Wreckless Eric: Whole Wide World / Semaphore Signals (1977)

Wreckless Eric (1978)

Wreckless Eric (10" versio) (1978)

The Wonderful World of Wreckless Eric (1978)

Big Smash (1980)

Kun vanhojen Soundi-lehtien innoittamana 90-luvun lopulla keräsin divareista punk- ja new wave -singlejä, otin ihan summamutikassa mukaani myös Wreckless Ericin Whole Wide World -seiskan. Wreckless Ericista kirjoitettiin Soundissa paljon ja hyvää. Lisäksi sinkku oli Stiff Recordsin julkaisema, kiinnostavuusarvo oli taattu jo sillä. Kun sitten kotona pyöritin levyä ensimmäistä kertaa, yllätyin. Tämähän on Eppujen Nuori poika! Radiossa olin vuosia aiemmin kuullut pienen pätkän myös Wreckless Ericin originaalia, mutta alkuperäisversion nimi ja esittäjä eivät olleet porautuneet kallooni, joten minulle tämä sävellys oli ollut oikeastaan vain Eppu Normaalin Nuori poika eikä muuta. Kiitin itseäni ihan sattumalta haalitusta aarteesta.

Hyvän ensikohtaamisen jälkeen päätin kerätä lisääkin Ericin levyjä. Soundi-lehti informoi hyvin, että ensimmäisestä albumista on olemassa sekä 12 tuuman mustavinyyli- että 10 tuuman ruskeavinyyliversio. Tottakai värivinyyleistä innostuneena halusin molemmat. Ruskea kymmentuumainen löytyikin ensin, Hippie Shake Recordsista. Big Smashin tarjosi VR:n makasiinien kirpputori. The Wonderful World of... -LP:n bongasin myös lopulta jostain, tyydyttyäni jonkin aikaa kirjastovinyyliltä äänitettyyn kasettikopioon.

Big Smashista olen kovasti yrittänyt löytää hyviä puolia ja miettiä, mitkä biisit ovat niin vaisuja, että ne olisi pitäyt korvata paremmilla. Hyväntahtoisuuttani olen valinnut useitakin kappaleita, jotka eivät ihan huonoja ole. Pakko kaikesta huolimatta myöntää, että koko albumissa on vikaa. Olivat kesyttäneet Eric Gouldenin, eikä se ollut kivaa kuultavaa. No, onhan mukana sentään paras mahdollinen kokoelmalevy, jolla on mukana kaikki albumeilla julkaisemattomat singleraidat ja pari vaihtoehtoista versiotakin. Se tuo Big Smashillekin arvoa.

 

Wrum: Takapihojen rock-tähdet (1980)

Tämä turkulaisbändi se vasta jäikin yhden hitin vangiksi. Ensisingle sisälsi biisit Takapihojen rock-tähdet ja Rocktähti, LP nimettiin hitin mukaan ja se sisälsi uuden version siitä, ja LP:n jälkeen tuli sinkku Katujen kasvatit, joka aika pitkälti toisti samaa ideaa. Vielä yksi single sen jälkeen, ja kaikki oli ohi.

Olen kuullut tuon ensimmäisen singlen, ja voi pojat, että Takapihojen rock-tähdistä onkin siinä hiiiitaaaasti mateleva versio. Onneksi nopeuttivat biisiä albumillaan. Rocktähti on itse asiassa ensisinkun parempi puolisko. LP on muuten piirun verran keskinkertaista parempi. OK biisejä, mutta Se Jokin puuttuu.

Myöhemmät sinkut "Katujen kasvatit / Kusiainen" ja "Viiniä / Peili" ovat minusta älppäriä parempia.

 

X-Ray Pop: Alcool / Amazone (1985)

D-S / El gato (1986)

Meikäläistä 90-luvun lopulla riivannut värivinyyli-innostus sai tuhoakin aikaiseksi. Ostin nimittäin Black and Whitesta nämäkin pikkulevyt, koska toinen oli myrkynvihreä ja toinen valkoinen. Sisältö on yököttävän karmeaa ranskalaista avantgarde-syntsapoppia. Voin vain huonosti näitä kuunnellessani. Onneksi otin lopulta opikseni ja lakkasin ostelemasta levyjä joutavien syiden takia.

 

Xtaasi: Henget eilisestä / Jonain päivänä (1981)

Kappas, pilattuaan Xtaasin ensisinglen "Eräs lauantaiyö / Sun huoneessa" karmealla fraseerauksellaan, Heikki Portaankorva (sukua Päiville?) ymmärsi miten pitää laulaa. Tämä on oikeastaan jo hyvä sinkku, toimivaa nuorekasta 80-luvun alun modernia poprokkia.

 

26.3.2018

XTC: 3D-EP (1977)

White Music (1978)

Go 2 (1978)

Are You Receiving Me? / Instant Tunes (1978)

Drums and Wires (1979)

Making Plans For Nigel / Bushman President - Pulsing Pulsing (1979)

Black Sea (1980)

Wait Till Your Boat Goes Down / Ten Feet Tall (1980)

Towers of London / Set Myself on Fire (Live) (vain ensimmäinen levy) (1980)

Respectable Street / Strange Tales, Strange Tails - Officer Blue (1981)

English Settlement (1982)

Senses Working Overtime / Blame the Weather - Tissue Tigers (The Arguers) (1982)

Ball and Chain / Punch and Judy - Heaven Is Paved With Broken Glass (1982)

No Thugs in Our House / Chain of Command - Limelight - Over Rusty Water (1982)

