Sector 27: Sector 27 Complete (1980)

Vuonna 1980 seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujalla ja mielipideautomaatilla Tom Robinsonilla oli tämä lyhytaikainen bändi, joka jätti jälkeensä varsin mielenkiintoisen ryppään biisejä. Musiikki ei ole niin kokeilevaa new wavea mitä odotin kun tämän helmikuussa 2006 tilasin Amazonista, vaan new wavea on lähinnä mausteena perusrokin seassa. Kuitenkin biisit ovat tymäköitä, tarttuvia ja sopivan asiapitoisia ilman suoraa julistamista.

Sector 27 oli Robinsonin yritys luoda demokraattisempi bändi kuin TRB oli ollut. Nyt kaikilla jäsenillä oli ainakin teoriassa yhtä paljon sananvaltaa. Vaan Robinson oli vahva persoona, ja TRB:n kohtalo mediassa lytättynä ja ostajien hyljeksimänä bändinä oli tehnyt hänestä katkeran miehen. Tätä katkeruutta Sector 27:n albumi - jolla Tomppa teki taas pitkälti kaikki biisit - on tulvillaan. Onneksi (?) katkeruus on kuitenkin verhottu sen verran hienostuneeseen kaapuun, että albumia pystyy kuuntelemaan ihan vain särmikkäänä rock-levynä.

Robinson itse kertoo albumin ulkopuolisista yksittäisistä biiseistä seuravaa:

Can't Keep Away - kun Sector 27:n albumi oli valmis ja Not Ready valittu singleksi, singlelle tarvittiin b-puoli. Can't Keep Away väsättiin kiireessä. Jenkkilevymerkki IRS piti sitä parempana biisinä ja laittoi sen a-puoleksi. Siitä tuli Sector 27:n tunnetuin levytys USA:ssa.
Stornoway - fyysisesti äärimmäisen rankka kiertue Englannissa toi Robinsonille hepatiittitartunnan kesken kaiken. Hän lojui vuoteenomana kuukauden - lepo epäilemättä pelasti hänen ylirasituksesta kärsineen kehonsa. Kerran yhtenä iltapäivänä pöpperössä Robinson kuuli radiosta kiinnostavan dokumentin, otti kynän ja paperia ja kirjoitti sekalaisia puheenpätkiä mitä nyt ehti kuunnelmasta napata. Raapustuksilla ei lopulta ollut paljon yhteyttä keskenään, mutta niiden ympärille syntyi tämä kokeileva Total Recall -singlen b-puoli.
Dungannon - Pathway-studiolla pikaisesti melkein livenä nauhalle napattu kappale sai alkunsa lyhyestä tekstirivistä jonka Tom oli saanut kerran yhdessä hotellihuoneessa päähänsä. "I wanna see, I wanna see Duncannon". "C" vaihdettiin geeksi - Dungannon on paikka Pohjois-Irlannissa - ja nimi on siitä lähtien kummitellut Robinsonin tuotannossa.
Day After Day, Won't You Tell Me How I Feel - nuori kitaristi Stevie B oli nopeasti saanut itsevarmuutta muusikkona, ja hän kynäili nämä biisit joita ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Tom itse pitää pääsyynä julkaisemattomuuteen pikemminkin hämäriä sanoituksia ja elottomia laulusuorituksia kuin Richard Mazdan - joka tuotti myöhemmin Robinsonin North By Northwest -albumin - tuotantoa.
Martin's Gone - Tomin hyvä ystävä muutti Amerikkaan vuoden 1981 alkupuolella, siitä inspiraatio tähän lauluun. Tuottajaksi valittiin Richard Strange, joka oli tuottanut hyvän singlen "Don't Say That's Just For White Boys" Way of the West -nimiselle yhtyeelle. Lopputulos oli kuitenkin pettymys. Tom otti myöhemmin yhteyttä ko. singlen äänittäjään Dennis Weinreichiin, ja tuloksena oli hitti War Baby vuonna 1983.
Christopher Calling - kertoo William Douglas Homesta, sodanaikaisesta armeijan upseerista, joka kieltäytyi osallistumasta Le Havren pommituksiin koska ei halunnut siviilikuolonuhreja omalletunnolleen. Home joutui tästä hyvästä oikeuteen ja vankilaan, ja toiveet poliittisesta urasta olivat sen myötä mennyttä. Basisti Jo Burt luki Homen omaelämäkerran, jossa mainittiin 60-luvun jenkkivillitys, puhuvat nopeusmittarit. Nopeusrajoitusten ylittyessä ajaja saattoi kuulla: "This is St. Christopher - you're on your own now". Burt teki laulun tästä.

