The Tubes: What Do You Want From Live (1978)

Shokeeraamiseen ja rienaamiseen keskittynyt taiderockbändi The Tubes tuli noteerattua ensimmäisen kerran kunnolla 1994 tai 1995, kun radiosta tuli What Do You Want From Life bändin debyyttilevyltä. Kasetille tarttui. Myöhemmin luin vanhoista Soundi-lehdistä levyarvosteluja. Päätin lainata Leppävaaran kirjastosta ensimmäisen LP:n, mutta kertakuuntelu riitti sen kohdalla.

Olen kuitenkin kiinnostuneena haalinut muutkin Tubes-levyt kuultavakseni. Tämän livetuplan uskalsin jopa ostaa ihan sokkona kuulematta sitä netistä ensin, ja sen verran hurja tapaus tuo livekeikka on, että levy on saanut pysyä hyllyssäni. Vieläkin katson hiukset pystyssä sisäkansien kuvia, ja ihmettelen, että miten puritaanisessa Jenkkilässä on voitu tuommoista...? Huh.

Kuten arvata saattaa, 80-luvun levyt - jotka löytyivät CD:nä Tikkurilan kirjastosta - ovat selvästi kesympiä kuin 70-luvun tuotanto. Näinhän siinä käy.

 

Tuff Darts: Tuff Darts! (1978)

2001, ehkä myös kahtena ympäröivänä vuonna, lainasin pääkaupunkiseudun kirjastoista kaikki mahdolliset punk- ja new wave -kokoelmat jotka löysin, ja siinä yhteydessä kuulin Tuff Dartsia ensi kerran. All For the Love of Rock'n'Roll oli oikein kiva perusrockbiisi. Löysin sitten divarista mainion Live At CBGB's -kokoelman, jolla kuultiin kolme kappaletta Tuff Dartsilta ajalta, jolloin laulajana toimi vielä Robert Gordon. Sitten Gordon lähti lätkimään ja aloitti soolouran rockabillyn parissa. Tuff Darts teki ensimmäisen ja pitkään ainoan albuminsa uuden vokalistin Tommy Frenzyn kanssa.

Tykkäsin Live At CBGB's -kokoelman Tuff Darts -biiseistä (kuten koko tuplasta), ja mietin että olisipa kiva kuulla se heidän albuminsakin. Niinpä tilasin sen Amazonista joulukuussa 2005.

Alkuinnostus jotenkin laantui nopeasti, ja Tuff Dartsin CD on jäänyt minulla harvoin kuunnelluksi levyksi. Pääsyy tähän on se, että albumi ei sittenkään ole niin harmittoman kivaa ja viihdyttävää rokkia kuin toivoin ja odotin, vaan se kärsii aikamoisen nihilistisistä sanoituksista. Sellaiset biisit kuin She's Dead, Phone Booth Man, Your Love Is Like Nuclear Waste ja Slash ovat aika tylyä, mustaa, paikoin jopa misogynististä kamaa. Moiset ikävät sivumaut syövät viihdearvoa.

 

Tulip: Fast Clues to Fashion / One of the Passengers (1985)

Tulip eli Kirsi Hörman oli vissiin Mauno Paajasen tyttöystävä. Pyrki Euroviisuihin vuonna 1986 kappaleella Tanssin aurinkoon, mutta jäi hännille. Netistä olen lukenut kommentteja, että Tulipin esitys oli aikamoinen floppi. Viisukuppilasta voi lukea jotain.

Sain tämän sinkun joulukuussa 2013, kun tein vaihtokauppaa Harrin Ruotsissa asuvan nettituttavan Pasin kanssa. Pasihan on innokas Love- ja Eteenpäin-levyjen keräilijä, kuten olen aiemmin kertonut. Hän himoitsi jälkimmäisellä levymerkillä julkaistuja Uusi laulu -LP:itä jotka minulla oli. Vaihtokauppana sain häneltä pinon vähemmän tärkeitä levyjä, mm. tämän Tulipin sinkun. Joka on hyvää kevyttä kasarin puolenvälin new wavea.

Uusi laulu -kokoelmat sain myöhemmin hankituiksi takaisin.