Mummer (1983)

The Big Express (1984)

Skylarking (1986)

Dear God (CD-EP) (1987)

The Dukes of Stratosphear: Chips From the Chocolate Fireball (An Anthology) (1987)

XTC: Rag & Bone Buffet (1990)

Explode Together - The Dub Experiments 78-80 (1990)

Coat of Many Cupboards (2002)

XTC oli 80-luvun nerokkain popbändi. Andy Partridge ja Colin Moulding olivat ällistyttävän luomiskykyisiä, kekseliäitä ja omaperäisiä ja lisäksi pistämättömiä melodianikkareita. Tiesin ennestään vain kaksi kappaletta, The Mayor of Simpleton ja The Loving, jotka olin nauhoittanut radiosta. Soundi-lehden ylistävät levyarvostelut ja kirjastojen new wave -kokoelma-CD:iltä vuonna 2001 löytämäni hienot biisit saivat minut tutustumaan XTC:n tuotantoon tarkemmin. Niinpä lainasin kirjastoista mitä löytyi.

WHITE MUSIC

Ensimmäinen albumi White Music pursuaa hyperaktiivista energiaa. Hyvä kun basisti Colin Mouldingin Cross Wires edes pysyy koossa, sen paiskominen nauhalle aivan varmasti vaati paussin jälkeenpäin. Avauksessa Radios in Motion Andy Partridge matkii äänen hidastumista kohdassa "...all the kids are complaining that the songs are too slowwwwww..." Partridge on sittemmin tunnustanut, että jos hän olisi ollut studiossa kokeneempi, hän olisi uskaltanut pyytää tuottaja-äänittäjä John Leckietä hoitamaan äänen hidastumisen miksauspöydän avulla. Kummalliselta tuntuu, ottaen huomioon kuinka "in your face" -hengellä bändi studiossa riehui.

GO 2

Niin monelle se toinen albumi on ollut vaikea, niin myös XTC:lle. Etenkin kun se tehtiin niin pian ykkösalbumin jälkeen. Toisaalta bändi kyllä hienosti pyrki hiomaan soundiaan ja monipuolistumaan, löytämään uusia sävyjä. Eli vaikkei Go 2 poikinut yhtään biisiä jonka olisi voinut julkaista singlellä, albumi on hyvä pikakuva bändistä muutosprosessin keskellä. XTC luo jonkin matkaa oikein jänniä tunnelmia. Homma kantaa hyvin Beatowniin asti, sitten taso laskee. Ongelmana oli myös kosketinsoittaja Barry Andrews, joka oli yhtäkkiä kasvanut musiikillisesti, oli alkanut tehdä biisejä ja halusi XTC:n levyttävän ne. Andrews meni jopa niin pitkälle, että olisi halunnut ottaa ohjat ja yksin viedä yhtyettä uusille linjoille. Tähän ei Partridge ollut halukas. Andrews sai Go 2:lle kaksi omaa biisiä, The Weapon ja Super-Tuff, mutta sen jälkeen hän sai lähteä. Hyvä niin, sillä nuo kaksi biisiä eivät ole varsinaisesti huonoja, ne eivät vain edusta sitä suuntaa johon olisin halunnut bändin kehittyvän. Andrews loi oman leikkikentän nimeltä Shriekback, joka pukkasi ulos paljon kulttimainetta nauttivia levyjä. Andrewsin XTC:ssä korvasi Dave Gregory.

DRUMS AND WIRES

Kolmantena albuminaan XTC teki hillityimmän kokonaisuutensa pitkään aikaan. Esim. Day In Day Out, Millions ja That Is the Way - joista kaksi viimemainittua sisältävät jopa jatsahtavia sävyjä saksofoneineen - ovat kuin kevyttä sunnuntain viihdemusiikkia bändin muuhun tuotantoon verrattuna. Toisaalta muutamissa kappaleissa kyllä sekoillaan sopivasti. Helicopter, Scissor Man ja Complicated Game ovat pirteitä hölmöilypaloja. Complicated Gamen lopussa Partridgen ääntelyä voi nimittää jopa hyperventiloimiseksi. Se on hurja lopetus muuten aika rauhalliselle levylle, ja olenkin lukenut netistä negatiivisia kommentteja juuri tuosta albumin päätösraidasta. Kaikki eivät taida siitä pitää, ja ymmärrän miksi.

THE DUB EXPERIMENTS 78-80

Go 2 -albumin kylkiäisenä tuli 12 tuuman EP nimeltä Go+, joka sisältää dub-versiot viidestä albumin kappaleesta. Dance With Me, Germany on yhtä kuin Meccanik Dancing, Beat the Bible on Jumping in Gomorrah, A Dictionary of Modern Marriage on Battery Brides, Clap Clap Clap on I Am the Audience ja We Kill the Beast on The Rhythm. Kummallista, kiehtovaa, nerokasta kokeilua - melkein tekee mieli omistaa tuo EP sellaisenaankin.

