Visitors: Visitors (1981)

Saltykan mainiosta musiikkiblogista olen kertonut jo Five Guys Named Moen, The Quickin ja Re-Flexin esittelyjen yhteydessä, ja tässä on se neljäs mieluisa bändi johon tutustuin ko. blogin myötä.

Muistikuvani on vieläkin elävä. Olin imuroinut Saltykan blogista tuntitolkulla musiikkia, ja sitten yhtenä iltana istuuduin alas koneeni ääreen, siirsin kaiken imuroimani musiikin Windows Media Playerin soittolistalle ja keskityin kuuntelemaan. Jossain vaiheessa, kun kello näytti yön tunteja, minua rupesi vähän uni painamaan. Ajattelin, että menenpä hetkeksi sängyn päälle makaamaan antaen kuitenkin musiikin soida. Siinä sitten torkahdin.

Yhtäkkiä olin puolivalveisessa tilassa, ja kuulin unenpöpperön keskeltä jotain aivan mieletöntä new wave -tyyppistä musiikkia. Uskomattomia biisejä. Mietin puolinukuksissa, että mikä bändi mahtaa soittaa, mutten jaksanut edes avata silmiäni saati sitten nousta sängystä tarkistaakseni. Hieno biisi toisensa jälkeen soi, ennen kuin esittäjä tuntui vaihtuvan.

Myöhemmin tsekkasin, mikä oli se levy joka oli soinut juuri silloin. Se oli tämä Visitors. Ranskalainen bändi, jonka levyistä vastasi sekopää nimeltä Jean-Pierre Massiera. Kun tuon miehen nimen näkee levyjen kansissa, voi olla varma että saa kuulla jotain ihmeellistä, usein sellaista mitä kukaan muu maailmassa ei ole tehnyt. Olen sittemmin kerännyt tietokoneeni kovalevylle hyvän valikoiman Massieran tuottamaa musiikkia. Paljon progea, kokeilevaa sekoilua, diskoa, jazzia ja tyylien sekamelskaa.

Saltykan blogin suuri Massiera-postaus on tuossa - Visitorsin molemmat albumit siinä mukana.

Visitorsin ensimmäinen albumi vuodelta 1974 (sekin kantaa vain yhtyeen nimeä) on oikeaa tosimiehen progea, ja se lienee arvostetumpi kuin 1981 julkaistu kakkoslevy. Minä pidän kuitenkin juuri tästä kakkosalbumista. Mitä kaikkea kuulenkaan tällä vuoden 1981 levyllä: avaruusdiskoa, new wavea, progea, psykedeelistä rokkia, hardrockia... Sanoitukset on kirjoitettu todella tönköllä fransmannien kouluenglannilla joka on välillä niin tökeröä, ettei meinaa saada selvää mitä on yritetty sanoa. Mutta minusta se vain tekee tämän albumin vielä älyttömämmäksi ja hauskemmaksi.

CD-R-kopion korvaaminen oikealla levyllä oli MusicStackissa tavallista hankalampaa. Mikä tarkoittaa, että piti yrittää kahdesti. Visitorsin 1981 levystä ei ole olemassa virallista CD-versiota, vain venäläinen bootleg. Se piti sitten yrittää saada.

Kokeilin tilata levyn ensin kanadalaiselta AMZ Musicilta, joka oli tuolloin, helmikuussa 2010, vielä uusi tulokas MusicStackissa. Postissa tuli väärä CD, lähettivät samannimisen australialaisen punk-bändin nimikkolevyn. Palautin CD:n ja kokeilin jostain muualta. MusicStack-tilaushistoriassani ei näy toista Visitors-tilausta, joten en osaa sanoa mistä sen oikean levyn viimein sain. Olikohan se joku venäläinen joka kauppasi omistamaansa bootlegia...? No, sain oikean levyn toisella yrittämällä kuitenkin.

Onneksi sanat on painettu kansivihkoon. Saa nauraa niiden surkeudelle.

 

Visual: Division By Zero (1986)

Tästä levystä kerroin jo 24.9.2016. Olin toukokuussa löytänyt sen Rolling Recordsista. Visualin levy oli vähän sellainen, että kiinnosti ja ei kiinnostanut, ja tuskin kuitenkaan näen sitä koskaan missään. Sitten kun sen näin, niin nappasinpa mukaani kuitenkin.

 

 

Vox: Long Play (1977)

A Wop Bop A Loo Bop (1987)

Virtasessa soittanut Timo Huovinen omasi kuulemma Suomen suppeimman musiikkimaun. Kun Huovinen perusti oman bändin, niin rhythm & bluesiahan sen piti olla. Ikävä kyllä homma ei kulkenut. Long Play on tavattoman lattea, kuivakka ja ontuva levy. R&B onnistuu jotenkuten, mutta Huovisen huono englannin ääntämys ja keskinkertainen soitto estävät musiikkia kohoamasta siivilleen.