 

Tumppi Varonen: Na na na / Ovi kii (1987)

Päiväuneksija / Tää biisi (1987)

Ennen huomista (1988)

Kuuma rakkaus (1989)

Varosen uralla ensimmäinen soololevy Ennen huomista on aika kevyttä poprockia. Tulihan Päiväuneksija toki noteerattua aikoinaan, mutta en muista olleeni kummemmin vaikuttunut. Toisaalta en vielä siinä vaiheessa kuunnellut Problemsiakaan. Kun sortuu maa on jopa melko huono, Tumpille ei sovi tuollainen oopperamainen hoilottava laulutyyli. Na na na on kyllä oikein kunnon laulakaa-mukana-ja-tömistelkää-jalkoja -rokkihoilotus.

Päiväuneksija-sinkku piti tilata Divari Kankaasta joulukuussa 2016 että sai tuon muuallajulkaisemattoman b-puolen. Kova rokkihan se on, hyvä!

Kuuma rakkaus on enimmäkseen kamalaa ja kornia kesypoppia. Huonosti toimivia covereita T-Rexin Hot Lovesta, Tommy Roen Dizzystä ja Monkeesien I'll Be True to You'sta.

 

Tuntematon tekijä: Ihmemaa (1985)

Jorma Sauvala ja Elena Heiska tekivät LP:llisen todella omituista ja mautonta taidemoskaa. Heiskan viekoitteleva laulu ja Sauvalan avantgardistiset, usein seksuaaliset sanoitukset (Tuntuuko hyvältä, Hirveä hirmulisko) ovat silmiinpistävimmät ominaispiirteet, mutta kokonaisuus on niljainen ja nihkeä. Sauvala lienee ainoa mies maailmassa, joka on ikuistanut eroottisen fantasian Margaret Thatcherista.

 

19.3.2018

Tuomari Nurmio ja Köyhien ystävät: Kohdusta hautaan (1979)

Tuomari Nurmio & Viides kolonna: Maailmanpyörä palaa (1980)

Tuomari Nurmio: Lasten mehuhetki (1981)

Punainen planeetta (1982)

Kuu (1988)

Kohdusta hautaan -CD:llä jäin kovasti kaipaamaan Valo yössä -biisin singleversiota. Onneksi tulivat ne Loven sinkkuboksit.

Lasten mehuhetki on kopiosuojattu, eikä edellinen tietokoneeni pystynyt soittamaan sitä. Onneksi nykyisen tietokoneeni DVD-ROM -soitin osaa kiertää suojauksen, ja CD:n toisto sujuu ongelmitta.

Maailmanpyörä palaa ja Lasten mehuhetki ovat hurjia musiikillisia trippejä, mutta Punaisella planeetalla kuulee kyllä selvästi kuinka Nurmion takki tyhjenee. Musiikki on helppoa, kaupallista verrattuna aiempiin albumeihin. Ota minut mukaan, Herttua puhuu ja Rakkauden talossa ovat aika samanlaisia lauluja - korkeintaan sovitukset vaihtelevat. Vielä yksi opetus ja Siionin tyttäret tuntuvat täytebiiseiltä.

Joskus lapsena luin isäpuolen luona asuessani jonkin suomalaisessa musiikkilehdessä olleen sarjakuvan (lehti kuului isäpuolen vanhemmalle tyttärelle Mialle), jota epäilen Wallun piirtämäksi Rokratioksi. Ihan varma en kuitenkaan ole, sillä tätä kaksisivuista ei ole Wallun Kulttuurikuvasarjoissa. Rokratiota julkaistiin surullisenkuuluisassa OK!-lehdessä. Kyseinen sarjis oli muistaakseni nelivärinen, kaksisivuinen, ja siinä toimittaja Outo Popp (=Outi Popp) askelteli alas johonkin kellariin, jossa hän löysi tynnyriin piiloutuneen Juomari Turmion. Turmio oli viettänyt pienen mehuhetken, ja hän oli vähän hiprakassa ("hei vaan te kaikki kaksi kaunista ihailijaani", hän lausui ensimmäisenä repliikkinään). Pienen juttelun jälkeen Turmio alkoi siteerata Laaksossa-biisiään:

Turmio: "Vaan nyt tahdon tanssia kanssasi kahden posliinilampun alla..."
Outo Popp: "Mitä?"
Turmio: "...ja maistaa huultesi hunajaa..."
Popp: "MITÄ?!!!"
Turmio: ...pehmeää, pun..."
Popp (antaa Turmiolle turpaan): "RIITTÄÄ!!!"
Turmio (miettii tähtien pyöriessä ympärillään): "Mahtava fiilis."

