6.7.2019

Näin sarjakuva-aiheisen unen. Olin aloittanut koulun jossain uudessa tai ainakin minulle ennestään vieraassa koulurakennuksessa. Oli kesä, mutta niin vaan koulua käytiin siitä huolimatta. Lukuvuoden alku oli ollut hyvin epämääräistä touhua enkä ollut päässyt vielä sisälle koko systeemiin, ja tämä vielä yhdistettynä siihen, etten kunnolla tuntenut tiloja. Ajattelin kuitenkin, että kyllä tämä tästä, kunhan kaikki asettuu uomiinsa.
    Oli kaksi piirustustuntia, ja meillä oli tehtävänä piirtää sarjakuva. Ainakin minä piirsin. Ideoin kolmirivisen sunnuntaistripin, josta ajattelin tehdä oikein kunnolla kikkailevan. Päätin piirtää muutaman hajaruudun sinne sun tänne normaalin kolmen ruuturivin ulkopuolelle, ja piirsin lattiaan ruutujen kehyksiä hajanaisiin paikkoihin lyijykynällä. Taisin ympyröidä lattialla olleita likatahroja ja kuivunutta purukumimoskaa. Ehkä lopulta tosin mietin, että menee liiallisuuksiin tuommoinen. Sen verran halusin silti kikkailla, että joissakin kohdissa - varsinkin stripin vasemmassa laidassa - käyttäisin rohkeasti ja ronskisti mustaa vaikkei kuvainformaatio sitä vaatisikaan, ja piirtäisin paikoitellen epämääräisemmin, paikoin taas työstetymmin. Stripin ideointi oli yllättävän helppoa. Aiheeksi otin sen, että kaksi hahmoa menee lopultakin pitkän jahkailun jälkeen naimisiin (Hesarista lukemani Kippari-Kalle -stripit selvästi tunkeutuivat uneeni, Olka kun usein koetti painostaa Kallea avioliittoon). Strippi kuvaisi muiden hahmojen höpinöitä ja hyörimistä tämän asian ympärillä. Hahmot olisivat anthroja eli kahdella jalalla käveleviä eläimiä ihmisten maailmassa.
    Seuraavana oli vuorossa kaksi tuntia, jotka jollain hämäräksi jääneellä tavalla liittyivät Karviseen ja sen piirtäjään Jim Davisiin. Olin kävelemässä kohti luokkahuonetta, jossa nämä tunnit pidettäisiin. Mietin kyllä, että menivätkö ne molemmat piirustustunnit todellakin, vai onko vielä yksi. Kävelin kuitenkin kohti toista luokkahuonetta seuraten paria muuta tyyppiä. Sitten heräsin.

 

7.7.2019

Suuri olympiavuosi 1952 Hesarissa: lehti on oikein värikästä luettavaa. Piirroksia ja muuta kuvitusta joka paikassa. Lehti ei edelleenkään ole paksu, 8-28 sivua, mutta taitto on runsas ja joka sivulla riittää katseltavaa.

Roi Rohkeassa on irrotettu tarinaa muistakin aiheista kuin hevosista, mukavaa. Into Ilves on taas paremmin piirretty, mutta paras yritys puuttuu yhä. Felixissä tekijä kokeili kuukausitolkulla kuinka pitkään valokuvaamisesta pystyy vitsejä repimään, nyt keitoksessa on aineksena ampiainen, bulldogin ja kameran jäädessä vähän sivummalle. Felix-kissa on totisesti staattista sarjakuvaa tätänykyä, jämähtänyt omaan pysähtyneeseen maailmaansa.
    Jori Sawyer on ollut aika vakava sarjakuva viime aikoina. Välillä vähän kuiva, mutta sitten tapahtuu taas jotain jännää ja hyvin menee. Minulla on vain lievä ongelma itse sankarin kanssa. Buz Sawyerin toimenkuva ja persoona on minusta epämääräisesti definioitu, en pysty tökkäämään neulalla mihinkään kategoriaan ja sanomaan, että tuohon joukkoon hän kuuluu. Niinpä hän jää vähän persoonattomaksi yleismies Jantuseksi jonka voi pistää vaikka minkä paikan eteen ja aina sopii kuvaan.

 


Mikki Hiiressä on edelleen jatkotarinoita, mutta vaikka meno onkin edellisvuodesta piristynyt, ei se ole ollut lähelläkään vanhan Gottfredson-ajan veroista. Kovin kotoista ja aika turvallista juttua vain. Mikissä on ollut särmikkäämpää seikkailua, sen tiedän, mutta ne tarinat Hesari on hypännyt yli. Koska Mikkiä ei ole julkaistu joka arkipäivä, sarjan julkaisu on laahannut jo vuosia jäljessä tässä vaiheessa. Varmaan paljon sota-aiheisia strippejä jätetty julkaisematta, Hesarin toimitus ei ole halunnut antaa lukijoiden kokea uudelleen menneitä painajaisia. Sunnuntaistripit ovat mainioita, Hessun lemmikkinä elelevä älykäs, puhuva Ellu-lintu on herkullinen hahmo.

Walt Scott on vastannut taas kahdesta lyhyestä kausiluontoisesta sarjakuvasta. Hänhän teki sen lyhyen kuvasarjan Dickensin Joulutarinasta. Eli pääsiäissarjakuvana huhtikuussa 1952 tarjottiin sisäsivuilla uskonnollinen Poika Golgatalla (A Boy At Calvary). Kuiva kuvasarja sekin, tekstit kuvien alla eikä puhekuplia. 13 strippiä jonkun Jeesuksen aikaan eläneen pojan puuhista. En viitsinyt lukea.
    Paremmin meni joulusarjakuva Pikkuväen joulu (The Little People's Christmas). Puhuvia metsäneläimiä, ja pikkutonttuja askartelemassa lapsille leluja parrakkaan mestarin alaisuudessa kuin Korvatunturilla ikään. 22 strippiä, puhekuplia ja vähän elävämpää piirräntääkin. Huimaa on, että strippien päiväykset ovat nekin väliltä 1.-24.12.1952 - Pikkuväen joulu julkaistiin siis HS:ssa ihan reaaliaikaisesti jonkin brittiläisen lehden kanssa!