Vox julkaisi kolme singleä vielä ennen vuosikymmenen loppua. Ne ovat sentään toinen toistaan parempia. Live Your Lifesta en voi hirveän mairittelevia puhua, mutta The Famous Four on aika kiva ja Rainy Night in Tampere suorastaan vaikuttava. A-puoli täynnä tuskaa (sitä kitaran ulinaa lopussa ei unohda), ja b-puoli What's Wrong With You sellaista rokin piiskausta että alta pois.

Comeback-levyn olin lainannut Tikkurilan kirjastosta joskus vuonna miekka ja kivi, mutten muistanut siitä enää mitään kymmenen vuotta sitten. Vähän kyllä kiinnosti kuulla se uudestaan, mutta ei tainnut onnistua. Olikohan levy hävinnyt kirjastosta vai siirretty vain varastoon, en muista. Lokakuussa 2016 huomasin A Wop Bop A Loo Bopin Black & Whitessa, ja otin mukaan. Uudelleenkuuntelu toi pettymyksen. Ei kulje taaskaan. Vaisua ja kömpelöhköä. Mikä oli ongelmana, Timo?

 

 

22.3.2018

Välikausitakki: Välikausitakki (1978)

Ainoa paikka jossa koskaan olen nähnyt Välikausitakki-LP:n on yksi jossain Fredrikin- tai Albertinkadun tienoilla toiminut levydivari, jonka nimeä en muista. Kävin siellä muutaman kerran 90-luvun lopulla. Älppäristä pyydettiin jo silloin 500 markkaa. Eihän minulla silloin ollut sellaisia rahoja.

Todella kovasti silti halusin kuulla levyn, ja minähän ostin CD:n heti kun se tuli, muistaakseni City-Käytävän levykaupasta. Myyjä taisi jotain vinoilla ostoksestani, liittyen kai levyn kanteen. Biiseistä olivat tuttuja vain Talouselämän rautaiset lait (Anna mulle lovee -boksista) ja Mutta onko siinä sanoma (radiosta). Niin, ja 80-luvulla Tapani Ripatti käytti Ocsidissa Mikon "Oo! Ihanaa!" -huudahdusta Pitäis päästä telkkariin -biisin alussa semmoisena pikku välijuttuna.

Bonukseksi isketyn Soundi-EP:n omistin jo siinä vaiheessa, mutta olkoon, kyllähän se sinne sopii jatkoksi.

Välikausitakin levy on täynnä vuoden 1977 ajankuvaa. Tv-tohtorit Kildare ja Casey, Salomon, Mikko Alatalon Musta Casio -kellomainos, Anne Pohtamo, Marianne Åström, Soundi-lehti (toimituksen puhelinnumero kerrotaan), taikuri Solmu Mäkelä, Kylli-täti ja työläisten Ruotsiin muutto.

 

 

The Walker Brothers: Take It Easy With The Walker Brothers (1965)

Portrait (1966)

Images (1967)

Ymmärän hyvin niitä joiden mielestä The Walker Brothers on liian synkkää. Minulle tämä on juuri täydellistä nyyhkymusiikkia. Ihanaa alakuloista viihdettä olematta silti liian raskasta. On näillä hilpeämpiäkin lauluja.

The Walker Brothers oli hyvin pitkälti yhtä kuin Scott Walker. Bändi levytti Philipsille, mutta rumpali Gary Leedsillä oli sopimus CBS:n kanssa, joten hän oli ulkona äänityssessioista. Hän tekikin 1966 joitakin soolosinglejä CBS:lle. John Maus ei omannut läheskään niin hienoa lauluääntä kuin Scott, joten hänen osuutensa levyillä jäi vähäiseksi. Scottin oli siis suorastaan pakko lähteä lopulta soolouralle.

Nämä CD:t eivät sisällä kaikkea 60-luvun materiaalia, mutta pidän Take It Easy -CD:n korurasiassa 12 biisin CD-R:ää jossa on loput. Pretty Girls Everywhere, Love Her, My Ship Is Coming In, Everything Is Gonna Be All Right ja Me About You esim.

 

 

Various Artists: Wanhan Jokelan tarinoita (2011)

1934 perustetulle joensuulaiselle ravintola Jokelalle omistettu tribuuttilevy. Sain tietää tästä kokoelmasta aika pian ilmestymisen jälkeen. Katsoin RateYourMusicissa Kari Peitsamon profiilisivua ja huomasin, että mies on ottanut osaa tähän levyyn. Levy tuli ulos kesäkuussa 2011, tilasin sen heinäkuun lopulla Pilfink Recordsin nettisivulta, ja elokuun toisena se oli jo plakkarissani.