Go+ -EP ja Andy Partridgen 1980 julkaisema soololevy Take Away / The Lure of Salvage julkaistiin CD-muodossa yhteispakettina nimeltä Explode Together - The Dub Experiments 78-80, jonka tilasin Amazonista joulukuussa 2005. Se on ehkä kummallisin levy kokoelmassani, ja sehän on paljon sanottu. Go+ -EP, joka muodostaa tämän CD:n ensimmäiset viisi raitaa, ovat vain dubia ilman ylimääräisiä kikkoja, mutta soololevyllään Partridge meni pari harppausta pitemmälle. Hän mankeloi, hajotti ja kokosi uudestaan rykelmän aiempia XTC-biisejä, kirjoitti kokonaan uudet lyriikat, ja tuloksena on kokeilevaa musiikkia, jossa huomaa miksauspöydällä käsiteltyjä elementtejä tutuista kappaleista. Jos biisi biisiltä eritellään, mikä XTC:n kappale on toiminut pohjana kullekin Take Away / The Lure of Salvage -albumin raidalle, niin lista näyttää tältä:

Commerciality = Refridgerator Blues (ei levytetty)
The Day They Pulled the North Pole Down = Heatwave
The Forgotten Language of Light = Millions
Steam Fist Futurist = Reel By Reel
Shore Leave Ornithology (Another 1950) = Pulsing Pulsing
Cairo = Homo Safari
The Rotary = Helicopter
Madhattan = That Is the Way
I Sit in the Snow = Roads Girdle the Globe
Work Away Tokyo Day = Red / Day In Day Out
New Broom = Making Plans For Nigel

BLACK SEA

Aika lailla löytyi se vuoteen 1984 asti pysynyt linja tämän albumin myötä. Black Sea on yksi kolmesta suosikkilevystäni XTC:ltä. Tätä suosittelisin ensimmäiseksi levyksi sille joka haluaa tutustua. Useita hyviä hittejä: Generals and Majors, Respectable Street, Towers of London, Love At First Sight (no, en tiedä liikkuiko tämä listoilla, mutta olisi pitänyt)...

Sgt. Rock (Is Going to Help Me) on sitten kiistanalainen. Andy Partridge tunnustaa inhoavansa koko tekelettään: "Right, I'm standing up here and now, and saying this song embarrasses the shit out of me. Of all the tunes that I've written, that made it to tape, this makes me cringe the worse. It's not the music, that's solid enough. All the instruments in the track mesh nicely enough, but the lyrical sentiment, oh dear. It was supposed to be ironic, you know, nerdy comic fan imagines two dimensional hero can help him with his unsuccessful chat up technique. It did not work. It just came out limply crap. Virgin insisted it be included in this set, otherwise I'd gladly erase it from our history. We all make mistakes." Näin Andy sanoo neljän CD:n Coat of Many Cupboards -boksissa. Mikä harmi Partridgen kannalta, että Sgt. Rockista tuli XTC:n toiseksi isoin hitti Englannissa, 16. sija helmikuussa 1981. Ei se minustakaan ole XTC:n parhaita hittejä, vaikka ei nyt surkeakaan.

ENGLISH SETTLEMENT

Vahvan tuplalevyn tekeminen on hyvin vaikeaa. XTC teki niitä kaksi (Oranges & Lemons on se toinen), ja kumpikin kärsii täytebiiseistä. English Settlement on lisäksi paikoin venytetty, Oranges & Lemons taas lievästi alimittainen (vajaat 61 minuuttia tuplalevylle ei ole kauhean paljon).

English Settlementilla on kuitenkin useita upeita hetkiä. Basisti Mouldingin tekemä Runaways avaa levyn petollisen eteerisesti ja kauniisti. Kun syventyy kuuntelemaan tarkemmin sanoituksia, huomaa minkä järkyttävän tarinan bändi upean sovituksen alle kätki: pikkulapsi kuulee vanhempiensa riitelevän, hän karkaa kotoa suurkaupungin keskelle, ja kun isä ja äiti huomaavat mitä on tapahtunut, he itkevät epätoivosta kun oma lapsi on eksyksissä jossain kaupungin melskeessä osaamatta enää kotiin.

Ball and Chain, keväisestä aistien heräämisestä kertova Senses Working Overtime, sekä pikkuhuligaanista ja omaa pikku kullannuppuaan lujasti puolustelevista vanhemmistaan kertova No Thugs in Our House ovat vahvoja sinkkuhittejä. Mouldingin kynäilemästä Fly on the Wallista Virgin Records halusi kovasti singlen, ja pettyi kun bändi pilasi sen kummallisella sovituksella. XTC teki mitä tahtoi.

Jason and the Argonauts on vielä yksi huippuraita, joka valitettavasti kärsii juuri siitä venytyksestä. Kuudessa minuutissa on pari liikaa. Lisäksi Terry Chambersin rumputyöskentely käy ärsyttämään, kun hän paukuttaa rumpua tasaisin väliajoin todella lujaa. Tuo toistuva kova pamaus vain sattuu käymään hermoilleni. Albumi sisältää montakin yli viisi-kuusiminuuttista biisiä, vaikkei niiden olisi tarvinnut olla niin pitkiä.

Keskivaiheilla albumi väsyy vähän. Sellaiset biisit kuin All of a Sudden, Leisure ja loppupuolella oleva English Roundabout eivät tarjoa mitään kiinnostavaa, ja aika pitkä putki on kappaleita jotka eivät edusta XTC:n tuotannon parasta osastoa.

Vuoteen 1982 osuu myös muuan ikävä käännekohta XTC:n uralla. Andy Partridge kärsi pahasta lavakammosta. Hänen piti ottaa valiumia ennen jokaista keikkaa, jotta lavakauhu hellittäisi ja hän pystyisi vetämään keikat läpi. Andyn vaimo katseli vierestä miehensä valiumiaddiktiota ja hävitti lääkemääräykset. Partridge ei kestänyt tätä, ja käveli lavalta kesken "Respectable Street" -biisin, kun XTC:llä oli keikka Pariisissa 18. maaliskuussa. Bändillä oli tämän jälkeen vielä yksi keikka San Diegossa, Kaliforniassa, 3. huhtikuuta. Se hoidettiin loppuun, vaikka ryhmä mielenosoittajia ryntäsikin lavalle kesken kaiken. Tämän jälkeen XTC:tä ei enää kuitenkaan nähty lavalla, vaan se jättäytyi studiobändiksi.

