Hefty Load: Hefty Load (1983)

FinnArctic-esittely:

"The Finnish music scene was beating wildly in the early 1980's, thanks to this band who provided some classy music for discos and open-minded nightclubs. Not easy to pigeonhole, but think of PiL, maximize the drum sound and replace Rotten with a more conventional vocalist and you'll start to get the picture.

Hefty Load won a rock band contest arranged by a Swedish-language radio program called "Halvåttan" - they were awarded with a recording session which produced the single "Du bist wunderbar / Schrecklich" in 1981. Two years later Johanna released the second single "Nightsight / Centre of the Universe" and this album. "Du bist wunderbar", "Centre of the Universe" and a new song called "Rabbit" were also included on the essential modern music compilation "The Art of Breeding".

The most interesting band member is Jyri Honkavaara, formerly in punk band Ratsia, who ultimately switched to futuristic rock with their third and last album "Jäljet" in 1982. Hefty Load could thus be considered a natural step forward in Honkavaara's career. Another figure worth noting is Jimi Sumén, who had lots to do here: he produced, engineered and mixed the album, and handled keyboards and backing vocals on some tracks.

Lineup:
Keimo Hirvonen - drums, percussion, keyboards
Hepa Halme - saxophones
Matts Kullman - bass, guitar, keyboards
Richard Hamilton - bass, keyboards, guitar, vocals
Måns Kullman - lead guitar, vocals
Jyri Honkavaara - vocals, guitar"

Hefty Loadin ainoa LP on erittäin paljon mieleeni. Nightsight ja monet muut biisit ovat väkevää ja kosiskelematonta tanssipunkkia. Levyn päättää yllättävän kaupallinen Dancin' on Razorblades, joka on kuitenkin tietyllä tapaa suosikkini. Melodia on mainio, ja sen tehoa olisi voinut kokeilla singlelläkin.

 

Heikki Sarmanto Quintet: Counterbalance (1971)

Heikki Sarmanto Serious Music Ensemble: Like a Fragonard (1971)

Heikki Sarmanto Big Band: Everything Is It (1973)

Heikki Sarmanto: Open Ear (1976)

Like a Fragonard on tunnelmiltaan hyvin tasainen levy. Koko albumi samaa lyyristä, herkkää taidejazzia Maija Hapuojan kirkkaalla äänellä tulkitsemana. Kaipaisin vähän laaksoja ja kukkuloitakin, kuten Counterbalancessa ja Everything Is Itissä, jotka ovat kumpikin oikein vivahteikasta ja välillä energistä fuusiojazzia.

Paras levy näistä on kuitenkin Open Ear, joka yhdistää noiden kolmen muun levyn parhaat puolet: Hapuojan äänen ja musiikin vauhdikkuuden. Kakkospuoli huipentaa levyn, Shattered Mirrors ikään kuin johdattaa ja Anticipation / Celebration sitten tarjoaa sen pyörryttävän, ihanan karusellin jonka kyytiin saa heittäytyä. Valitettavasti päätösraita Rain Hat on kuin jotain miespuolisen tenorin tulkitsemaa oopperaa, ja se jää näin kokonaisuudesta täysin irralliseksi turhakkeeksi.

 

24.12.2017

Helen West: Helen West (1985)

Helsingin Sanomat 2.3.1985:

Helen-Helin levyltä olisin tosiaan kaivannut enemmän rockia ja vähemmän sitä herkkää laulutulkintaa, mutta ihan hyvä levy silti. Oman kappaleeni sain tilaamalla sen netin kautta jostain rovaniemeläisestä levydivarista. Taisivat Bogart Co:n Dance On ja Tao Taon nimikko-maksisinkku hoitua kotiin siinä samalla.

Muistaakseni Radiomafiassa oli joskus 90-luvun puolessavälissä ohjelmasarja "Suomirockin likainen tusina" tai jotain sinne päin. Siinä taidettiin esitellä 13 vanhaa suomalaista rock-levyä, jotka ovat jollain tapaa surullisenkuuluisia tai surullisia tapauksia. En muista muita esiteltyjä levyjä kuin Kummituksen "Kahdet kasvot" ja tuo Helen West (ehkä en muita levyesittelyjä kuullutkaan - siihen aikaan elämäni pyöri täysillä vierailla paikkakunnilla opiskelun ja vanhempien helmoissa pyörimisen parissa, enkä päässyt kuuntelemaan radiota miten halusin). Yksi kappale soitettiin aina kokonaan, muutamasta muusta kuultiin lyhyt pätkä. Se kokonaan kuultu Helen West -biisi oli "The Funk".

