The Electric Chairs: Stuck on You / Paranoia Paradise - The Last Time (1977)

The Electric Chairs (1978)

Wayne County and The Electric Chairs: Blatantly Offenzive E.P. (1978)

Storm the Gates of Heaven (1978)

Thunder When She Walks / What You Got (1979)

Things Your Mother Never Told You (1979)

Rock'n'Roll Cleopatra (1993)

Wayne County, seksuaalinen ongelmakimppu, syntyi 11,000 asukkaan kaupungissa nimeltä Dallas, Georgian osavaltiossa USA:ssa. Hyvin maalaisen oloinen pikkupaikka. Wayne herätti jo lapsena kiusallista huomiota juoksentelemalla pelkkään toogaan pukeutuneena ja huutelemalla omituisia. Äidit kielsivät lapsiaan leikkimästä Waynen kanssa, koska hän on niin kummallinen. Wayne tiesi jo aivan pienestä asti, että hänen olisi pitänyt syntyä tytöksi. Hän työnteli nukenvaunua, piti omaa leikkitaloa ja pikkutyttöjen kerhoa. Kotona hän auttoi laittamalla ruokaa, hoitamalla pikkusisaruksiaan ja vaihtamalla vaippoja.

Koulussa Wayne välttyi kiusaamiselta, koska hänen kaverinsa, useimmat tyttöjä, pitivät hänen puoltaan ja uhkailivat, että jos isot pojat kiusaavat Waynea, he päätyvät tyttöjen "paskalistalle". Eihän sellainen sopinut terveelle, kasvavalle teinipojalle. Muutenkin kovikset jättivät mieluummin Waynen vain rauhaan.

Selvittyään koulusta Wayne muutti Atlantaan, missä hän eli prostituoitujen kanssa. Nämä opettivat paljon asioita nuorelle Waynelle. Pian hän tunsi muusan kutsumuksen ja alkoi haaveilla musiikkiurasta. Wayne nähtiin usein homobaareissa röyhkeästi pukeutuneena, mutta yhden punaniskojen aiheuttaman aseellisen välikohtauksen jälkeen hän pakeni New Yorkiin. Siellä Wayne näytteli teatterituotannoissa, joissa nähtiin kaikkea: nekrofiliaa, sukuelinten silpomista ja syömistä, tappamista, kuolemaa, naimista, poliisiratsioita... Nämä näytännöt kiinnittivät myös Andy Warholin huomion ja hän oli aivan innoissaan näkemästään. Myös britit saivat maistaa tätä räävittömyyttä, kun Warholin tuottama näytelmä "Pork" siirtyi vuonna 1971 New Yorkista kuukaudeksi Lontooseen. Tämän Nykin Max's Kansas City -klubiin sijoittuneen näytelmän ehti nähdä myös David Bowie, ennen kuin koko teatteriseurue joutui pakenemaan maasta. Bowie jäi kiinnostuneena seuraamaan Countyn uraa, ja poimi häneltä yhden jos toisenkin idean omiin lavaperformansseihinsa ja roolihahmoihinsa.

Palattuaan New Yorkiin County muodosti oman yhtyeen Wayne County and The Backstreet Boys vuonna 1974 (hänellä oli ollut ensimmäinen bändinsä jo 1971, nimeltään Queen Elizabeth, mutta vaikka he äänittivät albumin, se jäi julkaisematta). Vuonna 1976 County ja Backstreet Boysit pääsivät vihdoin levylle, Max's Kansas Citylle omistetulle tribuuttialbumille. Älpeellä kuultiin kolme biisiä, "Max's Kansas City 76", "Cream in My Jeans" ja "Flip Your Wig".

Countyn veri veti yhä kovemmin Englantiin, missä alkoi tapahtua. Uusi aalto jytisi Brittein saarilla, ja County hyppäsi mukaan kelkkaan. Englannissa County perusti The Electric Chairsin, ja levylle päästiin 1977 parin singlen muodossa. Tulevan Police-managerin Miles Copelandin levymerkki Illegal Records julkaisi kolmen biisin EP:n, joka sisälsi biisit Stuck on You, Paranoia Paradise ja Rollarien The Last Time. Myös Thunder When She Walks -sinkku äänitettiin, mutta se julkaistiin vasta helmikuussa 1979.