YouTubesta löytyy 48 sekunnin mittainen kuvanauhanpätkä, jossa Andy Partridge kävelee lavalta kesken Pariisin-keikan. Kannattaa pysäyttää video ja lukea vielä kommentitkin.

MUMMER

Toinen suosikkini tämä Mummer. Tätä albumia tehtäessä sattui toinenkin takaisku XTC:lle, kun rumpali Terry Chambers erosi yhtyeestä hoidettuaan rummut kolmeen kappaleeseen: Wonderland, Toys ja Beating of Hearts. Käsittääkseni hän oli saanut tarpeekseen kovin yksinkertaisiksi ja tylsiksi käyneistä rumpukompeista. Studiokettu Pete Phipps hoiti rummuttelun lopuilla Mummerin biiseillä sekä seuraavalla albumilla The Big Express.

Mummer on monin paikoin kokeilun juhlaa. Homma kulminoituu puolessavälissä, Mouldingin Deliver Us From the Elements on lopussa armottomaksikin käyvää psykedeliavyörytystä, jonka perään sopii loistavasti juuri Partridgen möyryävä Human Alchemy. Vastapainoksi löytyy kauneuttakin. Mouldingin Wonderlandia ei tarvittu paljoa kasvattaa sen demoasteesta. Lintujen liverrys ja paremmat soundit riittivät, ja hieno singlepoiminta oli valmis. Kolmas Moulding-panos In Loving Memory of a Name on aika nätti sekin, Ladybird täydentää sarjan. Oikeastaan ainoa poisjättämisen arvoinen biisi olisi ollut Funk Pop a Roll, se on yksinkertaisesti tylsän tavanomainen.

Great Firessa Partridge mutisee f-sanan. Lyönpä vetoa, että mutina pyyhittiin pois kun kappale lohkaistiin singleksi.

THE BIG EXPRESS

Vielä yksi suosikkeihini kuuluva mestariteos. The Big Express on Mummeria suoremmin kuulijaa päin hyökkäävä kokeilulevy. Bändi on pitänyt hauskaa kokeiluvimmansa kanssa ja kyllästänyt sovitukset kasarisoundeilla, mutta käyttänyt niitä luovasti. Eräänlaista biletystä tämäkin, voisi sanoa. Yksi parhaista kappaleista on säästetty loppuhuipennukseksi - Train Running Low on Soul Coal omaa niin kuvaavan tittelin, ettei minun tarvitse kertoa siitä enempää. Pidän oikein kovasti myös rauhallisemmasta This World Over -biisistä, siinä on tunteellisuutta. Wake Up on Mouldingin parhaita, se oli hyvä singlepoiminta ja kuulosti alkujaan siltä, että olen saattanut sen kuullakin radiosta joskus 80-luvun puolessavälissä.

THE DUKES OF STRATOSPHEAR & SKYLARKING

Vuosina 1985-1987 XTC:llä riitti luovuutta vielä huimaan psykedeliayhtyeeseen The Dukes of Stratosphear. Yhden EP:n ja yhden albumin poikinut sivuprojekti oli upea kumarrus 60-luvun pop-musiikille, sen monimuotoisuudelle aina Pet Soundsin aikaisista Beach Boys -jutuista happoisempiin hörhöyhtyeisiin. Molemmat levyt koottiin CD:ksi nimeltä Chips From the Chocolate Fireball.

Dukes of Stratosphear -julkaisujen välissä tehtiin yksi virallinen XTC-albumikin. Skylarking sisältää sekin kaikuja meneillään olleesta psykedeelisestä vaiheesta. Levy on komeankuuloinen, avaran eeppinen teos. Kokonaisuus ei kuitenkaan pompi tyylistä toiseen kuten Dukes of Stratosphear -jutut, vaan säilyy yhtenäisenä. Tuottajan pallilla istui itse Todd Rundgren, enkä jaksa edes laskea monesko tuotannollinen täysosumansa Skylarking on. Mutta niin paljon kuin albumia onkin ylistetty, ei se minun mielestäni ole aivan kirkkain helmi XTC:n tuotannossa. Avauskaksikko Summer's Cauldron ja Grass, sitten That's Really Super Supergirl, Ballet For a Rainy Day, Season Cycle - siinä ne ykköspuolen unohtumattomat. Jälkipuoliskolla valitettavasti väsähdetään. Oikeastaan vain Another Satellite nousee noiden mainittujen biisien tasolle. Joku Big Day tai Dying jää kovin naiviksi ja puolivillaiseksi. Mermaid Smiled kuulostaa hienolta, mutta sävelmästä ei tahdo muistaa mitään.

1986 tehtiin vielä irtosingle Dear God, jolla Andy Partridge ilmaisi omia ajatuksiaan maailman tilasta ja yritti sanoa, että jos Jumala on olemassa, miksei hän tee mitään maailmaa tuhoavien ongelmien korjaamiseksi? Sanottavaa oli tosin niin paljon, ettei kaikki mahtunut yhteen lauluun. Ei auttanut, vaikka Dear Godista on olemassa demoversio, jossa on vielä yksi ylimääräinen säkeistö. USA:ssa Dear God haluttiin mukaan Skylarking-albumille, mutta se levy oli jo ennestään niin ylimittainen, ettei ylimääräiselle biisille ollut tilaa. Jotain piti ottaa pois. Partridge valitsi lyhyimmän kappaleen, joka sattui olemaan Mermaid Smiled.

