Various Artists: A Bunch of Stiff Records (1977)

Loistavan Stiff Records -levymerkin varhainen kokoelma singlejä ja ennenjulkaisemattomia aarteita.

Nick Lowe teki I Love My Label -kappaleen ihan vittuilumielessä silloiselle levymerkilleen United Artistsille siinä toivossa, että pääsisi eroon epäsuotuisasta levytyssopimuksestaan (en tiedä yksityiskohtia, että miksi Lowe oli tyytymätön). Biisi ehkä kuulostaa vilpittömältä ylistykseltä, mutta tarkemmalla kuuntelulla ymmärtää, ettei Nick ollut tosissaan ("You could say that I'm the poor relation of a parent company"). Aika paljon UA:ta piti ärsyttää, piti levyttää diskoa ja Bay City Rollers -ylistyslauluja ennen kuin saivat tarpeekseen.

Motörheadin White Line Fever -sinkku piti julkaistaman joulukuussa 1976, mutta julkaisu venyi 1978 lokakuulle asti. Ranskalaiset ehtivät pukata sinkun markkinoille ensimmäisinä, vuonna 1977.

Elvis Costellon Less Than Zero on pikkuisen erilainen versio kuin My Aim Is True -albumilla, tästä puuttuu urut kertosäkeistä ja fuzz-kitara korostuu. En tiedä miltä kappale singlellä kuulosti, kun en ole päässyt sitä kuulemaan.

Magic Michael on äänensä puolesta taiteilijanimensä veroinen. Michael Cousins (oikea nimi) hyödyntää hyvin nelioktaavista ääntään itse kirjoittamassaan Little By Little -kappaleessa. Tähteä miehestä ei tullut, ainoa oma levy on pikkumerkillä Atomic Records vuonna 1980 julkaistu single "Millionaire". Ehkä hommat menivät mönkään ihan miehen omien törppöilyjen takia? En tiedä kaikkea, mutta netistä on löytynyt kirjoitteluja, jotka liittyvät läheisesti Hawkwindiin. Keräsin joskus monta vuotta sitten kirjoitukset talteen ja tulostin A4:lle. En jaksa kopioida juttuja tänne, mutta Facebookista ja YouTubesta löytyy yksi niistä. FB:stä löytyy myös toinen. Magic Michael mainitaan kolmannessa tekstissä kolmimiehisenä bändinä, jonka jäsenet ovat Hawkwindin kavereita - vähän kun vierittää sivua alaspäin, niin löytyy.

Neljäs, kaikkein lyhyin teksti on hävinnyt netistä, mutta siinä kerrotaan Hawkwindin Lyceum-konsertista 20. heinäkuuta 1980:

"Out on Blue Six were awful, but nowhere near as bad as Magic Michael, whose guitarist was guesting from The Lightning Raiders (I have no idea who they were, but this was announced as though it was incredibly significant). I missed the canning incident as I was upstairs in the bar buying Lemmy a drink, along with just about everybody else who had spotted him. No wonder he was wasted by the time he got on stage!  -  John Effay". Eli Magic Michaelia heiteltiin siis kaljatölkeillä?

Graham Parker heittää rajun version Back to Schooldaysista. Howlin' Windin versio häviää kirkkaasti tälle rokkirypistykselle. Kappale jätettiin levyllä kreditoimatta niin kansista kuin etiketistäkin sopimusteknisistä syistä.

Mm. Savoy Brown Blues Bandissa, The Pink Fairiesissa ja Chilli Willi and the Red Hot Peppersissa toiminut Martin Stone johti vähän aikaa omaa Stone's Masonry -yhtyettään, jonka ainoa oma levy "Hot Rock / Flapjacks" on Discogsissa reippaasti yli 500 euron arvoinen. Jump For Joy on pirteä bluesrock-instrumentaali.

Jill Read oli oletetusti walesilainen sihteeri, joka hävisi ainoan äänityksensä tehtyään jonnekin eikä saapunut koskaan hakemaan rojaltishekkiään. Tosiasiassa laulaja taisi olla Dave Edmunds, joka oli nopeuttanut äänensä naisen kuuloiseksi.

Dave Edmunds oli ehdottomasti asialla Rockpile-studioilla äänitetyssä versiossa Chuck Berryn Jo Jo Gunnesta. Viisiminuuttinen kitarahyökkäys, jossa soitto on tärkeämmässä roolissa kuin sanat, joista on vähän vaikeampi saada selvää - etenkin kun laulua on prosessoitu. Edmunds sai häärätä mielin määrin Rockpilessa ja tuloksena oli rutosti kaikenlaisia kivoja kokeiluja - esim. Subtle As a Flying Mallet -albumilta löytyy näitä Phil Spector's Wall of Sound -imitaatioita ja muita. Kaikki ilmeisesti myös julkaistiin mikä julkaistavaksi kelpasi. Soundin Edmunds-haastattelussa 70-luvulla mieheltä kysyttiin, jäikö Rockpile-studioitten nauhavarastoon vielä jotain aarteita, ja Edmunds vastasi, että vain keskeneräistä kamaa, joka ei toiminut.

Sean Tylan johtama Tyla Gang heittää The Young Lords -biisistä kevyemmän ja mielestäni paremman version kuin Yachtless-albumilla.