Huojuva Lato on kivaa kantria. Röyhkä on Röyhkä. Pienet Sievät ovat herttaisen hauskoja. Peitsamo vastaa levyn lyhyimmästä kappaleesta, akustinen kitaralaulu kestää minuutin ja 21 sekuntia.

 

War: War (1971)

All Day Music (1971)

The World Is a Ghetto (1972)

Deliver the Word (1973)

Why Can't We Be Friends? (1975)

Oli kiva saada saalistetuksi kaseteille bändin isot hitit The Cisco Kid ja Low Rider 90-luvun puolessavälissä, kun ne soitettiin radiossa. Ennen pitkää päätin lainata levyt kirjastoista, tsekatakseni olisiko lisää hyvää tarjolla. Ei ollut vielä siinä vaiheessa, pitkästyin vain Warin levyjen parissa. Pitkiä ja tylsiä biisejä.

Paitsi kun hankalaksi löydettäväksi osoittautunut Deliver the Word viimein löytyi kuunneltavaksi, se melkein tuntui hyvältä levyltä, kun kuuntelin sitä kahdesti kuulokkeet korvilla. H2 Overture ja Gypsy Man.

Oliko Deliver the Wordilla sitten jotain osuutta asiaan, mutta joitakin vuosia sitten haeskellessani levykokoelmalleni rock-uskottavuutta, lisäsin Warinkin varhaiset levyt hankintalistalleni. Muut löytyivät nopeasti, paitsi The World Is a Ghetto. Siitä jouduin pitkään tyytymään digitaalikopioon. Useat kuuntelukerrat auttoivat pääsemään tylsäntuntuisiin albumeihin sisälle, ja viimein olin oikea diggari. Varsinkin The World Is a Ghetto, Deliver the Word ja Why Can't We Be Friends iskivät ihan mukavasti... vaikka viimeksimainitulla Heartbeat on pikkuisen ärsyttävä.

Kyllästyin lopulta siihen, ettei The World Is a Ghettoa löydy mistään, ja tilasin sen Amazonista kesäkuussa 2015. Se on suosikkini näistä.

All Day Musicilla Slippin' Into Darknessin huiluriffi on poimittu Get Up, Stand Up -klassikosta. Low Rider on alimittainen, olisi sitä jaksanut pitempäänkin kuunnella.

 

Ward 13: Robot Wizards (1980)

Flash As a Rat (1981)

Ward 13 oli australialainen new wave -bändi. Törmäsin näihin tyyppeihin Midoztouch-sivuston foorumipuolella, jonne joku postasi biisit See Venice and Die ja Cold Hearted Lover - yhden singlen molemmat puolet. See Venice and Die kuulosti hyvinkin kivalta. Myöhemmin, toukokuussa 2008 Ausrock Forumsissa joku käyttäjä postasi latauslinkin 12" EP-levyyn Robot Wizards. Pidin siitäkin, ja koska kukaan ei postannut Midoztouchiin tai Ausrock Forumsiin bändin albumia Flash As a Rat, päätin, että minäpä hankin sen itselleni ihan kylmiltäni. Tilasin Flash As a Ratin saman vuoden elokuussa MusicStackista. Robot Wizards -EP:n hommasin samaa reittiä itselleni viimein helmikuussa 2011.

Robot Wizards on mukavan tymäkkää, semmoista lievästi aggressiivista new wave -rokkia. Flash As a Rat -LP on selvästi kesympi. Star System 5 ja See Venice and Die ovat parhaat biisit ja ne on pistetty heti alkuun. Myöhemmin musiikki tasaantuu aika kevyeksi popiksi jolle syntetisaattorit antavat lievää maustetta. Pidän LP:stä kyllä, mutta joka kerta huomaan kiinnostukseni vähän laskevan sitä mukaa kun albumi etenee. Siirsin Flash As a Ratin heti sen hankkimisen jälkeen koneelle ja pistin jakeluun Ausrock Forumsissa, kyllä se kelpasi.

 

Warren Schatz: Warren Schatz (1971)

Warren Schatz (1972)

Will I Ever Love Again / The Same Sad Song (1972)

Schatz & Hawkins: Love Is Just a Highway / Ellie Hawkins / Give a Little Love (1972)

FinnArctic-esittely:

If you're an active listener of 1970's disco soul and funk, chances are you recognize the name Warren Schatz. He worked actively for RCA in 1975-1979, later also for other companies like Profile Records, producing records for Vicki Sue Robinson, Evelyn "Champagne" King, The Brothers, The New York Community Choir and the like.