Dear God julkaistiin myös CD-EP:nä, johon iskettiin kylkiäiseksi mukaan 1979-1983 pala palalta tehty kuuden kokeilevan instrumentaalin sarja Homo Safari. Sarjan viides ja kuudes osa Frost Circus ja Procession Towards Learning Land ovat mukana Mummer-CD:llä. Kakkososan Bushman President onnistuin löytämään Making Plans For Nigel -sinkun b-puolelta. Kolme osaa oli kuitenkin vielä kuulematta, niinpä tilasin tuon CD-EP:n Amazonista helmikuussa 2006. Homo Safari on mielenkiintoisen kaksijakoinen, Bushman President kevyt ja leikkisä, Egyptian Solution rytmikästä syntetisaattorien paukuttelua, Mantis on Parole silkkaa jazzia, Frost Circus rauhallinen ja tunnelmoiva, Procession Towards Learning Landia olen nähnyt verrattavan The Residentsiin.

 

Niinkuin tässä kaikessa ei olisi ollut kylliksi kerättävää, sinkkujen b-puolia ja muita harvinaisuuksia koottiin 1990 kokoelmalle Rag & Bone Buffet, ja sitten on vielä neljän CD:n boksi Coat of Many Cupboards. Molemmat tilasin Amazonista syyskuussa 2010, kyllästyttyäni lainaamaan niitä kirjastoista. Boksiin iskettiin suurin osa muista harvinaisuuksista, demoja, livebiisejä ja myös joitakin albumiraitoja, joista Partridgella oli jotain erityistä sanottavaa. Eikä tämäkään kata kaikkea... Olen ymmärtänyt, että XTC:n sopimus Virgin Recordsin kanssa oli melkoisen epäoikeudenmukainen. Virgin otti liiankin suuren leijonanosan tuloista ja bändille jäi vain hiluja. Ehkä siksi XTC joutui olemaan niin tuottelias, kirjoittamaan biisejä liukuhihnalta ja pukkaamaan kaikenlaista ulos tiuhaan tahtiin, jotta saisi leivän päälle jotain muuta kuin ylähuulen. Kun ei tuloja tullut lopulta keikoistakaan.

Coat of Many Cupboards -boksissa oleva paksu vihko irtoaa liimauksestaan heti kättelyssä. Se ei kuitenkaan haittaa, vihkoa on kivempi selata kun se on irrallisena eikä hankalasti kiinni boksissa.

 

The Yachts: Suffice to Say / Freedom (Is a Heady Wine) (1977)

Look Back in Love (Not in Anger) / I Can't Stay Long (1978)

Yachts (1979)

Suffice to Say / On and On (1979)

Love You Love You / Hazy People (1979)

Yachts Without Radar (1980)

Myöhemmin 80-luvulla The Christians -yhtyettä vetäneen englantilaisen lauluntekijän Henry Priestmanin varhainen bändi. Noteerasin Yachtsin parin singlen arvostelut vanhoissa Soundeissa, mutta ne eivät saaneet osakseen niin kovaa kehua, että olisin laittanut ne ihan pakkohankintalistalleni. Kiinnostuin kohtalaisesti kuitenkin. Kuinka ollakaan, satuin bongaamaan bändin kaksi ensimmäistä sinkkua divareissa, ja ostin ne. Look Back in Love oli vieläpä prässätty siniselle vinyylille.

Suffice to Say on vitsikkään itsetietoinen poppibiisi, siinä lauletaan että "teinpä tällaisen biisin rakkaudestani sinulle, tämä on aika kiva biisi ja olen tyytyväinen siihen, ja siinä jopa lauletaan että rakastan sinua". Kun b-puolikin on hassun sympaattinen kieli poskessa tehty juttu, niin eihän tästä voi olla tykkäämättä. Look Back in Love on selvästi voimallisempi sinkku, osoitus bändin kehityksestä ja aivan yhtä kiva. Yhdeltä kirjastosta lainaamaltani new wave -kokoelmalta löytyi vielä kolmannen Yachts-singlen a-puoli Yachting Types, joka oli jälleen iso harppaus eteenpäin kohti oikein tuhtia voimapoppia. Tuumin, että ohoh, jos kehitys jatkui tällaisena niin Yachtsin ensimmäinen LP on varmasti rautaa!

Yachts Without Radar -LP:n USA-painos oli tarjolla Black and Whitessa, mutta se oli paha pettymys. Life Saving's Easy, March of the Moderates ja siltä USA-versiolta ainoastaan löytyvä I Couldn't Get Along Without You ovat hienoja biisejä. There's a Ghost in My House on lievästä ärsyttävyydestään huolimatta (ei sitä kieltämättä vaikuttavaa urkuefektiä ihan yliannosteltuna jaksa) myös hyvä. Muuten vaisua, kovin vaisua. Sanoituksistakin puuttuu se paras nokkeluus ja terä. Yachts oli kai saanut tarpeekseen maineestaan hassuja, vitsikkäitä lauluja tekevänä ryhmänä ja päättänyt tehdä vähän vakavampia sanoituksia kakkosalbumilleen, mutta siinä meni suuri osa bändin charmista samantien.