Popp puhuu lukijoille iloisella ilmeellä, esitellen toisen sarjakuvan: "...sarjis, jossa on mukana maku!"

Loput sivun tilasta täytti yksirivinen strippi, jossa ei nähty muuta kuin jonkun henkilön jalat ja sukat. Ko. henkilö sanoi mm.: "...siksi tahdon jakaa menestykseni sun kanssas... sä saat tän menestyksen maun!" Sukka oli ympyröity katkoviivalla, jonka vieressä luki: "Ime tästä!".

Kuun imuroin joskus 2008-2009 Pirate Baysta "no, olkoon" -fiiliksillä. Koska se ei ollut kyllin tylsä levy poisheitettäväksi, poltin CD-R:n. Levy tuli sitten vastaan Music Hunterissa 2013 tai aiemmin. Kuu on vähän vaisu levy (kuten sitä edeltänyt Käytettyä rakkauttakin), mutta on se aivan OK eikä näy ihan joka paikassa ainakaan CD:nä.

 

 

Tuula Amberla: Lulu / Viinimalja (1984)

Lulu (1984)

Pienet sanat (1985)

Tuula Amberla ja Conventionals: Tanssi vaan / Se poika (1987)

Mona / Lännenlaulu (1987)

Amberlasta kirjoitin jo 17.9.2016: "Sain lopultakin aikaiseksi hankkia Tuula Amberlan kaksi ensimmäistä, loistavaa LP:tä. "Lulua" en ollut kuullut kokonaisuudessaan, kun puuttuu Spotifysta. "Pienet sanat" on siellä, samoin kaksi seuraavaa, jotka ovat valitettavan mitäänsanomattomia levyjä. Tuolloin aikoinaan Amberlaa radiosta mielelläni kuunnelleena ihmettelin, kun Tuula jotenkin hävisi radioaalloilta sen jälkeen kun Pienet sanat -levyn ympäriltä oli pöhinä laantunut. Levyjen tasossahan se syy oli. "Ostan sinut" -albumilla oli taustabändinä joku The Conventionals -niminen ryhmä, ja täytyy sanoa että on harvinaisen osuva nimi. Ensimmäisten levyjen jazzvaikutteet olivat tipotiessään ja tilalla oli peruspoprokkia jota soittaa 13 muusikkoa tusinasta. Biisien joukostakaan en löytänyt mitään kiinnostavaa. "Siniset kyyneleet" (1988) palautti jazzahtavuuden musiikkiin, mutta ei hyviä biisejä. Tuolloin muinoin muistan ilahtuneeni kun radiosta tuli jokin uutuuskappale Amberlalta vuosien tauon jälkeen, mutta ei hänen myöhempiä levyjään taidettu paljoa hehkuttaa."

Juu, tykkäsin Tuulasta 10-11-vuotiaana vuosina 1984-85 ja nauhoittelin mielelläni hänen biisejään kaseteille. Lulu, Lona, Pienet sanat, Tyttö kampaa märkää tukkaa, Tuokaa juomaa, Oot pahalla päällä... Nyt jälkeenpäin tietysti harmittaa, että Amberlan päätyöhän oli Liikkuvat Lapset, mutta eihän siitä bändistä kukaan Suomessa pitänyt aikoinaan. Vaan kyllä korvaa lotkautettiin, kun Amberla alkoi laulaa iskelmäpoppia. 80-luvun Hesareita netistä lueskellessani olen noteerannut, että HS:n musiikkitoimittaja Markku Fagerlund aina jaksoi joka käänteessä voivotella tätä asiaa, että milloin Liikkuvia Lapsia aletaan arvostaa samalla tavalla kuin Tuulan soololevyjä.

Lulu-singlen sain huhtikuussa 2016 siltä käpyläläiseltä mieheltä, joka halusi vajaan 300 vinyylin kokoelmastaan eroon. Sinkku on tosin kanneton, muttei onneksi pilalle naarmutettu. B-puoli Viinimalja on muuallajulkaisematon ja oikein jännä, tyylikäs biisi, jolle soisin laajempaakin huomiota.

