Yellow: Keltakuume (1975)

Lainaan taas itseäni:

"Muutamia vuosia sitten musiikkiblogit, joissa jaeltiin laittomasti musiikkia kenen tahansa ladattavaksi, olivat netissä yksi Niistä Jutuista. Hyödynsin musablogien tarjontaa aivan täysillä, imuroin itselleni kaikkea mahdollista mikä vähänkin kiinnosti. Gigatolkulla tavaraa, jonka useimmiten poistin koneelta heti kuunneltuani, kun ei ollut tarpeeksi kiinnostavaa. Hyvän musiikin poltin CD-R-levyille.

Tuota kautta sain alkusysäyksen vanhan suomalaisen musiikin keräilyyn. Yhdessä ulkomaisessa blogissa oli runsaasti vanhaa ulkomaista progea ja rockia, mutta myös muutama suomalainen levy. Sieltä löytyi Yellow-yhtyeen Keltakuume vinyyliltä ripattuina mp3-tiedostoina. Kun olin vuosia tutustunut vain ulkomaisiin levyihin, tuntui ihmeen virkistävältä kuulla vaihteeksi 70-luvulla tehty suomalainen, ennenkuulematon rock-levy. Vieläpä hyvä sellainen (Rocket Recordsille muuten kiitos cd-versiosta). Tuon jälkeen sitten rupesin lainaamaan kirjastosta Jukka Tolosta, Piirpauketta, Pihasoittajia, Cumulusta ym. ja tuumimaan, että muitakin saattaisi kiinnostaa, ulkomaalaisia varsinkin. Ei kun FinnArctic-blogi pystyyn vaan."

Tuosta netistä joskus 2007 imuroimastani Keltakuume-rippauksesta itse asiassa puuttui Monkey McMan, eli ihan kokonaan en saanut Yellow'n albumia kuulla. Silti hieno uusi tuttavuus, joka sai minut tajuamaan että Suomen rock-historiasta löytyy vielä paljon hyviä levyjä joita en ole vielä kuullut.

 

FinnArctic-esittely:

Yellow was born in the city of Turku at the end of the 1960's, and on their first single "Murtuneen sydämen hotelli / Ala vetää nainen" (released on Love Records in 1971) they backed someone named Lasse Velmala, who sang his own translations of "Heartbreak Hotel" and Allen Toussaint's "Get Out of My Life Woman". (Velmala did another single for Love Records in 1973, but I don't know who the "Kamikaze Men" were who backed him on that one.) Frequent lineup changes followed, and the band started to enjoy national fame - rare for a 1960's-1970's band who wasn't from Helsinki.

In 1975 they cut the album "Keltakuume" (Yellow Fever) for Finnlevy. The blues leanings of the first single had developed into burning hard rock, with British-born guitarist Melvin McRae providing most of the song material. Unfortunately, the album is a bit of a mess. The producer should have been shot for allowing the band to perform in two languages and not even have the sense to demand better Finnish lyrics. Songs like "Rokki-Riitta" are downright embarrassing. The band still makes good on these songs, the playing is top-notch and Takala has an excellent rock'n'roll voice. "Palaa" and "Arkeologi santaa kaivaa" are classics.

Yellow continued to gig, but somehow the band was stuck and never managed to get anywhere career-wise. The band folded temporarily - Takala, Österman and McRae formed Melvin McRae Band (album "Queen of Hearts" in 1976), re-formed Yellow after this but split for good in 1977.

Bass – Helge Koskela
Drums, Performer [Bottle-opener] – Raimo Österman
Lead Guitar, Rhythm Guitar, Acoustic Guitar, Slide Guitar, Synthesizer [Moog], Vocals – Melvin McRae
Piano, Percussion – Hannu Takala
Producer – Vexi Salmi
Recorded By – Antti Joki
Vocals – Hannu Takala (tracks: 1 to 11)

 

Kemianopiskelija Helge Koskela soitti ensin rytmikitaraa. Musiikillisen uransa hän aloitti sellaisessa kokoonpanossa kuin The Features, joka pääsi lämmittelemään The Renegadesia. Featuresista kehittyi 1967 The Creepers ja edelleen alkuvuodesta 1968 Only Five. Koskelan lisäksi mukana olivat Markku Silander (laulu, urut), Jouko Linko (laulu, soolokitara), Timo Kurki (basso) ja Taisto Keinänen (rummut). Vappuna 1968 pidettiin "Ponnahdus pinnalle" -kilpailut, joissa etsittiin parasta suomalaista, vielä levyttämätöntä bändiä. Only Five voitti yleisöäänestyksen. Vokalisti Olli Lundstedt (ex-Sharks ja Madmen) liittyi mukaan kuudenneksi jäseneksi, ja bändin nimi muuttui muotoon Only Five + One (otettiinko mallia Unit 4 + 2:sta?). Yhtyeessä soitti myöhemmin myös basisti Timo Nummi Victorsista.

