaikkein koomisimmilla pätkillä. Antti Raivio toljottaa tyhmän näköisenä. Vihreäksi toogaan pukeutuneeksi kummitukseksi maskeerattu Mikko Rasila (tai joku muu) tärisee ja sanoo "saatanan epileptinen kohtaus". Hannele Lauri vollottaa telkkarin ääressä. Laulaja Frederik astuu ovesta sisään hymyillen ja jäykästi patsastellen, kohottaa kätensä ja sanoo möreällä äänellä: "Hei". Tuo ennakkomainos huvitti minua niin, että päätin katsoa sarjaa. Katsoin Kuumia aaltoja loppuun asti, mutta otin sen puhtaasti tahattomana komediana. Sellaisena se olikin juuri tarpeeksi viihdyttävä.
Narnia: Velho ja leijona / Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin / Hopeinen tuoli (The Lion, the Witch and the Wardrobe / Prince Caspian and the Voyage of the Dawn Treader / The Silver Chair) - Lokakuussa 2006 (Elonetin mukaan) esitettiin molemmat 1960-luvulla tehdyt täyspitkät brittiläiset Dr. Who -elokuvat, "Dr. Who and the Daleks" ja "Daleks’ Invasion Earth: 2150 A.D.". Päätin katsoa molemmat elokuvat, vaikka Tohtori Who'ssa on yksi minusta epämiellyttävä piirre, joka estää minua nauttimasta sarjasta. 1992-1993 näin joltain kaapelikanavalta saksaksi dubattua Tohtori Who’ta, ja tuumin jo siitä, että en ikinä tule katsomaan sarjaa, vaikka se meillä esitettäisiinkin. En nimittäin voi sietää dalekien ääniä. Kauheaa kuultavaa. Nuo kaksi 60-luvulla tehtyä leffaa jaksoin sisulla katsoa läpi, dalekien mökää lukuunottamatta ne olivat viihdyttävää britti-scifiä.
Mistä tuleekin mieleeni, että 20. marraskuuta 1989 Suomen telkkarissa alettiin esittää brittien tekemää tv-sarjaa The Chronicles of Narnia, C.S. Lewisin klassikkokirjojen pohjalta. Katsoin silloin sarjaa vain jonkin matkaa, lopetin seuraamisen kesken - luultavasti toiseen jaksoon. Sarja uusittiin alkaen 9. marraskuuta 1990. Silloin seurasin sarjaa loppuun asti. Tuumin, että tekninen toteutus, maskeeraus ja erikoistehosteet olivat kovasti epätasaisia. Välillä sarja oli komean näköinen, mutta jotkut jutut klikkasivat. Erityisesti Aslan-leijona näytti epäuskottavalta, pelkältä robotilta. Viihdyin silti sarjan parissa. Hopeisessa tuolissa Puddleglumia esittänyt näyttelijä vaikutti minusta erityisen kiinnostavalta, joten painoin hänen nimensä mieleeni: Tom Baker.
Minua kiinnosti hirveästi nähdä Jack Cardiffin 1974 ohjaama kauhuelokuva The Mutations, jossa tiedemies haluaa tehdä ihmisistä kasvihirviöitä. Tuloksena on ihmisen ja lihansyöjäkasvin risteytys, joka aiheuttaa kauhua lähiseudulla. Löysin leffan Pienestä Leffakaupasta – VHS oli varustettu mukana näyttelevän Tom Bakerin mainiolla juonnolla / esittelyllä, jossa hän oli olevinaan elokuvateatterin lipunmyyjä. Ja tulipa mies nähtyä myös The Golden Voyage of Sinbad -seikkailussa.
Myöhemmin sain tietää netistä, että Baker näytteli pitkään Tohtori Who’ta tv-sarjassa. Semmoinen aasinsilta.
Uskomaton Teddy Z (The Famous Teddy Z) - Muistini mukaan katsoin 90-luvun alussa amerikkalaista komediasarjaa, joka kertoi nuoresta miehestä, joka oli päässyt töihin isoon firmaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa siitä, mitä hänen pitäisi yhtiössä tehdä. Hänen toimenkuvansa oli jäänyt epäselväksi. Hänelle oli kuitenkin annettu oma toimisto, jossa hän yritti tappaa aikaa miten taisi, mm. heittämällä tikkaa (joka osui johonkuhun sisään astuneeseen tyyppiin).