Mona-single oli oikeastaan vahinko-ostos Black and Whitesta lokakuussa 2016. Muistin, että Tuula & Conventionalsilla oli yksi sinkku, jonka biisejä ei löydy Ostan sinut -LP:ltä. En muistanut kuitenkaan, että mikä sinkku se oli. Sitten tulin ostaneeksi tuon Monan, joka olikin siltä LP:ltä lohkaistu. No, ei se huono ole. Aivan kelpo pikkulevy. Divari Kangas onneksi kauppasi Tanssi vaan -sinkkua, tilasin sen maaliskuussa 2017. Sehän se on se harvinaisia biisejä sisältävä single.

 

 

Tuulia / Törmä: Tuulia / Törmä (1971)

Tuntuu kuin Finnlevy ei olisi uskonut tämän levyn menestysmahdollisuuksiin. Albumi on tehty ilmeisen halvalla, niin niukoilla sovituksilla, että lopputulos on kuivakka ja suoraan sanoen pitkästyttävä. Tuulia Myllyoja on sentään niin hyvä laulaja, että hänen ääntään jaksaa kuunnella. Sen sijaan Pekka Törmän heikkoa, hieman epävireistä ja nuotin vierestä menevää ääntä ja kyvyttömyyttä kunnon tulkintoihin olisivat rikkaammat sovitukset auttaneet paljon. Tällaisenaan Tuulia / Törmä ei jaksa kohota ikimuistoiseksi levyksi.

 

 

Various Artists: TV räjähtää! (1981)

Tästä useita vuosia sitten hankkimastani kokoelmasta on olemassa kaksi painosta, joista ensimmäisellä on Sleeppareiden Hevi tappaa, ja toisella se on korvattu MACin Metropoliitalla. Olikohan jotain ikävää lisenssihäslinkiä... Kakkospainoksen kannessa Sleepy Sleepers on peitetty tarralla, joka tekee jo ennestään sotkuisesta kannesta vielä sotkuisemman.

Kakkospainos on mieluisampi justiinsa tuon muuten vaikeasti saatavan MAC-biisin vuoksi. Labyrintti oli myös kiva saada oikealla levyllä, kun en ollut vielä tuossa vaiheessa saanut haltuuni sitä Stressi-LP:tä. Vain kirjastovinyylin ja Melodikan Pirate Bayssa jakeleman vinyylirippauksen. Onhan tuossa muutama muukin semiharvinainen joskaan ei kovin vaikea tapaus.

 

 

Various Artists: 20 of Another Kind Volume Two (1979)

Tämä Soundi-lehdessä arvosteltu kokoelmalevy himotti, ja löytyihän se suhteellisen helposti Black and Whitesta. Monien tällä levyllä esiintyvien artistien tuotanto on sittemmin päätynyt hyvin haltuuni. The Headboys ja The Invaders parhaat löydöt. Xdreamystsin LP kiinnostaisi vielä, minulla on siitä CD-R-kopio. Ei se kovin erityinen ole, mutta yhden oikein hyvän (Race Against Time) ja useiden OK-tasoisten biisien ansiosta aivan kelpo. Keräilyarvoa on jonkin verran, muttei älyttömästi.

Twist on jäänyt aika obskyyriksi bändiksi. Olen kuullut ja tallentanut mp3-muodossa myös molempien sinkkujen b-puolet. Ads-singlen kakkospuoli Rebound on pieni helmi. Ei kauheasti kiinnosta kuitenkaan kuulla LP:tä.

 

$27 Snap On Face: Heterodyne State Hospital (1977)

Tuttu Robots For Ronnie -blogi esitteli tämän levyn joskus vuonna 2007. Siinä vaiheessa, kun löysin blogin, latauslinkki oli mennyt jo mitättömäksi, joten en päässyt kuulemaan levyä. Kiinnosti kovasti kuitenkin.