Kokoelman päättää The Takeawaysille kreditoitu hillitön naurupommi "Food", jonka laulaja kuulostaa ihan Bob Dylanilta. Eiköhän se ole kuitenkin ihan varmistettu tieto, että asialla oli Alberto y Lost Trios Paranoiasin laulaja Chris "C.P." Lee. Taustalla soittivat Lowe, Edmunds, Larry Wallis ja Tyla.

 

Bush: Bush (1970)

I Can Hear You Calling / The Grand Commander (1970)

Kanadalainen, yhden levyn tehnyt Bush oli etnisesti monenkirjava yhtye. Kitaristi Domenic Troiano oli syntynyt Italiassa, basisti Prakash John Bombayssa, Intiassa, ja rumpali Pentti "Whitey" Glan Suomessa. Vokalisti Roy Kenner oli ihan kanadalainen.

Suosittelen lämpimästi kaikille James Gang -faneille, sillä Troiano ja Kenner vaikuttivat myöhemmin tuossa Joe Walshin perustamassa yhtyeessä sen jälkeen kun Walsh oli lähteyt soolouralle, ja hyvin samantapaista jälkeä Bushinkin levyllä kuulee kuin niillä, jotka James Gang teki Troianon ja Kennerin johdolla. Pikkuisen funkya rockia hyvin kuuluvalla bassolla.

 

Buzzcocks: Another Music in a Different Kitchen / Love Bites (1978)

Love Bites (1978)

A Different Kind of Tension (1979)

You Say You Don't Love Me / Raison d'etre (1979)

Singles Going Steady (1979)

Turkasen EMI arpoi Love Bitesin kappalejärjestyksen ilmeisesti tikkaa heittämällä tuota ensinlistattua tupla-CD:tä laatiessaan, mutta minulla oli onneksi Love Bites jo omana CD-julkaisunaan. Ostin tuon oranssikantisen seedeen vain Another Music in a Different Kitchen -albumin vuoksi, ja sen kohdalla biisijärjestys on oikea.

Love Bites -albumilla bändi pikkuisen horjuu yhdessä vaiheessa. Walking Distance on vain rumpalin säveltämä, kikkailematon instrumentaali. Digglen kynäilemä ja laulama Love Is Lies tasapainottelee sillä rajalla, että onko se hellyttävä ja sympaattinen vai liian naivi ja hölmö. Kolmella viimeisellä kappaleella levy viedään kuitenkin loppuun niin turkasen hienosti, että saavat anteeksi.

Meikäläinen sivistää itseään musiikillisesti, osa X. Vuosien 1975-1982 Soundi-lehdet muokkasivat musiikkimakuani aika rajustikin. Soundin singlearvostelupalstalla arvioitiin paljon englantilaisia punk- ja new wave -singlejä. Tämä osasto oli minulle jokseenkin täysin tuntematon vielä 1990-luvun puolessavälissä. Tiesin jotkut kaikkein tunnetuimmat nimet, siinä kaikki. Sitten päähän iski ajatus, että brittipunkkiin voisi vaikka ruveta perehtymään, kun noita singlejä Soundissa niin kovasti kehuttiin. Laadin paperille luettelon kaikista brittiläisistä punk- ja new wave -singleistä jotka saivat kovinta ylistystä osakseen, ja sitten rupesin kiertämään Helsingin levydivareita tämä luettelo kourassa. Black and Whitesta löytyikin muhkea saalis näitä listaamiani sinkkuja.

Kotona sitten otin pari tyhjää 90 minuutin c-kasettia ja nauhoitin niille ostamani singlet b-puolineen. Annoin kaseteille nimet "Punkerous" ja "Punkerous II". Sisältö näytti tältä:

The Clash: Clash City Rockers
The Clash: Jail Guitar Doors
The Damned: Love Song
The Damned: Noise Noise Noise
The Damned: Suicide
The Smirks: Rosemary
The Smirks: Up Eh Up (Lancashire Dub)
Ian Dury & The Blockheads: Reasons to Be Cheerful, Part 3
Ian Dury & The Blockheads: Common As Muck
The Buzzcocks: You Say You Don't Love Me
The Buzzcocks: Raison d'etre
Dave Goodman & Friends: Justifiable Homicide?
Dave Goodman & Friends: Take Down Your Fences

Jona Lewie: You'll Always Find Me in the Kitchen At Parties
Jona Lewie: Bureaucrats
Stiff Little Fingers: Gotta Gettaway
Stiff Little Fingers: Bloody Sunday
The Smirks: American Patriots
The Smirks: Angry With Myself
The Smirks: Penetration
The Clash: White Man in Hammersmith Palais
The Clash: The Prisoner
Ian Dury & The Blockheads: What a Waste!
Ian Dury & The Blockheads: Wake Up and Make Love With Me
The Flys: Name Dropping
The Flys: Fly v. Fly

 

Ian Dury & The Blockheads: Hit Me With Your Rhythm Stick
Ian Dury & The Blockheads: There Ain't Half Been Some Clever Bastards
Generation X: Your Generation
Generation X: Day By Day
The Yachts: Suffice to Say
The Yachts: Freedom (Is a Heady Wine)
Wreckless Eric: Whole Wide World
Wreckless Eric: Semaphore Signals
The Damned: Problem Child
The Damned: You Take My Money
The Cortinas: Defiant Pose
The Cortinas: Independence
The Lurkers: Ain't Got a Clue
The Lurkers: Ooh! Ooh! I Love You
The Lurkers: Fulham Fallout Firty Free