Keväällä 1969 nimeksi vaihdettiin Yellow, ja keikkailua jatkettiin vaihtelevilla kokoonpanoilla. Alkuvuodesta 1971 bändiin tuli englantilainen kitaristi Melvin McRae. Hänellä oli kokemusta useista yhtyeistä entisessä kotikaupungissaan Southamptonissa. Hän meni sitten naimisiin suomalaisnaisen kanssa ja muutti Turkuun. Rumpaliksi vaihtui Johnny Gustafsson (ex-New Walkers). Bassoa soitti Alarik Repo, joka oli opiskellut musiikkia Turun yliopistossa. Gustafsson päätti keskittyä laulamiseen, joten Raimo Österman tuli hänen tilalleen. Östermanilla oli kokemusta New Walkersista ja useita tanssibändeistä.

Love Recordsille 1971 tehdyn Murtuneen sydämen hotelli -singlen jälkeen McRae siirtyi Islanders-yhtyeeseen, ja Gustafsson seurasi perässä seuraavana keväänä. Vierailu jäi kummallakin lyhytaikaiseksi, sillä juhannuksena 1972 he palasivat Yellowiin. Bändi keikkaili paljon tanssilavoilla pyrkien löytämään sopivan linjan joka tyydyttäisi sekä muusikoiden kunnianhimoa että yleisön makua. Kokoonpano vaihtui edelleen tiuhaan, riveissä soittivat välillä mm. kitaristit Sakari Kivinen ja Ilpo Murtojärvi sillä välin kun McRae käväisi Englannissa. Basistin paikalla nähtiin Revon tilalla Reijo Tuomola.

1975 Yellowille tuli tilaisuus olla ensimmäinen albumin levyttänyt turkulaisbändi. Hannu Takalan, Östermanin, McRaen ja Koskelan muodostama bändi teki töitä nimellisenä tuottajana toimineen Vexi Salmen alaisuudessa. Keltakuume-LP tehtiin neljässä päivässä.

Syksyllä 1975 McRae, Takala ja Österman lähtivät perustamaan uuden yhtyeen, jonka nimeksi tuli Melvin McRae Band. Queen of Hearts -LP julkaistiin seuraavan vuoden keväällä, jolloin McRae oli jo muuttanut pois Suomesta.

Koskela kokosi Yellowin uudestaan. Kitaristiksi tuli helsinkiläinen Kari Kilpeläinen, muut jäsenet olivat amerikkalaissyntyinen laulaja ja kakkoskitaristi Mike Warness ja lähes kaikki turkulaisbändit kolunnut rumpali Eero Valkonen. Kilpeläinen opiskeli samaan aikaan musiikkia Turun yliopistossa, mutta keikkailu haittasi opiskelua, joten hän erosi bändistä ja tilalle otettiin Jan Stolpe. 1976 löydettiin uusi vokalisti Porvoosta, Holders-nimisessä yhtyeessä mukana ollut Tom "Empty" Gustafsson. 1977 Koskela lähti armeijaan, ja Yellow'n taru päättyi.

Hannu Takala ehti ennen Yellow-pestiään olla mukana Kurkihirsi-nimisessä yhtyeessä, joka levytti CBS:lle singlen "Täytyy takoa kun rauta on kuumaa / Rokatessa murheet unohtuu" vuonna 1974. 1980 hän lauloi Fred's Round Barissa, jonka ainoa LP kantoi nimeä Highlife. 80-luvulta eteenpäin Takalan elämän on kuitenkin täyttänyt vain iskelmä.

McRae taas menehtyi tulipalossa Englannissa 80-luvulla. Österman kuoli Turussa muutama vuosi sitten.

