Tuula Amberla: Lulu / Viinimalja (1984)

Lulu (1984)

Pienet sanat (1985)

Tuula Amberla ja Conventionals: Tanssi vaan / Se poika (1987)

Mona / Lännenlaulu (1987)

Amberlasta kirjoitin jo 17.9.2016: "Sain lopultakin aikaiseksi hankkia Tuula Amberlan kaksi ensimmäistä, loistavaa LP:tä. "Lulua" en ollut kuullut kokonaisuudessaan, kun puuttuu Spotifysta. "Pienet sanat" on siellä, samoin kaksi seuraavaa, jotka ovat valitettavan mitäänsanomattomia levyjä. Tuolloin aikoinaan Amberlaa radiosta mielelläni kuunnelleena ihmettelin, kun Tuula jotenkin hävisi radioaalloilta sen jälkeen kun Pienet sanat -levyn ympäriltä oli pöhinä laantunut. Levyjen tasossahan se syy oli. "Ostan sinut" -albumilla oli taustabändinä joku The Conventionals -niminen ryhmä, ja täytyy sanoa että on harvinaisen osuva nimi. Ensimmäisten levyjen jazzvaikutteet olivat tipotiessään ja tilalla oli peruspoprokkia jota soittaa 13 muusikkoa tusinasta. Biisien joukostakaan en löytänyt mitään kiinnostavaa. "Siniset kyyneleet" (1988) palautti jazzahtavuuden musiikkiin, mutta ei hyviä biisejä. Tuolloin muinoin muistan ilahtuneeni kun radiosta tuli jokin uutuuskappale Amberlalta vuosien tauon jälkeen, mutta ei hänen myöhempiä levyjään taidettu paljoa hehkuttaa."

Juu, tykkäsin Tuulasta 10-11-vuotiaana vuosina 1984-85 ja nauhoittelin mielelläni hänen biisejään kaseteille. Lulu, Lona, Pienet sanat, Tyttö kampaa märkää tukkaa, Tuokaa juomaa, Oot pahalla päällä... Nyt jälkeenpäin tietysti harmittaa, että Amberlan päätyöhän oli Liikkuvat Lapset, mutta eihän siitä bändistä kukaan Suomessa pitänyt aikoinaan. Vaan kyllä korvaa lotkautettiin, kun Amberla alkoi laulaa iskelmäpoppia. 80-luvun Hesareita netistä lueskellessani olen noteerannut, että HS:n musiikkitoimittaja Markku Fagerlund aina jaksoi joka käänteessä voivotella tätä asiaa, että milloin Liikkuvia Lapsia aletaan arvostaa samalla tavalla kuin Tuulan soololevyjä.

Lulu-singlen sain huhtikuussa 2016 siltä käpyläläiseltä mieheltä, joka halusi vajaan 300 vinyylin kokoelmastaan eroon. Sinkku on tosin kanneton, muttei onneksi pilalle naarmutettu. B-puoli Viinimalja on muuallajulkaisematon ja oikein jännä, tyylikäs biisi, jolle soisin laajempaakin huomiota.

Mona-single oli oikeastaan vahinko-ostos Black and Whitesta lokakuussa 2016. Muistin, että Tuula & Conventionalsilla oli yksi sinkku, jonka biisejä ei löydy Ostan sinut -LP:ltä. En muistanut kuitenkaan, että mikä sinkku se oli. Sitten tulin ostaneeksi tuon Monan, joka olikin siltä LP:ltä lohkaistu. No, ei se huono ole. Aivan kelpo pikkulevy. Divari Kangas onneksi kauppasi Tanssi vaan -sinkkua, tilasin sen maaliskuussa 2017. Sehän se on se harvinaisia biisejä sisältävä single.

 

Tuulia / Törmä: Tuulia / Törmä (1971)

Tuntuu kuin Finnlevy ei olisi uskonut tämän levyn menestysmahdollisuuksiin. Albumi on tehty ilmeisen halvalla, niin niukoilla sovituksilla, että lopputulos on kuivakka ja suoraan sanoen pitkästyttävä. Tuulia Myllyoja on sentään niin hyvä laulaja, että hänen ääntään jaksaa kuunnella. Sen sijaan Pekka Törmän heikkoa, hieman epävireistä ja nuotin vierestä menevää ääntä ja kyvyttömyyttä kunnon tulkintoihin olisivat rikkaammat sovitukset auttaneet paljon. Tällaisenaan Tuulia / Törmä ei jaksa kohota ikimuistoiseksi levyksi.

 

Various Artists: TV räjähtää! (1981)

Tästä useita vuosia sitten hankkimastani kokoelmasta on olemassa kaksi painosta, joista ensimmäisellä on Sleeppareiden Hevi tappaa, ja toisella se on korvattu MACin Metropoliitalla. Olikohan jotain ikävää lisenssihäslinkiä... Kakkospainoksen kannessa Sleepy Sleepers on peitetty tarralla, joka tekee jo ennestään sotkuisesta kannesta vielä sotkuisemman.