There's nothing like that, however, on the two solo albums he did in the early 70's. Or at least not on this one, as I haven't heard the other, released in the US. Here's the album he made for Love Records in 1972. 11 slices of gentle pop often backed with strings.

The songs tend to get a bit too syrupy for my taste, especially on side B. The first six songs are, however, a rather good bunch, with the vigorous Crosby, Stills & Nash cover "Long Time Gone" highlighting the first side with fiery guitar and meaty bass. Another surprise is "Somebody Look Like You", which very well might have passed off as a T.Rex song had it been arranged a little differently. It was penned by Neil Sheehan, whom I know nothing about - unless he's the same Neil Sheehan who worked as a journalist and Vietnam War correspondent - sounds highly unlikely. But it's definitely the same Sheehan who wrote and performed "If You Need Some Magic" on the compilation "Rock & roll juhlaa 3" (Love Records LRLP 85, 1973).

"It's Rainin', It's Pourin" was Schatz's US entry for the 1970 World Popular Song Festival in Tokyo. It didn't make it to the finals.

Jukka Kuoppamäki helped Schatz on the songs "Will I Ever Love Again?" and "The Same Sad Song", which also formed a single predating the album. Schatz gave his heartfelt thanks to Kuoppamäki on the back cover - he also produced Kuoppamäki's "Valtatie" album the same year, and translated the lyrics for the English-language version of that album: "Highway" (Parlophone 5e 062 34727).

Schatz's slightly unmasculine voice suits the ballads perfectly, but he also handles the faster, more energetic songs well. Sad that he decided to quit singing, but I'm sure he was more in demand as a producer.

Schatz covered Finnish singer Irwin Goodman's songs on two singles, "Boing Boing Boing / Tomorrow on My Own" (1972) and "I've Been Wonderin' / Don't You Go Away Again" (1973). In 1974 he did yet another 7" collaborating with someone named Ellie Hawkins: "Love Is Just a Highway / Give a Little Love". Pleasant, soulful songs and a heartily recommendable single if you happen to find it somewhere. Hawkins sings the soul ballad on the b-side herself.

 

Jep, postasin Schatzin Love-soolon blogiini, ja mies itse laittoi sitten kommenttia postaukseeni. En valitettavasti muista paljoa siitä mitä hän kertoi. Sanoi olevansa hyvillään siitä, että hänet vielä Suomessa muistetaan. Hän kertoi puuhaavansa uuden levyprojektin parissa. Kysyin, onko hän siis tekemässä uutta soololevyä, sehän on loistava uutinen. Schatz tarkensi sitten, että hän on vain tuottamassa levyä, ei sentään laulamassa, luojan kiitos. Tuhahteli siitä Pepe & Paradisen Syvä hiljaisuus -kappaleeseen liittyneestä tapauksesta, kun Finnlevy torppasi aikeet viedä biisin tausta USA:han Perry Comon päällelaulettavaksi. Tuostahan kerroin Pepe & Paradise -esittelyn kohdalla.

Schatz mainitsi vielä jonkin ruotsalaisen singlen, jota hän oli jollain tapaa tekemässä 70-luvun alussa. Hän kysyi, olisiko minulla sitä singleä, tai edes mahdollisuutta kaivaa sitä esille jostain, jotta hän saisi kuulla sen taas. En muista mikä tai kenen esittämä sinkku oli kyseessä, mutta joku naispuolinen ruotsalainen laulaja se oli, joku jonka nimi ei sanonut minulle mitään. En minä löytänyt edes montaa mainintaa sinkusta netissä, aika obskyyrilta tapaukselta vaikutti.

 

23.3.2018

Wasa Express: Wasa Express (1977)

On With the Action (1978)

Tämän ruotsalaisbändin ensimmäisen levyn huomasin vinyylimuodossa Leppävaaran Sellon kirjaston levyhyllyjä tutkiessani joskus ~9 vuotta sitten. En tiennyt bändistä mitään, paitsi että se oli ruotsalainen. Kansi oli kuitenkin upea, ja se oli Love Records -levy, joten lainasin sen kokeeksi. Sain kuulla levyllisen hyvää ja leikkisääkin jazzrockia. Siirsin LP:n koneelle ja poltin CD-R:n. Adventure on muuten hyvä. Ei se mikään seikkailuhenkinen biisi tosin ole, vaan rennosti ja tarkasti soitettu, tasaisesti kulkeva rautalanka-vaikutteinen instrumentaali, joka päättyy hurjaan kliimaksiin.