Jona Lewie: Big Shot - Momentarily
Jona Lewie: I'll Get By in Pittsburgh
The Damned: Don't Cry Wolf
The Damned: One Way Love
Elvis Costello: (I Don't Want to Go to) Chelsea
Elvis Costello: You Belong to Me
The Clash: Tommy Gun
The Clash: 1-2, Crush on You
The Yachts: Look Back in Love (Not in Anger)
The Yachts: I Can't Stay Long
Plummet Airlines: Silver Shirt
Plummet Airlines: This Is the World
Ian Dury & The Blockheads: Sueperman's Big Sister
Ian Dury & The Blockheads: You'll See Glimpses

 

Siinä vasta varsinainen sinkkusaalis! Innoissani lähdin myöhemmin vielä toiselle singlenhankintareissulle, ja mm. Hippie Shake Recordsista löytyi sekalaista new wavea ja muuta 70- ja 80-luvun vaihteen brittimenoa: Revillos, Tenpole Tudor, Squeeze, Mo-Dettes, Eddie and the Hot Rods, Fischer-Z... Nauhoitin niistä vielä kolmannen Punkerous-kasetin, vaikka sen nimestä tulikin harhaanjohtava... eihän siinä setissä enää juuri punkkia ollut.

Kaikkia noita singlejä ei Soundissa niin kehuttu, mutta päätinpä poimia muutaman kiinnostavan singlen listan ulkopuoleltakin. Varhaista Stiffiä, pari värivinyyliä, yksi kuvalevy... Buzzcocks-singlejä ei löytynyt muita kuin tuo You Say You Don't Love Me. Soundista luin, että bändillä oli yhdeksän loistavan pikkulevyn putki vuosina 1977-1979, mutta minulla ei ollut tietoa mitkä kaikki sinkut sisältyivät tuohon putkeen. Ajattelin, että You Say... olisi yksi niistä loistavista singleistä, mutta ei ollutkaan - se oli vain hyvä single.

Punk-opintoni eivät loppuneet tähän, vaan 2001 kiersin vielä kaikki pääkaupunkiseudun kirjastot ja lainasin joka ikisen löytyneen ulkomaisen punk- ja new wave -kokoelma-CD:n. Nauhoitin sitten kaseteille kaikki hyvät biisit. Aika tuskastuttava kuuntelu-urakka välillä, kun jotkut punk-kokoelmat sisälsivät vain pahnanpohjimmaista bulkkia, halvalla jostain haalittua roskaa. Mutta tulipahan täyteen monta kasettia, joille annoin yhteisnimikkeen Punklopedia, ja roomalainen numero perään.

 

 

Niinkuin minulla ei olisi jo muutenkin monta rautaa tulessa, rupesin nyt penkomaan Helsingin Sanomien Aikakonetta, eli tutkimaan digiarkistoja. Aloitin vuodesta 1988. Löysin nyt Aku Ankan taskukirjoja kääntäneen Mary A. Wuorion muistokirjoituksen. Se julkaistiin Hesarissa 19.1.1988:

 

 

Vanhoista Hesareista löytyy kaikkea muutakin nostalgista, mistä on jäänyt pääkoppaan muistijälki. Jatkan tutkimuksia, katsotaan mitä näille vuodatussivuille vielä pistän...

 

Taas löytyi jotain kiintoisaa. 4. helmikuuta 1988 julkaistiin juttu länsimetrosta. Sattuipa sopivasti juuri tälle viikonlopulle.

 

 

 

Caetano Veloso: Caetano Veloso (1968)

Caetano Veloso (1969)

"Veloson levyllä taas antavasti brasilialaiseksotiikkaa. Ne psykedeelisimmät biisit oli laitettu alkuun (Tropicália) ja loppuun (Eles), niiden välissä psykedeliaa annosteltiin vain mausteena. Herkkua."

Siinä Kvaak.fi:stä poimittu kommenttini Veloson vuoden 1968 levystä. Ja pitihän minun hankkia tuo levy, samoin kuin seuraavakin Veloson psykedeelisen kauden huipputyö. Oma CD-kappaleeni tuosta vuoden 1968 levystä on tosin hieman erinäköinen. Takakannessa on Polygramin logon sijaan Universal Musicin logo ja sen vasemmalla puolella vielä toinen logo, joka on sen verran pieni etten oikein saa siitä selvää. Alempana oleva tekstikin on vähän erilainen. Brasiliassa tehty CD kuitenkin. Discogsissa on muitakin mahdollisia oikeita CD-painoksia, mutta kaikista ei ole takakansikuvaa, joten en pysty varmistamaan yhtään niistä oikeaksi.

 

20.11.2017

Various Artists: Café Veijon Baari: Suomalaista alkuvoimaa - undergroundiskelmiä 1980-2000-luvuilta (2003)

Radiomafiassa 90-luvulla lauantaisin lähetetty puolituntinen Café Veijon Baari on ohjelma, jota muistelen lämmöllä. Jukka Lindfors ja Santtu Luoto pyörittivät kekseliästä ohjelmaa, josta koko ajan tuntui, että mieli olisi tehnyt venyttää sitä tunnin mittaiseksi. Niin paljon ideoita tuntui tekijöillä riittävän, kun esittelivät suomalaista ruohonjuuritason osaamista musiikin ja runouden saralla. Eikä haitannut vaikka joku ei oikeasti osannut mitään, yrittämistä osattiin kunnioittaa. Kaikenlaiset perämetsien iskelmäyrittäjät ja avantgardistit lähettivät ohjelmaan materiaalia, josta sitten esitettiin näytteitä. Ja saattoi siellä joskus kuulla vanhempiakin julkaistuja äänitteitä, kuten Jussi Raittisen Jumppa-humppa, ja vuonna 1981 julkaistu kasetti Irene Is Hard to Satisfy - Suomen heikoimmat esitykset, jolta soi näytteenä Naftalin Kuts & Anemia -yhtyeen "Rolling Down the Putikko Highway".