Kakkospainos on mieluisampi justiinsa tuon muuten vaikeasti saatavan MAC-biisin vuoksi. Labyrintti oli myös kiva saada oikealla levyllä, kun en ollut vielä tuossa vaiheessa saanut haltuuni sitä Stressi-LP:tä. Vain kirjastovinyylin ja Melodikan Pirate Bayssa jakeleman vinyylirippauksen. Onhan tuossa muutama muukin semiharvinainen joskaan ei kovin vaikea tapaus.

 

Various Artists: 20 of Another Kind Volume Two (1979)

Tämä Soundi-lehdessä arvosteltu kokoelmalevy himotti, ja löytyihän se suhteellisen helposti Black and Whitesta. Monien tällä levyllä esiintyvien artistien tuotanto on sittemmin päätynyt hyvin haltuuni. The Headboys ja The Invaders parhaat löydöt. Xdreamystsin LP kiinnostaisi vielä, minulla on siitä CD-R-kopio. Ei se kovin erityinen ole, mutta yhden oikein hyvän (Race Against Time) ja useiden OK-tasoisten biisien ansiosta aivan kelpo. Keräilyarvoa on jonkin verran, muttei älyttömästi.

Twist on jäänyt aika obskyyriksi bändiksi. Olen kuullut ja tallentanut mp3-muodossa myös molempien sinkkujen b-puolet. Ads-singlen kakkospuoli Rebound on pieni helmi. Ei kauheasti kiinnosta kuitenkaan kuulla LP:tä.

 

$27 Snap On Face: Heterodyne State Hospital (1977)

Tuttu Robots For Ronnie -blogi esitteli tämän levyn joskus vuonna 2007. Siinä vaiheessa, kun löysin blogin, latauslinkki oli mennyt jo mitättömäksi, joten en päässyt kuulemaan levyä. Kiinnosti kovasti kuitenkin.

Huhtikuussa 2009, kun sen somalipirun järkkäämä huumeiden maahantuontijuttu jo pilasi minun elämääni aiheuttaen minulle stressiä, ärtyneisyyttä, rahanmenoa ja rajusti kasvavan velkataakan, minuun iski piru. Tilasin MusicStackin kautta tuon älppärin. Hintapyyntö aivan huippukuntoisesta yksilöstä oli huimat 104,50 dollaria. Reilun 15 dollarin postikulut vielä päälle. Kesäkuussa sitten ilmoitin Richterin blogissa että minulla on levy ja voin uploadata sen nettiin. Sen myös tein syyskuussa. Muistaakseni staattinen sähkö loi jonkin verran napsumista levyä mp3-muotoon siirrettäessä, joten piti pyörittää levyä kahdesti. Levyhän vaikutti aivan soittamattomalta. Richter loi uuden postauksen, jonka voi lukea tuosta. Rapidshare-linkki valitettavasti mitätöitiin jo lokakuussa, kuten kommenttiosiosta voi huomata, joten pyynnöstä uploadasin rippaukseni uudestaan Megauploadiin.

Kiva autella muita musiikkibloggaajia, vaikka teinkin tuon palveluksen elämäni surkeimpana vuonna... Vuonna, jolloin oma rahatilanteeni ei olisi sallinut tuollaiseen huippukalliiseen vinyylilevyyn törsäämistä. Ja lokakuun viimeisenä jäin työttömäksi... ja 4. marraskuuta oli oikeudenkäynti...

 

Twiggy Oliver: Pick Up Girls / One Foot in the Grave (1982)

Kuukävelyllä (1990)

Twiggy Oliver (2008)

Pick Up Girls -single oli tarjolla Pikku-Jone -divarissa. Lievästi funkya uuden aallon syntsapoppia. Kummasti a-puoli jää mitättömäksi, kun taas b-puolella on selkeämpi melodia.

2008 ilmestyneen albumin poimin kahdella eurolla Leppävaaran Sellon kirjaston poistomyynnistä. Kyllä sillä on paikkansa Paajas-kokoelmassani eikä se ole millään muotoa huono poprock-levy, mutta ei sitä silleen tee mieli kuunnella. Yleinen halveksuntani 2000-luvulla tehtyä musiikkia kohtaan aiheuttaa sen.

Paajanen laulaa uusiksi kaksikin aiemmin levytettyä biisiään. Tulin hulluksi on yhtä kuin Maria Doloresin 1986 laulama Kari täysin eri sanoilla, ja Kuukävelyllä-laulun Twiggy Oliver levytti jo 1990.

 

The Twilights: Once Upon a Twilight... (1968)

Marraskuussa 2007, kuukausi sen jälkeen kun olin liittynyt Ausrock Forumsiin, ajauduin yksityisviestitse käytyyn keskusteluun erään foorumin jäsenen kanssa. Se alkoi australialaisesta perinnemusiikista ja sitä soittaneista yhtyeistä (bush bands) ja siirtyi nopeasti 60-luvun poppiin ja rokkiin. Olin vähän aiemmin imuroinut foorumiin postattuja australialaisia sixties-kokoelmia ja löytänyt useita hyviä biisejä The Twilightsilta. Niinpä kysyin tältä samaiselta jäseneltä, olisiko hänellä joitain The Twilightsin levyjä, ja olihan hänellä. Hän postasi pian foorumiin The Way They Played -kokoelman, jonka latasin koneelleni ja kuuntelin kovasti digaten. Jostain Midoztouchista (kai) löysin mp3-muodossa myös bändin molemmat albumit The Twilights (1966) ja Once Upon a Twilight... (1968).

