24.3.2018

The Who: My Generation (1965)

A Quick One (1966)

The Who Sell Out (1967)

Tommy (1969)

Live At Leeds (1970)

Who's Next (1971)

Meaty, Beaty, Big & Bouncy (1971)

Join Together / Baby Don't You Do It (1972)

Quadrophenia (1973)

Odds & Sods (1974)

The Who By Numbers (1975)

Who Are You (1978)

Face Dances (1981)

It's Hard (1982)

Who's Last (1984)

Then and Now (2004)

Hits 50! (2014)

Tottakai ne perus-My Generationit ja Pinball Wizardit tuli kuultua radiosta, ja Ken Russellin hurja Tommy-leffa nähtyä telkkarista 90-luvun alussa. Kuitenkin, vasta kun 1993-1994 Porvoossa Radiomafiaa kuunnellessani kanavan Eldorado-musiikkiohjelma esitteli Who's Next -albumin, aloin oivaltaa jotain. Yhden viikon aikana joka arkipäivä Eldoradossa soitettiin yksi raita tuolta klassikkoalbumilta ja kaikki tallensin nauhalle.

Vuosia myöhemmin The Revolutionary Decades -projektini aikana keräsin viimeistä piirtoa myöten koko The Who'n tuotannon ja poltin CD-R-levyille. Kirjastoista lainasin kaikki bändin levyt, ja kaikki kokoelmat joilla oli jokin muuallajulkaisematon Who-biisi. Piti saada yksi versio joka sävellyksestä joka The Who'lta oli siihen mennessä julkaistu, oli se sitten BBC- tai liveäänite, tai jokin tribuuttilevyn raita.

Tietysti oli viimein ruvettava keräämään oikeita levyjä.

Parhaiten ovat CD-soittimessa viihtyneet Sell Out, Who's Next ja Face Dances. Sen sijaan Tommy tuntuu niin loppuun kuunnellulta ja Quadropheniaan en ole päässyt kunnolla sisälle. Mieluummin myös soitan Live At Leedsia kuin väsynyttä Who's Lastia.

Sell Out on alkupuoliskollaan aivan ehdoton bailulevy, mutta Medac-mainoksen jälkeen se väsähtää. Raelia en meinaa kunnolla edes jaksaa kuunnella. Silti jaksan viihtyä levyn parissa CD-bonusraitoja myöten.

Muutama kokoelma - Meaty Beaty, Then and Now ja Hits 50 - piti hankkia lisää, jotta olisi enemmän niitä sinkkubiisejä oikeilla levyillä. Join Together -single löytyi marraskuussa 2016 Black and Whitesta kun pengoin sinkkulaatikot tyhjiksi kaikesta mikä vähänkin kiinnosti. Siellä oli kaksi kappaletta samaa singleä, ostin ensin kympin hintaisen. Se oli kuitenkin pilalle naarmutettu, joten kävin myöhemmin ostamassa sen toisen. Se maksoi vitosen, mutta se on vähän paremmassa kunnossa. Kummassakin singlessä on erilaiset keskiöt, mutta Discogsissa ei ole kuvaa siitä toisesta keskiöstä, joten merkkasin saman version kahteen kertaan.

Who's Last tuntui toivottomalta löytää mistään, mutta elokuussa 2015 bongasin kuin bongasinkin sen Music Hunterissa.

 

25.3.2018

Widows: Fun? (1980)

Complete Widows (1993)

Widowsien Complete-kokooma tuli lainattua kirjastosta useaan otteeseen. Ensin vain kuuntelin, muutaman vuoden päästä kopioin kasetille, ja taas muutamaa vuotta myöhemmin viimein kopioin CD-R:lle. Harmitti vain, kun oikeaa CD:tä ei näkynyt ostettavana missään. Svartin Fun?-uusintapainoksen kävin heti tuoreeltaan poimimassa, mutta eihän siinä ole sinkkuja bonuksena.

