Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä (1980)

Rumat sävelet (1981)

On jouluyö, nyt laulaa saa / Jouluvappujuhannus (1981)

Harsoinen teräs (1982)

1980-82 (1982)

 

 

 

 

Various Artists: Hat Rock 2 (1976)

Hat Rock 3 (1980)

Näitä Hat Rockeja jakelin FinnArcticissa ja olisi kiva löytää näidenkin englanninkieliset esittelyt. Mutta kun ei löydy, niin vain muutama sananen parista artistista, joiden omia levyjä en ole viitsinyt ostaa.

Upi Sorvali oli taitava rumpali, joka hallitsi jopa jazzrockin. Mutta kun hän päätti tehdä soololevyjä, hänestä ei tosiaankaan tullut Suomen Ginger Bakeria. Sorvali valitsi helpoimman ja kaupallisimman tien ja levytti Urpona kaksi älpeellistä huumoripoppia. Lainasin molemmat kirjastoista muinoin. "Se oli mannaa" oli melkoisen rasittava levy, biisimateriaalin ohuus ja Upin luvalla sanoen heikko ääni tekivät levyn musiikillisen arvon kyseenalaiseksi. "Taikaspittarit" oli jotenkin siedettävämpi LP, ehkä Upin lauluäänen puutteet oli onnistuttu maskeeraamaan siinä paremmin.

Pekka Helinin Mä sorry sano en on ihan jees rokkipala. "Varo vaan, poju", Helin rääkyy yhdessä kohtaa, ja kuulostaakin tarpeeksi vakuuttavalta. Äimä-yhtyeen Hannu Suolasen yhden singlen kokeilu Saltzmann tuotti kelvollisen Arabia-henkisen novelty-esityksen, ja Freemanin Poika sekä muuan muu - poimittu ilmeisesti vaille huomiota jääneeltä singleltä - ei tuota yllätystä Freemanin ystäville eikä inhoajille. Lopulta pidän kakkoskokoelmasta himpun verran enemmän kuin kolmosesta, lähinnä siksi ettei kakkosella ole Machinen ja Kiddsin kaltaisia välittömästi unohdettavia mitäänsanomattomuuksia.

Voisin ostaa vielä ensimmäisenkin Hat Rockin, jos se jostain ilmestyisi eteeni. Vaikka minulla on jo sen kaikki biisit.

 

Hawks: Hawks (1981)

30 Seconds Over Otho (1982)

Hawksin löytämisestä kuuluu kiitokseni maanmainiolle Power Pop Lovers -musiikkiblogille, josta olen aiemmin kertonut. Alunperin poimin PPL:stä vain kovasti kuultavikseni himoitsemani The Jagsin ja Headboysin levyt mp3:sina, ja jäin väijymään blogia, josko sinne jonain päivänä postattaisiin vaikka Yachtsia tai muita kiinnostavia power pop- / new wave -bändejä, joista olin saanut hyvää esimakua. En ollut heti valmis tutustumaan ennestään tuntemattomiin nimiin.

Intouduin lopulta lueskelemaan blogipostauksia tarkemminkin. Hawksin molemmat levyt olivat saaneet osakseen sellaista suitsutusta, että päätin ajankulukseni kokeilla. Jo ensikuulemalla Hawksin musiikki vaikutti sieluuni niin voimakkaasti, että rupesin uutteraksi: kaikki musiikki, joka Power Pop Loversiin oli postattu omalle koneelle ladattavaksi, piti imuroida ja kuunnella, josko löytyisi lisää Hawksin kaltaisia aarteita. Ei ihan, mutta kyllä hyviä ennestään tuntemattomia tapauksia oli tarjolla.

Hawks teki A&M Recordsille kaksi albumia, joita levyfirma ei vaivautunut kunnolla promotoimaan, joten myyntiluvut jäivät vaatimattomiksi. Se oli suuri häpeä, sillä levyt ovat pullollaan mieleenjääviä melodioita. Tuntuu, että jos A&M:ää olisi kiinnostanut, he olisivat voineet lohkaista singleiksi puolet biiseistä ja saaneet kaikista hittejä mikäli vain mainosrahaa olisi irronnut.