 

 

8.7.2019

Onkohan Kalasataman päihdeklinikalla jokin mullistus tai hullunmylly menossa? Koko talossa tehtiin aiemmin tänä vuonna pitkään jatkunut ludemyrkytysoperaatio. Sen takia klinikalla matot siirrettiin pois lattioilta, tuoleja ja pöytiä siirrettiin pois tieltä ja niin poispäin. Myrkytyshomma on ollut ja mennyt jo jonkin aikaa sitten, mutta vieläkään ei ole mattoja laitettu takaisin, ja muutama tuoli ja pöytä on vieläkin missä sattuu. Joku pitää siellä koiraansa joka päivä, ja lattioilla on koirankarvoja ympäriinsä. Yleisestä odotus- ja oleskelutilasta on viety pois tuolit, ja tilalla on jokin iso pahvilaatikko pöydän päällä ja tyhjä rullakko. Tärkeitäkin ovia, joista minun on ihan pakko kulkea, on koristeltu "Älä kulje tästä"- ja "Ei saa mennä" -lapuilla, joita sitten kuitenkin uhmaan. Monien toimistojenkaan ovia ei viitsitä sulkea kun työpäivän jälkeen lähdetään kotiin, mutta se voi toki johtua koiran läsnäolosta - saa kulkea missä haluaa. Vaikka eihän se dogi tietenkään illaksi ja yöksi sinne jää. Muutama asia mielestäni viittaa jopa siihen, että suunnittelevat taas muuttoa jonnekin muualle, mutta täysi muuttoruljanssi ei ole vielä käynnistynyt. Voin toki kuvitella höpöjä.
    Eivät ole olleet tyytyväisiä minun lattianpesuuni, ja haluavat minun pesevän lattiat kunnolla pesuaineen kanssa. No okei, pestään sitten ja viivytään pikkuisen kauemmin, mutta minun on muutenkin vähän raskasta mennä sinne kolme kertaa joka ikinen viikko.

 

9.7.2019

45 ikävuotta tänään täyteen! Päivänsankari oli kysyttyä tavaraa, sillä äiti laittoi eilen tekstaria, että sopisiko illallinen Ympyrätalon Rossossa kuten tasan vuosi sitten. Timo-enoni oli kuitenkin soittanut jo aiemmin ja ehdottanut Kotkan-reissua. Sattui kuitenkin niin, että Matti-enoni ei vietäkään lomaa vielä tällä viikolla, joten hän ei voisi olla mukana meidän Kotka-vierailullamme. Timppa muuttikin suunnitelmaa siten, että lähdettäisiinkin ensin Raaseporin linnoitusta katsomaan, minkä jälkeen Inkooseen, paikkaan jonka Timo oli myös halukas näkemään pitkästä aikaa.
    Piti siis kertoa äidille ja isäpuolelle, että tällainen juttu tuli eteen, mutta katsotaan myöhemmin päivällä pitkäksikö minun ja Timpan tapaaminen venyy, niin ehkä onnistuu Rossossa syöminenkin.
    Lähdin metrolla Matinkylään. Tapasin Timon metroasemalla, ja sitten lähdettiin autolla. Timo sanoi nähneensä Raaseporin linnan joskus todella kauan sitten viimeksi. Minä taas muistan, että joskus ala- tai yläasteella meillä oli kouluretki johonkin linnaan keskellä metsää, mutten muista mikä linna oli kyseessä. Nyt Raaseporin nähtyäni en ole vieläkään ihan varma, oliko se se, mutta minusta linna näytti kyllä kauempaa katsottuna etäisesti tutulta. Olikohan parkkipaikka-alue
80-luvulla isompi ja metsäisempi? Jos, niin...
    Rauniot ovat kurjassa kunnossa, ja koko paikka vaikutti sellaiselta että ihmeteltiin kumpikin, että täälläkö keskiajalla tosiaan asui ihmisiä? Linna on myös aika pieni, tuon oppii nopeasti ulkoa. Ei mikään pettymys kuitenkaan, näkymät olivat komeat. Opasteissa luki, että keskiajalla meren rantaviiva kulki linnan editse, mutta maankohoamisen myötä meri vetäytyi ja linna sitten hylättiin lopulta. Nyt jäljellä on enää pieni jokipahanen. Meri on siis kaksi metriä alempana nykyisin. Vau, jos ilmastonmuutoksen vaikutuksesta merenpinta nousee kaksi metriä kuten synkimmissä ennusteissa on peloteltu, niin siinähän on Raaseporin ympärillä taas merta sitten.

 

 

Jatkaessamme kohti Inkoota mietittiin, mitä keskiajalla syötiin. Lanttua ja nauriita ainakin, viljaa ja leipää... ylimystö söi kyllikseen lihaa, mutta tavallinen rahvas kai harvemmin. Taisin ehdottaa perunaa, mutta Timo mietti, että perunaa ei taidettu keskiajalla vielä tuntea. Syödessämme Inkoossa yhdessä lounaspaikassa hän katsoi puhelimellaan Wikipediasta, että peruna on kotoisin Andeilta. Espanjalaiset valloittajat toivat sen Eurooppaan, ja Suomeen se kulkeutui 1720-luvun lopulla saksalaisten peltiseppien mukana, ja nimenomaan Fagervikin kartanoon Inkooseen, kuinkas sattuikaan.

Inkoolaisessa lounaspaikassa oli kohtuuhyvää kanapihviä, perunaa ja riisiä lounaaksi. Minä vain tein sen virheen, että otin ensin vain salaatin, ajatellen että pääruoan käyn hakemassa vasta salaatin syötyäni. Siinä vaiheessa kun kävin hakemassa ruokaa, kanapihvivati oli melkein tyhjä. Otin sitten vain sen viimeisen jäljellä olleen pihvin lautaselleni. Melkein viimeiset pihvit ottanut mies vilkaisi minua pari kertaa. En kuitenkaan sanonut mitään kellekään, edes Timolle. Ei minulla niin nälkä ollut, ja tuumin, että tiedossahan on vielä Rosso-päivällinenkin, joten mitä sitä isosti syömään. Ja Timppahan maksoi lystin, en minä.