Huhtikuussa 2009, kun sen somalipirun järkkäämä huumeiden maahantuontijuttu jo pilasi minun elämääni aiheuttaen minulle stressiä, ärtyneisyyttä, rahanmenoa ja rajusti kasvavan velkataakan, minuun iski piru. Tilasin MusicStackin kautta tuon älppärin. Hintapyyntö aivan huippukuntoisesta yksilöstä oli huimat 104,50 dollaria. Reilun 15 dollarin postikulut vielä päälle. Kesäkuussa sitten ilmoitin Richterin blogissa että minulla on levy ja voin uploadata sen nettiin. Sen myös tein syyskuussa. Muistaakseni staattinen sähkö loi jonkin verran napsumista levyä mp3-muotoon siirrettäessä, joten piti pyörittää levyä kahdesti. Levyhän vaikutti aivan soittamattomalta. Richter loi uuden postauksen, jonka voi lukea tuosta. Rapidshare-linkki valitettavasti mitätöitiin jo lokakuussa, kuten kommenttiosiosta voi huomata, joten pyynnöstä uploadasin rippaukseni uudestaan Megauploadiin.

Kiva autella muita musiikkibloggaajia, vaikka teinkin tuon palveluksen elämäni surkeimpana vuonna... Vuonna, jolloin oma rahatilanteeni ei olisi sallinut tuollaiseen huippukalliiseen vinyylilevyyn törsäämistä. Ja lokakuun viimeisenä jäin työttömäksi... ja 4. marraskuuta oli oikeudenkäynti...

 

Twiggy Oliver: Pick Up Girls / One Foot in the Grave (1982)

Kuukävelyllä (1990)

Twiggy Oliver (2008)

Pick Up Girls -single oli tarjolla Pikku-Jone -divarissa. Lievästi funkya uuden aallon syntsapoppia. Kummasti a-puoli jää mitättömäksi, kun taas b-puolella on selkeämpi melodia.

2008 ilmestyneen albumin poimin kahdella eurolla Leppävaaran Sellon kirjaston poistomyynnistä. Kyllä sillä on paikkansa Paajas-kokoelmassani eikä se ole millään muotoa huono poprock-levy, mutta ei sitä silleen tee mieli kuunnella. Yleinen halveksuntani 2000-luvulla tehtyä musiikkia kohtaan aiheuttaa sen.

Paajanen laulaa uusiksi kaksikin aiemmin levytettyä biisiään. Tulin hulluksi on yhtä kuin Maria Doloresin 1986 laulama Kari täysin eri sanoilla, ja Kuukävelyllä-laulun Twiggy Oliver levytti jo 1990.

 

 

The Twilights: Once Upon a Twilight... (1968)

Marraskuussa 2007, kuukausi sen jälkeen kun olin liittynyt Ausrock Forumsiin, ajauduin yksityisviestitse käytyyn keskusteluun erään foorumin jäsenen kanssa. Se alkoi australialaisesta perinnemusiikista ja sitä soittaneista yhtyeistä (bush bands) ja siirtyi nopeasti 60-luvun poppiin ja rokkiin. Olin vähän aiemmin imuroinut foorumiin postattuja australialaisia sixties-kokoelmia ja löytänyt useita hyviä biisejä The Twilightsilta. Niinpä kysyin tältä samaiselta jäseneltä, olisiko hänellä joitain The Twilightsin levyjä, ja olihan hänellä. Hän postasi pian foorumiin The Way They Played -kokoelman, jonka latasin koneelleni ja kuuntelin kovasti digaten. Jostain Midoztouchista (kai) löysin mp3-muodossa myös bändin molemmat albumit The Twilights (1966) ja Once Upon a Twilight... (1968).

Lopulta tilasin Once Upon a Twilight -CD:n Aztec Musicin nettisivuilta. Kansivihon teksti käyttää paljon tilaa ensin väittäessään, että tämä levy on ainoa todellinen australialainen psykedeelinen 60-luvun pop-levy ja sen jälkeen selittäessään, miksi on näin. Samalla mainitaan kaikkiaan 12 muuta albumia mm. sellaisilta nimiltä kuin The Bee Gees, Procession, The Loved Ones, The Master's Apprentices, Jeff St. John & The Id ja The Easybeats, ja kaikista keksitään jokin syy miksi niitä ei voi lukea samaan sarjaan Twilightsien levyn kanssa. Esim. Easybeatsien Vigil ja Processionin nimikkolevy oli äänitetty Englannissa, ei Australiassa, ja muut levyt eivät täysin sovi genreen kirjoittajan mielestä.