Love Records oli julkaissut bändin toisenkin albumin On With the Action, joten halusin kuulla senkin. Imuroin Soulseek-tiedostojenjako-ohjelmasta CD-version bonusraitoineen. On With the Action olikin hämmentävä levy. Kaksi ensimmäistä kappaletta näyttävää, tosi rajua laulettua rockia, Get Up kummallista novelty-diskoa ja todellinen (epämieluisa) yllätys niille, jotka odottavat lisää ensilevyn meininkiä. Wasa Express ei halunnut olla mikään itseensä turhan vakavasti suhtautuva yhtye, mutta tämmöinen kieli poskessa tehty genrehyppely ei tuo laajempaa huomiota. Itse pidän Get Upista, koska omaan monipuolisen musiikkimaun ja pidän yllätyksistä. Mutta...

California Sun -klassikosta on tehty sähäkkä versio. Jatkokin sujuu vahvasti rock-painotteisen fuusiomusan merkeissä, ja huumoria on pistetty mukaan esim. kappaleessa Moonlight Grotesk. CD:llä on livenauha bonuksena - aivan asiallista meininkiä siinä, bändi on parhaimmillaan.

Olen kuullut Wasa Expressin kolmannenkin, Till attack (1979). Siinä bändi oli kuitenkin suistunut aika selvästi raiteiltaan pelleilymaneeriensa kanssa ja levyttänyt albumillisen kornia rokkia, jossa oli vielä ruotsin- ja englanninkielisiä biisejä sekaisin.

Julkaisiko Love Records muuten oikeasti sen On With the Action -LP:n vuonna 1978? En ole ikinä Love-painosta nähnyt, eivätkä RateYourMusic ja Discogskaan sitä tunne. CD:n hommasin Amazonista viime kuussa.

 

 

Wasama Quartet: Wasama Quartet (1980)

Dirty Date (1983)

FinnArctic-esittely:

Wasama Quartet was a high-quality jazz unit who produced two albums, "Wasama Quartet" (1980) and "Dirty Date" (1983).

Lineup on first album:

Jukka Wasama - drums

Mikko-Ville Luolajan-Mikkola: violin

Ilkka Niemeläinen: acoustic guitars

Olli-Pekka Wasama: bass

The first LP has influences from various kinds of world music, and sounds fresh and original even to my ears.

The second album is pure contemporary jazz, recorded a few months after the band's appearance at the traditional Pori Jazz festival. Luolajan-Mikkola had been replaced with saxophonist Pentti Lahti. American Ed Palermo played alto sax on two tunes - his own Ed Palermo Big Band has attracted wide attention in the jazz circuits, particularly with their CD of Frank Zappa covers.

The only info I found about Wasama Quartet is from the Finnish Music Information Centre's website:

"As Ilkka Niemeläinen was studying guitar and musical theory at the Helsinki Conservatory in 1976, he co-founded the groundbreaking Wasama Quartet with Pentti Lahti and the Wasama brothers Olli-Pekka and Jukka. Ilkka stayed in the Conservatory for another three years, during which time he got into composing and performing electronic music with Otto Romanowski and Esa Kotilainen. But all along these experiments the Wasama Quartet thrived and played to sold-out audiences in Finland. They also ventured abroad to mystify e.g. the Americans with their eclectic acoustic sound. In 1985 the Wasama Quartet went through a slight metamorphosis and appeared on the scene under a new monicker, Instinct. The band released an album, toured and disbanded. But the group of Niemeläinen, Lahti and Jukka Wasama continued their collaboration in 1990 with a new combo called IN2á3. Niemeläinen's latest foray into the world of hi-tech jazz continued with 1997's 'SynChronos', a multimedia art project which brings together pre-recorded music sequences, live musicians (both jazz and classical), computer graphics and videotapes. © Petri Silas 1998"

Another page on the same site tells about Pentti Lahti.

Wasama Quartet's albums definitely deserve a CD reissue - when will that occur?

Wasama Quartetin ensilevy oli kiva hommata itselle Turun Iki-Popista tilaamalla joskus 2010, kahdeksalla eurolla. Tuli tunne, että levyn arvostus ja keräilyarvo ovat nousussa, joten minulla oli hyvä mieli siitä, että ehdin saada sen vielä halvalla. Dirty Date löytyi omaksi vasta muutama vuosi myöhemmin.

 

 

The Electric Chairs: Stuck on You / Paranoia Paradise - The Last Time (1977)

The Electric Chairs (1978)

Wayne County and The Electric Chairs: Blatantly Offenzive E.P. (1978)

Storm the Gates of Heaven (1978)

Thunder When She Walks / What You Got (1979)

Things Your Mother Never Told You (1979)

Rock'n'Roll Cleopatra (1993)

Wayne County, seksuaalinen ongelmakimppu, syntyi 11,000 asukkaan kaupungissa nimeltä Dallas, Georgian osavaltiossa USA:ssa. Hyvin maalaisen oloinen pikkupaikka. Wayne herätti jo lapsena kiusallista huomiota juoksentelemalla pelkkään toogaan pukeutuneena ja huutelemalla omituisia. Äidit kielsivät lapsiaan leikkimästä Waynen kanssa, koska hän on niin kummallinen. Wayne tiesi jo aivan pienestä asti, että hänen olisi pitänyt syntyä tytöksi. Hän työnteli nukenvaunua, piti omaa leikkitaloa ja pikkutyttöjen kerhoa. Kotona hän auttoi laittamalla ruokaa, hoitamalla pikkusisaruksiaan ja vaihtamalla vaippoja.