Inkoo on minulle tuttu paikka, tosin lähinnä vain hautausmaan osalta. Kun Hindrénit vielä pitivät mökki- / kotipaikkaansa Inkoossa, ja minä kävin heitä tapaamassa, ajettiin aina ensin Inkoon hautausmaalle katsomaan Sagan edesmenneiden sukulaisten hautoja. Inkoo kun on Sagan synnyinseutua, hänen synnyinkotinsa on ihan lähellä sitä heidän mökkipaikkaansa. Nätti pikku kaupunki edelleen se Inkoo, mutta kaipa lähinnä vain kesäisin. Talvella se on varmasti ikävää seutua, kun on hiljaista, mitään ei tapahdu ja jäiseltä mereltä puhaltaa kylmä tuuli.

Jatkettiin matkaa Matinkylään, Timon ja Erjan kotiin Matinlahdenkadulla. Kukaan muu ei ollut paikalla, joten vietimme aikaa vain kaksistaan. Timo oli käynyt hakemassa kaupasta jäätelöä ja mansikoita, ja söimme niitä. Pyynnöstäni Timppa esitteli minulle taitojaan akustisen kitaran varressa, ensimmäistä kertaa. Hän soitti sekä Martin & Co:ta että Yamahaa, ja sain todeta hänen taitonsa aika hyviksi. Beatlesien A Hard Day's Night, Don McLeanin jokin kappale, Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen ja Bruce Springsteenin Hungry Heart soivat kitaroinnin osalta aika hyvin vaikka soinnuissa olikin vähän hakemista, lauluääntä taas ei voinut paljon kehua. Viimeksimainitusta kappaleesta Timo kertoi, että hän oli koettanut etsiskellä ns. sointukiertobiisejä, kiertokompilla kulkevia lauluja, joissa toistuu samat soinnut samassa järjestyksessä koko biisin ajan. Springsteenin Hungry Heart on juuri tällainen. Samat neljä sointua toistuvat syklissä, niin säkeistöissä kuin kertosäkeissäkin. Tätä oli hauskaa kuunnella.
    Kuunneltiin paljon muutakin musiikkia, samalla kun Timo selasi vanhoja valokuva-albumeja. Muutamassa kuvassa oli mukana minun isänikin, aikana jolloin hän oli vasta tavannut äitini ja seurusteli hänen kanssaan. 1971-1972. Utelin, missä isäni ja äitini olivat mahtaneet tavata, mutta Timpalla ei ollut hajuakaan.
    Timolla riitti juttua levykokoelmastaan ja musiikkimakunsa muuttumisesta. Hän kertoi, että 70-luvulla hän diggasi suuresti Tasavallan Presidenttiä, mutta nykyisin hän ei suostuisi kuuntelemaan bändiä maksustakaan. Eihän se ole edes progea, vaan jazz-rockia, puistatus sentään. Eikä kaikki progekaan iske häneen. Hän oli ostanut Todd Rundgrenin Utopian ensimmäisen levyn Kauniaisista (näin minä ymmärsin!) niihin aikoihin kun minä olin pieni ja hänet oli pyydetty meille lapsenvahdiksi sillä aikaa kun isäni ja äitini olivat jossain muualla. Utopian levy olikin valtava pettymys. Sen sijaan Rundgrenin oma levy Runt on mieluisaa kuultavaa. Vastaavasti taas Hurriganes oli Timolle 70-luvulla aivan sitä alimman kastin musiikkia, todellista roskaa. Hän oli nyt kuitenkin saanut tuttavaltaan nipun turhiksi käyneitä levyjä (ei ole enää levysoitinta, ei viitsi kuunnella enää moisia levyjä, ja siihen malliin), ja niiden joukossa oli Hurriganesin Roadrunner ja Crazy Days. Timo kertoi, että nyt hän arvostaa Hurriganesia valtavasti. Niin se maku ja arvostus voi muuttua iän myötä.
    Timo arveli, että Roadrunner on se hänen levykokoelmansa arvokkain levy, mutta minä sanoin jakavani sen palkinnon Carita Holmströmin Toisen levyn ja Eero Koivistoisen The Original Sinin kesken. Hyllyssä on myös John Coltranea, Miles Davisia, Billy Cobhamia ja muutamia muita jazzareita, ja Timo kertoi kuunnelleensa ennen paljon jazzia. Caritaa hän arvostaa aivan valtavasti.
    Hmm, se Roadrunner on joko tämä, tämä tai tämä painos. Virhepainosta on myyty Discogsissa satasilla - pahus, katsoin vain etikettejä enkä lainkaan takakannen kuvaajakrediittiä ja biisilistaa, joten en tiedä, onko Timon kappale juuri tuo yli 200 euron arvoinen virhepainos. Caritan levy ei niin arvokas olekaan.

Silleen se päivä enoni seurassa meni. Minäkin kerroin hänelle auliisti kaikkia tietoja, tarinoita, mielipiteitä ja lapsuusanekdootteja, huvittaen ja valistaen häntä.
    Vähän ennen viittä saavuin kotiin, ja soitin heti äidille ja isäpuolelle. Heillä onkin nyt tiukka aikataulu viikon ajan. Lähtevät Norrskataan, Wikströmien koira tulee heille hoivaan hetkeksi, ja sellaista. Eli ravintolassakäyntiä jouduttiin siirtämään viikolla, en kai pahastu? No en pahastu, hyvää matkaa mökille vaan, ja viikon päästä tavataan.

Piti googlata vielä, kukas olikaan se ruotsalainen kuningas, joka karkotettiin maastaan ja joka tuli Raaseporin linnaan asumaan. Karl Knutsson Bonde eli Kaarle Knuutinpoika. Eno mietti, mitä kuningas mahtoi tehdä ansaitakseen karkotuksen. Wikipedia-sivulta voi lukea tarinaa aikamoisista kiistelyistä ja erottamisista.

Ai niin, autoreissulla huomasin tienviitan jossa luki Kela. Sehän on se pikkupaikka, jossa kävin äitini kanssa vuoden 1992 lokakuussa, kun Jukka Henriksson -niminen vanhojen autojen keräilijä halusi ostaa isäni mustan lampaannahkaistuin-Citikan. Olin unohtanut, missä se Kela sijaitsikaan, ja se on niin pieni paikka ettei näy kartoissakaan. Nyt selvisi taas Kelan sijainti. Se on Kirkkonummen ja Siuntion välissä, Vikträskin rannalla.