 

Hellhound: Soitetaan rock'n'rollia (1979)

Erinomaisen levyn teki Soundin latojan oma punk-bändi. Lainasin joskus muinoin Soitetaan rock'n'rollia -LP:n Tikkurilan kirjastosta kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla vain kuuntelin, toisella kerralla päätin nauhoittaa sen kasetille. Valitettavasti menin sitten yhtenä päivänä tärvelemään kasettinauhoitukseni äänittämällä sen päälle vahingossa jotain muuta musiikkia. Ensimmäiset kolme ja puoli kappaletta pyyhkiytyivät pois. Sen jälkeen jouduin aina kuuntelemaan albumia Punk-poika luonnostaan -biisin keskivaiheilta alkaen, koska joku oli sillä välin käynyt pöllimässä LP:n Tikkurilan kirjastosta, eikä sitä enää saatu sinne takaisin.

FinnArcticin parissa toimiessani tein toisen virheen, kun laitoin Hellhoundin levyn jakoon sellaisena kuin se sillä kasetillani oli, eli ilman kolmea ensimmäistä biisiä. Olisi pitänyt jättää jakamatta. No, olihan minulla korvaavana materiaalina mukana Pistä paremmaksi -kokoelman Räime- ja Hellhound-esitykset sekä sinkkubiisi Auringonpilkkuja, mutta... Pistä paremmaksi -biisit olin ripannut sillä vanhalla huonolla vinyylisoittimellani, jonka äänivarresta oli yksi johto hajonnut, ja Auringonpilkkuja oli Radiomafian toivelevykonsertista 1995 huonokuntoiselle kasetille nauhoitettu kopio, josta juuri ja juuri sai selvää.

Onneksi meillä on nyt tämä Hiljaisten Levyjen CD, vaikka sekin on vinyyliltä masteroitu - ja vieläpä pikkuisen turhan rahisevalta vinyyliltä. Uusi biisi Nokian insinöörikin kuulostaa suttuiselta ja laulu uhkaa hukkua räimeen sekaan.

 

Various Artists: Hellää terroria korville (1981)

Eli Karanteenin Antti LP:ltä "Anna palaa, Frank", Loose Prickin Tuu mukaan eli Ota mua kädestä LP:ltä "Valkoiset sotilaat", Widowsin Wanna Be Your Friend LP:ltä "Fun?", sekä Sensuurin Vaarallinen rakkaus, jota ei ilmeisesti koskaan ollut tarkoitettukaan bändin kakkoslevylle, jota ei koskaan julkaistu.

Kiinnostaisi ihan keräilijän näkökulmasta kuulla se kakkosalbumi - siitä on jokunen koelevy olemassa. Costello kyllä haukkui sitä ihan kamalaksi teinipopiksi, joka ei enää edes kuulostanut Sensuurilta vaan joltain ihan muulta - mutta olisiko se nyt ollut paljoa Hulinaa-levyä huonompi?:

Ei voi pysähtyä
Goodnight NYC
Show'n täytyy jatkua
Prinsessan linnassa
Tasmania
Tänään ja huomenna
Rakkaus on hulluja varten
Ei muusikoita koskaan
Elämä polttaa
Kristalliyö

Goodnight NYC on singleversiosta poikkeava versio, joka on julkaistu Rock disko -nimisellä kokoelmalla, ja Ei muusikoita koskaan on jollain Manserock-nimisellä CD-ROMilla / LP:llä, mikä lieneekään.

Ostin muuten tämän EP:n saadakseni lopullisen varmistuksen siitä, että "Tuu mukaan" tosiaan on sama biisi kuin "Ota mua kädestä" eikä mikään muuallajulkaisematon.