Hannu Takalan iskelmätouhuista tekee mieli mainita hänen säveltämänsä Lea Lavenin hitti Kesää vain rakastan vuodelta 1985. Kertosäe muistuttaa aika paljon Bouzouki Disco Bandin kappaletta Disco Bouzouki vuodelta 1977. Ei niin paljon että plagioinnista voisi syyttää, mutta samankaltaisuutta löytyy. Muistaakseni Tapani Ripatti Ocsidissa huomautti samasta asiasta tuolloin 80-luvun puolessavälissä, kuulin nimittäin Disco Bouzoukin radiosta silloin ja epäilen, että se soi juuri Ocsidissa. Lavenin hitti oli minulle silloin jo tuttu, ja kiinnitin heti huomiota että hetkinen, onko tämä alkuperäinen ja Lavenin kappale on käännös siitä?

 

Yellow Dog: For Whatever It's Worth / So Alive (1977)

Yellow Dog (1977)

Stood Up / California Here I Don't Come (1977)

Beware of the Dog (1978)

Little Gods / Fat Johnny (1978)

Escape / Thalia and the Stickboys - Media Madness (1981)

Isäni vuonna 1978 nauhoittaman kasetin ykköspuolen viimeinen kappale oli jäänyt paitsi vajaaksi kun nauha oli loppunut kesken, niin myös tunnistamattomaksi. Hyvä rokahtava pop-biisi kuitenkin kyseessä, ja koska siinä tunnuttiin laulettavan "she's a gypsy, and I love that gypsy so", rupesin viimein 90-luvulla etsimään kuultavakseni kaikki mahdolliset kappaleet, joiden nimessä on sana "gypsy". Ei tärpännyt, vaikka 1999 koetin googlata pätkän sanoitusta.

Lueskellessani vanhoja Soundeja kiinnostuin Little Gods -singlestä. Sinkku arvosteltiin numerossa 10/1978. Sen ilmoitettiin olevan pimeässä loistavalle valkoiselle fosforivinyylille prässätty, ja koska minulla riehui värivinyyli-innostus täysillä, himoitsin sinkkua, varsinkin kun musiikillinen antikin sai kehuja. Numerossa 1/1978 arvosteltiin Yellow Dogin ensimmäinen LP:kin, mutta sen arvostelija oli varovaisempi, tähdentäen muutamien yksittäisten, lievien kehujen lopuksi: "tällaista musiikkia vain tehdään niin paljon, että joku Yellow Dog hukkuu helposti massaan".

Yellow Dogin esikoinen tuli sitten vastaan Black and Whitessa joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla. Ostin sen, mutta lähijunassa matkalla kotiin vilkaisin kotelon sisällä ollutta sanoitusliitettä ja hätkähdin. Gypsy Soul -biisin sanat olivat pahuksen tutut! Se isän nauhoittamalla kasetilla ollut tunnistamaton kappalehan se oli! Kotona saatoin varmentaa asian: kyllä se vaan tosiaan oli sama biisi. Levy oli kokonaisuutena hyvä, joten olin onnellinen ostoksestani.

Ensimmäisen LP:n ykköspuolen päättää vajaan minuutin mittainen kreditoimaton raita, pikku vitsi jota voi nimittää bändin tunnariksi. Siinä kun lauletaan stemmassa "yellow dog". Kakkospuolelta löytyy kolme mielenkiinnotonta biisiä, mutta loppuun on säästetty For Whatever It's Worth, joka on taivaallisen kaunis. Fox levytti ensimmäisen version tuosta For Whatever It's Worthista, mutta Yellow Dogin versio on minulle se mieluisampi.

Aikanaan löysin Divari Kalevasta - kun se vielä sijaitsi Kalevankadulla - kakkoslevynkin Beware of the Dog. Se olikin sitten hämmentävämpi tapaus.

MusicStackista sain tilatuksi singlet. Pimeässä loistavan Little Gods -sinkun hommasin syyskuussa 2006. For Whatever It's Worth tuli tilattua lokakuussa 2007, Stood Up helmikuussa 2008, Escape joulukuussa 2009. Little Gods on veikeää konstailua, ja tarttuva olematta ärsyttävä. Intro on hauska.

Robots For Ronnie -blogin vetäjä J.K. Richter kaipasi Yellow Dogin ensimmäistä albumia, joten avitin häntä siirtämällä koneelle LP:n ja vielä sinkkubiisitkin. Jaoin Rapidshare-linkin kesäkuussa 2009 tämän postauksen kommenttiosiossa.