Muistikuvani osoittautui puutteelliseksi. Kyseessä taisikin olla tämä 1989-1990 tehty sarja, jota esitettiin meillä 3. tammikuuta - 4. huhtikuuta 1990.
Olisinko katsonut vain sarjan kakkosjakson, jossa Cryerin esittämä juippi justiinsa vetelehti toimistossaan agentuurifirmassa, ennen kuin työkuviot rupesivat viemään miestä mennessään?
Tuossa nyt kuitenkin ensimmäinen jakso:
https://www.youtube.com/watch?v=qo-jepXSw7w&t=173s
Hyvät herrat - 15.1.1990 alkoi sarja, joka käsitteli höyryävän ajankohtaisia poliittisia tapahtumia näyttelijöiden esittämillä hahmoilla, joiden luona kävi aivan oikeita poliitikkoja. Kauppaneuvos Johannes Paukku (Matti Tuominen) ja hänen vävynsä, demariministerin poliittinen sihteeri Raimo Koskivuo (Eero Melasniemi) saunottivat tunnettuja vieraitaan ja juttelivat tärkeistä asioista. Tuomisen ääni oli minulle jo tuttu radion Yhtä köyttä -yhdistyksen puheenjohtajana, Toivo Antinojana. Hyvät herrat teki minulle hänen kasvonsakin tutuiksi. Käsikirjoittajat olivat nimimerkit Saara Lenso ja Sole Sarana, joilla oli läheiset yhteydet talouselämään ja politiikkaan. Piileksijöinä olivat Aarno "Loka" Laitinen avustajanaan Lasse Lehtinen.
Mukana Paukun ja "Tollo" Koskivuon kanssa oli aina joku kylvettäjä ja tarjoilija. Pidin eniten naispuolisista kylvettäjähahmoista, Armista ja Tyynestä, mutta siinä vaiheessa kun alkuperäinen tarjoilija Pia (Sarina Röhr) vaihtui ensin homoseksuaaliin (Mikko Roiha) ja sitten tummaihoiseen tarjoilijaan (Bill Carson), jokin sävy tv-sarjassa muuttui. Ehkä olisin halunnut sarjan korostavan vain Paukun sovinistisuutta eikä muita asennevammoja.
Satiirinen draamakomediasarja oli ideaalia katseltavaa niinä päivinä, jolloin vietin aikaa kahdestaan isäni kanssa. Isällä oli saunavuoro maanantaisin, ja Hyvät herrat tuli telkkarista heti saunavuoron jälkeen. Sattumoisin.
Aaveita ja kummituksia (Friday the 13th: The Series) - 3.2.1990 alkoi tämä meillä. Jo suurena kauhun ystävänä minun oli pakko katsoa tätä sarjaa, ja 18. elokuuta saatoin kirjoittaa päiväkirjaani, että Aaveita ja kummituksia on ensimmäinen tv-sarja, josta olen nähnyt joka ikisen osan.
Eri asia on sitten se, että sarja oli lopulta pieni pettymys. Ensimmäinen jakso oli minusta pelottavin ja paras, yksikään myöhemmistä episodeista ei yltänyt kauhistuttavuudessa samaan. Vanha kikka katsojien koukuttamiseksi.
Heinäkuun ensimmäisenä 1990 rupesin kirjoittamaan yhteen vihkoon perustiedot kaikista 1900-luvulla tehdyistä pitkistä elokuvista: suomenkielinen ja alkukielinen nimi, ohjaaja, käsikirjoittajat ja valmistusvuosi. 24. heinäkuuta kirjoitin päiväkirjaani, että päätin katsella tästä lähtien enemmän elokuvia, kun tuntui että muut ovat katselleet niitä paljon ahkerammin. Jatkossa keskityin tv-katselijana enemmän leffoihin ja jätin tv-sarjat vähemmälle huomiolle. Elokuvakärpänen oli purrut minua.