 

Help Yourself: Help Yourself / Beware the Shadow (1971 / 1972)

Strange Affair / The Return of Ken Whaley / Happy Days (1972 / 1973)

5 (1973 / 2004)

From humble beginnings to musical trips
By Jan Wiberg on September 26, 2004
Format: Audio CD
Malcolm Morley had obviously overdosed on Buffalo Springfield and early Neil Young when he wrote the material for Help Yourself's debut. Of the nine first tracks, which comprise this eponymous album, "Your Eyes Are Looking Down" in particular sounds like a Young cover, and the following four tracks should also please any BS/NY fan. The best moments, however, come when the band really display their originality. "To Katherine They Fell" is a quiet mood piece flavored by Morley's guitar echoing in the background and Ken Whaley's bass adding sounding board to Dave Charles' free-form drumming. "Deborah" is the other highpoint, a sad, simple piano ballad where Morley really sounds heartfelt. The more forceful "Running Down Deep" and the drowsy closer "Street Songs" are also worth mentioning. This debut, while not a great album, still pleases and serves well as a harmless introduction to Help Yourself.

"Beware the Shadow", the band's third album, shows the originality in full bloom. "Alabama Lady" was the first HY song I ever heard, and it's still a favorite, an easy-to-get-into and easy-to-like cheerful song wonderfully played. "Reaffirmation" is the album's centerpiece. Flute and guitar drift out from nowhere, Morley utters a series of short lines, once interrupted by an instrumental part where drums also join in. After three minutes Morley stops singing, the tempo picks up and the band starts drifting off into a musical stratosphere. The tone shifts to a funky rhythm laced with multi-layered guitars, and soon the whole band starts chanting "reaffirmation" for about a minute, and the rest is dedicated purely to an instrumental extravaganza that soothes and amazes you, and you feel pleasantly exhausted when the whole thing finally is wrapped up at 12:35. "Calapso" is a small section of an obvious studio jam, but at 1:11 it's criminally short, you hardly even manage to pick up the catchy calypso beat. We want three minutes!

"She's My Girl" is possibly the HY song that's closest to my heart. What might sound like an innocent love song is actually a very sad song, Morley possibly singing about a loved one who has left him, or whom he has mistakenly hurt in some way. This should have been a single - why wasn't it? The humorous and deliberately messed-up "Molly Bake Bean" sounds like a fireside chant late one night after a few too many beers, but the background noises sound like coming from a kitchen or a small workshop during lunch hour. A guy named Sean Tyla co-wrote the bitter "American Mother", which appeared on Tyla Gang's 1978 "Moonproof" album as a growling three-minute hard-rocker. Help Yourself's version is a spacey, pompous, impressive seven-minute symphony where Morley shouts out the lyrics with a clear, crisp voice. "Passing Through" closes this album non-distinctively with simple acoustic guitar backing and nothing more. No matter, the listener has already got his stomach full and could hardly take any more.

Morley might have suffered from depression at the time of "Beware the Shadow", but it produced the best HY album ever!

 

My troubled but rewarding relationship with Help Yourself
August 2, 2004
Format: Audio CD
Being interested in the British pub rock scene, and happily familiar with one Help Yourself song called "Alabama Lady" (not in this 2-cd package) I bought this set expecting a very good listening experience. To make the story short, I was let down at first. The music didn't welcome me with open arms, some songs were very wonderful indeed but some were just dull and distant. I listened to the cd's over and over again and found "Happy Days" a very good set of songs, light and irresistibly catchy, but "Ken Whaley" and "Strange Affair" were uneven. I started skipping the 12-minute experimental "It Has to Be", since it made my task of getting into the music even more difficult. One by one, all the songs started playing in my head, refusing to stop, and I realised I finally liked them all.

I recently found the other double-album set by Help Yourself, and listened to all 3 cd's in one go. I still hated "It Has to Be", so it's still a track I intend to skip. I'm still working on the albums "Help Yourself" and "Beware the Shadow", but this 2-cd set now has one more proud owner - me.

My favorites on "Strange Affair" are the bouncy title track, the haunting CS&N/America-type ballad "Brown Lady", and the melancholy "Deanna Call and Scotty" - and the nine-and-a-half-minute instumental "The All Electric Fur Trapper" is so ethereal in places you can't help but get enchanted by it.