 

13.7.2019

Melkein ilman yllätyksiä sujui myös vuosi 1953 Helsingin Sanomien osalta. Jori Sawyer jatkaa toiminnallisella, jännittävällä seikkailuotteella. Roi Rohkeassakin on seikkailtu kunnolla. Norman Pett jaksaa yhä keksiä temppuja, joilla saa sankarittarensa Jennin alusvaatteisilleen. Se tuntuu olevan sarjakuvan tekemisen ainoa motiivi. Onneksi Jenni on myös fiksu nainen, muuten häntä ei jaksaisi.
    Mikki Hiiri tarjoaa edelleen enimmäkseen kotoisia jatkojuttuja, mutta ei mitään pitempää ja täysillä ideoitua. Oli yksi kummitusjuttu joka eteni lupaavana kauhupalana, mutta se loppui äkkinäisesti ja todella hölmösti, jättäen juonilankoja ilmaan roikkumaan. 18. elokuuta Tarzanissa alettiin kirjoittaa tekstit käsin, ja sarjakuva vaikuttaa jo viittä vaille sellaiselta, että puhekupliin siirtyminen voisi olla mahdollista.

 

 

13. - 23. lokakuuta sisäsivuilla nähtiin Ilmailun isät -niminen strippisarja, opettavainen faktasarjis siitä kun Wilbur ja Orville Wright keksivät lentokoneen. Alkuperää en pystynyt selvittämään. Signeeraus näyttää olevan "NEX" tai "NEA" ympyrän sisällä.
    Joulusarjana Pikkuväen joulun jatkoksi Puhuva pikku puu (The Little Tree That Talked). Samat hahmot, sama engelsmanni Walt Scott piirtäjänä.

 

15.7.2019

 

 

Tammikuu 1954. Into Ilves -stripit ovat jo pitkään näyttäneet tältä. Meurosella on ollut pulaa tussista. Hesari maksanut huonosti? Tai sitten on ollut kiirettä muiden hommien kanssa?

 

17.7.2019

11. maaliskuuta 1954 Hesarissa alkoi Joonas-seikkailu, jonka inspiraationlähde oli ilmiselvästi Armi Kuuselan menestys missinä vuonna 1952, ja hänen tuleva aviomiehensä Gil Hilario. Eli Joonas eskorteeraa suomalaista kauneuskilpailun voittajaa USA:han, jossa tytön on määrä kilpailla isommissa skaboissa. He saavat vastaansa juonittelevan amerikkalaisen kosijan yhtä petollisine kätyreineen. Siitähän seuraa sitten sabotaasia, jonka tarkoituksena on estää Suomen missin voitto. Tämä seikkailu julkaistiin Hesarissa toistamiseen 7.10.1996 - 28.4.1997. Kyseessä oli vain tuon tarinan mittainen uudelleenpistäytyminen HS:ssä Joonaksen osalta. Tuon seikkailun jälkeen Pauli Kalllion ja Pentti Otsamon FC Palloseura sai pelivuoron.
    Leikkasin 1996-1997 talteen yhtä vaille kaikki stripit tuosta missikilpailutarinasta ja liimasin A4-arkeille. HS kärsi joistakin jakeluongelmista yhtenä päivänä, eivätkä kaikki tilaajat saaneet lehteään. Minä olin yksi epäonnisista. Menin sitten vähän myöhemmin Pasilan kirjaston lukusaliin, pyysin virkailijalta kyseistä lehteä, ja kirjaston kopiokone sai pikkuhomman. Eli yhdestä missikisatarinan stripistä minulla on vain valkoiselle paperille tulostettu kopio, muut stripit ovat Hesarista leikattuina. Koko hoito on yhä tallella kansioon kiinnitettynä.
    Lunttasin joulukuun lopun Hesareista tarinan viimeisen stripin julkaisupäivän. 28. joulukuuta! Tällä viikolla vielä selviää, miksi missikisaseikkailun julkaisu kesti vuonna 1954 yhdeksän ja puoli kuukautta, kun uusintakierroksella se hoidettiin kuudessa ja (reilussa) puolessa kuukaudessa. Savolainen varmaan piirsi tarinaa verkkaiseen tahtiin.

 

19.7.2019

Felixissä ei ole kesäkuuhun 1954 mennessä tapahtunut paljoa. Kissa ja hiiri hoitivat jonkin aikaa taloa yhdessä, vaikka hiiri motkottikin katin komentelusta. Sitten ystävyyteen tuli särö, ja Felix alkoi sinnikkäästi yrittää pitää hiirtä poissa talosta. Ilmeisesti talo on nyt Felixin oma. Ei tietoa, minne isäntäperhe hävisi. Nyt mennään sekalaisilla vitsi-ideoilla, kuten jäniksillä.
    Joonasta ei julkaista enää joka päivä. Ensimmäistä kertaa näin. VeSa ei pitänyt kiirettä.

Tilasin eilen Amazonista Craig Yoen kirjoittaman kirjan Felix the Cat, the Great Comic Book Tails. Uteliaisuus kissan seikkailujen tekemisen taustoja kohtaan vaatii tyydytystä. Katin tarina on huonosti dokumentoitu ja täynnä salaperäisyyttä. Googlaaminen toi minulle tiedon, että kissaa piirsivät ainakin Otto Messmer, Joe Oriolo ja Jim Tyer. Tämä hyvä blogikirjoitus antaa apua kolmen piirtäjän tyylien tunnistamiseen ja erottamiseen toisistaan. Jack Bogle piirsi varhaisimmat stripit, vuosina 1927-1931. Se on ainakin minulle epävarmaa, piirsikö hän Felixiä vielä 40-luvullakin.

 

20.7.2019

Ajattelin käydä hakemassa Akateemisesta Kirjakaupasta loput Tove Janssonin Muumi-romaanit. Suomeksi ei ollutkaan puuttuvista muita jäljellä kuin Näkymätön lapsi. Olisi ollut tarjolla koko sarja hiukan pienempinä kirjoina, muoviin pakattuna, mutta en minä viitsinyt sitä yhteispakettia ostaa. Silloinhan minulla olisi useasta kirjasta turhat kaksoiskappaleet.
    Suomalaisesta löytyivät Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt ruotsiksi, muttei suomeksi. Otin ne sitten. Puuttumaan jää vielä Muumilaakson marraskuu.
    Lisäsin nuo kolme kirjaa Bookogsiin. Hassua, että kun kirjaudun ulos Bookogsista, minut kirjataan samalla ulos myös Discogsista... mutta kun kirjaudun takaisin Discogsiin, ei minua kirjatakaan samalla sisään Bookogsiin.