Elokuvavihkoni saavutti 10 000 listatun elokuvan rajapyykin 30. kesäkuuta 1991. Leffojen määrä kasvoi 12121:een, kunnes 28. - 29. elokuuta 1991 vastaisena yönä heitin vihon menemään ja lopetin moisen puuhastelun.
No TV - 3.9.1990 - 24.5.1991. Jussi Ratsula ja Baba Lybeck vetivät makasiiniohjelmaa, jota lähetettiin viitenä päivänä viikossa. Ohjelmakokonaisuuteen sisältyi kulttisuosiota nauttiva 60-luvun amerikkalainen tv-sarja The Munsters (Me hirviöt). Minä en tosin Munstereita katsonut, muistan vain Heimo Holopaisen luoman uutistenlukijan Frank Papan.
No TV Music Show - 1.10.1991. No TV:n lakkauttamisen jälkeen ohjelma jatkui musiikkipainotteisena. Mukana oli viikon vieraita.
Frank Pappa Show - 6.9.1991.
"No TV News, Frank Pappa. Kosketelkaa toisianne" ja "Bailataan ankarasti". Heimo "Holle" Holopaisen luoma hahmo tuli tutuksi koko Suomelle, ja Frank Pappa Show toi julkisuuteen myös laulavan talonmiehen Sepi Kumpulaisen, jonka läpimurtohitti "Armotonta menoa" liittyi ko. ohjelmaan. Ylläoleva linkki vie Frank Pappa Show -Wikipedia-sivulle, joka jättää mainitsematta vielä yhden vakiohahmon: QP, pätkätyöläinen.
30. huhtikuuta 1992 Hesari raportoi Montreux'n viihdeohjelmakilpailuista suomalaisittain kohtuukiinnostavilla uutisilla:
Manu - 8.9.1990 alettiin näyttää näitä ranskalaisia viisiminuuttisia piirrettyjä Manu-nimisen diinarinuoren elämästä. Joka lauantai ensin 19:30, ja pikauusintana 20:55. Joko lauantain ohjelmakartta jätti kaksi pikkurakoa, jotka piti tilkitä jollain, tai sitten haluttiin vain varmistaa, ettei kukaan missaa Margerinin hahmon uusinta episodia. Suhtauduin aika välinpitämättömästi Manuun. Animaatioissa ei tosiaankaan ollut mitään ihmeellistä, ja sarjakuvassa minua vähän risoo se, että hahmoilla on tasan kolme ilmettä: iloinen, tuima ja hämmästynyt, ja noista ilmeistä kahdessa suu piirretään puolisuppuun pienenpieneksi palloksi.
Seuraava ei liity Manuun, mutta tämä on silti sopiva paikka mainita, että telkkarissa esitettiin osapuilleen samoihin aikoihin toistakin ranskankielistä lyhytanimaatiota. Yksinäinen lentäjä Pegase seikkaili Manuakin lyhyemmin, mykkäpiirretyissä, jotka olivat visuaalisesti ja animoinnin suhteen siistiä, ammattitaitoista työtä. Pulmana olivat vitsit, jotka olivat hirveän vaisuja. Pegase lenteli yksityiskoneellaan, ja sitten tapahtui jotain muka hassua. Aina toivoin, että nyt tulisi jokin hauska vitsi, mutta Pegasen kohtaamat minuutin mittaiset kommellukset eivät kirvoittaneet minulta edes hymyä. En ole löytänyt kovasta googlaamisesta huolimatta mitään tietoa Pegase-piirretyistä, ja ne olivat liian lyhyitä saadakseen osakseen mainintaa tv:n ohjelmatiedoissa. Ne olivat pelkkää tilkettä kohdissa, joissa oli vielä minuutti tai pari ennen seuraavan ohjelman alkamisaikaa.
Viiltäjä-Jack (Jack the Ripper) - Brittiyhtiö Thames Television tuotti neliosaisen sarjan kuulusta sarjamurhaajasta. Se esitettiin meillä 9. - 30.9.1990. Derek Marlowe ja David Wickes kirjoittivat, Wickes ohjasi ja Michael Caine näytteli rikostarkastajaa. Katsoin kaikki jaksot, mutta enää en muistaisi koskaan katsoneeni sarjaa, ellen olisi kirjoittanut siitä päiväkirjaani. Minulla ei siis ole muistikuvaa tästä.