Joku kyyninen voisi haukkua Hawksin biisejä nössöiksi, sillä he olivat enemmän pop kuin rock, ja laulujen sanallinen anti kiertää pitkälti tavanomaistakin tavanomaisemman rakkausvuodattelun ympärillä. Taika piilee nimenomaan niissä sävellyksissä. Jos omaa tarpeeksi herkän, romanttisen mielen, Hawks puree takuulla eikä päästä irti. Yksittäisiä biisejä on vähän ikävää ruveta erittelemään, mutta Right Away, Let Me In ja Need Your Love ensimmäisellä LP:llä, (If We Just) Stick Together, Nobody Loses Tonight, Angel, Don't Walk Away ja Black and White kakkoslevyllä ovat ne säihkyvimmät timantit.

Need Your Loven kertosäe lähentelee nerokkuutta, siitä voi saada itselleen pysyvän korvamadon. (If We Just) Stick Together -biisissä soittaa saksofonia itse Clarence Clemons! Angel on hivelevän kaunis, siirappisen imelä ja varustettu hypnoottisella sovituksella.

Keksin näistä levyistä vain yhden moitteen: 30 Seconds Over Othon avausbiisi Tonight You Are Mine on harmillisen tavanomainen, geneerinen poprokki. Kyllä se hieman säikäytti, kun kuuntelin albumia ensimmäisen kerran, että tekikö bändi mestarillisen ensilevyn jälkeen heikon, mitäänsanomattoman kakkosalbumin. Onneksi jo toinen raita Somewhere in the Night tarjosi tuttua Hawks-soundia, ja huoleni oli pois pyyhkäisty.

Kuunneltuani aikani CD-R:ää, johon olin saanut molemmat albumit mahtumaan, päätin lopulta tilata vinyylit MusicStackin kautta. Siinä meni jonkin verran aikaa. Ensimmäinen LP oli tarjolla heti tammikuussa 2010, mutta piti odottaa kesäkuuhun asti ennen kuin yksi kappale 30 Seconds Over Otho -älpeetä ilmestyi myyntiin. Ja MusicStack on sellainen sivusto, että jos jotain levyä ei ole siellä heti tarjolla, on kyseessä TODELLA harvinainen levy. Sanomatta lienee selvää, että Hawkseistani en luovu ikinä mistään hinnasta.

 

The Headboys: The Headboys (1979)

Stepping Stones / Before Tonight (1979)

Schoolgirls / Stepping Stones - Double Vision (1980)

Vanhoista Soundi-lehdistä kannatti poimia ostovinkkejä. Kokoelma-LP 20 of Another Kind Volume Two vaikutti niin himottavalta, että ostin pois kun se Black and Whitessa vastaan tuli. Mukana oli niin tuttuja kuin outojakin nimiä, ja kaikki oudotkin kiinnostavia. Headboysin mahtipontinen Shape of Things to Come oli yksi eniten huomioni kiinnittäneistä uusista tuttavuuksista, ja biisi sai minut pistämään bändin LP:n toivelistalleni.

Power Pop Lovers tarjosi koko albumin sekä The Shape of Things to Come -singlen b-puolen The Mood I'm in mp3:sina. Rakastuin levyyn täysillä. Mahtipontista, paksulla soitinmassalla tuotettua new wavea skottibändiltä, jonka soittotaito oli vaikuttavalla tasolla. Ellei muuten viimeistä piirrettä usko, niin kuunnelkaa a-puolen päättävä synkkä Silver Lining: klassista pianoahan siinä kuullaan! Harmi, että viimeinen pianosoolo feidataan pois liian aikaisin, olisi tuota jaksanut kuulla pitempäänkin.