On "The Return...", the best songs are the immediately catchy "Who Killed Paradise?", the ballad "Amy", which sounds like Barnstorm-period Joe Walsh, and the closing ballad "The Golden Handshake", which is so haunting you expect it to develop more during its 6-minute running time than it actually does. And "Happy Days" is wonderful from start to finish!

So, buy this set, and don't worry if you don't get turned on at first. You will!

 

Siinä Amazon-arvosteluni noista kahdesta ensinlistaamastani CD:stä. Ensikosketukseni bändiin tarjosi kirjastosta lainaamani erinomainen CD Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock, jolle oli valittu Alabama Lady. Ja kyllä, skippaan vieläkin sen It Has to Be -kammotuksen joka kerta kun kuuntelen Help Yourselfia.

United Artists rohkeni vuonna 1973 pyytää Help Yourselfia äänittämään vielä yhden, viidennen, albumin, vaikka keikkoja ei siinä vaiheessa enää juuri ollut, bändi ei ollut mikään yleisömagneetti, ja The Return of Ken Whaley / Happy Days -levykaksikko oli myynyt kehnosti. Bändiltä oli into lopussa eikä levyttämätöntä biisimateriaalia enää paljoa ollut. He kuitenkin raahautuivat studioon, kaapivat tynnyrin pohjia ja saivat aikaiseksi nipun biisejä. Rick Griffiniä pyydettiin tekemään vielä kannetkin.

Levy jätettiin kesken kun bändiltä hiipui into. Vuosien varrella Malcolm Morley joutui vastailemaan kysymyksiin Help Yourselfin viidennestä albumista, ja Morley vastaili ettei sellaista olekaan, vain nippu keskeneräisiä kappaleita joista ei saisi albumia kootuksi. Lopulta hän päätti, että parempi tehdä levy loppuun kuin jatkaa uteluihin vastailemista, ja muut bändikaverit suostuivat lähtemään mukaan studioon. Paitsi rumpali Dave Charles, jolla oli muita kiireitä. Hänet korvattiin Kevin Spaceylla, joka soitti biiseillä Romance in a Tin, The Rock ja Alley Cat. Ensinmainittu kuultiin alunperin Morleyn soololevyllä "Lost and Found", Alley Cat taas kuului Richard Treecen ja Ken Whaleyn The Green Ray -yhtyeen liverepertuaariin.

5 on hieno kokonaisuus, vaikka onhan siinä kaksi ihan eri maailmaa, kun äänitysten välillä on liki 30 vuotta aikaa (albumi saatettiin loppuun talvella 2002-2003) eikä vuoden 1973 biiseihin tohdittu koskea. Morley kuulostaa niin väsyneeltä, vuosien köyhyyden kuluttamalta noilla tuoreemmilla kappaleilla, ja äänitystekniikka ja soundipolitiikka on muuttunut melkoisesti sitten 70-luvun.

Kuulemma 5 on ainoa Help Yourself -albumi, jonka myynnistä Morley on viime vuosina saanut rojaltirahaa.

Kansivihko ylistää Willowia yhdeksi täydellisimmistä neliminuuttisista pop-lauluista mitä HY koskaan levytti, mutta minä en kuule siinä juuri mitään. Aika mitäänsanomattomalta se minusta tuntuu. No, kaikki kuulevat musiikissa eri juttuja. Sen sijaan Romance in a Tin ja Grace saavat minun täyden huomioni. Kummankin herkkyys kouraisee jotain syvällä minussa. Piiitkästä, hitaasti ja raskaasti matelevasta Cowboy Songista pidän vähiten.

Mestariteos on kuitenkin The Rock, todellinen kohokohta. Sille on loihdittu mieletön tunnelma, ja biisi kestää anteliaat kuusi minuuttia, joten nautittavaa riittää.

Hieno veto oli omistaa tämä viides levy huhtikuussa 2001 kuolleelle Ernie Grahamille, vaikkei hän soittanut kuin Strange Affairilla jolle hän sai mukaan yhden biisin, Movie Starin. Graham teki paljon biisejä ollessaan Help Yourselfin jäsen, mutta vain tuo yksi äänitettiin.