Yachtsin ensi-LP löytyi sitten vihdoin VR:n makasiinien kirpputorilta, sitä kauppasi sama nuorehko kundi jolta ostin myös Tin Hueyn ja Wazmo Narizin. Kotona LP melkein räjäytti tajuntani voimallisuudellaan ja loistokkuudellaan. Ei hempeilyhetkiä, vaan urku auki taukoamatta loppuun asti. Mieletön levy, ja sanoitukset juuri sellaisia vitsikkäitä koukkuja sisältäviä kuin toivoinkin.

Myöhemmin samoilla kirppiksillä kohtasin sen saman myyjän, ja noteerasin, että hänellä oli kaupan myös toinen kappale Yachtsin esikoista, mutta se oli vähän erilainen. Aiemmin ostamassani kappaleessa olivat kannen vaakasuorat raidat punaisia, tuossa toisessa kappaleessa ne olivatkin sinisiä. Kurkkasin tarkemmin ja huomasin, että sisällä oli bonussingle. Mies vähän ihmetteli, että etkös sinä ostanut tuon saman levyn minulta jo aiemmin. En saanut sanotuksi, että joo, mutta siinä ei ollutkaan bonussinkkua.

Tuo ylimääräinen single sisältää kaksi livenä äänitettyä biisiä. Ei mitään loistavaa, mutta kelpaa fanin kokoelmaan hyvin. Nyttemmin minulla on vain se siniraitakantinen kappale, kun myin punaraitakantisen version (ilman bonussingleä) Harrille joitakin vuosia sitten.

Loistava Power Pop Lovers -musiikkiblogi tarjosi joskus 2005-2006 mp3:t Yachts Without Radarin brittiversiosta, joka poikkeaa jonkin verran omistamastani USA-versiosta. Siinä ovat mukana keskinkertaiset Trust You ja This Thing That Thing sekä todella kummallinen novelty-sekoilu Spimosa. Jenkit olivat korvanneet ne kappaleilla I Couldn't Get Along Without You ja Revelry. Divareista olen turhaan koettanut löytää Without Radarin brittipainosta, kaikki tarjolla olleet kappaleet ovat olleet jenkkipainoksia. Pitää ottaa MusicStack avuksi lähitulevaisuudessa.

Power Pop Loversissa vielä ilmoitettiin yhtenä päivänä, että päävetäjä Angelolla on suunnitelmana postata blogiin Yachtsin kaikki albumeilla julkaisemattomat singlebiisit. Se oli minulle ilouutinen, sillä olin kovasti haikaillut loppujen sinkkujen perään. Angelolla ei ollut kuitenkaan kaikkia singlejä hallussaan, ja hän pyysi blogin seuraajilta apua. Parin singlen rippaukset tulivatkin sitten joiltakin muilta tyypeiltä, ja Angelo saattoi postata Power Pop Loversiin koko Yachts-sinkkupaketin. Imuroin riemuissani koko satsin koneelleni ja poltin puuttuneet biisit CD-R:lle.

Minulla oli suunnitelmissa joskus haalia MusicStackin kautta lisää Yachtsin sinkkuja ihan oikeina vinyylikappaleina. Suunnitelma on yhä toteuttamatta, mutta kyllä minä vielä...

 

Yaqui: Yaqui (1973)

Yaquin levyn tarinan kerroin jo 1.12.2016. RareMP3-musiikkiblogin kautta musiikkia jaellut Chuntao sai minulta Doc Kirby & Co. -yhtyeen levyn mp3-muodossa. Tuon levyn oli vuonna 1973 julkaissut Hugh Hefnerin oma levymerkki Playboy Records. Sama levymerkki julkaisi myös Brownstone-yhtyeen levyn, jonka Chuntao sitten myöhemmin postasi blogiinsa, ja joka oli minusta hyvää kamaa. Viestittelin Chuntaon kanssa sen jälkeen kun hän oli liittynyt jäseneksi RateYourMusiciin, ja sanoin hänelle, että jospa Playboy Recordsin katalogista löytyisi lisää aarteita, joita hän voisi jaella blogissaan. Willie Henderson oli ihan OK, mutta vain pari singleä tuli ulos Playboy-merkillä eivätkä ne olleet mitään aarteita varsinaisesti. Sen sijaan chicanorockbändi Yaqui vaikutti kiinnostavalta. En löytänyt levystä mitään latauslinkkiä mistään netin syövereistä, selvästi vielä uudelleenlöytämistä odotellut levy siis. Okei, hommasin sen MusicStackin kautta helmikuussa 2010 ja sehän osoittautui vallan erinomaiseksi. Siitä vaan mp3:t Chuntaolle, joka kiitti minua jälleen kerran.

Yaquin levy on paitsi väkevää latinorokkia, myös täynnä kantaaottavuutta. Albumin biisimateriaali on kuin tiivistelmä asioista jotka chicanot kokevat tärkeimmiksi. It's Time For a Change ottaa kantaa syrjintään jota he kokevat Los Angelesin barrioissa asuessaan, Street Fight kertoo valitettavan tutusta asiasta chicanojen arkielämässä, I Need a Love ja Brown Baby taas kertovat heidän kokemastaan erityisen syvästä rakkaudesta naisiaan kohtaan. Mitote on intiaanitanssi, mutta se tarkoittaa myös kapinaa. Stop Wasting the Earth ja The Rich Keep Getting Richer ottavat kantaa yleismaailmallisempiin ongelmiin. Sunrise ja Sunset ovat lyhyitä, samaan teemaan pohjautuvia instrumentaalipaloja, jotka hienosti avaavat ja päättävät tämän albumin.