The Shape of Things to Come oli pikkuhitti, se jaksoi kivuta Englannin listalla sijalle 45. Enempää hittejä ei tullut, mutta suunnitelmissa oli lähteä Yhdysvaltoihin kiertueelle. Bändi ei lopulta kokenutkaan olevansa valmis keikkailemaan, ja he vetäytyivät Skotlantiin äänittämään toista albumiaan - jota ei koskaan kuulunut. Vasta 2013 julkaisematon kakkosalbumi kaivettiin nauhavarastosta ja julkaistiin nimellä The Lost Album. Se on melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen levy, ja mietinkin pitäisikö sekin koettaa hankkia.

Pessimistinen tulevaisuusvisio The Shape of Things to Come, pitkälti samalla tunnelmalla kuorrutettu jatkosingle Stepping Stones, kokeileva, prosessoitu Experiments, hauska koulutyttökuvaus Schoolgirls, Viiltäjä-Jackista kertova The Ripper sekä nopeat rokit Changing With the Times, Breakout ja Take It All Down tekevät albumista mestariteoksen. Sen sijaan singlenäkin julkaistu Kickin' the Kans tuntuu teennäiseltä.

Sanoituksissa on osattu olla välillä hauskan nokkelia: "now she's out when I call, she's AM when I'm FM, she's on eject when I'm ready to play" (My Favourite D.J.), "your eyes are different shades of 21 / and you take the mickey, Minnie Mouse" (Schoolgirls).

Power Pop Lovers ei tarjonnut ihan koko julkaistua tuotantoa, joten piti hommata polttamani CD-R:n kavereiksi pari singleä MusicStackista jotta sain myös Double Visionin ja Before Tonightin. Ne edustavat bändin heikointa tuotantoa, mutta ovat kuitenkin kuunneltavia. Myöhemmin tajusin vihdoin hankkia samaa reittiä vielä itse LP:nkin.

Kosketinsoittaja Calum Malcolm omisti parinkymmenen vuoden ajan Castle Sound -studion jossa esikoisalbumi äänitettiin, ja hän on tuottanut ja äänittänyt levyjä mm. Prefab Sproutille, The Blue Nilelle, Clannadin Maire Brennanille, Marillionin Fishille ja Capercaillielle.

 

23.12.2017

The Headhunters: Survival of the Fittest / Straight From the Gate (1975 / 1977)

Tuttuja nimiä niille, joille Herbie Hancockin 70-luvun fuusiolevyt ovat henki ja elämä: Dewayne McKnight, Paul Jackson, Bennie Maupin, Bill Summers, Mike Clark ja Harvey Mason. Näillä levyillä kaverit olivat omillaan. Survival of the Fittest on mieletön sekoitus kiehuvaa fuusiojazzia ja tiukkaa funkya. Kakkosalbumilla soulfunk-puoli korostuu, lopputulos on pykälää tavanomaisempi, ja mukana on pari siirappista balladia. Mutta parhaimmillaan Straight From the Gate on ensilevyn kaltaista tiukkaa menoa.

Löysin nämä albumit netin blogiviidakosta näköjään huhtikuussa 2014 (koska silloin annoin niille arvosanat RateYourMusicissa), ja jo heinäkuun ensimmäisenä poimin tämän tupla-CD:n Keltaisesta Jäänsärkijästä.

 

Heads Hands & Feet: Heads Hands & Feet (1971)

Silloin kun olin pikkupoika, yhdeltä äidin kasetilta kuulunut Albert Leen "Country Boy" oli mielestäni nopein koskaan levytetty kappale (ja hitain oli Eric Claptonin "Wonderful Tonight"). Alkuperäinen "Country Boy" kuullaan tällä Leen varhaisen bändin ensimmäisellä levyllä, ja paljon muutakin hienoa. Bändillä oli heti tarpeeksi laadukasta materiaalia täyttämään tuplalevyn. Vaan oliko Country Boy pakko venyttää yli viisiminuuttiseksi? Lyhyemmälläkin lopputiluttelulla olisi käynyt selväksi, millainen piru Lee on kitaran varressa. Varsinainen show-off.