 

Henkka: Jo toimikaa / Lähtevän sun näin (1976)

RateYourMusic-arvosteluni:

A real surprise find from Hi-Hat's catalogue! Behind the bland artist name lurks a piece of quality pop with slight soul/funk influences, especially in the b-side which is a cover of "Everything's Changing" by The Soul Survivors. Great keyboard work throughout, a little synth and electric guitar on the a-side, and Henkka has a good, although not terribly distinctive voice. His real name seems to have been Henrik Westerberg, he made another single ("Palaathan luoksein / Lupauksia") for Sonet-Polar in 1985.

My only complaint is that the otherwise fine production falters a bit on the b-side, where Henkka sounds like he's too far away from the mike.

Kuuntelin jotain musiikkiohjelmaa YLE Areenassa - siinä soitettiin muutama Hi-Hatin sinkkubiisi, ja Henkan Lähtevän sun näin oli yksi niistä. Itse asiassa YLE Areenan ohjelmaesittelyn biisilistassa luki "Jo toimikaa", ja luulikohan juontajakin että a-puoli oli pistetty soimaan, mutta kappaletta kuunnellessani tajusin että eihän tuo ole Jo toimikaa vaan Lähtevän sun näin. Onkohan YLEn äänilevystössä olevassa sinkussa etiketit väärillä puolilla?

Kummastelin sitä, että laulu tuntui kuuluvan jostain seinän takaa ja soitto taas kuului ihan selvästi ja hyvin. Silti kiinnostuin, ja päätin 2010 helmikuun lopulla tilata singlen netin kautta turkulaisesta Iki-Popista. En todellakaan pettynyt, a-puolihan on aivan uskomattoman hieno (ja siinä lauluraitakin on täysin kunnossa) ja ihmettelen miksei jatkoa kuulunut ennen kuin vasta yhdeksän vuotta myöhemmin.

Mitä Henkalle on kuulunut?

 

25.12.2017

Vuoden 1985 Hesarit käyty läpi.

Suhteellisen kuiva uutisvuosi. Vuonna 1985 ei tapahtunut hirveän paljon mitään raflaavaa. Vuosi alkoi sentään sillä, kun neuvostoliittolainen taktinen harjoitusohjus, joka teknisen vian takia oli poikennut suunnastaan, upposi Inarinjärveen. Ohjuksen kappaleita etsittiin vielä helmikuun puolellakin 40 asteen pakkasessa, ja löytyneet osat luovutettiin Neuvostoliitolle, joka korvasi etsinnöistä aiheutuneet kulut, noin 560 000 markkaa.

Tammikuun alussa Suomessa kärsittiin hirmupakkasista, Sallassa mitattiin huimat -50,1 astetta 6.1., ja etelässäkin oli yli -20 astetta. Kylmyys koetteli myös Länsi-Eurooppaa, Italiassa satoi lunta ja oli pakkasta. Nizzan rantabulevardillakin päästiin kokeilemaan hiihtämistä.

 

 

2. helmikuuta aloitettiin koko Suomen rokottaminen poliota vastaan. Rokote upotettiin sokeripaloihin, joita jaeltiin kansalle imeskeltäviksi. Muistan minäkin syöneeni sokeripalan 10-vuotiaana.

Ns. Metro-Valtasen tapaus jaksoi vielä puhuttaa. Entinen metrojohtaja Unto Valtanen vapautettiin maaliskuussa kaikista syytteistä Helsingin raastuvanoikeudessa. Kyseessä oli jokin virkarikos- ja lahjusjuttu, josta Valtanen pääsi vetämällä hihastaan yllätyskortin:

 

 

 

Valtasesta riittänee juttua aiempien vuosien Hesareissa, ehkä niitä tutkiessani saan perehtyä tarkemmin koko jupakkaan. Valtaselle ässäkortista oli vain väliaikaista hyötyä, sillä 1986 kesäkuussa hänet tuomittiin joka tapauksessa vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdottomaan vankeuteen lahjusten vastaanottamisesta (Helsingin Sanomat 27.6.1986). Tuomio vahvistettiin 23. lokakuuta 1987.