Yhtyeen nimi tulee Meksikossa sijaitsevasta joesta, jonka varrella chicanojen esi-isät asuivat 1500-luvulla ennen kuin espanjalaiset valloittajat tulivat.

 

27.3.2018

The Yardbirds: Over Under Sideways Down - Roger the Engineer (UK-versio) (1966)

Over, Under, Sideways, Down (USA-versio) (1966)

29.4.2013: "Yardbirdsien levyn ostin tavallaan jo aiemmin, Jäänsärkijässä oli helmikuussa kaksi CD-versiota joissa oli eri kannet ja osittain eri biisit, ja pähkäilin hetken kumpi sisältää sen oikean eli alkuperäisen UK-version. Lopulta päätin, että "Over, Under, Sideways, Down" (Repertoire REP 5135, 2009) lienee oikea, varsinkin kun takakannesta löytyi maininta, että tämä on julkaistu aiemmin 1966 levynä Capitol T 6202, ja mukaan oli isketty alkuperäinen takakansiteksti ja Chris Drejan piirrokset. No, kotona kun tutkin asiaa, selvisi että USA/Kanada -painoksenhan minä olin mennyt ostamaan. Trust me to pick the wrong one... Nytpä minulla on sitten tuo levy tuplana, eri versioina. Niin, se tänään ostamani versio on nimeltään "Roger the Engineer - Over Under Sideways Down" (Repertoire REP 4681-WP, 1998).".

Onneksi Jäänsärkijässä olivat molemmat versiot tarjolla.

 

Yellow: Keltakuume (1975)

Lainaan taas itseäni:

"Muutamia vuosia sitten musiikkiblogit, joissa jaeltiin laittomasti musiikkia kenen tahansa ladattavaksi, olivat netissä yksi Niistä Jutuista. Hyödynsin musablogien tarjontaa aivan täysillä, imuroin itselleni kaikkea mahdollista mikä vähänkin kiinnosti. Gigatolkulla tavaraa, jonka useimmiten poistin koneelta heti kuunneltuani, kun ei ollut tarpeeksi kiinnostavaa. Hyvän musiikin poltin CD-R-levyille.

Tuota kautta sain alkusysäyksen vanhan suomalaisen musiikin keräilyyn. Yhdessä ulkomaisessa blogissa oli runsaasti vanhaa ulkomaista progea ja rockia, mutta myös muutama suomalainen levy. Sieltä löytyi Yellow-yhtyeen Keltakuume vinyyliltä ripattuina mp3-tiedostoina. Kun olin vuosia tutustunut vain ulkomaisiin levyihin, tuntui ihmeen virkistävältä kuulla vaihteeksi 70-luvulla tehty suomalainen, ennenkuulematon rock-levy. Vieläpä hyvä sellainen (Rocket Recordsille muuten kiitos cd-versiosta). Tuon jälkeen sitten rupesin lainaamaan kirjastosta Jukka Tolosta, Piirpauketta, Pihasoittajia, Cumulusta ym. ja tuumimaan, että muitakin saattaisi kiinnostaa, ulkomaalaisia varsinkin. Ei kun FinnArctic-blogi pystyyn vaan."

Tuosta netistä joskus 2007 imuroimastani Keltakuume-rippauksesta itse asiassa puuttui Monkey McMan, eli ihan kokonaan en saanut Yellow'n albumia kuulla. Silti hieno uusi tuttavuus, joka sai minut tajuamaan että Suomen rock-historiasta löytyy vielä paljon hyviä levyjä joita en ole vielä kuullut.

 

FinnArctic-esittely:

Yellow was born in the city of Turku at the end of the 1960's, and on their first single "Murtuneen sydämen hotelli / Ala vetää nainen" (released on Love Records in 1971) they backed someone named Lasse Velmala, who sang his own translations of "Heartbreak Hotel" and Allen Toussaint's "Get Out of My Life Woman". (Velmala did another single for Love Records in 1973, but I don't know who the "Kamikaze Men" were who backed him on that one.) Frequent lineup changes followed, and the band started to enjoy national fame - rare for a 1960's-1970's band who wasn't from Helsinki.

In 1975 they cut the album "Keltakuume" (Yellow Fever) for Finnlevy. The blues leanings of the first single had developed into burning hard rock, with British-born guitarist Melvin McRae providing most of the song material. Unfortunately, the album is a bit of a mess. The producer should have been shot for allowing the band to perform in two languages and not even have the sense to demand better Finnish lyrics. Songs like "Rokki-Riitta" are downright embarrassing. The band still makes good on these songs, the playing is top-notch and Takala has an excellent rock'n'roll voice. "Palaa" and "Arkeologi santaa kaivaa" are classics.

Yellow continued to gig, but somehow the band was stuck and never managed to get anywhere career-wise. The band folded temporarily - Takala, Österman and McRae formed Melvin McRae Band (album "Queen of Hearts" in 1976), re-formed Yellow after this but split for good in 1977.