Hienoa oli löytää tämä CD Rolling Recordsista tammikuussa 2014. Ötysiinin ja Antero Raimon & Ovien kappaleet muistin hyvin 90-luvulta. Ensimmäisessä puolikkaassa myös "Kalevi" R.R., Jorma Vastamäki, Maan Hiljaiset, Jaakko Kuuvaara ja Cöpi Cotsa ovat mainioita. Loppupuolelta löytyy taas useita helmiä - eritoten Elisabet Kääpä, Mjölk ja Antti Vuorisen kurlausbravuuri.

Valitettavasti kokoelman keskivaiheilla on useita esityksiä, jotka jäävät vain yhdentekeviksi. Ne eivät ole tarpeeksi hauskoja eivätkä tarpeeksi huonoja, vaan vain keskinkertaisia. Silti levy on melkein kauttaaltaan kuunneltava - vain CD-Pula-Aro olisi pitänyt jättää pois, koska häntä EI PYSTY KUUNTELEMAAN. Ja miksei mukaan ole otettu sitä "karvate-vate-vate-niskankarvat, kankeat ja harvat-vat-vat" -biisiä, jonka muistan kuulleeni Café Veijon Baari -ohjelmassa muutamankin kerran?

 

The Cake: More of the Cake Please (1967 / 1968)

Tämän amerikkalaisen tyttötrion ensimmäisellä levyllä on muutama maukas Phil Spector -imitaatio (etenkin "Baby That's Me", joka anteliaasti on mukana kahteen kertaan). Ensimmäisen albumin "The Cake" (1967) loppupuolen R&B-coverit sen sijaan eivät jaksa lämmittää minua. Onneksi kakkosalbumi "More of the Cake" (1968) keskittyy tarjoamaan kiehtovan sekoituksen psykedeelistä folkia ja barokkipoppia. Vaikka Walkin' the Dogia välillä versioidaankin.

Turhan lyhyitä albumeja vain tekivät, molemmat on vajaassa tunnissa kuunneltu.

 

Cameo: We All Know Who We Are (1977)

Ugly Ego (1978)

Secret Omen (1979)

Cameosis (1980)

Feel Me (1980)

Knights of the Sound Table (1981)

Alligator Woman (1982)

Style (1983)

Cameon ensimmäistä LP:tä, Cardiac Arrestia, pidän epäonnistuneena. Funk Funk on törkeää Parliament-kopiointia. Find My Way on levyn paras kappale, melkein sama versio kuin Thank God It's Friday -leffan soundtrackilla muttei ihan. Muut biisit ovat vain keskinkertaisia ja vaisuja, paitsi päätösballadi Stay By My Side on tylsä.

We All Know Who We Are on onneksi toista maata. Kappaleista alkaa löytyä ideaa, tarttuvuutta ja pointtia.

Ugly Ego, Secret Omen ja Cameosis löytyivät Lontoon-matkallani, kun kiersin siellä levydivareissa. Ugly Ego on näistä ehkä heikoin, se kun syttyy liekkeihin oikeastaan vain I Want You -kappaleen aikana, ja on muuten rutiinisuoritus. Levyn päättävä Two of Us on hyvä puoliballadi.

Secret Omen on pirteä ja enimmäkseen vahva levy. I Just Want to Be on niin tyypillinen Cameo-biisi kaikkine hassuine efekteineen että voi sanoa bändin löytäneen tyylinsä. Tällä tyylillä tehtiin sitten aika iso osa myöhemmästä tuotannosta. Riman alittaa vain uusi versio Find My Waysta, joka on paitsi eltaantuneen juustoinen, myös kaksi vuotta myöhässä soundiensa puolesta.

Knights of the Sound Table pitää tasoa yllä. Kohokohtia ovat Freaky Dancin' ja hauska Don't Be So Cool, jossa annetaan kyytiä rikkaalle mutta omahyväiselle tyttöystävälle.

RateYourMusicissa joku lähetti kerran yksityisviestin, jossa pyysi minulta häviötöntä FLAC-rippausta Feel Me -LP:stä. Minulla ei kuitenkaan ollut sitä levyä silloin kuin CD-R-kopiona, ja sen kerroinkin hänelle. Lisäsin kuitenkin, että voin hankkia levyn MusicStackin kautta, ripata sen koneelle ja antaa hänelle häviöttömät WAV-tiedostot siitä. Näin myös tein. Ja samalla mietin, että tilataan nyt sitten myös Alligator Woman, joka oli se toinen Cameon levy joka minulta siihen aikaan vielä puuttui. Pääsenpähän siitä keräilykohteesta eroon.

Levyt saapuivat, rippasin Feel Me -LP:n ja annoin sille RYM-tyypille WAV-tiedostot siitä. Hän kiitti ja kehui rippausta melkein CD-tasoiseksi.