Illegalin jälkeen vaihdettiin uuteen Safari Records -levymerkkiin, joka julkaisi loput The Electric Chairs -levyt. Countylla ja hänen bändillään oli ongelmia kaksi ensimmäistä LP:tä tuottaneen Martin Birchin kanssa, jolla oli omat ajatukset mm. kitarasoundeista. Yhtye itse olisi halunnut ensimmäiselle albumille kunnon raa'an live-henkisen soundin, mutta Birch siisti ja puleerasi soundit ja pisti kitarat kuulostamaan hevirock-tyyppisiltä. Myös levynkannet olivat silkkaa kompromissia toisensa perään. Safari joutui myös vaikeuksiin levittäjänään toimineen Pye Recordsin kanssa. Siellä ei pidetty The Electric Chairsin mitään aristelemattomasta meiningistä, ja siellä kieltäydyttiin muutamaankin otteeseen olemasta missään tekemisissä bändin levyjen kanssa. Vähitellen Sähkötuolit alkoivat kuitenkin saada levyistään yhä enemmän mieleisiään. Viimeinen LP Things Your Mother Never Told You on kutakuinkin sellainen kuin oli tarkoituskin.

Vuosi 1979 oli bändille hiljaisempaa aikaa. County oli edeltäneen vuoden aikana hiljakseen aloittanut fyysisen muutoksensa miehestä naiseksi. Hän aloitti Berliinissä suoritetulla nenäleikkauksella, Storm the Gates of Heaven -albumin äänitysten ja julkaisun välissä. Asteittaiset operaatiot jatkuivat sitten vuoden 1978 aikana. 1979 toukokuussa, sen jälkeen kun Things Your Mother Never Told You -LP julkaistiin, bändi äänitti vielä yhden John Peel -session, mutta sen jälkeen kaikki hiljeni bändin ympärillä. Elokuussa ilmoitettiin, että Countyn ja Electric Chairsien tiet olivat eronneet. County ja kitaristi Eliot Michaels olivat New Yorkissa keräämässä rahaa Countyn sukupuolenkorjausoperaatiota varten. Bändi tunsi itsensä hylätyksi ja koki, ettei Countya enää kiinnostanut antaa sille omaa panostaan. Bändi ilmoitti äänittävänsä albumin ilman Countya.

County oli itse asiassa jo jonkin aikaa harkinnut soolouraa. Häntä turhautti se, että muu bändi oli päättänyt yhä käyttää The Electric Chairs -nimeä, mutta vielä enemmän häntä turhautti se, että hän oli puolessavälissä sukupuolenkorjausoperaatiota, mutta ilman resursseja saattaa sitä loppuun.

The Electric Chairs julkaisi singlen "So Many Ways / J'attends les marines", joka floppasi niin komeasti, että suunnitelma albumista hylättiin, eikä bändistä kuultu sen koommin.

County taas muuttui loppuun suoritetun operaation seurauksena Jayne Countyksi, ja hän on pitänyt yllä soolouraa siitä lähtien.

Tämä ja paljon muuta kerrotaan kokoelman Rock'n'Roll Cleopatra komeassa, aukitaitettavassa kansibookletissa. Tuo kokoelma oli minulle niin tärkeä saada, että hoidin sen Amazonin kautta kotiin jo varhaisessa vaiheessa nettitilausuraani, syyskuussa 2005. Olin jo vuosia aiemmin löytänyt Storm the Gates of Heaven -LP:n Popparienkelistä, mutta turhautunut siihen, ettei mitään muita County-levyjä löydy mistään päin Helsinkiä. Tuo kokoelma sisältää parhaita biisejä kaikilta kolmelta albumilta ja suurimman osan sinkku- ja EP-raidoista.

MusicStack auttoi lisää. Stuck on You -EP:n, Thunder When She Walks -singlen ja loput LP:t tilasin sieltä marraskuussa 2006.

Storm the Gates of Heaven -vinyyli on komeannäköinen, monenkirjavalle laventelin väriselle vinyylille prässätty taideteos.

Things Your Mother... -LP on melkoisen omituisessa kunnossa. A-puoli, joka tarjoaa perinteistä Wayne County -menoa, rahisee melkein loppuunsoitettuna, mutta kokeileva kakkospuoli soi suhteellisen puhtaasti. Kertoo selvää kieltä siitä, mitä edellinen omistaja levystä tykkäsi. Onneksi kokoelma-CD sisältää yhtä lukuunottamatta kaikki ykköspuolen kappaleet, niin saa kuulla ne jostain puhtaina rahinasta.

Thunder When She Walks on kamala single. A-puoli on yksinkertaisesti huono biisi, ja b-puolesta kuullaan parempi versio (nimellä It Ain't How Much You Got) Rock'n'Roll Cleopatra -CD:llä.

Kokoelmani täydentyi vielä marraskuussa 2016, kun löysin Blatantly Offenzive -EP:n Black and Whitesta suuren sinkkulaatikoiden penkomisen yhteydessä. Onhan nuo biisit sillä kokoelma-CD:lläkin, mutta pitäähän tuo EP:kin omistaa, sen verran legendaarinen julkaisu se on. Kullanvärinen vinyylikin vielä.