Shutdown - Jo Burtilla oli kuulemma ihmeellinen kyky juoda isoja määriä viinaa ilman näkyviä humalan merkkejä - kunnes yhtäkkiä: totaalinen sammuminen (shutdown). Tästä tuli tuttavien keskuudessa kestovitsi. Keskeneräinen biisi, joka saatettiin valmiiksi vuonna 1996 tämän Complete-kokoelman ensimmäistä CD-julkaisua varten.
Out in the Cold Again - Viimeisestä Sector 27 -äänityssessiosta peräisin oleva julkaisematon kappale, jonka sanat ovat paljonpuhuvia. Robinsonin osalta tarina Sector 27:n kanssa päättyi kesäkuussa 1981, mutta bändi jatkoi ilman häntä kolmen vuoden ajan, keikkaillen Elton Johnin kanssa ja tehden kaksi singleä tämän The Rocket Record Company -levymerkille, ennen vuonna 1985 tapahtunutta hajoamista.

 

5.3.2018

Sehr Schnell: Sehr Schnell (2009)

FinnArctic-esittely:

Sehr Schnell was an intellectual punk band from Helsinki that comprised of Kari "Stressi" Haapala (vocals), Kyösti "Adi" Remes (guitar), Timo "Bass Fallos" Westerlund (bass) and Mikko "Max Hartmann" Haapala (drums). Later Räpylä joined in on second guitar, Lepperi temporarily became the new bassist until he quit and Räpylä took over, and Mauno replaced Max on drums. All these lineup changes meant that almost every record presented a new array of musicians.

The band left behind three singles, "Orja / Muukalainen" (in 1978), "Vaihda vapaalle / 1979" and "Neuroottiset pohkeet / Selittäjä" (both 1979).

Four tracks were recorded for the groundbreaking punk compilation "Pohjalla" in 1978: "18 v.v.k.", "Tekopyhä", "Juho vanha natsi" and "Värinää". The last recording was a cover of Devo's "Mongoloid" for the equally legendary "HilseLP" compilation, after that the band started admiring prog-influenced bands and split soon afterwards.

The rips for the second single "Vaihda vapaalle / 1979" were done by Arsi from the GASOLINE blog.

 

 

Seitsemäs maailma: Seitsemäs maailma (1983)

Tästä projektista en valitettavasti tiedä mitään, mutta kiinnostaisi. Mukana ovat Yari, Liisa Tavi, Kari Hipponen (Vaavi), Pekka Ulmanen, Eeva Koivusalo, Sidi Vainio ja joku Charlie. Sävellykset ovat Yarin, sanoitukset pääosin Leo Vossin, musiikki on poprockia joka välillä yltyy aika taiteelliseksi. Laulut ovat vahvasti ihmisoikeuksien puolella, mutta ne ovat täynnä symboliikkaa ja älyllistä metaforaa. Seitsemäs maailma -projektin yhteydessä tehtiin kiertue, jonka tuotto meni Nicaraguan, Salvadorin ja Namibian kansojen hyväksi.

Ai niin, onhan minulla tämä 12.2.1983 Hesarista ottamani kuvakaappaus, joka selventää vähän:

 

 

 

Sensational Alex Harvey Band (Without Alex): Fourplay (1977)

SAHB oli koossa ja soitteli nimellä Tear Gas jo ennen kuin Alex Harvey liittyi mukaan porukkaan. Niinpä, kun Harvey alkoi väsähtää vuoden 1976 tienoilla, bändi saattoi pitkän kokemuksensa ansiosta ottaa itse ohjat ja tehdä kaksi vahvaa albumia ilman päämiestään. SAHBin levyt ovat minulle vähän liikaa, mutta Fourplaylla ainekset ovat minun makuuni juuri sopivasti balanssissa ja riehuminen kohtuullisissa mitoissa. Kertakaikkisen nautittava rock-levy. Outer Boogie on paras, Shake Your Way to Heaven melkein yhtä upea, muutkin biisit oikein hyviä. Seuraavana vuonna tehty Rock Drill on aika hyvä sekin, muttei tainnut olla ihan yhtä raisu kuin Fourplay.