Koulussa Wayne välttyi kiusaamiselta, koska hänen kaverinsa, useimmat tyttöjä, pitivät hänen puoltaan ja uhkailivat, että jos isot pojat kiusaavat Waynea, he päätyvät tyttöjen "paskalistalle". Eihän sellainen sopinut terveelle, kasvavalle teinipojalle. Muutenkin kovikset jättivät mieluummin Waynen vain rauhaan.

Selvittyään koulusta Wayne muutti Atlantaan, missä hän eli prostituoitujen kanssa. Nämä opettivat paljon asioita nuorelle Waynelle. Pian hän tunsi muusan kutsumuksen ja alkoi haaveilla musiikkiurasta. Wayne nähtiin usein homobaareissa röyhkeästi pukeutuneena, mutta yhden punaniskojen aiheuttaman aseellisen välikohtauksen jälkeen hän pakeni New Yorkiin. Siellä Wayne näytteli teatterituotannoissa, joissa nähtiin kaikkea: nekrofiliaa, sukuelinten silpomista ja syömistä, tappamista, kuolemaa, naimista, poliisiratsioita... Nämä näytännöt kiinnittivät myös Andy Warholin huomion ja hän oli aivan innoissaan näkemästään. Myös britit saivat maistaa tätä räävittömyyttä, kun Warholin tuottama näytelmä "Pork" siirtyi vuonna 1971 New Yorkista kuukaudeksi Lontooseen. Tämän Nykin Max's Kansas City -klubiin sijoittuneen näytelmän ehti nähdä myös David Bowie, ennen kuin koko teatteriseurue joutui pakenemaan maasta. Bowie jäi kiinnostuneena seuraamaan Countyn uraa, ja poimi häneltä yhden jos toisenkin idean omiin lavaperformansseihinsa ja roolihahmoihinsa.

Palattuaan New Yorkiin County muodosti oman yhtyeen Wayne County and The Backstreet Boys vuonna 1974 (hänellä oli ollut ensimmäinen bändinsä jo 1971, nimeltään Queen Elizabeth, mutta vaikka he äänittivät albumin, se jäi julkaisematta). Vuonna 1976 County ja Backstreet Boysit pääsivät vihdoin levylle, Max's Kansas Citylle omistetulle tribuuttialbumille. Älpeellä kuultiin kolme biisiä, "Max's Kansas City 76", "Cream in My Jeans" ja "Flip Your Wig".

Countyn veri veti yhä kovemmin Englantiin, missä alkoi tapahtua. Uusi aalto jytisi Brittein saarilla, ja County hyppäsi mukaan kelkkaan. Englannissa County perusti The Electric Chairsin, ja levylle päästiin 1977 parin singlen muodossa. Tulevan Police-managerin Miles Copelandin levymerkki Illegal Records julkaisi kolmen biisin EP:n, joka sisälsi biisit Stuck on You, Paranoia Paradise ja Rollarien The Last Time. Myös Thunder When She Walks -sinkku äänitettiin, mutta se julkaistiin vasta helmikuussa 1979.

Illegalin jälkeen vaihdettiin uuteen Safari Records -levymerkkiin, joka julkaisi loput The Electric Chairs -levyt. Countylla ja hänen bändillään oli ongelmia kaksi ensimmäistä LP:tä tuottaneen Martin Birchin kanssa, jolla oli omat ajatukset mm. kitarasoundeista. Yhtye itse olisi halunnut ensimmäiselle albumille kunnon raa'an live-henkisen soundin, mutta Birch siisti ja puleerasi soundit ja pisti kitarat kuulostamaan hevirock-tyyppisiltä. Myös levynkannet olivat silkkaa kompromissia toisensa perään. Safari joutui myös vaikeuksiin levittäjänään toimineen Pye Recordsin kanssa. Siellä ei pidetty The Electric Chairsin mitään aristelemattomasta meiningistä, ja siellä kieltäydyttiin muutamaankin otteeseen olemasta missään tekemisissä bändin levyjen kanssa. Vähitellen Sähkötuolit alkoivat kuitenkin saada levyistään yhä enemmän mieleisiään. Viimeinen LP Things Your Mother Never Told You on kutakuinkin sellainen kuin oli tarkoituskin.