 

Wazmo Nariz: Tele-Tele-Telephone / Gadabout (1978)

Things Aren't Right (1980)

Tell Me How to Live (1981)

Tele-Tele-Telephone -sinkku ja Things Aren't Right -LP arvosteltiin Soundissa kehuvasti, ja niiden kummallisuutta kuvailtiin hyvin ja kiinnostavasti. Laitoin mielessäni levyt toivelistalleni. Things Aren't Right löytyi VR:n makasiinien kirpputorilta, ja ostin sen.

Wazmo Narizin laulutyyli on hyvin konstaileva, yhtä nykivä ja äkkiväärä kuin hänen musiikkinsakin. Todellinen kulttisuosikki asialla siis, sillä Nariz ei tosiaan ole joka tyypin makuun. Oikeastaan suhteellisen harvan, mutta sitäkin uskollisemman diggailijan makuun. Tele-Tele-Telephone julkaistiin USA:ssa ja Englannissa ihan eri b-puolilla täydennettynä. USA:ssa singlen b-puoli oli tuo Gadabout, Stiff Recordsin pukkaama brittipainos korvasi sen Wacker Drive -nimisellä biisillä. Löysin Wacker Drivesta mp3-kopion netistä, mutta jotta saisin kuulla myös Gadaboutin, piti USA-sinkku tilata MusicStackista syyskuussa 2007. Tell Me How to Live -LP:n tilasin tasan vuotta myöhemmin.

 

Wendy & The Rocketts: Dazed For Days (1983)

Australiaiseen rokkiin kohdistamani mielenkiinto toi minut tämänkin bändin jäljille. Jaeltiinkohan tätä levyä Ausrock-blogissa... Pidin ensikuulemalla, poltin CD-R:n, tilasin MusicStackin kautta jenkkiläisen promokappaleen maaliskuussa 2011, ja jaksoin kärsivällisesti odottaa kolme ja puoli viikkoa ennen kuin hyväkkäät ymmärsivät postittaa levyn.

Saamani kappaleen takakannessa on jonkun omat arviot kaikista kappaleista. Löytyy viivoja, plussia ja rukseja, joiden pitäisi kai merkitä kunkin kappaleen hyvyyttä tai huonoutta, mutta niiden tulkitseminen on kyllä aikamoista hieroglyfien tutkimista. "Play the Game" -kappaleen kohdalla lukee kommenttina "Raps -> "It's all up to you"". "I Can't Tell You" on "churning aggressive rocker". "Magic Bullet" on "so so rich ballad - well produced + arranged". "Nightflier"-biisin kohdalla lukee "good rock VU" tai jotain.

Laulaja Wendy Stapletonilla on oma Wikipedia-sivu.

 

Wet Willie: Wet Willie (1971)

Wet Willie II (1972)

Drippin' Wet Live (1973)

Keep On Smilin' / Dixie Rock (1974 / 1975)

The Wetter the Better (1976)

Epic Willie (The Epic Recordings) (2005)

Radio Ykkösen toimittajana työskennellessään legendaarinen Joke Linnamaa soitti välillä omassa ohjelmassaan Wet Willien puolidiskohitin Weekend. Kuuntelin Linnamaan ohjelmaa ahkerasti ja nauhoitin kasetille paljon biisejä joita hän soitti. Vuosikymmenen lopulla päätin tutustua Wet Willieen tarkemmin, ja löysin sen oikean karvan: eivät olleet todellakaan mikään diskoyhtye, vaan rock-bändi, joka sisällytti musiikkiinsa bluesia, r'n'b:tä ja soulia - kuten southern rock -bändin kuuluukin.

Joitakin vuosia sitten Wet Willien levyt piti kerätäkin, kun halusin kokoelmalleni rock-uskottavuutta. Se oli vähän hankalampaa kuin ajattelin. Epic Willie löytyi Jäänsärkijästä, Keep On Smilin' / Dixie Rock Black and Whitesta ja The Wetter the Better Green Grassista. Drippin' Wet -livelevyn tarjosi Black and White pari-kolme vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2016. Kaksi ensimmäistä albumia tilasin Amazonista vuosi sitten helmi-maaliskuussa, maaliskuussa ne olivat hallussani. Eli nettitilauksiinkin piti turvautua.