17. huhtikuuta kaksi Suomen kautta Ruotsiin loikannutta eestiläistä nuorukaista, Raivo Roosna ja Aleks Lepajõe, alkoi pistää hulinaksi Helsingissä ja ryösti peräkkäisinä päivinä kultasepänliikkeen ja pankin. Näistä tapauksista riitti lehdissä juttua pitkään, ja minäkin huomioin ne hyvin tuolloin. Poliisi toimi ripeästi, sillä uutinen ryöstäjien kiinniotosta voitiin julkaista lehdissä jo 21. huhtikuuta.

 

 

 

 

 

Muinaisen kieltolain tunnelmiin saatiin hiukan tuntumaa, kun 29. maaliskuuta alkoi tasan kuukauden kestänyt Alkon lakko. Kun se viimein saatiin lopetettua juuri vapun alla, arvioivat monet viranomaiset, että on hulinavappu tulossa.

Ensimmäinen helsinkiläinen paikallisradiokanava, Radio City, aloitti vappuaattona. 3. toukokuuta radio- ja TV-sivuilla julkaistiin Veikko Pajusen lyhyt kolumni kanavan ensiaskeleista.

 

 

 

Ruotsissa syntyi skandaali, kun paljastui että Bofors-yhtymä on vienyt sotatarvikkeita sotaa käyviin Aasian maihin. Isäni, metalli-insinööri, oli sattumoisin töissä Boforsin Suomen haarakonttorissa. Suomen Bofors halusi irtautua koko jupakasta ja muutti nimensä Uddeholmiksi. Uddeholm olikin sitten isäni työpaikan nimenä siitä lähtien.

Muistan käyneeni isäni duunipaikalla Pitäjänmäellä kerran pari 80-luvulla ja minulla on muistikuva sisätiloista. Käväisin isän toimistossa, ja odotussalin puolella luin sanomalehtiä. En kuitenkaan osaa varmasti sanoa, mikä firman nimi oli sillä / noilla käyntikerroilla. Luultavasti näin ainakin Uddeholm-kyltin rakennuksen ulkoseinällä.

6. kesäkuuta julkaistussa artikkelissa kerrotaan myös, että muutama viikko aiemmin tietokoneinsinööri Ingvar Bratt oli aiheuttanut ensimmäisen skandaalin paljastamalla, miten Bofors oli lakia kiertäen myynyt ilmatorjuntaohjuksia Dubaihin ja Bahrainiin, sekä aseita Libyaan. Yritin pikaisesti etsiä toukokuun lehdistä artikkelia myös tästä, mutten löytänyt mainintaa ainakaan kolmossivuilta.

 

 

 

 

13. heinäkuuta pidettiin suuri Live Aid -konsertti Afrikan nälkäänäkevien auttamiseksi. Muistattehan: Do They Know It's Christmas, We Are the World ja suomalaisten yritelmä Maksamme velkaa? Kanadalaisrokkari Bryan Adams kävi konsertoimassa Suomessa. Häntä haastateltiin Hesarissa, ja Kanadan oman hyväntekeväisyyshankkeen, Tears Are Not Enough -sinkun primus motorin ominaisuudessa hän kertoi singlen tekemisestä ja jakeli auliisti kunniaa Bob Geldofille. Adams tähdensi, että hän ei kokenut olevansa Kanadan hyväntekeväisyysprojektin isä tai edes setä - sen sijaan Geldof ansaitsisi hänen mielestään patsaan ideastaan. "Me täällä Kanadassa ja Amerikassa vain seuraamme hyvää esimerkkiä". Sillä lailla.

Adams oli kuullut myös Suomea uhanneesta polioepidemiasta ja kyseli asiasta toimittajalta. Kuultuaan ettei vaaraa ole, hän huojentui ja sanoi voivansa tulla hyvillä mielin Suomeen konsertoimaan.