Maailman kahdeksan ihmettä - Lapinlahden Linnut tuottivat jatkoa Seitsemälle kuolemansynnille. 5.5.1990 lähetettiin esimakua tarjonnut jakso, 15.9.1990 sarja varsinaisesti alkoi.
Heksa ja Leksa - Heikki Kinnunen, Leo Lastumäki, Milka Ahlroth, Hannu Seikkula ja Pertsa Reponen tekivät estradiviihdeohjelmaa. Alkoi 15.9.1990.
Jotain pimeästä (Something Is Out There) - 7.10.1990 telkkariin ilmestyi jännittävä scifisarja, jonka katsoin läpi mielenkiinnolla. Taisin olla harvoja, jotka katsoivat sarjaa ja vielä pitivät siitä.
Ruusun aika - 17.11.1990 alkoi Raija Orasen kirjoittama 24-osainen komediallinen perhesarja, jossa oli puhuva musta labradorinnoutaja, Jukka Puotila isänä, Vappu Jurkka isoäitinä ja pikkuinen Pauliina Sykkö tytär Roosa Maariana eli Roopena. En osaa sanoa, katsoinko tätä sarjaa lainkaan, mutta Sykön näin Pepsodent Super Geeli -hammastahnamainoksessa, joka oli vauhdikasta työtä avaruusteemoineen ja syntetisaattoritaustoineen. Muistan yhä täydellisesti sen mainosbiisin ja visuaaliset tehosteet.
Lentsu - Tämän näin. Heikki Kinnunen oli tärkeässä kertojan roolissa Veikko Huovisen klassikkoromaanin filmatisoinnissa, joka alkoi 19.11.1990. Flunssan saivat mm. Antti Litja, Olavi Ahonen ja Esko Nikkari. Lentsu itse puhui nopeutetulla pikkuoravamaisella äänellä. Muistan parhaiten Nikkarin rajun aivastuksen, joka aiheutti hänelle autokolarin, sekä sarjan lopetuksen, jossa pöpö pääsi iskemään peräti itse Idi Amin Dadaan. Julman diktaattorin elimistö oli kuitenkin vahva ja vastustuskykyinen, ja toisaalta lentsu oli jo väsynyt pitkän matkansa myötä: "Olkoon tämä nokka viimeinen, hohhoijaa", se huokaisi viimeisiksi sanoikseen.
Nyt Lentsu löytyy minun kirjahyllystäni.
Megavisa - 4.3.1991 Jukka-Pekka Palo rupesi juontamaan suurta tv-visailuohjelmaa, jonka alku oli takkuinen. Kuulemma lukuisat tekniset ongelmat toivat ohjelmalle kansan suussa pilkkanimen "Mokavisa". Viikossa oli kolme visailupäivää: maanantai, keskiviikko ja perjantai, ja avustajana oli Marika Salonen. Kotitalouksiin vieläpä postitettiin kisailukuponkeja, joita katsojat saivat itse täyttää.
Vauhtia Parker Lewis (Parker Lewis Can't Lose) - 23.8.1991 - 17.1.1992. Vuonna 1986 John Hughesin ohjaama teinikomedia "Vaihdetaan vapaalle, Ferris" oli iso hitti nuorison keskuudessa. Minäkin kävin katsomassa sen Kauniaisten elokuvateatterissa, Bio Granissa. Telkkariin saatiin vastaavanlainen sarja elokuussa 1991. Pääosassa samanlaisena fiksuna ja hurmaavana lusmuna ja luovijana oli Corin Nemec, ja pienenä viittauksena Lewisin tyttöystävä oli nimeltään Annie Sloan, kun Ferrisin mielitietty oli Sloane Peterson. USA:ssa Parker Lewisin sarjaa tehtiin kolme tuotantokautta vuosina 1990-1993. Suomessa sarjaa näytettiin kuitenkin vain vajaan viiden kuukauden ajan. Katsoin ja tykkäsin. Vauhtia Parker Lewis oli onnistunut sarja. YouTubesta löytyy kokonaisia jaksoja - tuossa pilotti:
https://www.youtube.com/watch?v=xaUKbq0Talk
Vaihda vapaalle, Ferris Bueller (Ferris Bueller) - 21.6. - 2.10.1992. Ferrisin omaa sarjaa ruvettiin tekemään samaan aikaan kuin Parker Lewisin sarjaa, mutta tulos oli epäonnistunut, vaisu, ja sarja jäi 13 jakson mittaiseksi.