Ensimmäinen albumi alkaa aika hyvin, ensimmäiset 4-5 kappaletta ovat hyviä. Sen jälkeen albumi jotenkin väsähtää. Kakkonen on täysipainoinen kokonaisuus ja sisältää useita bändin klassikoita. Pääsääntöisesti viisi ensimmäistä albumia ovat tasaisen hyvä rypäs, vaikka Keep On Smilin' menee vähän pitkäveteiseksi. Dixie Rockin yksi kohokohta on Mama Didn't Raise No Fools, joka on kunnon miehen ja naisen välistä myrkyn sylkemistä. Kaikkihan on tietysti vain teatteria, ja dueton osapuolilla pettää pokka pariinkin kertaan solvauksien latelemisen lomassa.

The Wetter the Better -albumin myötä bändin soundi alkoi muuttua kovin puleeratuksi, ja juureva meno popahtavaksi. Ajan henki rupesi puremaan. Epic-levyt pikkuisen masentavat, vaikka on niilläkin parit hetkensä.

 

24.3.2018

The Who: My Generation (1965)

A Quick One (1966)

The Who Sell Out (1967)

Tommy (1969)

Live At Leeds (1970)

Who's Next (1971)

Meaty, Beaty, Big & Bouncy (1971)

Join Together / Baby Don't You Do It (1972)

Quadrophenia (1973)

Odds & Sods (1974)

The Who By Numbers (1975)

Who Are You (1978)

Face Dances (1981)

It's Hard (1982)

Who's Last (1984)

Then and Now (2004)

Hits 50! (2014)

Tottakai ne perus-My Generationit ja Pinball Wizardit tuli kuultua radiosta, ja Ken Russellin hurja Tommy-leffa nähtyä telkkarista 90-luvun alussa. Kuitenkin, vasta kun 1993-1994 Porvoossa Radiomafiaa kuunnellessani kanavan Eldorado-musiikkiohjelma esitteli Who's Next -albumin, aloin oivaltaa jotain. Yhden viikon aikana joka arkipäivä Eldoradossa soitettiin yksi raita tuolta klassikkoalbumilta ja kaikki tallensin nauhalle.

Vuosia myöhemmin The Revolutionary Decades -projektini aikana keräsin viimeistä piirtoa myöten koko The Who'n tuotannon ja poltin CD-R-levyille. Kirjastoista lainasin kaikki bändin levyt, ja kaikki kokoelmat joilla oli jokin muuallajulkaisematon Who-biisi. Piti saada yksi versio joka sävellyksestä joka The Who'lta oli siihen mennessä julkaistu, oli se sitten BBC- tai liveäänite, tai jokin tribuuttilevyn raita.

Tietysti oli viimein ruvettava keräämään oikeita levyjä.

Parhaiten ovat CD-soittimessa viihtyneet Sell Out, Who's Next ja Face Dances. Sen sijaan Tommy tuntuu niin loppuun kuunnellulta ja Quadropheniaan en ole päässyt kunnolla sisälle. Mieluummin myös soitan Live At Leedsia kuin väsynyttä Who's Lastia.

Sell Out on alkupuoliskollaan aivan ehdoton bailulevy, mutta Medac-mainoksen jälkeen se väsähtää. Raelia en meinaa kunnolla edes jaksaa kuunnella. Silti jaksan viihtyä levyn parissa CD-bonusraitoja myöten.

Muutama kokoelma - Meaty Beaty, Then and Now ja Hits 50 - piti hankkia lisää, jotta olisi enemmän niitä sinkkubiisejä oikeilla levyillä. Join Together -single löytyi marraskuussa 2016 Black and Whitesta kun pengoin sinkkulaatikot tyhjiksi kaikesta mikä vähänkin kiinnosti. Siellä oli kaksi kappaletta samaa singleä, ostin ensin kympin hintaisen. Se oli kuitenkin pilalle naarmutettu, joten kävin myöhemmin ostamassa sen toisen. Se maksoi vitosen, mutta se on vähän paremmassa kunnossa. Kummassakin singlessä on erilaiset keskiöt, mutta Discogsissa ei ole kuvaa siitä toisesta keskiöstä, joten merkkasin saman version kahteen kertaan.

Who's Last tuntui toivottomalta löytää mistään, mutta elokuussa 2015 bongasin kuin bongasinkin sen Music Hunterissa.

 

25.3.2018

Widows: Fun? (1980)

Complete Widows (1993)

Widowsien Complete-kokooma tuli lainattua kirjastosta useaan otteeseen. Ensin vain kuuntelin, muutaman vuoden päästä kopioin kasetille, ja taas muutamaa vuotta myöhemmin viimein kopioin CD-R:lle. Harmitti vain, kun oikeaa CD:tä ei näkynyt ostettavana missään. Svartin Fun?-uusintapainoksen kävin heti tuoreeltaan poimimassa, mutta eihän siinä ole sinkkuja bonuksena.

Syyskuussa 2016 loppui ahdinko, kun huomasin kokoelman olevan myynnissä Levykauppa Äxän nettisivuilla. Tein tilauksen ja CD saapui. Viivakooditon originaaliprässäys vielä soittamattomana muoveissa!