RateYourMusicissa ilmaisin mielipiteeni Beware of the Dog -LP:stä: "A bewildering album. Many of the songs are great, but stylistically they're so all over the place, that they don't form a cohesive whole. There's a funny song from the musical "West Side Story" ("Gee Officer Krupke"), a dramatic story song ("Up in the Balcony"), science fiction ("Flying Saucers"), weird experimentation (title track), silly soft pop ("Wait Until Midnight", "Just One More Night"), an ambitious progressive closer ("Masters of the Night") and even a short spoken interlude. Definitely a recommendable LP for pop fans, despite being a bit too varied for its own good".

Beware of the Dogista jää nihkeä jälkimaku. Se on oikeastaan ihan perusseitkytlukulaista bulkkipoppia jossa vain on tavallista enemmän ideoita. Heikoimpia biisejä - Just One More Night, Wait Until Midnight, I Got Carried Away - ei tee mieli kuunnella, paremmat poikkeavat toisistaan niin paljon että kokonaisuus muodostuu sekavaksi, poukkoilevaksi. Siksi ei tee useinkaan mieli kuunnella tätä LP:tä.

Bändin toinen tärkeä osapuoli Kenny Young oli jo 70-luvulla kokenut kettu. Amerikkalainen lauluntekijä, joka aloitti uransa jo 1963 ja kirjoitti mm. Under the Boardwalkin Arthur Resnickin kanssa. Lisää biisejä syntyi Herman's Hermitsille, Lesley Gorelle ja The Seekersille. 70-luvun alussa Young muutti Englantiin, ja perusti bändin nimeltä Fox yhdessä irlantilaisen laulaja-lauluntekijän Herbie Armstrongin ja australialaisen laulajattaren Susan Traynorin kanssa. Traynor otti taiteilijanimekseen Noosha Fox. Bändillä oli yksi iso hitti, Top 10:iin vuonna 1975 yltänyt Only You Can. Kolmen albumin jälkeen Noosha Fox siirtyi luomaan soolouraa (singlejä tuli, muttei albumia), ja Young ja Armstrong perustivat Yellow Dogin.

Yellow Dog teki vuonna 1981 vielä kolmannenkin LP:n Strangers in Paradox. En tiedä mikä sen levyn tausta on, mutta se tuntuu jääneen täysin tuntemattomaksi. Vaikuttaa siltä, että vasta ihan viime vuosina sitä on alkanut putkahdella markkinoille keräilijöiden iloksi. En kuitenkaan jaksa himoita levyä. Ne biisit jotka siltä olen kuullut - Escape, Little Gods (liekö LP:llä erilainen versio?), Thalia and the Stickboys ja versio vanhasta Tears on My Pillow -balladista - eivät lupaa hyvää kuunteluelämystä. Syntsapoppi on kovin levotonta ja sotkuista, jopa tyylitajutonta. Bändi paiskoo syntetisaattoreidensa kimpussa musiikkia niin antaumuksella, että jotain tärkeää on kaikessa tohinassa unohtunut. Kiinnostaisi kuulla loputkin levystä, kyllä, mutta en tiedä, haluaisinko sen omakseni.

Strangers in Paradox julkaistiin pikkumerkillä Escape Records, joka vaikuttaa ilmiselvältä Kenny Youngin omalta levymerkiltä. Fox-yhtyeen kaksi comeback-singleä, The Pack ja Miko and the Vatmen Youngin omia touhuja nekin... selvältä tapaukselta vaikuttaa. Ehkä Young ei onnistunut löytämään levymerkilleen kunnon levittäjää, ja levyt jäivät siksi obskyyreiksi?

 

The Youngbloods: The Youngbloods / Earth Music / Elephant Mountain (1967 / 1967 / 1969)

Elephant Mountain oli valittu 1001 albums you must hear before you die -listalle. Kuunneltuani sen kirjoitin Kvaakiin: "The Youngbloods on taas yksi täysin outo bändi minulle, mutta levy moikkasi minua heti avauskappaleellaan Darkness Darkness, jonka tunsin ennestään suursuosikkini Eric Burdonin samannimiseltä, harvinaiselta älpeeltä joka löytyy hyllystäni. Koko Elephant Mountain on nautittava, rikas eri tyylilajien sekoitus. Piti kuunnella albumi kolmesti ennen kuin sain jotain kommenttia kirjoitetuksi. Folkrockia, hilpeää jammailua, stemmalaulua, nopeasti ohi sujahtavia instrumentaalivälikkeitä, herkkiä biisejä, rokkaavia biisejä... Kaikkea on tarjolla ja lopputulos kestää monia kuunteluja".