Style-levyllä Cameo tuntuu urautuneen pahasti. Nimikappale kuulostaa jo aiemmilta levyiltä tutulta, Can't Help Falling in Love -balladi on yli-imelä kenen tahansa esittämänä ja Cameolla se tuntuu pohjanoteeraukselta. Let's Not Talk Slot sentään säväyttää vauhdikkuudellaan.

 

21.11.2017

Captain Sensible: Women and Captains First (1982)

Minun on ollut vaikea päästä täysillä sisälle tämän levyn maailmaan. Se ei ole tarpeeksi rock, jotta sen parissa voisi vain fiilistellä, eikä se ole tarpeeksi hauska, jotta se menisi läpi hupilevynä. En aina tajua biisien pointtejakaan. En ole jaksanut hirveästi edes yrittää, joten olen kuunnellut levyä vain muutaman kerran, ja edellisestä kerrasta on paljon aikaa.

 

Carol Lloyd Band: Mother Was Asleep At the Time (1976)

Kova australialainen rokkimimmi Carol Lloyd aloitti uransa yhtyeessä nimeltä Railroad Gin, joka teki kaksi albumia vuosina 1975-76. Kakkoslevyä Journey's End valitettavasti pidettiin epäonnistuneena, ja bändi hajosi samana vuonna. Lloyd ei jäänyt miettimään, vaan levytti älpeen oman bändinsä kanssa ennen vuoden 1976 loppua.

Tyylilajina levyllä on melodinen rock lievillä kantrivaikutteilla. Singlenä julkaistiin herkähkö All the Good Things, joka onkin tarpeeksi välittömästi lähestyttävä omatakseen hittipotentiaalia. Omaksi suosikikseni on kuitenkin noussut Come and See Me After the Rain - hienoa murisevaa kitaraa ja välittömästi päähän iskostuva kertosäe. Kaikkiaan hyvä levy, ei mestarillinen, mutta symppis. Kuuntelen tätä mielelläni.

Carol Lloyd Band ei sitten enempää levyjä tehnyt, mikä tuntuu olevan ominaista australialaisille artisteille. Yksi LP pukataan ulos, sen jälkeen joko jatketaan kauan ja keikkaillaan muttei tehdä juurikaan levyjä, tai sitten hajotaan pian. Ausrock Forumsissa rohkenin aloittaa keskustelun tästä aiheesta. Se kulki seuraavasti:

 

Gumby

Why so many underrecorded Aussie bands?
« on: October 18, 2007, 03:32:19 AM »

Hello,

I still have to take up time to properly acquaint myself with the fab Milesago - Groups & solo artists database I found, in order to find info about artists and Aussie music history, but I'll start this new topic anyway.

I've listened to a lot of great records by old Australian bands and found many of the bands only had one album. Even longtime bands and singers like La De Da's and Wendy Saddington had only a few albums. Something to do with the music business in Australia in the 70's? I've also read that most artists received no money from their recordings. Is this true or have I misunderstood something?

Hope you lot can provide info.

 

stranded

Re: Why so many underrecorded Aussie bands?
« Reply #1 on: October 25, 2007, 08:03:23 AM »

I wonder if payola had anything to do with it.

 

Gumby

Re: Why so many underrecorded Aussie bands?
« Reply #2 on: October 26, 2007, 06:14:19 AM »

Interesting theory, but judging by what I just read on the net, payola scandals affected DJ's the most, record companies somewhat, and artists only suffered a drastic drop in chart placings.

 

ozrocker

Re: Why so many underrecorded Aussie bands?
« Reply #3 on: June 12, 2008, 12:58:21 PM »

One possible answer maybe lack of time? Jim Keays states(refer to his excellent book) that The Masters were so busy on the road playing live that they had little time and opportunity to record apart from singles. This didn't change until they went to the UK.

 

Gumby

Re: Why so many underrecorded Aussie bands?
« Reply #4 on: June 14, 2008, 07:15:35 AM »

Thanks Ozrocker, interesting reply. In Finland where I live, we used to have a different problem in the 1970's and 1980's - it was easy for bands to get to make records but difficult to get gigs - unless you were an established and popular act. And gigs provided most of the money, so bands dissolved out of pure frustration.

 

zdsc

Re: Why so many underrecorded Aussie bands?
« Reply #5 on: July 23, 2008, 06:44:07 AM »

I think one of the saddest things I've found is that this music simply doesn't get any exposure outside of Australia.  I've had some great stuff passed onto me by mates, but you never hear it on the UK market and that seems criminal.  Even things that get on iTunes (boo hiss) don't get on the UK version.