 

Sensuuri: Hellää terroria korville (1996)

Leppävaaran kirjaston poistomyynnistä kahdella eurolla hankittu. Kai se oli sama poistomyynti, jolloin luopuivat kaikista vinyyleistään.

Sensuurin Hulinaa-albumi on aika kaamea. Pepe Lempisen ääni ei soveltunut vielä tuossa vaiheessa laulamiseen, bändi osaa vain kohkata täysillä eikä ymmärrä nyansseista mitään, sanoitukset eivät osu maaliinsa. Onneksi albumin kesto on vaivaiset 27 minuuttia, joten piina ei ole pitkä.

Ensisinglellä Kirjoitan seinään potentiaalinen hieno biisi pilataan eppunormaalimaisella tuotannolla. Persoonallisuus uupuu. Vasta albumin jälkeen Sensuuri alkoi löytää jyvän. Kaksi viimeistä Pepe Lempisen mukanaolon aikana tehtyä singleä ovat jo tyylikästä punkkia. Vaarallinen rakkaus - jonka ei koskaan pitänytkään tulla äänitetylle mutta julkaisematta jäänelle kakkos-LP:lle - on vähän siinä ja siinä. Biisi on hyvä, mutta liian nopea. Olisivat saaneet pikkuisen hidastaa sitä, niin se olisi ollut todella onnistunut.

Pepen lähdön jälkeen tehty sinkku "Goodnight N.Y.C. / Kentucky Gentleman" on b-puolensa pelleilevyydestä huolimatta onnistunutta voimapoppia ihan kokonaisuudessaan.

 

 

Sepi Kuu: Rannan usvassa (1980)

Tähän albumiin minut tutustutti se aiemminkin mainitsemani musiikkiblogi, joka tarjosi kaikkea avantgardea, meteliä, taidemusaa ja muuta abstraktia - plus Karelian / Paroni Paakkunaisen levyt. Eli musiikki oli jo jossain määrin tuttua kun Rocketin CD-painos tuli. En minä tosin ollut kuunnellut CD-R:ää kuin kerran pari.

Aikamoista taidetta, mutta hyvin menee alas.

 

Session: Unikuva (1974)

Juha Tykkälän laulun taso on vähän siinä ja siinä, mutta eipä ole Love-singlenkään laulupuoli kovin paljoa parempi. Ja sinkulla sentään lauloi Jokke Seppälä! Mutta Rocketille kaunis kiitos CD-painoksesta, se oli todellinen kulttuuriteko.

 

The Sex Pistols: Never Mind the Bollocks Here's The Sex Pistols (1977)

 

 

 

 

 

Sham 69: Tell Us the Truth (1978)

That's Life (1978)

The Adventures of Hersham Boys (1979)

The Game (1980)

Sham 69:n yleisö, sekä siunaus että riippakivi samaan aikaan, on aika pelottavan kuuloinen Tell Us the Truthin livepuoliskolla. Skinheadit kuulostavat varsinkin lopussa siltä, että mellakka on ovella, kun he ryhtyvät yhteislauluun.

Selkeästi huumepöllyssä syntyneet Who's Generation ja Fly Dark Angel ovat noloja.

That's Life on Sham 69:n oma musikaali. Elämä on kurjaa tarinan päähenkilöllä, eikä se muutu kuin pahemmaksi, kun hän saa potkut töistä jatkuvan myöhästelyn takia.

Hersham Boysia olin pitkään vailla, vasta viime vuoden helmikuussa sain sen Amazonin kautta. Hersham Boys -biisi on albumilla järjettömän venytetty kaiken sen loppumetelöinnin myötä. Miksi?

The Game on tasaisen kohtalainen levy, semmoinen, että sen kuuntelee, mutta eipä jää paljoa käteen. Sham 69:lta oli ideat ja paras puhti poissa.