 

Kesäkuussa 1954 Hesariin alkoi hiipiä uusi tekstaaja. Liekö Eeva Lepistö?
    Into Ilves päättyi 13. heinäkuuta kovin epähäjymäisissä eli pehmeissä ja tylsissä merkeissä. Into taisi saada naisen, ja työpaikan jonkun pariskunnan luona. Jos joku ehdottaisi sarjakuvan kokoamista albumiksi, kyseenalaistaisin kyllä julkaisun mielekkyyttä. Vahvan alun jälkeen piirrostyö meni ihmeelliseksi ekspressionistiseksi kokeiluksi, sitten parani kohtalaiseksi ja päättyi kalpeana viivapiirräntänä. No, viimeisissä stripeissä viivapiirrokset sentään vähän jämäköityivät.

 

 

1. - 21. elokuuta Hesarin sisäsivuilla pyöri taas faktasarjis, tällä kertaa Winston Churchillista. "Churchill ja hänen aikansa" eli "Churchill: A Man and an Era", tekijöinä Ward Cannel ja Ralph Lane. Signeeraus oli sama  "NEA" ympyrän sisällä kuin Ilmailun isien kohdalla, mutta googlaus ei tuonut tietoa, että Cannel ja Lane olisivat tehneet sarjiksen myös Wrightin veljeksistä. Yksi blogikirjoitus sentään antoi jotain tietoa.
    Mikki Hiiri -sunnuntaistripeissä on harrastettu aika paljon selittämättä jääneillä surrealistisilla jutuilla vitsailua. Absurdia huumoria äärimmäisimmillään. Maasta nouseva kuuma ilmavirtaus muuttaa Hessun pihan trooppiseksi paratiisiksi viidakkoeläimineen päivineen - keskellä talvea. Hessu tekee sarjan maisemamaalauksia, jotka kiinnittää ikkunaansa antamaan vähän kauniimpia näkymiä. Kuuluu pari kertaa "räiskis" ja Hessu huomaa talonsa ajelehtivan avomerellä valaiden keskellä. Mikin ja Mortin pihalleen rakentama iglu houkuttelee paikalle eskimoita. Sitä rataa.
    Jennissä vaihtui piirtäjä syys-lokakuun vaihteessa, kun Norman Pettin tilalle tuli hänen apulaispiirtäjänsä Michael Hubbard. Playboy-lehden numerossa 9/1954 Jane-sarjis esiteltiin amerikkalaisille. Tosin vain kahden sivun voimalla, mutta suurimman tilan jutussa vei sentään viiden stripin sarja Janen toilailusta terveyslaitoksessa, jota tyttö luuli nudistipaikaksi. Hubbardin piirtämää tarinaa se oli.
    HS starttasi Nuori HESA -liitteen lehden nuorimmille lukijoille lauantaina 2. lokakuuta 1954. Tasan viikon päästä liitteessä debytoi Veikko Savolaisen yksiruutuinen pilasarja Toope.

 

 

Marraskuun alussa Rex Maxonin piirtämä Tarzan-tarina päättyi, ja Burne Hogarthin huikeasti paremmin piirtämä seikkailu tuli tilalle. Mutta... puhekuplia siinäkään ei ole. No, parempaa piirrostyötä sentään, on sekin hyvä juttu.
    Mikki sai kerrankin taas kunnolla seikkailla, kun hän ja Hessu menivät kaikkien pelkäämään luolaan, josta kukaan ei ole koskaan palannut. Sieltä löytyi marraskuussa 1954 Eka Vekara! Hahmon ensiesiintyminen. Itse asiassa hahmon oikea nimi oli Pittisporo Psersi Pistatsi Pseteri Psersimon Plummeri-Push, mutta koska se oli liian tuskallinen lausuttava jopa hänelle itselleen, Mikki antoi hänelle nimen Eka Vekara. Hän kun hoki vähän väliä Eka-sanaa.
    Tapahtumarikkaan sarjakuvavuoden huipensi kolme uutta sarjakuvaa. Nuori HESA -osastolle tuli Toopen rinnalle Sepuli, Lätsästä tunnetun Reg Smythen mykkäsarja pikkupojasta. Smythen Wikipedia-sivulla kerrotaan, että ennen Lätsän luomista mies teki sarjakuvia sellaisiin lehtiin kuin Evening Standard, Reveille, Punch ja Daily Mirror, mutta sarjoja ei juuri nimetä - paitsi "Laughter At Work", mutta se ei voi olla sama kuin Sepuli. En ole onnistunut löytämään muualtakaan tietoa, mikä Sepulin alkuperäinen nimi oli.

 

 

Jouluspesiaalia ei tälle vuodelle löydetty, mutta joulukuun ensimmäisenä toi Dave Gerardin Will-Yum vaihtelua kovin seikkailupainotteiseen sarjakuvatarjontaan. Hyvin taisi Viljami pärjätä melko samantyyppisen Ullan rinnalla.

 

 

Basil Blackallerin avaruusseikkailija Ace O'Hara ehti aloittaa vielä Lucianpäivänä. Hesari julkaisi siis nyt peräti 16 sarjakuvaa, plus Joonaksen Toopea!

 

 

21.7.2019

Viimeinen kesälomapäivä. Kirjoitusprojektini on edennyt aika hyvin, paitsi että viime päivinä se on ollut vähän jumissa. Kehtaan julkaista koko teoksen, jos saan kokoon 300 sivua. Sivuja on koossa nyt 290, eli kymmenen uupuu vielä. En vain ole viikkoon keksinyt paljoa kirjoitettavaa. Muutama sivu on tullut lisää, nekin aika suureksi osaksi kuvituksen myötävaikutuksella. Olen sinnikkäästi repinyt lisää kuvitusta kokoon omista arkistoistani. Planmecalla siivotessani juttua kyllä pälkähtää päähäni, mutta täällä kotona on vaikeampaa. Tänään sain sentään kannen tehdyksi ihan alusta loppuun. Se loksahti yllättävän helposti kohdalleen. Kuvan mitat ja typografian keskitys menivät nappiin kerralla, ilman kummempaa säätöä.