4. huhtikuuta julkaistiin pikkujuttu Apua Orkesterin Maksamme velkaa -singlen tekemisestä. Minä inhosin koko kappaletta jo tuolloin enkä siedä sitä vieläkään. Näin telkkarista videon tuosta biisistä, ja jaksan vieläkin, 32 vuoden jälkeen paheksua sitä, että videossa näkyi jotain kaljapulloja tai -tölkkejä laulajien takana. Oltiin sitten kuinka rokkareita tahansa, kaljat pois näkyvistä silloin kun ollaan tärkeällä asialla laulamassa! Tyylitöntä ja junttimaista!

Sitäpaitsi Maksamme velkaa on hirveän huonosti laulettu biisi. Kaikki tuntuivat vetävän kappaletta alle kykyjensä, tai sitten sävellys vain oli sellainen ettei sitä voinut laulaa tyylikkäästi sillä porukalla.

 

 

Panen tähän vielä jälkilisäyksenä, että Band Aidin Do They Know It's Christmasista olen aina pitänyt. Se on suosikkini kaikista tietämistäni hyväntekeväisyyslauluista. Se maistuu hyvältä edelleen. USA For African We Are the World tuntui jonkin aikaa ihan hyvältä biisiltä, mutta jossain vaiheessa aloin kyllästyä siihen. Kanadan singlen, Northern Lights -nimellä tehdyn Tears Are Not Enough -biisin olen kuullut kerran, mutta se jätti kylmäksi ensikuuntelulla. Ei tarttunut päähän.

 

Sunnuntai-iltapäivä 11. elokuuta koetteli lähes koko Pohjois-Suomea, kun ankara ukkosmyrsky raivosi. Kymmenen minuuttia kestänyt puuska katkoi satoja Oulun puistojen puita ja irrotti kymmeniä peltikattoja. Neljäsosa Oulun kaupungista jäi useaksi tunniksi ilman sähköä ja veden tulokin keskeytyi. Oulusta myrskykeskus siirtyi Kemin ja Tornion kautta Ruotsin puolelle. Torniossa raportoitiin kuolonuhrista, kun puuska nostatti Tornionjokea kiitäneen pikaveneen ilmaan, ja toinen veneessä olleista miehistä hukkui. Myrskyn voimakkuudeksi mitattiin 23 metriä sekunnissa. Rovaniemi ja Pohjois-Lappi säästyivät myrskyltä.

Myrsky ei rajoittunut pelkästään Pohjois-Suomeen, sillä 25 metriä sekunnissa puhaltaneen tuulen sekä salamoiden aiheuttamista vahingoista raportoitiin ympäri eteläisempääkin Suomea. Helsinkikin pimeni, kun Hanasaaren voimala pysähtyi. Radiotalon varavoimalan pettäminen mystisestä syystä sai radiolähetyksetkin keskeytymään 40 minuutiksi. TV:n puolella sentään koettiin vain minuutin - viiden minuutin katkoksia.

Myrsky yllätti Suomen täysin, sillä ilmatieteen laitos oli lauantaina antanut vain yleisen varoituksen voimakkaista ukkospuuskista. Ukkosen voimakkuutta oli vaikea arvioida ennalta, ja ukonilmat aiheuttaisivat paljon turhiakin varoituksia.

Kuin jälkinäytöksenä Suomea koetteli 27. lokakuuta vielä Manta-myrsky.

 

Suomalaiset Formula 1 -fanit joutuivat myötäelämään sankarinsa Keke Rosbergin jatkuvia kisamurheita. Auton milloin minkäkin osan pettämisen aiheuttamat keskeytykset olivat Kekelle arkipäivää. Tunnelmia kuvastakoon tämä 9. syyskuuta julkaistu raportti Monzan kisoista:

 

 

 

 

Eräästä suomalaisesta tulevasta maailmanympäripurjehtijastakin tehtiin juttua. 27. helmikuuta haastateltiin Hjallis Harkimoa:

 

 

 

Pistän vielä 17. marraskuuta julkaistun jutun kotkalaisesta, sosiaalidemokraattisesta Eteenpäin-sanomalehdestä, koska isoisäni kirjoitti siihen ammatikseen. Vaarin toimittajanluonteeseen sopi riippumattoman kirjoittajan rooli puoluesidonnaisissa lehdissä. Minäkin tietysti lueskelin 80-luvulla Eteenpäin-lehteä ollessani Kotkassa vaaria tapaamassa, mutta oikeistolaisena pysyin.