Lopulta tilasin Once Upon a Twilight -CD:n Aztec Musicin nettisivuilta. Kansivihon teksti käyttää paljon tilaa ensin väittäessään, että tämä levy on ainoa todellinen australialainen psykedeelinen 60-luvun pop-levy ja sen jälkeen selittäessään, miksi on näin. Samalla mainitaan kaikkiaan 12 muuta albumia mm. sellaisilta nimiltä kuin The Bee Gees, Procession, The Loved Ones, The Master's Apprentices, Jeff St. John & The Id ja The Easybeats, ja kaikista keksitään jokin syy miksi niitä ei voi lukea samaan sarjaan Twilightsien levyn kanssa. Esim. Easybeatsien Vigil ja Processionin nimikkolevy oli äänitetty Englannissa, ei Australiassa, ja muut levyt eivät täysin sovi genreen kirjoittajan mielestä.

Oli tuosta väittämästä mitä mieltä hyvänsä, teksti painottaa, että aika harva australialainen psykedeliabändi sai levyttää albumin (eiköhän sama päde mihin tahansa muuhun maahan), joten paikallisen skenen maine lepää pitkälti sinkkujen varassa.

The Twilightsin ensimmäinen, 1966 julkaistu albumi sisälsi ajalle tyypillisesti covereita mm. Rollareilta (Satisfaction), The Who'lta (La La La Lies), The Moody Bluesilta (Let Me Go), Bo Diddleylta (Diddy Wah Diddy), Small Facesilta (Sorry She's Mine) ja The Yardbirdsilta (Mose Allisonin I'm Not Talkin'). Kaksi vuotta myöhemmin ja pojat loivat huiman, innovatiivisen mutta leikkisänä pysyttelevän psykedelialevyn, joka kestää vertailun genren tunnustettujen klassikoiden kanssa. CD:lle on vieläpä pungettu sekä stereo- että monoversiot, joten samalle hauskalle tripille pääsee kahdesti.

 

2 Fun: Never Give Up / Keep Me Up to Date (1984)

En tarkistamatta muista, mitä Suosikki-lehden Juke Box Jury Tapani Ripatin johdolla tästä singlestä sanoi vuonna 1984, mutta sieltä sain tietää, että tämmöinenkin suomalaisbändi on ollut. Lopulta joulukuussa 2016 tilasin singlen Divari Kankaasta, tietämättä ollenkaan mitä saisin kuulla. Bändi paiskoo miehekästä rockia kokeneella otteella. B-puoli jää jopa soimaan päähän. Kumpikin biisi vain loppuu liian äkisti. Tietäisi keitä nämä olivat, biisintekijäkrediitti "Oliver / Hallick" ei sano mitään. Löytyisi toinenkin single, "Heart Attack / Stay the Night" vuodelta 1986.

 

Tyhjät patterit: Luolamaalauksia (1982)

FinnArctic-esittely:

New wave band Tyhjät Patterit (Empty Batteries) hailed from a small town called Vammala, situated near Tampere. Brothers Esa Ijäs and Ari Ijäs, and drummer Martti Jalonen had been together for six years before they got to release their first record. The single "Tässä ja nyt / 22 / Makuuhuoneen salaisuus" was released in 1980 by the DIY label Hilse, and was apparently mediocre punk rock.

The band left behind only three singles and an EP, and remained something of a missed opportunity considering that they had plenty of ideas and material for at least one first-class album even in their early stage. Next they cut two singles for Poko Rekords. The second single "Osat hukassa / Ruuhkassa" suffered from poor production, but was a promising effort and a lean towards a more new-wavey style. The third 7" "Jää-9 / Ilmaa" fulfilled the promise and became a masterpiece. The title of the a-side should ring a bell if you've read Vonnegut's "Cat's Cradle" - the lyrics which depict dramatic happenings at a mental hospital are truly startling and the whole single can be regarded as a forgotten classic.

The 12" EP "Luolamaalauksia" pushed the new wave style forward by abandoning real drums for a Roland Rhythm Composer drum machine. The four songs presented here contain lyrics that range from deep anxiety to fantasy imagery and mourning of lost love. The EP finishes on a comforting note with Jukka Mikkola's nice sax solo.

Unfortunately, Tyhjät Patterit ended their career without an album - if you don't count the scammy girl group Belaboris, which was the brainchild of Kimmo Miettinen, chief editor of DIY punk fanzine Hilse, chief of the record label of the same name and later co-founder of music mag Rumba. Shock articles soon revealed that Belaboris was not a real, self-contained band à la The Belle Stars, but a group of assembled chicks backed by Tyhjät Patterit. Their two singles and unreleased tracks were later assembled on the mini-album "Olipa kerran...".

 

Luolamaalauksia löytyi niin kauan aikaa sitten, etten muista mistä. Joku sitä on yrittänyt Discogsissa kinuta minulta, mutta pysyin lujana enkä halunnut luopua siitä mitään rahasummaa vastaan. Ei edes ole toistamiseen tullut mitään Tyhjien pattereiden levyjä vastaan. EP kaipaisi seuraa vaikkapa Jää-9 -singlestä.