Oli tuosta väittämästä mitä mieltä hyvänsä, teksti painottaa, että aika harva australialainen psykedeliabändi sai levyttää albumin (eiköhän sama päde mihin tahansa muuhun maahan), joten paikallisen skenen maine lepää pitkälti sinkkujen varassa.

The Twilightsin ensimmäinen, 1966 julkaistu albumi sisälsi ajalle tyypillisesti covereita mm. Rollareilta (Satisfaction), The Who'lta (La La La Lies), The Moody Bluesilta (Let Me Go), Bo Diddleylta (Diddy Wah Diddy), Small Facesilta (Sorry She's Mine) ja The Yardbirdsilta (Mose Allisonin I'm Not Talkin'). Kaksi vuotta myöhemmin ja pojat loivat huiman, innovatiivisen mutta leikkisänä pysyttelevän psykedelialevyn, joka kestää vertailun genren tunnustettujen klassikoiden kanssa. CD:lle on vieläpä pungettu sekä stereo- että monoversiot, joten samalle hauskalle tripille pääsee kahdesti.

 

2Fun: Never Give Up / Keep Me Up to Date (1984)

En tarkistamatta muista, mitä Suosikki-lehden Juke Box Jury Tapani Ripatin johdolla tästä singlestä sanoi vuonna 1984, mutta sieltä sain tietää, että tämmöinenkin suomalaisbändi on ollut. Lopulta joulukuussa 2016 tilasin singlen Divari Kankaasta, tietämättä ollenkaan mitä saisin kuulla. Bändi paiskoo miehekästä rockia kokeneella otteella. B-puoli jää jopa soimaan päähän. Kumpikin biisi vain loppuu liian äkisti. Tietäisi keitä nämä olivat, biisintekijäkrediitti "Oliver / Hallick" ei sano mitään. Löytyisi toinenkin single, "Heart Attack / Stay the Night" vuodelta 1986.

 

Opa Rahnasto antoi kolme pistettä 2Funille, joten yhteispisteiksi tuleekin 38½. Ripatti laski väärin.

 

Tyhjät patterit: Luolamaalauksia (1982)

FinnArctic-esittely:

New wave band Tyhjät Patterit (Empty Batteries) hailed from a small town called Vammala, situated near Tampere. Brothers Esa Ijäs and Ari Ijäs, and drummer Martti Jalonen had been together for six years before they got to release their first record. The single "Tässä ja nyt / 22 / Makuuhuoneen salaisuus" was released in 1980 by the DIY label Hilse, and was apparently mediocre punk rock.

The band left behind only three singles and an EP, and remained something of a missed opportunity considering that they had plenty of ideas and material for at least one first-class album even in their early stage. Next they cut two singles for Poko Rekords. The second single "Osat hukassa / Ruuhkassa" suffered from poor production, but was a promising effort and a lean towards a more new-wavey style. The third 7" "Jää-9 / Ilmaa" fulfilled the promise and became a masterpiece. The title of the a-side should ring a bell if you've read Vonnegut's "Cat's Cradle" - the lyrics which depict dramatic happenings at a mental hospital are truly startling and the whole single can be regarded as a forgotten classic.

The 12" EP "Luolamaalauksia" pushed the new wave style forward by abandoning real drums for a Roland Rhythm Composer drum machine. The four songs presented here contain lyrics that range from deep anxiety to fantasy imagery and mourning of lost love. The EP finishes on a comforting note with Jukka Mikkola's nice sax solo.

Unfortunately, Tyhjät Patterit ended their career without an album - if you don't count the scammy girl group Belaboris, which was the brainchild of Kimmo Miettinen, chief editor of DIY punk fanzine Hilse, chief of the record label of the same name and later co-founder of music mag Rumba. Shock articles soon revealed that Belaboris was not a real, self-contained band à la The Belle Stars, but a group of assembled chicks backed by Tyhjät Patterit. Their two singles and unreleased tracks were later assembled on the mini-album "Olipa kerran...".

 

Luolamaalauksia löytyi niin kauan aikaa sitten, etten muista mistä. Joku sitä on yrittänyt Discogsissa kinuta minulta, mutta pysyin lujana enkä halunnut luopua siitä mitään rahasummaa vastaan. Ei edes ole toistamiseen tullut mitään Tyhjien pattereiden levyjä vastaan. EP kaipaisi seuraa vaikkapa Jää-9 -singlestä.