Pilottijakso kokonaisena YouTubessa - hitto, Charlie Schlatterin näyttelemä versio Ferrisistä on aivan vääränlainen: ylimielinen ja epächarmantti. Lisäksi minusta tuntui vuonna 1992, että Schlatter joutui alkutekstien aikana heilumaan aika neuvottomana ja epävarman oloisena hoomoilasena, ilman että hänelle oli annettu tarpeeksi tekemistä kun tekstit ilmestyivät ruudun ulkopuolelta näkyviin. Ei nyt ihan noin sentään, kun noita alkutekstejä katselee uudestaan vuonna 2021. Mutta typerä alkutekstijakso silti tuossa 2:40 - 3:42 välillä, kehnon biisin kera.
https://www.youtube.com/watch?v=70J1Lo6jIAg
Simpsonit (The Simpsons) - Seikkailtuaan kahden vuoden ajan Tracey Ullman Show'ssa, Simpsonit saivat oman piirrossarjan. Kun sarja alkoi meillä 26.8.1991, se oli meidän perheessä Tapaus. Tai no, ei ehkä aikuisten keskuudessa, mutta minä ja isäpuolen Jonna-tytär odotimme ensimmäistä jaksoa kiihkeästi. Se aloitusjakso oli "Some Enchanted Evening", joka kertoi pahasta lastenvahdista.
Seurasin Simpsoneita jonkin aikaa, kunnes jotenkin kyllästyin. En osaa sanoa miksi ja milloin, mutta jonkin verran jaksoja katsottuani tunsin, että olin saanut nauttia keltaisesta perheestä riittävästi. Jonna jatkoi katsomista eikä kyllästynyt. Mutta jäipähän minulle tarpeeksi hyviä muistoja. Hillitön oopperassa käynti, jossa Bart ja Homer irvivät lavalla hoilanneita lihavia naislaulajia. Bart ja Lisa laulamassa Shaft-elokuvan tunnaria karaokessa. Maggie-vauvan kadottua Homer soittaa hädissään jonnekin ja itkeä vollottaa kuullessaan odotusmusiikkina Player-yhtyeen pehmohittiä "Baby Come Back" vuodelta 1977. Ja aina piti alkutekstijaksossa työntää nenä lähemmäs tv-ruutua, jotta Jonna ja minä näkisimme mitä Bart tällä kertaa kirjoittaa koulussa liitutauluun sata kertaa. Huonona puolena oli amerikkalaisten helmasynti, ylimitoitettu sentimentaalisuus, joka tahri joitakin kohtauksia.
Monkees (The Monkees) - Sarja lähti 6. syyskuuta 1991 uusintakierrokselle, mutta kesti joitakin jaksoja ennen kuin huomasin sen. Monkeeseista olen kirjoittanut jo niin paljon Legatio Musicassa, että linkitän siihen pitkään postaukseen. Kirjoitan tänne vain hajahuomioita joistakin jaksoista:
Royal Flush - Ensimmäisenä lähetetty muttei tehty episodi. Jakson lopussa Monkees-"haastattelu", jonka nelikko tuttuun tyyliinsä pistää läskiksi. Toistuva ongelma Monkees-jaksoissa oli juuri, että varsinaiset tarinat oli kerrottu liian nopeasti, jolloin loppuun oli pakko pistää jotain ekstraa etteivät jaksot olisi jääneet liian lyhyiksi.