 

Wigwam: Hard'n'Horny (1969)

Tombstone Valentine (1970)

Fairyport (1971)

Being (1974)

Nuclear Nightclub (1975)

Lucky Golden Stripes and Starpose (1976)

Dark Album (1977)

Pop-Liisa 3 (1973 / 2016)

 

 

Wigwam was founded in late 1968 as backing band for pop singer Kristian, but the ambitious band soon parted ways with their frontman. When British-born Jim Pembroke, fresh from his Blues Section project, joined them in 1969, Wigwam set out to record their debut album "Hard'n'Horny" (1969). The album was divided into two parts: Jukka Gustavson wrote organ-driven spiritual prog on side A, while Pembroke filled the other side with a humorous eight-part story about a character named Henry.

The second album "Tombstone Valentine" (1970), which took an altogether lighter tone, was produced in England by infamous Kim Fowley. For some reason, the album included an excerpt from electronic music pioneer Erkki Kurenniemi's composition "Dance of the Anthropoids" (1968).

The fourth album, "Being" (1974) was Gustavson's brainchild, an ambitious thematical project that ponders about the human soul, ideological systems and man's relation to God. Possibly Wigwam's artistic highlight.

Wigwam temporarily split in 1974, suffering from internal difficulties. Both Gustavson and Pohjola wanted to start their own solo careers. Pembroke and Österberg re-formed the band in 1975, and the next album, "Nuclear Nightclub", became the best-selling Wigwam album ever. The band toured in England and the album was released on the Virgin label. Compared to that, the seventh album "The Lucky Golden Stripes and Starpose" (1976) was a disappointment, and "Dark Album" (1977) got a cold refusal from Virgin, who claimed the material was too downbeat. "Dark Album" was released only in Finland, after two songs, "Grass For Blades" and "Daemon Duncetan's Request" (original title "Turn Stone to Bread") had been removed from it and replaced with four new songs.

 

 

William Lyall: Solo Casting (1976)

Lyall kuului yhteen niistä lukemattomista 70-luvun perushittipopryhmistä joiden biisejä löytää 70's-kokoelmista. Lyallin tapauksessa se työnantaja oli skottipumppu Pilot, ja bändin hitit olivat January ja Magic. 1975 Lyallilla meni sukset ristiin muun yhtyeen kanssa, hän tarvitsi tilaa toteuttaa omia musiikillisia ideoitaan, eikä hän ilmeisesti nauttinut keikkailemisesta ja esiintymisestäkään siinä muodossa kuin Pilotin jäsenyys hänelle soi. 1976 Lyall toteutti oman taiteellisen visionsa tämän LP:n muodossa. Apunaan hänellä oli suuri joukko päteviä muusikoita, heidän joukossaan rummuissa itse Phil Collins!

Tähänkin levyyn minut tutustutti Robots For Ronnie -blogi. Oikea vinyyli löytyi ennen pitkää AH Recordsista läheltä Viiskulmaa.

 

William Shatner: The Transformed Man (1968)

Vuoroin hillitöntä, yliampuvaa teatteria (King Henry The Fifth, Hamlet, Spleen), vuoroin täysin dementoitunutta ja umpisurkeaa cover-kamaa (Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds). Se, että Shatner ei laula vaan lausuu lyriikat, tekee levyn vain oudommaksi ja hullummaksi. Latasin tämän joskus 2005-2007 jostain espanjankielisestä - meksikolaisesta tai eteläamerikkalaisesta, kenties - blogista, johon tämä oli postattu yhdessä Leonard Nimoy -kokoelman kanssa. Siinäpä paljon camp-kamaa yhdessä paketissa. Leonard Nimoyta jaksan aina kuunnella, mutta niin camp-mestariteos kuin The Transformed Man onkin, harvoin tulee hetkiä, jolloin tätä tekee mieli kuunnella.

 

Willie Alexander and The Boom Boom Band: You've Lost That Lovin' Feelin' / You Beat Me to It (1978)

Läpinäkyvälle, värittömälle vinyylille prässätty single kelpasi oikein hyvin levykokoelmaani (Music Hunterista löytyi) silloin kun olin vielä innostunut värivinyyleistä. Musiikillinen sisältö oli toisarvoinen juttu. Willie Alexander pumpum-bändeineen lienee edelleen jonkinasteista suosiota nauttiva nimi, joten siinä mielessä ehkä hyvä poiminta tämä. Itse en kuitenkaan oikein pidä Willie Alexanderin äänestä, joten en ole ollut kiinnostunut kuulemaan enempää.