 

Tyla Gang: Yachtless (1977)

Moonproof (1978)

Tropical Love / Walking the Dog (Live) (1978)

Tropical Love / Pool Hall Punks (1978)

Tyla Gangin huomasin Soundi-lehtien ja kirjastosta lainaamallani Stiff Records Box Set -kokoelmalla olevan hulvattoman Styrofoamin myötä. Divareista löytyivät sitten kokoelmat A Bunch of Stiff Records ja Hits Greatest Stiffs. Olin niin muodoin kiinnostunut löytämään bändin älpeitäkin, kun kerran maistiaiset osoittautuivat niin mieluisiksi.

Moonproof-LP löytyi tuota pikaa. Valitettavasti siitä oli lähtenyt karkuteille insertti, jossa oli sekä biisilista että kaikki krediitit, joten oman kappaleeni kansia on vähän tylsä katsella. Jonkin ajan päästä Yachtlesskin löytyi.

Tilasin MusicStackin kautta Tropical Love -singlen molemmat painokset helmi-maaliskuussa 2008. Kummallakin eri b-puoli, jota ei muualta löydy. Moonproof on julkaistu parikin kertaa CD:nä, mutta Pool Hall Punks ja Walking the Dog on unohdettu laittaa mukaan bonusraidoiksi. Huomasin Moonproof-CD:n Music Hunterissa, mutta jäi ostamatta juuri sen takia. Piti tilata sinkut netitse sen sijaan.

 

UB40: 5 Album Set (1980 / 1981 / 1982 / 1983 / 1984)

Kuka olisi uskonut, että kaikkien aikojen paras reggae-levy tehtäisiinkin Englannissa?

Äidillä oli yhdelle kasetilleen äänitettynä kuusiminuuttinen reggae-biisi, joka ylsi suorastaan progeksi. Äiti ei ollut tunnistanut esittäjää eikä kappaleen nimeä. Kasetti oli jäänyt isälleni, ja 1993 Porvoossa kuuntelin sitä ihmetellen, kuka mahtaa tuon komean reggaen esittää. Aikaa siinä meni, mutta jollain konstilla onnistuin lopulta selvittämään, että sehän oli UB40:n Tyler, ensimmäisen albuminsa Signing Off avausbiisi. Lainasin LP:n Tikkurilan kirjastosta joskus 90-luvun lopulla tai vuosituhannen vaihteessa.

Tyler kertoo tositapauksesta Louisianassa 1975, jolloin 17-vuotias musta Gary Tyler passitettiin syyttömänä vankilaan muka 13-vuotiaan valkoisen pojan murhasta. Tyler joutui istumaan vankilassa 41 vuotta ennen kuin hänet viimein vapautettiin.

Tyler ei ole todellakaan ainoa mestarillinen kappale Signing Offilla. Nuori, köyhä ja nälkäinen bändi oli päättänyt näyttää ja pisti parastaan koko albumin ja vielä bonukseksi isketyn 12-tuumaisen Madam Medusa -sinkunkin mitalla. Tempoa vaihdellaan kesken biisin, runsaisiin soolo-osuuksiin käytetään mielikuvitusta, tuotanto on huippuluokkaa, sovituksia kyllästetään studioefekteillä. Lopputulos on jotain aivan hämmästyttävää.

Present Arms ei missään vaiheessa nouse samalle tasolle, muutama erinomainen biisi löytyy kuitenkin. Don't Let It Pass You By, One in Ten ja Don't Walk on the Grass ovat huippukohdat. UB44 on järkynkarmea, hirveimmin tuotettuja kasarilevyjä mitä tiedän. Labour of Lovella bändi oli kesyyntynyt laimeaksi popiksi, surullista.

Red Red Winessa toastauskohta on aina hiukkasen huvittanut minua, varsinkin se "monki paki". Googlaamalla selvitin, että se kohta menee "monkey pack him rizla pon the sweet dep line...".

Geffery Morganilla on You're Not an Army eikä oikein muuta. Tuotanto taas aika kauhea.

 

UHO-Trio: JazzGoodies (1982)

"UHO-Trio jäi vähän yksitoikkoiseksi yhden tyylin jazziksi. Jos ei halua kuulla muuta kuin ragtimea, niin siitä vaan, mutta minä ainakin vaadin vaihtelua. No, ei tämä sentään ollut yhtä monotonista kuin DDT Jazzband." Noinhan minä arvostelin tämän jo toukokuussa 2016. Käpyläläismiehen levykokoelmassa mukana ollut levy, yksi niistä 51 lätystä jotka päätin säilyttää.

 

UKK: Inside Her Paperwalls / Blue Eyes (1984)

"UKK on melodista rokkia. Kohtalainen sinkku. Soitto kulkee ihan hyvin, huomaa että bändi oli soitellut jonkin aikaa yhdessä ja soittotaitoa oli hankittu. Ei kuitenkaan mitään hirveän erikoista. Arvosana 3,25 tähteä viidestä, eli keskinkertaisen paremmalle puolelle mennään. Molemmat biisit ovat meneviä, mitään tylsää balladia ei kuulla. Kas, biisien tekijöiksi on merkitty Harri Seppälä, Asko Ahonen, Ilkka Rantamäki, Timo (Tinni) Kuusisto ja Pekka Lehtosaari, eli ei mitään eilisen teeren poikia. Seppälä, Ahonen ja Tinni olivat mukana Positive Touch -yhtyeessä joka teki LP:n "Force Majeure" Extend-merkille vuonna 1983. UKK oli kai uusi yritys alle odotusten (?) menestyneen Positive Touchin jälkeen, mutta nyt homma tyssäsi jo yhteen singleen." Noin taas arvostelin tämän 8. heinäkuuta 2017, kun olin palannut lyhyeltä piipahdukseltani Turussa. Sikäläisestä Antikvariaatti Arwo Paperista tämä sinkku löytyi.