Syyskuussa 2016 loppui ahdinko, kun huomasin kokoelman olevan myynnissä Levykauppa Äxän nettisivuilla. Tein tilauksen ja CD saapui. Viivakooditon originaaliprässäys vielä soittamattomana muoveissa!

 

 

Wigwam: Hard'n'Horny (1969)

Tombstone Valentine (1970)

Fairyport (1971)

Being (1974)

Nuclear Nightclub (1975)

Lucky Golden Stripes and Starpose (1976)

Dark Album (1977)

Pop-Liisa 3 (1973 / 2016)

Wigwam was founded in late 1968 as backing band for pop singer Kristian, but the ambitious band soon parted ways with their frontman. When British-born Jim Pembroke, fresh from his Blues Section project, joined them in 1969, Wigwam set out to record their debut album "Hard'n'Horny" (1969). The album was divided into two parts: Jukka Gustavson wrote organ-driven spiritual prog on side A, while Pembroke filled the other side with a humorous eight-part story about a character named Henry.

The second album "Tombstone Valentine" (1970), which took an altogether lighter tone, was produced in England by infamous Kim Fowley. For some reason, the album included an excerpt from electronic music pioneer Erkki Kurenniemi's composition "Dance of the Anthropoids" (1968).

The fourth album, "Being" (1974) was Gustavson's brainchild, an ambitious thematical project that ponders about the human soul, ideological systems and man's relation to God. Possibly Wigwam's artistic highlight.

Wigwam temporarily split in 1974, suffering from internal difficulties. Both Gustavson and Pohjola wanted to start their own solo careers. Pembroke and Österberg re-formed the band in 1975, and the next album, "Nuclear Nightclub", became the best-selling Wigwam album ever. The band toured in England and the album was released on the Virgin label. Compared to that, the seventh album "The Lucky Golden Stripes and Starpose" (1976) was a disappointment, and "Dark Album" (1977) got a cold refusal from Virgin, who claimed the material was too downbeat. "Dark Album" was released only in Finland, after two songs, "Grass For Blades" and "Daemon Duncetan's Request" (original title "Turn Stone to Bread") had been removed from it and replaced with four new songs.

 

 

 

William Lyall: Solo Casting (1976)

Lyall kuului yhteen niistä lukemattomista 70-luvun perushittipopryhmistä joiden biisejä löytää 70's-kokoelmista. Lyallin tapauksessa se työnantaja oli skottipumppu Pilot, ja bändin hitit olivat January ja Magic. 1975 Lyallilla meni sukset ristiin muun yhtyeen kanssa, hän tarvitsi tilaa toteuttaa omia musiikillisia ideoitaan, eikä hän ilmeisesti nauttinut keikkailemisesta ja esiintymisestäkään siinä muodossa kuin Pilotin jäsenyys hänelle soi. 1976 Lyall toteutti oman taiteellisen visionsa tämän LP:n muodossa. Apunaan hänellä oli suuri joukko päteviä muusikoita, heidän joukossaan rummuissa itse Phil Collins!

Tähänkin levyyn minut tutustutti Robots For Ronnie -blogi. Oikea vinyyli löytyi ennen pitkää AH Recordsista läheltä Viiskulmaa.

 

William Shatner: The Transformed Man (1968)

Vuoroin hillitöntä, yliampuvaa teatteria (King Henry The Fifth, Hamlet, Spleen), vuoroin täysin dementoitunutta ja umpisurkeaa cover-kamaa (Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds). Se, että Shatner ei laula vaan lausuu lyriikat, tekee levyn vain oudommaksi ja hullummaksi. Latasin tämän joskus 2005-2007 jostain espanjankielisestä - meksikolaisesta tai eteläamerikkalaisesta, kenties - blogista, johon tämä oli postattu yhdessä Leonard Nimoy -kokoelman kanssa. Siinäpä paljon camp-kamaa yhdessä paketissa. Leonard Nimoyta jaksan aina kuunnella, mutta niin camp-mestariteos kuin The Transformed Man onkin, harvoin tulee hetkiä, jolloin tätä tekee mieli kuunnella.