En muista mistä löysin tuon kolme albumia kokoavan tupla-CD:n, mutta oli helppo ostopäätös. Kaksi ensimmäistä albumia sain kuulla ensimmäistä kertaa, ja ihan kivoiksi nekin osoittautuivat. Elephant Mountain kuitenkin pikkuisen parempi.

 

The Young Rascals: Original Album Series (1966 / 1967 / 1967 / 1968 / 1969)

Boksi sisältää albumit The Young Rascals (1966), Collections (1967), Groovin' (1967), Once Upon a Dream (1968) ja Freedom Suite (1969). Groovin' oli mukana 1001 albums -listalla, ja Kvaakiin kirjoitin siitä: "The Young Rascals oli uppo-outo bändi minulle, ja hetken pääni askarteli sen ajatuksen parissa, mistä nämä muistetaan. Näköjään Groovin'-levyn nimikappale ja esikoisalbumilla oleva Good Lovin' ovat ne isot hitit. Periaatteessa tämä on harmitonta soulahtavaa poppia, mutta biiseistä löytyy kaikenlaisia jänniä ideoita ja koukkuja, joiden avulla levy erottuu massasta."

Oikeastaan Groovin' ei ehkä kuulunut tuolle listalle, eikä The Young Rascals ole minusta merkittävän tuntuinen bändi. Kuuntelin kuitenkin loput levyt Spotifysta ja tuumin, että kivaa on.

Freedom Suite menee lopulta aivan helevetin tylsäksi levyksi. Typerän synttärionnittelun jälkeen tulee kilometritolkulla rumpusooloa ja sekavaista jammailua. Väkisin tehty tuplalevyksi.

 

Yo-Yo: Saaruska / Ja taas on lauantai (1986)

Vähän pitkin hampain tilasin tämän Divari Kankaasta viime vuoden maaliskuussa. Mitä olin Yo-Yota YouTubesta kuullut, niin aika löysää kamaa bändi tuntui tehneen. Tämä single tarjoaa keskinkertaista poprokkia syntetisaattorimausteilla. Laulaja kuulostaa vähäsen pehmolta ja laulaa romanttisia sanoituksia. Meh, sanon minä.

 

28.3.2018

Ypö-Viis: Karhulan poikii live (1979)

Karhulan poikii, koko stoori (2002)

Ypö-Viittä kuulin ensimmäisen kerran Radiomafian suomipunk-toivekonsertista syksyllä 1993. Mari pogoaa oli jonkun soittajan toive. En tullut ottaneeksi nauhalle, ja jälkeenpäin harmitti. Poko Rekords julkaisi 1994 sarjan Suomi-rock -CD:itä, joilta löytyi Energia on A ja O ja Mikkitelineestä on puolet minun.

Leppävaaran kirjastosta löysin Karhulan poikii liven kasettina ja Energia on A ja O -kokoelman vinyylinä. Jälkimmäiseltä nauhoitin useita biisejä kasetille.

 

 

Zager & Evans: 2525 (Exordium & Terminus) (1969)

Food For the Mind (1971)

Danny Zager ja Rick Evans olivat laulunkirjoittajina toivottoman naiveja tumpeloita ja laulajina puuduttavan keskinkertaisia. Heidän käsistään lähti yksi erinomainen biisi, In the Year 2525, mutta jatko on surullista kuultavaa.

Imuroin netistä kaksi ensimmäistä albumia, ja jouduin toteamaan surulliset tosiseikat. Poltin CD-R-kopiot kuitenkin, ja olen kuunnellut niitä muutaman kerran. Muutama laulu toimii jotenkin, kuten mielenvikaisen psykopaattisesta Fredistä kertova stoori. Mutta esim. Zager & Evans -nimisellä kakkosalbumilla (1970) kaksikko mätti täysin vailla tyylitajua ja makua paksua psykedeliasotkua tajuttomine sanoituksineen, ja levyn kuunteleminen on koettelemus.

Food For the Mind -LP:stä en löytänyt latauslinkkiä netistä. Päätin tilata levyn MusicStackin kautta maaliskuussa 2008. En odottanut paljoa, oikeastaan. Ehkä mielessäni oli pieni toive, että duo olisi vihdoin kolmannella albumillaan päässyt eroon pahimmasta lapsellisesta ja naivista hippi-ideologiastaan, löytänyt jyvän ja onnistunut.