 

 

The Shangri-Las: Golden Hits of The Shangri-Las (1966)

Aikamoisen philspectoriaanista nyyhkypoppia, mutta tässä oli kuitenkin George "Shadow" Morton asialla, ja lauluntekijäparivaljakko Ellie Greenwich - Jeff Barry autteli myös materiaalin tuottamisessa. Se isoin hitti Leader of the Pack on vähän raskasta nyyhkyilyä, mutta muuten ihan kelpo tyttöpoppia. Sen käpyläläismiehen levykokoelmasta peräisin.

 

Sherbet: On With the Show (1973)

Slipstream (1974)

...In Concert (1975)

Life... Is For Living (1975)

1970-luvun Australiassa se suuri kysymys nuorison keskuudessa kuulemma oli: "kumpaa fanitat, Sherbetiä vai Skyhooksia?". No, minä olin jonkin aikaa puhtaasti Sherbetin kannalla. He olivat poppibändi, joka 1974 Slipstream-levyn myötä muuttui vähäksi aikaa kunnon glam-bändiksi. Ei hemmetti minkä näköisiä pojat ovat Slipstreamin kansissa kaikissa meikeissään ja älyttömissä kuteissaan. 70-luku antoi pojillekin luvan käyttää huulipunaa.

On With the Show - Sherbetin toinen albumi - on vielä suhteellisen normaalia poppia, mutta biiseissä on jo aavistus kokeilunhalua ja persoonallisuutta löytyy erottumaan kaikenlaisten tylsien mainstream-poppareitten joukosta. Slipstreamilla musiikki muuttui seikkailulliseksi, paikoin melkein progeksi. Life Is For Livingillä on vielä jonkin verran tuota seikkailuhenkeä ja kokeilunhalua jäljellä, ja levy on miltei yhtä värikäs vaikka pojat ovatkin kansissa normaalimman näköisiä.

Sherbetiin tutustuin jo 90-luvun lopulla. Soundissa arvosteltiin heidän 1976 julkaistu Howzat-singlensä, ja ajattelin, että onkos se semmoinen näppäriä ideoita ja kikkailua täynnä oleva novelty-henkinen poppihitti? Espoontorin Poppa Joe -divarista löytyi samanniminen LP, joka osoittautui virheostokseksi. Munatonta moskaa, ei edes nimikappaleessa ollut mitään kiinnostavaa.

Vuosina 2005-2006 Midoztouch-sivusto tarjosi minulle Sherbetin kaikki vuosien 1972-1975 albumit mp3-muodossa, ja poltin CD-R-levyille nuo ylläluetellut neljä ja pienen osan ensimmäisestäkin albumista. Oikeat vinyylit hommasin netin kautta. On With the Show löytyi kenties Netsoundsmusicin kautta, kun se ei näy MusicStack-tilaushistoriassani. Slipstream tilattu elokuussa 2008, In Concert ja Life Is For Living helmikuussa 2011.

Howzat-albumi vuonna 1976 oli vedenjakaja. Sen levyn myötä Sherbet muuttui munattomaksi roskapopin suoltajaksi. Musiikilliset ideat olivat lopussa ja tilalla oli yltiökaupallinen laskelmoitu sonta.

Jokin aika sitten se toinen massahysteriaa 70-luvun Australiassa aiheuttanut bändi, Skyhooks, rupesi sitten vihdoin kolahtamaan, kun olin ottanut levyt uudelleen kuunteluun. Heistä myöhemmin.

 

6.3.2018

Shocking Blue: At Home (1969)

Singles A's and B's - Very Best of (1997)

Shocking Blue oli Pop-lehden foorumin Minkä levyn ostit viimeksi? -ketjusta saatu kuunteluvinkki. Mietin hetken, ja tuumin, että taisi bändillä ihan tarpeeksi hittejä olla jotta heihin voisi perehtyä. Suomessa Lea Lavenilla oli käytännssä yksinoikeus SB:n tuotannon suomeksi laulamiseen, ja Lavenilta löytyykin covereita pilvin pimein.

Kuuntelin Spotifysta koko tuotannon, ja paikoitellen tekikin aika suuren vaikutuksen. Etenkin tuo sinkkukokoelma tuntui tarjoavan lähes pelkkää herkkua, joten tilasin sen samantien, toukokuussa 2014, Amazonista. Kuukautta myöhemmin kävin hakemassa vielä tuon vahvimman albumin Keltaisesta Jäänsärkijästä. Enempää SB:tä en aio kerätä, noilla pärjää.