Monkee vs. Machine - Tarinan antagonistina lelutehtaan päällepäsmärinä Stan Freberg, tunnettu musiikkisatiirikko ja populaarimusiikin vihaaja. Ei ihan Spike Jonesin tasoinen nero, mutta hänenkin huumorilevytyksiään kannattaa kuunnella.
Your Friendly Neighborhood Kidnappers - Toinen Monkees-haastattelu lopussa. Mike saa enimmän suunvuoron.
Success Story - Taas haastattelu, nyt lähinnä Davysta.
Monkees in a Ghost Town - Seitsemäs jakso on ensimmäinen koskaan näkemäni, ja sitäkin on pitänyt jatkaa haastattelupätkällä.
Here Come the Monkees - The Pilot - Ensimmäisenä kuvattu pilottijakso esitettiin vasta kymmenentenä. Sarjan tyyli oli vielä hakusessa. Jakso on muita paljon vaisumpi ja vakavampi. Tarina on kerrottu ennätysajassa, joten jaksoa on pidennetty 25-minuuttiseksi mustavalkofilmille kuvatuilla Davy Jonesin ja Mike Nesmithin koekuvauksilla, joilla he pyrkivät mukaan Monkeeseihin. Mike on varsin rasavilli ja asennetäyteinen.
Find the Monkees - Haastattelu lopussa.
Captain Crocodile - Hauskimpia Monkees-episodeja, kiitos mukavan letkan telkkariohjelmaparodioita jotka saavat katsojan tippumaan lattialle naurusta. Paras näistä on Batman-irvailu "Frogman & Ruben the Tadpole", joka on tehty niin täydellisesti esikuvansa kaltaiseksi räikeine lavasteineen, piirrettyine onomatopoeettisine ääniefekteineen ja vinoine kuvakulmineen, ettei Batman-sarjaa katsellut voi pysyä mitenkään pokkana.
Monkees a la Mode - Olemukseltaan etäisesti Roddy McDowallin oloinen Eldon Quick on minusta niin loistava niljakkaana Rob Roy Fingerheadina, että haalin katsottavakseni lisää leffoja ja tv-sarjojen jaksoja, joissa Quick on mukana.
Monkees Manhattan Style - Perustuu samaan John Murrayn ja Allen Boretzin näytelmään Room Service, josta vuonna 1938 tehtiin sen niminen elokuva Marx-veljeksille. Monkeesit pärjäävät tarinan kanssa hyvin, vaikka esim. Harpon herneidensyöntiä jää kaipaamaan.
Monkees At the Movies - Davy Jonesin 1965 tekemä soolo-LP "David Jones" nähdään kohdassa 14:30 - 15:00. Jakson lopussa on täytehaastattelu.
Everywhere a Sheik, Sheik - Kakkoskaudella alkutekstijaksoon vaihdettiin eri klipit aiemmista jaksoista, ja lopputekstien biisi vaihtui Monkeesien tunnuskappaleesta Peter Torkin tekemään biisiin "For Pete's Sake". Tämänkin jakson lopussa on Monkeesien höpöttelyä.
The Monkees' Paw - Minulta löytyy reilun tunnin mittainen dokumentti "Hey, Hey, We're the Monkees" (1997), jonka nauhoitin telkkarista VHS:lle. Siinä joku vertasi Monkeeseja Marx-veljeksiin, ja heti perään klippi tästä jaksosta, jossa Monkeesit imitoivat kyseistä koomikkoryhmää. Mike oli Groucho, Micky oli Harpo ja Peter taas Chico. Monkeesit tekivät samalla kunniaa Marx-veljeksille ja parodioivat heitä. Tuon imitaatiokohtauksen jälkeen nimittäin käydään seuraava vuoropuhelu Davyn ja Miken välillä:
- Now who wants an act with a fuzzy headed mute harpist, an Italian with a weird looking felt hat and another guy with a long nose, a moustache and a smelly cigar. It's not commercial, I wouldn't buy the act, I wouldn't buy it.
- You're right, there's no audience identification.