No jaa, ei Food For the Mind ole ollenkaan niin mauton levy kuin nimikko-LP, mutta aika vähän kehumisen arvoista tässäkin on. Hydra 15,000 on outo laulu tulevaisuuden tieteellisestä kokeesta, jonka tarkoituksena on suodattaa ihmismielestä kaikki pahat piirteet pois ja tuottaa maailmaan täydellinen ihminen, joka vain haluaa ylläpitää rauhaa ja rakastaa varauksettomasti kaikkia kanssaihmisiään. Believe in the Man With a Dream on melko hyvä tarinalaulu kautta historian mullistavia keksintöjä tehneistä neroista. Biisi sisältää turhan skeptisyyden vastaista sanomaa. Brother Can You Spare a Dime -versio on onnistunut, taustahälyä ja muuta pientä kokeilua harrastetaan aika hyvin.

Siinä se. Muuten Food For the Mind ei oikein skulaa, muttei sentään ärsytä.

 

Zakarrias: Zakarrias (1971)

Tämä albumi tuntui vuosia sitten olevan tarjolla joka toisessa netin progeblogissa. Silloin 10+ vuotta sitten aika harvoin otin mitään progelevyjä kuultavakseni, mutta päätin lopulta testata tätä Zakarriasta kun sitä niin joka puolella tyrkytettiin. Sehän oli aika helposti nieltävää kamaa. Poltin siitä CD-R:n.

Zakarriasin henkilöllisyys pysyi pitkään mysteerinä, ennen kuin se joitakin vuosia sitten selvisi. Tammikuussa 2017 hankin viimein Amazonista oikean levyn, mutta tottakai minun piti saada siitä bootleg, joka on vieläpä niin vanha, että sen ilmestyessä ei herra Zakarriasin henkilöllisyyttä ollut vielä selvitetty. Niinpä kansibooklet ei anna rahtustakaan infoa. Netistä onneksi löytyy...

Mies oli itävaltalainen, nimeltään Robert Haumer. Hänen varhainen yhtyeensä Expiration julkaisi 1968 psykedeliasinglen "And the World Will Be a Bird / It Wasn't Right" ennen kuin hän muutti Englantiin. Haumer oli saanut musiikintekijänä vaikutteita bluesrockista, erityisesti Hendrixistä ja Creamistä. Tämä hänen ainoa sooloalbuminsa on soundeiltaan tuhtia, bassovoittoista ja voimakkaasti rummutettua, mutta melodista ja enempi tunnelmilla pelaavaa bluesahtavaa progea. Suurin osa materiaalista tuli triolta nimeltä Salt, johon kuuluivat kitaristi Huw Lloyd-Langton (Hawkwind) ja rumpali John Lingwood (Manfred Mann's Earth Band, Steamhammer). Sävellykset ovat Haumerin, sanoitusapua ovat antaneet Samy Birnbach ja mystinen Eva.

Haumerin onnistui saada levytyssopimus Deramin kanssa. Niinpä hän kokosi joukon muusikoita, joihin kuuluivat kosketinsoittaja Peter Robinson (Quatermass, Brand X), pianisti Don Gould (joka hoiti myös jousisovitukset), Geoff Leigh (tuleva Henry Cow-fonisti) ja rumpali Martin Harrison. Haumer itse soitti kitaraa, bassoa ja kazoota. Sitten Deramille valkeni, ettei Haumerilla ollut työlupaa. Juuri julkaistu LP vedettiin äkkiä pois markkinoilta. Vain joitakin harvoja kappaleita oli ehditty myydä. Haumer joutui palaamaan Itävaltaan.

Originaali Zakarrias-LP on harvinaisin Deram-julkaisu ja nykyään monen sadan euron arvoinen.

Itävallassa Haumer kokosi oman Bobby Hammer Bandin, joka julkaisi ainoan singlensä "Modern / Zeit bleibt" vuonna 1981, nimellä BHB. Bobby Hammer -nimellä tuli soolosingle "Papa Was a Rolling Stone" vuonna 1987.

 

Zape Leppänen: Stereo World (1984)

Ei mitään Kalevalaa, ei new wavea, ei edes Lovelle sinkun tehneen Limousine-bändin tyylistä kamaa. Tämä on aika tavanomaista ja iisiä poprockia. Semmoista, joka ei tyrkytä itseään, ja jota on kiva laittaa soimaan ihan kuuntelumusikkina. Turnin' Keyssä bändi piiskataan aikamoisen hurjaan menoon, mutta ei yksi ryöpsähdys riitä vaativampaa musafriikkiä tyydyttämään.