 

 

Tyla Gang: Yachtless (1977)

Moonproof (1978)

Tropical Love / Walking the Dog (Live) (1978)

Tropical Love / Pool Hall Punks (1978)

Tyla Gangin huomasin Soundi-lehtien ja kirjastosta lainaamallani Stiff Records Box Set -kokoelmalla olevan hulvattoman Styrofoamin myötä. Divareista löytyivät sitten kokoelmat A Bunch of Stiff Records ja Hits Greatest Stiffs. Olin niin muodoin kiinnostunut löytämään bändin älpeitäkin, kun kerran maistiaiset osoittautuivat niin mieluisiksi.

Moonproof-LP löytyi tuota pikaa. Valitettavasti siitä oli lähtenyt karkuteille insertti, jossa oli sekä biisilista että kaikki krediitit, joten oman kappaleeni kansia on vähän tylsä katsella. Jonkin ajan päästä Yachtlesskin löytyi.

Tilasin MusicStackin kautta Tropical Love -singlen molemmat painokset helmi-maaliskuussa 2008. Kummallakin eri b-puoli, jota ei muualta löydy. Moonproof on julkaistu parikin kertaa CD:nä, mutta Pool Hall Punks ja Walking the Dog on unohdettu laittaa mukaan bonusraidoiksi. Huomasin Moonproof-CD:n Music Hunterissa, mutta jäi ostamatta juuri sen takia. Piti tilata sinkut netitse sen sijaan.

 

UB40: 5 Album Set (1980 / 1981 / 1982 / 1983 / 1984)

Kuka olisi uskonut, että kaikkien aikojen paras reggae-levy tehtäisiinkin Englannissa?

Äidillä oli yhdelle kasetilleen äänitettynä kuusiminuuttinen reggae-biisi, joka ylsi suorastaan progeksi. Äiti ei ollut tunnistanut esittäjää eikä kappaleen nimeä. Kasetti oli jäänyt isälleni, ja 1993 Porvoossa kuuntelin sitä ihmetellen, kuka mahtaa tuon komean reggaen esittää. Aikaa siinä meni, mutta jollain konstilla onnistuin lopulta selvittämään, että sehän oli UB40:n Tyler, ensimmäisen albuminsa Signing Off avausbiisi. Lainasin LP:n Tikkurilan kirjastosta joskus 90-luvun lopulla tai vuosituhannen vaihteessa.

Tyler kertoo tositapauksesta Louisianassa 1975, jolloin 17-vuotias musta Gary Tyler passitettiin syyttömänä vankilaan muka 13-vuotiaan valkoisen pojan murhasta. Tyler joutui istumaan vankilassa 41 vuotta ennen kuin hänet viimein vapautettiin.

Tyler ei ole todellakaan ainoa mestarillinen kappale Signing Offilla. Nuori, köyhä ja nälkäinen bändi oli päättänyt näyttää ja pisti parastaan koko albumin ja vielä bonukseksi isketyn 12-tuumaisen Madam Medusa -sinkunkin mitalla. Tempoa vaihdellaan kesken biisin, runsaisiin soolo-osuuksiin käytetään mielikuvitusta, tuotanto on huippuluokkaa, sovituksia kyllästetään studioefekteillä. Lopputulos on jotain aivan hämmästyttävää.

Present Arms ei missään vaiheessa nouse samalle tasolle, muutama erinomainen biisi löytyy kuitenkin. Don't Let It Pass You By, One in Ten ja Don't Walk on the Grass ovat huippukohdat. UB44 on järkynkarmea, hirveimmin tuotettuja kasarilevyjä mitä tiedän. Labour of Lovella bändi oli kesyyntynyt laimeaksi popiksi, surullista.

Red Red Winessa toastauskohta on aina hiukkasen huvittanut minua, varsinkin se "monki paki". Googlaamalla selvitin, että se kohta menee "monkey pack him rizla pon the sweet dep line...".

Geffery Morganilla on You're Not an Army eikä oikein muuta. Tuotanto taas aika kauhea.