 

Willie Colón & Ruben Blades: Siembra (1978)

"Siembran sanoitukset ovat netistä hakemieni tietojen mukaan yhteiskunnallisesti kantaaottavia ja tavallisen työläisen puolella. Tämä on siis niitä tapauksia, joissa harmittelen kielimuuria. Minä pystyin kuuntelemaan tätä vain oikein kivana salsalevynä". Siembra oli mukana 1001 albums you must hear before you die -listalla, ja noin kirjoitin Kvaakiin kuunneltuani sen.

Kuuntelin sen jälkeen paljon digitaalikopiota Siembrasta, luin netistä kertomaa siitä miten vaikutusvaltainen ja tärkeä levy se on, ja olin harmissani siitä etten osaa espanjaa, jotta saisin selvää siitä mitä biiseissä lauletaan. Tammikuussa 2014 otin ja tilasin 30-vuotisjuhlapainoksen, toivoen että siinä selitettäisiin sanoitusten sisältö. Ehkä mukana olisi jopa englanninkieliset käännökset kaikista lauluista?

Ei ole. 28-sivuinen kansivihko kertoo kyllä auliisti levyn tekemisestä, sen menestyksestä ja merkityksestä, mutta se mistä levyllä lauletaan jää vieläkin suurelta osin hämäräksi. Äänittäjä Jon Fausty kertoo esim. Pedro Navaja -kappaleen tekemisestä seuraavaa: "Willie wanted to incorporate sounds of the street in this song. I dropped a pair of microphones out of the window of the 25th floor at the end of their cables to record several fire trucks barreling down Broadway. Also, if you listen very carefully, in the second verse you hear a car passing on the street and playing on that car radio is a section of "Pedro Navaja" that has yet to come."

Avauskappale Plástico alkaa puolen minuutin mittaisella, vietävän kornilla diskointrolla, joka yhtäkkiä vaihtuu upeaksi salsaksi. Vaikutelma on ällistyttävä, aivan kuin plastiikkista diskomusaa parodioitaisiin, ja tehokkaasti.

Sen verran sanallisesta annista kerrotaan, että Pedro Navajan sanoitus pohjautuu löyhästi Puukko-Mackien tarinaan. Se kertoo katurikollisesta joka käy prostituoidun kimppuun ja saa ansionsa mukaan. Pedro Navajasta tehtiin kuvasarja - tekstit kiertävät tekstittömien piirrosten ympärillä - joka kertoo koko tarinan sekä espanjaksi että englanniksi. Kuvasarja on painettu kansivihkoon. Tekstin lukemiseen tarvitaan tosin suurennuslasia, mutta yritän jäljentää englanninkielisen käännöksen tähän:

From a corner of the old barrio, I watched him pass
with the careful step of the hippest cat, not slow, nor fast
Into the pockets of a suede leather jacket, his two hands fade
so nobody knows which of the pockets carries the blade
At night he sports a wide brimmed hat tilted at the tip
and Pro Ked sneakers so if there's a problem, he can split
tinted shades so nobody knows just where he's looking
and a golden tooth, shining as he laughs, that lights up Brooklyn.

Three blocks or so from that old corner a working chick
scans the sidewalk for the fifth time in search of a trick
and enters a storefront and downs a drink to erase this day
when not one single client, paying for playing, came her way
Down from the avenue, a car slips past doing twenty tops
has no marks, but the people know it's just the cops
and Pedro Razor, his hands still deep in the pockets of his coat - how tine?
He looks and laughs and his golden tooth glints an uptown shine.

And as he walks his eyes take in every corner of the block
but there isn't a soul, it's completely deserted, every door is locked
when all of a sudden, a woman leaves that storefront place
and Pedro Razor closes his fist and quickens his pace
From side to side, he squints and searches, not a soul in the street
then he nervously glides across the block on sneakered feet
when after a while, across the way, walks that lady of the night
short on money, her stomach empty - a sorry sight

And as she walks, from her threadbare coat, she pulls a gun
and slips it into a tattered purse, her nerves undone
A Smith and Wesson, a policeman's special - a thirty eight
which she carries on her to even the odds when she's working late

And Pedro Razor, knife in hand, jumped her from behind
the whole street glowing with the shimmer of his gold tooth shine
and as he laughed the blade sunk in coldblooded and quick
when all of a sudden, in the peace of the night, a revolver clicked

And Pedro Razor fell to the ground while watching this street wise dame
mortally wounded, but holding the gun, call out his name
"Pedro Razor, I truly thought this wasn't my day - not one trick
but bro', you're worse, 'cause Pedro Razor, you just ain't hip!"