 

Various Artists: Heavy Metal & Live (1981)

Suomihevin varhaisvuodet ovat noloa kuultavaa. Bänditarjokkaita ei selvästi liikaa ollut, koskapa Freezerin kaltainen lällyrockporukkakin kelpuutettiin mukaan. Laulu on aneemista ja rumpali jaksaa vain vaivoin pitää tahtia.

Riff Raff on muihin nähden aika pätevä joukko, joten Poko teki ehkä oikean ratkaisun päästäessään heidät levyttämään albumin (joka on ainoa minulta vielä puuttuva kiinnostava Poko-LP).

Tähän levyyn minut tutustutti jo aiemmin mainitsemani Jack, Bleeding Ear -bloginsa kautta.

 

Hector: Nostalgia (1972)

Herra Mirandos (1973)

Hectorock I (1974)

Liisa pien (1975)

Hotelli Hannikainen (1976)

HEC (LP, 1977)

HEC (CD, 1977)

Kadonneet lapset (1978)

Ruusuportti (1979)

Linnut, linnut (1980)

Eurooppa (1981)

Hyvää yötä Bambi (1982)

 

NOSTALGIA

Tapani Ripatti soitti 1985 Ocsidissa Heinäpellolla-kappaleen, ja muistan miten kummastelin Hectorin lapsekasta tulkintaa. Pidin silti, ja säilytin biisiä kasetilla jonkin aikaa. Yksinäinen tinasotamies ja Nostalgia soitettiin myös radiossa joskus. Varsinainen innostus Nostalgia-albumiin syntyi elokuussa 1994, kun olin Vaasassa sivarikoulutuksessa. Ostin paikallisesta marketista Hectorin kokoelmakasetin, joka koostui kolmen ensimmäisen albumin (Nostalgia, Herra Mirandos ja Hectorock I) biiseistä sekä muutamasta singleraidasta: Palkkasoturi, Suomi-neito, Suzanne ja Lapsuuden loppu. Ihastuin Nostalgialta poimittuihin biiseihin niin perusteellisesti, että halusin koko levyn itselleni.

Taalintehtaalla sivarityön lomassa kuuntelin turkulaista paikallisasemaa Meriradiota, ja soittelin välillä Iltatuulen viestiin toivoen jotain kanavan musiikilliseen linjaan (vain suomalaista musiikkia, ja mielellään iskelmää ja kevyttä poppia) sopinutta kappaletta. Päätin ruveta toivomaan Nostalgian biisejä. Aluksi halusin nimikappaleen molemmat osat peräkkäin kasetille, joten yhtenä iltana soitin ja toivoin Nostalgia osa 2:sta. Muistan vieläkin elävästi, miten naispuolinen juontaja kiljaisi innostuksesta, kun kuuli toiveeni, ja miten hämmennyin moisesta reaktiosta. Pelkäsin, että innostus saisi hänet vahingossa soittamaan ykkösosan, joka minulla oli jo nauhalla. Turha pelko, kakkososahan radiossa onneksi soi. Toisena päivänä päätin toivoa Sadepäivälaulua. Valitsin sen, koska se oli valittu Nostalgia-singlen b-puoleksi, ja ulkona sattui satamaan. Sadepäivälaulu osoittautui kuitenkin sen verran mitäänsanomattomaksi, että päätin lakata toivomasta Meriradiossa Nostalgia-LP:n biisejä ja jäädä kärsivällisesti odottamaan CD-versiota. No, Jake Nyman soitti Onnenpäivä-ohjelmassaan Neitoperhon, joten sain senkin talteen. Mutta Karnevaalit, Aamukahvit ja Poissaoloa olivat vielä kuulematta.

Warner Music Finland pukkasi CD:n ulos 1996, ja ostin sen heti. Ensimmäisen kerran taisin kuunnella CD:tä äidin ja isäpuolen luona Espoon Mäkkylässä. Olin jo opetellut 1994 ostamani kasetin Nostalgia-biisit sanasta sanaan ulkoa, ja nyt sain muutaman kappaleen lisää ulkoa opeteltavaksi.