 

 

Sarjakuvista: lauantaisin sisäsivuilla julkaistiin englantilaisen Posy Simmondsin muutaman rivin strippejä otsikolla "Posyn parhaat". 1979-1981 piirrettyjen strippien aiheet olivat ihmisläheisiä, sellaisia vakiohahmoilla toteutettuja pienimuotoisia elämänviipaleita kerrottuna miellyttävän helppolukuisella ja tasokkaalla piirrostyylillä. Ei Posy Simmonds ollut kuitenkaan oikein makuuni. Muutamaan juttuun en saanut mitään kosketusta, muutama aika terävä kommentti ihmisen lastenkasvattamisesta ja käyttäytymisestä tietyissä tilanteissa löytyi. Useimmiten kuitenkin aika kädenlämpöistä tavaraa. Sarja oli aloitettu Hesarissa ilmeisesti jo joskus 1984, Posylle jätettiin hyvästit 13. heinäkuuta 1985.

Claire Bretecher ja hänen Tohtori Laskimonsa seikkailivat sitten sunnuntaisin vuoden alusta yhtämittaa kesäkuun 16. päivään asti. Sitten tauon jälkeen tuli vielä lyhyt rupeama aikavälillä 15. syyskuuta - 13. lokakuuta. Hauskan kipeitä juttuja, ihan kaikista en saanut otetta mutta yleensä pidin.

Lauantaisin 17. syyskuuta alkaen saatiin tutustua piirtäjään nimeltä Simon Bond. Häneltä alettiin julkaista tämäntyylisiä "How to" -oppaiden kaapuun verhottuja piikikkäitä kannanottoja:

 

 

Bondille sanottiin hyvästit 16. marraskuuta.

Karlssonilta nähtiin vuoden alkupuolella vain joitakin yksittäisiä artikkeleihin upotettuja poliitikkokarikatyyreja. 16. huhtikuuta tuolloin 28-vuotias Karlsson debytoi vakituisena pilapiirtäjänä. Tuossa kaksi ensimmäistä työtä, julkaistu 16. ja 18. huhtikuuta (jälkimmäisessä piirroksessa äärimmäisenä oikealla valtiovarainministeri Ahti Pekkala):

 

 

Karlssonin varhaiset pilapiirrokset ovat tylsähköä katseltavaa. Liikaa poliitikkokarikatyyreja tyhjän tai viitteellisen taustan päällä. Pistän tähän kaksi vähän häijympää piirrosta muista aiheista. Julkaisupäivät 1. ja 11. lokakuuta.

 

 

 

Strippisarjakuvaosastossa ei yllätyksiä. Harvassa olivat ne stripit, joka tuntuivat tutuilta, aiemmin luetuilta. Muutamia tuttuja tapauksia kyllä löytyi.

Rip Kirby -tarinat olivat vuonna 1985 The Hades Hexagon (1975), Ghost Ship (1974), Cat Burglar (1977), Too Much Amour, Too (1967) (tämä minulla on kansioon liimattuna, koska se on julkaistu myöhemminkin), sekä Tomb Terror (1973-1974).

Jokusen tiedonjyvän poimin vielä haltuuni. Se ihanaääninen nainen, joka radiossa juonsi Nuorten Sävellahja 22 001 -ohjelmaa oli Virve Valli.

Katselin tarkkaan TV- ja radiosivuja, mutta oli se vähän raskasta. TV- ja radio-ohjelmat oli ängetty yhteen sekavaan sumppuun yhden ja saman sivun oikeaan laitaan pystysuoraksi palstaksi, ja vasemmalla puolella oli tilaa ohjelmaesittelyille. Onneksi 20.12. jaottelua selkiinnytettiin. Vakiokriitikko Jukka Kajavan ymmärsin olleen melkoisen pisteliäs narisija, mutta en jaksanut muistaa, että hän oli sellainen ruikuttaja kuin oli. Miltei joka kolumnissaan hän jaksoi painaa maan rakoon suomalaisen TV-viihteen ja -draaman tason. Todellista yhden levyn naarmukuntoon pyörittämistä.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50