 

The Shortwaveband: The Shortwaveband (1975)

The Shortwaveband's Greatest Hats (1977)

Shortwave: Shortwave (1979)

Tähän bändiin kiinnitin huomioni The Korgis -diggailuni myötä. Löysin netistä informatiivisen Korgis-diskografiasivun johon on listattu bändin jäsenten muutkin tekemiset. Korgis-fanitukseni oli niin kova, että kiinnostuin noista muistakin levyistä. Sitten aloin alkajaisiksi haalia kokoon Stackridgen levyt, koska James Warren ja Andy Davis olivat mukana siinä yhtyeessä. Tuosta vain lähdin divarikierrokselle Stackridgeä metsästämään, edes kuuntelematta mistään mitään tuotantoa ensin.

Stackridge osoittautui onneksi oikein mieluisaksi yhtyeeksi, joten ajattelin, että olisivatko nuo muutkin bändit tutustumisen arvoisia. Korgisissa myös soittaneet Phil Harrison ja Stuart Gordon vaikuttivat aiemmin sellaisissa kokoonpanoissa kuin Shortwaveband, Slow Twitch Fibres ja Foreign Bodies, joten viimein päätin haalia nekin levyt itselleni. MusicStackin kautta hoituivat kotiin Shortwave tammikuussa ja Greatest Hats helmikuussa 2009. Ensinmainittu maksoi 30 puntaa, jälkimmäinen 52,50 jenkkidollaria.

Yritin samantien hommata MusicStackista ensimmäisenkin levyn, mutta myyjä ilmoitti, että se on jo myyty. Minulla oli vaikeuksia muistaa, mistä tuon vuoden 1975 levyn vihdoin sain. Ajattelin, että sen täytyi olla peräisin Netsoundsmusicista, mutta huomasin sitten, että sehän näkyy Amazon-tilaushistoriassani. Tilattu 3. huhtikuuta 2009 EliteDigital UK:sta, hintaan 39,95 puntaa. Kas, muistaakseni olin joskus aiemmin yrittänyt tilata Amazonista vinyylin, mutta saanut ilmoituksen, ettei myyjä voinut postittaa LP:tä Suomeen. Ei rohkaissut yrittämään uudelleen LP-levyjen tilaamista Amazonista, niinpä keskityin CD:ihin, DVD:ihin, kirjoihin ja sarjiksiin.

Rippasin Greatest Hats -LP:n koneelle ja tarjosin latauslinkkiä yhteen netin musiikkiblogiin, johon se postattiinkin. Sen täytyi olla helmikuussa 2009, koska kommentissani ilmoitin kaipaavani vielä vuoden 1975 esikois-LP:tä ja että olisin ikuisesti kiitollinen, jos jollakulla olisi se jaettavaksi.

Ai, mutta onhan se blogi postauksineen vielä tallella netissä. Hmm, mutta sehän on syyskuulta 2009, ja vielä ilmoitin kaipailevani vuoden 1975 levyä... Hmm, eikö se EliteDigital UK postittanutkaan LP:tä jonka huhtikuussa olin tilannut? No, siinä tapauksessa jää arvoitukseksi, mistä sen vuoden 1975 levyn lopulta sain.

Katsoin RateYourMusicista. Siellä olen antanut esikois-LP:lle arvosanan 1. lokakuuta 2010, eli sain sen siis silloin. Annoin albumin mp3-muodossa Chuntaolle, joka postasi sen RareMP3-blogiinsa jaettavaksi.

 

Kolmannen LP:n arvostelin RateYourMusicissa seuraavasti:

Incredibly rare third album by British trad folkers Shortwaveband, who by this time had evolved into Shortwave and turned into playing light new wave pop. Phil Harrison and Stuart Gordon (apparently the only actual band members) wrote all ten songs, which range from quirky, slightly arty pop, to romantic and soothing ballads.

The opener "Streets" is moderately fun with its 10CCesque vocal harmonies, "Ominous Feeling" is fast, with violin breaks that recall Phil Harrison's and Stuart Gordon's folk period. "Iome" was released as a single, and it's really lovely. It just has one of those choruses that has any pop fanatic go "Mmmmm...". "My Lady" is another highlight, I love the chanting parts.