 

bob

Re: Why so many underrecorded Aussie bands?
« Reply #6 on: July 23, 2008, 06:56:30 PM »

Its an interesting topic, why some Australian bands are unknown
outside of Australia and why some are far better known overseas.
The Apartments for example are almost unknown in this country
but far better known in Europe , particularly France.
The story I like to tell is how their last album sold 25000 copies in
France and only 3000 here. They originally came from Brisbane, yet
when they played here last year it was the first time in 30 years.
A few Australian bands are better known overseas than they are
here, with the advent of the internet I realized how many people
not only knew of but were rather large fans of artists that weren't
that appreciated here, like the Go-betweens or Nick Cave.
Still things are changing you can find a blog that specializes in
Australian music, or any where in the world for that matter
and suddenly a whole new world opens up.
ciao bob

 

diver71

Re: Why so many underrecorded Aussie bands?
« Reply #7 on: August 31, 2008, 08:35:10 PM »

I recall reading somewhere ... maybe Chrissie Amphlett's bio that there was a theory particularly during the eighties that Aussie bands didnt really have to record because of the incredibly strong pub scene where the bands could get their music to the masses face to face every weekend rather than spending weeks in recording studios (also remembering that many bands were part timers at this stage)

 

 

Eli tuossa viimeisessä kommentissa saattaisi olla perää... Ehkä levyjen teko ei ole ollut Australiassa niin kannattavaa keikkailuun verrattuna, ja keikoilla riitti yleisöä, joiden kanssa bändit saivat olla välittömässä vuorovaikutuksessa. Netistä löytyy useita linkkejä, jotka todistavat että levyjen tekeminen ei ole siellä hirveän tuottoisaa:

http://fasterlouder.junkee.com/how-much-do-aus-musicians-really-make/832507

http://www.abc.net.au/triplej/programs/hack/making-money-as-a-muso/6980832

http://tonedeaf.com.au/aussie-bands-reveal-the-truth-about-money-in-music/

 

The Cars: The Cars (1978)

Original Album Series (1978 / 1979 / 1980 / 1981 / 1984)

Door to Door (1987)

The Carsin iso vuoden 1984 balladihitti Drive kolahti 9-10-vuotiaaseen minääni todella lujaa - se oli jopa lempikappaleeni. Suureksi harmikseni se ei sattunut soimaan radiossa kertaakaan silloin kun olin itse nauhoittamassa radiosta musiikkia kasetille, joten en kovasta haikailustani huolimatta saanut sitä taltioitua. Sitten eräänä päivänä sain puhelun isältäni - hän oli ostanut Heartbeat City -LP:n ja kutsui minut luokseen Kavallintien synnyinkotiini nauhoittamaan sen kasetille. Näin teinkin. Se oli onnenpäivä.

Myöhemmin äiti ja isäpuoli ostivat myös samaisen levyn, ja sitä tulikin kuunneltua sen verran kuin saatoin sitä heidän levysoittimellaan pyörittää. Jossain vaiheessa nauhoitin osan biiseistä kaseteille, ja niiltä lähinnä sitten Carsia kuuntelin.

Isän ostama Heartbeat City -LP jäi isän haltuun kun hän muutti pois Kauniaisista Laajasaloon Leenansa luokse, ja arvatenkin Leena piti levyn itsellään isäni kuoltua, muistona isästäni, vaikkei edes kuunnellut sellaista musiikkia. Äidin ja isäpuolen ostama levy taas nököttää edelleen heidän levyhyllyssään, vaikka se on oikeastaan minun. Joitakin vuosia sittenhän kävin heidän luonaan - heidän tietämättään - Laurinlahdella hakemassa joitakin minun levyjäni pois, mutta miksi en tajunnut poimia mukaani tuota The Carsin levyä ja Spandau Balletin Paradea? Nyt heidän talonsa lukot on vaihdettu, eikä minulla ole avainta. Harmittaa. No, onhan minulla Heartbeat City osana tuota Original Album Series -pikkuboksia, ja Paradestakin olen hommannut uuden kappaleen, mutta silti...

Door to Door on haukuttu levy, mutta minun on myönnettävä että pidän siitä aika paljonkin. Minusta se on hellyttävä. Okei, The Cars ei ollut varmaan enää kovin virkeässä kunnossa - Ric Ocasekilla oli takanaan jo toinen soololevy, kitaristi Elliot Eastonilla ja basisti Benjamin Orrilla ensimmäinen. Myös kosketinsoittaja Greg Hawkes oli tehnyt soololevyn jo ennen Heartbeat Cityä. Ehkä kaikilla oli mielenkiinto The Carsina jatkamiseen vähissä?

Door to Door ei ole kovin rock, vaan aika pehmoinen levy. Leave Or Stay ja Ta Ta Wayo Wayo olivat kumpikin varhaisia, henkiinherätettyjä demobiisejä. Bändi pyrki palaamaan alkuaikojen orgaaniseen soundiin vahvasti koneisiin nojanneen Heartbeat Cityn jälkeen. Näillä eväillä tehtiin suhteellisen kevyt poppilevy, jossa vain nimikappale rokkaa kunnolla. Mutta otan levyn sellaisena kuin se on, ja nautin sen kuuntelemisesta. Soundit ovat aika halvankuuloiset monin paikoin, esim. Coming Up You kuulostaa halvoilla sähköuruilla soitetulta. Mutta balladi Wound Up on You on suorastan lumoavan kaunis ja Strap Me In -biisissä on jotain selittämätöntä vetovoimaa. Nimikappale on niin totaalinen loppuräjähdys oven paukahduksineen, että sen jälkeen on pakko pitää hetken hiljaisuus ennen kuin voi laittaa jotain muuta musaa soimaan.

 

22.11.2017

Casablanca Vox: Hyvää yötä kääpiöt / Pikku Liisa (1985)

Kadonnut karavaani (1987)

Hyvää yötä kääpiöt -kappaleen huomasin silloin aikoinaan eli vuonna 1985 hyvin, kun sain sen nauhoitettua kasetillekin. Pidin siitä ja sen jännästä tunnelmasta.