 

20.3.2018

The Undertones: The Undertones (1979)

Hypnotised (1980)

Positive Touch (1981)

The Sin of Pride (1983)

Aah, Undertones. Eivät tehneet yhtään huonoa levyä eivätkä yhtään huonoa biisiä. Jopa täytebiisin oloinen Wrong Way ykkösalbumilla tarjoaa hauskan intron ja kitarakuvion. Itse asiassa ne tuntuvat olevan ne syyt, miksi tuo kappale levytettiin.

Ensimmäisen kerran taisin kuulla Undertonesia vasta 1995, kun radion ruotsinkielisellä kanavalla Pamela Taivassalo soitti Here Comes the Summerin. Tarttui kasetille.

Kun 2001 keräsin kirjastojen punk- ja new wave -kokoelmista materiaalia Punklopedia-kaseteilleni, Undertonesia tuli paljon. Siitä se fanitus lähti nopeasti kasvamaan. Taisi olla niin, että kirjastoista löytyivät vain kaksi ensimmäistä albumia ja kokoelmia. Hommasin pian Positive Touchin ja The Sin of Priden vinyylinä Fennica Recordsista.

True Confessionsista tehtiin tosi kummallinen taidediskoversio esikoisalbumille, mutta rakastan sitäkin. Karanteeni varmaan diggasi Undertonesia, koska tekivät Kaljupäisestä gangsterista aika lailla samanlaisen version omalle albumilleen.

 

The Undisputed Truth: The Undisputed Truth (1971)

The Undisputed Truth (uusintapainos) (1971)

Face to Face With The Undisputed Truth (1971)

Mama I Got a Brand New Thing (Don't Say No) / Gonna Keep On Tryin' Til I Win Your Love (1972)

Law of the Land (1973)

Down to Earth (1974)

Cosmic Truth (1975)

Higher Than High (1975)

Method to the Madness (1976)

Smokin' (1979)

The Collection (2002)

The Undisputed Truthista olin autuaan tietämätön, kunnes joulukuussa 2005 ostin Amazonin kautta The Jackson 5:n albumit Skywriter ja Get It Together, jotka oli tungettu samalle CD:lle. CD:n kansivihko informoi että Mama I Got a Brand New Thing (Don't Say No) on Undisputed Truth -cover. Koska tuo biisi oli Jacksonien esittämänä niin hyvä, päätin katsastaa tämän alkuperäisversion tehneen bändinkin. Kirjastosta löytyi CD-muodossa yksi kokoelma ja Face to Face With... -albumi. Tajuntani melkein räjähti. Mieletöntä psykedeliasoulia!

Imuroin ensin lähes koko tuotannon netistä, lukuunottamatta Method to the Madnessia ja singlen b-puolta Gonna Keep On Tryin..., joita ei ollut pistetty jakoon missään, edes UseNeXTissä. Minusta tuli heti fani.

Ennen pitkää kyllästyin kuuntelemaan pelkkiä CD-R-kopioita ja aloin etsiä oikeita levyjä. Divareista löytyivät alkajaisiksi ensimmäinen LP uusintapainoksena, Higher Than High ja Smokin'.

Loppujen kohdalla turvauduin MusicStackiin. Aloitin Method to the Madnessilla, ainoalla albumilla jota en ollut edes kuullut. Sen hankkiminen osoittautui vaikeaksi. Heinäkuussa 2007 ensimmäinen tilausyritys... "Not Available". Samana päivänä toinen tilaus... LP lähetettiin, mutta tuli väärä levy. Minulle postitettiin yhtyeen ensimmäinen LP. Palautin sen ja sain rahat takaisin.

Uusi yritys elokuussa. Myyjä viestitti, ettei löydä LP:tä, mutta yrittää etsiä sen. Kuukausi kului, ja myyjä pisti levyn vihdoin postiin. Sain Method to the Madnessin vihdoin viimein.

Muistan, että toisenkin kerran kävi niin, että tilasin jonkin Undisputed Truthin LP:n ja sainkin postissa esikoislevyn. Sillä kerralla en viitsinyt enää palauttaa levyä, vaan päätin pitää sen huonosta kunnosta huolimatta ja annoin myyjälle positiivisen palautteen. Siksi minulla on kaksi kappaletta vuoden 1971 The Undisputed Truth -esikoista, huonokuntoinen originaali ja hyväkuntoinen uusintapainos.

The Collection -CD hoitui kotiin tammikuussa 2008, loput vinyylit joulukuussa 2011. Tuo kokoelma-CD piti saada muuallajulkaisemattoman biisin Let's Go Back to Day One vuoksi. Sen copyright-vuosi on 1971, eli olisiko Face to Face With... -LP:n sessioiden ylijäämäkappale?