The other songs, unfortunately, are just OK. There's too much softness in these grooves and not enough fun or ideas. So, it's not a consistent album, but offers a few worthy moments which make me spin this regularly. I'm not suggesting you should try to hunt it down, the effort might be too much compared to what this LP ultimately offers you. My copy is a promo one with plain white labels and no musician credits anywhere, and another which I saw for sale at eBay was just the same, so how many sold copies do exist? I wonder...

Jep, vaikuttaa siltä, ettei vuoden 1979 levyä koskaan julkaistu virallisesti. Vain joitakin tyhjän valkoisilla etiketeillä varustettuja promokappaleita on olemassa, ja minulla on siis yksi niistä. Valitettavasti LP ei tosiaankaan ole hirveän hyvä. Yritin tarjota tekemääni rippausta RareMP3-blogia hoitaneelle Chuntaolle joka postasi myöhemmin rippaukseni Halfbreedin, Yaquin ja Doc Kirby & Co.:n levyistä sekä Shortwavebandin 1975 levystä. Chuntao sanoi kuitenkin, ettei tuo vuoden 1979 levy ole tarpeeksi hyvä. RateYourMusicissa nimimerkki Universaltongue eli Robots For Ronnie -blogia isännöivä J.K. Richter kaipaili mp3:sia Shortwaven 1979 albumista, joten annoin ämppärit hänelle. SoulSeekissa koetin jakaa albumia myös, mutta ei sitä kukaan imuroinut. Niin, ja viisi kappaletta olen uploadannut YouTubeen:

Streets

Ominous Feeling

Westminster Bridge

Iome

My Lady

 

Siberia: Siberia (1983)

Lumottua elämää (1984)

Valkoinen vankila (1984)

Siberian ensimmäinen on hyvää Suomi-Policea. Jari Yliaho kylläkin laulaa avauskappaleen Radalla niinkuin olisi kuuma peruna suussa.

Ostin tuon Siberian ensimmäisen joskus FinnArctic-aikoinani. Minulla ei ollut siihen aikaan paljon rahaa levyjen osteluun, joten minun oli harkittava ostoksiani tarkkaan ja ostettava lähinnä halpoja levyjä. Green Grass Recordsin tarjontaa penkoessani Siberian esikoinen tuntui hyvältä sijoitukselta.

Jakelin kumpaakin LP:tä FinnArcticissa, mutta esittelytekstiä en kykene enää löytämään. Enpä kykene löytämään kahta ensimmäistä, Q Recordsille tehtyä sinkkuakaan. Ne vasta himottavatkin. On muuten aivan upeat kannet kummallakin LP:llä! Niitä harvoja hienoja Poko-kansia tuolla ensimmäisellä LP:llä.

 

 

Sidi & Hermottomat: Vieraana älyn valtakunnassa (1981)

Minä ja Marjaana / Otto (on vietävä sairaalaan) (1981)

Sinun isäsi on kai tyytyväinen nyt / Terhi lähtee pois (1982)

Runoja raunioille (1982)

Kiitokset nimimerkki Melodikalle. Hän jakeli Sidi & Hermottomien kumpaakin albumia Pirate Bayssa vuosina 2008-2009. Sitä kautta sain tietää tästä bändistä (tai no, mainitaanhan heidät Esko Lehtosen kirjassa) ja kuulemaan heitä. Vinyylirippaukset eivät olleet Melodikan omia (ei kertonut kenen ne olivat), mutta kiitos hänelle silti. Kummankaan vinyylisiirron yhteydessä ei ollut levykansikuvia tarjolla, eikä Sidi & Hermottomien levyjä ollut missään kirjastossakaan, eli levyjen ulkonäkö jäi vähän mysteeriksi.