 

Zazu: Zazu (1975)

Vuosi oli 2009, ja FinnArctic-blogini veteli viimeisiään. Keskityin jakelemaan musiikkia Pirate Bayssa, ja blogissani julkaisin vain postaustekstit. PB:ssä joku suomalainen tarjosi minulle torrentti- tai Rapidshare-linkkiä tämän amerikkalaisen progebändin levyyn. Kokeilin ja pidin siitä. Kommentoin sille tyypille, että Zazu on juuri sellaista melodista progea josta pidän, mutta jatkoin, että kosketinsoittaja ei selvästikään ollut tästä maailmasta. Mies oli samaa mieltä.

Viime syyskuussa hommasin Amazonista oikean CD:n. Ei tämä levy useimmiten ole progea, vaan aika perus-jenkkirokkia 70-luvun melodiseen malliin. Kosketinsoittaja John Melnick yltyy viimeisen päälle hurjaksi veikoksi ainoastaan Midnight Trainilla ja sitä seuraavalla kymmenminuuttisella Ittsanottasonattalla, joka on myös se ainoa progeraita. Eli tätä levyä ja sen muusikoita ei kannata arvioida niin hätäisesti kuin minä alunperin tein.

 

Zero Nine: Visions, Scenes and Dreams (1982)

Blank Verse (1982)

Headline (1983)

White Lines (1985)

 

 

 

 

 

Zones: Sign of the Times / Away From It All (1978)

Mourning Star / Under Influence (1979)

Under Influence (1979)

Zones-yhtyeen Mourning Star -biisi löytyi yhdeltä kirjastosta 2001 lainaamaltani new wave -kokoelmalta. Erinomainen kappale sai himoitsemaan lisää, varsinkin sen jälkeen kun 2003 sain oman tietokoneen ja selailin netistä esille tietoja bändistä.

1976 oli sellainen skottibändi kuin Slik, josta yritettiin Bay City Rollersin kilpailijaa. Slik sai aikaiseksi yhden LP:n ja pari hittisinkkua, ennen kuin jäsenet totesivat ettei tähän kannata jäädä, kyllä meiltä löytyisi musiikillista taitoa ja kunnianhimoa painavampiinkin juttuihin. Slik oli kuulemma loppuaikoina oikeasti rokkaava ja hyvä bändi, mutta eihän heidän teinityttöyleisönsä ymmärtänyt sellaista arvostaa ja muut eivät edes halunneet korvaansakaan lotkauttaa mokomalle tehtaassa tuotetulle purkkabändille.

Kaverit perustivat PVC2-nimisen bändin, joka teki rajusti punkahtavan EP:n vuonna 1977. Sen jälkeen Midge Ure perusti ensin Sex Pistolsista pois potkitun basistin Glen Matlockin kanssa Rich Kidsin, sitten tulivat Visage, Ultravox ja sooloura. Muut kundit perustivat Zonesin.

Zones pääsi tekemän yhden LP:n Aristalle. Arista yritti kovasti nostaa levyä pinnalle. Yrittämisen tasosta kertoo sekin, että levy julkaistiin viidellä erilaisella kannella: mallinukke, autoja ja parkkimittareita, tietokoneita, kelloja, ja vielä löytyy viides vaihtoehto johon ympättiin kaikki neljä kuvaa. Jokaisen version takakannessa on lähikuva jonkun Zonesin jäsenen naamasta. Minun marraskuussa 2006 MusicStackista tilaamalla saamallani kappaleella on siis tuo kellokansi. En tunne naamalta Zonesin jäseniä, joten en tiedä kenen naama takakannessa on. Samaan syssyyn tilasin Sign of the Times- ja Mourning Star -sinkutkin.

Olisiko minun kellokanteni jotenkin harvinainen, sillä jouduin lisäämään sen sekä RateYourMusiciin että Discogsiin?

Under Influence -LP ei myynyt juuri lainkaan, ja Zonesin taru oli lopussa. Harmi, sillä levy on aika hieno ja olisi ansainnut kunnon huomiota. Ainoa virheliike oli julkaista kummallinen muka-reggae Looking to the Future singlenä, se jää kyllä albumin heikoimmaksi palaksi.

 

The Zoo: The Zoo Hits Back (1975)

FinnArctic-esittely:

The Zoo served as the starting point for the career of one Riki Sorsa (Esko Richard Sorsa, 1952-). In 1975 they released the album "The Zoo Hits Back" which was one of the first self-released records in Finland.