Löysin Kadonnut karavaani -LP:n aika paljon ennen tuota singleä - itse asiassa jo FinnArctic-aikoinani Leppävaaran kirjastosta vuonna 2008. Harri lähetti blogiini kommenttia että kaipasi tuota levyä, ja pyynnöstä lainasin sen kirjastosta, rippasin koneelle ja postasin esittelyn kera FinnArcticiin ladattavaksi. Harmittelin tuossa älpeessä sitä, että Hyvää yötä kääpiöt -biisistä puuttui se hieno huilusoolo, joka alkuperäisessä singleversiossa oli ollut. Onneksi sain lopulta muutama vuosi sitten käsiini tuon sinkun Divari Kankaan ansiosta.

"Casablanca Vox only made one album, "Kadonnut karavaani" (1986). The best known member was Markku Toikka (1955-), actor, musician, writer and stand up comedian. He's probably best remembered from the group Lapinlahden Linnut, a band that was started by poor men in 1983 as a street playing unity, but has become a Finnish institution over the years with a catalogue of 14 albums, 39 singles, several compilations plus six sketch comedy series for TV.

Toikka made a side trip with Casablanca Vox, who debuted with an obviously part English-language single "I Saw Her Standing There / Pahat pojat" for new label Megamania, founded by Atte Blom (Love Records, Johanna, Pyramid, AMT...).

The primary songwriter in the band was guitarist Mikko Mattila, with keyboardist Visa Heinonen in support on a few tracks. The music is typical 1980's Finnish pop/rock, both with the keyboards and the slightly dark mood. Heinonen's lyrics ("Tähtien sota", "Toukokuun päiviä") express a deep concern for the state of the world. Mattila's most prominent effort on the album is a four-part tale set in the deserts of Egypt.

Another highlight is the fun and fast drunk-driving song "Karpolla on asiaa", title referring to reporter Hannu Karpo, who did traffic education programs for TV at the time, teaching drivers how to behave on the streets. Later he turned into a consumer and bureaucracy activist, seeking out people mistreated by insurance companies, hospitals and other such institutions and letting their stories be told to the public.

The hit song on the album was the closer, "Hyvää yötä kääpiöt", which I heard a lot on the radio at the time. However, the fabulous flute solo from the original single version isn't present here, with a rather low-key keyboard solo failing to make up for it."

 

Siinä siis FinnArctic-esittely. Markku Toikka on valitettavasti ikävän väritön laulaja. Hänen äänensä on heikko silloin kun kappale vaatisi enemmän keuhkoja ("Karpolla on asiaa"), eikä persoonaton äänenväri jää mieleen. Tuossa Kääpiöt-biisissä Toikan laulu jollain kummalla tavalla toimii, mutta muuten menee heikosti.

 

Castanja: Castanja (1973)

Castanjan LP:stä on jäänyt mielikuva paremmasta levystä kuin se itse asiassa onkaan. Saattaa johtua avauskappaleesta Tahdon elää, joka on juuri sitä kunnon rokkia mitä olisi pitänyt bändiltä löytyä enemmänkin. Tuo biisi tekee sellaisen vaikutuksen, että se jättää mielikuvan aika hyvästä rokkilevystä, vaikka se todellisuudessa muuttuu edetessään koko ajan valjummaksi. Sääli hukattuja mahdollisuuksia.

 

Cat Gang: Locomotive Breath (1983)

Nauhoitin tämän biisin Ocsidista vuonna 1984. "Ja tämä on uusi versio hullun huilumiehen Ian Andersonin ja Jethro Tullin biisistä Locomotion Breath, tulkitsijana Cat Gang". Näin kuului Ripatin juonto. Ja huilua tässä italodiskomuunnelmassakin kuullaan. Kaipasin kovasti biisiä takaisin, ja hankin tämän singlen sitten MusicStackin kautta.

 

Cat Stevens: Tea For the Tillerman (1970)

Teaser and the Firecat (1971)

Silloin kun vuonna 1983 yritin opetella kasetille nauhoittamista, koetin epätoivoisesti saada homman onnistumaan pelkän play-nappulan painamisella. Ihan vahingossa onnistuin muutaman sekunnin ajaksi painamaan sekä play- että rec-nappulaa, jolloin nauhalle tarttui pienenpieni pätkä Cat Stevensin Lady D'Arbanvillea. Se oli ensimmäinen asia, jonka ihan sattumalta onnistuin kasetille tallentamaan.

"Cat Stevensin levy on 40-minuuttinen kaunis tuokio. Tämän miehen levyjä aion kyllä kuunnella enemmän kunhan 1001 albums -urakkani on lopussa. Tea For the Tillerman kuulostaa jotenkin siltä parhaalta valinnalta ensimmäiseksi Catin levyksi. Mitähän kaikkea kivaa muilta albumeilta löytyykään?". Näin kirjoitin Kvaakiin Tea For the Tillermanista. No, Stevensin varhaistuotantoa oli nautinto kuunnella, mutta surukseni jouduin toteamaan, että mies alkoi olla musiikillisesti hukassa jossain Foreignerin kohdalla.

 

Catwalk: Catwalk (1985)

Love Is on the Line (1986)

White Room / Valerie (1987)

Heikki Silvennoisen heviyhtyeen ensimmäinen levy on erinomainen. Vihdoinkin sai rumpali Matti A. Takalakin soittaa sitä musaa minkä perään hän haikaili jo Juicen Slamissa ollessaan. Laulaja Pointero opittiin myöhemmin tuntemaan Kummelin Heikki Vihisenä.