Melodika oli antanut minulle luvan postata jakelemaansa materiaalia FinnArcticiin, ja yhtenä päivänä sitten postasin samat Sidi & Hermottomat -rippaukset omaan blogiinikin. Vanhoja Soundi-lehtiä kaivelemalla löysin kuvat bändin älpeiden kansista, tosin ne olivat mustavalkoisia kuvia. Saivat kelvata kuitenkin, paremman puutteessa. Eli tein FinnArcticiin Sidi & Hermottomat -postauksen, hyödyntäen tietolähteenä Soundi-lehden haastattelua. Melodikakin kiitti siitä, että sai jonkinlaisen käsityksen levyjen kansista. Se postaus ei ehtinyt olla monta päivää ylhäällä, kun ÄKT:n Antti Kotilainen lähetti blogiini viestin, että lopettakaapa se musiikin laiton jakelu sinänsä mielenkiintoisessa blogissanne. Ei tainnut kovin moni ehtiä imuroida Sidi & Hermottomien musiikkia blogistani ennen kuin käskystä deletoin kaikki latauslinkit joka ikisestä postauksesta.

Siirryin Pirate Bayhin musiikkia jakelemaan. Postaukset postasin FinnArcticiin edelleen, mutta ilman latauslinkkejä. Musiikin sai imuroitua vain PB:stä. Tämä oli minun ratkaisuni ja vastaukseni Kotilaisen jyrähdykseen. Mutta koska S&H oli jo Pirate Bayssa Melodikan jakelemana, en jaellut itse bändin musiikkia PB:ssä enkä monistanut FinnArctic-postaustekstiäni sinne. Niinpä se englanninkielinen teksti ei löydy enää netistä.

Sidi & Hermottomat tärähti minuun lujaa jo ensikuulemalla. Aivan mielettömän hienoja biisejä joka ikinen! Paloin himosta löytää LP:t, mutta mistään ei niitä tahtonut löytyä. Joskus vuonna 2011 löytyi vihdoin viimein kakkos-LP Runoja raunioille Black and Whitesta. Saman vuoden toukokuussa Minä ja Marjaana -sinkku oli tarjolla Espoontorin Pikku-Jone -divarissa (ent. Poppa Joe). Vieraana älyn valtakunnassa löytyi sekin lopulta B&W:sta syyskuussa 2013. Kyllä siinä olikin hakemista! Kuin kirsikkana kakun päällä bongasin Rolling Recordsista vielä Sinun isäsi -singlen viime elokuussa. JesJesJes!

S&H kuuluu suosikki-Suomi-bändeihini. Antti Vihisen intellektuellit, hippifilosofiset ja pienen ihmisen puolella olevat sanoitukset ovat nerokkaita, ja melodioissa on jotain sanoinkuvaamatonta vetovoimaa, josta en saa kyllikseni. Olen saanut Hermottomien musiikista myös henkistä voimaa: varhain aamulla 4.11.2009, ennen kun piti lähteä Tikkurilaan oikeudenkäyntiin, kuuntelin molemmat albumit CD-R-levyltä. Ne jotenkin lohduttivat ja vahvistivat minua.

Sinun isäsi on kai tyytyväinen nyt -biisistä on singlellä eri versio kuin Runoja raunioille -albumilla. Eroa ei ole hirveästi, mutta kyllä sen kuulee, että eri äänitys on kyseessä. "Terhi lähtee pois" on toinen reipas ja energinen rokki, vähän samansoundinen ja samantyylinen kuin a-puolikin, mutta iloluontoisemmin laulettu vaikka kertookin jonkun naisen tylystä lähdöstä.

Viimeisin Sidi & Hermottomat -Hetkeni (isolla hoolla siis) oli, kun joitakin kuukausia sitten työpaikalla olin moppaamassa vastuullani olevan rakennuksen kakkoskerrosta. Yhtäkkiä kuulin Sininen huone -biisin soivan, ja ajattelin tietysti, että se kuuluu radiosta. Menin lähemmäs, ja huomasin, että sehän kuuluukin erään työntekijän puhelimesta. Mies kertoi, että muuan toinen työntekijä (arvaan kyllä kuka) oli suositellut hänelle bändiä, ja niin hän istui kuuntelemassa ja katselemassa sitä mitä YouTubeen ja jonnekin muualle oli postattu kuunneltavaksi. Totesi, että ihan OK musaa. Minä vielä vähän valistin miestä bändistä.