The group presents ten of their own songs, all penned by guitarists/bassists Quickhand and Viktor Malin. Except for the opener "Bed Rumbles" which is rough rock, the material leans towards the 50's teenybop genre. Nothing groundbreaking or even essential, The Zoo nevertheless have to be praised for their spirit of enterprise even if a slight amateurishness and crude production (Pekka Nurmikallio and his Microvox studio again) somewhat damage the enjoyment. Some songs date as far back as 1972 and 1974, but it's hard to tell much difference.

The Zoo split soon after due to the usual studying-army-girlfriends stuff. Quickhand & Malin continued as a duo and released an eponymous album before the year 1975 was over. Malin carried on with the solo effort "Pidgeons" in 1981.

 

29.3.2018

ZZ Top: First Album (1971)

Rio Grande Mud (1972)

Tres Hombres (1973)

Fandango! (1975)

Tejas (1976)

Degüello (1979)

El Loco (1981)

ZZ Topilta tiesin pitkään vain sen kasarimeiningin, 70-luvun tuotanto oli jäänyt tuntemattomaksi. Sitten Porvoon-opiskelujeni aikana 1993-1994 radio perehdytti minut kappaleeseen Move Me On Down the Line, Tres Hombresilta.

Tutkailin ZZ Topin varhaisia levyjä ja tykästyin hirveästi levyjen kansiin. Tyylikkäitä luomuksia. Päätin kokeilla itse levyihinkin perehtymistä. Lainasin kirjastoista First Albumin ja Degüellon CD:nä, muut (Rio Grande Mud, Tres Hombres, Fandango!, Tejas, El Loco) vinyylinä. Nauhoitin ne kaseteille, mutta niin etten kuunnellut niitä ollenkaan. Väänsin äänen nollille, ajatellen että nauhoitetaan ne ensin, kuunnellaan ne sitten kronologisessa järjestyksessä. Aloin nopeasti pitää albumeista.

Jossain vaiheessa päätin polttaa CD-R-kopiot, ja imuroin albumit netistä koneelleni mp3-muodossa. Siinä vaiheessa minulle vasta paljastui mitä albumeille oli menty 1980-luvulla tekemään. Hirveää remiksausta! Koska olin lainannut useimmat albumit kirjastoista vinyylinä, olin saanut kuulla esikoisalbumia lukuunottamatta kaikki 80-luvulla uudelleenmiksatut levyt alkuperäisessä muodossaan, joten tiesin miltä niiden tuli kuulostaa. Ei niiden todellakaan tullut kuulostaa 80-luvulta. Onneksi löysin netin musiikkiblogimaailmasta hyvälaatuiset vinyylirippaukset kaikista 70-luvun levyistä. Nopeasti syntyi kuitenkin päätös hankkia oikeat vinyylit niistä joista ei ollut vielä kunnollista CD-painosta.

First Albumin ja Tejasin ostin ensimmäisellä ja ainoalla käynnilläni Fleminginkadun Panic Roomissa. Juttelin myyjän kanssa, hän kertoi myyvänsä pois omaa vinyylikokoelmaansa. Ostin häneltä nipun vinyylejä (myös Squeeze, Madness ja The Rumour mukana ostosteni joukossa), jotka kaikki olivat loistokuntoisia. Panic Room vain joutui sitten häviämään tutuille vakiodivareilleni, harmi kyllä. ZZ Top's First Albumista puuttuu insertti joka siellä kuuluisi olla, muuten kunto erinomainen.

Rio Grande Mudin sain Helsinginkadun Stupido Shopista, El Locon Fennicasta. Tres Hombres, Fandango ja Degüello ovat ihan vain Stockmannilta.

Hyvää, tasaista laatua nämä kaikki. Tasoerot ovat pieniä, esim. First Album on pikkuisen muita heikompi levy ja El Loco sisältää sekin joitakin turhempia biisejä. Fandangon kakkospuoli ei myöskään ole yhtä mieleenjäävä kuin muut albumit, paitsi tuo Tush.

 

Huh huh, uuvuttava urakka on hoidettu. Kyllä oli muutamia kertoja melkoinen hätä ja kiire kirjoittamisen kanssa, silloin kun joka levystä oli paljon kirjoitettavaa. Välillä taas oli tylsempää, kun kirjoitettavaa oli hyvin vähän. Discogsissa merkkasin 91 levystä jonkin toisen version, Johnnyn Siis eipä huolta -sinkkua lukuunottamatta kaikki CD:itä. Vinyylit on kyllä käyty kahteen kertaan läpi, niitä en edes vaivautunut enää tarkistamaan.

 



 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98    99