Enempää ylimääräisiä, mielessä pyörineitä projekteja ei sitten ole vuoroaan odottamassa, eli kirjoitushomman valmistuttua otan YKS:n päähommakseni. Mieli on jo nyt kevyt, kun liiat ideat ja suunnitelmat on saatu pois päästä.

Kello viideltä ravintolaillallinen Hakaniemen Ympyrätalon Rossossa äidin ja isäpuolen kanssa. Piti siis käydä jo 9. päivä tätä kuuta, mutta se venyi sitten tähän päivään asti. Syömisen aikana ja vielä sen jälkeenkin puhuttiin monista tärkeistä asioista. Näitä asioita kirjoittelen nyt parhaillaan tekeillä olevaan teokseeni, jossa on nyt jo 293 sivua. Pari asiaa aiheutti minussa melkoista mielenkuohuntaa, myönteisellä tavalla. Toivottavasti saan teokseni pian valmiiksi ja julki, jotta niistä voi lukea. Tänne en niitä kirjoita.

 

23.7.2019

Ammensin vielä Marjan ja muiden naisten kanssa käymistäni sähköposti- ja kirjeviestittelyistä kaiken minkä pystyin, ja sivumäärä pompsahti 304:ään! Teen siis nyt vielä viimeisiä viilauksia, ja ihan lähipäivinä voin julkaista teokseni. Töissä en toistaiseksi ole keksinyt kuin muutaman rivin verran juttua.
 

24.7.2019

Elämäkertani rinnakkaisteos "Myrsky tynnyrissä", joka täydentää ja selvittää monia asioita tarkemmin, on valmis! Etusivulla on latauslinkki. Ja koska sekin on Google Drivella, PDF:n voi vaikka lukea ihan netissä suoraan, ei tarvitse imuroida koneelle ellei halua.
    Mukana on nyt kaikki tähän asti keräämäni tieto isästäni, muista sukulaisistani sekä joistakin ihan vain tutuista lähipiirin ihmisistä. Runsaasti päiväkirjamerkintöjä lähes sellaisinaan - korjasin vain asiavirheet, kielivirheet ja väärät sanavalinnat. Omien sarjakuvieni analysointia, elokuvamuistoja, juttua kirjoista ja musiikista, Commodore 64:sta, junasiivoustyöstäni kertovaa tekstiä, naisten kanssa ylläpitämääni sähköposti- ja kirjeenvaihtoa, sekä lopuksi paljon henkilökohtaisia mietteitä ja muistoja päiväkirjojen ulkopuolelta. Päiväkirjamerkinnöistäni selviää vielä paremmin kuin elämäkerrastani, millaista piinaa jouduin isäpuolen kanssa asuessani kestämään. Tuo luku ei siis ole mitään kevyttä luettavaa, vaikka siellä on kyllä hilpeämpääkin juttua seassa. Poimin mukaan kaikki kiinnostavat merkintäni, sellaisetkin jotka ihan vain todistavat nokkelasta sanankäytöstäni tuolloin 17-18-vuotiaana. Koko hoitoa koristaa runsas kuvitus, jota pyrin tällä kertaa ripottelemaan tasaisemmin pitkin matkaa - jopa sillä uhalla, että kuvilla ei olisi juuri mitään tekemistä niiden ympärillä olevan tekstin kanssa. Anteeksi siitä etukäteen.
    Suurin osa teoksesta on vanhojen kirjoitusten kokoelmaa, paljon on sellaistakin joka on edelleen luettavissa myös näiltä vuodatussivuilta. Olen hyödyntänyt myös Kvaak-viestejäni. Ei ollut ihan tarkoitus tehdä Myrsky tynnyrissä -teoksesta näin vahvasti vanhojen tekstien yhteen keräämistä. No, onhan se kätevää kun kaikki on nyt kahdessa paikassa, eikä hujan hajan monessa paikassa.

 

27.7.2019

Terveisiä Kotkasta taas! Siellä oltiin neljään pekkaan - Matti, äiti, isäpuoli ja minä. Tavattiin Matin kotipihalla Keskuskadulla, oltiin hetki sisällä asunnossa, käveltiin Sapokan vesipuistossa ja ranta-alueella Kotkan Meripäivien tunnelmaa haistellen, syötiin kiinalaisessa ravintolassa ja lähdettiin sitten kaikki koteihimme. Nähtiin Meriniemi ja Mansikkalahden venesatama, jossa oli puuvenenäyttely. Mansikkalahdella pysähdyttiin sisätiloihin joksikin aikaa juomaan oluet, lonkerot ja kokikset. Siellä Edu Kettunen ja Hoedown-yhtyeen Mika Kuokkanen viihdyttivät asiakkaita akustisella laulelmamusiikilla, mitä nyt Edufoxilta on totuttu kuulemaan. Edulla oli kivoja spiikkejä.
    Kiinalaisessa ravintolassa söin tosi tuhdin annoksen Shanghain kanaa. Siitä huolimatta jaksoin vetää napaani vielä loput Frejn ankka-annoksesta. Elämäni ensimmäisen onnenkeksinkin sain - siinä luki: "You will be the first in line for promotion in your firm". Mitenkähän se muka onnistuisi? Enhän minä muuta osaisi Planmecalla tehdä kuin siivota.