 

Willie Alexander and The Boom Boom Band: You've Lost That Lovin' Feelin' / You Beat Me to It (1978)

Läpinäkyvälle, värittömälle vinyylille prässätty single kelpasi oikein hyvin levykokoelmaani (Music Hunterista löytyi) silloin kun olin vielä innostunut värivinyyleistä. Musiikillinen sisältö oli toisarvoinen juttu. Willie Alexander pumpum-bändeineen lienee edelleen jonkinasteista suosiota nauttiva nimi, joten siinä mielessä ehkä hyvä poiminta tämä. Itse en kuitenkaan oikein pidä Willie Alexanderin äänestä, joten en ole ollut kiinnostunut kuulemaan enempää.

 

Willie Colón & Ruben Blades: Siembra (1978)

"Siembran sanoitukset ovat netistä hakemieni tietojen mukaan yhteiskunnallisesti kantaaottavia ja tavallisen työläisen puolella. Tämä on siis niitä tapauksia, joissa harmittelen kielimuuria. Minä pystyin kuuntelemaan tätä vain oikein kivana salsalevynä". Siembra oli mukana 1001 albums you must hear before you die -listalla, ja noin kirjoitin Kvaakiin kuunneltuani sen.

Kuuntelin sen jälkeen paljon digitaalikopiota Siembrasta, luin netistä kertomaa siitä miten vaikutusvaltainen ja tärkeä levy se on, ja olin harmissani siitä etten osaa espanjaa, jotta saisin selvää siitä mitä biiseissä lauletaan. Tammikuussa 2014 otin ja tilasin 30-vuotisjuhlapainoksen, toivoen että siinä selitettäisiin sanoitusten sisältö. Ehkä mukana olisi jopa englanninkieliset käännökset kaikista lauluista?

Ei ole. 28-sivuinen kansivihko kertoo kyllä auliisti levyn tekemisestä, sen menestyksestä ja merkityksestä, mutta se mistä levyllä lauletaan jää vieläkin suurelta osin hämäräksi. Äänittäjä Jon Fausty kertoo esim. Pedro Navaja -kappaleen tekemisestä seuraavaa: "Willie wanted to incorporate sounds of the street in this song. I dropped a pair of microphones out of the window of the 25th floor at the end of their cables to record several fire trucks barreling down Broadway. Also, if you listen very carefully, in the second verse you hear a car passing on the street and playing on that car radio is a section of "Pedro Navaja" that has yet to come."

Avauskappale Plástico alkaa puolen minuutin mittaisella, vietävän kornilla diskointrolla, joka yhtäkkiä vaihtuu upeaksi salsaksi. Vaikutelma on ällistyttävä, aivan kuin plastiikkista diskomusaa parodioitaisiin, ja tehokkaasti.

Sen verran sanallisesta annista kerrotaan, että Pedro Navajan sanoitus pohjautuu löyhästi Puukko-Mackien tarinaan. Se kertoo katurikollisesta joka käy prostituoidun kimppuun ja saa ansionsa mukaan. Pedro Navajasta tehtiin kuvasarja - tekstit kiertävät tekstittömien piirrosten ympärillä - joka kertoo koko tarinan sekä espanjaksi että englanniksi. Kuvasarja on painettu kansivihkoon. Tekstin lukemiseen tarvitaan tosin suurennuslasia, mutta yritän jäljentää englanninkielisen käännöksen tähän:

From a corner of the old barrio, I watched him pass
with the careful step of the hippest cat, not slow, nor fast
Into the pockets of a suede leather jacket, his two hands fade
so nobody knows which of the pockets carries the blade
At night he sports a wide brimmed hat tilted at the tip
and Pro Ked sneakers so if there's a problem, he can split
tinted shades so nobody knows just where he's looking
and a golden tooth, shining as he laughs, that lights up Brooklyn.