 

 

Sielun veljet: Sielun veljet (1983)

Hei soturit / Lapset (1984 / 1983)

L'amourha (1985)

Kuka teki huorin (1986)

Suomi - Finland (1988)

Myytävänä! (1989)

Softwood Music - Under Slow Pillars (1989)

Siekkarit menee pääasiallisesti oikein mainiosti, kunnon musaa. Vain Softwood Music on jäänyt minulle vähän etäiseksi. Spotifysta kuuntelin kerran Mustan laatikon, mutta sen kanssa kävi huonosti. Ennenkuulemattomat Siekkari-biisit olivat kauheaa mökää ja Kullervo Kivet taas nukuttavan tylsää iskelmäjollotusta.

 

 

7.3.2018

SIG: Matkalla maineeseen (1980)

Sudet (1981)

Synnyin tanssiin / Kulkurien majatalo (1981)

Vuosisadan rakkaustarina (1982)

Syke (1983)

Unelmia (1984)

Purppura (1985)

Kerro mitä on rakkaus / Lohikäärmeen tie (1986)

FinnArctic-esittely Matkalla maineeseen -LP:stä:

SIG is not an easy band to classify. Are they punk? Are they new wave? Are they power pop? Are they 60's-style rock with new wave overtones?

In the beginning there was a punk band called Raisio Kids, who named themselves after their small hometown. Raisio, situated not far away from Turku, was previously best known for the margarine factory and a number of sportsmen.

Raisio Kids singer Matti Inkinen and drummer Matti Ranta were enamored by Ramones, and wanted to form a Ramones-type band which would add 60's influences and an organ-driven sound into the mix. With keyboardist Juha Oksanen, bassist Moko Karttunen and guitarist Timo Kilpinen recruited, SIG were ready to start gigging.

After trading in Moko Karttunen for Ari Hemmilä and inviting second guitarist Rauno Linja-Aho, they debuted on record as one of four acts in the previously introduced compilation "HilseLP 2". The guys were rather bewildered about what and how they should play, the four songs were done quickly and the result was a little messy, although the band certainly stuck out from the rest of the bunch.

Atte Blom invited the SIG boys to his Johanna label, and Gösta Sundqvist from immensely popular pop band Leevi & The Leavings produced the first single "Tiina menee naimisiin / Viipuri-pop". The single became a smash hit and bit of a burden to SIG, who soon noticed that "Tiina" was about the only song that the audiences requested on their gigs.

"Tiina" was included on SIG's first LP "Matkalla maineeseen" (1980) in a new version produced by Atte Blom. Well, Inkinen admitted in an interview that the boys distracted Blom by constantly telling jokes to him, so that he wouldn't notice the boys producing the whole record by themselves - getting everything wrong. Inkinen & Co. ended up dissatisfied with the debut LP's thin sound, which ruined all the songs.

Personally I think "Matkalla maineeseen" is a solid debut with loads of varied and enjoyable tunes. The title track is still my personal favourite from this band, it's an excellent introduction to Raisio, the SIG boys and their music. "Kartsaa" and "Lauantaina" from "HilseLP 2" were remade with stronger guitar sound and less organ, "Siin-saan" is musically light'n'jazzy despite having rather somber lyrics about girls looking for their first true love and later becoming disillusioned housewives. "Viipuri-pop" is a fast and fun ditty, "Sille tielle jääneet" is dedicated to all those who have died in traffic accidents. "Telepatiaa" is amusing pseudo-ska, "Seurojentalolla tanssitaan" is a quick, humorous interlude that leads to the glorious closing track, "Uljas uusi maailma".

Most of the songs had been written as far back in history as 1974-1976, and at this point SIG was a little distressed about having to play such old songs on their gigs when they didn't have many newer ones. They didn't gig that much, they all had either daily jobs or other activities and SIG wasn't considered as more than a small hobby.

A CD version of "Matkalla maineeseen" is eagerly anticipated by many, but Johanna has so far refused to create a CD version of it while making all the other albums available. Let's live in hope.

 

Inkisen lauluäänessä on jonkin verran kestämistä, varsinkin silloin kun hän rupeaa huutamaan (=rääkymään). Sen takia minulla ei useinkaan ole sellaista hetkeä, jolloin SIGin kuuntelu maistuisi. Sykettä ei tee mieli kuunnella koskaan, sen verran kummallinen ja epäonnistunut kokeilu se on.

 

 

 




 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84