Opin pari asiaa äidistäni. Myrsky tynnyrissä -teoksessa ihmettelin, että äitihän onkin syntynyt Lappeenrannassa, eikä Kotkassa, kuten olin aina ajatellut. Aika vähältä kuitenkin piti: äiti syntyi 3. marraskuuta 1947, ja muutto Kotkaan tapahtui joulukuussa. Äiti on sisarussarjan vanhin, eli Matti ja Timo ovat molemmat Kotkassa syntyneitä.
    1977 kun olin 2-3-vuotias, muuan sveitsiläinen Dominique ja kaksi miestä kävivät visiitillä Kavallintiellä. Äiti työskenteli Saksassa vuonna 1965, ja vähän samoihin aikoihin myös Genevessä. Genevessä hän tapasi jonkun miehen, jonka koti sijaitsi Ranskan puolella. Hänen luonaan äiti yöpyikin kerran. Eipä tarttunut päähäni tarkka tieto siitä, miten Dominique tuli tutuksi, mutta Saksan ja Geneven työkuvioiden seurausta se siis kuitenkin oli. Dominique kuulemma ihastui minuun kovasti, ja vielä 90-luvun alussa hän kirjeitse kyseli äidiltäni, miten Jan-poika pärjäilee.
    Äiti suoritti nuorena tyttönä kesätyötä Eteenpäin-lehden toimituksessa, missä vaarini siis oli toimittajana töissä. Äitin tehtävänä oli oikolukijana toimiminen, ja muut työntekijät kuulemma nyrpistellen katsoivat moista... että suhteilla on päässyt sinne kesätöihin. Vaan äitipä oli niin nopea ja hyvä oikolukija, että hän voitti pian kaikki muut puolelleen jopa siinä määrin, että olisivat halunneet sen vakituisen oikolukijan pois toimituksesta ja äitini vakkariksi hänen tilalleen.

 

28.7.2019

Touhuan tänään urakalla vuoden 1955 Hesareiden parissa, koska Myrsky tynnyrissä, Kotkan-reissu ja päivätyö yhdessä verottivat pahasti selailuhommaa.
    Viljami ei yllä Ullan tasolle hauskuudessa ja nokkeluudessa. Vitsit ovat ihan perustasoa. Tyypillistä melko harmitonta pikkupoikahuumoria.
    Ace O'Haran piirtäjä, britti Basil Blackaller, on melkoinen peto arkkitehtuurin kanssa. Maahan sijoittuvassa osuudessa rakennukset ovat huikean komeita, paikoin futuristisiakin. Hienoja kaupunkimaisemia, joiden rakentamiseen on (sarjakuvan maailmassa) törsätty rahaa kunnolla. Tarinassa lähdetään selvittämään, onko Maan kanssa samalla kiertoradalla toinen samankaltainen planeetta, jota emme näe, koska se on Auringon takana näkymättömissä. Samaa ideaa käytti Robert Parrishin 1969 ohjaama brittiläinen (kas!) scifi-elokuva Doppelganger / Journey to the Far Side of the Sun. Avaruusmaisemat ja alukset ovat aika komeita nekin. Ihmiset eivät yllä ihan samaan, alussa näkyi muutamissa kohdin jopa horjahtelua ainakin kasvoissa. Tarinan edetessä tuokin puute tuntuu korjaantuneen.

    Joonas lähti tauolle huhtikuussa - "taidetauolle", kuten hän ystävilleen ilmoittikin stadin slangia suoltaneen nuorisohuligaaniseikkailun viimeisessä ruudussa.
    Roi Rohkea jatkaa hevosseikkailujaan, eli vakka ei kannestaan pääse.
    Felixissä on kiusallista lukea koko ajan samoja tuttuja vitsejä tuhannennen kerran uudelleen piirrettyinä. Piirtäjä ei osaa enää keksiä uusia vitsejä kissan ja hiiren nahistelusta, vaan piirtää vanhoista uusia versioita.
    Joonaksen Toope on tyypillisen tyhmä / ajattelematon pojanviikari, mutta enemmän vitsiä väännetään silti vuoren kokoisesta isästä.

 


Lauantaina 13. elokuuta nuortenpalstalla debytoi Veikko Silénin oma mykkä strippisarjakuva, joka vasta 3. marraskuuta 1956 sai nimen Veke. Silén itse asiassa taisi suorittaa ensiesiintymisensä Nuori HESA -osastossa jo 29. tammikuuta yhden ruudun vitsipiirroksella. Ikäisekseen tämä 16-vuotias Koivistonkylän asukas piirsi varsin taidokkaasti.

 

1.8.2019

Legatio Musicaan olen lisännyt kaikki levyhyllyni tarinat Hootenanny Trioon asti. Lisään joka päivä heti aamusta ennen töihinlähtöä kaksi postausta blogiini. Kun Blogit.fi sitten ilmoittaa etusivullaan uusista blogipostauksista, vain jälkimmäinen Legatio Musica -postaukseni on siellä etusivulla. Molemmat päivän postaukset näkee, kun klikkaa minun blogini nimeä, joka näkyy siinä kuvan alapuolella. Silloin saa nähtäväkseen ihan kaikki postaukset, jotka olen Legatio Musicaan pistänyt. Olen kuitenkin jo aikoja sitten huomannut, että vain se päivän jälkimmäinen postaus kerää katselukertoja (ja sekin korkeintaan kourallisen). Ihmiset eivät vaivaudu klikkaamaan esiin Legatio Musica -sivua Blogit.fi -palvelussa, he tyytyvät vilkaisemaan vain sitä postausta joka näkyy Blogit.fi -palvelun etusivulla. Heitä siis ei tippaakaan kiinnosta perehtyä blogini tarjontaan laajemmin. En edes välitä. Olen jo täysin tyytynyt siihen osaani, että ketään ei voisi vähempää kiinnostaa mikään mitä teen. En jaksa murehtia sitä. Teen kaikkia juttuja nykyisin vain itselleni ja itseni viihdyttämiseksi, näin tämä kaikki on hauskempaa. Pysyy motivaatio yllä kun en edes yritä kerjätä huomiota.
    En minä yritä sitä enää Kvaakissakaan. Olen ottanut lopullisesti hatkat sieltä. Tärkeimpänä syynä se, etten saanut lainkaan tarpeeksi palautetta ja rakentavaa kritiikkiä sarjakuvistani - sehän oli pääsyy sinne rekisteröitymiseen. Lisäksi foorumi on puolikuollut, eikä minullakaan ollut siellä enää paljon sanottavaa. Myös se, että olen lopettanut sarjakuvien keräilyn, vaikutti päätökseeni lähteä.