Vuosi 1979 oli bändille hiljaisempaa aikaa. County oli edeltäneen vuoden aikana hiljakseen aloittanut fyysisen muutoksensa miehestä naiseksi. Hän aloitti Berliinissä suoritetulla nenäleikkauksella, Storm the Gates of Heaven -albumin äänitysten ja julkaisun välissä. Asteittaiset operaatiot jatkuivat sitten vuoden 1978 aikana. 1979 toukokuussa, sen jälkeen kun Things Your Mother Never Told You -LP julkaistiin, bändi äänitti vielä yhden John Peel -session, mutta sen jälkeen kaikki hiljeni bändin ympärillä. Elokuussa ilmoitettiin, että Countyn ja Electric Chairsien tiet olivat eronneet. County ja kitaristi Eliot Michaels olivat New Yorkissa keräämässä rahaa Countyn sukupuolenkorjausoperaatiota varten. Bändi tunsi itsensä hylätyksi ja koki, ettei Countya enää kiinnostanut antaa sille omaa panostaan. Bändi ilmoitti äänittävänsä albumin ilman Countya.

County oli itse asiassa jo jonkin aikaa harkinnut soolouraa. Häntä turhautti se, että muu bändi oli päättänyt yhä käyttää The Electric Chairs -nimeä, mutta vielä enemmän häntä turhautti se, että hän oli puolessavälissä sukupuolenkorjausoperaatiota, mutta ilman resursseja saattaa sitä loppuun.

The Electric Chairs julkaisi singlen "So Many Ways / J'attends les marines", joka floppasi niin komeasti, että suunnitelma albumista hylättiin, eikä bändistä kuultu sen koommin.

County taas muuttui loppuun suoritetun operaation seurauksena Jayne Countyksi, ja hän on pitänyt yllä soolouraa siitä lähtien.

Tämä ja paljon muuta kerrotaan kokoelman Rock'n'Roll Cleopatra komeassa, aukitaitettavassa kansibookletissa. Tuo kokoelma oli minulle niin tärkeä saada, että hoidin sen Amazonin kautta kotiin jo varhaisessa vaiheessa nettitilausuraani, syyskuussa 2005. Olin jo vuosia aiemmin löytänyt Storm the Gates of Heaven -LP:n Popparienkelistä, mutta turhautunut siihen, ettei mitään muita County-levyjä löydy mistään päin Helsinkiä. Tuo kokoelma sisältää parhaita biisejä kaikilta kolmelta albumilta ja suurimman osan sinkku- ja EP-raidoista.

MusicStack auttoi lisää. Stuck on You -EP:n, Thunder When She Walks -singlen ja loput LP:t tilasin sieltä marraskuussa 2006.

Storm the Gates of Heaven -vinyyli on komeannäköinen, monenkirjavalle laventelin väriselle vinyylille prässätty taideteos.

Things Your Mother... -LP on melkoisen omituisessa kunnossa. A-puoli, joka tarjoaa perinteistä Wayne County -menoa, rahisee melkein loppuunsoitettuna, mutta kokeileva kakkospuoli soi suhteellisen puhtaasti. Kertoo selvää kieltä siitä, mitä edellinen omistaja levystä tykkäsi. Onneksi kokoelma-CD sisältää yhtä lukuunottamatta kaikki ykköspuolen kappaleet, niin saa kuulla ne jostain puhtaina rahinasta.

Thunder When She Walks on kamala single. A-puoli on yksinkertaisesti huono biisi, ja b-puolesta kuullaan parempi versio (nimellä It Ain't How Much You Got) Rock'n'Roll Cleopatra -CD:llä.

Kokoelmani täydentyi vielä marraskuussa 2016, kun löysin Blatantly Offenzive -EP:n Black and Whitesta suuren sinkkulaatikoiden penkomisen yhteydessä. Onhan nuo biisit sillä kokoelma-CD:lläkin, mutta pitäähän tuo EP:kin omistaa, sen verran legendaarinen julkaisu se on. Kullanvärinen vinyylikin vielä.

 

Wazmo Nariz: Tele-Tele-Telephone / Gadabout (1978)

Things Aren't Right (1980)

Tell Me How to Live (1981)

Tele-Tele-Telephone -sinkku ja Things Aren't Right -LP arvosteltiin Soundissa kehuvasti, ja niiden kummallisuutta kuvailtiin hyvin ja kiinnostavasti. Laitoin mielessäni levyt toivelistalleni. Things Aren't Right löytyi VR:n makasiinien kirpputorilta, ja ostin sen.