The Undisputed Truth ei ollut muuta kuin anonyymi ryhmä tahdottomia marionetteja, leikkikaluja joita tuottajalegenda Norman Whitfield pallotteli miten huvitti. Eivät juuri saaneet edes nimiään painetuiksi kansiin. Alkuperäiset jäsenet olivat Joe Harris, Billie Calvin ja Brenda Evans. Harris oli ainoa, joka roikkui mukana kaikilla levyillä, muut jäsenet vaihtuivat tiuhaan. Kaikilla oli aiempaa kokemusta soul-laulajina. Harris oli ollut mukana The Fabulous Peps -nimisessä ryhmässä, myöhemmin hän oli Ohio Playersin esiasteen, The Ohio Untouchablesin yksi jäsen. Calvin ja Evans taas olivat The Delicatesissa.

Whitfield käytti Undisputed Truthia koekaniineina studiotuotantotempuille, joita hän sitten hioi huippuunsa muiden tuottamiensa artistien levyillä. Sama juttu biisimateriaalin kanssa - yli puolet UT:n levyjen biiseistä voi kuulla muillakin Whitfield-tuotannoilla. UT:n versiot niistä ovat vain yksiä versioita muiden joukossa - siinä ilmeisin syy, miksi tällä ryhmällä oli vain yksi iso hitti, pop-listan kolmoseksi 1971 yltänyt Smiling Faces Sometimes. Toki pienempiä listamenestyksiä saatiin kourallisen verran.

Ensimmäinen levy on sekoitus perussoulia ja psykedeliaa. Jälkimmäistä edustaa vahvimmin hurja kymmenminuuttinen Ball of Confusion -vyörytys. Myös Smiling Faces Sometimes ja komea kuusiminuuttinen Like a Rolling Stone -cover indikoivat kunnianhimoisempia pyrkimyksiä Whitfieldin puolelta.

Face to Face With The Undisputed Truth muuttaa psykedeliasoppaa sakeammaksi ja on aika vaikuttava albumi. Pidän jopa What's Going On -coverista. Moisen mestariteoksen versioiminen on uhkarohkea teko, mutta Whitfield siihen pystyy, jos joku. Tämä on muuten tietääkseni ainoa UT:n albumi, joka on julkaistu kokonaisuudessaan CD:nä. Rikhardinkadun kirjastosta löytyi lainattavaksi.

Law of the Land -levyllä on jo vähän ikävä K-Tel -vivahde, kun siinä vedetään läpi Killing Me Softly, Just My Imagination, Papa Was a Rollin' Stone, Feelin' Alright (kuinkahan monta versiota tuostakin on tehty?), With a Little Help From My Friends ja Walk On By. Varsinkin tuon Killing Me Softlyn mukanaolo jotenkin vähän ärsyttää. Hyvä klassikko toki, mutta onhan se niin moneen kertaan kuultu. Mutta tässä on kuitenkin se originaali Mama I Got a Brand New Thing (Don't Say No).

Down to Earth tuntuu juuri siltä, aika maanläheiseltä levyltä. Whitfield ei vielä kikkaile ylettömästi. Se alkoi sitten seuraavalla albumilla. Big John Is My Name -biisissä UT on pistetty jo laulamaan huumeista ("some of my friends - y'all - smoke a little *BLOOP*... I say some of my friends smoke a little *BLEEP* "). Samojen kappaleiden uudelleenlevyttäminen alkoi myös: tälläkin LP:llä on Love and Happiness, Law of the Land ja Save My Love For a Rainy Day. Whitfieldilla alkoi biisivarasto ehtyä, tai sitten hän tuotti niin paljon levyjä ettei hänen laulunkirjoittamisensa pysynyt mukana tahdissa.

Cosmic Truth alkaa heti hurjalla Earthquake Shakella, jolla tietysti kuullaan sitä maanjäristystäkin. Neil Youngin Down By the Riveristä on tehty psykedeelinen ja vaikuttava versio - Joe Harris laulaa tunteellisesti. UFO's-biisissä hän laulaa hauskan pöllämystyneeseen sävyyn uhkaavasta ufo-invaasiosta. Li'l Red Riding Hoodissa hän on ghettojen mies, joka huomaa upean naisen, joka selvästi on eksynyt väärälle puolelle kaupunkia, ja rupeaa ahdistelemaan häntä romanssi mielessään. Squeeze Me Tease Me ja Spaced Out yltävät orgastisiin mittoihin. Täyttä meno päällä -kamaa koko albumi.

Whitfieldin kokeilut Undisputed Truthin kanssa kulminoituivat Higher Than High -albumilla. Nimibiisi on sellainen, että on pakko pitää lujasti tuolista kiinni kun levyn pistää soimaan. Se nimittäin lähtee! Toinen yhtä pitelemätön raita on ykköspuolen päättävä Boogie Bump Boogie. Poontang on ilmiselvä huumelaulu. Life Ain't So Easy muistuttaa koskettavasti elämän traagisista puolista. Help Yourself kuullaan uudestaan - sehän oli jo Down to Earthilla. I'm in the Red Zone ja Overload jatkavat edellislevyn kappaleiden Squeeze Me Tease Me ja Spaced Out orgastisia tunnelmia.