The Monkees in Paris - The Monkees oli hyvin öljytty rahantekokoneisto, jossa nelikko itse oli pelkkinä sätkynukkeina muiden ohjatessa homman kulkua dollarinkuvat silmissä. Hey, Hey, We're the Monkees -dokkarissa Davy luettelee ryhmän jäsenten mielihaluja, jotka aiheuttivat häiriöitä tässä koneistossa ja saivat "kansipojat valtaamaan laivan", kuten tuossa dokumentissa asia ilmaistiin. Micky halusi ohjata, Mike tehdä kaikki biisit ja Peter halusi soittaa levyillä. Davy myöntää, että hänkin taisi olla kiusankappale. No, ainakin tässä The Monkees in Paris -jaksossa Davy valittaa, että joka jaksossa käytetään aina samaa tarinaa, jota hiukan varioidaan. He protestoivat useimmat ja parhaat jaksot ohjanneelle James Frawleylle tästä asiasta ja painuvat Pariisiin tyttöjen piiritettäviksi ja irrottelemaan huvipuistoon. Jakso on kuvattu huonommalla kameralla, ja se näyttää kotivideolta. Itse asiassa tämä oli viimeisenä kuvattu jakso, mutta sitä ei esitetty telkkarissa jäähyväisjaksona. Neljä parempaa, aiemmin kuvattua jaksoa säästettiin viimeiseksi, jotta sarja sai mahdollisimman hyvän lopun. Pariisi-juttua on tylsää katsoa, sillä siinä ei tapahdu oikeastaan mitään. Ei ole pahemmin edes dialogia, paitsi USA-kohtauksissa.
Monkees Mind Their Manor - Micky halusi kovasti ohjata Monkees-jaksoja, ja ryhmä tekikin sarjan luojien Bob Rafelsonin ja Bert Schneiderin kanssa diilin. Micky pääsi kirjoittamaan ja ohjaamaan jakson Mijacogeo, josta tehtin sarjan päätösjakso, ja Peter ohjasi heti perään tämän jakson, joka esitettiin neljänneksi viimeisenä. Jakson lopussa Peter ja Davy pitävät loppupuheen.
Some Like It Lukewarm - Tyttöyhtyeen bändikilpailussa esittämä kappale on "Last Train to Clarksville" tuplanopeudella soitettuna. Puolitoista minuuttia korviariipivää pikkuoravakimitystä. Jakson lopussa Davy juttelee ystävänsä Charlie Smallsin kanssa. Tummaihoinen Smalls kirjoitti myöhemmin laulut pitkäaikaiselle unelmalleen, Ihmemaa Oziin pohjautuvaan näytelmään "The Wiz" (mukana pelkkiä mustia näyttelijöitä), josta tehtiin vuonna 1978 melko epäonnistunut elokuva.
Monkees Blow Their Minds - Jakson alussa Frank Zappa esittää Mike Nesmithiä, ja hänellä on päässään Miken tunnusomainen vihreä villapipo. Hänen vieressään istuva Mike taas on maskeerattu Zappaksi hapsottavalla peruukilla ja irtonenällä, joka ei pysy naamassa. "They've a lot of zany stuff on this program, don't you think?". Zappa puhuu totta. Jaksossa nähdään myös vakio-ohjaaja James Frawley Rudy Bayshorena ja Batman-sarjassa Pingviiniä esittänyt Burgess Meredith hiukan Pingviinin näköisenä.
Mijacogeo / The Frodis Caper - Viimeinen jakso. "Mijacogeo" oli Mickyn lapsena omistaman koiran nimi. Se on koostettu hänen ja hänen perheensä nimistä: Micky itse, äiti Janelle, sisar Coco ja isä George. "Frodis" taas oli peitenimi marihuanalle, jota polteltiin Monkees-sarjan kuvaustauoilla. Tässä psykedeelisessä, kajahtaneessa jaksossa kyllä tuntuvatkin pössyttelyn jälkivaikutukset.
Minua kiinnosti 90-luvulla nähdä tämä jakso erityisen kovasti, varsinkin kun Hey, Hey, We're the Monkees -dokumenttiin oli valittu siitä varsin jännä kohta. Lopulta se tuli telkkarista, kun Monkees-sarjaa esitettiin jälleen uudestaan, ja sain sen nauhalle. Pienen pettymyksen aiheutti se, että telkkarissa esitettiin Mijacogeosta vaihtoehtoinen versio, jossa yhdessä kohdassa kuultu kappale "Zor and Zam" oli korvattu Davyn laulamalla mitättömällä renkutuksella "I Never Thought It Peculiar". DVD-bokseissa kaikista jaksoista on onneksi alkuperäiset versiot. Mijacogeon värit ovat tosin haalistuneet.