Three blocks or so from that old corner a working chick
scans the sidewalk for the fifth time in search of a trick
and enters a storefront and downs a drink to erase this day
when not one single client, paying for playing, came her way
Down from the avenue, a car slips past doing twenty tops
has no marks, but the people know it's just the cops
and Pedro Razor, his hands still deep in the pockets of his coat - how tine?
He looks and laughs and his golden tooth glints an uptown shine.

And as he walks his eyes take in every corner of the block
but there isn't a soul, it's completely deserted, every door is locked
when all of a sudden, a woman leaves that storefront place
and Pedro Razor closes his fist and quickens his pace
From side to side, he squints and searches, not a soul in the street
then he nervously glides across the block on sneakered feet
when after a while, across the way, walks that lady of the night
short on money, her stomach empty - a sorry sight

And as she walks, from her threadbare coat, she pulls a gun
and slips it into a tattered purse, her nerves undone
A Smith and Wesson, a policeman's special - a thirty eight
which she carries on her to even the odds when she's working late

And Pedro Razor, knife in hand, jumped her from behind
the whole street glowing with the shimmer of his gold tooth shine
and as he laughed the blade sunk in coldblooded and quick
when all of a sudden, in the peace of the night, a revolver clicked

And Pedro Razor fell to the ground while watching this street wise dame
mortally wounded, but holding the gun, call out his name
"Pedro Razor, I truly thought this wasn't my day - not one trick
but bro', you're worse, 'cause Pedro Razor, you just ain't hip!"

And believe me people, though there was noise, nobody dared
ask a question, or shed a tear, or show they cared
Just the neighborhood drunk, who stumbled upon that grisly sight
Picked up the gun, the blade, and the bills and tipped into the night

and stumbling along, he sang a song, is heart content
the chorus which I bring you, carrying my message and its intent

CHORUS: In life there are surprises
there are surprises in life, Oh Lord!

 

Mitäs muista kappaleista sanotaankaan...

Plastico: "an indictment of materialism and social pretense that marks the opening salvo in a record that would succeed by going against trends and traditions. Instead of crossing over to English-speaking audiences, Siembra built musical bridges to the rest of Latin America..." "Add to all this the elements of ethnic pride, Latino empowerment and Pan American unity and you have a mighty powerful cultural mix that allowed Siembra to cross all class, racial and geographic borders. Those themes naturally arose from the collection of songs Blades had written for the session. In the studio, the themes were strengthened, as when the duo decided to add a rousing roll-call of Latin nations at the end of "Plástico"".

Siembra: "Colón says "it sounded almost like a battle cry", with the chorus shouting the two-syllable word that means "to sow" in Spanish. Blades uses the imperative - "Siem-bra-a-a-a." - commanding listeners to sow if they hope to reap a better life for themselves and their children. In his soneos, or improvisations, he alludes back to that disco introduction with a reference to actor John Travolta, star of the film "Saturday Night Fever" which ignited the mass disco craze: Olvida la Travoltada y enfrenta la realidad / De la cara a tu tierra y asi el cambio llegará".

Buscando Guayaba: "...touches on the need to be resourceful when Blades improvises a scatting solo because, as he announces on the record, "the guitarist didn't show up" for the recording".

Maria Lionza: "...[Blades] invokes a Venezuelan cult goddess to show how the poor pray for miracles everywhere in the same way, no matter what shape their saints take in the syncretic fusion of Spanish, African and Indian religions".

Kansivihon aukeamalle 18-19 on painettu LP:n sisäkannet joihin sanotukset painettiin. Espanjankielisistä sanoituksista saa selvän suurennuslasilla. Jos oikein jaksaisin, jäljentäisin ne ja käännättäisin Google Translatella.

 

Willie Hutch: Ode to My Lady (1975)

Willie Hutch on minun kirjoissani aika luottonimi. 12 albumia olen häneltä kuullut, ja vain 1985 julkaistu Making a Game Out of Love on ollut keskinkertainen. Tämän LP:n uskalsin poimia viime heinäkuussa Black and Whitesta ihan ilman että olin kuullut siitä yhtään biisiä. Peruskamaa, hyvää muttei loistavaa soulia.