Yksi asia, joka myös esti UT:tä juhlimasta hittilistoilla saattoi olla se, että ryhmä oli Whitfieldille aika toisarvoinen juttu. Muut Motown-artistit, joiden levyjä Whitfield tuotti, olivat hänelle tärkeämpiä. 1976 Whitfield oli kuitenkin saanut Motownilta kenkää, ja hän perusti oman levymerkin, Whitfield Recordsin. Undisputed Truthista tuli ensimmäinen artistikiinnitys. Samana vuonna tehtiin LP Method to the Madness. Sillä on kunnia olla ainoa UT-levy, jonka tekemiseen Whitfield keskittyi sataprosenttisesti. Bändi saattoi olla tyytyväinen... hetkeksi. Pian Whitfield nimittäin löysi Rose Roycen, josta tuli hänen uusi ykkösprioriteettinsa, ja Undisputed Truth sai taas kerran jäädä sivuun.

Method to the Madness alkaa hauskalla scifi-sketsillä, jossa bändin jäsenet teleportataan sisälle avaruusalukseen. Jänniä elektronisia tehosteita, kaikuefektejä ja puheintonaation nostamis- ja laskemistrikkejä annostellaan ylenpalttisesti kun UT:n porukka pääsee kertomaan avaruusolioille asiansa. Jatko vähän väsähtää, valitettavasti. Nimikappale on OK funkia, diskolattioilla kohtalaisesti pärjännyt pikkuhitti You + Me = Love on säpisevä, Let's Go Down to the Disco jatkaa samaa meininkiä kyllin hyvin. Hole in the Wall on kohtalainen. Muuten jää vaisuksi. Kokonaisuus on epätasainen, ja mukaan piti ängetä jo toistamiseen Life Ain't So Easy, kun ei ilmeisesti muuta keksitty.

Smokin' kuulostaa oudon alavireiseltä levyltä, kuin Whitfield olisi ollut masentunut sitä tuottaessaan. Sen voi kyllä uskoa, miehen imperiumi oli aika finito seuraavana vuonna eikä mies paljoa töitä tehnyt enää 80-luvulla. Smokin' on kevyesti Undisputed Truthin vaisuin levy, eikä sitä kannata hankkia heti ensimmäiseksi vaan mielellään vasta kokoelman viimeistelemiseksi. Semmoista pientä mukavaa kiehuntaa kuulee kyllä siellä täällä. Showtime, Space Machine ja Atomic Funk ovat ihan kivoja, viimeksimainitun kappaleen lopussa laulajatar Marcy Thomas revittelee oikein kunnolla. Talkin' to the Wind - kivoja tuuliefektejä. Pidän Sandmanin tunnelmasta ja tuosta ylimääräisestä, hieman perkussiomaisesta efektistä. Suosikkini on silti I Can't Get Enough of Your Love, joka kuulostaa potentiaaliselta soul-klassikolta. Ei tästä Isadora Martinin kirjoittamasta biisistä ole taidettu kuitenkaan muita versioita tehdä. Harmi, kertosäkeen koukku jää välittömästi mieleen eikä biisi kuulosta Undisputed Truthilta.

 

Unohda Eila: Elämäni tarina / Opiskele kiinaa (1979)

Kolmas maailma / Luvattu maa (1980)

Ronald Reagan / Disneyland (1981)

Hieno saavutus saada haltuun tämän bändin koko tuotanto - jopa molemmat kokoelmat joilla he olivat mukana. Rokit: Pistä paremmaksi -kokoelma löytyi ensiksi, vuoden 2002 alussa Popparienkelistä. Ronald Reagan -sinkku Keltaisesta Jäänsärkijästä joskus 2008-2009 - sitä jakelin FinnArcticissakin. Elämäni tarina oli seuraavana vuorossa - Jäänsärkijästä sekin elokuussa 2010. Joulukuussa 2010 vielä Kolmas maailma turkulaisesta Iki-Popista, ja joulukuussa 2015 Tanssi pieni tanssi -kokoelma (jolla mukana Kolmas maailma) Äxästä.

Unohda Eila oli kummallisen linjaton bändi. Elämäni tarina on väkevää ruikutusta ja itsetilitystä rockin tahtiin. B-puoli on hauska jonkin matkaa, mutta se jatkuu liian pitkään, ohi kyllästymispisteen. Rokit-kokoelman biisit ovat hyvin tuotettua maukasta poppia. Kolmas maailma -sinkku on vauhdikasta ska'ta ja reggaetä. Ronald Reaganilla ollaan vielä (rauhallisissa) reggae-tunnelmissa, mutta Disneyland on kevyttä poprockia. Hämmentävää. Varsinkin Rokit-kokoelman kappaleilla Unohda Eila kuulostaa täysin eri bändiltä.

 

 

The Upsetters: Blackboard Jungle Dub (1973)

Herkkulöytö Eroselta vuonna 2013. Kyllä tästä levystä sai maksaakin, mutta albumi oli tuttu ja erittäin hienoksi paljastunut. Kyllä se vaan oli saatava. Biisilistat sekä takakannessa että etiketeissä ovat pielessä, Discogs listaa oikean sisällön, samoin kuin kotelon sisältä löytyvä korjausliuska, jonka joku on printannut Discogsista joskus 2011-2013.