 

UHO-Trio: JazzGoodies (1982)

"UHO-Trio jäi vähän yksitoikkoiseksi yhden tyylin jazziksi. Jos ei halua kuulla muuta kuin ragtimea, niin siitä vaan, mutta minä ainakin vaadin vaihtelua. No, ei tämä sentään ollut yhtä monotonista kuin DDT Jazzband." Noinhan minä arvostelin tämän jo toukokuussa 2016. Käpyläläismiehen levykokoelmassa mukana ollut levy, yksi niistä 51 lätystä jotka päätin säilyttää.

 

UKK: Inside Her Paperwalls / Blue Eyes (1984)

"UKK on melodista rokkia. Kohtalainen sinkku. Soitto kulkee ihan hyvin, huomaa että bändi oli soitellut jonkin aikaa yhdessä ja soittotaitoa oli hankittu. Ei kuitenkaan mitään hirveän erikoista. Arvosana 3,25 tähteä viidestä, eli keskinkertaisen paremmalle puolelle mennään. Molemmat biisit ovat meneviä, mitään tylsää balladia ei kuulla. Kas, biisien tekijöiksi on merkitty Harri Seppälä, Asko Ahonen, Ilkka Rantamäki, Timo (Tinni) Kuusisto ja Pekka Lehtosaari, eli ei mitään eilisen teeren poikia. Seppälä, Ahonen ja Tinni olivat mukana Positive Touch -yhtyeessä joka teki LP:n "Force Majeure" Extend-merkille vuonna 1983. UKK oli kai uusi yritys alle odotusten (?) menestyneen Positive Touchin jälkeen, mutta nyt homma tyssäsi jo yhteen singleen." Noin taas arvostelin tämän 8. heinäkuuta 2017, kun olin palannut lyhyeltä piipahdukseltani Turussa. Sikäläisestä Antikvariaatti Arwo Paperista tämä sinkku löytyi.

 

20.3.2018

The Undertones: The Undertones (1979)

Hypnotised (1980)

Positive Touch (1981)

The Sin of Pride (1983)

Aah, Undertones. Eivät tehneet yhtään huonoa levyä eivätkä yhtään huonoa biisiä. Jopa täytebiisin oloinen Wrong Way ykkösalbumilla tarjoaa hauskan intron ja kitarakuvion. Itse asiassa ne tuntuvat olevan ne syyt, miksi tuo kappale levytettiin.

Ensimmäisen kerran taisin kuulla Undertonesia vasta 1995, kun radion ruotsinkielisellä kanavalla Pamela Taivassalo soitti Here Comes the Summerin. Tarttui kasetille.

Kun 2001 keräsin kirjastojen punk- ja new wave -kokoelmista materiaalia Punklopedia-kaseteilleni, Undertonesia tuli paljon. Siitä se fanitus lähti nopeasti kasvamaan. Taisi olla niin, että kirjastoista löytyivät vain kaksi ensimmäistä albumia ja kokoelmia. Hommasin pian Positive Touchin ja The Sin of Priden vinyylinä Fennica Recordsista.

True Confessionsista tehtiin tosi kummallinen taidediskoversio esikoisalbumille, mutta rakastan sitäkin. Karanteeni varmaan diggasi Undertonesia, koska tekivät Kaljupäisestä gangsterista aika lailla samanlaisen version omalle albumilleen.

Yksi tärkeä syy Undertonesin hajoamiseen oli John O'Neillin ja Feargal Sharkeyn kiristyneet välit. Tietääkseni välejä hiersi se, että keulakuva Feargal alkoi pian olla yleisön silmissä yhtä kuin Undertones. Vaikka Sharkey ei juuri kirjoittanut nuottiakaan, toimittajatkin olivat siinä luulossa, että hän kirjoitti kaikki biisit, eikä Feargal viitsinyt korjata moista väärinkäsitystä. Viimeisenä Undertones-sinkkuna vuonna 1983 julkaistiin Chain of Love, joka oli lohkaistu viimeiseltä LP:ltä The Sin of Pride. B-puolelle laitettiin tavan mukaisesti muualla julkaisematonta tavaraa, tunnelmallinen Window Shopping For New Clothes. Kappaleen lauloi poikkeuksellisesti basisti Michael Bradley, koska John O'Neill ei halunnut enää päästää Feargalia mikin varteen. Niin kireäksi oli tunnelma Undertones-leirissä mennyt. Mike lauloi biisin vastahankaisesti ja mietti koko ajan, miksei Feargal ole tätä laulamassa. Koska John ei halunnut, siksi.






 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94