Eniten himottaisi The Mack -leffan soundtrack vuodelta 1973. Se on mieletön!

 

Wilson Pickett: In the Midnight Hour (1965)

The Wicked Pickett (1967)

In Philadelphia (1970)

Pickett in the Pocket (1974)

Join Me and Let's Be Free (1975)

Wilson Pickett kuuluu suosikki-soul-laulajiini. Hän on niin takuuvarma nimi, että voin huoletta ostaa minkä tahansa hänen levynsä, ja taatusti kelpaa. Nämä ovat löytyneet tähän mennessä, kaikki vuoden 2016 elokuun ja marraskuun välillä eri divareista.

 

Wire: Pink Flag (1977)

Chairs Missing (1978)

154 (1979)

Kirjastoista vuonna 2001 lainaamiltani punk-kokoelmilta löytyi niin kivoja Wire-biisejä, että päätin lainata kirjastoista albumitkin. Joitakin hyviä biisejä löytyi lisää, ja ennen pitkää minulla oli CD-R-kopiot. Oikeat CD:t ostin 2013-2014 Jäänsärkijästä.

Chairs Missing on Wiren mestariteos. Melkein kaikissa biiseissä on jokin hyvä ja jännä idea tai useampi. Vain pisin raita, lähemmäs kuusiminuuttinen Mercy, jää mitäänsanomattomaksi. Muuten albumi siirtyy kiehtovasta tunnelmasta toiseen.

154 on rasittava levy, jolta kuitenkin löytyy yksi huippubiisi, se "Map Ref. 41ºN 93ºW". Siinä ja siinä, jaksanko kuitenkaan kahlata kaiken läpi vain sen kuullakseni.

 

Woodoo: Taikakulkunen (1971)

Muutama vuosi ennen Rocketin CD-julkaisua, Taikakulkunen löytyi netistä kuunneltavaksi aika erikoisesta paikasta. Joku progefanaatikko oli kerännyt mp3-muodossa valtavat määrät progelevyjä eri maista, ja perustanut joka maalle oman blogisivuston, joihin hän oli sitten uploadannut albumit kuunneltaviksi - ei mp3:sina tai ZIP / RAR -paketteina, vaan striimeinä. Senkun klikkasi Play-nappulaa, ja albumi lähti soimaan sillä nettisivulla. Biisilistoja ei kuitenkaan näkynyt missään, joten tuppasi jäämään arvoitukseksi minkä nimistä kappaletta milloinkin kuuntelee, ellei hakenut biisilistaa joltain toiselta nettisivulta.

Suomalaisille progelevyille omistetulla sivustolla oli myös Woodoon levy kuunneltavana hyvälaatuisena vinyylisiirtona. Tiesin biisilistan, koska minua oli 90-luvun alusta asti kiinnostanut kuulla levy - Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan ansiosta. Pistin albumin soimaan, äänitin musiikin mp3-muotoon ja poltin CD-R:n. RateYourMusicissa ei ollut Taikakulkusen biisilistaa. Ainoa nettisivu jolta biisilistan löysin, oli jokin venäläinen foorumintapainen, jolla jaeltiin torrenttitiedostoa. Käytin sitä sivua referenssinä kun lisäsin RYMissä Taikakulkuselle biisilistan, ja moderaattorit hyväksyivät sen.

Pidin Taikakulkusesta heti ensikuulemalla. Mukava afrojazz-henkinen albumi. On vain kovin lyhyt vaivaisella 28 minuutin kestollaan.

 

 

Woude: Keskellä aikaa (1980)

Kauniit päivät (1981)

FinnArctic-esittely:

Woude were often taken for a punk band, even though their music was more based on the 1960's hippie scene.