Jäähyväiset jättää Tim Buckley, joka jakson lopuksi laulaa kappaleensa "Song to a Siren".
Mamman pojat (The Fanelli Boys) - 14.10.1991 - 17.2.1992 pistäytyi tämä Hesarin Kaisa Hakkaraisen hyvin tyypilliseksi sanoma amerikkalainen sitcom meillä. Italoperheen matriarkkana toimiva leskiäiti yritti pitää aikuistuneet ja amerikkalaistuneet poikansa kurissa italialaisen keittiön herkuilla. Hakkarainen kehottikin katsojia syömään hyvin ennen sarjan katsomista, ettei tv:n ääressä tule nälkä. Hädin tuskin muistan katsoneeni tätä sarjaa. Pienen muistinvirkistyksen jälkeen sentään totesin itsekseni, että juuri Mamman pojat teki perheen jäseniä näytelleiden Richard Libertinin ja Joe Pantolianon kasvot minulle tutuiksi. Libertinin olenkin sittemmin nähnyt vähän siellä sun täällä.
Mediakomppania / Eilisen pop - 3.1., 7.1., 10.1.1992. Kolmiosainen sarja, mukana mm. Danny, Spencer Davis Group, Arthur Conley, The Renegades, Topmost, Jormas, Virtanen, Badding, Jim and The Beatmakers ja Antti Einiö.
Mediakomppania: Ketkuta ja jyrää - 9.9.1992, uusintana 28.7.1993. Arkistoaarteita suomalaisen rock'n'rollin lapsuusvuosilta.
Mediakomppania: Eilisen pop korni - 16.9.1992, uusintana 4.8.1993.
Eilisen pop - 1. jakso: 30.6.1993, 2. jakso: 7.7., 3. jakso: 14.7., 4. jakso: 21.7., 5. jakso ("Ei mitää progee"): 18.8.1993. Tammikuussa 1992 esitetyn sarjan kolme ensimmäistä jaksoa uusintoina, sekä kaksi uutta jaksoa. "Ei mitää progee" keskittyi vuosien 1978-1982 punkkiin ja rockabillyyn.
Radikaalit - Radikalerna - 23.9.1992, uusintana 11.8.1993. Aulikki Oksanen, Kalle Holmberg, M.A. Numminen, Kaisa Korhonen, Vesa-Matti Loiri, Kristiina Halkola ym.
Vanhat ketut Seppo Bruun ja Jukka Lindfors penkoivat suomalaisia rokkiohjelmia vuosilta 1964-1977 ja koostivat niistä tämmöisiä yhteenvetoja. Kuten päivämääräsotkuista näkee, niitä esitettiin sekavasti. Parhaiten on jäänyt mieleen Eilisen pop -sarjan 21. heinäkuuta 1993 esitetty jakso, jossa nähtiin Silvery ("There's No Other Like My Baby"), Frank Robson & Mosaic ja MC5. Viimeksimainittu yhtye käväisi Suomessa ihan elinkaarensa lopussa ilman karismaattista johtohahmoaan Rob Tyneria ja tarjosi väsyneen esityksen, jossa bändin hajoamisen henki oli käsin kosketeltavissa.
Kullannuppu (Blossom) - 24.2.1992 alkaneen jenkkiläisen komediasarjan vetonaulana oli vasta 14-vuotias Mayim Bialik. Perheensä ainut naispuolinen jäsen Blossom Russo kommentoi ympäröivää maailmaa ja mietti, millaista elämä olisi toisenlaisessa perheessä.
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 41 42 43 44 45 46 47 48 49 50 51 52 53 54 55 56 57 58 59 60 61 62 63 64 65 66 67 68 69 70 71 72 73 74 75 76 77 78 79 80 81 82 83 84 85 86 87