HERRA MIRANDOS

Herra Mirandos oli tuttua kauraa minulle jo lapsena. Se oli lapsuudenkotini levyhyllyssä, ja sitä tuli kuultuakin. Luulisi, ettei moinen mystinen ufoilu ole lapsille tarkoitettua musiikkia, mutta minusta levy oli pahuksen jännittävä. Musiikki sai mielikuvitukseni laukkaamaan: Ekhnaton-prologissa Hector seisoo tyhjän, aavemaisen pääkadun varrella, on kylmä, ja yhtäkkiä hänen ympärillään alkavat pahat henget pyöriä. Sisämaan retkellä -kappaleessa Hector on yksin metsässä, kaukana kirkonkellot kumajavat ("sisämaan retkellä mietiskellä" -kohdassa). Olen hautausmaa -biisin lopun pelleilyt naurattivat. Atlantis oli tosi visuaalinen kappale. Koulussa katselin luokkamme tummanvihreää liitutaulua, josta opettaja oli juuri pyyhkinyt liitukirjoitukset pois, niin että taulu oli täynnä pyörremäisiä, vaaleita pyyhintäjälkiä. Niistä tuli heti mieleeni Meiran laulun intron pyörremäiset suhinat. Kansi pelotti ihan vähän - ihmettelin, mikä tuo iso, vaarallisen näköinen punainen pallo on.

HECTOROCK I

Hectorock I:n ensimmäisestä puolikkaasta en vieläkään varauksettomasti pidä - on meinaan vähän raskasta. Jälkimmäisellä puolikkaalla Laura (sua kauheesti kaipaan) on alkukielisenäkin vähän rasittava nyyhkytarina. Mutta melkein puolet on nautittavaa. Hectorin Pop eilen toissapäivänä -ohjelmaa kuuntelin joskus YLE Areenasta, jos siinä oli soinut jotain kiinnostavaa, ja joskus ihan muuten vain. Välillä kyllä tuntui ettei sieltä paljoa muuta saanut kuulla kuin rautalankaa. Hectorockissakin on yksi Shadows-vaikutteinen instrumentaali. No joo, ihan hyvin tehty sellainen. Sarjakuvarockin nimen pitäisi olla Ankkalinna-rock. Vaikka kyllä siellä vilahtavat myös Jaska Jokunen, Ressu ja Mustanaamiokin.

LIISA PIEN

Liisa pien se vasta raskas pala nieltäväksi onkin. Ylipateettinen levy, mutta sosiaalisena kannanottona toki kunnioitettava suoritus.

HOTELLI HANNIKAINEN

Hotelli Hannikainen löytyi Mirandoksen tavoin lapsuuteni levyhyllystä, ja se on niin muodoin erityisen läheinen Hector-levy. Hiljaa esiin hiipivä Kun tein suurteoksein -kappaleen intro on hieno hetki. Tosin lapsena en pitänyt kappaleista jotka kuulostivat mielestäni surullisilta ja tuskaisilta, ja Snadi kundi stadista oli sellainen - samoin kuin At Your Door. Hannikaisen baarin tarinan - sen miten opettelin sanat tarkasti ulkoa ja hoilasin niitä kaverilleni Jepelle - olen kertonut jo, joten siitä ei enää.

HEC

HEC-levystä kirjoitin tyhjentävän arvostelun RateYourMusiciin:

"In 1977, Hector was tired of being a solo artist. He had made three ambitious, artistically successful albums in a row ("Herra Mirandos", "Hectorock I" and "Liisa pien"), and let the light, slightly countryish do-it-quick feel-good album "Hotelli Hannikainen" shake the heavy performance pressure off his shoulders. Now he felt relieved to do anything he liked, so why not form a group where he was just one of the members? Not THE star, but rather one of many stars.