Bass – Helge Koskela
Drums, Performer [Bottle-opener] – Raimo Österman
Lead Guitar, Rhythm Guitar, Acoustic Guitar, Slide Guitar, Synthesizer [Moog], Vocals – Melvin McRae
Piano, Percussion – Hannu Takala
Producer – Vexi Salmi
Recorded By – Antti Joki
Vocals – Hannu Takala (tracks: 1 to 11)

 

Kemianopiskelija Helge Koskela soitti ensin rytmikitaraa. Musiikillisen uransa hän aloitti sellaisessa kokoonpanossa kuin The Features, joka pääsi lämmittelemään The Renegadesia. Featuresista kehittyi 1967 The Creepers ja edelleen alkuvuodesta 1968 Only Five. Koskelan lisäksi mukana olivat Markku Silander (laulu, urut), Jouko Linko (laulu, soolokitara), Timo Kurki (basso) ja Taisto Keinänen (rummut). Vappuna 1968 pidettiin "Ponnahdus pinnalle" -kilpailut, joissa etsittiin parasta suomalaista, vielä levyttämätöntä bändiä. Only Five voitti yleisöäänestyksen. Vokalisti Olli Lundstedt (ex-Sharks ja Madmen) liittyi mukaan kuudenneksi jäseneksi, ja bändin nimi muuttui muotoon Only Five + One (otettiinko mallia Unit 4 + 2:sta?). Yhtyeessä soitti myöhemmin myös basisti Timo Nummi Victorsista.

Keväällä 1969 nimeksi vaihdettiin Yellow, ja keikkailua jatkettiin vaihtelevilla kokoonpanoilla. Alkuvuodesta 1971 bändiin tuli englantilainen kitaristi Melvin McRae. Hänellä oli kokemusta useista yhtyeistä entisessä kotikaupungissaan Southamptonissa. Hän meni sitten naimisiin suomalaisnaisen kanssa ja muutti Turkuun. Rumpaliksi vaihtui Johnny Gustafsson (ex-New Walkers). Bassoa soitti Alarik Repo, joka oli opiskellut musiikkia Turun yliopistossa. Gustafsson päätti keskittyä laulamiseen, joten Raimo Österman tuli hänen tilalleen. Östermanilla oli kokemusta New Walkersista ja useita tanssibändeistä.

Love Recordsille 1971 tehdyn Murtuneen sydämen hotelli -singlen jälkeen McRae siirtyi Islanders-yhtyeeseen, ja Gustafsson seurasi perässä seuraavana keväänä. Vierailu jäi kummallakin lyhytaikaiseksi, sillä juhannuksena 1972 he palasivat Yellowiin. Bändi keikkaili paljon tanssilavoilla pyrkien löytämään sopivan linjan joka tyydyttäisi sekä muusikoiden kunnianhimoa että yleisön makua. Kokoonpano vaihtui edelleen tiuhaan, riveissä soittivat välillä mm. kitaristit Sakari Kivinen ja Ilpo Murtojärvi sillä välin kun McRae käväisi Englannissa. Basistin paikalla nähtiin Revon tilalla Reijo Tuomola.

1975 Yellowille tuli tilaisuus olla ensimmäinen albumin levyttänyt turkulaisbändi. Hannu Takalan, Östermanin, McRaen ja Koskelan muodostama bändi teki töitä nimellisenä tuottajana toimineen Vexi Salmen alaisuudessa. Keltakuume-LP tehtiin neljässä päivässä.

Syksyllä 1975 McRae, Takala ja Österman lähtivät perustamaan uuden yhtyeen, jonka nimeksi tuli Melvin McRae Band. Queen of Hearts -LP julkaistiin seuraavan vuoden keväällä, jolloin McRae oli jo muuttanut pois Suomesta.

Koskela kokosi Yellowin uudestaan. Kitaristiksi tuli helsinkiläinen Kari Kilpeläinen, muut jäsenet olivat amerikkalaissyntyinen laulaja ja kakkoskitaristi Mike Warness ja lähes kaikki turkulaisbändit kolunnut rumpali Eero Valkonen. Kilpeläinen opiskeli samaan aikaan musiikkia Turun yliopistossa, mutta keikkailu haittasi opiskelua, joten hän erosi bändistä ja tilalle otettiin Jan Stolpe. 1976 löydettiin uusi vokalisti Porvoosta, Holders-nimisessä yhtyeessä mukana ollut Tom "Empty" Gustafsson. 1977 Koskela lähti armeijaan, ja Yellow'n taru päättyi.

Hannu Takala ehti ennen Yellow-pestiään olla mukana Kurkihirsi-nimisessä yhtyeessä, joka levytti CBS:lle singlen "Täytyy takoa kun rauta on kuumaa / Rokatessa murheet unohtuu" vuonna 1974. 1980 hän lauloi Fred's Round Barissa, jonka ainoa LP kantoi nimeä Highlife. 80-luvulta eteenpäin Takalan elämän on kuitenkin täyttänyt vain iskelmä.

McRae taas menehtyi tulipalossa Englannissa 80-luvulla. Österman kuoli Turussa muutama vuosi sitten.

Hannu Takalan iskelmätouhuista tekee mieli mainita hänen säveltämänsä Lea Lavenin hitti Kesää vain rakastan vuodelta 1985. Kertosäe muistuttaa aika paljon Bouzouki Disco Bandin kappaletta Disco Bouzouki vuodelta 1977. Ei niin paljon että plagioinnista voisi syyttää, mutta samankaltaisuutta löytyy. Muistaakseni Tapani Ripatti Ocsidissa huomautti samasta asiasta tuolloin 80-luvun puolessavälissä, kuulin nimittäin Disco Bouzoukin radiosta silloin ja epäilen, että se soi juuri Ocsidissa. Lavenin hitti oli minulle silloin jo tuttu, ja kiinnitin heti huomiota että hetkinen, onko tämä alkuperäinen ja Lavenin kappale on käännös siitä?


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98