 

Uranus: Aamun hauta (1975)

FinnArctic-esittely:

This time the internet really left me helpless! I can't find any decent info about this band, so at the moment I can only rely on you to provide a background story behind this group and this sole LP they released.

Uranus cut their album "Aamun hauta" in 1975 for the BASF label, the same label that gave us Kummitus, and Lucjan Czaplicki (flute, sax, harmonica) who guested on Kummitus' "Kahdet kasvot" LP was a member of Uranus.

The other musicians were Eero Lyttinen on trumpet, Eero Raivio on guitar and vocals, Jari Unha on drums, Pertti Hurmalainen on bass and Edward Stytz on vocals and piano.

The music surprised me by being pretty good (for Finnish 1970's standards) funk rock. Cover material includes Stevie Wonder's "Living in the City", Otis Redding's "(Sittin' on the) Dock of the Bay" and a personal favourite of mine, Kokomo's "I Can Understand It", which Uranus treat respectably well despite Polish (?)-born Stytz's lead vocals, which sound very slightly sped up on all the songs he sings. His pronounciation of the Finnish language isn't great, as an accent is clearly audible, but it's serviceable.

The inner sleeve is half-filled with quite insane ramblings about not very much in particular, except for frequent remarks like "URANUS shines... URANUS was the harmony... and the One and Only was URANUS... and URANUS shone... because in the beginning there was URANUS. And the World lives the age of URANUS. At last, said the Admiral!"

Definitely a worthy record to add to your collection, and one that should be re-discovered by this digital age.

 

Suomessa julkaistiin BASF-merkillä myös Kummituksen LP, jota ovat yrittäneet saada CD-muotoon sekä Rocket että Svart, tuloksetta. Kummituksen levyn masterit ovat kadoksissa, ja Mercantilella, jolle biisien oikeudet annettiin, ollaan ilmeisesti autuaan tietämättömiä / muistamattomia siitä, että niillä ne oikeudet on. No, Uranuksen biisien oikeudet ovat myös Mercantilella, eli epäilen, että CD-versio Uranuksen levystä jäisi sekin haaveeksi, mikäli joku sellaista yrittäisi. Vaikka masterit löytyisivätkin. Onneksi minä löysin tämän LP:n Black and Whitesta jo joskus 2008. On se kansiltaan kulunut, mutta kelpaa.

 

Uuge Päts: Classified Brains (1981)

How's Life / Lonely Zombie (1981)

FinnArctic-esittely:

Uuge Päts' sole album "Classified Brains" is well recommendable to those who like their rock'n'roll a little out of the mainstream but not uncommercial. Obviously a short-lived group, they only managed this album and a single "How's Life / Lonely Zombie" on the prestigious Johanna label, both in the same year.

The lead man was guitarist, vocalist and keyboardist Kurt "Kurre" Tulikallio, who wrote most of the songs. The music you'll find here is very well performed rock'n'roll with a dose of blues and experimentation thrown in to give it plenty of colour. Hard to believe a Finnish band could sound like this in 1981! Several instrumentals give the players plenty of opportunities to show off their skills, especially Tulikallio with his fiery guitar. Jukka "Uuge" Kojola's (who also wrote the lyrics) drumming work is sure-handed, and harmonica player Harri Finer throws in a nice solo on "Shake Your Brains". Second guitarist Timo Bergström and bassist Seppo Kling wrote the two instrumental numbers that close this record. "Brain Roulette" certainly runs with full speed.

Tulikallio has since been an active figure in the Helsinki blues scene, he had a brief band named Raimo Raivo & Pakkopaita in 1982-1983. They left behind an EP and a single, the former self-released, the other on the tiny Kuutamo label (= both hard to find). He played on genre top man Pepe Ahlqvist's 1988 album "Pepe Ahlqvist and the Sunset Boulevard", again writing many songs. Recently he's worked in Serafim, a goodtime band who play blues as well as fast'n'funny tunes.

Uuge Kojola has gained fame as a radio personality, first in legendary pioneering local radio station Radio City, then in Radio Helsinki, and for a long time as an apparently rather disputed ice hockey commentator and columnist.

 

            

 

Jonkin aikaa yhdessä soitelleet Tulikallio ja Kojola perustivat Uuge Pätsin vasta sen jälkeen, kun Atte Blom oli antanut positiivista palautetta heidän lähettämästään demonauhasta. Uuge Päts ei tehnyt keikkoja, vaan oli olemassa vain Tulikallion ideoitten toteuttamista varten. Siksi LP ei herättänytkään kovin suurta huomiota.

LP oli tarjolla Hippie Shake Recordsissa 2008, ja sehän päätyi FinnArcticiin oitis paikalla. How's Life -sinkun löysin Black and Whitesta joulukuussa 2010 uloskantohintaan. Loistavaan LP:hen verrattuna se oli aika pettymys, mutta eipä se toisaalta maksanut kuin kolme euroa tai jotain. Ei huono single, vain albumia tavanomaisempaa hiukan bluesahtavaa rokkia, eikä kappaleissa ole tarttuvuutta.

 






 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94