Heimo Holopainen on bass, Antero Jakoila on guitar, Kaj Westerlund on keyboards and guitar, and Pekka "Wando" Suvanto on drums, that was the rest of the lineup. Holopainen had been in Topmost, Apollo and Hullujussi, and the other three had achieved fame as experienced session and touring men in various backing bands. For a short while HEC also included guitarist Eeki Mantere from Hullujussi, but he was booted out of the band after disappearing to Europe for a long holiday without telling anybody about it.

HEC proved to be a brilliant touring unit who played very varying material. Seemingly all the members brought their own distinctive choices of material into the setlist - even a few Hullujussi songs were played at gigs.

"HEC" the album was cut in October 1977, at which point the band was practically finished. All gigs booked for later dates were cancelled.

The album is a bewildering post scriptum, a grab bag of material ranging from covers (Dr. Feelgood's "Roxette", Hoyt Axton's "Never Been to Spain", Steely Dan's "Change of the Guard") to original material, from fun comic stuff (Hullujussi's "Rope ja Kake") to serious social commentary: "Soudan pois" tells about the then-current situation of unemployed Finnish people. In those days many had to leave for Sweden to find work, and leaving your home country in order to earn some bread for yourself and your family (who stayed at home) was naturally very hard.

Hector wallowed in his David Bowie admiration more than ever, translating "TVC 15" to Finnish and not bothering to translate "The Prettiest Star" at all, performing it in English instead! Dr. Hook's "Marie Laveaux" had to be removed from the later vinyl reissue because Shel Silverstein didn't allow anyone to cover his songs. It's not on the CD version either. "Monofilharmoonikko" (Harry Chapin's "Six String Orchestra") is a much more enjoyable humoresque than the over-the-top gay couple mockery "Rope ja Kake 77". The anthemic "MacArthur Park" which closes the album is more ambitious than the rest of the album put together, which only serves to bewilder the listener even more.

In the Finnish language there's the expression "punainen lanka", red thread, which means cohesive thinking, a certain idea or theme that's being followed during the entire course of something. A record, for example. Well, there's absolutely nothing like that in "HEC". There's nothing that combines these songs to make them flow together seamlessly. The album is just as hodgey-podgey as HEC's gigs must have been, but without the live sound, the feeling of being there, the mutual communication between the audience and the band performing, the album is hard to get a proper grip on. You'll feel like you're getting short samples of at least four distinctively different albums which might prove great if you heard all the songs on them."

KADONNEET LAPSET

Kadonneiden lapsien kanssa minulla on sama ongelma kuin Liisa-pikkuisenkin. Mutta tällä on joitakin hienoja kappaleita, kuten Ei mittään, Kissojen yö ja Kerro vaan. Tuulisina öinä ei myöskään ylitä pateettisuuden rajaa, ja Hasse Wallin kitarasoolo on mestarillinen.

RUUSUPORTTI

Ruusuportin kuuntelin ensimmäistä kertaa Taalintehtaan kirjastossa huhtikuussa 1995 sivariaikanani. Marssin kirjaston vinyylihyllylle, poimin LP:n käteeni ja pyysin virkailijaa laittamaan sen soimaan. Sitten viihdyin 40 minuuttia levyn parissa. Meriradion monituntisessa iltaohjelmassa, Iltatuulen viestissä, jonne sai soittaa, ja jossa sai jutella juontajien kanssa ja esittää levytoiveita, soitettiin aika usein Luossan kerjäläinen. Se oli varmaan jonkun vakiokuuntelijan vakiotoive. Kun kuuntelin Ruusuporttia, kiinnitin erityistä huomiota loppupuolella olevaan Soittajaan. Se tuntui jotenkin tutulta, kuin olisin kuullut sen joskus vuosia aiemmin radiosta. Päätin toivoa sitä vielä samana iltana Meriradiossa. Näin myös tein, ja sain sen kasetille. Sinä iltana Iltatuulen viestiä oli vietetty vähän masentavissa tunnelmissa, ja loppuvaiheissa kuuntelijoita pyydettiin toivomaan ihan vain hilpeää musiikkia, että tunnelma piristyisi. No, Hectorin Soittaja, joka soitettiin illan viimeisenä tai melkein viimeisenä biisinä, ei ollut kyllä mitenkään erityisen hilpeä. On siinä melankoliaakin mukana.