Valitettavasti Love Is on the Line on pettymys, liian hidas ja bluesahtava levy. White Roomista sentään tekivät pätevän version. Tuon singlen muuten hankin syyskuussa 2008 MusicStackin kautta peräti Japanista asti!

Kumpaakin LP:tä jakelin FinnArctic-blogissani vuonna 2008. Muistan vieläkin miten kirosin mielessäni kun skannasin kirjastosta lainaamani esikois-LP:n kantta FinnArctic-postaustani varten. Skanneri ei ollenkaan ymmärtänyt tummansinisen ja hopeavärin yhdistelmää, ja skannauksista tuli pelkkää mössöä. Jouduin käytännössä piirtämään koko kannen tietokoneella. Mutta myöhemmin tuntui ihan kivalta, kun huomasin että kummankin älppärin skannaukset olivat päätyneet Silvennoisen kotisivuille (joita ei enää taida olla ainakaan siinä muodossa kuin vielä vuosia sitten, joten turha kai enää etsiä Catwalkin levykansikuvia sieltä).

 

Cenci: Night That Is Almost Afraid of Me / Between Hatred and Pity (1980)

http://hissimusiikkia.blogspot.fi/2008/09/elm-kollaa-kestn-jlkeen-osa-1.html

 

23.11.2017

Chairmen of the Board: Skin I'm in (1974)

Invictus Records oli 1970-luvun alkupuoliskolla kiinnostava soul/funk -levymerkki. Artistirosteri ei ollut kovin suuri: Freda Payne, Ruth Copeland, The 8th Day, Glass House, The Barrino Brothers, varhainen Parliament, Holland-Dozier-Holland ja tämä Chairmen of the Board pitivät firmaa pystyssä jonkin aikaa. Chairmen of the Board on näistä se, joka teki minuun suurimman vaikutuksen. Yhtyeen neljäs ja ikävä kyllä viimeinen levy Skin I'm in on huimaa myöhäispsykedeelistä funkia ja se paras suoritus. Kohokohta on Morning Gloryna alkava ja a-puolen päätökseen vievä moniosainen eepos, joka kiehuu helvetin lailla. Kun b-puolikaan ei hellitä kuin Bacharachin ja Davidin Only Love Can Break a Heart -balladin ajaksi, niin kuuntelukokemus on jokseenkin totaalinen.

Toistaiseksi minulla ei ole muita levyjä kuin tämä. In Session on kävellyt useita kertoja vastaan divareissa, mutta sitä pidän bändin levyistä heikoimpana, joten en ole katsonut sitä välttämättömäksi hankinnaksi.

 

Chango: Chango (1975)

Ns. chicano-rockia kaksi levyä tehneeltä brooklyniläisbändiltä. USA:n meksikolaisväestö potki alulle uuden chicano-rockbuumin 1970-luvulla, ja minusta on ollut kiinnostavaa perehtyä sen hedelmiin. Tierra, El Chicano, Yaqui ja Tango tekivät vaihtelevatasoisia mutta parhaimmillaan loistavia levyjä, ja Changon ensimmäinen albumi on suosikkini.

Tässä on kyse todellisesta ruutipakkauksesta. Jo avauskappale Fire Over Water jyrää kuin kymmenen Santanaa, eikä meno hellitä tippaakaan missään vaiheessa. Levykansi informoi, että Chango on viriiliyden, voiman, salamoiden ja ukkosen jumala. Ennen kaikkea Chango edustaa pidättelemätöntä seksuaalisuutta. Siinä siis selitys, miksi levy päättyy kunnon naimisen lotinaan ja huohotukseen. Levynkannen bändilogostakin voi saada tiettyjä mielleyhtymiä...

Harmi, että kakkoslevy Honey Is Sweeter Than Blood on paljon vaisumpi. Edelleen ihan OK levy, mutta ensilevyn energia tuntuu hävinneen.

 

Charles Williams: Love Is a Very Special Thing (1975)

Blaxploitation-soundtrack-instrumentaali, rehellisiä ja vilpittömiä balladeja, kevyesti funkahtavaa 70-lukulaista soulia... Charles Williamsin levyltä löytyy kaikkea, ja kaikki toimii. Sitä vain miettii, onko Your Life liki kymmenminuuttisena aivan liian pitkä, mutta oikeuttaahan se lopulta pituutensa.

Taisi levyn laadukkuuden varmistaa myös se, että se oli jo USA:ssa melkein valmiiksi tehty eikä täällä Suomessa tarvinnut kuin viimeistellä se. Myöhemmin tehty single "Just As Long / Funky Music" nimittäin näyttää, mitä tapahtuu, kun ulkomaiset soul-muusikot vaihdetaan jäykkiin, soulista mitään ymmärtämättömiin suomalaisiin. Voin hyvin kuvitella, miten Williams on repinyt hiuksia päästään, kun on yrittänyt saada kitaristin (Leif Kiviharju?) soittamaan elävästi ja soulaavasti, ja lopulta luovuttanut: "Okei, soita sitten tuota yksinkertaista kuviota neljä minuuttia putkeen. Ei tästä hyvää sinkkua tule, mutta saadaanpahan se edes tehdyksi".


 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37