Wazmo Narizin laulutyyli on hyvin konstaileva, yhtä nykivä ja äkkiväärä kuin hänen musiikkinsakin. Todellinen kulttisuosikki asialla siis, sillä Nariz ei tosiaan ole joka tyypin makuun. Oikeastaan suhteellisen harvan, mutta sitäkin uskollisemman diggailijan makuun. Tele-Tele-Telephone julkaistiin USA:ssa ja Englannissa ihan eri b-puolilla täydennettynä. USA:ssa singlen b-puoli oli tuo Gadabout, Stiff Recordsin pukkaama brittipainos korvasi sen Wacker Drive -nimisellä biisillä. Löysin Wacker Drivesta mp3-kopion netistä, mutta jotta saisin kuulla myös Gadaboutin, piti USA-sinkku tilata MusicStackista syyskuussa 2007. Tell Me How to Live -LP:n tilasin tasan vuotta myöhemmin.

 

Wendy & The Rocketts: Dazed For Days (1983)

Australiaiseen rokkiin kohdistamani mielenkiinto toi minut tämänkin bändin jäljille. Jaeltiinkohan tätä levyä Ausrock-blogissa... Pidin ensikuulemalla, poltin CD-R:n, tilasin MusicStackin kautta jenkkiläisen promokappaleen maaliskuussa 2011, ja jaksoin kärsivällisesti odottaa kolme ja puoli viikkoa ennen kuin hyväkkäät ymmärsivät postittaa levyn.

Saamani kappaleen takakannessa on jonkun omat arviot kaikista kappaleista. Löytyy viivoja, plussia ja rukseja, joiden pitäisi kai merkitä kunkin kappaleen hyvyyttä tai huonoutta, mutta niiden tulkitseminen on kyllä aikamoista hieroglyfien tutkimista. "Play the Game" -kappaleen kohdalla lukee kommenttina "Raps -> "It's all up to you"". "I Can't Tell You" on "churning aggressive rocker". "Magic Bullet" on "so so rich ballad - well produced + arranged". "Nightflier"-biisin kohdalla lukee "good rock VU" tai jotain.

Laulaja Wendy Stapletonilla on oma Wikipedia-sivu.

 

Wet Willie: Wet Willie (1971)

Wet Willie II (1972)

Drippin' Wet Live (1973)

Keep On Smilin' / Dixie Rock (1974 / 1975)

The Wetter the Better (1976)

Epic Willie (The Epic Recordings) (2005)

Radio Ykkösen toimittajana työskennellessään legendaarinen Joke Linnamaa soitti välillä omassa ohjelmassaan Wet Willien puolidiskohitin Weekend. Kuuntelin Linnamaan ohjelmaa ahkerasti ja nauhoitin kasetille paljon biisejä joita hän soitti. Vuosikymmenen lopulla päätin tutustua Wet Willieen tarkemmin, ja löysin sen oikean karvan: eivät olleet todellakaan mikään diskoyhtye, vaan rock-bändi, joka sisällytti musiikkiinsa bluesia, r'n'b:tä ja soulia - kuten southern rock -bändin kuuluukin.

Joitakin vuosia sitten Wet Willien levyt piti kerätäkin, kun halusin kokoelmalleni rock-uskottavuutta. Se oli vähän hankalampaa kuin ajattelin. Epic Willie löytyi Jäänsärkijästä, Keep On Smilin' / Dixie Rock Black and Whitesta ja The Wetter the Better Green Grassista. Drippin' Wet -livelevyn tarjosi Black and White pari-kolme vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2016. Kaksi ensimmäistä albumia tilasin Amazonista vuosi sitten helmi-maaliskuussa, maaliskuussa ne olivat hallussani. Eli nettitilauksiinkin piti turvautua.

Ensimmäinen albumi alkaa aika hyvin, ensimmäiset 4-5 kappaletta ovat hyviä. Sen jälkeen albumi jotenkin väsähtää. Kakkonen on täysipainoinen kokonaisuus ja sisältää useita bändin klassikoita. Pääsääntöisesti viisi ensimmäistä albumia ovat tasaisen hyvä rypäs, vaikka Keep On Smilin' menee vähän pitkäveteiseksi. Dixie Rockin yksi kohokohta on Mama Didn't Raise No Fools, joka on kunnon miehen ja naisen välistä myrkyn sylkemistä. Kaikkihan on tietysti vain teatteria, ja dueton osapuolilla pettää pokka pariinkin kertaan solvauksien latelemisen lomassa.

The Wetter the Better -albumin myötä bändin soundi alkoi muuttua kovin puleeratuksi, ja juureva meno popahtavaksi. Ajan henki rupesi puremaan. Epic-levyt pikkuisen masentavat, vaikka on niilläkin parit hetkensä.




 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97