LINNUT, LINNUT

Linnut, linnut -levyn lainasin kirjastosta joskus 1990-luvun puolessavälissä ja kuuntelin Mäkkylässä. Olin lukenut Suomalaisen rockin tietosanakirjasta Esko Lehtosen nimikappaleelle osoittaman kehun ja päätin tsekata. Upeahan se onkin. Valitettavasti kovin paljon muuta tuolta albumilta ei löydy - Viikonloppusammakko on hauska suomennos Holiday Frogista, jonka tunnen myös Alberto Y Lost Trios Paranoiasin esittämänä. Koko hela maailma on kolmas hyvä laulu, ja sen kustannuksella on hauska hieman pilailla tyyliin "en osaa paistaa puuroa / en osaa keittää torttuja / en hammasharjan salaisuutta / oppinut oo, monta muuta arvoitusta ilmestyy / nään puhelimen häipyneen...". Ensimmäinen CD-versio on häväistys, koska Timo Mäkelän hieno alkuperäiskansi vaihdettiin joksikin viidessä minuutissa roiskaistuksi epäkelvoksi.

EUROOPPA

Eurooppa on komea kokonaisuus, vaikka muistan vieläkin miten tuskailin muutamaan otteeseen sanoitusten kanssa, kun yritin kääntää ne englanniksi FinnArctic-postaustani varten. En ymmärtänyt Uni 8 -biisistä mitään.

Niin, minähän tosiaan käänsin blogini alkuaikoina kaikki suomenkieliset sanoitukset englanniksi, koska halusin ulkomaisten lukijoiden tietävän mitä lauluissa laulettiin. Liitin käännökseni Notepad-tiedostomuodossa mukaan musiikkipostauksiini, RAR-paketteihin, jotka sisälsivät myös mp3:t ja levynkansiskannaukset. Jossain vaiheessa totesin etten jaksa enää kääntää sanoituksia englanniksi. Postaustahtini alkoi uhkaavasti hidastua, joten lopetin kääntämishommat.

HYVÄÄ YÖTÄ BAMBI

Hyvää yötä Bambista tuli Hectorille ulkokohtainen levy. Hän on myöntänyt ettei löydä siitä itseään. Minä kuitenkin pidän, vaikkei se nyt suosikkeihini kuulukaan. My Life on turha, ja Valtiaat muistuttaa melodialtaan paikoin Dschingis Khanin Moskauta (mikä on siis minusta huono juttu). Mistä kymysys -biisin perkussiovoittoinen sovitus on mielenkiintoinen, Tuli kaapista karhu on juuri sopivan dramaattinen ja paisutteleva ollakseen hyvä ja mieleenpainuva. Kultainen noutaja on mukavan pakoton ja rento pikku välipala. On se Piironkinjalkakin OK.

Hectorin myöhemmästä tuotannosta ei montaa minua miellyttävää valopilkkua löydy. Meni turvalliseksi aikuisrockiksi, keski-ikäiseksi hymistelyksi. Sinkkubiisi Kaikki tahtoo rakastaa on hieno vaikka menee venytetyn hokemisen puolelle, sen singlen b-puoli Jouluemankenkuli on komea kitarainstrumentaali. Muuten epäonnistuneella Hectorock II:lla on kaksi pikkuhelmeä, Lunta kiikarissa ja Ylitse yön. Kovasti ylistettyä Varjot ja lakanat -albumia en jaksa oikein ymmärtää, se on minun makuuni liian seesteinen ja keski-ikäinen. Kahdesta kappaleesta pidän: Ota yhteyttä apinaan ja Uushiljaisuus.

 

 

 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50