And believe me people, though there was noise, nobody dared
ask a question, or shed a tear, or show they cared
Just the neighborhood drunk, who stumbled upon that grisly sight
Picked up the gun, the blade, and the bills and tipped into the night

and stumbling along, he sang a song, is heart content
the chorus which I bring you, carrying my message and its intent

CHORUS: In life there are surprises
there are surprises in life, Oh Lord!

 

Mitäs muista kappleista sanotaankaan...

Plastico: "an indictment of materialism and social pretense that marks the opening salvo in a record that would succeed by going against trends and traditions. Instead of crossing over to English-speaking audiences, Siembra built musical bridges to the rest of Latin America..." "Add to all this the elements of ethnic pride, Latino empowerment and Pan American unity and you have a mighty powerful cultural mix that allowed Siembra to cross all class, racial and geographic borders. Those themes naturally arose from the collection of songs Blades had written for the session. In the studio, the themes were strengthened, as when the duo decided to add a rousing roll-call of Latin nations at the end of "Plástico"".

Siembra: "Colón says "it sounded almost like a battle cry", with the chorus shouting the two-syllable word that means "to sow" in Spanish. Blades uses the imperative - "Siem-bra-a-a-a." - commanding listeners to sow if they hope to reap a better life for themselves and their children. In his soneos, or improvisations, he alludes back to that disco introduction with a reference to actor John Travolta, star of the film "Saturday Night Fever" which ignited the mass disco craze: Olvida la Travoltada y enfrenta la realidad / De la cara a tu tierra y asi el cambio llegará".

Buscando Guayaba: "...touches on the need to be resourceful when Blades improvises a scatting solo because, as he announces on the record, "the guitarist didn't show up" for the recording".

Maria Lionza: "...[Blades] invokes a Venezuelan cult goddess to show how the poor pray for miracles everywhere in the same way, no matter what shape their saints take in the syncretic fusion of Spanish, African and Indian religions".

Kansivihon aukeamalle 18-19 on painettu LP:n sisäkannet joihin sanotukset painettiin. Espanjankielisistä sanoituksista saa selvän suurennuslasilla. Jos oikein jaksaisin, jäljentäisin ne ja käännättäisin Google Translatella.

 

Willie Hutch: Ode to My Lady (1975)

Willie Hutch on minun kirjoissani aika luottonimi. 12 albumia olen häneltä kuullut, ja vain 1985 julkaistu Making a Game Out of Love on ollut keskinkertainen. Tämän LP:n uskalsin poimia viime heinäkuussa Black and Whitesta ihan ilman että olin kuullut siitä yhtään biisiä. Peruskamaa, hyvää muttei loistavaa soulia.

Eniten himottaisi The Mack -leffan soundtrack vuodelta 1973. Se on mieletön!

 

Wilson Pickett: In the Midnight Hour (1965)

The Wicked Pickett (1967)

In Philadelphia (1970)

Pickett in the Pocket (1974)

Join Me and Let's Be Free (1975)

Wilson Pickett kuuluu suosikki-soul-laulajiini. Hän on niin takuuvarma nimi, että voin huoletta ostaa minkä tahansa hänen levynsä, ja taatusti kelpaa. Nämä ovat löytyneet tähän mennessä, kaikki vuoden 2016 elokuun ja marraskuun välillä eri divareista.

 

Wire: Pink Flag (1977)

Chairs Missing (1978)

154 (1979)

Kirjastoista vuonna 2001 lainaamiltani punk-kokoelmilta löytyi niin kivoja Wire-biisejä, että päätin lainata kirjastoista albumitkin. Joitakin hyviä biisejä löytyi lisää, ja ennen pitkää minulla oli CD-R-kopiot. Oikeat CD:t ostin 2013-2014 Jäänsärkijästä.

Chairs Missing on Wiren mestariteos. Melkein kaikissa biiseissä on jokin hyvä ja jännä idea tai useampi. Vain pisin raita, lähemmäs kuusiminuuttinen Mercy, jää mitäänsanomattomaksi. Muuten albumi siirtyy kiehtovasta tunnelmasta toiseen.

154 on rasittava levy, jolta kuitenkin löytyy yksi huippubiisi, se "Map Ref. 41ºN 93ºW". Siinä ja siinä, jaksanko kuitenkaan kahlata kaiken läpi vain sen kuullakseni.

 

Woodoo: Taikakulkunen (1971)

Muutama vuosi ennen Rocketin CD-julkaisua, Taikakulkunen löytyi netistä kuunneltavaksi aika erikoisesta paikasta. Joku progefanaatikko oli kerännyt mp3-muodossa valtavat määrät progelevyjä eri maista, ja perustanut joka maalle oman blogisivuston, joihin hän oli sitten uploadannut albumit kuunneltaviksi - ei mp3:sina tai ZIP / RAR -paketteina, vaan striimeinä. Senkun klikkasi Play-nappulaa, ja albumi lähti soimaan sillä nettisivulla. Biisilistoja ei kuitenkaan näkynyt missään, joten tuppasi jäämään arvoitukseksi minkä nimistä kappaletta milloinkin kuuntelee, ellei hakenut biisilistaa joltain toiselta nettisivulta.