 

2.8.2019

Kun nyt olen päässyt toukokuuhun 1956 asti, en ole nähnyt Veikko Siléniltä kuin pari-kolme sarjakuvastrippiä. Yhden ruudun vitsipiirroksia on kyllä ollut runsaasti. Smythen Sepuli tarjoaa vain vanhoja vitsejä, jotka olen Hesareita selaillessani nähnyt jo muissa sarjakuvissa käytettävän.
    Maaliskuussa Suomea piinasi yleislakko, joka keskeytti Hesarinkin ilmestymisen välillä 2. - 22. maaliskuuta. Jostain syystä Aikakoneesta puuttuvat myös 30. maaliskuuta - 21. huhtikuuta numerot. Maalis-huhtikuun numerot selasi siis nopeasti läpi. No hyvä, sainpahan kurotuksi aikataulun kiinni. Viime viikolla lipsuneen aikataulun kiriminen on sujunut vähän hitaasti, koska teen tässä samalla eräisiin tiettyihin CD-R-levyihini liittyvää pitkäkestoista urakkaa.
    Koska huhtikuun numeroista valtaosa puuttuu, Mikissä ja Joonaksessa kiusasivat pahat juonihyppäykset. Mikissä jutut pyörivät yhä Eka Vekaran ympärillä. Eka napsii koko ajan mieliruokaansa, jotka alunperin ovat kumkvatteja, joissakin suomennoksissa naftaliinipalloja, mutta 50-luvun Hesareissa Eka syökin pähkinöitä! Joonas palasi kymmenen kuukauden tauolta helmikuun alussa Pariisiin sijoittuvalla seikkailuntyngällä. Lupaavan ihmeellisenä ja arvoituksellisena alkanut tarina latistui lopun "kaikki olikin vain näytelmää" -ratkaisun myötä. Seikkailu oli lyhyenlainen, ja koska huhtikuun numeroita puuttuu Aikakoneesta, tuntui se vieläkin tyngemmältä, kuin pieneltä anekdootilta. Ja nyt Joonas on taas poissa. Toopeakaan ei näy enää lauantainumeroissa.
    Ali O'Hara vaivaa päätäni. Ensimmäinen tarina, joka vei auringon toisella puolella olevalle planeetalle, haarautui liian monelle polulle ja minä putosin väliaikaisesti kärryiltä. Lopussa tarina jäntevöityi ja muuttui jännäksi. Nyt on menossa toinen seikkailu, joka on uskomattoman ihmeellinen, mutta tuntuu samalla pikkuisen tyypilliseltä 50-luvun hömppäscifiltä. Ensimmäinen seikkailu nimittäin lupasi ryppyotsaisempaa avaruustieteisjuttua, mutta nyt lyödään enemmän yli. Eikä herkutella upealla arkkitehtuurilla entiseen malliin.
    Kippari Kalle on jo jonkin aikaa tuntunut ihan yhdentekevältä, Viljami ei yllä kuin ihan kohtalaiseksi pikkupoikasarjikseksi.

 

4.8.2019

Felixissä tapahtui vihdoin taas jotain virkistävää. Kissa koetti lain voimalla saada hiiren häädetyksi pois elämästään, ja turvautui lakimieheen, pöllöön. Hiiri oli tosin jääräpäinen, ja Felix tuskaili sitä, että pöllö tulee hänelle kalliiksi kaikkine palkkiovaatimuksineen. Eikä lakimies kuitenkaan tuntunut saavan hiirtä oikeuden eteen millään, vaikka haastepapereita kotirauhan rikkomisesta ja varastamisesta sateli jyrsijän niskaan. Vaan tulihan se oikeudenkäynti lopulta kuitenkin. Valamiehinä oli joukko hiiriä, ja Felixillä oli aihetta olla huolissaan niin asianajajan kuin valamiehistönkin puolueellisuudesta. Kas kun se kiusallinen hiiri oli myös palkannut saman pöllölakimiehen omaa asiaansa hoitamaan. Juonikkaat hiiret julistivat Felixin syyttömäksi kuultuaan, että Felixin ruokakomero on aina täynnä. Hiiret ajattelivat, että he voisivat päästä mojovaan ruokapöytään käsiksi, mikäli sekä kissa että hiiri vapautettaisiin kaikista syytteistä. Vaan sittenpä Felix luki lehdestä säätiedotuksen, jossa luvattiin yhä kylmeneviä hirmupakkasia. Hän tunnusti syyllisyytensä tuomarille, ja pääsi lämpimään vankilaan, hiiren suureksi suruksi. Pöllö vapautti Felixin maksamalla takuut, ja kissa jäi hiirelle pahasti velkaa. Tätä velkaa lyhennettiin Felixin hankkimasta ruoasta ja irtaimesta omaisuudesta. Onneksi katti ei sentään kuollut nälkään ennen viimeisten velanrippeiden kuittaamista. Felix antoi hiiren pysyä luonaan sillä ehdolla, että tämä toimisi katin palvelijana.

Ali O'Haran toinen seikkailu lähtee koko ajan uusille poluille. Käsikirjoittajan päästä pulppusi ihan pitelemättömästi juoni-ideoita. Nyt on nähty jo niin paljon juonilankoja, että saa nähdä, miten hyvin ne osataan punoa yhteen kun tarinan loppu joskus hamassa tulevaisuudessa koittaa. Samaan soppaan on sotkettu äärimmäiset sääilmiöt ja muut luonnonkatastrofit, lujaa vauhtia kohti Maata kiitävä tähti, epävakaasti Maata kiertävä Kuu, satoja tuhansia vuosia sitten eläneet Kuun asukkaat, jotka haluavat ottaa Maan asukkaat valtaansa voidakseen jatkaa elämäänsä ikuisesti, hyppy yli 300 vuotta tulevaisuuteen, totalitaristiseksi muuttuva yhteiskunta, maan alla toimivat kapinalliset, maanjäristyksen myötä maan alle hautautunut 1900-luvun Lontoo, Maan ja Marsin välillä käytävä avaruustaistelu, ja uudeksi valtiattareksi halajava Marsin prinsessa, joka haluaa ottaa Alin aviomiehekseen. Eikö riitä jo?

18. syyskuuta Egon Meuronen palasi Topeliuksen Välskärin kertomuksista tekemällään sarjakuvasovituksella. Strippejä julkaistiin päivittäin, ja tähän mennessä sarjissovitus toimii epätasaisesti, heitellen kuvitetun tekstin ja dialogivetoisen juonenkuljetuksen välillä. Kirjallisen alkuperäisteoksen muokkaaminen sarjakuvaksi, vieläpä strippisarjaksi, on haasteellinen tehtävä.

 


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98    99    100    101    102    103    104    105