The story begins in summer of 1979. Two guys from punk band Problems?, drummer Timo "Droppis" Wahlberg and bassist Jarmo Halttunen started feeling frustrated because of lack of gigs. The problem was that the other Problems? guys, guitarist Stefan Piesnack and singer Tumppi Varonen, also served in another punker, Pelle Miljoona's band 1980 at the same time, so Problems? didn't have time to gig and practice very much. Wahlberg and Halttunen hit upon the idea of forming their own band.

They met Ari "Woude" Voutilainen and hired guitarist Risto Schiray, and started practising. Gigs were practically out of the question until the boys felt they were perfectly ready to carry out gigs full-time, but soon they found themselves gigging anyway and even doing their first single in a studio: "Kaupungin yöt / Satoi" came out on Johanna Records in 1980.

The music was indeed more poppy and romantic than punky. Singer Ari "Woude" Voutilainen could be called a post-hippie with his long hair, and his songs which tended to romanticize city life and find joy in little things in life. This caused some confusion among punkers: are they hippies or punk rockers? If their records are so poppy, then why are they so raw and energetic when gigging? And if their songs often tell about cities and rainy nights, why do they tour around the country, even doing small towns and outdoor venues out in the green? Still, Woude quickly grew into a very popular band.

They put out two albums, "Keskellä aikaa" (1980) and "Kauniit päivät" (1981), both excellent LP's that for some strange reason still await a CD reissue.

"Keskellä aikaa" was ripped by Melodika - he hasn't posted it on his corner, so I hope it's OK that I do it. You'll find all the singles there, though.

 

Woudea kuulin ensimmäistä kertaa jo lapsena äidin kasetilta, jolla oli Tänään on kuin eilen. 1993-1994 Porvoossa opiskellessani tulivat tuotannosta tutuiksi On kesä vasta alussa ja Keskellä aikaa. Pokon 1994 julkaisemilla Suomi-rock -kokoelma-CD:illä oli mukana Kaupungin yöt. Näillä eväillä olin jo hiukan valistunut Woudesta, kun syksyllä 1995 lähdin opiskelemaan Karjaalle kansanopistoon.

Karjaalla oli divari, josta ostin sarjiksia, musiikkilehtiä ja muutaman kasetinkin. Löysin molemmat Wouden albumit kasetteina. Niitä kuuntelin sitten opiskelukämpässäni, kansanopiston piha-alueella sijainneessa rivitalomaisessa rakennuksessa.

FinnArctic-aikoinani 2008 minulla ei ollut vielä yhtään Wouden levyä - ei edes niitä kasetteja. Melodika jakeli Pirate Bayssa jotain Woudea, ainakin sinkkuja. Löysin kirjastosta Kauniit päivät -LP:n ja siirsin sen koneelle, mutta Keskellä aikaa -LP:tä ei sattumoisin löytynytkään. Se oli kyllä jollain kirjastolla, mutta oli kai lainassa juuri silloin kun tuli aika tehdä Woude-postaus. Onneksi Melodika auttoi rippaamalla Keskellä aikaa -levyn, muistaakseni kasetilta, ja saatoin postata bändin koko tuotannon FinnArcticiin, sinkkuja myöten.

 

 

 

Wreckless Eric: Whole Wide World / Semaphore Signals (1977)

Wreckless Eric (1978)

Wreckless Eric (10" versio) (1978)

The Wonderful World of Wreckless Eric (1978)

Big Smash (1980)

Kun vanhojen Soundi-lehtien innoittamana 90-luvun lopulla keräsin divareista punk- ja new wave -singlejä, otin ihan summamutikassa mukaani myös Wreckless Ericin Whole Wide World -seiskan. Wreckless Ericista kirjoitettiin Soundissa paljon ja hyvää. Lisäksi sinkku oli Stiff Recordsin julkaisema, kiinnostavuusarvo oli taattu jo sillä. Kun sitten kotona pyöritin levyä ensimmäistä kertaa, yllätyin. Tämähän on Eppujen Nuori poika! Radiossa olin vuosia aiemmin kuullut pienen pätkän myös Wreckless Ericin originaalia, mutta alkuperäisversion nimi ja esittäjä eivät olleet porautuneet kallooni, joten minulle tämä sävellys oli ollut oikeastaan vain Eppu Normaalin Nuori poika eikä muuta. Kiitin itseäni ihan sattumalta haalitusta aarteesta.