Suomalaisille progelevyille omistetulla sivustolla oli myös Woodoon levy kuunneltavana hyvälaatuisena vinyylisiirtona. Tiesin biisilistan, koska minua oli 90-luvun alusta asti kiinnostanut kuulla levy - Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan ansiosta. Pistin albumin soimaan, äänitin musiikin mp3-muotoon ja poltin CD-R:n. RateYourMusicissa ei ollut Taikakulkusen biisilistaa. Ainoa nettisivu jolta biisilistan löysin, oli jokin venäläinen foorumintapainen, jolla jaeltiin torrenttitiedostoa. Käytin sitä sivua referenssinä kun lisäsin RYMissä Taikakulkuselle biisilistan, ja moderaattorit hyväksyivät sen.

Pidin Taikakulkusesta heti ensikuulemalla. Mukava afrojazz-henkinen albumi. On vain kovin lyhyt vaivaisella 28 minuutin kestollaan.

 

Woude: Keskellä aikaa (1980)

Kauniit päivät (1981)

FinnArctic-esittely:

Woude were often taken for a punk band, even though their music was more based on the 1960's hippie scene.

The story begins in summer of 1979. Two guys from punk band Problems?, drummer Timo "Droppis" Wahlberg and bassist Jarmo Halttunen started feeling frustrated because of lack of gigs. The problem was that the other Problems? guys, guitarist Stefan Piesnack and singer Tumppi Varonen, also served in another punker, Pelle Miljoona's band 1980 at the same time, so Problems? didn't have time to gig and practice very much. Wahlberg and Halttunen hit upon the idea of forming their own band.

They met Ari "Woude" Voutilainen and hired guitarist Risto Schiray, and started practising. Gigs were practically out of the question until the boys felt they were perfectly ready to carry out gigs full-time, but soon they found themselves gigging anyway and even doing their first single in a studio: "Kaupungin yöt / Satoi" came out on Johanna Records in 1980.

The music was indeed more poppy and romantic than punky. Singer Ari "Woude" Voutilainen could be called a post-hippie with his long hair, and his songs which tended to romanticize city life and find joy in little things in life. This caused some confusion among punkers: are they hippies or punk rockers? If their records are so poppy, then why are they so raw and energetic when gigging? And if their songs often tell about cities and rainy nights, why do they tour around the country, even doing small towns and outdoor venues out in the green? Still, Woude quickly grew into a very popular band.

They put out two albums, "Keskellä aikaa" (1980) and "Kauniit päivät" (1981), both excellent LP's that for some strange reason still await a CD reissue.

"Keskellä aikaa" was ripped by Melodika - he hasn't posted it on his corner, so I hope it's OK that I do it. You'll find all the singles there, though.

 

 

Woudea kuulin ensimmäistä kertaa jo lapsena äidin kasetilta, jolla oli Tänään on kuin eilen. 1993-1994 Porvoossa opiskellessani tulivat tuotannosta tutuiksi On kesä vasta alussa ja Keskellä aikaa. Pokon 1994 julkaisemilla Suomi-rock -kokoelma-CD:illä oli mukana Kaupungin yöt. Näillä eväillä olin jo hiukan valistunut Woudesta, kun syksyllä 1995 lähdin opiskelemaan Karjaalle kansanopistoon.

Karjaalla oli divari, josta ostin sarjiksia, musiikkilehtiä ja muutaman kasetinkin. Löysin molemmat Wouden albumit kasetteina. Niitä kuuntelin sitten opiskelukämpässäni, kansanopiston piha-alueella sijainneessa rivitalomaisessa rakennuksessa.

FinnArctic-aikoinani 2008 minulla ei ollut vielä yhtään Wouden levyä - ei edes niitä kasetteja. Melodika jakeli Pirate Bayssa jotain Woudea, ainakin sinkkuja. Löysin kirjastosta Kauniit päivät -LP:n ja siirsin sen koneelle, mutta Keskellä aikaa -LP:tä ei sattumoisin löytynytkään. Se oli kyllä jollain kirjastolla, mutta oli kai lainassa juuri silloin kun tuli aika tehdä Woude-postaus. Onneksi Melodika auttoi rippaamalla Keskellä aikaa -levyn, muistaakseni kasetilta, ja saatoin postata bändin koko tuotannon FinnArcticiin, sinkkuja myöten.

 

 



 



 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97