Hyvän ensikohtaamisen jälkeen päätin kerätä lisääkin Ericin levyjä. Soundi-lehti informoi hyvin, että ensimmäisestä albumista on olemassa sekä 12 tuuman mustavinyyli- että 10 tuuman ruskeavinyyliversio. Tottakai värivinyyleistä innostuneena halusin molemmat. Ruskea kymmentuumainen löytyikin ensin, Hippie Shake Recordsista. Big Smashin tarjosi VR:n makasiinien kirpputori. The Wonderful World of... -LP:n bongasin myös lopulta jostain, tyydyttyäni jonkin aikaa kirjastovinyyliltä äänitettyyn kasettikopioon.

Big Smashista olen kovasti yrittänyt löytää hyviä puolia ja miettiä, mitkä biisit ovat niin vaisuja, että ne olisi pitäyt korvata paremmilla. Hyväntahtoisuuttani olen valinnut useitakin kappaleita, jotka eivät ihan huonoja ole. Pakko kaikesta huolimatta myöntää, että koko albumissa on vikaa. Olivat kesyttäneet Eric Gouldenin, eikä se ollut kivaa kuultavaa. No, onhan mukana sentään paras mahdollinen kokoelmalevy, jolla on mukana kaikki albumeilla julkaisemattomat singleraidat ja pari vaihtoehtoista versiotakin. Se tuo Big Smashillekin arvoa.

 

 

Wrum: Takapihojen rock-tähdet (1980)

Tämä turkulaisbändi se vasta jäikin yhden hitin vangiksi. Ensisingle sisälsi biisit Takapihojen rock-tähdet ja Rocktähti, LP nimettiin hitin mukaan ja se sisälsi uuden version siitä, ja LP:n jälkeen tuli sinkku Katujen kasvatit, joka aika pitkälti toisti samaa ideaa. Vielä yksi single sen jälkeen, ja kaikki oli ohi.

Olen kuullut tuon ensimmäisen singlen, ja voi pojat, että Takapihojen rock-tähdistä onkin siinä hiiiitaaaasti mateleva versio. Onneksi nopeuttivat biisiä albumillaan. Rocktähti on itse asiassa ensisinkun parempi puolisko. LP on muuten piirun verran keskinkertaista parempi. OK biisejä, mutta Se Jokin puuttuu.

Myöhemmät sinkut "Katujen kasvatit / Kusiainen" ja "Viiniä / Peili" ovat minusta älppäriä parempia.

 

 

X-Ray Pop: Alcool / Amazone (1985)

D-S / El gato (1986)

Meikäläistä 90-luvun lopulla riivannut värivinyyli-innostus sai tuhoakin aikaiseksi. Ostin nimittäin Black and Whitesta nämäkin pikkulevyt, koska toinen oli myrkynvihreä ja toinen valkoinen. Sisältö on yököttävän karmeaa ranskalaista avantgarde-syntsapoppia. Voin vain huonosti näitä kuunnellessani. Onneksi otin lopulta opikseni ja lakkasin ostelemasta levyjä joutavien syiden takia.

 

Xtaasi: Henget eilisestä / Jonain päivänä (1981)

Kappas, pilattuaan Xtaasin ensisinglen "Eräs lauantaiyö / Sun huoneessa" karmealla fraseerauksellaan, Heikki Portaankorva (sukua Päiville?) ymmärsi miten pitää laulaa. Tämä on oikeastaan jo hyvä sinkku, toimivaa nuorekasta 80-luvun alun modernia poprokkia.

 


 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    97b    98